Browsing by Issue Date

Tutkielma keskittyy arvioimaan lasten välistä yhdenvertaisuutta turvapaikkamenettelyssä. Kansallisella tasolla turvapaikkamenettelyn sääntelyä ohjaa Euroopan Unionin oikeus yhdessä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Keskeinen sääntely on koottu ensisijaisesti ulkomaalaislakiin (301/2004). Oleellisessa roolissa lapsia koskevan oikeudellisen sääntelyn kannalta on lisäksi vuonna 1989 hyväksytty Yleissopimus lapsen oikeuksista sekä sopimuksen valvontaelimen, Lapsen oikeuksien komitean, tulkintakannanotot sekä muut päätelmät ja suositukset. Sekä Suomen perustuslailla (731/1999) että kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla turvattu syrjintäkielto ja yhdenvertaisuus koskevat yhtä lailla myös lapsia, jotka hakevat Suomesta turvapaikkaa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kohtelevatko ulkomaalaislain lapsia koskevat säännökset lapsia keskenään yhdenvertaisesti. Säännöksiä arvioidaan etenkin perustuslain ja yhdenvertaisuuslain mukaisten yhdenvertaisuuden, sallitun erilaisen kohtelun sekä syrjinnänkiellon näkökulmasta. Arvioinnissa painoarvoa annetaan myös lapsen oikeuksien komitean tulkintakannanotoille ja suosituksille. Ulkomaalaislaki sisältää säännöksiä, jotka soveltuvat kaikkiin lapsiin ilman rajauksia, mutta myös säännöksiä, joissa lapsia on eroteltu eri asemiin erilaisin perustein. Erotteluperusteena säännöksistä esiin nousevat lapsen ikä, vanhemman tai muun huoltajan läsnäolo tai olemassaolo, sekä se, millä suojeluperusteella tai oleskelulupaperusteella lapselle myönnetään Suomesta oleskelulupa turvapaikkahakemuksen perusteella. Oleellista arvioinnin kannalta on se, täyttävätkö säännökset, jotka asettavat turvapaikkaa hakevat lapset keskenään eriarvoiseen asemaan, yhdenvertaisuuslain (1325/2014) erilaiselle kohtelulle asetetut vaatimukset. Ollakseen sallittua, erilaisen kohtelun tulee yhdenvertaisuuslain 11 §:n mukaan perustua lakiin ja sillä tulee olla hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteeseen pääsyyn tulee olla oikeasuhtaisia. Huomionarvoista on myös se, ovatko säännökset Lapsen oikeuksien sopimusta tulkitsevan Lapsen oikeuksien komitean kannanottojen mukaisia. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, etteivät kaikki lapsia koskevat ulkomaalaislain säännökset täytä aukottomasti sallitulle erilaiselle kohtelulle asetettuja hyväksyttävyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimuksia. Lapsia koskevien säännösten tavoitteet ovat yleisesti hyväksyttäviä ja tietyn lapsiryhmän perus- ja ihmisoikeuksia edistäviä, mutta samalle ne asettavat lapset keskenään eriarvoiseen asemaan. Säännökset voisi myös toteuttaa tavalla, joka edistäisi lasten välistä yhdenvertaisuutta paremmin ja jolloin sääntely olisi nykyistä oikeasuhtaisempaa.

Den obligationsrättsliga utgångspunkten är att avtalets rättsverkningar är begränsade till avtalsparterna emellan. Denna huvudregel kallas principen om avtalets subjektiva begränsningar. Detta tvåpartsförhållande innebär att en utomstående tredje man inte kan åläggas några förpliktelser genom ett avtal denne inte är part i. I praktiken är tillverkning av varor ordnat så att en tillverkare sköter till exempel planering, design och montering, samtidigt som denna förlitar sig på underleverantörer för komponenter och råvaror. Detta kedjemässiga upplägg kan benämnas avtalskedja. Kännetecknande är att fel och försummelser av tidigare led i avtalskedjan (vanligen en underleverantör) kan få betydande förluster för såväl dennes avtalspart (tillverkaren) som för avtalspartens avtalsparter (köpare eller återförsäljare). Ansvarsbegreppet är begränsat till tvåpartsförhållandet, varpå köparen bör kräva ersättning från tillverkaren, som i sin tur har regressrätt att kräva ersättning från underleverantören för den skada denna orsakat. Avhandlingen berör ansvar utöver tvåpartsförhållandet i avtalskedjor, det vill säga situationer där det av orsak eller annan inte är möjligt att kräva ersättning från den direkta avtalsparten. Sådana orsaker kan vara avtalspartens insolvens eller att denna har avslutat sin verksamhet. Problematikens kärna är att det avtalsrättsligt skadeståndsansvaret endast gäller avtalsparterna emellan. Ett senare led i avtalskedjan utgör en utomstående tredje man, vars enda rättsmedel är det skadeståndsrättsliga deliktansvaret. Deliktansvaret omfattar dock inte avtalsbrott, eftersom avtalsbrott inte är en skada i utomobligatorisk mening. Detta innebär alltså att den skadelidande köparen saknar konkreta rättsmedel att få ersättning ifall dennes avtalspart är insolvent, trots att det tidigare ledet i avtalskedjan som orsakat skadan är känt. Ansvar utöver tvåpartsförhållandet föreligger exempelvis i konsumenträtten och transporträtten, men det saknas ett motsvarande lagstöd i avtalskedjesituationer där samtliga parter är näringsidkare. Det oaktat har HD i ett par fall dock medgett ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet. Avhandlingens syfte är att undersöka hur ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet kan uppstå i avtalskedjor. Särskilt fokus kommer ligga på hur så kallade indemnity-klausuler kan tänkas utgöra skäl för att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet borde uppstå. En indemnity-klausul innebär vanligen att indemnitorn åtar sig att hålla avtalsparten (indemniteen) skadeslös. Klausulen kan omfatta “alla” skador, men även vara begränsad till endast särskilda skador eller upp till ett visst belopp. Metoden som används i denna avhandling är den rättsdogmatiska metoden. Denna är lämplig för den här typen av undersökning, eftersom syftet är att analysera och systematisera gällande rätt utgående från rättskällorna. Knappheten av relevanta inhemska rättskällor föranleder att även utländska rättskällor används såväl som stödjande argument som i komparativt syfte. Den finska lagstiftningen och förarbetena ger väldigt lite vägledning för hur den ifrågavarande obligationsrättsliga problematiken kunde lösas. Således har rättsprinciper och reella argument en betydande ställning, och särskilt fokus kommer i avhandlingen att ligga på de reella argumenten. Undersökningens slutsatser är att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet kan medges på basen av reella argument. De viktigaste argumenten för att ett ansvar ska uppstå är (i) det är av orsak eller annan klart mera ändamålsenligt för borgenärens att kräva ersättning av medkontrahentens medkontrahent, och (ii) borgenären och medkontrahentens medkontrahent har, sett till fallet som helhet och omständigheterna vid avtalets ingående, ett särskilt förhållande som talar för att ett ansvar bör medges. Indemnity-klausulen kan i sig utgöra ett starkt argument för eller ett indicium på att parterna i det enskilda fallet har ett sådant särskilt förhållande som förutsätts för att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet ska uppstå. Likaså kan partsavsikten kan utgöra ett tydligt stöd för närhetsargumentet. Sammanfattningsvis kan det konstateras att det finns goda skäl för att frångå en strikt tillämpning av principen om avtalets subjektiva begränsningar i det enskilda fallet. Det förutsätter dock att omständigheterna, avtalsparternas närhet och avtalens innehåll talar för det, samtidigt som ett hinder för att vända sig till den direkta avtalsparten föreligger.

Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida digitaalitalouden ja digitaalisten yritysten soveltuvuutta kiinteän toimipaikan käsitteeseen. Yritystulojen verotusoikeuden jakautumisen kannalta keskeinen tekijä on kiinteän toimipaikan käsite, joka on vuosisadan ajan perustunut ajatukseen kiinteästä, fyysisestä yhteydestä maahan. Perinteisesti kansainvälisillä yrityksillä, jotka harjoittavat rajatylittäviä liiketoimia, on oltava jonkinlainen kiinteä fyysinen läsnäolo lähdevaltiossa, jotta verotusoikeus voidaan myöntää lähdevaltiolle. Digitaalisen aikakauden kuluttajakäyttäytyminen on kuitenkin muuttanut tapaa, jolla yritykset harjoittavat rajatylittävää kauppaa, minkä vuoksi liiketoiminnan harjoittaminen toisessa valtiossa on mahdollista ilman fyysistä läsnäoloa. Tässä tutkielmassa analysoidaan digitaalisia yrityksiä, niiden ainutlaatuisia liiketoimintamalleja ja nykyisiä sääntöjä, jotka koskevat kiinteän toimipaikan muodostumista. Kiinteän toimipaikan käsitteen soveltuvuutta arvioidaan digitaalisiin yrityksiin ja osoitetaan, että ainakin teoriassa nykyinen määritelmä voi kattaa digitaaliset yritykset, vaikkakin käytännössä harvoin näin tapahtuu. Tutkielmassa lisäksi esitetään kiinteän toimipaikan käsitteen määritelmään ehdotetut OECD:n ja EU:n muutosehdotukset, joilla pyritään helpottamaan kiinteän toimipaikan muodostumista digitaalisille yrityksille. Tutkielmassa analysoidaan OECD:n ja EU:n ratkaisuehdotuksia ja arvioidaan niiden mahdollista käytännön soveltuvuutta sekä EU:n ratkaisuehdotuksen mahdollisia vaikutuksia jäsenvaltioihin.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella lohkoketjuteknologiaa ja sen käyttökohteita sekä suomalaisten ammattimaisten urheiluseurojen organisointiin, hallintoon ja rahoitukseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. Tutkielmassa selvitetään, voisiko lohkoketjuteknologia käyttökohteineen ratkaista suomalaisten ammattimaisten urheiluseurojen organisointiin ja hallintoon liittyviä oikeudellisia jännitteitä, tuoden samalla näille urheiluseuroille uudenlaisen keinon rahoittaa toimintaansa. Tutkielman metodina toimii lainoppi, jota hyödynnetään havainnoitaessa lohkoketjuteknologian ja ammattimaisten urheiluseurojen oikeudellisia lähtökohtia. Apumetodeina hyödynnetään kriittistä lainoppia tunnistettaessa suomalaisten ammattimaisten urheiluseurojen organisointiin ja hallintoon liittyviä oikeudellisia jännitteitä sekä tarkoituksenmukaisissa määrin oikeusvertailua. Tutkielmassa on johdannon jälkeen kolme aihetta käsittelevää päälukua sekä lopuksi johtopäätökset. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan suomalaisten urheiluseurojen organisoinnin, hallinnon ja rahoituksen kehitystä osana urheilun eurooppalaista pyramidimallia sekä verrataan nykyistä oikeustilaa eräisiin eurooppalaisiin vastinpareihin. Toisessa pääluvussa tarkastellaan lohkoketjuteknologiaa, siinä laajasti hyödynnettäviä älysopimuksia sekä erilaisia kryptovaroja ja DAO:a lohkoketjuteknologian käyttökohteina. Kolmannessa pääluvussa osoitetaan, kuinka suomalaisille ammattimaisille urheilu-seuroille valittu organisointimuoto on jännitteinen urheiluseuran toiminnan tarkoituksen näkökulmasta ja johtaa urheiluseuran hallinnossa päätöksenteon keskittymiseen sekä mitä mahdollisuuksia lohkoketjuteknologia voisi tarjota näihin teemoihin. Päälukujen myötä tutkimuskysymykseen tulee vastattua vaiheittain. Johtopäätöksissä todetaan urheilun kaupallistumisen olleen keskeinen jännitteisen oikeustilan muodostumisen kannalta, koska ilmiön myötä aiemmin aatteellisiksi yhdistyksiksi organisoidut urheiluseurat päätyivät eriyttämään huippu-urheiluun keskittyvän edustusjoukkueen itsenäiseksi osakeyhtiöksi. Samalla havaitaan, että urheiluseurat voisivat mahdollisesti tulevaisuudessa hyödyntää lohkoketjuteknologiaa sekä sen käyttökohteita organisointimuotoon ja hallintoon liittyvien jännitteiden poistamisessa, osallistaen etenkin kannattajia tärkeänä sidosryhmänä urheiluseuraa koskevaan päätöksentekoon. Lisäksi selvitetään, että MiCA-asetus tarjoaisi jo nyt selvän oikeudellisen kehikon hyödyntää lohkoketjuteknologiaa urheiluseurojen toiminnan rahoittamisessa.

Due to the accelerating environmental crisis and the frequency of environmentally harmful activities having negative extraterritorial impacts, the traditional notions of state responsibility and jurisdiction are being tested. Restrictive interpretation of jurisdiction within international environmental law and human rights results in gaps in protection, with respect to both individuals and the environment. A significant gap, particularly evident in relation to climate change, also remains between the aspirational promises and agreed targets, on the one hand, and the level of implementation and action, on the other. Climate change does not adhere to political boundaries, thus requiring a transnational approach in relation to the establishment of accountability for environmental damage and resulting human rights violations. This thesis explores the scope of due diligence obligations of states in the interplay of human rights and international environmental law as well as the notions of jurisdiction and control influencing the territorial reach of responsibility. The research is conducted by investigating the environmental due diligence standard under the human rights, international environmental law and climate law regimes. Despite its wide acknowledgement, the concept of due diligence has been relatively understudied in international law. The increasing incidence of transboundary and global environmental harm as well as phenomena such as relocation of harmful activities and carbon leakage prompt the question of the scope of existing due diligence obligations of states – both within and outside territorial boundaries. International environmental law is based on guiding principles, such as prevention and precaution, having the ability to create obligations of customary international law character. It is argued that the standard of due diligence provides a promising way to hold states accountable for environmental harm – even beyond territorial limits. By combining the ambitious environmental policies, often lacking in bindingness, and the effective human rights systems through the standard of due diligence, it is concluded that the already existing legal frameworks may be utilized for environmental protection objectives. Furthermore, the mutually reinforcing relationship between international environmental law and human rights has contributed to the emergence and development of environmental due diligence standard of extraterritorial nature. Instead of a vague 'buzzword', absent of identifiable obligations and enabling the evasion of responsibility in relation to environmental harm and ensuing human rights violations, the case law in relation to the due diligence obligations of states presents evidence that such evasion of accountability is no longer acceptable nor possible. As human rights regimes should not be interpreted in a vacuum, consideration must be given to developments within international environmental law. The Paris Agreement is founded on the highest possible ambition of the member states. It is this due diligence standard against which the actions of the state are evaluated. The known and/or admitted risks of environmental harm, coupled with inconsistent measures against non-state actors’ activities, could establish state responsibility before such risks materialize. Of relevance is the actual ability to regulate or influence over the harmful activities, which may result in a jurisdictional link and individual responsibility.

Kryptotillgångars ökande framfart internationellt och inom Finland aktualiserar frågor angående förvaring av kryptotillgångar. Det har främst identifierats en legal risk med förvaring. Avhandlingen undersöker huruvida kryptotillgångar som kryptoinvesterare förvarar hos en marknadsaktör skyddas vid potentiell insolvens av marknadsaktören. Avhandlingen fokuserar således på den legala risken i anknytning till förvaring genom att undersöka kryptoinvesterarnas borgenärsskydd i konkurs- eller utmätningssituationer. Redogörelsen undersöker olika förvaringsarrangemang och deras risker för kryptoinvesterare. Avhandlingen tolkar och systematiserar gällande rätt genom rättsdogmatisk metod. Avhandlingen använder sig även av rättsjämförelse med svensk rätt med mål att undersöka den svenska lösningen som kan tillämpas för att lösa forskningsfrågan under svensk rätt. Avhandlingen problematiserar individualisering och avskiljandet av egendom, vilket framför utmaningar till följd av kryptotillgångars särskilda karaktär. I avhandlingen behandlas penningsanalogin för kryptotillgångarnas del på grund av prejudikatet HD 2020:64. Således behandlas även annan rättspraxis och doktrin avseende sammanblandning för kontomedel. För EU-regleringens del är MiCAR av central betydelse då den ämnar skydda äganderätten till kryptotillgångar. Från MiCAR kan även härledas operativt avskiljande, tekniskt avskiljande och rättsligt avskiljande som identifierats som användbara komponenter för avhandlingens behandling. Avhandlingen argumenterar på basis av det nuvarande rättsläget att det är oklart om kryptoinvesterare skulle skyddas gentemot marknadsaktörens utmätnings- och konkursborgenärer. Avhandlingen understryker behovet att ålägga en skyldighet för marknadsoperatörer att förvara kryptoinvesterarnas tillgångar avskilt från sina egna. På basis av undersökningen skyddar behörigt avskiljande av tillgångar kryptoinvesterarna. Det framförs att det finns behov inom inhemsk rätt att göra en stifta om skyddandet av kryptoinvesterarens rättigheter gentemot kryptotillgångarna som förvaras hos en marknadsaktör. Avhandlingen konkluderar med de lege -ferenda synpunkter som framför förslag av lagstiftning som borde framtas för att skydda kryptoinvesterarnas rätt till sina kryptotillgångar.

Tarkastelen tässä tutkielmassa palveluntuottajan omavalvontaa, 2000-luvulla Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä yleistynyttä valvonta- ja sääntelykeinoa. Omavalvonnan soveltamisala on laajentunut ja se on entisestään vakiintunut systemaattisemmin osaksi sääntelyä myös myöhempien sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän muutosten yhteydessä, ja palvelujen järjestäjien ja tuottajien omavalvonnasta on lopulta säädetty varsin yksityiskohtaisesti vuoden 2024 alussa voimaan tulleessa sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa (741/2023). Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Miten omavalvonta on kehittynyt sääntelykeinona yhteiskunnassa? Ja 2) mitä omavalvonta on lainopillisesti tarkasteltavina velvollisuuksina ja vastuina? Kysymyksistä muodostuu kaksi näkökulmaa: Toisaalta selvitän omavalvonnan sääntelyhistoriaa lainvalmisteluasiakirjojen perusteella sekä hahmottelen kehyksiä omavalvonnan kaltaisen sääntelykeinon muodostumiselle oikeus- ja yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden perusteella. Lisäksi tarkastelen nykyisen omavalvontasääntelyn yhteyksiä lainvalmistelussa asetettuihin tavoitteisiin ja vaikutusarvioihin. Lainopillisessa tarkastelussa puolestaan selvitän nykyisen omavalvontasääntelyn sisältöä eli siinä asetettuja velvollisuuksia ja vastuita julkisille ja yksityisille toimijoille sekä sitä, millaisia yhteyksiä omavalvonnan korostumisella on esimerkiksi asiakkaiden ja potilaiden sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen. Omavalvonta on esimerkki muun muassa siitä niin sanotun sääntelyvaltiokehityksen piirteestä, että yhteiskunnan palvelujen tuottajien lähtökohtien monimuotoistuessa erilaisten elämänalueiden sääntelykeinoja taivutetaan toimimaan samoilla perusteilla. Omavalvonnalla pyritäänkin hallitsemaan monien sellaisten peruspalvelujen laatua ja turvallisuutta, jotka kytkeytyvät esimerkiksi sosiaaliturva- ja oikeusturvaperusoikeuksiin. Omavalvontaan nojaaviin sääntelyratkaisuihin päätymistä on silti perusteltu eri aikoina tehtyjen lakimuutosten yhteydessä melko vähän, vaikka ratkaisuilla on sanottu tavoiteltavan paljon. Oikeustieteessä ja yleisessä keskustelussa omavalvontaa on sen sijaan kritisoitu valvojan ja valvottavan roolien sekoittumisesta ja epämääräisestä suhteesta julkisen vallan vastuuseen sosiaalilainsäädännön toimeenpanosta. Kuitenkin omavalvonta ja vastuun jakaminen voivat edistää erilaisten toimijoiden yhteistyötä ja luottamuksellisia suhteita.

Suomessa syyntakeisuus jakautuu kolmeen asteeseen: syyntakeisuuteen, syyntakeettomuuteen ja niiden väliin jäävään alentuneeseen syyntakeisuuteen. Rikoslaissa säädetään tilanteista, joissa rikoksen tehnyt henkilö voidaan katsoa syyntakeettomaksi tai alentuneesti syyntakeiseksi. Syyntakeisuusarviointi tapahtuu psykologis-normatiivisen kriteerin avulla, jolloin lähtökohtana on tietty lääketieteellinen tosiseikka arvioinnin kohteena olevan henkilön mahdollisessa psyykkisessä poikkeavuustilassa. Lääketieteellisen tosiseikan lisäksi toisena arvioitavaksi tulee se, miten tuo psyykkinen poikkeavuustila on vaikuttanut henkilön ymmärryskykyyn tai kykyyn säädellä käyttäytymistään. Syyntakeisuus arvioidaan useimmiten mielentilatutkimuksessa, mutta päätöksen syyntakeisuuden asteesta tekee lopulta tuomioistuin. Syyntakeeton henkilö vapautuu rangaistusvastuusta ja alentuneesti syyntakeisen henkilön rangaistus mitataan pääsääntöisesti lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Henkilö katsotaan alentuneesti syyntakeiseksi, jos hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut. Rikoslain esitöissä alentuneen syyntakeisuuden edellyttämän merkittävän alentumisen on katsottu olevan kriminaalipoliittisilla perusteilla ratkeava kysymys. Kriminaalipoliittisia perusteita ovat ainakin syyllisyysperiaate sekä erilaiset rangaistuksella nähtävät tavoitteet ja merkitykset. Oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden väliltä on vaikea löytää lääketieteellisiä perusteita, joilla erottelu näiden ryhmien välillä tehdään. Tällä tutkielmalla pyritään selvittämään, millä perusteilla korkein oikeus tekee eron alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä. Lisäksi pyritään selvittämään, onko näissä erotteluperusteissa tapahtunut muutoksia tutkittavan ajanjakson aikana. Tutkielmassa keskitytään käsittelemään korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä, jossa se on tehnyt rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä sekä linjannut syyntakeisuuden yleisempiä arviointiperusteita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että korkein oikeus on rajanvetoa alentuneen syyntakeisuuden ja syyntakeisuuden välillä tehdessään kiinnittänyt huomiota ainakin tekijän osoittamaan harkintaan ja johdonmukaisuuteen sekä ennen tekoa että teon aikana. Korkein oikeus on antanut vaihtelevasti painoarvoa tekijän sairaalahoidolle ennen tekoa ja teon jälkeen. Ennakkoratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että myös se, millaiseen rangaistukseen tekijä on haluttu tuomita, on vaikuttanut korkeimman oikeuden syyntakeisuusarvioinnissa. Kaiken kaikkiaan ennakkoratkaisuista ei ole löydettävissä mitään yleisiä tarkempia arviointiperusteita, vaan korkein oikeus on painottanut ratkaisuissa vaihtelevasti eri asioita. Erotteluperusteissa tapahtuneiden muutosten osalta tutkielman johtopäätöksenä on, että selvä muutos, joka ennakkoratkaisuista voidaan havaita, on muuttunut suhtautuminen persoonallisuushäiriöihin ja erityisesti epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön eli psykopatiaan. Kun aiemmin psykopatia johti usein alentuneeseen syyntakeisuuteen, johtaa se nykyään pikemminkin syyntakeisuuteen. Lisäksi yleisempänä muutoksena on ennakkoratkaisuista havaittu se seikka, että alentuneen syyntakeisuuden rajaa on tiukennettu ja paikoin se on nostettu jopa lähelle syyntakeettomuuden rajaa.

Detta är en rättsvetenskaplig avhandling med straff- och offentligrättsligt utgångsläge angående polisens befogenheter att använda maktmedel. Polisens befogenhet och rätt att använda maktmedel i olika situationer analyseras rättsdogmatiskt genom att granska både offentligrättsliga och straffrättsliga normer som utgör rättsgrunden för polisiär maktmedelsanvändning. Förutom analys av inhemsk rätt undersöks även nordisk lagstiftning och internationell rättspraxis i syfte att få en klarare helhetsbild beträffande polisens möjligheter att använda maktmedel de lege lata. Polisens användning av maktmedel ger uttryck för det statliga maktmonopolet. Genom att använda maktmedel mot enskilda gör polisen en inkräktning på samma fri- och rättigheter som polisen enligt lag ska skydda. Det är viktigt att polisens maktmonopol kontrolleras genom att uppställa tydliga ramar beträffande gränserna för polisens befogenheter och rättigheter att använda makt. Utmaningen ligger i att hitta en jämvikt mellan polisens möjligheter att utföra krävande tjänsteuppdrag och att samtidigt trygga människors fri- och rättigheter. Om polisens befogenheter att använda maktmedel stadgas i polislagen 2:17. Nödvändighets- och försvarlighetskravet är centrala med avseende på de yttre gränserna för polisens användning av maktmedel. Polisen har i vissa fall även rätt att använda nödvärn enligt strafflagen 4:4, men gränsdragningen mellan maktmedelsanvändning och rätten till nödvärn är inte alltid tydlig och klar. I denna avhandling utreds hur gränserna mellan offentligrättslig maktmedelsanvändning och straffrättslig tillämpning av nödvärn tillämpas i praktiken. Som särskilda forskningsområden granskas polisens maktmedelsanvändning mot passivt motstånd samt polisens befogenheter att avsiktligen använda sig av maktmedel med dödlig utgång.

When the global financial market was as its worst in 2008, something new was brought to light, which was to change how the financial market was seen: the Bitcoin. Bitcoin is a digital currency which was published in October 2008 by an unknown person, who represented himself under the pseudonym Satoshi Nakamoto, and it was the first currency that was created using the “blockchain”, one version of the distributed ledger technology. The idea of the currency was that it did not exist anywhere physically, nor was it in any official records, so people could own and transfer bitcoins without anyone knowing it. Thus, bitcoins could be transferred directly from one person to another, without any intermediary in between, and all this would happen far from the reach of governmental authorities. For years the interest towards cryptocurrencies was only nominal, but the closer the 2020’s got, the greater the interest grew. Now, 2024, crypto assets have gone a long way from the 2009 when the Bitcoin currency became active, and currency is not the only digital asset anymore, which exists on the distributed ledger technology. Currently, in addition to multiple currencies, you can buy inter alia securities, smart contracts, insurances, and art, and even companies can be built on the technology. However, even though the crypto market has grown significantly in products and services during recent years, it is still largely unregulated and there is no common framework for how to regulate these markets. Choice of laws has been one unanswered subject, and a common consensus has not been reached how the applicable law should be determined in relation to crypto assets. In this researched I have tried to answer to this question and suggest choice of laws rules for crypto assets, especially concerning assets which are considered to be similar with securities. In this paper I analyse previous choice of laws rules, which are either commonly accepted or which have been enacted for different purposes, to see whether old frameworks could be suitable for new assets, or whether new choice of laws rules could be built on them. Insights have been gathered from traditional choice of laws rules, as well as from certain Regulations and Directives from the European Union and certain principles and Conventions from the Hague Conference on Private International Law. Additionally, I have considered existing suggested choice of laws solutions from different persons and entities to gain new ideas for the potential solution. Choice of laws framework which I will suggest consists of six parts, which of five are designed to certain circumstances and one is a solution which is always available. Final suggestions are Rule of the Intermediary, Rule of the System, Habitual residence of the Consumer, Habitual residence of the Victim and Habitual residence of the Seller. Finally, Choice of the Parties is always allowed, on certain conditions.