Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Tarkastelen tutkielmassa editiovelvollisuutta erityisesti suhteessa niihin rajoitusperusteisiin, joiden takana on yksityisyyden suoja tai muut persoonaan ja yksityiseen elämänpiiriin kuuluvat intressit. Editiovelvollisuudella pyritään edistämään aineellisen totuuden selvittämistä sekä equality of arms -periaatteen toteutumista, joita molempia voi pitää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin olennaisina elementteinä. Muiden todistelunrajoitusten tapaan editiovelvollisuuden rajoitusperusteet puolestaan turvaavat monia muita tärkeinä pidettyjä intressejä kuten valtion turvallisuutta ja muuta yleistä etua, liikesalaisuuksia, sekä yksilöiden arkaluontoisia tietoja, sosiaalisia suhteita ja muun muassa itsekriminointisuojaa antamalla mahdollisuuden rajata tiettyjä salaisuuksia sisältävää, taikka tiettyihin henkilösuhteisiin perustuvaa todistusaineistoa editiovelvollisuuden ulkopuolelle. Editiovelvollisuus ja sen rajoitukset ovat siksi jännitteisessä suhteessa keskenään. Yksityistä elämänpiiriä koskevia suojaintressejä on otettu laajasti huomioon todistelua koskevissa OK 17 luvun todistelunrajoitussäännöksissä, ja näin oli jo aiemmassa, vuonna 1949 voimaan tulleessa OK 17 luvussa, jolla prosessuaalinen editiovelvollisuus tuotiin Suomen lainsäädäntöön. Pääsääntöisesti säännökset suojaavat yksityistä elämänpiiriä melko kattavasti. Yksityisyyden suojaa ei sellaisenaan kuitenkaan määritellä oikeudenkäymiskaaressa, eikä ole täysin selvää, miten pitkälle se ulottuu suhteessa todistelun vaatimuksiin. Nykyisessä, vuonna 2015 säädetyssä ja 2016 voimaan tulleessa OK 17 luvussa ei myöskään ole esimerkiksi voitu ottaa huomioon EU:n tietosuoja-asetusta, joka tuli voimaan sen jälkeen. Oikeuskäytännössä asetukseen on vedottu editiovaatimuksen vastustusperusteena, mutta korkein oikeus ei ole ottanut kantaa sen vaikutukseen. Sen sijaan EUT on viime vuonna antamassaan ratkaisussa katsonut, että asetus tulee ottaa todistelussa huomioon. Yksityisyyteen liittyvien näkökohtien yhteiskunnallisen merkityksen korostumisen sekä sitä koskevien aineellisten normien kehityksen vuoksi saattaisi olla tarvetta täsmentää OK 17 luvun säännöksiä nimenomaan siltä osin kuin kyse on yksityisen elämänpiirin suojasta.

Edunvalvonta-asioiden lainvastaisesti pitkittyneet käsittelyajat ovat nousseet julkisuuteen, kun uusi Digi- ja väestötietovirasto aloitti toimintansa 1.1.2020 ja viraston työtilanne ruuhkautui pahasti. Viivästykset johtivat kymmeniin kanteluihin eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta käsittelyn aiheeton viivästyminen holhousviranomaisessa ei ole uusi ongelma. Holhoustoimilain 91 §:n mukaisella edunvalvontailmoituksella vireille tullut edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on suuri asiaryhmä, jossa käsittelyn joutuisuuteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Viivytyksettömän käsittelyn tärkeys korostuu entisestään, kun Suomen väestön ikääntyminen kasvattaa edunvalvontapalvelujen kysyntää. Tutkielmassa selvitetään, miten nykyisessä lainsäädännössä turvataan holhoustoimilain 91 §:n mukaisella ilmoituksella vireille tulleen edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys holhousviranomaisessa. Edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on perusoikeusherkkää asian käsittelyä erityislakiin pohjautuvassa hallintomenettelyssä, jolla on erityinen oikeudellinen luonne. Tarve joutuisuudelle korostuu, sillä kyse on asiasta, jolla on huomattava vaikutus yksilön jokapäiväiseen elämään, perusturvallisuuteen ja perusoikeuksiin. Edunvalvonnan tarpeen selvittämisen käsittelyaika on jätetty perustuslain ja hallintolain yleisen ja tulkinnanvaraisen sääntelyn varaan. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että nykyisessä lainsäädännössämme edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys turvataan osin puutteellisesti. Tutkielmassa on arvioitu, että ilmoituksella vireille tulevalle edunvalvonnan tarpeen selvittämiselle tulisi säätää käsittelyaika. Näin voitaisiin vahvistaa edunvalvonnan tarpeessa olevan henkilön subjektiivista oikeutta viivytyksettömään käsittelyyn, joka on keskeinen ennakollisen oikeusturvan tae ja hyvän hallinnon osatekijä. Käsittelyn joutuisuutta voitaisiin tehostaa myös täsmentämällä olemassa olevan lainsäädännön soveltamisalaa sekä vahvistamalla holhousviranomaisen resursseja ja toimintaedellytyksiä.

Tutkielmassa tarkastellaan ei-ammattimaisen sijoittajan (”sijoittaja”) oikeusasemaa ja oikeutta vahingonkorvaukseen sellaisissa arvopaperikaupan teknisisissä häiriötilanteissa, joissa sijoittajalle aiheutuu vahinkoa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltavissa tilanteissa kaikki sijoittajat ovat luonnollisia henkilöitä. Sijoittajan oikeusasemaa tarkastellaan kotimaisen lainsäädännön, oikeuskirjallisuuden ja FINEn Sijoituslautakunnan ja sen edeltäjän Arvopaperilautakunnan ratkaisusuosituskäytännön valossa. Lautakuntien ratkaisut ovat suositusluontoisia, eli ne eivät ole sitovia tuomioita. Ratkaisusuosituspyynnön tekeminen lautakuntaan on kuitenkin sijoittajan näkökulmasta matalan kynnyksen oikeusturvakeino. Tutkielmassa tarkastellaan nimenomaisesti teknisluontoisia häiriötilanteita sähköisissä järjestelmissä. Tarkastelu on jäsennelty sen mukaan, missä järjestelmässä tekninen häiriö tapahtuu. Tekninen häiriö voi tapahtua sijoittajan käyttämässä verkkopankissa. Näissä tapauksissa vahingonkorvausta arvioidaan sijoittajan ja välittäjän välisessä sopimussuhteessa. Tapausten arvioinnissa korostuu osapuolten välisen sopimuksen ehdot ja osapuolten toiminnan huolellisuus. Tutkimuksessa tarkastellaan ja systematisoidaan ei-ammattimaisen sijoittajan oikeudellista asemaa häiriötilanteissa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mikä on ei-ammattimaisen sijoittajan oikeudellinen asema arvopaperikaupan teknisissä häiriötilanteissa; ja 2. Minkälainen oikeus ei-ammattimaisella sijoittajalla on vahingonkorvaukseen kärsimästään taloudellisesta vahingosta arvopaperikaupan teknisissä häiriötilanteissa?

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.

Besöksförbudets effektivitet har under de senaste åren ifrågasatts på grund av bristande övervakning. I slutet av år 2021 publicerade justitieministeriet ett betänkande med förslag om effektivisering av förbudet med hjälp av elektronisk övervakning. Utgångspunkten i avhandlingen är detta betänkande. Den aktuella frågan är om elektronisk övervakning av besöksförbud kan anses vara en för stor inskränkning i den övervakades grundläggande fri- och rättigheter. Elektronisk övervakning används i Finland idag vid straffpåföljderna övervakningsstraff och övervakad frihet på prov samt tvångsmedlen förstärkt reseförbud och häktningsarrest. En analys av motiveringen till godtagbarheten och proportionaliteten av inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna vid nämnda straffpåföljder och tvångsmedel är av särskild betydelse i avhandlingen. I Sverige kan ett kontaktförbud övervakas med hjälp av elektronisk övervakning. Det är väsentligt att närmare analysera hur Sverige motiverat inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna. En direkt jämförelse av diskussionen är dock inte möjlig, eftersom Finlands och Sveriges grundrättighetssystem skiljer sig åt. Genom analysen av Sveriges diskussion belyses vikten av att beakta den skyddades synvinkel och omständigheten att en enskild individ riskerar bli utsatt för brott. Alternativa åtgärder som kunde innebära en lindrigare inskränkning är relevanta att behandla. Alternativen kunde vara att en förutsättning för elektronisk övervakning är en tidigare överträdelse av förbudet samt möjligheten att variera teknisk utrustning med hänsyn till omständigheterna, till exempel övervakning enbart med GPS-positionering. Alternativen är fördelaktiga ur den övervakades synvinkel men ofördelaktiga ur den skyddades synvinkel. Avhandlingen resulterar i en diskussion över betydelsen av att skydda en enskild individ, men även att undvika inskränkningar i de grundläggande fri- och rättigheterna som möjligtvis inte är särskilt proportionerliga. Utifrån diskussionen om nämnda straffpåföljder och tvångsmedel kunde man dra slutsatsen om att inskränkningen vid elektronisk övervakning av besöksförbud kunde uppfattas vara alltför omfattande. Däremot, enligt analysen av Sveriges diskussion, belyses vikten av att beakta att syftet är att skydda en enskild individ. I den fortsatta beredningen av lagförslaget vore det således väsentligt med en djupare analys av inskränkningens betydelse i jämförelse med vikten av att skydda en enskild individ. Ett nytt separat utlåtande av grundlagsutskottet om skyddsåtgärdens grundrättighetsingripande karaktär är önskvärt.

Yritysjärjestelyt tulevat ajankohtaiseksi lähes jokaisen yrityksen elinkaareen aikana. Yhtiöjärjestelyjen syynä voi olla esimerkiksi yhtiön toiminta- tai omistusrakenteen muutosten tarpeet. Laissa elinkeinotulon verottamisesta (360/1968) säädetään useista yritysjärjestelydirektiivin 2009/133/EY mukaisista yritysjärjestelyistä. Yksi näistä järjestelyistä on osakevaihto, josta säädetään kansallisessa lainsäädännössämme elinkeinoverolain 52 f §:ssä. Osakevaihto on järjestely, jossa osakeyhtiö hankkii sellaisen osuuden toisen osakeyhtiön osakkeista, että sen osakkeet tuottavat enemmän kuin puolet hankittavan yhtiön kaikkien osakkeiden tuottamasta äänimäärästä. Osakkeita vastaan annetaan hankkivan yhtiön liikkeeseen laskemia uusia osakkeita tai yhtiön hallussa olevia omia osakkeita. Lisäksi on mahdollista antaa enintään 10 prosenttia rahavastiketta. Säännöksen edellytykset täyttäen toteutettu osakevaihto mahdollistaa järjestelyn toteuttamisen luovutusvoittoveroa lykkäävästi. Osakevaihdon tarjotessa myös muita mahdollisia veroetuja on osakevaihto verotehokas keino luoda tai muokata konsernirakennetta ja omistajapohjaa. Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakevaihdon säännöspohjaa ja paneutua ennen kaikkea osakevaihdon lainmukaisten edellytysten täyttämisen ongelmakohtiin. Mikäli osakevaihtoa ei suoriteta elinkeinoverolain 52 f §:n mukaisesti menetetään luovutusvoittoveron lykkääntymisetu. Lisäksi tarkastellaan elinkeinoverolain 52 h §:ssä säädettyä erityisestä veronkiertosäännöstä ja verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995) 28 §:ssä säädettyä yleistä veronkiertosäännöstä ja näiden aiheuttamia mahdollisia ongelmakohtia osakevaihdon EVL 52 f §:n mukaisessa läpiviennissä. Mahdollisuuksia epäonnistua EVL 52 f §:n edellytysten täyttämisessä on tutkimuksen pohjalta useita. Mikäli järjestelyä toimittaessa ei toimita erityisen huolellisesti voi EVL 52 f § jäädä soveltumatta etenkin rahavastikkeeseen ja ääntenenemmistöön liittyvien nyanssien johdosta. Ongelmia voi aiheuttaa muun muassa äänileikkurit, väärään rahastoon vastikeosakkeiden merkitseminen ja tulkinta siitä mikä luetaan rahavastikkeeksi. Veronkiertosäännösten suhteen tärkeintä on ennakkoratkaisun KHO 2017:72 pohjalta pitää huoli, ettei järjestely tuota lain tarkoituksen kanssa ristiriitaista tai vierasta veroetua.

Avhandlingen ser på ekonomisk brottslighet (white-collar crime, på svenska ofta kallat manschettbrottslighet) speciellt i formen av förskingringar, och hur de visar sig i välfärdsstater såsom Finland och Sverige. Avhandlingen ger även en översikt över kriminologisk teori, manschettbrottslighet och dess kopplingar till globalisering. I ljuset av avhandlingens källmaterial är en kort diskussion beträffande kriminaljournalistik även inkluderad. Teorimässigt ligger fokus på hur manschettbrottslighet och kriminologiska teorier har utvecklats genom åren. Avhandlingens källmaterial och fallen som analyseras samlades genom användning av internetbaserade nyhetsmedier i januari och februari 2021. Som sökmotor användes Google, där sökningen begränsats till www.yle.fi och www.svt.se. Finland och Sverige blev valda tack vare deras många likheter samt relativt lätta jämförbarhet. Det som skiljer avhandlingen från andra studier inom samma område är dess fokus på Finland och Sverige, samt dess metod för datainsamling, vilket ter sig unikt, eftersom en liknande analys mellan länderna inte gjorts tidigare. Forskningens resultat visar på en variation mellan gärningsmannens ställning och tillvägagångssätt, där brottsmetoden ofta var överraskande enkel. Dessutom kan man i analysen finna påfallande likheter mellan Finland och Sverige. Några uppenbara slutsatser på globaliseringens direkta inverkan på själva brottet förblir dock tvetydigt. Hursomhelst kan det ändå konstateras att medan globalisering i sig inte är källan till allt det onda, är det ändå ofrånkomligt att fenomenet globalisering samt allt vad det innebär nog underlättat genomförandet av en del former av ekonomisk brottslighet. Dock visar även avhandlingens slutsatser på att den stereotypiska manschettbrottslingen som en manlig medelålders chef inte stöds av källmaterialet. Poängteras bör ändå också att definitionen av manschettbrottslighet, som den används i denna avhandling, samt omfattningen av vad som räknats som förskingring, tvingar betydelsen av denna traditionella, och aningen konservativa, stereotypen att minska i värde.