Browsing by Title

Tutkielman tavoite on jäsentää Suomen laissa vielä suurelta osin säätelemätöntä jälkipanttioikeutta ja siihen liittyvää problematiikkaa suhteessa niin jälkipantinsaajan oikeusasemaan, ensipantinsaajan velvollisuuksiin jälkipantinsaajaa kohtaan, kuin saatavan jälkipanttaukseen. Jälkipanttioikeus on totuttu näkemään Suomessa varsinkin pankkikäytännössä, koska rahoitusmarkkinamme ovat edelleen niin pankkikeskeiset. Kuitenkin myös pankkitoiminnan ulkopuolella jälkipanttioikeus tarjoaa vakuudenhaltijalle mahdollisuuksia löytää toisaalta houkuttelevia sijoituskohteita, mutta myös päästä neuvottelemaan paremmista lainaehdoista. Velallisen osalta jälkipanttioikeus tarjoaa mahdollisuuden käyttää samaa vakuutta useamman lainanantajan luoton vakuutena. Jälkipanttauksen säätelemättömyys luo mahdollisuuksien lisäksi konstruktion osapuolille epävarmuutta. Varsinkin osapuolten välinen luottamus ja ensipantinsaajan lojaliteetti jälkipantinsaajaa kohtaan on tärkeä osa koko järjestelyä. Vaikka jälkipanttioikeus esiintyy usein väliaikaisena rakenteena ennen lopullisen järjestelyn voimaan tuloa, sitä käytetään myös pidempiaikaisissa järjestelyissä. Tällöin järjestelyä voidaan ajatella pitkäaikaisena sopimuksena, jolloin myös sopimusoikeudesta tuttu lojaliteettiperiaate tulee panttioikeudellisen huolenpitovelvollisuuden lisäksi huomioitavaksi. Työssä tutkitaan panttioikeuden piirteitä jälkipanttauksessa ja erityisesti siihen liittyviä erityispiirteitä denuntiaation osalta. Tutkimukseen on otettu erikseen analyysin kohteeksi saatavan jälkipanttaus, koska saatavat ovat niin suuri osa sekä tavallisen yrityskaupparahoituksen vakuusjärjestelyä, että myös muiden järjestelyiden vakuusmassaa. Lisäksi saatavan jälkipanttaukseen liittyy edelleen lisää osapuolia, joiden asema voi muuttua. Työssä on tarkasteltu aihetta lähinnä oikeuskirjallisuuden, Suomen lainsäädännön ja oikeuskäytännön kautta. Tutkielman alkuosa käsittelee jälkipanttioikeutta ja lojaliteettia ensipantinsaajan ja jälkipantinsaajan välillä. Myös kansainvälisiä näkökulmia havainnollistettu niin vakuusoikeuden, kuin lojaliteetin suhteen. Tutkielman analyysiosioissa jälkipanttioikeutta tarkastellaan saatavan panttauksen osalta. Lisäksi tutkielmassa on haluttu sivuta taloudellisia näkökulmia reaalisten argumenttien muodossa, jotta on saatu käsitystä siitä, miten reaalimaailmassa taloudelliset toimijat käyttäytyvät optimoidessaan asemaansa ja hallitessaan riskejään.

Plattformar tjänar i allt högre grad på vertikal integrering, genom att skapa egna produkter eller tjänster och sedan distribuera dem via sin egen plattform. Resultatet av vertikal integration inom det ekosystem som är onlineplattformar, är att onlineplattformarna fyller en "dubbel roll": å ena sidan fungerar den som en plattform för distribution av tredjepartsprodukter; å andra sidan är plattformen en återförsäljare som konkurrerar med dessa tredjepartssäljare. Denna dubbla roll kan leda till en intressekonflikt: det kan ge onlineplattformar ett incitament att använda sin kontroll över sin marknadsplats för att gynna sina egna varor framför de som säljs av tredje part. I flera rapporter om konkurrens på digitala marknader pekar man speciellt på dessa typer av konkurrensproblem som kan uppstå på dominerande plattformar, det vill säga att plattformen gynnar egna produkter eller tjänster på bekostnad av andra aktörer som använder plattformen (självgynnande) och att plattformen använder sin styrka för att vinna fördelar på angränsande marknader (hävstångsstrategier). Onlineplattformar kan exempelvis gynna sin egen verksamhet genom exklusiv tillgång till data. Genom att övervaka alla köp som sker via dess försäljningskanaler kan plattformen lära av hur nedströmskonkurrenterna presterar och använda denna kunskap för att förbättra sina egna erbjudanden och utbud. Plattformen kommer till exempel att bättre kunna urskilja marknadstrender och utvecklingar i konsumenternas preferenser på grund av dess totala översyn över hur konsumenter beter sig och vilka köp de gör. I denna avhandling utreder jag om dominerande onlineplattformars användande av sådan konkurrenskänslig data genom att ge exklusiv tillgång till data kunde konstituera missbruk av dominerande marknadsställning enligt artikel 102 i EUF-fördraget. Granskningen utgår ifrån befintliga rättsliga standarder som utvecklats i EU-domstolens rättspraxis. I avhandlingen utforskas också potentiellt nya rättsliga standarder för att bedöma om användning av data kan utgöra missbruk. Granskningen av artikel 102 i EUF-fördraget efterföljs av en analys av det nya laginitiativet inom EU, rättsakten om digitala marknader, som är syftad till att tackla ”grindvakters” självgynnande ageranden. Fokus för granskningen av förslaget till rättsakten om digitala marknader är datarelaterade skyldigheter, detta för att reda ut hur rättsakten skulle inverka på sådana datamissbruk som är föremål för granskning i denna avhandling.

Yksityisyyden suoja ja julkisuusperiaate voivat ajoittain ajautua törmäyskurssille keskenään. Näin kävi esimerkiksi tapauksessa, jossa eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaistavaksi tuli kysymys onko poliisi voinut luovuttaa Helsingin kaupungille tiedon henkilön jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä. Ratkaisussa todettiin jäsenyyden järjestäytyneessä rikollisryhmässä olevan julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan alaan kuuluva salassa pidettävä tieto. Ratkaisu jätti avoimeksi kysymyksen, missä kaikissa tilanteissa kyseisen tiedon voidaan katsoa kuuluvan yksityiselämän piiriin. Tässä tutkielmassa käsitellään kysymystä siitä, millä perustein tulee arvioida järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyyttä ilmentävän tiedon julkisuutta, kun se ilmenee viranomaisten asiakirjasta. Kysymystä tarkastellaan erityisesti julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan ulottuvuuden näkökulmasta. Arvioinnissa on kyse erityisesti yksityisyyden suojan ja julkisuusperiaatteen yhteensovittamisesta. Julkisuuden arviointi tulee tehdä tapauskohtaisesti, arvioimalla yksityisyyden piiriä kunkin tapauksen tosiseikat huomioiden. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon, onko tiedon perusteena oleva toiminta oikeusjärjestyksen kannalta hyväksyttävää vai moitittavaa, mikä tiedon julkisuuden merkitys yhteiskunnalle on, onko tiedon kohteena oleva henkilö mieltänyt toimintansa yksityisen vai julkisen piiriin, sekä jäsenyyttä ilmentävän tiedon varmuus. Rikollisen teon yhteydessä tyypillistä on toiminnan erityinen moitittavuus. Etenkin kun järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyydellä on merkitystä rikollisen teon tunnusmerkistön täyttymisen tai rangaistuksen mittaamisen arvioinnin kannalta, yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle on korkea. Rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, jolloin myöskään tieto jäsenyydestä järjestäytyneessä rikollisryhmässä ei voi olla tarkoitettu kuuluvan yksityisyyden piiriin, kun rikollinen teko on tehty osana tällaisen ryhmän toimintaa. Rikosasioissa henkilön jäsenyydestä hankitaan tyypillisesti näyttöä monin eri keinoin, jolloin tiedon voi yleisesti nähdä olevan hyvin varmaa. Kun jäsenyys järjestäytyneessä rikollisryhmässä ilmenee asiassa, jossa ei ole kyse rikollisesta toiminnasta, kysymys on passiivisesta jäsenyydestä, jota ei ole kriminalisoitu. Toiminta tuleekin arvioida luonteeltaan vähemmän moitittavaksi, kuin rikoksen tekemisen. Passiivinen jäsenyys ilmentää kuitenkin henkilön hyväksyvää suhtautumista ryhmän tavoitteeseen, eli vakavien rikosten tekemiseen. Toiminnan voidaan katsoa olevan luonteeltaan ainakin jossain määrin paheksuttavaa. Rikosasioiden ulkopuolella yhteiskunnallinen intressi tiedon julkisuudelle, henkilön tarkoitus ja tiedon perusteena olevan näytön varmuus voivat vaihdella huomattavasti. Julkisuusarviossa tulee kiinnittää erityistä huomiota näiden seikkojen keskinäiseen suhteeseen.

Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti järjestäytyneitä rikollisryhmiä ja osallisuusvastuun kohdentumista ryhmässä; erityisenä mielenkiinnon kohteena on rikollisryhmän johtajan rikosvastuuta koskevat kysymykset. Järjestäytyneiden rikollisryhmien kohdalla ongelma on usein se, että ryhmän johtajia ei saada vastuuseen teoistaan. Lainsäädäntö tulisikin tältä osin saada sellaiseksi, että päätekijät saataisiin kiinni ja vastuuseen. Toisaalta esiin nousee myös kysymys siitä, tulisiko johtajan vastuun olla ankarampaa kuin ryhmän muiden jäsenten. Suomen rikoslaissa rikollisryhmän johtamista ei ole erikseen kriminalisoitu toisin kuin taas terroristiryhmän johtaminen on. Perinteisesti erillisinä pidettyjen ilmiöiden, järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin, on kuitenkin todettu lähentyneen 1990-luvulla. Tutkielmassa käytetäänkin järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan lainsäädännön ja rikollisryhmän johtajan rikosvastuun arvioimisen apuna terrorismirikoksia koskevaa lainsäädäntöä ja terrorismiryhmän johtajan vastuun määrittelyä. Terroristiryhmän johtamista kriminalisoitaessa, hallituksen esityksessä on huomioitu kansainvälisen rikosoikeuden oppi esimiehen vastuusta alaistensa tekemistä rikoksista. Sotilaskomentajan vastuun konstruktioon kiinnitetään huomiota myös tässä tutkielmassa. Järjestäytynyt rikollisuus on aiheena ajankohtainen. Ilmiö on ollut tiiviisti esillä mediassa. Lisäksi hallitus on kiinnittänyt huomiota järjestäytyneen rikollisuuden ongelmallisuuteen julkaisemalla keväällä 2013 valtioneuvoston periaatepäätöksen järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan strategiasta. Oikeusministeriö on asettanut työryhmän valmistelemaan ehdotusta järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan käsitteistön yhtenäistämiseksi. Tavoitteena on varmistaa, että viranomaisilla on yhtenäinen käsitys järjestäytyneen rikollisuuden määritelmästä. Järjestäytyneen rikollisuuden monimuotoisuuden vuoksi sen yksiselitteinen määrittely onkin osoittautunut haastavaksi. Tutkielman alussa tutustutaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen ilmiönä, järjestäytyneen rikollisryhmän sekä terrorismin määritelmiin. Rikollisryhmän johtajan rangaistusvastuuseen liittyviin kysymyksiin on vaikea pureutua määrittelemättä ensin käsitteitä ja ilmiötä. Tutkielmassa käsitellään osallisuutta rikokseen yleisten oppien näkökulmasta ja paikannetaan rikollisryhmän johtajan osallisuusasemaa voimassaolevien osallisuusmuotojen kannalta. Lisäksi tarkastellaan osallisuutta lähellä olevia kriminalisoituja rikolliseen toimintaan osallistumisen muotoja; järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista sekä terroristiryhmän toiminnan edistämistä. Molemmat rikoslain säännökset laajentavat osallisuuden käsitettä perinteisestä. Tutkielmassa esitellään myös järjestäytynyttä rikollisuutta koskevaa nykyistä oikeuskäytäntöä ja kiinnitetään huomiota rikollisryhmän johtamisen erityispiirteisiin sekä tuodaan esille eräitä muita säännöksiä, jotka korostavat johtavassa asemassa olevan henkilön vastuuta. Lopuksi arvioidaan lainsäädännön kehitystarpeita, esitellään kokoavia näkökohtia ja kritiikkiä aiheesta.

Tässä työssä käsitellään järjestöjen valitusoikeuden laajuutta ympäristöoikeudessa erityisesti metsästyslain ja kalastuslain mukaan. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, miten hyvin perustuslain 20 §:n mukainen osallistumisoikeuksien takaaminen käytännössä toteutuu kalastuslain soveltamisalalla ja millainen järjestöjen valitusoikeus on kalastuslain mukaisessa muutoksenhakuprosessissa verrattuna metsästyslain vastaavan sääntelyyn. Metsästyslakiin, kuten moniin muihinkin ympäristöoikeuden sektorilakeihin on lainsäädäntöä uudistettaessa lisätty säännökset järjestön oikeudesta hakea muutosta hallintopäätökseen, vaikka päätös ei välittömästi vaikuttaisikaan kohdistuisikaan järjestön etuun, oikeuteen tai velvollisuuteen. Kalastuslaista vastaava järjestöjen valitusoikeutta koskeva erityissäännös puuttuu. Työssä vertaillaan, millaisiin lopputuloksiin sääntelyerot ovat oikeuskäytännössä johtaneet. Vertailussa on kalastuslain ja metsästyslain lisäksi oikeuskäytäntöä luonnonsuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisalalta siltä osin, kun asiassa on ollut kyse järjestön valitusoikeuden laajuudesta. Oikeuskäytännön perusteella järjestöjen valitusoikeus on yleisesti arvioituna laajentunut luonnonvara- ja ympäristöoikeudessa. Huomiota herättää kuitenkin, että verrattuna kalastuslakiin metsästyslain mukainen valitussääntely on oikeuskäytännössä johtanut selkeästi useammin siihen, että KHO on myöntänyt valitusoikeuden järjestölle. KHO on myös kumonnut useita riistahallinnon päätöksiä nimenomaan järjestöjen esittämien näkökohtien perusteella ja tehnyt useita merkittäviä linjaratkaisuita.

Euroopan komissio voi määrätä yritykselle sakon, jos yritys rikkoo Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) sisältämiä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä tai yritysten välisiä kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä. Sakon tarkoituksena on rankaista kiellettyyn kilpailunrajoitukseen syyllistynyttä yritystä ja ennaltaehkäistä asianosaisen yrityksen ja muiden yritysten tulevia kilpailurikkomuksia. Samoja SEUT:n aineellisia kieltosäännöksiä sovelletaan myös EU:n jäsenvaltioissa. Yhteisen aineellisen kilpailuoikeuden ohella EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanoa koskevia menettelysääntöjä ei ole kuitenkaan harmonioistu. Kansallisen prosessiautonomian vuoksi jäsenvaltiot ovatkin olleet lähtökohtaisesti vapaita määrittämään omat menettelysääntönsä, minkä seurauksena EU:n kilpailuoikeuden hajautetussa täytäntöönpanojärjestelmässä samojen aineellisten sääntöjen rikkominen on saattanut johtaa hyvin erilaisiin lopputuloksiin eri jäsenvaltioissa prosessuaalisten eroavaisuuksien vuoksi. Samojen aineellisten sääntöjen rikkomuksesta on esimerkiksi saatettu määrätä hyvin eri suuruisia sakkoja riippuen siitä, minkä jäsenvaltion kilpailuviranomainen on määrännyt sakon. ECN+-direktiivillä (EU 2019/1) on pyritty puuttumaan kilpailuoikeuden aineellisten ja prosessuaalisten sääntöjen välille muodostuneeseen jännitteeseen. Direktiivillä varmistetaan, että kansallisilla kilpailuviranomaisilla on sellaiset riippumattomuuden takeet, resurssit ja täytäntöönpano- ja sakotusvaltuudet, joita ne tarvitsevat voidakseen soveltaa SEUT:n kieltosäännöksiä tehokkaasti. Sakkojen osalta direktiivissä vahvistetaan, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tulee EU:n kilpailuoikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi määrätä tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia sakkoja. Lisäksi direktiivissä vahvistetaan, että myös kansallisten kilpailuviranomaisten on noudatettava unionin oikeuden ja EU:n perusoikeuskirjan yleisiä periaatteita soveltaessaan EU:n kilpailuoikeutta. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu siihen, miten SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta sakkoja määräävän kansallisen kilpailuviranomaisen harkintavaltaa on rajoitettu EU-oikeudessa. Relevantin primääri- ja sekundäärioikeuden tarkastelun jälkeen tutkielmassa selvitetään, miten vaatimus EU:n kilpailuoikeuden tehokkaasta ja yhdenmukaisesta täytäntöönpanosta rajoittaa jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa. EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon vaatimuksilla on pyritty saamaan jäsenvaltiot huolehtimaan EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden toteutumisesta. Kansallisilta kilpailuviranomaisilta on myös vaadittu nimenomaisesti positiivisia toimia täyden tehokkuuden varmistamiseksi. Niiden edellytetään esimerkiksi määräävän aktiivisesti sakkoja yrityksille. Tutkielmassa edetään tarkastelemaan, millaisia seikkoja kansallisten kilpailuviranomaisten on huomioitava sakkoharkinnassaan tehokkaiden, oikeasuhtaisten ja varoittavien sakkojen vaatimuksen perusteella. Tehokkuuden todetaan tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että sakoilla tulee päästä niillä tavoiteltuun päämäärään. Oikeasuhtaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että sakko on oikeasuhtainen sekä suhteessa päämääräänsä että teon vakavuuteen. Varoittavuudella taas tarkoitetaan sitä, että sakolla tulee saada aikaan ennaltaehkäisevä vaikutus sekä yksittäistapauksessa että yleisesti. Lopuksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin tietyt EU:n oikeusperiaatteet rajoittavat kansallisia kilpailuviranomaisia niiden määrätessä sakkoja SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta. Kilpailuviranomaisten todetaan joutuvan tekemään punnintaa kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen, legaliteettiperiaatteen, taannehtivuuskiellon, lievemmän lain periaatteen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen välillä. Tehokkuusperiaatetta todetaan edellytettävän tulkittavan usein varsin laajasti. Kansallisessa seuraamusmaksuja koskevassa ratkaisukäytännössä esiintyneissä punnintatilanteissa on pääsääntöisesti päädytty EU:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä vastaaviin lopputuloksiin kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen laajuudesta. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että EU-oikeus rajoittaa kansallisen kilpailuviranomaisen seuraamusharkintaa paitsi EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden myös EU:n muiden keskeisten intressien toteutumisen varmistamiseksi. Lisäksi havaitaan, että Suomessa kansallista prosessiautonomiaa on kavennettu myös vapaaehtoisen harmonisoinnin keinoin.

Tässä tutkielmassa selvitetään EU-oikeuteen perustuvaa jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta ja sen toteuttamista Suomen oikeudessa vanhentumislainsäädännön näkökulmasta. Tutkimuksen erityisinä tutkimuskohteina ovat uusimmat autovero- ja väylämaksutapaukset, joissa molemmissa Suomen kansallinen lainsäädäntö oli EU-oikeuden vastaisesti syrjivä. Molemmissa tapauksissa olennainen seikka liittyi vanhentumisajan ja yksityisille asetetun selonottovelvollisuuden alkamishetkeen, mitä arvioidaan tässä tutkielmassa yksityiskohtaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen oikeuden perusteella. Unionin tuomioistuin esitteli tapauksessa Francovich EU-oikeuteen perustuvan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun, jonka perusteella jäsenvaltion tulee korvata yksityisille aiheutuneet vahingot, jotka ovat syntyneet kyseisen jäsenvaltion eri muodoissa tekemistä EU-oikeuden rikkomuksista. Myöhemmässä oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin täsmensi vahingonkorvausvastuun edellytyksiä, sisältöä ja soveltamisalaa. Nykyään vahingonkorvausvastuu syntyy, kun kolme edellytystä täyttyy: 1) rikotun EU-normin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, 2) jäsenvaltion rikkomus on riittävän ilmeinen ja 3) yksityisille aiheutuneen vahingon ja jäsenvaltion rikkomuksen välillä on välitön syy-yhteys. Muilta osin vahingonkorvausvastuun toteuttaminen tapahtuu kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella. Tutkielmassa selvitetään edellä mainittujen vastuuedellytysten sisältöä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella sekä pyritään luomaan kokonaiskuva vahingonkorvausvastuun nykyhetken sisällöstä ja soveltamisalasta. Vahingonkorvausvastuun toteuttaminen on kansallisten tuomioistuinten vastuulla, minkä yhteydessä ne soveltavat kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen kuuluvia säännöksiä. Näin ollen Suomessa EU-oikeuteen perustuvan vahingonkorvausvastuun toteuttamisessa sovelletaan lähtökohtaisesti muun muassa vahingonkorvauslakia ja lakia velan vanhentumisesta. Edellä mainittua kutsutaan kansalliseksi prosessiautonomiaksi, jota rajoittavat EU-oikeuteen perustuvat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet. Vastaavuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen perustuviin vaatimuksiin vetoamista ei saa tehdä epäedullisemmaksi vastaaviin kansallisiin vaatimuksiin nähden. Tehokkuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen vetoamista ei saa tehdä kansallisesti käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Unionin tuomioistuin arvioi edellä mainittujen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden perusteella kansallisten menettelynormien, kuten vanhentumisaikojen, yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Jos kyseiset menettelynormit eivät ole yksittäistapauksessa yhteensopivia EU-oikeuden kanssa, tulee kansallisen tuomioistuimen jättää ne joko kokonaan tai osittain soveltamatta. Tutkielmassa tutkitaan perusteellisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee kansallisten vanhentumissäännösten ja muutoksenhakuvaatimusten yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Unionin tuomioistuin on esimerkiksi todennut, että kolmen vuoden vanhentumisaika on EU-oikeuden kannalta kohtuullinen, ja se voi lähtökohtaisesti alkaa kulua jo EU-oikeuden vastaisesti perityn veron tai maksun maksuhetkestä. Viimeksi mainittuun lähtökohtaan on eräänä poikkeuksena tilanne, jossa jäsenvaltio on menettelyllään aiheuttanut epäselvyyttä sovellettavan normin tulkinnasta, ja kyseisen menettelyn ja vanhentumisajan seurauksena yksityiseltä vietäisiin mahdollisuus vedota tuomioistuimessa EU-oikeuteen perustuviin oikeuksiinsa. Tutkielmassa arvioidaan Suomen vahingonkorvaus- ja vanhentumislainsäädännön yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa unionin tuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön perusteella. Sen lisäksi tutkielmassa arvioidaan, onko korkeimman oikeuden autoverotapauksessa antama tuomio yhteensopiva unionin tuomioistuimen asettamien vaatimusten kanssa. Tutkielman lopuksi arvioidaan korkeimmassa oikeudessa edelleen vireillä olevaa väylämaksutapausta, ja annetaan kansalliseen ja EU-oikeuteen perustuvia tulkintasuosituksia kyseisen tapauksen ratkaisemiseksi. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Suomen valtion menettely on väylämaksutapauksessa aiheuttanut ja ylläpitänyt epäselvyyttä Suomen väylämaksulainsäädännön yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa, minkä johdosta vanhentumisajan tulisi alkaa vasta Helsingin hallinto-oikeuden vuonna 2008 antamista päätöksistä, joissa lainsäädännön syrjivyys otettiin tuomioistuimessa ensimmäisen kerran esille.

Tutkielman kohteena on seulontamenettelyn korvannut jatkokäsittelylupajärjestelmä. Tutkielmassa selvitetään, onko jatkokäsittely-lupa täyttänyt sille asetetut tavoitteet ja miten korkeimman oikeuden antamat ratkaisut ovat vaikuttaneet jatkokäsittelyluvan sovel-tamiseen. Jatkokäsittelyluvasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 25a luvussa ja sääntely astui voimaan 1.11.2011. Jatkokäsitte-lylupajärjestelmää sovelletaan silloin, kun käräjäoikeuden lain voimaantulon jälkeen antamaan ratkaisuun haetaan muutosta valit-tamalla hovioikeuteen. Jatkokäsittelylupajärjestelmää sovelletaan ainoastaan riita- ja rikosasioihin. Muutoksenhakija tarvitsee asiassa jatkokäsittelyluvan silloin, kun asialle josta valitetaan, edellytetään jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25a luvun 5 ja 6 §:ien perusteella. Syyttäjän ja asianomistajan lupatarpeesta säädetään erikseen luvun 7 ja 8 §:ssä. Hovioikeuden on myönnettä-vä asialle jatkokäsittelylupa ja otettava asia täystutkintaiseen menettelyyn silloin, kun jatkokäsittelyluvan myöntämiselle OK 25a:11:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Jos hovioikeus katsoo, että lupaperusteet eivät täyty, hovioikeus antaa jatkokäsittelylu-van epäävän päätöksen ja hylkää valituksen, jolloin käräjäoikeuden ratkaisu asiassa jää lopulliseksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut säätää täsmällinen ja tarkkarajainen muutoksenhakumenettely. Jatkokäsittelyluvan tarkoituk-sena on ollut myös hovioikeuksien työmäärän ja toimintakulujen vähentäminen. Jatkokäsittelyluvan tarkoituksena ei ollut rajoittaa muutoksenhakua, vaan asia tulisi lupajärjestelmän perusteella aina hovioikeuden tutkittavaksi, mikäli sille on perusteet. Jatkokäsit-telylupaa koskevan lainsäädännön ja sen esitöiden arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupa ei ole tutkielmassa tehtyjen johtopää-tösten mukaan ollut täsmällinen ja tarkkarajainen. Korkein oikeus on antanut jatkokäsittelylupaa koskien 21 ratkaisua ja ratkaisujen analysointi vahvistaa sen, että laki ei ole voimaantullessaan täyttänyt sille asetettuja tavoitteita rikosasioiden kohdalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen kynnys on ollut hovioikeuksissa huomatta-vasti lainsäätäjän tarkoitusta korkeammalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupajärjestelmä vastaa tällä hetkellä lainsäätäjän sille aset-tamia tavoitteita riita-asioiden osalta. Rikosasioissa jatkokäsittelylupajärjestelmän toimivuudesta ei voida kuitenkaan antaa täysin varmaa arviota. Korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisujen perusteella jatkokäsittelylupaa pitäisi soveltaa lain tarkoittamalla tavalla myös rikosasioiden kohdalla, mutta asian varmistaminen edellyttää hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevien ratkaisujen kattavaa analysointia. Lainsäätäjällä on kova paine kehittää jatkokäsittelylupaa ja saavuttaa suurempia säästöjä hovioikeuksien toimintakuluissa. Oike-usministeriön asettama työryhmä on esittänyt jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajentamista. Tutkimustulosten perusteella jatko-käsittelylupajärjestelmää voidaan laajentaa riita-asioiden kohdalla ja siirtyä jatkokäsittelyluvan yleiseen soveltamisalaan. Myös hakemusasiat voidaan liittää lupajärjestelmän yleiseen soveltamisalaan. Tutkimustulosten perusteella tällä hetkellä ei kuitenkaan ole perusteita laajentaa jatkokäsittelylupaa rikosasioissa. Rikosasioissa jatkokäsittelylupaa voidaan tutkimustulosten perusteella laajentaa vasta sen jälkeen, kun voidaan varmistua, että lupajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden asettamat vaatimukset.

Tutkielmassa käsitellään jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevat perusteet on lueteltu oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Säännöksen mukaan lupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste); 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste); 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste); tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (muun painavan syyn peruste). Jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse muutosperusteen nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (korotettu lupakynnys). Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Korkein oikeus on antanut lukuisia jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, vaikka lupaedellytykset ovat olleet laissa saman sisältöisinä jo useita vuosia. Suurin osa näistä ratkaisuista on annettu julkaisemattomina, joten prejudikaattiperusteita näissä ratkaisuissa ei ole. Tutkielmassa havaitaan, että lupaperusteiden soveltamiskäytäntö hovioikeuksissa ei ole kaikilta osin ollut onnistunutta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tarkastellulla ajanjaksolla noin 80 %:ssa ratkaisuista katsottiin, että lupaedellytykset täyttyvät joko kokonaan tai osittain. Tämän lisäksi useassa muussa ratkaisussa lupaedellytysten soveltaminen hovioikeuksissa on ollut selvästi virheellistä, eikä lupaperusteiden täyttymistä ole voitu edes arvioida korkeimmassa oikeudessa. Prosenttiosuus on siten edellä mainittua vieläkin korkeampi. Korkeimman oikeuden mukaan noin 86 %:ssa hovioikeuden päätöksistä jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää.

Jätettä koskeva sääntely on perinteisesti keskittynyt rajoittamaan ja torjumaan ensisijassa jätteen ympäristölle ja terveydelle haittaa aiheuttavia vaikutuksia. Jätteen käsitteen määrittely on kuitenkin tasapainoilua yhtäältä ympäristönsuojelun ja toisaalta sen käytön välillä. Vaikka jäte edelleen herättää ensisijassa kielteisiä tuntemuksia, on samalla sen kierrättäminen nykyisin yksi tärkeimmistä edistettävistä prosesseista kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kiertotalous, jossa mahdollisimman suuri osa jätteestä käytetään resurssina, on otettu nykyisen jätesääntelyn lähtökohdaksi. Sen toteutuminen edellyttää jäteluonteen pitämistä materiaalin elinkaaren päätepisteen sijasta vain yhtenä materiaalin elinkaaren vaiheena muiden joukossa. Jätepuitedirektiivin (2008/98/EY) sekä jätelain (JäteL, 17.6.2011/646) yleisen määritelmän mukaan jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. EU-perusteinen jätteen määritelmä on kehittynyt nykyiseen muotoonsa pääasiassa EY-tuomioistuimen oikeuskäytännössä, josta on ajan myötä muodostunut suuri jätteen käsitteen tulkinta-aineisto. Jätepuitedirektiivillä jätteen käsitettä vähitellen supistaneista tulkinnoista säädettiin ensi kertaa laintasoisia jätteen yleistä määritelmää rajaavia säännöksiä, jotka implementoitiin kansalliseen lainsäädäntöön jätelain kokonaisuudistuksella. Samalla täsmennettiin erityisesti jätteen hyödyntämistoimien määritelmiä sekä jätehierarkiana tunnettua jätteeseen kohdistettavien toimien etusijajärjestystä. Aineen tai esineen luokittelusta sivutuotteeksi on nykyisin säädetty JäteL 5.2 §:ssa ja jätteeksi luokittelun päättymisestä JäteL 5.4 §:ssa. Ensimmäisiä kutsutaan vakiintuneesti sivutuotekriteereiksi ja jälkimmäisten muodostamaa kokonaisuutta puolestaan end-of-waste-sääntelyksi. Edelleen kaikissa JäteL 6.1 §:ssa määritellyissä jätteenkäsittelytoiminnoissa on noudatettava JäteL 8 §:n mukaista etusijajärjestystä. Jätelaissa säädetyt jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerit eivät suoraan ratkaise aineen tai esineen jäteluonnetta vaan ovat osa kaksiportaista kokonaisuutta, jossa joko EU-tasolla komission toimesta tai kansallisella tasolla valtioneuvoston toimesta voidaan antaa tarkempia jätteeksi luokittelun päättymistä koskevia arviointiperusteita. Toisin kuin jätelain sivutuotekriteerejä, ei jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerejä näin ollen ole tarkoitettu sovellettaviksi suoraan tapauskohtaisessa harkinnassa. Tarkempia arviointiperusteita on kuitenkin annettu tähän mennessä vain tiettyjä yksittäisiä jätevirtoja koskien. Huolimatta siitä, että täsmennetyt hyödyntämistoimet etusijajärjestyksen mukaisesti järjestettynä luovat otolliset edellytykset jätteeksi luokittelun päättymiselle, on oikeustila kehittynyt kaksijakoiseksi. Tätä vallitsevaa ja kaksijakoista jätteeksi luokittelun päättymisen kansallista oikeustilaa tutkielma pyrkii selventämään. Tutkimuksen kohteena on oikeustila siltä osin, kun kriteereihin perustuvia tarkempia jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita ei ole annettu. Koska jätteeksi luokittelun päättämiseen tähtäävä jätteiden prosessointi on ammattimaisena tai laitosmaisena jätteenkäsittelytoimintana ympäristöluvanvaraista, toteutuu tapauskohtainen jätteeksi luokittelun päättymistä koskeva harkinta tällöin osana ympäristölupaharkintaa. Toimivaltainen viranomainen ratkaisee ympäristölupapäätöksellä, onko materiaali hyödyntämistoimien seurauksena lakannut olemasta jätettä. Arviointi on tehtävä ilman valmiita jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita niin, että siinä sen sijaan otetaan huomioon oikeuskäytännössä muodostuneet tulkintaohjeet. Tutkielman päätarkoitus on selvittää ja esittää tällaiset soveltuvasta oikeuskäytännöstä johdettavat edellytykset, joita tapauskohtaisesti arvioimalla voidaan ratkaista, onko aine tai esine lakannut olemasta jätettä. Tutkielmassa esitetyin tavoin JäteL 5.4 §:ssa säädettyjen jätteeksi luokittelun päättymisen edellytysten täyttyminen kumulatiivisesti on yksittäisissä tapauksissa ongelmallista. Tutkielmassa yhdistellään jätteen yleisen määritelmän lakisääteisiä rajauksia niin, että siinä sen sijaan esitettävät neljä jätteeksi luokittelun päättymisen kriteeriä voisivat sivutuotekriteerien tavoin olla sellaisenaan sovellettavia. Esitetyn perusteella aine tai esine lakkaisi tapauskohtaisesti arvioitaessa olemasta jätettä kun 1) se on läpikäynyt hyödyntämistoimen; 2) sen tulevasta käytöstä on varmuus; 3) sen käyttö on laillista; ja 4) sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Kahden tutkielmassa tarkasteltavan case-esimerkin avulla vertaillaan kyseisten kriteerien ja JäteL 5.4 §:n mukaisten kriteerien soveltuvuutta tapauskohtaiseen harkintaan. Case-näkökulma havainnollistaa samalla tapauskohtaisessa harkinnassa tosiasiassa omaksuttua ratkaisukäytäntöä. Kokonaisuudessaan tutkielma osoittaa, kuinka kaksijakoisessa jätteeksi luokittelun päättämisen oikeustilassa sovellettaviksi tulevien edellytysten tulee määräytyä sen perusteella, onko tarkasteltavaa jätevirtaa koskevia tarkempia arviointiperusteita annettu vai onko jätteeksi luokittelun päättyminen arvioitava tapauskohtaisesti soveltuva oikeuskäytäntö huomioon ottaen. Kulloinkin soveltuvat kriteerit ovat siten toisensa pois sulkevalla tavalla riippuvaisia arvioitavan jätevirran toteutuneesta sääntelytavasta.