Browsing by Title

Elintarvikkeet ovat välttämättömyyshyödykkeitä ja niiden hintaan liittyvät kysymykset ovat historian saatossa olleet usein esillä. Elintarvikkeiden verottamiseen on Suomessakin liittynyt paljon erilaisia poliittisia päämääriä. Elintarvikkeista kannetaan Suomen nykyjärjestelmässä kahden tyyppisiä kulutusveroja, yleisenä kulutusverona arvonlisäverolain (1993/1501) alennetun 14 prosentin verokannan mukaista arvonlisäveroa sekä erityisenä kulutusverona makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteveroa (makeisverolaki 1127/2010). Elintarvikkeiden arvonlisäveron kautta kanavoitu verotuki on euromääräisesti yksi suurimmista verotuista, vaikka nykypäivän suomalaiset lihovat liian energiapitoisen ravinnon ja liikuntatottumusten muuttumisen vuoksi. Toisaalta fiskaalisista syistä verojärjestelmäämme vuonna 2011 palautettua makeisveroa on pyritty legitimoimaan sen terveysvaikutuksilla, vaikka makeisverolain mukaiset tuotteet kuuluvat arvonlisäverotuksessa elintarvikkeiden verotuen piiriin. Valtiovarainministeriön asettama sokeriverotyöryhmä pohti tammikuussa 2013 annetussa raportissaan myös sokeriverotuksen mahdollisuuksia terveysverotuksen kehittämisessä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, millä tavoin elintarvikkeisiin kohdistuva verotus on epäneutraalia ja millä lainsäätäjä on pyrkinyt perustelemaan epäneutraalia verotusta. Tarkastelussa on painotettu erityisesti terveyspoliittisia argumentteja ja epäneutraalin verotuksen merkitystä koko verojärjestelmän johdonmukaisuuden kannalta. Tutkielma alkaa elintarvikkeiden verotuksen historiaa käsittelevällä luvulla. Historiaosuudessa on pyritty luomaan kokonaiskuva verojärjestelmän rakenteellisesta kehityksestä Suomen autonomian ajasta aina nykypäivään asti. Tarkoitus on hahmotella elintarvikkeiden verotuksen roolia Suomen historian eri vaiheissa. Tanskassa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön elintarvikkeiden tyydyttyneen rasvan pitoisuuteen perustuva rasvavero. Rasvavero ehti olla käytössä vain reilun vuoden ajan. Hallinnollisesti raskas ja kustannuksia aiheuttanut verolaki kumottiin vuoden 2013 alusta lukien. Tutkielman kolmannessa luvussa tarkastellaan oikeusvertailun keinoin Tanskan elintarvikkeisiin liittyviä verokysymyksiä ja käsitellään erityisesti rasvaveroon liittyviä taustakysymyksiä ja ongelmia. Neljännessä luvussa pyritään rakentamaan kokonaiskuva elintarvikkeiden verotukseen liittyvistä reunaehdoista. Luvussa on käsitelty EU-oikeuden asettamat rajoitukset sekä primäärioikeuden, että verotusta koskevan harmonisoidun sääntelyn tasolla. Luvussa käydään läpi myös kansallisen oikeuden asettamat reunaehdot, sekä eräitä hyvän verojärjestelmän ominaisuuksia. Viidennessä luvussa tuodaan esiin oikeudellisia ongelmia, joita elintarvikkeiden voimassa olevaan verotukseen liittyy. Verotusta arvioidaan verotuksen neutraalisuuden ja yhdenvertaisuutta koskevan perusoikeuden näkökulmasta. Voimassaolevan oikeuden lisäksi käydään läpi myös suunniteltuja terveyspoliittisia uudistuksia neljännessä luvussa käsiteltyjen oikeudellisten reunaehtojen kannalta. Oikeudellisten reunaehtojen lisäksi lainsäädännön ongelmakohtia ja erityisesti verotuksen neutraalisuutta tarkastellaan myös taloustieteen näkökulmasta. Viimeisessä luvussa arvioidaan terveysverotuksen mahdollisuuksia kriittisesti ja pohditaan myös muita lainsäätäjän käytössä olevia keinoja terveyspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kartellien haitallisuudesta ollaan laajasti yksimielisiä. Kartellit pystyvät salaisten sopimusten turvin tekemään suuria voittoja ilman merkittävää kiinnijäämisriskiä, jolloin toiminnasta on tullut sen osapuolille houkuttelevaa. Kartelleja on pyritty perinteisesti torjumaan kilpailuoikeuden kartellisakoilla ja leniency-menettelyllä. Näiden yleispreventiivinen vaikutus on kuitenkin rajallinen johtuen siitä, että kartellisakot ovat liian pieniä, jotta niillä voitaisiin saavuttaa tehokas pelotevaikutus. Toisekseen kartellisakot eivät luo kannustimia yritysten puolesta toimiville henkilöille pidättäytyä kartellitoiminnasta, sillä heidän uhkanaan eivät ole henkilöön kohdistuvat rangaistukset. Näin ollen on ollut tarpeen kehitellä täydentäviä menettelyitä, joiden avulla pystyttäisiin turvaamaan paremmin kilpailua. Kartellien kriminalisointia on maailmanlaajuisesti tukenut erityisesti Yhdysvallat, jossa kartelleihin osallistuneita henkilöitä on tuomittu vankeusrangaistuksiin. Kartellien kriminalisointi on vähitellen levinnyt myös Euroopan valtioihin. Kriminalisoinnin taustalla on ollut erityisesti näkemys sen yleispreventiivisestä vaikutuksesta, jonka mukaan rangaistusuhka luo yrityksen puolesta toimiville henkilöille syyn pidättäytyä kartellitoiminnasta. Rangaistuksen ankaruuden ohella sanktiovarmuus on määräävä tekijä prevention tehokkuutta arvioitaessa. Kriminalisointi ei itsessään vielä juurikaan lisää preventiivistä vaikutusta johtuen kartellien vähäisestä paljastumisriskistä. Toiseksi yksityisillä henkilöillä ei ole kannustimia kartellin ilmiantamiseen tilanteessa, jossa heitä uhkaavat rikosoikeudelliset sanktiot. Tämän seurauksena myös yksityisten henkilöiden hyväksi on säädettävä leniency-menettelystä, joka luo kannustimen kartellin ilmiantamiseen. Kartellien kriminalisoinnin tehokkuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi, sillä kriminalisoinnin yleisestävästä vaikutuksesta ei ole ollut luotettavaa empiiristä näyttöä. Empiiristen tutkimusten mukaan rikosoikeudellisten sanktioiden uhka ei ole määräävä tekijä kartelliyhteistyöstä päätettäessä. Ongelmana on liika painottaminen henkilöiden omiin vaikuttimiin kannustimena noudattaa tai laiminlyödä lainsäädäntöä, kun vähemmälle huomiolle ovat jääneet monisyiset normatiiviset ja sosiaaliset kontekstit, joissa kartelleja esiintyy. Olettama tarkkaan hyötyjä ja haittoja punnitsevasta talousrikoksen tekijästä on osin vääristynyt. Lisäksi normatiivisten ja sosiaaliseen kontekstiin liittyvien syiden, kuten yrityksen toimialan, taloudellisen aseman ja yrityskulttuurin on nähty olevan määräävä tekijä kartelliin osallistumisessa. Kartellien kriminalisointi on ajankohtainen aihe monessa Euroopan maassa. Englannissa kartellien kriminalisointi toteutettiin vastaamaan yhdysvaltalaista esikuvaa. Kriminalisointi ei ole kuitenkaan osoittautunut tehokkaaksi johtuen lain vaikeasta sovellettavuudesta. Englannissa painotusta ollaankin siirtämässä liiketoimintakieltoon, jonka soveltamisalaa on laajennettu. Ruotsissa kartelleja ei ole kriminalisoitu, mutta yksityiset henkilöt on mahdollista määrätä liiketoimintakieltoon kartelliin osallistumisesta. Ruotsissa lain ongelmana on ollut vastuun kohdistaminen. Molempien maiden ongelmat lainsäädännössä osoittavat edelleen sitä, kuinka vaikea kilpailu- ja rikosoikeuden intressejä on yhdistää toimivaksi kokonaisuudeksi. Suomessa uuden kilpailulain säätämisen yhteydessä katsottiin, että riittävän tehokas hallinnollinen seuraamusjärjestelmä on edelleen tehokkain kilpailunlain kieltojen tehosteena, eikä kilpailulain vastaista toimintaan siten kriminalisoitu. Kriminalisoinnin tehokkuudesta on ristiriitaista näyttöä, eikä leniency-menettelyn säätäminen yksityisten henkilöiden hyväksi olisi linjassa nykyisen sääntelyn kanssa. Suomessa päädyttiin ratkaisuun, jossa liiketoimintakieltoa ei lisätty uuteen kilpailulakiin. Ratkaisua perusteltiin melko suppeasti. Kiellon puolesta onkin esitettävissä perusteluja, koska kartellisakoilla on yksistään vaikea saada aikaan tehokasta yleisprevention tasoa. Suomessa tulisikin uudelleen harkita liiketoimintakiellon soveltamisalan laajentamista kartellitapauksiin.

Kartellien vahinko-olettamasta säädetään kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (9.12.2016/1077) 2.3 §:ssä, jonka mukaan kartellin oletetaan aiheuttaneen vahinkoa, jollei rikkomiseen syyllistynyt muuta näytä. Tämä laissa säädetty olettama eli legaalinen presumptio on tämän tutkielman keskipisteenä. Ensilukemalta yksinkertaiselta vaikuttava oikeusnormi sisältää useita oikeudellisesti merkittäviä kysymyksiä, jotka olettamaa koskevan säännöksen kielellisen ilmaisun perusteella jäävät kuitenkin avoimiksi ja aidosti tulkinnanvaraisiksi. Normin perusteella ei esimerkiksi saada yksiselitteistä vastausta siihen, mitä käsitteillä kartelli, vahinko tai rikkomiseen syyllistynyt ylipäänsä vahinko-olettaman kontekstissa tarkoitetaan. Olettama kääntää todistustaakan kartellin vahingottomuudesta lähtökohtaisesti kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian vastaajalle. Tämä merkitsee poikkeusta yleisestä siviiliprosessuaalisesta pääsäännöstä, jonka mukaan näyttötaakka on lähtökohtaisesti vahingonkorvausasian kantajalla. Rikkomiseen syyllistyneellä on oikeus kumota olettama. Vahinko-olettamanormi kuitenkin vaikenee täysin siitä, kuinka vahvaa näyttöä asiassa on esitettävä, jotta olettama on tosiasiallisesti kumottavissa. Nämä kysymykset jäävät kansallisen prosessiautonomian piiriin. Vastaavaa vahinko-olettamasäännöstä ei kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä aikaisemmin ollut. Vahinko-olettaman normipohja on Euroopan parlamentin ja neuvoston marraskuussa 2014 antamassa direktiivissä 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (vahingonkorvausdirektiivi). Tämä tuo tutkielmaan väistämättä EU-oikeudellisen ulottuvuuden. Oman haasteensa tutkimukselle tuottaa Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat velvoitteet ja tutkielman aiheeseen liittyvän keskeisen sääntelykehikon monitasoisuus sekä vahingonkorvausdirektiivin paikoittainen vaikeaselkoisuus ja vastakkaisiin suuntiin tähtäävät tavoitteet. Tutkielmassa pyritään lainopillista metodia hyödyntäen ensinnäkin selvittämään, mikä on vahinko-olettaman sisältö ja milloin sitä sovelletaan. Toisekseen, tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, kuinka vahvaa näyttöä vahingonkorvausasiassa olisi esitettävä, jotta kartellien vahinko-olettama tulee kumotuksi. Kolmanneksi, tutkielmassa arvioidaan sitä, minkälainen vaikutus vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla yleisesti ottaen on kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon kartellitapausten kannalta, etenkin direktiivin tavoitteiden ja vahinko-olettaman valossa. Tutkielmassa esitetyin perustein vahinko-olettamaa olisi johdonmukaisinta soveltaa kaikkiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101(1) artiklan mukaisiin kilpailunrajoitusmenettelyihin. Vahingon käsitettä tulisi tulkita laajasti taloudellisessa kontekstissa, eikä sen voida katsoa tarkoittavan ainoastaan hintavaikutuksen muodossa ilmenevää vahinkoa. Vahingonkorvausvastuu olisi johdonmukaisinta kohdentaa seuraamusmaksua vastaavalla tavalla. Vahinko-olettamaa pitäisi soveltaa kantajamyönteisesti. Vastaajan tulisi siten esittää asiassa laajaa ja yksityiskohtaista todistelua, jotta asiaa käsittelevä tuomari voisi vakuuttua kilpailunrajoituksen vahingottomuudesta. Tutkielmassa ehdotetaan, että näyttökynnys tulisi asettaa niin sanotun abstraktin, uskottavan näyttöasteen ylärajalle, kuitenkin siten, ettei asiassa vaadita täyttä näyttöä. Sanotun näyttöasteen ylärajoille asettuva näyttökynnys olisi kantajamyönteinen, edistäisi preventiivistä pelotetavoitetta ja samanaikaisesti vastaaja säilyttäisi direktiivin takaaman oikeutensa kumota olettama. Lisäksi tällaisen näyttövaatimuksen voidaan katsoa kunnioittavan prosessioikeuden ja vahingonkorvausoikeuden päätavoitteita. Samalla noudatetaan myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen johtavaa periaatetta, joka tutkimuksessa on periaatteiden punninnan kautta määritetty tehokkuusperiaatteeksi. Tutkielmassa arvioidaan, että vahinko-olettaman merkitys yksittäisenä säännöksenä on vahingonkorvauskanteiden menestymisen kannalta rajallinen. Se saattaa kuitenkin joissain tapauksissa edesauttaa korvauskanteen menestymistä. Tutkimuksessa esitetyn arvion mukaan myöskään vahingonkorvausdirektiivin implementoinnin osalta ei ole odotettavissa radikaalia muutosta, sillä vahingonkorvausdirektiivi on pitkälti kodifiointia Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vakiintuneista linjauksista. Tutkimus aiheesta on tärkeä, sillä siitä ei vielä tähän päivään mennessä ole esitetty ainakaan vakiintunutta tulkintaa. Lisäksi olettama on nähty suomalaiseen oikeusperinteeseen soveltumattomana. Tutkielmassa esitetyt huomiot ovat ensiasteen havaintoja siitä, minkälaisia käytännön vaikutuksia vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla ja vahinko-olettamalla voi tulevaisuudessa olla. Kun sen soveltamiseen liittyviä kysymyksiä ja kumottavuutta selvitetään tarkemmin, kartelliasioihin liittyvien vahingonkorvausoikeudenkäyntien ennakoitavuus paranee. Vahinko-olettaman käytännön merkitys täsmentyykin vasta tulevina vuosina, kun sen käytöstä on soveltamiskokemusta ja tulkintaratkaisuja tuomioistuimista. Tästä huolimatta vahinko-olettaman sisältöä, soveltamista ja mahdollisia käytännön vaikutuksia on syytä arvioida jo tässä vaiheessa.

Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina merkittävästi, sillä EU:ssa pitkään jatkunut valmistelutyö johti jäsenvaltioiden lainsäädännön harmonisoimiseen 26.11.2014 hyväksytyllä direktiivillä. Suomessa direktiivi implementoitiin kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevalla erillislailla, joka tuli voimaan 26.12.2016. Lainsäädäntöhankkeiden tarkoituksena on taata, että jokaisella kilpailulain rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineellä on mahdollisuus saada täysi korvaus kärsimästään vahingosta. Vaikka kartelleita pidetään yhtenä vahingollisimmista kilpailunrajoituksen muodoista ja oikeus saada niistä aiheutunut vahinko korvattavaksi on lainsäädännössä taattu, ei kanteen nostamisen kannattavuus ole itsestäänselvyys. Tämä johtuu muun muassa siitä, että vahingon määrän todistamiseen liittyy huomattava epävarmuus. Ideologialtaan yksinkertainen täyden kompensaation tavoite johtaa huomattaviin käytännön ongelmiin, sillä se edellyttää tapauskohtaisen vahingon määrän todistamista ja vahingon laadusta johtuen todistamiseen liittyy merkittäviä haasteita. Oikeudentilan on vakiintumattomuuden vuoksi epäselvää, miten ja kuinka tarkasti vahingon määrä tulee todistaa. Tutkielmassa selvitetään näin ollen mitä osapuolten tulee kartellivahingon määrää todistaessaan huomioida ja miten todistaminen voidaan toteuttaa. Koska todistelun laatu ja riittävyys arvioidaan lopulta tuomioistuimen näyttöharkinnassa, arvioidaan lopuksi tarkemmin, miten näytön arviointi ja erityisesti OK 17:2.3 mukainen vahingon määrän arviointi vaikuttavat todistamiseen. Näihin tutkimuskysymyksiin vastatessa arvioidaan samalla miten vahingon määrän todistamisessa huomioitavat seikat vaikuttavat lainsäädännön tarkoituksen tehokkaaseen toteutumiseen. Kartellivahingon määrän todistaminen edellyttää ensinnäkin ymmärrystä kartellivahingon tosiasiallisesta luonteesta, sillä taloustieteelliset realiteetit markkinoiden toiminnasta määrittävät tosiasialliset rajat vahingon määrälle. Lisäksi on hahmotettava, mikä ylipäätään on oikeudellisesti relevanttia korvattavaa vahinkoa. Relevantin lainsäädännön tarkastelun perusteella muodostetaan käsitys niistä ulkoisista rajoista, jotka todistelun kohteelle, eli vahingon määrälle, on asetettu. Seuraavaksi esitellään vahingon määrittämiseen tarjolla olevia taloustieteellisiä ja ekonometrisiä menetelmiä niiden soveltuvuuden ja heikkouksien konkretisoimiseksi. Todistelun keinoja tarkasteltaessa todetaan, että vapaa todistusteoria sallii hyvin vaihtelevan laatuisen todistelun ja allokoi vastuun todistelun laadusta osapuolille. Arvioitavaksi tulee myös lainsäädäntöuudistuksen myötä kartelleihin sovellettavan vahinko-olettaman vaikutus todisteluun. Lopuksi tarkastellaan, miten tuomioistuin päätyy esitetyn todistelun perusteella lopulliseen vahingonkorvauksen määrään, sillä harkintaan vaikuttavat seikat määrittävät lopulta sen, kuinka vahingon määrä kannattaa todistamaa. Suomessa on perinteisesti lähdetty siitä, että tuomioistuimen velvollisuus arvioida epäselvän vahingon määrä OK 17:2.3:n nojalla, ratkoisi vahingon määrän todistamisen ongelmia. Tuomioistuin päätyneekin lähtökohtaisesti kartellivahingon määrään kyseisen säännöksen nojalla. Arviointiin liittyvien huomattavien epäselvyyksien vuoksi tutkielmassa esitetään perusteltu näkemys siitä, miten tuomioistuimen tulee päätyä vahingon määrään. Todistelun kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten esitetty näyttö vaikuttaa tuomioistuimen harkintavaltaan vahingon määrää arvioitaessa.

Lopputyössä käsitellään kasvavan osakeyhtiön ja tämän osakkaiden tuloverotusta, sekä kartoitetaan tuloverotuksessa olevia tulonsiirron mahdollisuuksia ja rajoja. Lopputyössä selvennetään osittain mutkikasta lainsäädäntöä, joka koskee osakeyhtiöiden ja niiden osakkaiden tuloverotusta. Tutkielmaa lähestytään lainsäädäntöä, oikeustapauksia, viranomaisohjeita ja oikeuskirjallisuutta koskevalla analyysillä, ja pyrkimyksenä on selventää tuloverotukseen liittyviä seikkoja sekä vertailla osaltaan eri yritysmuotojen etuja ja heikkouksia erilaisissa liiketoimintaolosuhteissa. Samaten vertaillaan erilaisia menetelmiä, joilla liiketoiminnan tulosta voi siirtää operatiivisesta yhtiöstä toiseen tai yhtiön omistavalle emoyhtiölle taikka yksityishenkilölle. Lisäksi puidaan osakeyhtiön nettovarallisuuden merkitystä osingonjaossa ja korostetaan tiettyjä seuraamuksia, jotka saattavat seurata vilpillisestä menettelystä verotuksessa.

Tutkielmassa käsitellään kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kiistanalaisesti määriteltyjen alueiden oikeudellista määrittelyä ja käyttäytymistä erityisesti kaupallisesta näkökulmasta siten, että mitä seuraa, kun kiistanalaisille alueille tehdään kaupallista valtiollista yhteistyötä. Tut-kielmassa keskitytään Palestiinaan ja Länsi-Saharaan Euroopan unionin näkökulmasta. Tut-kielmassa on mukana myös käytännön esimerkki valtion rahoittajasta Finnverasta. Tutkielmassa tutkimusmetodi on lainopillinen ja tutkielmassa on tarkasteltu myös oikeushistori-allista näkökulmaa tuoden esiin molempien alueiden kansainvälisoikeudellisen kiistanalaisuu-den kehitystä. Tutkielmassa tarkastellaan kaupallista toimintaa kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ja tar-kasteluun on otettu sellaisia oikeustapauksia, joissa käsitellään kansainvälisoikeudellisesti kiis-tanalaisesti määritellyille alueille mahdollisesti kohdistuvien vapaakauppasopimusten kansain-välisoikeudellista tulkintaa. Tutkielman tarkoituksena on myös tuoda esiin tutkimuskohteen, eli kiistanalaisille alueille suuntautuvan kaupankäynnin ja siihen liittyvien kansainvälisen oikeuden käsitteiden ja periaatteiden, kehitystä sekä kansainvälisen oikeuden uusimpia kehityspiirteitä tutkimuskohteeseen liittyen. Tutkielma painottuu tapaoikeuden näkökulmaan ja tutkielmassa perehdytään uusimpiin oikeus-tapauksiin sekä niiden kansainvälisoikeudellisiin vaikutuksiin. Tutkimustuloksissa heijastuu erityisesti se poliittinen arvopohja, joka kansainvälisellä oikeudel-la on kaikesta politiikan saamasta kritiikistä huolimatta. Lisäksi tutkielmassa annetaan joitain arvioita mahdollisesta tulevasta kehityksestä aiheen osalta.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa sijaissynnyttäjä synnyttää lapsen, joka luovutetaan toiselle henkilölle tai pariskunnalle eli aiotuille vanhemmille kasvatettavaksi. Tällöin esimerkiksi hedelmöityshoitojen avulla luodaan alkio, joka siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Järjestelyssä voidaan käyttää sijaissynnyttäjän omia munasoluja (perinteinen sijaissynnytys) tai vaihtoehtoisesti aiotun äidin tai ulkopuolisen luovuttajan munasoluja (koeputkihedelmöitykseen perustuva sijaissynnytys). Sijaissynnytysjärjestelyt voivat olla kaupallisia, jolloin sijaissynnyttäjälle maksetaan raskaudesta ja synnytyksestä aiheutuvia kuluja suurempi korvaus. Valtiot suhtautuvat sijaissynnytysjärjestelyihin hyvin eri tavoin, ja suhtautumistavat vaihtelevatkin täyskiellosta rajoitettuun sallivuuteen tai sääntelemättömään tilaan. Sijaissynnytysjärjestelyt ovat nousseet viime vuosina kansainväliseksi bisnekseksi. Globalisaatio on lisännyt lapsettomuudesta kärsivien parien hakeutumista hoitoihin sijaissynnytysjärjestelyt salliviin maihin voidakseen saada kotimaassaan lailla kielletyn hoidon. Sijaissynnytysjärjestelyillä on monia eettisiä, oikeudellisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Tämän tutki-muksen keskeisenä tavoitteena on esittää ja analysoida nimenomaan kaupalliseen rajat ylittäviin sijaissynnytysjärjestelyihin liittyviä ongelmakohtia erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Vaikka sijaissynnytysjärjestelyä on etukäteen valmisteltu pitkään ja huolella, voi tulla tilanteita, joissa kaikkien osapuolien etu ei toteudu riippumatta siitä, onko sijaissynnytysjärjestelyistä säädetty lailla vai ei. Erityisesti heikommassa asemassa ovat sijaissynnyttäjä ja lapsi. Sijaissynnyttäjän osalta tulee tarkastella, miten hänen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo toteutuvat järjestelyn aikana. Sijaissynnytysjärjestelyt kyseenalaistavat ihmisarvon merkityksen. Tällöin voidaan pohtia esi-merkiksi kysymystä siitä, mihin tarkoituksiin ja millä edellytyksillä ihmiskehoa voidaan käyttää toisen ihmisen hyväksi ilman että ihmisarvon loukkaamattomuus vaarantuu. Toisesta näkökulmasta katsottuna voidaan kysyä, saako nainen vapaasti päättää oman kehonsa käytöstä itsemääräämisoikeuteen vedoten. Etenkin kaupallisten sijaissynnytysjärjestelyjen yhteydessä, kun järjestelyt suuntautuvat kehittyviin maihin, riski sijaissynnyttäjän hyväksikäytöstä on suuri. Syntyvän lapsen osalta on tärkeää huomioida lapsen edun toteu-tuminen järjestelyissä. Lapsen etu saattaa vaarantua esimerkiksi kansainvälisissä tilanteissa, joissa aiottujen vanhempien kotimaan viranomaiset kieltäytyvät myöntämästä lapselle kansalaisuutta tai tarvittavia matkustusasiakirjoja. Lisäksi järjestelyn kaupallisuus on nostanut esille argumentteja siitä, että lapsi olisi kauppatavara, mikä lisää riskiä myös lapsen hyväksikäytöstä ja vaarantaa hänen ihmisarvonsa. Kansainvälisten sijaissynnytysjärjestelyjen sääntelemättömyys on laajasti tunnustettu ongelma. Kuitenkin yleisen käsityksen mukaan yritys kieltää kansainväliset sijaissynnytysjärjestelyt on globaalissa maailmassa tuomittu epäonnistumaan, koska sijaissynnytyksille on jo muodostunut kansainväliset markkinat. Täyskiellon katsotaan johtavan pimeisiin markkinoihin, jolloin riski toisen hyväksikäytöstä on suurempi kuin jos ilmiön olemassaoloon mukaudutaan ja pyritään sääntelemään sitä.

Taloudellinen liikavaikeus tarkoittaa kauppalain (KL) 23.1 §:n mukaista tilannetta, jossa myyjällä on oikeus olla täyttämättä sopimusta, koska ”sopimuksen täyttäminen edellyttäisi uhrauksia, jotka ovat kohtuuttomia verrattuna ostajalle siitä koituvaan etuun, että myyjä täyttää sopimuksen”. Taloudellisen liikavaikeuden määritelmä on avoin ja jättää tilaa monenlaisten tapauskohtaisten seikkojen huomioimiselle. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä eri seikkoja tarkastelemalla voidaan arvioida, onko kyseessä KL 23.1 §:n mukainen taloudellinen liikavaikeus. Tutkielmassa tapauskohtaisesti tarkasteltavia seikkoja arvioidaan ja systematisoidaan lainopin metodilla. Lainopillista argumentaatiota tuetaan oikeustaloustieteellisellä argumentaatiolla kauppalain tavoitteiden ja liikesopimusten liiketaloudellisten lähtökohtien vuoksi. Sääntö taloudellisesta liikavaikeudesta pohjautuu kauppalakia edeltävään oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön. Kauppalain aikaisessa oikeuskirjallisuudessa tai -käytännössä ei sen sijaan ole muodostunut selkeää linjaa KL 23.1 §:n tulkinnasta. Liikavaikeussääntöä koskevan aineiston oikeuslähdearvon selvittämiseksi tutkielmassa tarkastellaan liikavaikeusopin kehittymistä sekä KL 23.1 §:n lainsäädännöllistä taustaa. KL 23.1 §:n tausta osoittaa liikavaikeussäännön kehittyneen kansainvälisessä kontekstissa, jossa KL 23.1 §:ää on tarkoituksenmukaista tarkastella. Kansainvälisissä yhteyksissä taloudellista liikavaikeutta vastaavana pidetään hardship-käsitettä, jota on tulkittu muun muassa YK:n yleissopimukseen (Yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980) perustuvassa oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa sekä kansainvälisissä sopimusoikeudellisissa periaatekokoelmissa, joista tutkielman kannalta tärkeimmiksi nostetaan UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European contract law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference: Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law). Periaatekokoelmat ovat erityisen kiinnostavia siksi, että niissä on nimenomaisesti määritelty hardshipin edellytykset. Tutkielmassa taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa arvioitaessa tarkasteltavat seikat on ryhmitelty lukuihin sellaisten kysymysten mukaan, joiden muodostamalla kokonaisuudella voidaan arvioida in casu taloudellisen liikavaikeuden olemassaoloa. Tutkielmassa todetaan KL 23.1 §:n mukaisen luontoissuoritusvelvollisuudesta vapautumisen tulevan kyseeseen poikkeuksellisesti ja säännöksen soveltamisen lopputuloksen olevan siinä määrin ennakoimattomissa, että olosuhdemuutoksiin olisi hyvä varautua liikesopimuksissa olosuhdemuutoksia koskevilla sopimusehdoilla.

Kauppalakia pidetään toisinaan epätoivottavana normilähteenä. Kauppalaki on tahdonvaltainen laki ja tulee sovellettavaksi, mikäli sopimuksesta ei johdu muuta. Kauppalaki vaikuttaa siis ”itsestään” sen soveltamisalan piiriin kuuluvissa tilanteissa, joissa tiettyä kysymystä ei ole säännelty sopimuksessa. Vastaavasti kauppalakia ei lähtökohtaisesti katsota sovellettavan, mikäli osapuolet ovat sopineet jostakin asiasta kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Yleinen sopimusvapaus sallii kauppalaista poikkeavan sopimisen. Sopimuksen lain poissulkemisesta ei tarvitse olla nimenomainen, mutta mahdollisuus sen säännöksistä poikkeamiseen on johtanut liike-elämän tietyillä osa-alueilla käytäntöön, että sopimukseen otetaan nimenomainen ehto siitä, ettei kauppalaki sovellu. Liike-elämän moninaisten sopimusten kannalta on katsottu olevan välttämätöntä, että osapuolet voivat sopia yksittäisistä kysymyksistä kauppalain säännöksistä poikkeavasti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää esimerkkiehtojen valossa Suomen kauppalain (27.3.1987/355) ja kansainvälisen kauppalain (yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista 11.4.1980, United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods) poissulkevien sopimusehtojen vaikutuksia, niiden mahdollisia riskejä ja hyötyjä sekä tyypillistä ilmenemistä liikesopimuksissa. Tavoitteena on selvittää, minkälaisin sopimuslausekkein kauppalain poissulkeminen sopimuksesta on tarkoituksenmukaisinta toteuttaa, ja minkälaisiin lopputuloksiin erilaiset lausekkeet todennäköisesti johtavat. Tutkielmassa arvioidaan ehtoja etenkin niiden tehokkuuden näkökulmasta, sillä kauppalain katsotaan sisältävän yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita, joiden vuoksi kauppalain täydellisen poissulkemisen mahdollisuus tulee kyseenalaistaa. Lisäksi sopimuslausekkeita arvioidaan niiden käytännöllisyyden näkökulmasta: kuinka hyvin kauppalain poissulkevat ehdot toteuttavat osapuolten tarkoitusta ottaen huomioon, että kauppalain poissulkevalla ehdolla suljetaan tyypillisesti pois merkittävästi käyttökelpoista sopimuksen täydentävää ainesta aukko- ja tulkintaristiriitatilanteissa. Kauppalain soveltamisalan piiriin kuuluvien tilanteiden ohella tutkielmassa tulevat tarkasteltavaksi kauppalain soveltamisalan piiristä poissuljetut sopimustyypit, joissa kauppalain poissulkemista analogian pelossa voi esiintyä. Kauppalain poissulkeva ehto muodostua ongelmalliseksi tehokkuutensa puolesta, mikäli sen katsotaan olevan radikaalisti ristiriidassa kauppalain sisältämien yleisten periaatteiden kanssa. Arvioitaessa ehdon kohtuullisuutta on kauppalakia pidetty tärkeänä vertailukohtana. Sovittelukynnys liikesuhteissa on kuitenkin osapuolten tasavertaisuuteen ja rationaalisuuteen liittyvien oletusten vuoksi korkea. Liikesopimusten kohtuullistamisen voidaan katsoa merkitsevän epävarmuutta liike-elämälle, ja lisäksi sopimustasapainon jälkikäteisen määrittämisen yhtenä ongelmana nähdään käyttökelpoisen vertailumitan löytyminen. Monesti esimerkiksi suurissa yritysjärjestelyissä myös käytetään ulkopuolisia asiantuntijoita. Sopimusten laadintaan käytetään toisaalta paljon resursseja ja toisaalta osa käytännöistä voidaan katsoa vakiintuneiksi, mikä korostaa osapuolten tahdonautonomialle annettavaa merkitystä ja vastaavasti laskee kohtuullistamisriskiä. Kauppalain poissulkevat sopimusehdot ovat tavallisia lähinnä yrityskaupoissa. Yrityskaupoissa kauppalain nimenomainen poissulkeminen voi olla perusteltua ottaen huomioon kauppalain tiettyjen säännösten soveltumattomuuden osakkeenkauppaan sekä sen, että yrityskaupoissa sopimuksen valmisteluun käytetään tavallisesti paljon resursseja, mikä pienentää riskiä sopimusmääräysten aukollisuudesta ja ristiriitaisuuksista. Esimerkiksi kauppalain virhevastuun sääntelylle vaihtoehtoiset myyjän vakuutukset ovat tyypillisesti hyvin seikkaperäisiä, mikä vähentää riskiä tulkintamateriaalin puutteellisuudesta. Onkin oleellista, että yksittäisen kauppalain kategorisesti poissulkevan ehdon lisäksi sopimus sisältää riittävällä tarkkuudella kauppalain säännöksille vaihtoehtoiset määräykset, joista on tilanteen erityispiirteiden vuoksi tarkoituksenmukaista määrätä kauppalain säännöksistä poikkeavasti.

Tutkielma käsittelee määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntelyn historiaa. Oikeushistoriallisena tutkielmana tässä työssä on pyritty vastaamaan siihen, miten ja miksi määräaikaisen työsopimuksen ja työsuhteen sääntely on muuttunut 1960- luvulta 2010- luvulle. Tarkstelun pääpaino on määräaikaisen työsopimuksen solmimisen edellytyksissä. Sen rinnalla seurataan myös muuta määräaikaiseen työsuhteeseen liittyvää lainsäädäntöä sekä mm. irtisanomissuojan muutoksia. Tutkielmassa on tarkasteltu erityisesti taloussuhdanteiden ja toisaalta 1970- luvulla käynnistyneen markkinoiden vapauttamisen vaikutuksia sääntelyyn. Huomiota ovat saaneet myös muutokset työmarkkinaosapuolten valtasuhteissa ja poliittisten ideologioiden suosiossa. Talouskasvu ja sosiaaliset uudistukset jatkuivat 1970- luvun talouskriisiin asti. Vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta oli samanaikaisesti kasvanut. Suomessa oli lähes täystyöllisyys ja työsuhteen normiksi muodostui toistaiseksi voimassa oleva, kokoaikainen työsuhde.1960- ja 1970- luvun taitteessa toteutettussa työsopimuslain kokonaisuudistuksessa työntekijän asemaa parannettiin ja lakiin syntyi irtisanomissuoja. Määräaikaisten työsopimusten käyttöä ei rajoitettu lukuun ottamatta sopimuksen pituudelle asetettua enimmäiskestoa, joka pidennettiin vuoden 1922 työsopimuslaissa olleesta kolmesta vuodesta viiteen vuoteen. Ylipitkäksi ajaksi tehtyä määräaikaista työsopimusta ei enää katsottu mitätöttömäksi, vaan toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi. Määräaikaiset työsuhteet eivät juuri saaneet sijaa lain esivalmistelussa. Tällaisia työsuhteita käytettiin lähinnä maa- ja metsätaloudessa. 1970- luvun talouskriisin aiheuttamat ongelmat heikensivät ammattiyhdistysliikkeen asemaa ja johtivat työnantajien ja markkinaehtoisemman politiikan kannattajien aseman vahvistumiseen. Myöhemmin uus- tai markkinaliberalistiseksi kutsutun talousopin mukaan valtion roolia yhteiskunnallisessa sääntelyssä tuli pienentää ja kannustaa ihmisiä yritteliäisyyteen. Markkinaehtoistuvassa taloudessa työnantajapolitiikan päämääräksi tuli joustavuus, eli työelämän ja työmarkkinoiden jäykiksi väitettyjen rakenteiden purkaminen. Suomessa lamaa hoidettiin valtion ja työmarkkinajärjestöjen kesken yhteisymmärryksessä eikä työlainsäädännön purkaminen saanut kannatusta. Päinvastoin työsuhdeturvaa vahvistettiin koko 1970- luvun ajan jatkuen vuoden 1984 työsuhdeturvauudistukseen, joka oli merkittävä käännekohta myös määräaikaisen työsopimuksen sääntelyssä. Tuolloin sen käyttöä rajoitettiin asettamalla perustellun syyn vaatimus, jotta toistaiseksi voimassa oleviin työsopimuksiin kuuluneen irtisanomissuojan kiertäminen voitaisiin estää Työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa lueteltiin esimerkkejä tilanteista, jolloin määräaikaista työsopimusta oli sallittua käyttää. Perättäisten sopimusten käyttö edellytti lisäksi pätevää syytä. Työnantajat, erityisesti pienyrittäjät, vastustivat työsuhdeturvauudistusta. 1980- ja 1990- lukujen vaihde oli murros, jossa kytkeytyivät useat eri muutokset neuvostososialismin romahduksesta yritysorganisaatioiden muutokseen, yhä voimakkaamasta kansainvälistymisestä ja pääomien liikkuvuudesta teknologian kehittymiseen. Globaali markkinatalous näytti tulevan talouspolitiikan suunnan.Suomessa muutos tiivistyi poikkeuksellisen syvään lamaan. 1990- luvun työpolitiikka on tähdännyt ensisijaisesti työttömyyden vähentämiseen. Tämä tavoite näkyi kahdessa määräaikaisia työsuhteita koskevassa lakimuutoksessa. Ensimmäisen väliaikaisen muutoksen tavoitteena oli kannustaa työnantajia työllistämään pitkäaikaistyöttömiä. Toisessa muutoksessa työsopimuslain 2 §:n 2 momenttia selkiytettiin, ja siihen lisättiin uusi peruste määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle tarkoituksena madaltaa palvelutyönantajien kynnystä palkata lyhytaikaistakin työvoimaa. 1990- luvulla korostui erityisesti pienten ja keskisuurten yrittäjien työllistämismahdollisuuksien tukeminen ja ylipäätään yrittäjyyden arvostuksen nousu; elinvoimainen yritystoiminta oli sekä vasemmiston että oikeiston vastaus työttömyyden, globalisaation ja markkinakilpailun aiheuttamiin muutoksiin. Keskeinen muutos määräaikaisen työsuhteen sääntelyssä on ollut pyrkimys toistaiseksi voimassa olevan ja määräaikaisen työsuhteiden lähentämiseen, jotta työsuhteen muodon valinta olisi työnantajalle kustannusneutraali. Tämä tavoite näkyi vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa, jossa määräaikaisten työntekijöiden asemaa parannettiin. Työsuhteen normaalimuotona on säilynyt toistaiseksi voimassa oleva työsuhde ja lähtökohtaisesti määräaikaisia työsuhteita pyritään hillitsemään. Toisaalta määräaikaiset työsuhteet nähdään välttämättömänä osana dynaamista taloutta ja sen vaatimaa joustavaa työelämää. Projektirahoitteiset työt ja valtionhallinnon toimintojen kilpailutus ovat aiheuttaneet uusia taloudellisia syitä määräaikaisen työvoiman käytölle.