Browsing by Title

Yhtenäispatenttijärjestelmä on astumassa voimaan patenttioikeuden ollessa suuren haasteen edessä. 3D-tulostusteknologia, jonka johdosta patentoituja fyysisiä keksintöjä on mahdollista jakaa verkkoalustoilla digitaalisten CAD-tiedostojen muodossa, kehittyy ja yleistyy jatkuvasti. Tutkielmassa kartoitetaan yhtenäispatentinhaltijan edellytyksiä hakea kieltomääräystä CAD-tiedostoja välittävää verkkoalustaa vastaan ja selvitetään, millä tavalla EU-oikeudessa omaksuttu yleisen valvontavelvollisuuden kielto voi vaikuttaa mahdollisuuteen velvoittaa kieltomääräyksessä verkkoalustaa estämään myös uudet patentin loukkaukset. Tutkielmassa tunnistetaan kaksi keinoa kohdistaa kieltomääräys verkkoalustaan: verkkoalustan oma patentinloukkaus ja kolmannen patentinloukkaus verkkoalustaa käyttäen. Tutkielmassa katsotaan, että verkkoalusta ei voi itse loukata patenttia välittömästi jakaessaan keksintöä esittävää CAD-tiedostoa, joten tarkastelu rajoittuu alustan välilliseen patentinloukkaukseen. Kieltomääräyksen hakemiseen alustan oman loukkauksen perusteella liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä. Tutkielmassa puolletaan kantaa, jonka mukaan verkkoalustan oma välillinen patentinloukkaus voisi sääntelyn puitteissa olla mahdollinen, mutta sen osoittaminen olisi erittäin haastavaa. Säännöstä, joka mahdollistaa kieltomääräyksen hakemisen sellaista välittäjää vastaan, jonka palveluja kolmas käyttää patentinloukkauksessaan, ei ole tiettävästi vielä hyödynnetty patentin suojakeinona. Tämä aiheuttaa oikeustilaan epävarmuutta. EU-oikeudessa on kuitenkin säännöksen soveltamisessa omaksuttu varsin laaja tulkinta, mikä voi edesauttaa patentinhaltijan mahdollisuuksia saada kieltomääräys verkkoalustaa vastaan ja siten estää patentoidun keksinnön leviäminen verkossa. Yleisen valvontavelvollisuuden kiellon osalta havaitaan unionin tuomioistuimen tulkintalinjassa tapahtuneen viime vuosina muutos. Muutoksen seurauksena voidaan perustellusti katsoa, että yleisen valvontavelvollisuuden kielto ei enää ole esteenä sille, että kieltomääräyksiin sisällytetään velvoitteita estää jo poistettavaksi määrätyn tiedoston lataaminen alustalle uudelleen. Tämä linjamuutos tehostaa kieltomääräyksen patenttia suojaavaa vaikutusta ja voi lisätä kannattavuutta hakea kieltomääräystä verkkoalustaa vastaan siitä huolimatta, että kieltomääräyksen saamisen edellytykset ovat vielä oikeuskäytännön puuttuessa epävarmat. Kokoavasti todetaan, että yhtenäispatenttijärjestelmän sääntelykehys tarjoaa puitteet hakea kieltomääräystä verkkoalustaa vastaan. Jää kuitenkin yhdistetyn patenttituomioistuimen varmistettavaksi tulevassa oikeuskäytännössään, että nämä puitteet tarjoavat tosiasiallisen keinon oikeuksiin pääsemiseksi.

Suoramarkkinointi on markkinoinnin erityismuoto, jossa markkinointiviesti kohdistetaan tietylle henkilölle tai yhteisölle suoraan jonkin. Suoramarkkinointi voidaan jakaa perinteiseen ja sähköiseen suoramarkkinointiin, joihin liittyvä sääntely eroaa jonkin verran toisistaan. Perinteisessä suoramarkkinoinnissa lähtökohtana on opt out -periaate, eli suoramarkkinointiin ei tarvita ennakkosuostumusta, mutta se on voitava aina kieltää. Sähköisessä suoramarkkinoinnissa taas on lähtökohtana opt in -periaate, eli ennakkosuostumuksen periaate. Suoramarkkinointia koskeva sääntely löytyy pääosin henkilötietolaista ja tietoyhteiskuntakaaresta. Sen valvominen kuuluu tietosuojavaltuutetun toimivaltaan. Tutkielmassani suoramarkkinointia lähestytään kielto-oikeuden ja yksityishenkilön itsemääräämisoikeuden kautta. Kielto-oikeudesta säädetään henkilötietolain 30 §:ssä. Sen mukaan rekisteröidyllä on oikeus kieltää rekisterinpitäjää käsittelemästä häntä itseään koskevia tietoja suoramainontaa varten. Tutkielmassani pyrin selvittämään, onko kielto-oikeus tehokas oikeus ja mitä ongelmia sen käyttämiseen voi liittyä. Tarkastelen kielto-oikeutta suoramarkkinoinnin lähettämisen, tietojen luovuttamisen, tietojen korjaamisen ja profiloinnin kautta. Lisäksi käsittelen suoramarkkinoinnin käsitettä, muotoja ja erilaisia suoramarkkinointirekisterejä. Tutkielmassa tarkastelen myös Euroopan unionissa vireillä olevan tietosuoja-asetuksen mahdollisia tuomio muutoksia suoramarkkinoinnin alalla Suomessa. Kielto-oikeudella suoramarkkinoinnin lähettämisessä tarkoitetaan henkilön oikeutta kieltäytyä vastaanottamasta suoramarkkinointia. Käsittelen sitä erikseen perinteisen ja sähköisen suoramarkkinoinnin kannalta. Sähköisen suoramarkkinoinnin kohdalla käsittelen myös suostumuksen käsitettä ja tietoyhteiskuntakaaren mukaisia poikkeuksia ennakkosuostumuksen vaatimukseen. Luovuttamisen kieltämisellä tarkoitetaan henkilön oikeutta kieltää tietojensa luovuttaminen markkinointitarkoituksiin. Käsittelen yleisiä edellytyksiä luovuttamiselle sekä erilaisia rekisterejä, joihin kiellon voi tehdä. Suomessa ei ole yhtä kattavaa rekisteriä, johon suoramarkkinointikiellon voi tehdä, mutta esimerkiksi Suomen Asiakkuusmarkkinointiliitto ry ylläpitää jäsenyrityksiään koskevia kieltorekisterejä, minkä lisäksi väestötietojärjestelmään ja Trafin rekistereihin voi tehdä luovutuskiellon. Henkilötietolain 29 §:ssä säädetään tietojen korjaamisesta. Lähtökohtaisesti kaikki henkilötietojen käsittelyn kannalta tarpeettomat ja virheelliset tiedot tulee korjata tai poistaa. Tutkielmassa pohdin, luoko kielto-oikeuden käyttäminen rekisterinpitäjälle velvollisuuden poistaa rekisteröidyn tiedot rekisteristään. Lisäksi tarkastelen tietosuoja-asetuksen uudistusta, oikeutta tulla unohdetuksi, suoramarkkinoinnin kannalta. Viimeiseksi tarkastelen kielto-oikeutta profiloinnin kannalta, eli henkilön oikeutta kieltää profilointi suoramarkkinointitarkoituksissa. Tältä osin oikeus ei ole ihan selvä, mutta tietosuoja-asetuksen valmistelun yhteydessä tarve kieltää profilointi on tuotu esiin.

Tutkielmassa käsitellään sosiaalisessa mediassa julkaistuun sisältöön, kuten kirjoituksiin, kommentteihin, kuviin ja videoihin liittyvää vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) (jäljempänä VahL) mukaista vahingonkorvausvastuuta. Erityistarkasteluun tutkielmassa on otettu VahL 5:6:n mukainen kärsimyskorvaus ja rikosnimikkeistä edelleen rikoslain (19.12.1889/39) (jäljempänä RL) 24:9:ssä kriminalisoitu kunnianloukkaus, sillä se on yksi yleisimmistä sosiaalisessa mediassa tapahtuvista kunnianloukkauksista. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millä edellytyksin epäasiallisen ja halventavan sisällön kohteeksi sosiaalisessa mediassa joutunut henkilö on oikeutettu VahL 5:6:n mukaiseen kärsimyskorvaukseen tai VahL 5:2:n mukaiseen korvaukseen aiheutuneesta henkilövahingosta? 2) Mitkä seikat vaikuttavat vahingonkorvausvastuun syntymisen ja vahingonkorvauksen määrän arvioinnissa? Tutkielmassa käytettävä metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sosiaalisessa mediassa viestimistä ja toimimista koskevat samat lainalaisuudet, jotka pätevät tavallisessakin arkielämässä. Tutkielman alussa onkin taustoitettu vahingon korvattavuuden yleisiä edellytyksiä, jonka jälkeen on syvennytty kärsimyskorvausta koskevaan VahL 5:6:n ja henkilövahinkoa koskevaan VahL 5:2:n säännökseen sosiaalisen median kontekstissa. VahL 5:6:n mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkielmassa onkin todettu, että mikäli sosiaalisessa mediassa julkaistu sisältö täyttää RL 24 luvun 9 §:n mukaisen kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, epäasiallisten kommenttien kohteeksi joutuneella on poikkeuksetta oikeus myös VahL 5:6.1:n 1 kohdassa säädettyyn kärsimyskorvaukseen menettelyn johdosta, sillä vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttävän menettelyn alan on katsottu olevan asiallisesti sama kuin kunniaan kohdistuvien loukkauksien rangaistavuuden alan. Tutkielmassa on perehdytty myös kärsimyskorvauksen tuomitsemisen mahdollisuuteen sosiaalisessa mediassa VahL 5:6.1:n 3 ja 4 kohdan nojalla, mutta tätä mahdollisuutta on päädytty pitämään hyvin epätodennäköisenä. On sinällään riidatonta, että sosiaalisessa mediassa loukkauksen kohteeksi joutunut voisi olla oikeutettu korvaukseen myös VahL 5:2:n henkilövahingon nojalla. Tutkielmassa esitetyn perusteella vaikuttaa kuitenkin hyvin poikkeukselliselta, että sosiaalisessa mediassa julkaistun epäasiallisen sisällön kohde olisi psyykkisen oireilun perusteella oikeutettu tilapäisen haitan kautta maksettaviin korvauksiin kärsimyskorvauksen sijasta. VahL 5:6.2:n mukaan arvioinnissa on otettava huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus, joista loukkauksen julkisuus on sosiaalisen median kontekstissa yksi merkittävimmistä arvioperusteista. Vahingonkorvauksen määrän arvioimista varten on perustettu henkilövahinkoasiain neuvottelukunta, jonka suositukset tulee ottaa huomioon korvausta määrättäessä. Lisäksi tutkielmassa on syvennytty siihen, miten esimerkiksi alaikäisyys tai sieluntoiminnan häiriö vaikuttaa vahingonkorvauksen arvioinnissa sosiaalisen median loukkauksissa.

Tutkielman aiheena on rikoslain 11 luvun 10 pykälässä kriminalisoitu kiihottaminen kansanryhmää vastaan eli niin sanottu kiihottamisrikos. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä oikeushyviä kiihottamisrikosta koskevalla kriminalisoinnilla on tarkoitus suojella. Oikeushyvien suojelun periaatteen mukaan rikosoikeudellisen järjestelmän käyttö on hyväksyttävää vain silloin, kun sillä suojellaan jotakin intressiä eli oikeushyvää. Myös teleologisen tulkinnan korostuminen sekä oikeuskäytännössä että oikeuskirjallisuudessa edellyttää, että säännöksen suojelemat oikeushyvät tunnetaan. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota kriminalisointia koskevaan lainvalmisteluaineistoon, Suomen perustuslakiin, suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa aiheesta kirjoitettuun, ulkomaiseen oikeuskirjallisuuteen sekä kotimaiseen oikeuskäytäntöön. Näiden lähteiden pohjalta luodaan kuva siitä, mitä oikeushyviä sääntelyllä pyritään suojelemaan. Erityisen mielenkiinnon kohteena suojeluobjektien osalta on ihmisarvo, ja käsitteen sisältöä avataan tutkielmassa myös muuten kuin oikeushyvämerkityksessä. Vihapuheen kriminalisointi liittyy kiinteästi perus- ja ihmisoikeutena turvattuun sananvapauteen, ja läpi tutkielman kantavana teemana on perus- ja ihmisoikeusnäkökulma sekä perusoikeuksien kollisio. Myös sananvapauden rajoittamisen näkökulmasta on tärkeää tarkastella sitä, missä tilanteissa ja missä laajuudessa kiihottamisrikoksen suojelemat oikeushyvät oikeuttavat sananvapauteen puuttumisen, ja milloin sananvapaus sen sijaan saa punninnassa suuremman painoarvon. Sananvapauden merkitystä tarkastellaan pääasiallisesti kotimaisesta sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja sitä koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön näkökulmasta, minkä lisäksi tutkielmassa sivutaan myös kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa sananvapaudesta esitettyä. Toisena tutkimuskysymyksenä tarkastellaan kriminalisoinnin alaan kuuluvia ilmaisuja koskien kiihottamisrikoksen tunnusmerkistössä mainittuja termejä uhkaaminen, panettelu ja solvaus. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että kiihottamiskriminalisoinnin soveltamisessa tulisi omaksua eräänlainen hiljainen rajoitusehto, jonka mukaan rangaistavan teon tulisi olla sillä tavoin vahingollinen ja vaarallinen vihapuheen kohteena olevan ryhmän intressien näkökulmasta, että syntyy erityinen uhkaava ilmapiiri. Kysymystä hiljaisen rajoitusehdon omaksumisesta tarkastellaan erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteen näkökulmasta, minkä lisäksi huomioidaan aiheesta lainvalmisteluasiakirjoissa sekä muualla oikeuskirjallisuudessa sanottu. Tutkielmassa tarkastellaan myös kotimaista oikeuskäytäntöä sen selvittämiseksi, onko suomalaiset tuomioistuimet omaksuneet oikeuskäytännössään tämäntyyppistä linjausta.

Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän roolia erityisen ja yksinomaisen syyteoikeuden haltijana. Valtakunnansyyttäjä on perustuslain (731/1999) nojalla ylin syyttäjä ja johtaa syyttäjälaitosta. Valtakunnansyyttäjälle on osoitettu yksinomainen syyteoikeus kahden rikosryhmän osalta. Toinen näistä rikosryhmistä on sananvapausrikokset, eli julkaistun viestin sisältöön perustuvat virallisen syytteen alaiset rikokset, joiden osalta sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 24 §:n 1 momentissa säädetään, että valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta. Roolia tarkastellaan keskeisimmän sananvapausrikoksen, rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n kiihottamisesta kansanryhmää vastaan säännöksen valossa. Tutkielman aluksi esitetään, että valtakunnansyyttäjän rooli saattaisi poiketa sananvapausrikosten osalta muista syyttäjistä, mitä ilmentää se, ettei kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostettuja syytteitä juurikaan hylätä tuomioistuimissa ja rikoksesta on annettu vain yksi korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Tutkimusasetelma kumpuaa julkisesta keskustelusta, jossa valtakunnansyyttäjää ja tuomioistuimia on kritisoitu kiihottamissäännöksen soveltamisen osalta. Valtakunnansyyttäjän roolia ei kuitenkaan voida yksinomaan perustaa syytteidenhylkäämisprosentteihin, vaan esitettyä tarkastellaan lainopillisen tarkastelun avulla, käyttäen lähdeaineistona Valtakunnansyyttäjän toimistossa (ent. virastossa) rikosnimikkeellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan annettuja syyttämättäjättämispäätöksiä ajanjaksolta 1.6.2011-31.12.2019. Tutkielman tutkimuskysymyksenä esitetään, onko hylättyjen syytteiden ja syyttämättäjättämispäätösten valossa nähtävissä valtakunnansyyttäjän muusta syyttäjätoiminnasta poikkeavaa roolia sananvapausrikosten kohdalla? Jos on, niin mikä tätä kehitystä mahdollisesti selittää? Ja miten syyttämättäjättämiskäytännössä on tulkittu kiihottamisrikosta poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun tapauksissa? Tutkielman sivutuotteena esitetään tulkintasuosituksia kiihottamissäännöksen osalta ja sananvapauden asemasta perusoikeuksien kokonaisuudessa. Tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin yleisiä oppeja kuvaten rikosprosessin etenemistä rikosilmoituksesta lainvoimaiseen tuomioon, keskittyen syyttäjän rooliin, tehtäviin ja näitä ohjaaviin arvo- ja tavoiteperiaatteisiin. Sananvapausrikosten syyteoikeus otetaan lähempään tarkasteluun ja sitä vertaillaan terrorismirikosten vastaavaan järjestelyyn. Tutkielmassa tuodaan esille näkökohta, että syyteoikeusjärjestelyn osoittaessa syyteoikeuden yksinomaisesti ylimmälle syyttäjälle yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa, asianomistajattomana rikoksena sekä useimmiten puhtaana oikeuskysymyksenä, tekee syyttämättäjättämispäätöksistä lopullisemman kuin syyttämättäjättämispäätökset yleensä, nostaen päätösten arvoa oikeuslähteenä. Tutkielman keskeisen perusoikeuden, sananvapauden tarkastelun keskiöön nostetaan sananvapauden ydinalueeksikin korotettu poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, kiihottamisrikoksen liittyessä lähes poikkeuksetta poliittiseen keskusteluun, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kattava ja kansallisen kiihottamissäännöksen tulkinnan kannalta merkittävä ratkaisukäytäntö. Sananvapauden osalta osoitetaan, ettei ydinalue-käsitteelle ole tässä yhteydessä annettu perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvan ydinalueen koskemattomuuteen liitettyä perusoikeuspunninnan syrjäyttävää vaikutusta, vaan esitöistä ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johdettu ydinalue toimii syyttämättäjättämiskäytännönkin valossa sananvapauden suhteellista painoarvoa korottavasti. Tutkielmassa ehdotetaan, että ydinalue-käsitteestä tulisi tässä yhteydessä luopua, sen aiheuttaessa käsitteellistä epäselvyyttä. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n säännös käsitellään keskittyen panettelu ja solvaamistekotapoihin ja tahallisuuteen, jotka ovat sananvapauden rikosoikeudellisen rajanvedon kannalta keskeisimpiä. Tutkielman ulkopuolelle rajataan levittämis- ja ihmisryhmätunnusmerkit sekä uhkaamistekotapa. Kiihottamissäännöstä tarkastellaan myös sillä suojeltavien oikeushyvien valossa, erityisesti perustuslain 1 §:n 2 momentissa ilmaistu ihmisarvon loukkaamattomuus, sekä 6 §:n yhdenvertaisuus. Ihmisarvon loukkaamattomuuden osalta käsitellään sen ongelmallisuutta rikosoikeudellisessa kontekstissa ja tuodaan esille, että kiihottamisrikoksen yhteydessä ihmisarvon loukkaamattomuus rinnastuu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 14 §:ssä säädettyyn häirintään. Kiihottamisrikoksen tulkinnan osalta huomataan syyttämättäjättämiskäytännössä, että ilmaisun poliittisuudelle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle on annettu painoarvoa tulkinnassa ja että sallitun ja kielletyn sananvapauden käytön rajanveto käydään useimmiten poliittisen sananvapauteen kuuluvan sallitun ja liioittelun piirissä. Tutkielman johtopäätöksenä nostetaan esille valtakunnansyyttäjän poikkeavan roolin puolesta puhuvia näkökohtia. Selitystä kiihottamisrikoksen suhteellisen vähäiselle määrälle hylättyjä syytteitä ei rikosprosessin arvo- ja tavoiteperiaatteista käsin ole esitettävissä. Selittäväksi tekijäksi esitetään sananvapauden korostunut asema Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa ja oikeudenkäynnissä hylättyjen syytteiden mahdollisesti aiheuttama hiljennysvaikutus. Valtakunnansyyttäjä on yksinomaisen syyteoikeutensa johdosta yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa asemassa, jossa hän voi tehokkaasti ehkäistä hiljennysvaikutusta.

Talouden digitalisaatio on luonut digitaalisille yrityksille mahdollisuuden harjoittaa toimintaansa toisessa valtiossa ilman, että lähdevaltiolle muodostuu verotusoikeutta. Kansainvälisen vero-oikeuden peruspilarit on luotu satoja vuosia sitten, ja ne eivät lähdeverotuksen osalta ole onnistuneet mukailemaan talouden kehitystä. Lähdevaltion verotusoikeuden ehdoton edellytys on fyysisen kiinteän toimipaikan muodostuminen. Tästä johtuu, että monia digitaalisesti toimivia yrityksiä verotetaankin nykysäännösten mukaan vain niiden asuinvaltiossa, vaikka ne tosiasiassa harjoittavat liiketoimintaansa usein maailmanlaajuisesti ja etäältä käsin. Toiminnot, joihin aikaisemmin tarvittiin valtiossa läsnä olevaa henkilökuntaa, voidaan nykyisin toteuttaa yhä enemmän automaattisesti yli valtioiden rajojen ja yhä useampi fyysinen tuote on korvattu digitaalisella versiolla. Digitaaliset tuotteet voidaan kuluttaa milloin vain, missä vain, eikä kansainvälisten yritysten toiminta ole enää sidottu fyysiseen aikaan tai paikkaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan digitalisaation aiheuttamaa kansainvälisen verojärjestelmän muutostarvetta kiinteän toimipaikan ja siihen sisältyvän liikepaikan edellytyksen näkökulmasta. OECD ja EU ovat esittäneet mittavia uudistusehdotuksia ja uusia kiinteän toimipaikan määrittämistapoja, joiden olisi tarkoitus ratkaista digitalisaation mukanaan tuomat haasteet. Muutostarvetta on argumentoitu muun muassa sillä, ettei fyysiseen liikepaikkaan nojaava nykyinen kansainvälinen verojärjestelmä täytä digitalisoituvan talouden vaatimuksia. Tietoyhteiskunnan ja digitalisaation myötä verotus on keskeisiltä osiltaan yhä enemmän kansainvälistä. Verotuksen ongelmat ovat yhä kansainvälisempiä ja kansalliset lainsäätäjät toimivat yhä kansainvälisemmässä ympäristössä. OECD:lla onkin merkittävä rooli uudistusten suuntaviivojen määrittäjänä. Tutkielmassa selvitetään taustat OECD:n BEPS-hankkeesta ja pureudutaan hankkeen toimenpiteen 1 perusteisiin liittyen digitaalisen liiketoiminnan verottamista koskeviin uudistusehdotuksiin. Lisäksi esitellään EU:n digiveropaketin tarjoamia ratkaisuja digitalisaation tuomiin haasteisiin. Tutkielman painopisteenä toimivat kiinteän toimipaikan uudistusehdotukset, joissa verotusoikeus pyritään ulottamaan lähdevaltioon myös tietynasteiseen digitaalisen tai virtuaalisen läsnäolon perusteella. Tutkielman lähteet koostuvat pääasiasiassa OECD:n selvityksistä ja raporteista, sekä Euroopan komission direktiiviehdotuksista ja kansainvälisen verotuksen perusteoksista. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia artikkeleita ja kannanottoja tukemaan tutkielman analyysia. Tutkielman kysymyksenasettelua pyritään tukemaan esittelemällä digitaalisen talouden tunnusmerkkejä, sekä uusien liiketoimintamallien ominaisuuksia. Tämä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää miten digitaaliset yritykset onnistuvat toimimaan globaalisti ilman, että niille muodostuu lähdevaltioperiaatteen mukaista kiinteää toimipaikkaa. Näitä tarkastelemalla voidaan jo hyvin nopeasti huomata, kuinka ongelmallinen nykyinen lähestymistapa onkaan. Loppupäätelmänä voidaan todeta, että talouden digitalisaation johdosta lähdevaltion verotusoikeuden edellytyksiä tulisi päivittää ja että globaali ratkaisu on tähän paras vaihtoehto. Tällaisen globaalin ratkaisun tulisi olla kestävä ja yksinkertainen, ennemmin kuin kunnianhimoinen. Globaalin ja laajasti hyväksytyn ratkaisun löytäminen olisi kaikkien osapuolten intressissä, sillä eri valtioiden omat yksittäiset lainsäädäntöratkaisut saattavat aiheuttaa taloudellisia vääristymiä ja kaksinkertaista verotusta kansainvälisellä kentällä.

Mobiiliapplikaatioiden liiketoiminta on kasvanut alle kymmenessä vuodessa suureksi maailmanlaajuiseksi liiketoiminnaksi. Hyvin usein se on kansalliset rajat ylittävää kaupankäyntiä. Se tapahtuu mobiililaitteilla matkapuhelin- tai internet-verkon välityksellä. Näihin laitteisiin sitten ladataan ja/tai ostetaan niille kehitettyjä applikaatioita. Täysin mobiilina liiketoimintana applikaatiokauppa on myös haastanut pohtimaan sitä, miten liiketoimintaa verotetaan. Pääsääntöisesti kansainvälistä liiketoimintaa harjoittavaa yritystähän verotetaan sen asuinvaltiossa, ellei jollakin toiminnalla ole riittävän vahvaa liittymää toiseen valtioon. Perinteisen kaupankäynnin verotuksessa tämän riittävän liittymän määrittäminen ei ole ollut ongelma. Liittymä on veronormien mukaan muodostunut tuotteiden valmistamisella tai myymisellä. Verosopimuksissa on riittäväksi liittymäksi määritelty yleensä kiinteä toimipaikka. Monissa valtioiden sisäisissä verosäännöksissä vaatimustaso on alhaisempi. Mobiiliapplikaatoiden kaupassa sähköinen kaupankäynti on edelleen kehittynyt ja se onkin täysin mobiili versio sähköisestä kaupankäynnistä. 2000-luvun alusta voimallisemmin levinnyt sähköinen kaupankäynti kyseenalaisti monella tavalla kansainvälisen verotuksen periaatteet ennen kaikkea yrityksen asuin- ja kiinteän toimipaikan määrittelyn kannalta. Mobiiliapplikaatio-liiketoiminta on jatkanut tätä kyseenalaistamista. Tässä tutkielmassa pohdintaan tähän liiketoimintaa liittyviä kiinteän toimipaikan muodostumisen kysymyksiä. Tärkeä osa tutkielmaa on myös taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö eli OECD:n vuonna 2013 julkistama BEPS hanke. OECD:han julkisti tuolloin ohjelman, jolla se pyrki ehkäisemään valtioiden veropohjan murenemista. Myös OECD tunnisti BEPS-hankkeessaan digitaalisen talouden tuomat haasteet verotukselle. Vuoden 2015 loppuun mennessä OECD julkisti 15 toimenpidettä, joilla se aikoo puuttua veropohjan murenemiseen. Niistä ensimmäinen oli digitaalisen talouden verotukselle asettamien haasteiden pohtiminen. Pääkysymyksiä tutkielmassa ovat: millainen on perinteinen kiinteän toimipaikan määritelmä ja miten applikaatioliiketoiminnan mobiliteetti haastaa tämän määritelmän? Millainen on liiketulon ja kiinteän toimipaikan välinen yhteys? Miten OECD määrittelee kiinteän toimipaikan? Millaiset ovat kiinteän toimipaikan liitynnät mobiiliapplikaatio-liiketoiminnassa? Millaisia haasteita näistä liitynnöistä syntyy kiinteän toimipaikan määrittelyssä? Mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan kiinteän toimipaikan määrittäminen on erittäin haastavaa nykyisillä fyysisyyteen pohjautuvilla kansainvälisillä verolinjauksilla. Palvelin on ainoa fyysinen kiintopiste, johon saattaa tarttua. Senkin avulla toimipaikkamäärittely on erittäin rajattua. Kiinteän toimipaikan määrittämisen terävöittämiseksi yksi keinoista onkin läpinäkyvyyden ja viranomaisten yhteistyön lisääminen. Tämä on OCED:n toimintalistoilla. Läpinäkyvyyden lisäämisen nimiin vannoo myös EU vuoden 2016 alussa julkistetussa omassa paketissaan verotuksen tehostamisen edistämiseksi. Tämän lisäksi on tärkeää ajatella jokaista tilannetta yksityiskohtaisemmin – case-by-case – ajatuksella. Onhan mobiiliapplikaatio-liiketoiminta aikaisempaa perinteistä liiketoimintaa monimuotoisempaa. Kokonaisuudessaan mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan verotukselliset haasteet leviävät koko kansainvälisen verotuksen kenttään.

Tutkielmassani tarkastelen kiintea?n toimipaikan muodostumista Suomen oikeus- ja verotuska?yta?nno?ssa?. Tutkimuksen tarkoituksena on selvitta?a? kiintea?n toimipaikan muodostumiseen liittyva? oikeustila seka? verotuska?yta?nto?. Tutkimuksen pa?a?paino tuloverotuksen kiintea?n toimipaikan muodostumisessa, mutta ka?sittelen lyhyesti myo?s arvonlisa?verotuksen kiintea?n toimipaikan muodostumista seka? na?iden kahden ma?a?ritelma?n eroja. Tutkimukseeni sisa?ltyy myo?s joitakin julkaisemattomia hallinto-oikeuden ratkaisuja, joiden perusteella olen pyrkinyt selvitta?ma?a?n oikeuska?yta?nto?a?. Kiintea?n toimipaikan muodostuminen ulkomaisen yrityksen kannalta hyvin merkityksellinen asia, koska verosopimustilanteissa se saa aikaan verovelvollisuuden liiketulosta. Tutkielman perusta on OECD:n malliverosopimuksen 5 artiklan kiintea?n toimipaikan ma?a?ritelma?n tulkintojen ka?sittelyssa?. Kiintea? toimipaikka muodostaa ns. pa?a?sa?a?nno?n mukaan kiintea?a?n liikepaikkaan, jolloin edellytyksena? on, etta? yritys harjoittaa liiketoimintaansa joko kokonaan tai osaksi liikepaikan. Toiminnan ta?ytyy olla myo?s jatkuvaa. 5 artiklaan sisa?ltyy ns. negatiivinen lista, jossa mainitut toiminnan eiva?t muodosta kiintea?a? toimipaikkaa, vaikka toimintaa harjoitettaisiin pa?a?sa?a?nno?n mukaista kiintea?sta? liikepaikasta. Kiintea? toimipaikka voi muodostua myo?s epa?itsena?isen edustajan perusteella, jolloin edellytyksena? on, etta? edustajalla oikeus solmia pa?a?liiketta? sitovia sopimuksia. Kiintea? toimipaikka voi muodostua myo?s rakennus- ja asennustoiminnan perusteella, jos verosopimuksessa urakalle asetettu aikaraja ta?yttyy. Hallinto-oikeuden antamien julkaisemattomien ratkaisujen perusteella voidaan katsoa muodostuneen jo vakiintunutta oikeuska?yta?nto?a? koskien kiinteiden toimipaikkojen muodostumista. Kiinteita? toimipaikkoja koskeva lainsa?a?da?nto? on vaikeaselkoista ja tulkinnanvaraista. Verohallinto ei ole kuitenkaan asiakasohjauksessaan riitta?va?sti selvitta?nyt kiinteita? toimipaikkoja koskevaa ratkaisuka?yta?nto?a?a?n eika? tulkintaratkaisujaan, joten julkaisematon oikeuska?yta?nto? voi muodostua verovelvollisten oikeusturvan kannalta ongelmalliseksi.

Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida digitaalitalouden ja digitaalisten yritysten soveltuvuutta kiinteän toimipaikan käsitteeseen. Yritystulojen verotusoikeuden jakautumisen kannalta keskeinen tekijä on kiinteän toimipaikan käsite, joka on vuosisadan ajan perustunut ajatukseen kiinteästä, fyysisestä yhteydestä maahan. Perinteisesti kansainvälisillä yrityksillä, jotka harjoittavat rajatylittäviä liiketoimia, on oltava jonkinlainen kiinteä fyysinen läsnäolo lähdevaltiossa, jotta verotusoikeus voidaan myöntää lähdevaltiolle. Digitaalisen aikakauden kuluttajakäyttäytyminen on kuitenkin muuttanut tapaa, jolla yritykset harjoittavat rajatylittävää kauppaa, minkä vuoksi liiketoiminnan harjoittaminen toisessa valtiossa on mahdollista ilman fyysistä läsnäoloa. Tässä tutkielmassa analysoidaan digitaalisia yrityksiä, niiden ainutlaatuisia liiketoimintamalleja ja nykyisiä sääntöjä, jotka koskevat kiinteän toimipaikan muodostumista. Kiinteän toimipaikan käsitteen soveltuvuutta arvioidaan digitaalisiin yrityksiin ja osoitetaan, että ainakin teoriassa nykyinen määritelmä voi kattaa digitaaliset yritykset, vaikkakin käytännössä harvoin näin tapahtuu. Tutkielmassa lisäksi esitetään kiinteän toimipaikan käsitteen määritelmään ehdotetut OECD:n ja EU:n muutosehdotukset, joilla pyritään helpottamaan kiinteän toimipaikan muodostumista digitaalisille yrityksille. Tutkielmassa analysoidaan OECD:n ja EU:n ratkaisuehdotuksia ja arvioidaan niiden mahdollista käytännön soveltuvuutta sekä EU:n ratkaisuehdotuksen mahdollisia vaikutuksia jäsenvaltioihin.

Kiinteistöjen yhteisjärjestelyt eivät ole oikeusjärjestyksessämme uusi asia, mutta ympäristössämme tapahtuneet muutokset, kuten: ilmastonmuutos, resurssien ylikuluttaminen ja kaupungistuminen ovat nostaneet kiinteistöjen yhteisjärjestelyt rakennusalan viimeaikaiseen keskusteluun. Rakennusalan keskustelussa on esitetty, että tulevaisuudessa rakennukset liittyvät entistä enemmän toisiinsa ja rakennusten talotekniset järjestelmät ikään kuin ”keskustelevat” toistensa kanssa, minkä takia kiinteistöjen välisiä yhteisjärjestelyjä pidetään hyvänä keinona sopia kiinteistöjen välisistä teknisistä järjestelmistä ja niiden ylläpidosta. Kiinteistöjen yhteisjärjestelyjä on yleisesti pidetty vaikeasti lähestyttävinä järjestelynä niin kiinteistönomistajien, taloyhtiöiden hallitusten kuin juristienkin keskuudessa. Tätä ongelmaa ei helpota se, että kiinteistöjen yhteisjärjestelyä koskeva sääntely ei ole kovin yksiselitteistä tai tyhjentävää, minkä takia kiinteistöjen yhteisjärjestelyjä on käytetty korvaamaan monen tyyppisiä oikeuksia kiinteistöllä. Tutkielmassa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan maankäyttö- ja rakennuslain sekä varallisuusoikeuden näkökulmasta seuraavan kysymyksen kautta: miten maankäyttöja rakennuslain 164 ja 164 a §:ssä säädettyjä kiinteistöjen yhteisjärjestelyitä ja yhteisjärjestelysopimuksella perustettuja oikeuksia ja velvollisuuksia tulisi tulkita varallisuusoikeudellisessa kontekstissa? Tutkielmassa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan lainopin metodein kahdesta eri näkökulmasta. Kiinteistöjen yhteisjärjestelyä lähestytään ensiksi maankäyttö- ja rakennuslain näkökulmasta, jossa selvitetään kiinteistöjen yhteisjärjestelyn tarkoitusta, sisältöä ja käyttöalaa. Tässä tarkastelussa kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan yleisesti rakennus- ja kiinteistöoikeuden kontekstissa, erityisesti rasiteoikeuksien kautta. Toiseksi kiinteistöjen yhteisjärjestelyä tarkastellaan varallisuusoikeuksien sekä esine- ja velvoiteoikeuden näkökulmasta, erityisesti, mihin yhteisjärjestelysopimus sitoo tai ei sido ensinnäkin henkilösuhteissa ja toiseksi omistajanvaihdostilanteessa. Tässä tarkastelussa kiinnitetään huomiota esineoikeudelliseen tyyppipakkoperiaatteeseen ja esineoikeuden yleisiin oppeihin esinekohtaisista oikeuksista ja esineistä, ja toiseksi sopimusoikeuden yleisiin oppeihin sopimuksen sitovuudesta, sopimuksen syntymisestä ja sopimustyypeistä. Tutkielmassa havaitaan, että kiinteistöjen yhteisjärjestelyssä kiinteistön omistaja teoreettisesti luopuu esineoikeudellisesta staattisesta suojastaan määrätyille sopijapuolille, perustamalla oikeustoimiperusteisen rajoitetun esineoikeuden ja erityisen käyttöoikeuden kiinteistöönsä tai rakennukseensa, mikä nauttii rekisteröinnin myötä viranomaisen päätöksestä johtuvaa pysyvyyssuojaa sivullisiin ja sopijapuoliin nähden. Rekisteröinnin myötä sopijapuolen absoluuttinen esineoikeus muuntuu velvoiteoikeudelliseksi sopijapuolten väliseksi suhteeksi, ja kiinteistöjen yhteisjärjestelysopimuksesta tulee sopijapuolia sitova instrumentti, joka ulottaa tietyissä tilanteissa sitovuusvaikutuksensa myös kolmansiin osapuoliin, jotka eivät ole sopimuksen osapuolia.