Browsing by Title

Now showing items 1306-1325 of 3676

Kuluttajien esineiden internetin avoin standardointi Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulmasta

Mäkelä, Alma (2024)

Markkinat digitalisoituvat globaalisti kiihtyvällä vauhdilla. EU:n standardointistrategiassa (2022) korostetaan standardien merkitystä digitaalisten sisämarkkinoiden toimivuuden taustalla. Digitaalisten sisämarkkinoiden yhtenä painopistealueena EU:ssa on yhteentoimiviin tieto- ja viestintätekniikoihin perustuva esineiden internet (Internet of Things, IoT). Yhteentoimivuutta tukevilla standardeilla on tärkeä merkitys alalla. Komissio on katsonut niillä mahdollistettavan saumatonta vuorovaikutusta esineiden välillä laitteen valmistajasta riippumatta. Komission mukaan laajamittainen yhteentoimivuus on edellytyksenä alan mittavan taloudellisen potentiaalin esiin tuomisessa. IoT-alan yhteentoimivuutta tukevaa standardointia tarkastellaan tutkielmassa EU:n kilpailuoikeuden näkökulmasta. Kilpailuoikeudessa huomioidaan, että standardoinnista saattaa myös seurata kilpailua rajoittavia vaikutuksia kilpailevien yritysten tehdessä yhteistyötä. Erityisesti markkinoita sulkevia vaikutuksia voi seurata standardeista, joihin sisältyy niiden käytön kannalta essentiaalisia patentteja (standardiessentiaalipatentti, SEP). Tutkielmassa tarkastelun keskiössä on erityisesti IoT:n sektoreista kuluttajien IoT. Komission julkaisemat raportit kuluttajien IoT:n toimialatutkimuksesta, erityisesti loppuraportti keväältä 2022, toimivat keskeisenä lähteenä alan ominaispiirteiden ja standardoinnin tarkastelussa. Tutkielmassa keskitytään eurooppalaiseen standardointiin huomioiden kuitenkin IoT:n kansainvälinen luonne. Tutkielmassa analysoidaan, missä määrin kilpailusäännöt ovat sovellettavissa eurooppalaisiin standardointiorganisaatioihin tai niissä standardointiin osallistuviin yrityksiin. Tutkielmassa edelleen tarkastellaan EU:n kilpailuoikeuden asettamia kriteerejä vapaasta osallistumisesta standardointiin sekä standardin käytettävyydestä kohtuullisin ehdoin. Tutkielmassa analysoidaan SEUT 101 artiklan soveltamista tilanteissa, joissa standardointiorganisaatiot eivät noudata näitä kriteerejä. Vuonna 2023 uudistettujen horisontaalisten suuntaviivojen standardointisopimuksia koskeva luku toimii keskeisenä lähteenä kilpailuoikeudelliselle analyysille. Lisäksi SEP-haltijan lisensointimenettelyjä analysoidaan erityisesti relevantin IoT:hen liittyvän kilpailuoikeudellisen oikeuskäytännön perusteella. Johtopäätöksinä tutkielmassa todetaan ensinnäkin, että kilpailuoikeus soveltuu standardointiin osallistuviin yrityksiin eurooppalaisissa standardointiorganisaatioissa. Toiseksi tutkielmassa havaitaan, että markkinoille potentiaalisesti merkittävistä standardeista ollessa kyse, avoimuuden rajoitukset standardointiin osallistumisessa tai standardin käytössä todennäköisesti rajoittavat kilpailua SEUT 101 artiklan 1 kohdan tavalla. SEUT 101 artiklan 3 kohdan soveltamista arvioitaessa erityisesti painottuu tällaisten standardien käytettävyys. IoT-alan näkökulmasta on tärkeää, että käytettävyyttä suojataan kilpailuoikeudessa tällaisten standardien osalta. Uudistetuissa suuntaviivoissa on toisaalta joustavoitettu standardointiin osallistumisen rajoittamista standardoinnin tehostamiseksi. Muutos heijastaa EU:n standardointipolitiikassa esille tuotua tarvetta eurooppalaisen standardoinnin nopeuttamiseen ja sitä voidaan pitää perusteltuna IoT:n nopea kehitys huomioiden. Kolmanneksi tutkielmassa todetaan, että SEUT 102 artiklalla standardien saatavuutta turvataan tilanteessa, jossa essentiaalipatentin haltija ei ole etukäteisestä sitoumuksestaan huolimatta halukas lisensoimaan FRAND-ehdoin vaan nostaa kieltokanteen. Tarkastellun oikeuskäytännön perusteella jää kuitenkin epäselväksi, turvataanko standardien saatavuutta IoT:n näkökulmasta riittävästi SEUT 102 artiklan keinoin. Epäselvyyksiä liittyy myös lisensointivelvoitteen laajuuteen ja patenttien arvon määritykseen IoT-alalla. Tutkielmassa huomioidaan lopuksi, että EU:ssa suunnitteilla oleva kilpailuoikeutta täydentävä sääntely voi jatkossa kuitenkin osaltaan edistää standardien saatavuutta IoT-alalla kohtuullisin ehdoin.
Kulutukseen luovuttamisen käsite valmisteverotuksessa

Pulkkinen, Sakari (2024)

Valmisteverot ovat erityisiä kulutusveroja. Toisin kuin yleisiä kulutusveroja, eli esimerkiksi arvonlisäveroa, erityisiä kulutusveroja kannetaan ainoastaan tiettyjen, erikseen määriteltyjen tavaroiden kulutuksesta. Muita erityisiä kulutusveroja ovat esimerkiksi autovero ja vakuutusmaksuvero. Suomessa nykyään valmisteveron alaisia tavaroita ovat nestemäiset polttoaineet, sähkö ja eräät muut polttoaineet, alkoholi ja alkoholijuomat, tupakkatuotteet, virvoitusjuomat, juomapakkaukset, jätteet sekä kaivosmineraalit. Nykyisen valmisteverotusdirektiivin edeltäjillä on 1990-luvun alkupuoliskolla luotu yhteinen valmisteverotusjärjestelmä EU:n alueelle, minkä lisäksi tietyille tuotteille on direktiivein säädetty vähimmäisverotasot. Näiden niin kutsuttujen harmonisoitujen valmisteverojen alaisia tavaroita ovat energiatuotteet, alkoholi ja alkoholijuomat sekä tupakkatuotteet. Näiden lisäksi EU:n jäsenvaltioilla on oikeus kantaa valmisteveroa myös muista tuotteista, kunhan tällaiset verot eivät häiritse sisämarkkinoiden toimintaa. Valmisteverotuksessa vero-objekti, eli se asiantila, johon verotus kohdistuu, on ajallisesti erotettu siitä ajanhetkestä, jolloin valmisteverosaatava syntyy, tai toisin sanoen, tulee täytäntöönpanokelpoiseksi. Tämä on käytännössä toteutettu valmisteverotusdirektiivissä niin sanotulla väliaikaisen verottomuuden järjestelmällä, jossa toimiessaan tietyt luvan saaneet elinkeinonharjoittajat voivat muun muassa valmistaa, jalostaa, varastoida ja siirtää valmisteveron alaisia tuotteita väliaikaisesti valmisteverottomina. Kun valmisteverotuksessa vero-objekti itsessään on valmisteveron alaisen tuotteen valmistus tai tuonti EU:n alueelle, valmisteverosaatava syntyy lähtökohtaisesti silloin, kun tuote luovutetaan kulutukseen, eli käytännössä poistuu väliaikaisen verottomuuden järjestelmästä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, mikä merkityssisältö käsitteellä ”kulutukseen luovuttaminen” on ja millaisia poikkeuksia siihen sisältyy. Lisäksi tarkastellaan niin kutsuttua hävikkiä, ja sitä, milloin hävikki ei muodosta kulutukseen luovutusta, jolloin hävikkiä voidaan pitää verottomana. Koska valmistevero-oikeudellinen tutkimus on erityisesti Suomessa ollut suhteellisen vähäistä, on keskeisenä lähdeaineistona Euroopan unionin tuomioistuimen aihetta koskeva oikeuskäytäntö, josta voidaan havaita, että olennainen kulutukseen luovutuksen elementti muodostuu siitä, voidaanko tuote tosiasiallisesti luovuttaa kulutettavaksi. Lisäksi erinäisissä hävikkiä synnyttävissä tilanteissa tulee arvioida verovelvollisen oman toiminnan vaikutusta ja sitä, olisiko hävikin syntyminen ollut kohtuullisin toimenpitein estettävissä.
Kuluturvaamista koskevat määräykset kansainvälisessä välimiesmenettelyssä

Pohjamies, Tiina-Sofia (2019)

Välimiesmenettelyssä taloudelliset intressit ovat usein suuret. Välimiesmenettelyn aikana kulut saattavat nousta merkittävästi, jonka johdosta menettely voi olla asianosaiselle taloudellisesti raskas. Jos on todennäköistä, että kantaja ei pystyisi välimiesmenettelyn aikana kertyneitä kuluja kattamaan, voi vastaaja hakea kuluturvaamismääräystä välimiestuomioistuimelta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei ole varmuutta kantajan väitteen menestymisestä. Käytännössä tällaisella määräyksellä välimiesoikeus velvoittaa toisen osapuolen tarjoamaan pankkitalletuksen tai vakuuden niiden kulujen varalle, jotka ovat välimiesmenettelyn aikana kertyneet. Kuluturvaamismääräyksellä varmistetaan, että osapuolen hävitessä, on olemassa varoja, joilla kulut on mahdollista kattaa. Tutkielmassa tarkastellaan kuluturvaamismääräysten myöntämisperusteita ja edellytyksiä sekä pohditaan niitä seikkoja, joita välimiesoikeuden tulee punnita harkitessaan, hyväksyykö se kulujen turvaamiseksi esitetyn pyynnön. Kuluturvaamismääräykset ovat olleet välimiesmenettelyssä hankalasti mielletty aihe, koska välimiesmenettelysääntöjen ja kansallisen lain valossa ei ole selvää, milloin välimiesoikeus voi tällaisen määräyksen antaa. Kuluturvaamismääräyksiin on suhtauduttu varovasti, koska sen on katsottu heikentävän kantajan oikeussuojaa. Välimiesmenettely perustuu osapuolten solmimaan välityslausekkeeseen, jossa sovitaan riitojen ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä kansallisen tuomioistuimen sijaan. Pätevä välityslauseke antaa välimiesoikeudelle toimivallan ratkaista sopimussuhteesta johtuva riita-asia ja vastaavasti evää asianosaisen oikeuden viedä asia käsiteltäväksi kansalliseen tuomioistuimeen. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välityslausekkeen kohtuullistamista, jos kantaja ei pysty määräyksestä huolimatta vakuutta asettamaan kulujen varalle. Tarkoituksena on selventää asiantilaa välityslausekkeen kohtuullistamisen mahdollisuuksista, jos on olemassa riski siitä, että asianosainen ei saa asiaansa käsitellyksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelylainsäädäntö vaihtelee säännöittäin riippuen siitä, onko välimiestuomioistuimelle annettu nimenomainen toimivalta myöntää kulujen turvaamismääräystä vai katsotaanko tämän toimivallan sisältyvän osaksi yleistä oikeutta myöntää väliaikaistoimia. Kulujen turvaamista koskeva määräys on poikkeuksellinen tilanne, koska se vaatii toteutuakseen aina erityiset olosuhteet. Välimiesten tulee, arvioidessaan kuluturvaamishakemuksen hyväksymistä, ottaa jo alustavasti kantaa pääasian lopulliseen ratkaisuun sekä vastaajan oikeussuojan toteutumiseen. Vastaajan tulee aktiivisesti osoittaa, että on olemassa todennäköisyys siitä, että kantaja ei voi pääasiaan annetun tuomion kuluja kattaa, jos ne viime kädessä hänelle tulevat vastattavaksi. Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka kantajan taloudellinen asema aiheuttaisi todennäköisyyden siitä, että se ei voi kuluja viime kädessä kattaa, ei tällaista määräystä voida antaa, jos välimiesoikeus katsoo, että on todennäköisempää, että kantajan väite menestyy. Jos välimiesoikeus määrää kantajan asettamaan vakuuden kulujen turvaksi, mutta syystä tai toisesta epäonnistuu vakuuden asettamisessa, on tarkasteltava osapuolten asemaa sopimussuhteessa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että välityslauseketta voidaan sovitella silloin, kun ehdon soveltaminen välimiesmenettelyn kustannuksista johtuen kohtuuttomasti heikentäisi toisen osapuolen mahdollisuuksia saada oikeussuojaa.
Kulutusluottojen vaikutus yksityishenkilön velkajärjestelyssä

Vastavuo, Viivi-Mari (2021)

Tutkielmassa käsitellään kulutusluottojen vaikutusta yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Lisäksi tutkielmassa tullaan ly- hyesti käsittelemään, kuinka kulutusluotot ja yksityishenkilön velkajärjestely ovat muuttuneet ajan myötä. Molemmissa suurimmat muutokset ovat tapahtuneet 2000-luvulta lähtien. Kulutusluottojen käyttö lisääntyi luottomarkkinoiden va- pautumisen seurauksena 1980-luvulla ja tämän on nähty olevan osittaisena syynä 1990-luvun lamaan ja siitä seurannei- siin ihmisten ylivelkaantumisiin. Helpottaakseen näiden ihmisten selviämistä veloistaan säädettiinkin yksityishenkilön velkajärjestelystä annettu laki 57/1993 (VJL), joka astui voimaan vuonna 1993. Voimaantulonsa jälkeen lakia on uudis- tettu useaan otteeseen yhteiskunnallisten muutosten takia. Lisäksi VJL:ää on jouduttu uudistamaan kulutusluottojen muuttumisen takia, sillä kuluttajansuojalain ja VJL:n uudistusten jälkeen kulutusluottoja tarjoavat yritykset ovat tuoneet markkinoille uusia luottoja, jotka eivät kuulu lakien soveltamisalaan. Tästä johtuen esimerkiksi 2000-luvulla markki- noille on tullut uusina kulutusluottoina pikavipit ja vertaislainat. Tutkielman tutkimuskysymyksiä on lähestytty pääasiassa ongelmakeskeisen oikeusdogmatiikan näkökulmasta. Tämän ohella yhteiskunnallisten ilmiöiden vaikutusta kulutusluottoihin ja VJL:ään on tutkittu oikeussosiologista metodia hyö- dyntämällä. Lisäksi tutkielmassa on hieman käytetty oikeushistoriallista metodia selvitettäessä kulutusluotoissa ja VJL:ssä tapahtuneita muutoksia. Oikeuslähteinä on pääasiassa käytetty säädöksiä, viranomaislähteitä ja oikeuskirjalli- suutta. Oikeustapauksia on käytetty esimerkinomaisesti havainnollistamaan, kuinka tuomioistuimet ovat lainsäännöksiä tulkinneet. Oikeustapauksia on myös käytetty havainnollistamaan, kuinka kulutusluotot vaikuttavat velkajärjestelyn eri vaiheissa. Tutkielmassa pyritään tuomaan esille syitä, miksi kulutusluotot ja VJL ovat ajan myötä muuttuneet. Lisäksi pyritään esittämään yhteiskunnallisia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet niin kulutusluottojen suuriin nostomääriin kuin velkajär- jestelyhakemusten määriin. Lisäksi tutkielmassa tullaan yksityiskohtaisemmin käymään läpi, kuinka kulutusluotot vai- kuttavat velkajärjestelyn edellytys-, este- ja painavien vastasyiden harkinnassa sekä mitä merkitystä uusilla kulutusluo- toilla on maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Kulutusluottojen vaikutuksia havainnollistetaan oikeustapausten avulla. Näiden ohella tutkielmassa tarkastellaan, kuinka nuorten asema yksityishenkilön velkajärjestelyn harkinnassa on muut- tunut vuosien aikana sekä miten velkajärjestelyssä olevien velkojen muodot ovat muuttuneet. Tutkielmassa tarkastellaan myös, kuinka Covid-19 – pandemia on vaikuttanut kulutusluottoihin ja yksityishenkilön velkajärjestelyyn. Tutkielmassa todettiin, että kulutusluotoilla on itsenäistä merkitystä yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Lisäksi kulutus- luottoja arvioidaan tiukemmin kuin muita velkoja, kuten asuntolainaa, velkajärjestelyn edellytyksiä ja esteitä harkitta- essa. VJL:ää on uudistettu useaan otteeseen ja viimeisten lainuudistusten taustalla on ollut kulutusluottojen muutos ja yhteiskunnalliset seikat. Lisäksi kulutusluotot ovat muuttuneet vuosien aikana ja uusien kulutusluottojen tulo markki- noille on vaatinut kuluttajansuojalain säännösten laajentamista ja täsmentämistä. Tiivistetysti voidaan todeta, että kulu- tusluotoilla on suhteellisen paljon merkitystä velkajärjestelyn eri vaiheissa.
Kun menestys ei vastaa odotuksia : joukkuepalloilulajin ammattivalmentajan työoikeudellinen asema heikon urheilullisen menestyksen tilanteessa

Meri, Erkko Oskari (2017)

Tutkielman tarkoituksena on ollut arvioida joukkuepalloilulajin ammattivalmentajan työoikeudellista asemaa tilanteessa, jossa valmentajan edustama joukkue menestyy heikosti. Tutkimusmetodina on pääosin ongelmakeskeinen lainoppi. Näkökulma tutkielmassa on tiivistynyt pitkälti kysymykseen siitä, seuraako urheilusta joitakin sellaisia erityispiirteitä, joiden nojalla valmentajan työsuhde voitaisiin irtisanoa tai purkaa erilaisella perusteella kuin normaali työsopimus. Tutkielman pääkysymykseen vastaaminen on edellyttänyt määrättyjen esikysymysten ratkaisemista. Tällaisia ovat ennen muuta valmentajan työsuhteen tunnusmerkistön täyttyminen sekä työsuhteen päättämisen yleiset edellytykset. Jotta valmentajan työsuhteen päättämisen edellytyksiä voidaan arvioida, on tunnistettava, milloin valmentaja on työsuhteessa edustamaansa seuraan. Työsuhteen tunnusmerkkejä on arvioitu tutkielmassa valmentajan ja työnantajaseuran välisen sopimussuhteen näkökulmasta. Tutkielmassa on huomioitu myös se urheiluympäristön erityispiirre, että valmentajasopimukset solmitaan pääsääntöisesti määräaikaisina. Tällä seikalla on välittömästi vaikutusta työsuhteen päättämisen edellytyksiin. Tutkielmassa on annettu määrättyä painoarvoa myös urheilujärjestökentässä omaksutulle ammattivalmentajan määritelmälle, jolla lienee tulkinta-arvoa etenkin hankalissa rajanvetotilanteissa. Valmentajasopimusten päättämisarvioinnissa tulevat sovellettavaksi normaalit työsopimuslain mukaiset työsuhteen päättämisperusteet. Tutkielmassa päähuomio on ollut erityisesti irtisanomiskynnyksen täyttymisen arvioinnissa. Työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Tutkielmassa on arvioitu asetetun tulostavoitteen saavuttamatta jäämisen, valmentajan laiminlyöntien vakavuusasteen sekä passiivisuuden merkitystä työsuhteen päättämisarvioinnissa. Tutkielmassa on hyödynnetty korkeimman oikeuden ratkaisuja, joissa edellä mainitut seikat ovat olleet arvioitavina. Päähuomiona on läpi tutkielman ollut siinä, miten heikko urheilullinen menestys vaikuttaa irtisanomisharkinnassa ja millainen yhteys valmentajan mahdollisella moitittavalla menettelyllä ja heikoilla tuloksilla voi olla. Joukkuepalloilulajeissa, kuten jääkiekossa ja jalkapallossa, valmentaja harjoituttaa joukkueen pelitapaa, valitsee pelaavan kokoonpanon, päättää joukkueen taktiikan sekä osallistuu pelaajahankintoihin. Valmentajan osaamisella on monesti suuri vaikutus joukkueen menestysmahdollisuuksiin. Vaikka seuran asettamien tavoitteiden saavuttamatta jääminen ei yksinään perusta työnantajaseuralle oikeutta päättää valmentajan työsuhdetta, heikko urheilullinen menestys ei jää kuitenkin täysin merkityksettömäksi. Tutkielmassa heikko urheilullinen menestys on arvioitu yhdeksi osatekijäksi työsuhteen päättämisarvioinnissa. Toisaalta urheiluympäristössäkään ei voida poiketa niistä työsopimuslain pakottavista säännöksistä, jotka on säädetty työntekijän suojaksi. Vaaditun työtuloksen saavuttamatta jääminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Aivan vähäinen laiminlyönti ei perusta työnantajaseuralle oikeutta valmentajan työsuhteen irtisanomiseen. Pelillinen päätösvalta joukkueurheilussa kuuluu valmentajalle: tutkielmassa todetulla tavalla valmentajan pitäytymistä määrätyssä kokoonpanossa tai pelitavassa ei voida pitää passiivisuutena sillä tavoin, että se oikeuttaisi työsuhteen päättämisen. Työsuhteen päättämisarviointia ei muutoinkaan voida tehdä vain yhden laskennallisen mittarin, kuten sarjataulukon, perusteella. Myös luottamuspulan merkitys on tullut tutkielmassa arvioitavaksi erityisesti siitä näkökulmasta, voiko epäluottamus syntyä heikon menestyksen ja valmentajan passiivisuuden perusteella. Tutkielman viimeisessä varsinaisessa asialuvussa arvioidaan työsuhteen päättämissopimuksia urheilukontekstissa. Menettelytapa on yleinen käytännön urheiluelämässä. Heikon urheilullisen menestyksen tilanteessa valmentaja ja seura päätyvät usein sovintosopimukseen. Vaikka työsuhteen päättämissopimukset eroavat työsuhteen päättämisestä irtisanomalla tai purkamalla, on niiden käsittely tarkoituksenmukaista tutkielman loogisen etenemisen näkökulmasta. Tutkielmassa on nostettu esiin myös koeaikapurun käytön mahdollisuus. Vuoden 2017 alusta voimaantulleen lainmuutoksen johdosta koeajan enimmäiskesto on pidentynyt kuuteen kuukauteen, mikä lisännee ainakin joissain lajeissa työnantajaseuran mahdollisuuksia reagoida joukkueen heikkoon urheilumenestykseen.
Kunnallisen liikelaitoksen yhtiöittäminen : veroseuraamukset ja verosuunnittelun mahdollisuudet

Flittner, Katja (2014)

Syyskuun 1. päivänä 2013 voimaan tulleen kuntalain 2 a §:n mukaan kunnan on yhtiöitettävä sellainen toiminta, joka kilpailee yksityisten toimijoiden kanssa markkinoilla. Lakimuutos pohjautuu Euroopan komission päätökseen 2008/765/EY sekä Euroopan komission kirjeeseen 14/04/2010*D/6678, joissa puututtiin liikelaitosten saamiin kilpailuetuihin mm. kevyempään verokohteluun ja kehotti, että markkinoilla kilpaileva toiminta yhtiöitettäisiin. Yhtiöittäminen aiheuttaa monia verovaikutuksia niin yhtiöittämisprosessin aikana kuin yhtiön ns. juoksevassa toiminnassa yhtiöittämisen jälkeen. Tässä tutkielmassa pohditaan mm. yhtiöittämistapojen valintaa liiketoimintasiirron ja –kaupan välillä sekä yhtiöittämisen aiheuttamia veroseuraamuksia arvonlisä- ja varainsiirtoverotuksessa. Varainsiirtoverotuksessa pohditaan erityistesti kuntalain (626/2013) voimaantulosäännöksen ja varainsiirtoverolain 43 §:n soveltuvuusalojen eroja ja rinnakkaisuutta. Yhtiön juoksevan toiminnan veroseuraamuksia pohdittaessa on suunniteltava mm. yhtiön pääomarakennetta, huomioitava yhtiön tulolähde ja yhtiön ja kunnan välisten oikeustoimien vero-oikeudellinen muotoilu ja hinnoittelu. On myös keskeistä suunnitella, mitä omaisuuseriä kannattaa siirtää yhtiöön ja mitkä kannattaa jättää kunnan omistukseen ja esimerkiksi vuokrata yhtiölle. Omaisuuserien siirron suunnittelulla on merkitystä tuloverotuksessa yhtiön voitollisen toiminnan verotaakan kannalta sekä arvonlisäverotuksessa kiinteistöinvestointien arvonlisäveron tarkistamisen ja kunnille AVL 130 ja 130 a §:ssä tarkoitettujen palautusoikeuksien hyödyntämisessä. Kiinteistöinvestointien tarkistukset sekä kuntapalautusoikeuden menetys ovat usein rahallisesti suuria eriä. Vaikka tutkielma on vero-oikeudellinen, on siinä valtiontukiaspekteja nostettu esiin tarkoituksenmukaisen kokonaiskuvan saavuttamiseksi. Lopuksi tutkielmassa pohditaan myös yhtiöittämistä yleishyödylliseksi yhteisöksi tai keskinäiseksi osakeyhtiöksi.
Kunnallisen luottamushenkilön pidättäminen luottamustehtävästä

Lohi, Santeri (2020)

Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.
Kunnallisen viranhaltijan oikeusturva virkasuhteen muutostilanteissa

Pöntinen, Saija (2015)

Viranhaltijat hoitavat kunnissa julkista valtaa sisältäviä tehtäviä. Viranhaltijoilla on tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia, ja näiden oikeuksien toteutumisesta ja asetettujen velvoitteiden laillisuudesta voidaan varmistua oikeusturvakeinojen avulla. Oikeusturva suojaa viranhaltijan asemaa suhteessa työnantajaviranomaiseen ja varmistaa, että viranhaltija voi hoitaa tehtävänsä lainmukaisesti. Oikeusturva on sekä ihmis- että perusoikeus. Tässä tutkimusmenetelmiltään lainopillisessa työssä selvitetään sitä, miten kunnallisen viranhaltijan oikeusturva toteutuu virkasuhteen muutostilanteissa ja miten oikeusturvaa olisi tarvetta kehittää. Tutkimusaineistona ovat lainsäädäntö ja lain esityöt, oikeuskirjallisuus sekä oikeuskäytäntö. Työssä käsitellään sekä ennakollisia että jälkikäteisiä oikeusturvakeinoja, joita viranhaltijoilla on käytössään. Ennakollinen oikeusturva liittyy hallintoasioiden asianmukaiseen käsittelyyn ja viranomaisen menettelyn sääntelyyn, millä voidaan ennakoivasti suojella yksilön oikeuksia ja etuja. Jälkikäteisellä oikeusturvalla tarkoitetaan korjaavia oikeusturvan takeita. Kunnallisen viranhaltijan oikeusturvan toteutumisen kannalta on keskeistä, että hänen asemansa ja se, millä perusteilla siihen voidaan tehdä muutoksia, on määritelty lainsäädännössä riittävän selkeästi ja kattavasti. Sääntely asiaan liittyen on nykyään kuntalaissa (365/1995) ja laissa kunnallisesta viranhaltijasta (viranhaltijalaki, 304/2003). Sääntelyä on mm. viran lakkauttamisesta ja muuttamisesta työsopimussuhteeksi, virantoimitusvelvollisuuden muuttamisesta, viranhaltijan siirrosta toisiin tehtäviin sekä virkasuhteen päättämisestä. Sääntelyä voidaan pitää pääasiassa riittävänä, vaikkakin eräitä tarkentamiskohteita on. Lainsäädännön lisäksi virkaehtosopimuksilla on suuri merkitys viranhaltijoille, sillä viranhaltijoiden palvelussuhde-ehdot määräytyvät pitkälti niiden mukaan. Viranhaltijoiden käytännön työhön vaikuttavat lisäksi työnantajaviranomaisen direktiovallan nojalla antamat määräykset. Riittävät oikeussuojakeinot ovat tärkeitä kaikissa em. muutostilanteissa, joissa vaikutetaan viranhaltijoiden oikeuksiin tai velvollisuuksiin. Kun työnantajaviranomainen tekee viranhaltijoita koskevia hallintopäätöksiä, ennakollista oikeussuojaa antaa se, että työnantajaviranomaisen on noudatettava hyvän hallinnon vaatimuksia ja hallinnon oikeusperiaatteita toiminnassaan. Lisäksi viranhaltijalaissa ja hallintolaissa (434/2003) on asetettu menettelyllisiä velvoitteita, joiden on toteuduttava. Säännösten ja oikeuskäytännön perusteella voidaan arvioida, että viranhaltijan menettelylliset oikeudet, kuten asian selvittäminen, kuuleminen ja päätösten perusteleminen, on turvattu varsin hyvin. Ennakollisen oikeusturvan haasteena on se, ettei hallintolakia sovelleta työn-johdollisiin ratkaisuihin. Viranhaltijan oikeusturvan kannalta olisi perusteltua, että työnantaja noudattaisi näitäkin ratkaisuja tehdessään ainakin hyvää hallintoa ja hallinnon palveluperiaatetta. Jälkikäteisen oikeusturvan kannalta on keskeistä, että viranhaltijaa koskevat hallintopäätökset ovat muutoksenhakukelpoisia ratkaisuja, joista voidaan tehdä oikaisuvaatimus ja kunnallisvalitus muissa kuin virkaehtosopimuksin säännellyissä asioissa. Eräissä tapauksissa on lisäksi käytettävissä hallintoriitaprosessi. Näiden oikeussuojakeinojen avulla viranhaltija saa asiansa kattavasti selvitetyksi ja lainvastaisen päätöksen korjatuksi tai lainmukaisen oikeustilan muutoin palautetuksi. Kehitettävää on lähinnä viranhaltijan asianosaisaseman huomioon ottamisessa kunnallisvalitusta käsiteltäessä. Virkaehtosopimuksia koskevissa asioissa järjestäytyneen virkamiehen jälkikätinen oikeusturva on taattu virkaehtosopimusten mukaisin neuvottelumenettelyin ja viime kädessä työtuomioistuinprosessin kautta. Järjestäytymätön viranhaltija voi käyttää kuntalain mukaista muutoksenhakutietä. Päätöksen lainvastaisuuden perusteella muutoksenhakumahdollisuus on käytettävissä myös järjestäytyneillä viranhaltijoilla. Oikeusturvakeinon valinta voi olla tulkinnanvaraista, mutta toimiva keino on aina käytettävissä. Jälkikäteisen oikeusturvan ongelmat viranhaltija-asioissa liittyvät erityisesti tilanteisiin, joissa on kyseessä työnantajaviranomaisen laiminlyönti tai viranhaltijan laittomaksi arvioima työnjohtomääräys. Muutoksenhakumahdollisuutta ei ole, vaikka vaikutus viranhaltijaan voi olla käytännössä suuri. Erityisesti varoituksen antamisella vaikutetaan tosiasiassa viranhaltijan oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Viranhaltija voi turvautua tällä hetkellä vain hallintokanteluun, joka ei ole asiassa riittävän tehokas oikeusturvakeino. Viranhaltijan oikeusturvaa olisi tältä osin tarvetta parantaa.
Kunnan asukkaan omaisuudensuoja

Immonen, Valtteri (2018)

Tiivistelmä/Referat – Abstract Perusoikeusuudistuksen esitöissä ilmaistua lauseketta ”Kunnat jäävät perusoikeussuojan ulkopuolelle” perustuslakivaliokunta on käyttänyt lausunnoissaan korvauksettoman omaisuudensiirron oikeuttaen vain sellaisissa tilanteissa, joissa kunta on lakkautunut ja sen merkitys suhteessa asukkaiden perusoikeuksien edistämiseen on tyhjentynyt. Lainsäädäntökäytännöstä ei löydy tukea tulkinnan laajentamiselle siihen suuntaan, että ei olisi olemassa subjekteja, joilla olisi omaisuudensuoja kunnan omaisuuteen. Myöskään lainsäädäntökäytännöstä ei saa perustetta ajatukselle, että ei olisi olemassa perusoikeusvaikutuksia, jotka kytkeytyisivät kunnan hallussa olevaan omaisuuteen tai sen käsittelyyn lainsäädännössä. Ei myöskään ole viitteitä siitä, että kunnan omaisuutta koskevan lainsäädännön valtiosääntöoikeudelliset tai perusoikeudelliset liittymät tyhjentyisivät pelkästään tarkasteluun kunta-oikeushenkilön suhteesta omaisuuteen tai lainsäätäjään. Sitä vastoin lainsäädäntökäytäntö ja oikeuskirjallisuus jatkuvilla viittauksillaan ohjaavat tulkintaa siihen suuntaan, että kunnan asukas on aivan erityisessä suojeluksessa ja nimenomaan asukkaalla on oikeus kunnan omaisuuteen. Kunnan omaisuutta järjesteltäessä lainsäädännöllä on säädetty korvauksesta omaisuutta luovuttavalle kunnalle, kun tämän kunnan perusoikeuksiin liittyvä tehtävä jatkuu. Jos luovuttava kunta taas on kokonaan lakannut, sen varat ja velat on voitu jakaa perusoikeusvastuun ottavalle taholle tarkoituksenmukaisella tavalla. Kunnan omaisuuteen kohdistuva suoja tulee johtaa ihmisten perusoikeuksista, kunnan omaisuuden ollessa kyseessä kunnan asukkaiden perusoikeuksista. Myös perustuslain sanamuodon mukaan itsehallinnossa on kyse juuri asukkaiden itsehallinnosta. Asukkaiden itsehallinto nivoo yhteen asukkaan omaisuudensuojan ja liittää omaisuuden asukkaaseen. Kunnan asukas maksaa kunnallisveroa, joiden pohjalta kunnalle syntyy varallisuutta. Asukkaalla on oikeus ja suoja verotuksella kerättyyn omaisuuteen. Luonnollisilla henkilöillä, siis myös kunnan asukkaalla, on omaisuudensuoja ja muut perusoikeudet. Omaisuudensuoja ei kapene henkilön liittyessä yhteisöön tai pysyessä minkä tahansa yhteisön jäsenenä. Kunnan hallussa olevaa omaisuutta ei voida kuitenkaan suoraan olettaa omaisuudensuojan piiriin kuuluvaksi, koska niin tehden julkisella vallalla oleva positiivinen velvollisuus toteuttaa perusoikeudet voitaisiin tyhjentää. Julkisen vallan on myös omaisuutta käsitellessään perusteltava kaikki toimensa perusoikeuksien edistymisellä. Läheisyysperiaate sitoo kunnan omaisuuden alueeseen; osalliseksi kunnan omaisuudesta pääsee asumalla kunnan alueella. Perustuslaissa turvattu asukkaiden itsehallinto sitoo omaisuuden asukkaaseen. Omaisuus on muodostunut itsehallinnon ja lainsäädännön mukaisesti tapahtuneen tahdonmuodostuksen seurauksena. Kun kunnalla on velvollisuus toteuttaa perusoikeudet, sen asukkailla tulee olla oikeus käyttää myös omaisuus perusoikeuksien toteuttamiseen. Omaisuus on pidettävä neutraalina keinona kunnan positiivisen asukkaiden perusoikeuksien toteuttamisvelvollisuuden täyttämisessä. Kunnan asukkaalla on oikeus saada kunnan verovaroilla rahoitettu osa kunnan hallinnassa olevasta omaisuudesta pidettyä itsehallinnon päätöksentekomekanismien piirissä. Jos lainsäädännöllä kosketaan asukkaiden itsehallinnon kohteeseen, esimerkiksi sen alaista omaisuutta vähennetään, se tulee perustella asukkaan perusoikeuksien edistymisellä. Jos asukkaan itsehallintoa suhteessa omaisuuteen heikennetään lainsäädännöllä, se pitää perustella asukkaan itsehallinnon paremmalla korvaavalla toteutumisella. Kuitenkin siirron peruste ja siirrosta maksettava korvaus on pidettävä erillään ja molemmat niistä on perusteltava asukkaiden perusoikeuksien ja intressin paremmalla toteutumisella. Asukkaiden itsehallinnon pysyvät muutokset on käsiteltävä perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Suurempaa muutosta perustuslakivaliokunnan linjauksiin välillisen suojan ulottumisesta ei välttämättä tarvita. Sitä vastoin on paikallaan eheyttää käytäntöä ja kirkastaa välillisen suojan sisältöä. Monia nykyisen tulkinnan ongelmakohtia voidaan häivyttää johtamalla kaikkien oikeushenkilöiden perusoikeudet luonnollisista henkilöistä ja vain niistä. Ilman luonnollisia henkilöitä oikeushenkilöt ovat perusoikeusvaikutuksiltaan tyhjiä. Myöskään yksityisillä oikeushenkilöillä ei voi olla tuoreen oikeusajattelun mukaan perusoikeuksia, vaan kaikki perusoikeudet palautuvat ihmisten oikeuksiin. Perustuslakivaliokunnan tulisi yhtenäistää linjaansa omaisuudensuojan suhteen hahmottelemalla omaisuudensuoja seuraavasti: Luonnollisilla henkilöillä on omaisuudensuoja. Tämä omaisuudensuoja ei kapene tai laajene ihmisen tullessa jonkin yhteisön jäseneksi. Yksityisillä oikeushenkilöillä on omaisuudensuoja automaattisesti, kun luonnollisten henkilöiden omaisuudensuojan toteutuminen sitä edellyttää. Tämä perustuu negatiiviseen velvollisuuteen olla puuttumatta luonnollisen henkilön omaisuuteen. Kunnalla ja muulla julkisyhteisöllä ei ole omaisuudensuojaa, koska muussa tapauksessa sen positiivinen velvollisuus toteuttaa jäsentensä perus- ja ihmisoikeudet tyhjentyisi eikä kuntien tarkoituksenmukainen lakkauttaminen olisi mahdollista. Kunnan asukkaalla on omaisuudensuoja siihen kunnan hallussa vallinnassa olevaan omaisuuteen, joka on kunnan disponoitavana kunnan edistäessä asukkaiden perusoikeuksia.
Kunnan taloudellisen hyötymisen hyväksyttävyys raakamaan pakkolunastamisessa

Peltola, Katja (2019)

Tutkielma käsittelee taloudellisin syin tapahtuvan raakamaan pakkolunastamisen hyväksyttävyyttä. Aihetta tarkastellaan maankäyttö- ja rakennuslain (“MRL”) 99 §:ssä säädetyn lunastuslupaan perustuvan maan lunastamisen valossa. Tutki-muskysymyksenä on, voiko kunta pakkolunastaa maata taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi. Vastausta etsitään näin ollen siihen, täyttävätkö kunnan taloudelliseen hyötyyn tähtäävät päämäärät pakkolunastuksen yleiset edellytykset, joista säädetään laissa kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (“LunL”) 4.1 §:ssä. Kysymyksiin on tärkeää saada vastaus, sillä pakkolunastaminen merkitsee puuttumista yksityisen perus- ja ihmisoikeutena turvattuun omaisuudensuojaan. Pakkoluna-stusinstituution käyttäminen on kunnille keskeinen maanhankinnan keino, ja sen käytön voidaan tulevaisuudessa ennakoida entisestään lisääntyvän. Tutkielmassa tuodaan myös esiin ehdotuksia lainsäädännön kehittämiseksi. Aihetta tarkastellaan lainsäädännön sekä oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kautta. Tutkielman metodi on siten lainopillinen. Pakkolunastuksen keskeisin edellytys on yleisen tarpeen vaatimuksen täyttyminen. Yleisen tarpeen määritelmä on avoin, mutta erityislakeihin sisältyvien erityisten lunastusperusteiden nähdään täsmentävän sitä osaltaan. MRL 99.2–3 §:n ilmentämiä luna-stusperusteita pidetään siten melko yksiselitteisesti yleisen tarpeen vaatimina, eikä niiden osalta yleisen tarpeen vaatimuksen sisältöä ole oikeuskäytännössä toistaiseksi liiemmin tarkasteltu. Lisäksi MRL 99.1 §:n osalta yleisen tarpeen vaatimuksen täytty-miskynnys on matala silloin, kun pakkolunastus liittyy MRL 20.1 §:ssä säädettyyn kunnan tehtävään huolehtia maapolitiikan harjoittamisesta alueellaan. Lunastuslupaharkinnassa on kuitenkin huomioitava myös LunL 4.1 §:n asettamat vaihtoehtoisuus- ja intressivertailuedellytykset. Näiden edellytysten oikeuskäytännössä vakiintunut matala soveltamiskynnys johtaa yksilön omaisuudensuojan toteutumisen kannalta ongelmalliseen tilanteeseen, jos kunta ryhtyy pakkolunastukseen taloudelliseen hyötyyn tähtäävin päämäärin. Liiketaloudellisen voiton tavoittelun ei katsota kuuluvan kunnan lakisääteisiin tehtäviin, ja täl-lainen ns. kiinteistökeinottelu on oikeustieteessä yleisesti katsottu kielletyksi sekä siten yleisen tarpeen vaatimuksen kanssa yhteensopimattomaksi. Yleisesti on katsottu, että kunnan varainhankinta on suoritettava muuta kautta. Taloudellisen hyödyn tavoitteluun liittyvät kunnan motiivit on käytännössä vaikeaa näyttää toteen, vaikka kunta ei erityisesti piilottelisikaan kyseisiä tarkoitusperiään. Kunta pystyy perustelemaan lunastuslupahakemustaan MRL 99 §:n asettamilla edellytyksillä, sillä kyseisten lunastusperusteiden keskeisimmät edellytykset liittyvät kunnan itse laatimiin maapoliittisiin päätöksi-in. Ulkoapäin on siten lähes mahdotonta arvioida objektiivisesti, missä määrin kunta on ryhtynyt pakkolunastukseen taloudellisen edun tavoittelun vuoksi. Tutkielman keskeisenä havaintona onkin, että yksilön omaisuudensuojan turvaamiseksi lainsäädäntöä on kunnan maapoliittisen pakkolunastuksen osalta syytä kehittää, jotta pakkolunastusinstituutiota ei voida käyttää epäasiallisesti kunnan taloudellisien päämäärien tavoitteluun. Lainsäädännön kehittämiseksi huomiota on kiinnitettävä erityisesti kahteen ongelmia aiheuttavaan lainsäädännölliseen ja -tulkinnalliseen ratkaisuun. Ensinnäkin lunastuskorvausta koskeva sääntely mahdollistaa nykyisellään sen, että kunnan tarvitsee korvata maanomistajalle vain maan nykyisen käyttötarkoituksen mukaisen arvon, vaikka maan arvon voitaisiin arvioida nousevan lähitulevaisuudessa esimerkiksi alueen asemakaavoittamisen vuoksi. Toiseksi ongelma liittyy siihen, että kunnan oikeutta harjoittaa maapolitiikkaansa ja vapautta valita sen toteuttamisen keinot korostetaan pakkolunastusta koskevien yleisten edellytysten kustannuksella. Lainsäädännön muuttaminen siten, että kunnalle ei jää mahdollisuutta käyttää pakkolunastamista taloudellisen edun tavoitteluun muun muassa lunastuskorvausta kehittämällä ja kunnan näyttövelvollisuutta korostamalla, estäi-si MRL 99 §:n väärinkäytön yleisen tarpeen vaatimattomiin tilanteisiin, ja siten parantaisi maanomistajan omaisuudensuojaa.
Kunnan tiedottamisvelvollisuus kuntalain mukaan

Mäki, Toni (2017)

Julkisuusperiaatteen passiivisten elementtien ohella yhdeksi sen elementiksi voidaan erottaa proaktiivinen julkisuus eli viranomaisen velvollisuus oma-aloitteisesti ja aktiivisesti tiedottaa toiminnastaan. Tiedottamista voidaan pitää julkisuusperiaatteen keskeisenä osa-alueena ja toteutumismuotona. Viranomaisen aktiiviset tiedottamisvelvollisuudet saavat valtiosääntöistä tukea julkisuusperusoikeudesta ja perusoikeuksien turvaamisvelvoitteesta. Kuntaa velvoittavia tiedottamista koskevia ja siihen liittyviä säännöksiä on erityisesti kuntalaissa, hallintolaissa ja julkisuuslaissa. Uuden kuntalain (410/2015) 29 §:ssä säädetään kunnan yleisestä tiedottamisvelvollisuudesta. Uudessa kuntalaissa tiedottamiseen on kiinnitetty aiempia kuntalakeja enemmän huomiota, mikä ilmenee aiempaa tarkempana sääntelynä ja lisääntyneenä huomiona lain esitöissä. Tutkimuksessa tarkastellaan uuden kuntalain kunnan tiedottamiselle asettamia vaatimuksia. Lisäksi tarkastellaan kuntayhtiöitä koskevaa tiedottamista ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Kunnan tiedottaminen on edelleen melko joustavasti säännelty instituutio. Uudessa kuntalaissa on seurattu vakiintunutta lähtökohtaa, jonka mukaan tiedottamisen laajuus ja tavat ovat pitkälti kunnan harkinnassa. Uuden kunnan toiminnan käsitteen kautta tiedottamisen soveltamisala on laajentunut. Kuntakontekstissa tiedottamisella on vahva yhteys erityisesti osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiseen, mitä painotetaan myös lain esitöissä. Kuntalaissa korostetaan erityisesti tiedottamista päätösvalmistelusta. Kuntalain 29 § edellyttää aiempaa laajempaa valmistelujulkisuutta. Periaatteellisesti tärkeä muutos on, että laissa tiedottamisen pääkanavaksi on selkeästi valittu yleinen tietoverkko eli käytännössä kunnan verkkosivut. Kuntalain 29, 109 ja 140 § edellyttävät erinäisten asiakirjojen ja tietojen viemistä yleiseen tietoverkkoon. Lain esitöissä esitetyt aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimukset rajaavat kunnan harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntalaissa tiedottamisen järjestämistä säännellään hyvin yleisluontoisesti. Se takaa kunnalle suhteellisen paljon harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntakonsernia koskevaan tiedottamiseen on kiinnitetty kuntalaissa enenevästi huomiota. Ongelmia kuntayhtiöitä koskevaan tiedottamiseen aiheuttavat kuitenkin kunnan ja kuntayhtiön organisatorinen ja oikeudellinen erillisyys, omistajaohjaukselliset haasteet sekä tiedottamisen riippuminen kunnan omasta aktiivisuudesta. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on, että sääntelyn yleisluontoisuudesta johtuen kunnan tiedottaminen on voimakkaasti riippuvainen kunnan omasta aktiivisuudesta ja hallintokulttuurista. Huolimatta vuorovaikutuksellisuuden korostamisesta tiedottaminen on lähtökohdiltaan viranomaislähtöistä. Perusoikeusnäkökulmasta viranomaislähtöisyys on ongelmallista erityisesti kuntayhtiöiden kohdalla, sillä niissä ei toteudu asiakirjajulkisuus.
Kunnan viranhaltijan irtisanominen ja oikeusturva irtisanomismenettelyn aikana

Jääskinen, Jouni (2013)

Tarkastelen tutkielmassani kunnallisen viranhaltijan virkasuhteen päättymistä viranhaltijalaissa säädetyissä irtisanomistilanteissa. Laissa kunnallisesta viranhaltijasta (304/2003) säädetyt irtisanomistilanteet jakautuvat erityisesti irtisanomiseen viranhaltijasta johtuvista syistä (ns. individuaaliperusteisiin) ja irtisanomiseen taloudellisista ja tuotannollisista syistä (ns. kollektiiviperusteisiin). Nämä irtisanomisperusteet ja erityisesti niihin liittyvät kielletyt irtisanomisperusteet ovat tarkastelussa keskeisessä asemassa. Tarkastelussa otetaan huomioon irtisanomiseen johtavien toimintojen tai laiminlyöntien vakavuus sekä muutenkin irtisanomiseen liittyvään kokonaisarvioon vaikuttavat seikat. Tutkielmassa käydään lisäksi läpi miten perustuslain vaatimus, jonka mukaan ketään ei saa irtisanoa työstään ilman lakiin perustuvaa syytä, on täytetty viranhaltijalaissa. Tutkielmassa otetaan huomioon julkisen viran erityispiirteet sekä tarkastellaan niiden vaikutusta viranhaltijan virkasuhteeseen. Julkiseen virkaan liittyvä turva on viranhaltijalla osittain parempi verrattuna työsopimussuhteisiin työntekijöihin, koska viranhaltijan toiminnassa täytyy ottaa huomioon hänen riippumattomuuden ja itsenäisyyden vaatimukset. Koska viranhaltijan toimiin kuuluu yleensä julkisen vallan käyttäminen, viranhaltijan aseman on oltava asianmukaisella tavalla turvattu ja riippumaton suhteessa viranomaiseen. Viranhaltijan irtisanomiseen liittyy olennaisena osana viranhaltijan oikeussuoja irtisanomisprosessin aikana. Kuntatyönantajan on nimittäin huomioitava hyvän hallinnon perusteet ja viranhaltijan oikeussuoja irtisanomisprosessin aikana ja sen jälkeen. Viranhaltijan oikeusturvasta on säädetty perustuslaissa, joka korostaa, että jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi lainmukaisessa, toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa asianmukaisesti sekä ilman aiheetonta viivytystä. Tutkielmassa viranhaltijan oikeussuojaa tarkastellaan hallinto-oikeudellisten sekä kunnallisoikeudellisten oikeussuojakeinojen kautta, joista säädetään viranhaltijalaissa, kuntalaissa ja hallintolaissa. Kokonaisuudessaan tutkielman tavoitteena on antaa selkeä kokonaiskuva viranhaltijalain mukaisista viranhaltijan irtisanomistilanteista sekä viranhaltijan oikeusturvasta irtisanomismenettelyn aikana.
Kunniaan liittyvä väkivalta kriminaalipoliittisena haasteena

Eerikäinen, Karena (2023)

Kunniaan liittyvä väkivalta on ilmiönä poikkitieteellinen, mutta tutkielmassa aihetta tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulevatko kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteet riittävällä tavalla huomioiduiksi voimassa olevan rikoslain (39/1889) keinoin vai tulisiko rikoslakiin sisällyttää kunniaväkivaltaa koskevaa erityissääntelyä. Erityisesti tutkielmassa keskitytään kunniamotiivin huomioimiseen rangaistuksen mittaamisessa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa hyödynnetään lainoppia sekä oikeusvertailevaa metodia. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia vaihtoehtoja kunniaan liittyvän väkivallan huomioimiseksi rikoslaissa. Lähtökohdaksi tutkielmassa esitetyille de lege ferenda -kannanotoille on valittu Ruotsin rikoslain (1962:700) kunniamotiivia koskeva koventamisperuste sekä kunniasortoa (hedersförtryck) koskeva kriminalisointi. Vastaavien säännösten mahdollisuutta Suomen rikoslakiin arvioidaan kriminalisointiperiaatteiden sekä muiden rikosoikeusjärjestelmän käytön edellytysten näkökulmasta. Keskeisenä lähdeaineistona tutkielmassa toimi oikeuskirjallisuus sekä Suomen ja Ruotsin kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevat viranomaisselvitykset sekä lainvalmisteluaineisto. Tutkielmassa todetaan aineellisen rikosoikeudellisen sääntelyn kattavan pääsääntöisesti kunniaan liittyvän väkivallan muodot. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla tuomarilla on mahdollisuus huomioida kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa ankaroittavana seikkana. Epäselvää kuitenkin on, huomioidaanko kunniamotiivi rangaistusta mitattaessa itsenäisenä teon moitittavuutta lisäävänä seikkana vai onko kunniamotiivin vaikutus rangaistuksen mittaamisessa ainoastaan välillinen. Tutkielmassa esitetyistä vaihtoehdoista oikeasuhtaisimpana mahdollisuutena päädytään kriminalisointiperiaatteiden ja muiden rikosoikeuden käytön reunaehtojen valossa pitämään kunniamotiivia koskevaa koventamisperustetta. Tutkielmassa kuitenkin tiedostetaan motiivien arvottamisen haastavuus. Koventamisperusteen pääasiallinen vaikutus olisi motiivin moitittavuuden ilmentäminen sekä säännöksellä saavutettava kommunikatiivinen vaikutus. Kunniaväkivaltaan liittyvän mahdollisen rikosoikeudellisen erityissääntelyn kannalta haasteita aiheuttaa lisäksi erityisesti symbolisen rikosoikeuden kielto sekä kunniakäsitteen määritteleminen laillisuusperiaatteen sisältämän täsmällisyysvaatimuksen edellyttämällä tarkkuudella. Erityisesti huomioitava on myös ultima ratio -periaate, joka edellyttää rikosoikeuden käytöltä viimesijaisuutta. Kunniaväkivaltaan ei voida vastata yksinomaan rikosoikeudellisin keinoin, vaan siihen tehokas puuttuminen edellyttää muita yhteiskunnallisia keinoja, kuten kotouttamiseen ja viranomaisten kouluttamiseen liittyviä toimia.
Kunnianloukkauksen dekriminalisointi : Onko kunnianloukkauksen kriminalisoituna pitäminen enää tarkoituksenmukaista?

Tolvanen, Ella (2024)

Oikeuskirjallisuudessa on usein esitetty näkemys siitä, kuinka kunnianloukkaus rasittaa oikeusjärjestelmää vähäisenä, mutta viranomaisia paljon työllistävänä rikoksena. Kunnianloukkaustapauksista selvitetään vain noin 30 prosenttia ja suurimmassa osassa viranomaisen tietoon tulleista rikosepäilyistä esitutkintaa ei toimiteta lainkaan tai se rajoitetaan jo tutkinnan alkuvaiheessa vähäisyys- tai kustannusperusteella. Kunnianloukkaus onkin yksi esitutkinnassa eniten rajoitetuista rikosnimikkeistä. Kansalaisten luottamus viranomaisten tehokkaaseen, tasapuoliseen ja oikeudenmukaiseen toimintaan on keskeinen tekijä rikosprosessijärjestelmässä ja voidaan pitää huolestuttavana sitä, kuinka esitutkinnan rajoittaminen on kunnianloukkaustapauksissa lisääntynyt. Lisäksi kunnia on ajan saatossa menettänyt merkittävyyttään ja sananvapaudella on kiistatta keskeisempi asema nykyisessä oikeustilassa kuin kunnian suojalla. Tutkimuksen tavoitteena onkin selvittää, onko kunnian suoja yhä turvattava rikosoikeudellisin keinoin. Tutkimuksessa esitetään vaihtoehdoiksi perusmuotoisen kunnianloukkauksen dekriminalisoiminen kokonaan tai osittain niin, että vain sen 1 momentin 2 kohdan mukainen halventaminen dekriminalisoitaisiin. Tutkimuksessa hyödynnetään lainopin lisäksi empiiristä oikeustutkimusmenetelmää ja käräjäoikeuksista kerätyn tutkimusaineiston avulla havainnoidaan kunnianloukkauksen nykyistä oikeustilaa ja etsitään vastausta tutkimuskysymyksiin. Kunnianloukkauksen dekriminalisointia on pohdittu jo pitkään, sillä kunnianloukkauksen tunnusmerkistö on hyvin monitulkintainen ja avoin ja perusmuotoisista kunnianloukkauksista suuri osa todella on melko vähäisiä rikoksia, joiden käsittelemiseen kallis ja hidas rikosprosessi ei ole välttämättä paras keino. Tutkimuksessa on esitelty varteenotettaviksi vaihtoehtoisiksi keinoiksi rikosprosessin sijaan kunnianloukkauksen käsittely siviiliprosessissa sekä sovittelun hyödyntäminen. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on sananvapautta korostavissa tuomioissaaan linjannut, että ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen oikeus kunniaan voidaan turvata myös siviilioikeudellisin keinoin. Tutkimuksessa on päädytty siihen lopputulokseen, että kunnianloukkaussääntelyn muuttamiselle on painavia perusteita niin kriminalisointiperiaatteiden valossa kuin sananvapaudellisista ja prosessiekonomisistakin syistä.
Kunnianloukkaukset muuttuvassa mediaympäristössä

Salonen, Juulia (2014)

Kunnia on vanhastaan kuulunut rikoslainsäädännössä suojattuihin oikeushyviin. Rikoksena kunnianloukkaus on kuitenkin sen tyyppinen, että se on altis yhteiskunnan kehityksen tuomille muutoksille. Sen tekotavat ja toimintaympäristö ovatkin muuttuneet vuosien saatossa. Etenkin tiedotusvälineiden ja tietotekniikan kehitys on lisännyt suurta vahinkoa aiheuttavien kunnianloukkausrikosten mahdollisuuksia, vaikka kunnian loukkaaminen näyttää menettäneen merkitystään ihmisten totuttua uudenlaiseen yksityisasioiden käsittelemiseen julkisuudessa. Kunnian suoja on jatkuvassa jännitteessä sanomisen vapauden kanssa. Etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on mennyt kohti sananvapausmyönteisempää tulkintaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin EIT:n ratkaisukäytännön kehitys ja muuttunut ilmapiiri on otettu huomioon Suomen lainsäädännössä ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Tutkielma pyrkii myös selvittämään kunnian asemaa nyky-yhteiskunnassa sekä sitä, minkälainen on tyypillinen kunnianloukkausrikos ja mitä ilmoitetuille kunnianloukkaustapauksille käy; saavatko kansalaiset oikeusturvaa näissä tapauksissa. EIT:n ratkaisukäytännön huomioon ottamista lähestytään selvittämällä kunnian suojan suhdetta sananvapauteen. Tutkielmassa kuvataan kunnianloukkausta koskevaa lainsäädäntöä ja sen muutoksia. Vuoden 2014 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella on otettu huomioon EIT:n viimeaikainen sananvapautta korostava käytäntö. Myös korkein oikeus on alkanut ottaa entistä enemmän EIT:n käytäntöä ratkaisuissaan huomioon. Kunnianloukkausta ja sananvapautta koskevissa ratkaisuissa on edelleen tärkeää perustella perusoikeuksien välistä punnintaa. Sen selvittämiseksi, minkälaisia ratkaisuja kunnianloukkausjutuista on tehty rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, tutkielmassa on purettu Länsi-Uudenmaan syyttäjänviraston tietoon vuosina 2009–2013 tulleita kunnianloukkausrikoksia. Jutuista on tutkittu, kuinka moni rikosilmoituksista on rajoitettu jo esitutkinnan aikana ja kuinka moni on päätynyt syyttäjänvirastoon syyteharkintaan. Syyttäjälle edenneistä jutuista on edelleen selvitetty, mistä jutuista on tehty syyttämättäjättämispäätös tai haastehakemus ja kuinka moni niistä on lähetetty sovitteluun. Tutkimuksen avulla on luotu konkreettinen käsitys siitä, minkälaisista kunnianloukkausjutuista tehdään rikosilmoituksia ja mitä niille käytännössä tapahtuu. Suurin osa kunnianloukkausjutuista rajoitetaan jo esitutkinnassa ja merkittävästä osasta tehdään syyttämättäjättämispäätös. Pieni osa kunnianloukkauksista etenee tuomioistuimeen. Jotta ihmisten oikeusturva toteutuisi, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että syyteharkinnassa ja esitutkinnan rajoittamisessa noudatetaan yhtenäistä, tasapuolista ja oikeudenmukaista rajaa.
Kunnia rikosoikeudellisen suojan kohteena

Uotila, Oskari (2016)

Tutkielma käsittelee kunnianloukkausrikoksia sääntelyn tarkoituksen ja suojan kohteen näkökulmasta. Tarkastelu pyrkii historiallisuuteen, eli tavoitteena on kuvata ja selittää tapahtuneita muutoksia, ja toisaalta pyrkiä ymmärtämään nykyistä oikeustilaa. Sääty-yhteiskunnassa kunnia oli erittäin keskeinen, pakottava sekä konkreettinen arvo, ja kunnianloukkaussääntely täten merkittävä osa ajan rikosoikeudellista järjestelmää. Sääty-yhteiskunnan murentuessa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös kunnianloukkaus rikoksena alkoi menettää merkitystään. Työssä tarkastellaan annettujen tuomioiden määrän radikaalia laskua 1900-luvulla, sekä pyritään tuomaan esille seikkoja, jotka ohjasivat tätä kehityskulkua. Vuosittaisten tuomioiden määrä kuitenkin nousi jälleen 1970-luvulla. 2000-luvulle tultaessa kunnianloukkausrikokset nousivat uudelleen kiinnostuksen kohteeksi viestintäoikeudellisessa ympäristössä. Suomen liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä perusoikeusuudistus korostivat sananvapauden merkitystä. Tässä kontekstissa kunnianloukkausnormien soveltaminen on muuttunut rikosoikeudelliselle sääntelylle epätyypilliseksi intressipunninnaksi. Vuoden 1889 rikoslain mukainen sääntely uudistettiin vasta vuonna 2000. Uusitut normit sekä kotimainen oikeuskäytäntö antoivat kunnian suojalle laajan sisällön, mistä seurasi useampi EIT:n langettava tuomio sananvapauden loukkaamisesta lehdistön toimintaa koskevissa jutuissa. Vuoden 2014 lainuudistuksessa sananvapauden asemaa pyrittiin vahvistamaan suhteessa kunniaan. Perinteiset, sananvapausasetelman ulkopuolelle jäävät kunnianloukkaukset ovat herättäneet vähemmän tutkimuksellista kiinnostusta. Kunnianloukkausrikoksista tehdyt ilmoitukset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti 2000-luvulla, vaikka tuomioiden määrä on pysynyt melko vakiona. Tämä on johtanut epäyhtenäiseen soveltamiskäytäntöön ja laintulkintaratkaisujen tekeminen on siirtynyt esitutkintatasolle. Sosiaalisen median kasvu on lisännyt internetissä tapahtuvia kunnianloukkauksia. Verkkoympäristössä ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen on kirjallista ja julkisempaa kuin normaalielämässä, ja toisaalta väärien tietojen levittäminen sekä maineen menettäminen helppoa. Viimeisenä tarkastellaan solvaustyyppisiä kunnianloukkauksia, joissa on kyse valheellisten väitteiden sijaan ennemmin kohteliaisuussäännöistä. Tämäntyyppisen sääntelyn olemassaoloa ei ole kyseenalaistettu viimeisimpien lainmuutosten yhteydessä, vaikka kriminalisointiperiaatteellisesta lähtökohdasta teoriassa äärimmäisen laaja soveltamisala näyttääkin kyseenalaiselta.
Kun rikosoikeus ei riitä : hallinnollisten sanktioiden käytöstä ja oikeusturvaongelmista

Lehmusoksa, Inkeri (2014)

Oikeusturva on korostunut yhdessä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen kasvun myötä niin Euroopassa kuin Suomessakin. Oikeusturvaan liittyy erityisesti rikosprosessin osalta monia yksityiskohtaisia menettelyvaatimuksia, jotka perustuvat ennen kaikkea perustuslakiin, Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen sekä niiden tulkintakäytäntöön. Rikosoikeudelliset menettelyvaatimukset saatetaan joutua ottamaan huomioon myös joissakin varsinaisen rikosprosessin ulkopuolelle kuuluvissa tapauksissa. Hallinnolliset sanktiot ja niiden määräämismenettelyt ovat yksi näistä tapauksista, joissa saatetaan joutua huomioimaan oikeusturvan rikosprosessia koskevat menettelyvaatimukset. Hallinnollisilla sanktioilla ei ole vakiintunutta määritelmää Suomessa, mutta yleisesti ottaen ne voidaan määritellä lainvastaisesta teosta aiheutuviksi seuraamuksiksi, jotka määrätään muussa kuin rikosoikeudellisessa menettelyssä. Hallinnollisten sanktioiden käyttöala on laaja. Niiden käyttötarkoitukset voidaan karkeasti jakaa dekriminalisointeihin, rikosoikeudellisen rangaistuksen kanssa rinnakkaiseen seuraamukseen ja rangaistavan käyttäytymisen alaa laajentaviin seuraamuksiin. Hallinnollista sanktiota voidaan pitää rikosoikeudellisena rangaistuksena, jos sanktion tarkoitus on turvata yhteiskunnan tärkeitä arvoja, sen henkilöllinen soveltamisala on yleinen ja se on tarkoitettu rankaisuksi ja pelotteeksi. Arvioitavaksi tulee myös sanktion laatu ja ankaruus. Jos hallinnollinen sanktio katsotaan rikosoikeudelliseksi, tulee sen määräämismenettelyssä noudattaa oikeusturvan rikosoikeudellisia menettelyvaatimuksia. Oikeusturvan menettelyvaatimukset voidaan jakaa neljään ryhmään: tuomioistuinta koskevat, ennen käsittelyä huomioitavat, itse käsittelyä koskevat sekä muut vaatimukset. Hallinnollisen sanktioinnin eniten ongelmia aiheuttavat vaatimukset ovat syyttömyysolettama ja kaksoisrangaistavuuden kielto. Tässä työssä käsitellään kuutta eri hallinnollista sanktiota. Ensinnäkin käsitellään pysäköintivirhemaksua, joka on ensimmäinen Suomessa säädetty hallinnollinen sanktio. Toisena on joukkoliikenteen tarkastusmaksu. Nämä sanktiot säädettiin sen vuoksi, että rikosoikeudellinen rangaistus näistä teoista koettiin liian ankariksi. Kolmantena on ylikuormamaksu, jonka säätäminen perustui tuohon aikaan oikeushenkilöiden rikosoikeudellisen rangaistavuuden puuttumiseen. Neljäntenä käsitellään kilpailunrikkomismaksua, jonka säätämistä perusteltiin sillä, ettei rikosoikeudellista järjestelmää koettu kyllin tehokkaaksi. Kilpailunrikkomismaksu mahdollisti myös huomattavasti rikosoikeudellisia seuraamuksia ankaramman rangaistustason. Viidentenä käsittelyssä on Schengenin sopimukseen perustuva ulkomaalaislain liikkeenharjoittajan seuraamusmaksu, joka muista käsiteltävistä sanktioista poiketen laajensi rangaistavan käyttäytymisen alaa. Viimeisenä käsiteltävänä on öljypäästömaksu, jolla helpotettiin viranomaisten työtä poistamalla työläät rikosoikeudellisia rangaistuksia koskevat näyttövaatimukset.
Kuntien ja valtion väliset taloudelliset suhteet kunnallisverojärjestelmän perustuslaillisen aseman näkökulmasta

Häkkänen, Antti (2014)

Tutkielman aiheena on kuntien ja valtion väliset taloudelliset suhteet erityisesti kunnallisen itsehallinnon kannalta. Tarkemmin rajattuna tutkielmassa käsitellään kunnallisverojärjestelmää. Lähtökohta on, että valtio kykenee lainsäädäntövaltaa käyttämällä yhtäältä määrittämään sekä kunnille kuuluvia tehtäviä että toisaalta määrittämään kuntien tärkeimpien tulonlähteiden suuruutta. Toisaalta kunnille on perustuslailla annettu kunnallinen itsehallinto, johon taloudellisen autonomian on katsottu sisältyvän. Valtion lainsäädäntövallan ja kunnallistaloudellisen autonomian välinen jännite muodostaa tutkielman kohteena olevan oikeudellisen ongelman. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska kuntarakennetta ja kuntien rahoitusta ollaan tätä kirjoitettaessa uudistamassa perusteellisesti. Uudistusten taustalla ovat nimenomaan kunnallistaloudelliset ongelmat. Tutkimustehtävänä on etsiä vastausta kysymyksiin siitä, mikä rooli perustuslaissa turvatulla kuntien verotusoikeu-della on kuntien ja valtion välisten taloudellisten suhteiden määrittämisessä sekä siitä, miten tätä kunnallisverojärjes-telmää saadaan ja ei saada rajoittaa. Tutkielma on perusmenetelmältään lainopillinen, mutta siinä annetaan keskeinen painoarvo taloudellisille, historiallisille ja yhteiskuntapoliittisille argumenteille, joita ilman valtiosääntö- ja kunnallisoi-keutta on vaikea ymmärtää. Rakenteeltaan tutkielma jakautuu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa asetetaan tutkimustehtävä ja selvitetään käytetty metodi. Tutkimuksen toisessa luvussa käsitellään kunnan asemaa valtiossa. Luvussa tarkastellaan sekä kunnan aseman muodostumista historiallisesta näkökulmasta että kunnan asemaa voimassa olevan valtiosääntömme mukaan. Erityisesti tuodaan esille kirkon keskeinen rooli kuntien syntymisessä sekä toisaalta kuntien aseman vaihtelu eri vuosi-satoina. Voimassaolevan oikeuden osalta todetaan, että kuntien verotusoikeuden perustuslaillinen asema on vähintään-kin epäselvä. Tutkimuksen kolmannessa luvussa käsitellään kuntien tehtäviä ja niiden rahoitusta. Luvussa luodaan yleiskatsaus kuntien tehtävien ja niiden rahoittamisen välisistä kysymyksistä erityisesti kuntien tulo- ja menotalouden kannalta. Tutkielman toisessa ja kolmannessa luvussa rakennetaan neljännen luvun välttämättä edellyttämät tarkaste-lukehykset. Tutkimuksen pääluvun muodostaa neljäs luku, jossa käsitellään kuntien verotusoikeuden perustuslainsuojaa. Luvussa tarkastellaan ensin verotusoikeutta osana perustuslaissa suojattua kunnallista itsehallintoa ja kunnan oikeussuojakeinoja verotusoikeuden loukkauksia vastaan. Luvussa tuodaan esille kunnallisverojärjestelmän perustus-lainsuojasta käyty oikeustieteellinen keskustelu. Neljännessä luvussa eritellään ja analysoidaan kahdeksan eri esimerkin kautta kunnallisen verotusoikeuden sisällön muodostumista ja sitä, miten valtio lainsäädäntövaltaa käyttämällä voi vaikuttaa verotusoikeuden tosiasiallisen sisällön muodostumiseen ilman, että kunnan muodolliseen verotusvaltaan puututtaisiin. Viidennessä luvussa esitetään tutkimuksen johtopäätökset, tehdään pääpiirteinen yhteenveto sekä pohditaan, mihin suuntaan kunnallisen verotusoikeuden perustuslainsuoja tullee kehittymään sekä mihin suuntaan sitä voimassa olevan oikeuden mukaan pitäisi kehittää sekä mitkä ovat kehittämisen perustuslailliset reunaehdot. Tutkielmassa esitetään, että valtion ja kuntien välisten taloudellisten suhteiden järjestämisessä rahoitusperiaatteella tulisi olla ohjaava vaikutus. Rahoitusperiaatteella tarkoitetaan, että tehtäviä kunnille lainsäädännöllä osoittaessaan valtion tulisi samalla osoittaa näille tehtävien hoidon edellyttämä riittävä rahoitus.
Kuntotarkastajan vahingonkorvausvastuu suhteessa kolmanteen : Tarkastelussa kuntotarkastuksen laatuvirhe

Neuvonen, Juha-Matti (2019)

Tutkielmassa tarkastellaan kuntotarkastajan vahingonkorvausvastuuta suhteessa sellaiseen tahoon, joka ei ole kuntotarkastussopimuksen sopijapuoli. Kuntotarkastajan vastuusta ei ole lain tasoista sääntelyä. Tämän johdosta kuntotarkastajan vastuuta on arvioitava lähtökohtaisesti sopimusoikeuden yleisten oppien nojalla. Tutkielma nojautuu oikeuskirjallisuudessa esitettyihin teorioihin ja näkökulmiin sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön, joka käsittelee sopijapuolen vastuuta sivulliseen nähden. Kuntotarkastuksen oikeudellista luonnetta arvioitaessa havaitaan, että kuntotarkastuksen ei voida katsoa saaneen tarkkarajaista määritelmää. Kuntotarkastussopimusta voidaan joka tapauksessa pitää toimeksiantosopimuksena ja kuntotarkastusta asiantuntijapalveluna. Toimeksisaaja voi joutua vahingonkorvausvastuuseen sivullista kohtaan joko sopimuksenulkoisen tai sopimusoikeudellisen vastuunormiston perusteella. Sopimuksenulkoinen vahingonkorvausvastuu perustuu vähäisin poikkeuksin vahingonkorvauslakiin, kun taas sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu perustuu sopimuksen rikkomiseen. Tutkielmassa havaitaan, että sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu voi perustua joko sivullisen sivullisintressenttiasemaan tai sivullisen asemaan sopimusketjussa. Korvausvastuun edellytykset eroavat sen mukaan, kummalla perusteella sopimusvastuuta arvioidaan. Sopimuksenulkoinen vahingonkorvausvastuu ei lähtökohtaisesti tule sovellettavaksi, mikäli vahinko on aiheutunut sopimusrikkomuksesta. Tutkielmassa esitetään, että kuntotarkastajan vastuuta suhteessa sivulliseen tulisi arvioida sopimusketjuasetelman mukaisesti. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössä torjunut vastuun suhteessa sivulliseen sopimusketjutilanteissa, jonka takia kuntotarkastajan tulisi vastata kuntotarkastuksen laatuvirheen johdosta aiheutuneista vahingoista lähtökohtaisesti ainoastaan suhteessa toimeksiantajaan. Tutkielmassa käsitellään myös vastuunrajoitusehtojen pätevyyden edellytyksiä kuntotarkastustoiminnassa, sekä arvioidaan kuluttajansuojalain soveltuvuutta kuntotarkastuksiin.
Kuntotarkastajan vastuu asunto- ja kiinteistökaupassa

Laurila, Juuso (2020)

Asuntokauppa on usein merkittävin ja varsinkin taloudellisesti suurin oikeustoimi ihmisten elämässä. Mikäli asunnossa havaitaan kaupan jälkeen rakennusteknisiä virheitä tai puutteita, joista ei ole ollut tietoa kauppaa solmittaessa, se saattaa johtaa hankalaan vastuiden selvittämiseen. Sen ratkaiseminen, kenen vastuulle havaitut virheet tai puutteet kuuluvat, on usein kallista ja henkisesti raskasta sekä vie paljon aikaa. Tämän välttääkseen erityisesti asuinkiinteistöään myyvä taho käyttää usein ennen kaupantekoa ulkopuolista ammattilaista apunaan asunnon kunnon arvioinnissa. Asuntokaupan yhteydessä tehtävän aistienvaraisen ja rakenteita rikkomattoman kuntotarkastuksen tavoitteena on tuottaa puolueetonta tietoa asuntokaupan osapuolille asunnon rakennusteknisestä kunnosta ja korjaustarpeista. Kuntotarkastuksessa havaituilla seikoilla on suuri vaikutus kaupan syntymiseen ja sen ehtoihin. Kuntotarkastustoiminta ei ole lailla säädeltyä ja periaatteessa kuka tahansa voi toimia kuntotarkastajana. Tästä syystä kuntotarkastuksien laadussa ja laajuudessa voi olla merkittäviäkin eroja. Sekä myyjä että ostaja voivat kärsiä vahinkoa, mikäli kuntotarkastus on suoritettu huolimattomasti eikä siinä ole havaittu kaikkia seikkoja, jotka olisivat olleet havaittavissa aistienvaraisessa ja rakenteita rikkomattomassa tarkastuksessa. Tällöin kuntotarkastaja saattaa olla vastuussa aiheuttamastaan vahingosta. Vastuu huolimattomasti suoritetusta kuntotarkastuksesta määräytyy eri perustein riippuen siitä, kenelle vahinko aiheutuu. Tilanne on yksinkertaisempi silloin, kun vahinkoa on kärsinyt tarkastuksen tilaaja, ja vastuu perustuu tilaajan ja kuntotarkastajan väliseen sopimukseen. Tilanne on kuitenkin monimutkaisempi, jos vahinko aiheutuu tilaajan vastapuolelle, joka ei ole sopimussuhteessa kuntotarkastajaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella kuntotarkastajan vastuuta suhteessa tarkastuksen tilaajaan ja tilaajan vastapuoleen. Erityisesti esiin nousee tilaajan vastapuoleen kohdistuva vastuu, jolloin arvioitavaksi tulee se, perustuuko vastuu vahingonkorvauslakiin vai voidaanko katsoa, että sopimusvastuu laajenee yli sopimussuhteen tilaajan vastapuolta kohtaan. Käsittelen tutkielmassani lisäksi kuntotarkastuksessa havaittujen seikkojen vaikutusta myyjän ja ostajan tiedonanto- ja selonottovelvollisuuksiin.

Now showing items 1306-1325 of 3676

Browsing by Title

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO