Browsing by Title

Lainsäätäjä huolestui yksityismetsien huonosta tilasta 1800-luvulla. Yksityismetsien tilan parantamiseksi valtio alkoi 1930-luvulla hakemusperusteisesti tukea metsänomistajien perustamia metsänhoitoyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli palkata metsäammattilaisia jäsentensä käyttöön. Hakemusperusteinen tukeminen korvattiin 1950-luvulla lailla metsänhoitoyhdistyksistä (17.11.1950/558). Lain tarkoituksena oli metsänhoitoyhdistysten toiminnan rahoittamisen varmistaminen metsänomistajilta kerättävällä veroluonteisella maksulla, jota kutsuttiin metsänhoitomaksuksi. Lain edellytykset täyttävä yhdistys sain käyttöönsä metsänhoitomaksuvaroja. Metsänhoitoyhdistyslain (558/1950) mukaan metsänhoitoyhdistykset saattoivat kantaa ja vastata ja ne rekisteröitiin yhdistysrekisteriin. Metsänhoitoyhdistysten tosiasiallinen toiminta lienee ollut pääasiassa taloudellista. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (558/1950) korvattiin uudella lailla metsänhoitoyhdistyksistä (7.10.1998/534) 1990-luvulla. Lainmuutoksessa laista poistettiin säännös, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksillä on oikeus kantaa ja vastata. Lain esitöiden mukaan metsänhoitoyhdistykset olivat ennen lainmuutosta olleet ja olisivat edelleen aatteellisia yhdistyksiä. Metsänhoitoyhdistysten toiminta oli kuitenkin muuttunut aikaisempaan verrattuna yhä taloudellisemmaksi niille asetettujen tehokkuusvaatimusten vuoksi. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) joutui kritiikin kohteeksi, jonka perusteena olivat kilpailuoikeudelliset näkökohdat ja näkemys, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksen automaattijäsenyys oli yhdistysvapauden rajoituksena huonosti sovitettavissa Suomen perusoikeusjärjestelmään. Lainmuutoksilla (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019) metsänhoitomaksuvelvollisuus ja automaattijäsenyys yhdistyksissä kumottiin. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) jäi kuitenkin voimaan muutettuna. Lainmuutoksien hallituksen esityksestä annetuissa lausunnoissa lain tarpeellisuus kyseenalaistettiin: mihin tarvitaan lakia veroluonteisesta maksusta sen jälkeen, kun maksuvelvollisuus on laista kumottu? Tutkielma käsittelee ensisijaisesti laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) ja sen lainmuutoksia (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019). Tutkimuksen metodina ovat lainoppi ja lainsäädäntötutkimus. Tutkielman tarkoituksena on vastata kahteen kysymykseen. Ensimmäinen kysymys on, onko laki tarpeellinen ja jos on, niin miksi. Toisena kysymyksenä on, tulisiko lakia muuttaa ja jos tulisi, niin miten. Lain tarpeellisuutta arvioin kahdella kriteerillä: laki on tarpeellinen, jos sen sisältämistä asioista on Suomen perustuslain (11.6.1999/731) mukaan säädettävä lailla taikka jos sen säännökset ovat välttämättä tarpeen metsänhoitoyhdistyksen lakisääteisen tarkoituksen tai tehtävien kannalta. Jälkimmäinen kriteeri perustuu perustuslakivaliokunnan metsänhoitoyhdistyslaista (534/1998) antamaan lausuntoon (PeVL 1/1998 vp), jossa se otti muun muassa kantaa lailla erityistä tarkoitusta varten järjestettyjen yhteisöjen yhdistysautonomian rajoitusten sallittavuuteen. Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastatessa selvitetään, millaisia yhteisöjä metsänhoitoyhdistykset ovat. Tutkimuksen perusteella osoittautuu, että metsänhoitoyhdistykset ovat yhteisömuodoltaan erityislailla järjestettyjä yksityisoikeudellisia aatteellisia yhdistyksiä, joiden toiminta lienee kuitenkin pääasiassa taloudellista. Osoittautuu myös, että metsänhoitoyhdistyksen lakisääteinen tarkoitus eikä tehtävät välttämättä vaadi, että niiden yhdistysautonomiaa rajoitetaan erityislailla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että laki metsänhoitoyhdistyksistä on tarpeellinen vain, jos jollakin perusteella pidetään tarkoituksenmukaisena, että Suomen oikeusjärjestelmässä on aatteellisten yhdistysten ryhmä, jolla on erioikeus metsätalouteen liittyvän laajamittaisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseen. Oikeusjärjestelmän systemaattisuusnäkökohdat eivät tue tällaista järjestelyä. Toisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että olisi todennäköisesti tarkoituksenmukaisinta kumota paikoin heikosti perusteltu laki. Jos laki kumotaan, yhdistysten toiminnan jatkaminen vaatinee yhdistysten muuttamista joko osuuskunniksi tai aatteellisten ja taloudellisten toimintojen erottamista eri yhteisöihin. Vaikka lakia ei kumottaisi kokonaisuudessaan, siitä tulisi joka tapauksessa kumota tiettyjä metsänhoitoyhdistysten toimintaa hankaloittavia säännöksiä. Lisäksi muualta lainsäädännöstä tulisi poistaa säännökset, joissa metsänhoitoyhdistykset asetetaan lainmuutosten jälkeiseen asemaansa nähden perusteettomasti erityisasemaan.

Lakiosa suojaa rintaperillistä perittävän testamenttia ja perittävän tekemiä lahjoituksia vastaan. Mikäli perittävä on antanut omaisuudestaan ennakkoperinnön, testamenttiin rinnastuvan lahjan tai suosiolahjan (PK 7:3.3) taikka maksanut ylisuuria henkivakuutusmaksuja (PK 7:4), tulee nämä disponoinnit ottaa huomioon laskennallisina lisäyksinä rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Lakiosan täydennys on rintaperillisen keino saada lakiosansa täysimääräisesti lahjansaajalta, jos kuolinpesässä ei ole riittävästi varoja lakiosan toteuttamiseen. Lakiosan täydennys aktualisoituu, jos täydennysvastuun edellytykset täyttyvät. Täydennystä on vaadittava määräajassa tuomioistuimessa nostettavalla kanteella. Lakiosan täydennys on erotettava perinnönjaossa tapahtuvasta menettelystä. Kyse on nimenomaan tuomioistuimessa ratkaistavasta asiasta. Pesänjakajalla ei ole kompetenssia velvoittaa lahjansaajaa suorittamaan täydennystä. Täydennysprosessia käsittelevän tuomioistuimen ratkaisulla voi kuitenkin olla olennainen yhteys perinnönjakoon. Tuomioistuimen on harkittava, miten se antaa lakiosan täydennystä koskevan ratkaisunsa. Lakiosan täydennys prosessina saattaa esiintyä muiden prosessien kanssa limittäin. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä siitä, mikä ja kenen oikeus on prioriteettiasemassa. Oikeuksien kollisio voi myös hankaloittaa lahjansaajan ja rintaperillisen välisen täydennysvastuun määrittämistä. Niin ikään täydennyskanteen nostamiselle asetettu määräaika voi aiheuttaa haasteita ja ongelmia. Kanteen yksilöinti saattaa olla hankalaa. Lisäksi kantajan on huomioitava muun muassa kanteenmuutoskielto. Lakiosajärjestelmän tarpeesta ja oikeutuksesta muuttuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa on käyty kiivastakin keskustelua. Lakiosajärjestelmän poistaminen ei näyttäisi olevan ajankohtaista. Sen sijaan lakiosaoikeuden maltillinen rajoittaminen saattaisi olla tarpeellista. Lakiosaoikeuden rajoittamiseen on kuitenkin suhtauduttu varsin kriittisesti. Lakiosajärjestelmän ydinperiaatteiden kokonaisvaltaiselle päivittämiselle ei näytä löytyvän halua ja edellytyksiä. Lakiosan täydennyksen tulevaisuus on voimakkaassa kohtalonyhteydessä koko lakiosasäännöstön tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Muutokset lakiosasäännöstössä heijastuvat tavalla tai toisella myös lakiosan täydennykseen. Toisaalta lakiosan täydennys olisi mahdollista poistaa lakiosasäännöstömme keinovalikoimasta jopa kokonaan, jos siihen olisi riittävää poliittista valmiutta. Tämä ei olisi välttämättä kovinkaan järkevää. Lakiosasäännöstö tarvitsee tuekseen myös erityisen kannemuodon, jonka avulla voidaan puuttua jo täytettyihin lahjoituksiin. Laskennallisten lisäysten huomioimisella rintaperillisen lakiosaa laskettaessa ei olisi mitään konkreettista sisältöä, jos säännöstä voitaisiin kiertää luovuttamalla niin paljon omaisuutta pois, että olisi selvää etteivät pesän varat tule riittämään lakiosien maksamiseen.

Tutkielmani tutkimuskohde oli laki yrityksen saneerauksesta. Rajasin tutkielmani koskemaan lakisääteistä yrityssaneeraustamme niissä tapauksissa, joissa saneerausta on hakenut velallisyhtiö itse. Vapaaehtoiset saneeraustoimenpiteet jäävät siten tutkimuskohteeni ulkopuolelle. Työssäni selvitin yrityssaneerauslain syntyhistoriaa ja vertailin yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelylain edellytyksiä ja esteitä. Tutkimusongelmiini kuului myös yrityssaneerauslain mahdollinen kilpailua vääristävä vaikutus, yrityksen saneerauksen hyötyjen ja haittojen pohdinta samoin kuin sen selvittäminen, voitaisiinko saneerausmenettelyn aloittamisesta päätettäessä tai vahvistamismenettelyssä huomioida se, ovatko saneerausvelkoihin kuuluvat verovelat syntyneet säännönmukaisen verotuksen maksuvelvoitteiden maksukyvyttömyytenä vai verotarkastuksen paljastamien vilpillisyyden, laiminlyöntien perusteella. Tutkimustuloksina esitän, että välitön syy yrityssaneerauslain voimaantuloon vuonna 1993 oli syvä pankkikriisimme 1990-luvun alkuvuosina ja kriisin ratkaisemiseksi säädettiin lait yksityishenkilön velkajärjestelystä ja yrityksen saneerauksesta. Työssäni osoitan, että tiettyjen esteperusteiden karsintavaikutuksen vuoksi yksityishenkilön velkajärjestelyyn on vaikeampi päästä kuin yrityksen saneeraukseen. Mielestäni kynnys pitäisi olla matalampi yksityishenkilöiden velkajärjestelyyn pääsylle kuin yritykseen saneeraukseen pääsylle huomioiden muun muassa näiden menettelyjen taustalla vaikuttava arvopohja. Laki yrityksen saneerauksesta ei huomioi saneerauksen mahdollisesti aiheuttamaa saneerattavan yrityksen kilpailutilanteen vääristymistä. Hahmottelen työssäni mallia, jonka avulla voitaisiin pyrkiä minimoimaan saneerauksen aiheuttamaa kilpailuhaittaa. Perustelen regulaatioteorian avulla, miksi kyseisen ongelman ratkaisu vaatii lainsäädäntötoimia eli Coasen teoreeman mukainen neuvotteluratkaisu ei sovellu tämän asian ratkaisemiseen. Mallissani lisäisin saneerauksen kilpailua vääristävän vaikutuksen saneerauksen aloittamisen ja vahvistamisen esteperusteisiin. Korkein oikeus on ratkaisussaan 2003:109 hyväksynyt perusteeksi saneerausmenettelyn aloittamiselle sen, että saneerausta hakeva yritys ei selviydy maksuvelvoitteistaan, jotka sille on määrätty verotarkastuksen perusteella. Mielestäni verotarkastuksen paljastamien laiminlyöntien perusteella määrättyjen maksuvelvoitteiden hoitaminen saneerauksen avulla on hyvin ongelmallista ja pohdin työni lopuksi, miten tällaista ongelmaa voitaisiin torjua.

Finland is known for its language legislation which deals with the right to use one’s own language in courts and with public officials. In order to examine just how well the right to use one’s own language actually manifests in Finnish society, I examined the developments of language related rights internationally and in Europe and how those developments manifested in Finland. I also went over Finland’s linguistic history, seeing the developments that have lead us to today when Finland has three separate language act to deal with three different language situations. I analyzed the relevant legislations and by examining the latest language barometer studies, I wanted to find out what the real situation of these language and their identities are. I was also interested in the overall linguistic situation in Finland, which is affected by rising xenophobia and the issues surrounding the ILO 169. My findings were that while Finland writes good legislation, its actual implementation leaves a lot to be desired. An individual’s linguistic rights are supposed to be self evident, yet authorities often do not feel like providing them. Many minorities are also unaware of the existence of their linguistic rights. There is a lot of work to do in order to make sure that public authorities really live up to the language requirements that they are set and that minority language users are more aware of their rights. If minority language speakers do not know of their rights, they cannot demand them and the authorities will not automatically provide them for thinking that there would be no need for them. Language plays a complicated role in society but if a society, like Finland, decides to acknowledge multiple languages as deserving of being a part of Finland’s society, the society should also deliver.

Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.

Tutkielmani koskee ulkomailta adoptoidun lapsen etua ja sen merkitystä ensisijaisena ratkaisuperiaatteena. Kiinnostukseni aiheeseen on lähtöisin työkokemuksestani adoptiolautakunnan asiantuntijasihteerinä. Lapsen edulle ei ole olemassa yhtenevää ja yleismaailmallista määritelmää. Arvio on tehtävä tapauskohtaisesti ja kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Lapsen edun ensisijaisuus on lapsioikeuden keskeisin lähtökohta ja velvoittaa kaikkia niitä aikuisia ihmisiä, jotka ovat lasten kanssa tekemisissä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (SopS 59–60/1991) 3 artiklan 1 kohdan mukaan lapsen etu on asetettava ensisijalle kaikessa lapsia koskevassa toiminnassa. Lasten oikeuksien sopimus on ollut Suomessa lakina voimassa vuodesta 1991. Adoptiota sääntelee adoptiolaki (22/2012), joka tuli voimaan 1.7.2012. Se korvasi lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985). Suomi on osapuolena myös adoptioon liittyvissä kansainvälisissä sopimuksissa. Toinen niistä on eurooppalainen yleissopimus lasten adoptioista (SopS 39/2012). Toinen on yleissopimus lasten suojelusta sekä yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa (Haagin sopimus) (SopS 29/1997). Euroopan unionilla sen sijaan ei ole adoptiota koskevaa sääntelyä. Menetelmällinen lähestymistapani aiheeseen on lainopillinen. Tutkin lapsen edun sisältöä laeissa, kansainvälisissä sopimuksissa, oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa. Ainoastaan oikeustieteen keinoin ei adoptiolapsen etua voi määritellä, vaan sen tukena on oltava myös tutkimustietoa kansainvälisesti adoptoitujen lasten kehityksestä ja muista erityisominaisuuksista. Käytän hyödykseni myös työkokemustani adoptiolautakunnan sihteerinä. Ulkomailta adoptoidun lapsen etu ja sen ensisijaisuus adoptiossa tarkoittavat adoptiolapsen edun ja erityispiirteiden tuntemista. Ne tarkoittavat esimerkiksi sen ymmärtämistä, että kellään ei ole subjektiivista oikeutta adoptioon, vaan adoptiossa ainoastaan lapsella on oikeuksia. Lapsen etu on asetettava kaikkien muiden intressien yläpuolelle. On myös ymmärrettävä, että lapsen edun ensisijalle asettaminen on juridinen velvollisuus, joka koskee kaikkia aikuisia. Käytännössä on kuitenkin usein niin, että aikuisten oikeudet ovat ohittaneet lapsen edun ensisijaisuuden periaatteen. Näitä tilanteita tarkastelen kriittisesti tutkielmassani. Tutkimukseni voi olla hyödyksi kaikessa ulkomailta adoptoituja lapsia koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa. Lapsen edun ensisijaisuuden periaate velvoittaa laajasti kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia ja lasten asioissa päätöksiä tekeviä aikuisia. Jotta viranomaiset ja muut toimijat voivat aidosti asettaa lapsen edun ensisijaiseksi ratkaisuperiaatteeksi, on ulkomailta adoptoidun lapsen edun sisältö tunnettava hyvin. Ainoastaan silloin lapsen lapsen etu voi aidosti tulla huomioiduksi ensisijaisena ratkaisuperiaatteena.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskevaa menettelyä sekä niihin lapsen oikeusturvan kannalta liittyviä ongelmia. Lapsen oikeusturva ei tarkoita ainoastaan menettelyllisen oikeusturvan takaamista, vaan myös lapsen oikeuksien huomioimista. Alle 18-vuotiaat ovat lain nojalla vajaavaltaisia ja tarvitsevat rinnalleen puhevaltaa käyttävän täysivaltaisen edustajan. Vuodesta 2014 lähtien lapselle on voitu hakea ja määrätä edunvalvojan sijainen rikosasiaan esitutkintalain nojalla, jos lapsen ensisijainen huoltajaedunvalvoja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua. Pelkästään se, että lapsen oikeus puolueettomaan edustukseen on lainsäädännössä muodollisesti turvattu, ei täysimääräisesti vielä toteuta lapsen oikeusturvaa. Edunvalvojan hakemista ja määräämistä koskeviin menettelyihin liittyy useita lapsen oikeusturvan kannalta ongelmallisia piirteitä. Tutkielman tutkimuskysymys on, toteutuuko lapsen oikeusturva edunvalvojan määräämistä ja hakemista koskevissa menettelyissä voimassa olevan lainsäädännön valossa. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Tutkielman pääasiallinen tutkimussuuntaus on prosessioikeudellinen, mikä rajaa tarkastelun ulkopuolelle edunvalvonnan sisältöä koskevat kysymykset. Lapsi on erottamaton osa tutkielman aihetta, mikä tekee tutkielmasta myös osin lapsioikeudellisen. Tutkielman lainsäädännöllinen viitekehys koostuu enemmälti esitutkintalain, holhoustoimilain ja oikeudenkäymiskaaren säännöksistä. Lapsen edunvalvonta on tärkeä osa lapsen oikeusturvan toteutumista. Tutkielmassa lähestytään aihetta ensin tarkastelemalla lapsen vajaavaltaista asemaa, lapsen etua ja oikeusturvan sisältöä. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonnan tarpeen tunnistamiseen liittyviä kysymyksiä. Esitutkintalaissa ei esimerkiksi ole tyhjentävästi määritelty puolueettomuuden vaarantavia tilanteita. Tämä voi johtaa siihen, ettei edunvalvonnan tarvetta tunnisteta kaikissa niissä tapauksissa, joissa lapsen oikeusturvan toteutuminen sitä edellyttäisi tai riittävän varhaisessa vaiheessa. Täysin selvää ei myöskään ole se, arvioidaanko huoltajan puolueettomuuden vaarantumista subjektiivisesti vai objektiivisesti. Tämän jälkeen tarkastellaan edunvalvonta-asian käsittelyä tuomioistuimessa. Edunvalvonta-asian käsittelyyn liittyy oleellisesti kysymys siitä, voiko huoltaja edustaa lasta edunvalvonta-asiassa, jos huoltaja on lapsen vastapuolena. Jos edunvalvonta-asiassa asiaan osallisina ovat ainoastaan lapsi ja huoltaja, ei kukaan puolueettomasti valvo lapsen etua. Tämä johtaa myös siihen, ettei kukaan huolehdi edunvalvontaa koskevan päätöksen muutoksenhakutarpeen arvioinnista. Tutkielmassa tarkastellaan myös tuomioistuimen harkintavaltaa, asiaan osallisten kuulemisen tarkoitusta ja edunvalvojan vaihtamista koskevaa menettelyä. Lopuksi tutkielmassa käsitellään holhoustoimilain 79 §:n mukaista väliaikaismääräystä, jolla on merkittävä rooli lapsen oikeusturvan kannalta. Lapsen etu edellyttää rikosprosessissa lapsen suojelullisten näkökulmien huomioimista ja sitä, että lapsiin kohdistuneet rikokset voidaan tehokkaasti tutkia. Edunvalvojan sijaisen hakemista ja määräämistä koskevat menettelyt ohjaavat koko rikosprosessia. Jos menettelyt eivät ole tehokkaita ja oikea-aikaisia, vaarantuu lapsen oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Osin tutkielmassa esiin nousseet ongelmat eivät kuitenkaan näytä olevan voimassa olevassa lainsäädännössä. Kysymys on enemmänkin siitä, tunnistetaanko lapsen erityinen asema ja oikeussuojan tarve, ja otetaanko ne huomioon kokonaisvaltaisesti säännöksiä sovellettaessa.

Tutkielma käsittelee lapsen edunvalvontaa rikosprosessissa erityisesti edunvalvontamenettelyn näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään esitutkintalain 4 luvun 8 §:n säädetyn edunvalvojan määräämisen menettelyihin. Esitutkintalain (805/2011) 4 luvun 8 §:n nojalla lapselle on voitu määrätä edunvalvoja vuoden 2014 alusta lähtien. Aiemmin lapselle voitiin määrätä edunvalvojan sijainen rikosprosessia varten lain holhoustoimesta (442/1999) nojalla tai edunvalvoja oikeudenkäyntiä varten oikeudenkäymiskaaren (4/1734) nojalla. Aiemman lainsäädännön aikana tutkinnanjohtajalla tai syyttäjällä ei ollut oikeutta hakea edunvalvojaa suoraan tuomioistuimelta, vaan näiden tuli tehdä pyyntö edunvalvojan määräämisestä esimerkiksi sosiaaliviranomaiselle. Edunvalvojan määräämiseen kuluneen prosessin koettiin kestävän liian kauan ja nykyisessä esitutkintalain 4 luvun 8 §:ssä onkin säädetty tutkinnanjohtajan ja syyttäjän oikeudesta hakea lapselle edunvalvojaa rikosprosessia varten. Aiemman lainsäädännön ongelmana oli, että edunvalvojan sijaiseksi oli vaikea löytää sopivia henkilöitä. Tämä johtui siitä, että edunvalvojan sijaisen palkkion maksamiseen sovellettiin aiemmin holhoustoimilain 44 §:ää, jonka mukaisesti edunvalvojan palkkio maksettiin alaikäisen päämiehen varoista. Palkkion maksuun liittyvät epäkohdat puolestaan johtivat siihen, että edunvalvojana toimineet juristit pyrkivät saamaan itselleen edunvalvojan määräyksen lisäksi avustajan määräyksen, koska avustajan palkkion maksamiseen ei liittynyt samanlaisia epäkohtia kuin edunvalvojan palkkioon. Useimmiten edunvalvojaksi määrätyllä juristilla oli edunvalvojan määräyksen lisäksi avustajan määräys, joten juristi toimi samanaikaisesti lapsen edunvalvojana ja avustajana. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten esitutkintalain 4 luvun 8 § on vaikuttanut edunvalvojan määräämisen menettelyihin, kuten edunvalvojan henkilön valintaan tai avustajan määräyksen tarpeeseen edunvalvojan määräyksen ohella. Lisäksi tutkielmassa sivutaan sitä, miten esitutkintalain 4 luvun 8 § on vaikuttanut edunvalvojan palkkion ja kustannusten maksamiseen. Tutkielmassa olen käyttänyt Pirkanmaan käräjäoikeudesta saamaani aineistoa havainnollistamaan lukijalle esitutkintalain 4 luvun 8 §:n nojalla määrätyn edunvalvojan määräämiseen liittyviä menettelyjä. Aineistoon on kerätty käräjäoikeuden ratkaisuja, jotka on rajattu koskemaan tilanteita, joissa edunvalvojan määräys on annettu esitutkintalain 4 luvun 8 §:n nojalla. Lisäksi aineistoon kuuluu pääasioita koskevat ratkaisut niiltä osin kuin ne ovat edenneet poliisilta joko syyttäjälle ja edelleen tuomioistuimelle. Aineistoa käytetään tutkimuksessa siten, ettei siitä ilmene salassa pidettävää tietoa.

Suomalaisessa avioerolainsäädännössä on luovuttu moraalissävytteisestä syyllisyysperiaatteesta eikä puolisoiden syyllisyydellä ole enää merkitystä eroperusteena. Syyllisyysperiaatteen poistumisella on ollut puolisoiden ja lapsen asemaa parantava vaikutus, koska syyllisyysperiaatteen katsottiin ruokkivan riitaisuuksia puolisoiden välillä. Avioeroa koskeva, lapsen kannalta suotuisa lainsäädäntö on epäilemättä sellaista, joka ei leimaa puolisoita tai aikaansaa konflikteja heidän välillään. Kuitenkin lähivanhemman ja lapsen taloudellinen tilanne on eräissä tilanteissa välillisesti heikentynyt syyllisyysperiaatteesta luopumisen myötä. Tutkielma käsittelee avioeroa, ositusta ja osituksen sovittelua lapsen edun näkökulmasta. Lapsen edun tarkastelu parisuhteen päättyessä on ajankohtaista avioerojen määrän kasvaessa nykyistä tahtia. Lainsäädännön olisi tuettava vanhempien sopuisaa eroa ja turvattava lapsen sekä henkinen että taloudellinen hyvinvointi eron jälkeen. Vaikka viime aikoina onkin käyty keskustelua koko avio-oikeuden supistamisesta, koska yhteiskunta on jo riittävän tasapuolinen naisten työssäkäynnin ja vaurastumisen ansiosta, heikomman suojaan keskittyviä periaatteita ei tulisi hylätä. Tutkielman kannalta keskeisimpänä kysymyksenä voidaan pitää sitä, voidaanko nykyisen ositusjärjestelmän avulla turvata lähivanhemman ja lapsen taloudelliset intressit riittävän hyvin. Tutkielma jakaantuu toisaalta nykyisen aviovarallisuusjärjestelmän sisältämien suojasäännösten tarkasteluun ja toisaalta vaihtoehtoisten mallien tarkasteluun, joiden avulla lähivanhemman ja lapsen etu voitaisiin turvata avioerossa nykyistä tehokkaammin. Perheen yhteisenä kotina käytettyä asuntoa ei nykyään voida pesänjakajan toimivallan rajoissa siirtää puolisolta toiselle ilman puolisoiden suostumusta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan pesänjakaja toimii toimitusosituksessa nykyään ilman lainsäädännöllistä pohjaa, mikä saattaisi antaa aihetta tulkita pesänjakajan toimivaltaa nykyistä laajemmin. Tällä on merkitystä tasingon yksilöinnin kannalta, joka voisi olla työkalu asumisintressin turvaamiseksi. Toisaalta tutkielmassa pohditaan sitä, onko osituksen sovitteluun liittyvässä harkinnassa mahdollista ottaa huomioon lähivanhemmuudesta aiheutuvaa asunnon tarvetta. Aviovarallisuusjärjestelmä ei kuitenkaan sisällä puolison lunastusoikeutta, mikä muodostuisi usein asunnon turvaamisen esteeksi asunnon merkittävän arvon johdosta. Vaikka sovitteluun liittyykin tulkintakysymyksiä, voidaan lainsäädäntöä tällä hetkellä pitää verrattain selvänä. Vaikka lainsäädäntöömme sisältyisikin mahdollisuuksia tulkinnan avulla saavuttaa tyydyttävä ratkaisu lähivanhemman kannalta, parempi vaihtoehto olisi sisällyttää lainsäädäntöön nimenomaisia heikompaa osapuolta suojaavia normeja. Lapsen taloudellinen etu toteutuisi mahdollisesti paremmin, mikäli perheen yhteinen asunto voitaisiin osituksessa turvata lähivanhemmalle. Oikeusvarmuuden johdosta olisi tärkeää säätää lapsen edunmukaisista ratkaisuista nimenomaisesti lain tasolla. Pohjoismaiseen lainsäädäntöön sisältyy asuntoa koskeva lunastusoikeus ja vastikkeellisen käyttöoikeuden myöntäminen asunnon tarpeeseen perustuen. Tarveharkinnassa lähivanhemmuudelle on annettu painava merkitys. Tällaisella sääntelyllä olisi Suomessakin paikkansa. Lunastus- ja käyttöoikeuden myöntämisen lisäksi tutkielmassa pohditaan myös muita vaihtoehtoja lähivanhemman asumisintressin turvaamiseksi.

Valtiolla on suvereniteettiinsa perustuva, kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettu oikeus kontrolloida ulkomaalaisten maahantuloa ja maassa oleskelua sekä asettaa näille ehtoja. Suomessa näitä ehtoja on asetettu ulkomaalaislain (301/2004) oleskelulupaperusteita ja oleskeluluvan saamisen edellytyksiä koskevalla sääntelyllä. Säännökset turvaavat valtion maahanmuuton kontrollointiin, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen, talouteen sekä maahantulosäännösten noudattamiseen liittyviä intressejä. Valtion oikeutta kontrolloida ulkomaalaisten maahantuloa ja oleskelua voivat kuitenkin rajoittaa perus- ja ihmisoikeudet, kuten lapsille kuuluvana erityisoikeutena turvattu lapsen etu. Ulkomaalaislain 6.1 §:n mukaan ulkomaalaislain nojalla tapahtuvassa päätöksenteossa, joka koskee kahdeksaatoista vuotta nuorempaa lasta, on erityistä huomiota kiinnitettävä lapsen etuun sekä hänen kehitykseensä ja terveyteensä liittyviin seikkoihin. Säännöksen taustalla vaikuttaa voimakkaasti Suomen ratifioima Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus, jonka artiklan 3 kohdan 1 mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etu voi siis oikeuttaa lapsen tai hänen perheenjäsenensä maassa oleskelun tilanteissa, joissa valtion intressit tavanomaisesti sen estäisivät. Valtion ja lapsen intressien välillä on suoritettava intressipunninta, eikä lapsen etu automaattisesti mene valtion intressien edelle. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä lapsen edulla käsitetään ja millaisena se näyttäytyy suhteessa valtion intresseihin sekä lapsen oikeuksien sopimukseen ulkomaalaisten oleskeluoikeutta koskevissa asioissa. Tutkielmassa ei tarkastella unionin kansalaisten oleskelulupaharkintaan liittyviä kysymyksiä. Tutkielma on pääasiallisesti oikeusdogmaattinen eli lainopillinen oikeuden tulkintaan painottuen. Oikeuskäytännöllä on lähdeaineistona merkittävä rooli tutkimuskysymykseen vastaamisen kannalta. Keskeisenä tutkimusmetodina on tulkinta, jota käytetään oikeustieteessä yleisesti tunnustettuja tulkinta- ja punnintasääntöjä noudattaen. Koska lapsen edun käsitteen taustalla sekä ulkomaalaislaissa että kansallisessa oikeudessamme yleisemminkin on lapsen oikeuksien sopimus, on ulkomaalaislain sääntelyn rinnalla ollut välttämätöntä tarkastella lapsen oikeuksien sopimuksen säännöksiä. Ulkomaalaisten oleskeluoikeutta koskevaan sääntelyyn vaikuttaa voimakkaasti myös Euroopan unionin sääntely, jossa lapsen edun ensisijaisuus myös tunnustetaan. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamiskäytäntö erityisesti perhe-elämän suojaa koskevan EIS 8 artiklan osalta vaikuttaa voimakkaasti ulkomaalaislain oleskelulupia koskevaan sääntelyyn ja sen tulkintaan sekä lapsen edulle annettuun merkitykseen. Näistä syistä tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös unionin oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen relevanteilta osin. Oleskelulupaharkintaan liittyen lapsen edun arvioinnissa korostuvat lapsen henkilöllisyyteen liittyvät, lapsen elinympäristöönsä ja sen kulttuuriin muodostuneet siteet sekä lapsen perhesuhteiden suoja. Myös lapsen terveydentilaan kiinnitetään oleskelulupaharkinnassa huomiota, mutta se saa valtion intressejä voimakkaamman roolin ainoastaan tilanteissa, joissa lapsen maasta poistaminen johtaisi tämän kannalta inhimillisesti katsottuna poissuljettuun tilanteeseen. Lapsen edulle ei anneta valtion intressejä rajoittavaa roolia lapsen edun toteutumisen optimoimiseksi, vaan lapsen etu estää ainoastaan lapsen oikeuksien karkeat loukkaukset. Ulkomaalaislain perheen yhtenäisyyteen ja perheenyhdistämisen kohdevaltion valintaan liittyvässä sääntelyssä ja sen soveltamiskäytännössä tukeudutaan voimakkaasti EIS 8 artiklan soveltamiskäytäntöön. Lapsen edun toteutuminen turvataan lähinnä vain EIS:n soveltamiskäytännössä asetetun minimitason mukaisesti, vaikka lapsen oikeuksien komitea suosittelee tätä laajemman suojan tarjoamista. Lapsen edulle annettava painoarvo on vähentynyt huolimatta siitä, että lapsen etua koskevien säännösten määrä ulkomaalaislaissa on kasvanut. Lapsen etua ei KHO:n ratkaisuissa arvioida systemaattisesti eikä lapsen oikeuksien komitean arvioinnille asettamia edellytyksiä noudattaen. Myös lapsen näkemysten huomioon ottamisessa on puutteita. Lapsen edun ensisijaisuuden roolia menettelysääntönä ei ole sisäistetty eikä lapsen edulle nykyään anneta oleskelulupaharkintaa koskevassa sääntelyssä tai oikeuskäytännössä lapsen kannalta inhimillisesti katsottuna poissuljetut ratkaisut estävän tason ylittävää roolia suhteessa valtion intresseihin.