Browsing by Title

Rikoslakiin on lisätty, 1.6.2011 voimaan tullut, säännös lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin (RL 20:8 b). Säännöksellä on ollut tarkoitus puuttua ilmiöön, jossa aikuiset houkuttelevat lapsia seksuaaliseen kanssakäymiseen internetin välityksellä. Teknologiakehitys on mahdollistanut anonyymin tavan tutustua lapseen ja saavuttaa sitä kautta lapsen luottamus. Tutkimuksen ote on vahvasti lapsilähtöinen ja tutkimuskohteena on erityisesti se, miten lapsen asemaa on uudella säännöksellä todellisuudessa pystytty parantamaan. Säännöksen taustalla on ollut Euroopan neuvoston yleissopimus lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan (CETS 201). Yleissopimusta tutkimalla on selvitetty millaiset houkuttelutoimet tulee olla Suomessa kriminalisoituja jo pelkän kansainvälisen velvoitteen johdosta. Jotta tutkimuksessa on pystytty esittämään se, onko lapsen asema parantunut, on ollut tarpeen selvittää lapsen asema ennen uutta säännöstä. Yhtenä keskeisenä teemana tutkimuksessa onkin pyritty täsmällisesti selvittämään lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yrityksen sisällään pitämät tekotavat. Yritysoppeja on tutkittu tarpeellisin osin yleisessä mielessä, mutta enemmän annettavaa tutkimuksella on kun yritysopit on suhteutettu lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rikostunnusmerkistöön. Rikoslain 20: 8 b -säännöksen ei ole tässä tutkimuksessa todettu laajentaneen rikosvastuuta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yrityksen kattamien tekomuotojen ulkopuolelle. Lapsen suojelun tasoa ei näin ollen ole pystytty säännöksellä parantamaan. Houkuttelu-säännös on saanut tutkielmassa kritiikkiä erityisesti rangaistusasteikosta ja lainvalmistelun yhteydessä puutteelliseksi jätetyistä poliisin televalvontakeinoista. Suurena epäkohtana on nähty säännöksen jääminen symboliseksi. Kriminalisointiperiaatteita tarkasteltaessa säännös onkin rikoslainopin symbolisen rikosoikeuden kiellon vastainen.

Lapsen asema vanhempien huoltoriidassa on erityinen. Vaikka oikeusriidan kohteena on lapsen asioiden järjestäminen vanhempien eron jälkeen, riita on vanhempien välinen eikä lapsi ole riidassa asianosaisena. Lapsen kuulemiseen sisältyy huoltoriidan kontekstissa monia rajoituksia. Lapsen toivomusten ja mielipiteen selvittäminen eroaa tavanomaisesta prosessuaalisesta kuulemismenettelystä, eikä kuuleminen saa aiheuttaa haittaa lapsen perhesuhteille. Lapsen henkilökohtainen kuuleminen tuomioistuimessa on tällä hetkellä rajoitettu poikkeukselliseen tilanteisiin ja kuuleminen toteutetaan pääsääntöisesti sosiaalitoimen tekemän olosuhdeselvityksen yhteydessä. Rajoitusten taustalla on halu suojata lasta muun muassa siltä, ettei hän kokisi joutuvansa suoraan valintatilanteeseen vanhempiensa väliin. Tilannetta, jossa lapsi kokee joutuvansa tekemään valinnan, joka rikkoo lojaalisuuden toista vanhempaa kohtaan, kutsutaan lojaliteettiristiriidaksi. Käsite on peräisin lapsipsykologisesta kirjallisuudesta. Oikeustieteessä lojaliteettiristiriitaa on pidetty lapsen mielipiteen painoarvoon vaikuttavana tekijänä, mutta sillä on myös perusteltu lapsen kuulemiseen liittyviä rajoituksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään psykologiseen tietoon perustuen, millä tavoin nykyinen lapsen kuulemista koskeva menettely ottaa huomioon lojaliteettiristiriidasta aiheutuvat haasteet. Vireillä olevassa lapsenhuoltolain uudistuksessa lapsen osallisuutta ollaan vahvistamassa, joten tutkimuksessa tarkastellaan myös uudistuksen merkitystä lojaliteettiristiriidan kannalta. Tutkimuksessa luodaan ensin kokonaiskäsitys lojaliteettiristiriidan ilmenemisestä ja vaikutuksista psykologisen tutkimustiedon perusteella. Psykologisten tutkimusten mukaan lojaliteettiristiriita saa alkunsa vanhempien välisestä riidasta, johon lapsi ajautuu mukaan ja tilanteella on osoitettu olevan negatiivisia vaikutuksia lapsen psyykkiseen hyvinvointiin. Varsinaisten menettelyyn liittyvien kysymysten lisäksi lapsen kuulemisen aineellinen merkitys voi vaikuttaa lapsen lojaliteettiristiriidan kokemukseen. Mikäli kuulemisen tarkoitus supistuu lapsen mielipiteen selvittämiseen vanhempien riidan kohteena olevista kysymyksistä, tilanne merkitsee lapselle valintaa vanhempien välillä herkemmin kuin silloin, jos kuulemisessa keskitytään lapsen olosuhteiden ja tarpeiden selvittämiseen. Lojaliteettiristiriitatilanteessa olevan lapsen mielipide on oikeuskäytännössä voitu jättää kuulemistilanteessa selvittämättä. Menettelyn kannalta lojaliteettiristiriidan kannalta olennaisia kysymyksiä ovat kuulemisen luottamuksellisuus eli tietojen välittäminen lapsen vanhemmille, lapsen kuulemisesta luopumiseen liittyvät kysymykset, lapsen oikeus kieltäytyä kuulemisesta sekä riittävän asiantuntemuksen käyttäminen kuulemisessa. Kaikki kuulemisessa lapselta saatu tieto voidaan välittää vanhemmille, mikä on tärkeää informoida lapselle. Mikäli lapsen kuulemisesta luovutaan olosuhdeselvityksessä lojaliteettiristiriidan vuoksi, perustelut tulee ilmoittaa tuomioistuimelle jotta tuomioistuin ei joudu kutsumaan lasta kuultavaksi olosuhdeselvityksen puutteellisuuden takia. Lapsella on oikeus kieltäytyä kuulemisesta, mutta ei ole selvää, informoidaanko lapsia tosiasiallisesti tästä oikeudesta. Lapsen voimakas lojaliteettiristiriita on nähty perusteena erityisasiantuntemuksen käyttämiselle lapsen kuulemisessa ja lapsenhuoltolain uudistuksen myötä asiantuntijaa on tarkoitus voida käyttää myös tuomioistuimen suorittamassa kuulemisessa. Uudistuksessa lapselle on ehdotettu myös oikeutta itse vaatia kuulemistaan suoraan tuomioistuimessa. Muutos voi vahvistaa lapsen osallisuutta, mutta voi myös aiheuttaa sen, että tämän oikeuden käyttämisestä tulee lojaliteettiristiriidalle altistava päätös, mikäli vanhemmat ovat erimielisiä asiasta. Lapsen kuulemiseen liittyvät kysymykset vaativat tapauskohtaista arviointia jo senkin takia, että lojaliteettiristiriita ilmenee ja vaikuttaa lapsiin eri tavoin. Kun huoltoriidassa voidaan käsitellä lapsen asemaa yksilöllisesti myös lojaliteettiristiriita huomioiden, pystytään varmistumaan siitä, että kunkin lapsen oikeus osallistua häntä koskevan asian päätöksentekoprosessiin toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Tutkielman aiheena on henkinen väkivalta lapsenhuoltoriitojen kontekstissa. Tutkielman painopiste on riitaisissa asioissa. Tutkielmassa sivutaan myös tuomioistuinsovittelua. Tutkielmassa tutkitaan ensinnä sitä, mitä henkinen väkivalta on ja miten sitä säännellään kotimaisella ja kansainvälisellä tasolla. Kotimaista lainsäädäntöä arvioidaan aiemmin tehtyjen, pääasiassa kotimaisten tutkimusten sekä perus- ja ihmisoikeussääntelyn valossa. Pienessä roolissa on myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö. Tutkielmassa esitetään myös kannanottoja sille, kuinka huoltoriitaprosessissa esiin tullut henkinen väkivalta tulisi huoltoriitaprosessin aikana ja riidan ratkaisussa ottaa huomioon. Tässä keskitytään erityisesti lapsen osallisuuden, suojelun ja tuen tarpeeseen sekä yhteishuollon edellytyksiin tapauksissa, joissa perheessä on tapahtunut henkistä väkivaltaa. Johtopäätöksinä tutkielmassani havaitsin muun muassa, että jo henkisen väkivallan määrittelyssä on ristiriitoja eri lähteiden välillä. Kotimaista sääntelyä ja ohjeistuksia tulisi tarkentaa, jotta ne olisivat paremmin linjassa esimerkiksi Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten määräysten kanssa. Sääntelyssä ja ohjeistuksissa tulisi ottaa huomioon, että henkisen väkivallan tyyppejä on useita – osa kohdistuu suoraan lapseen, osa heijastuu lapseen huoltajien välisestä konfliktista. Henkinen väkivalta voi olla myös tahatonta, mikä vaikeuttaa osaltaan sen ilmi tulemista. Henkisen väkivallan selvittämisessä korostuukin viranomaisten rooli. Tulen tutkielmassani siihen johtopäätökseen, että parhaiten henkinen väkivalta tulee todennäköisesti useimmissa huoltoriidoissa ilmi sosiaalitoimelta pyydetyn, yksilöidyn olosuhdeselvityksen kautta. Jotta kaikki lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuteen vaikuttavat asiat saadaan selville, tulee epäillyn henkisen väkivallan taustalla vaikuttavat syyt tutkia mahdollisimman kattavasti. Esimerkiksi lapsen aidoltakin vaikuttavan mielipiteen taustalla voi olla vanhemman toimesta tapahtunutta manipulointia. Lapsen on vaikeaa ymmärtää henkistä väkivaltaa, joten lapsen tuki ja suojelu tulee hankalan huoltoriidan keskellä turvata. Myös lapsen osallisuus voi oikein toteutettuna turvata lapsen suojelua.

Lapsen osallisuus tarkoittaa lapsen oikeutta osallistua oman asiansa käsittelyyn, kertoa siinä mielipiteensä ja toiveensa. Lapsen osallisuutta koskevia säännöksiä on sekä kansallisissa että kansainvälisissä säädöksissä. Kansainvälisistä sopimuksista YK:n lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin instrumentti, johon on koottu keskeisimpiä lapsen oikeuksia. Suomi on saanut kritiikkiä YK:n lapsen oikeuksien komitealta siitä, ettei Suomen lainsäädäntö turvaa riittävästi lapsen osallisuutta muun muassa huostaanottoa koskevissa asioissa. Lastensuojelun toimenpiteillä puututaan merkittävästi lapsen ja perheen asemaan. Tästä johtuen laissa tulee olla selkeät säännökset lastensuojelun toimenpiteistä sekä asianosaisten oikeuksista. Lapsi on lastensuojeluasiassa asianosaisen roolissa, jonka johdosta lastensuojelulakiin on otettu erikseen säännöksiä lapsen osallisuudesta. Lastensuojelulain kokonaisuudistus tuli voimaan 1.1.2008, jolloin lastensuojelulakiin otettiin nimenomainen säännös lapselle määrättävästä edunvalvojasta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vahvistaako lapselle määrättävä edunvalvoja lapsen osallisuutta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksessa vastataan myös siihen, minkälaisissa tilanteissa edunvalvojan määrääminen on mahdollista sekä minkälaisia vaatimuksia ja erityistaitoja edunvalvojalta vaaditaan, kun on kyse lapsen kanssa toimimisesta lastensuojeluasiassa. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli tutkimusmetodi on lainopillinen ja siinä tulkitaan ja systematisoidaan lastensuojelun edunvalvontaa koskevia säännöksiä. Lastensuojelun edunvalvontaa on tutkittu oikeustieteessä varsin niukasti. Koska lastensuojelun edunvalvojaa sekä edunvalvojan tehtäviä ei säännellä lastensuojelulaissa tarpeeksi, otetaan tutkimuksessa huomioon myös holhoustoimilain säännösten soveltuvuuden arviointia lastensuojelun edunvalvonnan näkökulmasta. Tutkimuksessa voidaan nähdä myös kriittiselle lainopille tunnusomaisia piirteitä, jotka liittyvät lain säätelemättömyyteen sekä nostetaan esille de lege ferenda -kannanottoja lainsäädännön kehittämistarpeista. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että lastensuojelun edunvalvojan tärkeimmät tehtävät ovat lapsen puhevallan käyttö, lasta koskevien tietojen saanti, tietojen antaminen sekä lapsen mielipiteiden ja toivomusten esille tuominen. Lisäksi edunvalvojan tehtävänä on lapsen edun arviointi. Kaikki edellä mainitut tehtävät liittyvät lapsen osallisuuden toteutumiseen, josta voidaan tehdä päätelmä, että edunvalvojan määrääminen vahvistaa lapsen osallisuutta. Lapsen osallisuus toteutuu yleensä lapsen huoltajan kautta. Lastensuojeluasiassa saattaa lapsen ja huoltajan välillä vallita eturistiriita, jonka johdosta huoltaja ei kykene puolueettomasti valvomaan lapsen etua. Tämän johdosta edunvalvojan määrääminen lastensuojeluasiassa on lapsen osallisuuden kannalta merkityksellistä. Johtopäätöksinä esitetään muun muassa lastensuojelun edunvalvonnan sääntelemättömyyden vaarantavan lapsen osallisuutta. Riippuu edunvalvojan ammattitaidosta ja kiinnostuksesta, kuinka hän hoitaa tehtävänsä ja käyttää lapsen puhevaltaa. Tutkimus tuo esille myös holhoustoimilain säännösten soveltumattomuuden lastensuojelun edunvalvontatehtävään, minkä takia edunvalvontatehtävää tulisi säännellä tarkemmin. Lastensuojelulain edunvalvontaa koskevassa säännöksessä sekä lain esitöissä on edellytykset edunvalvojan määräämiselle asetettu korkealle ja tämän vuoksi edunvalvojia käytetään vähemmän kuin olisi tarpeen lapsen osallisuuden vahvistamiseksi. Johtopäätöksinä esitetään myös lapselle määrättävän edunvalvojan määräämisen ulottamista lapsen huoltoa koskeviin asioihin, jossa lapsen osallisuutta ei ole turvattu yhtä hyvin kuin lastensuojelulaissa. Näillä parannusehdotuksilla lapsen osallisuutta koskevat kansainväliset velvoitteen turvattaisiin paremmin.

Vuonna 1991 Suomessa ratifioidun lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla lapselle on hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa menettelyissä. Lapsen oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti turvataan nimenomaisesti myös perustuslaissa. Lapsen oikeus saada tietoa häntä koskevassa lastensuojeluasiassa ja mahdollisuus esittää siinä mielipiteensä kuuluukin myös lastensuojelun yleisiin periaatteisiin ja lähtökohtiin lastensuojelulain 5 §:n nojalla. Lapsen henkilökohtaisesta kuulemisesta hallinto-oikeudessa lastensuojeluasian asianosaisena säädetään lastensuojelulain 86 §:ssä, jota voidaan pitää lapsen prosessuaalisen aseman kannalta ainutlaatuisena säännöksenä. Lapsen tuomioistuinosallisuus lastensuojelulaissa on yleisestikin järjestetty paikoin muusta lapsilainsäädännöstä erottuvalla tavalla. Lapsi on ensinnäkin lähtökohtaisesti häntä koskevassa lastensuojeluasiassa aina asianosainen. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää lastensuojeluasiassaan huoltajan rinnalla itsenäistä puhevaltaa. Oikeutta tulla kuulluksi tukeekin tällöin olennaisesti lapsen oikeuksien sopimuksen asettamien velvoitteiden ohella perustuslain 21 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa asetetut oikeusturvan ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Lapsen oikeutta kontradiktoriseen prosessiin on toteuttava lapsen erityisten oikeuksien asettamista lähtökohdista ja niiden rajaamalla tavalla. Lisäksi lapsen oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta tukee keskeisesti lapsen menettelyllisiä oikeuksia lastensuojeluasian käsittelyssä. Tiedonsaantioikeutta voidaan pitää tietynlaisena lapsen kuulemisen ja osallisuuden perusedellytyksenä. Lapsen on saatava päätöksenteon perusteena olevista seikoista tietoa riittävällä tavalla, jotta hän voisi asiassaan aidon oman näkemyksensä muodostaa ja jotta näkemykselle voitaisiin myös antaa päätöksenteossa asianmukainen painoarvo. Lapsen tiedonsaantioikeus ei lähtökohtaisesti edellytä, että lapselle olisi annettava kaikki asiaa koskevat tiedot. Lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin suojelemiseksi on tärkeää, että osallisuusoikeuden toteuttamisessa tunnistetaan mahdolliset osallistumisesta aiheutuvat kielteiset seuraukset lapselle. Lastensuojelulain 86.1 §:n nojalla lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka voisivat vakavasti vaarantaa hänen terveyttään tai kehitystään. Arvio tiedon vaikutuksista on aina tehtävä suhteessa lapsen ikään, kehitystasoon sekä erityisiin olosuhteisiin ja ominaisuuksiin. Jotta lapsen tiedonsaantioikeus voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti, on lisäksi olennaista huomata, ettei lastensuojelulain 86.1 § ole ainoa lapsen tiedonsaantioikeutta lastensuojelun asianosaisena tuomioistuimessa määrittävä säännös, vaan tiedonsaantioikeudesta säädetään myös lastensuojelulain ulkopuolella. Keskeisimpiin tiedonsaantioikeutta määritteleviin säännöksiin kuuluu tältä osin mm. oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetun lain 9.3 §, jonka mukaan lapsen tiedonsaantioikeutta hallintotuomioistuimessa voidaan rajoittaa lapsen edun nojalla. Lastensuojelulain 86.1 §:n terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon antamista koskeva kielto ei ole pelkästään lapsen tiedonsaantioikeuden sisältöä konkreettisesti määrittävä säännös, vaan sen ohella kielto ohjaa tuomioistuimen harkintaa kuulemisen toteuttamisen tavassa. Lapsen osallisuuden ja suojelun takaaminen voivat tällöin rajoittaa muiden asianosaisten prosessuaalisia oikeuksia. Mikäli terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavan tiedon välittymistä lapselle ei pystyttäisi yhteisessä suullisessa käsittelyssä estämään, ja lapsen suojelemiseksi tai itsenäisen mielipiteen varmistamiseksi katsotaan tarpeelliseksi, voi tuomioistuin järjestää kuulemisen lastensuojelulain 86.2 §:n nojalla muiden oikeudenkäynnin osapuolten läsnäoloa rajoittamalla. Tällöin asianosaisilla tulee kuitenkin lähtökohtaisesti olla oikeus saada tietoa kuulemisen sisällöstä, ellei tiedonsaantioikeuden rajoittamista pidetä tarpeellisena lapsen suojelemiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Asianosaisten oikeuksien rajoittamisessa on tällöin huomioitava perhe-elämän suojan sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin lastensuojelumenettelylle asettamat vaatimukset. Nämä vaatimukset olisi erittäin tärkeä tuoda esille myös lastensuojelulain 86 §:n sanamuodossa.

Terveyttä koskevien tietojen salassapitoa ja potilassuhteen luottamuksellisuutta on pidetty tärkeänä kauan ennen tietosuojan ja perusoikeusjärjestelmän syntyä. Terveydenhuollon asiakkaan tulee voida luottaa siihen, että omaan terveyteen liittyviä tietoja ei pääse näkemään kukaan muu kuin hoitoa antavat terveydenhuollon ammattilaiset. Lapsella voi olla luonnollisesti tarve luottamukselliseen potilassuhteeseen terveydenhuollon palveluita käyttäessään siinä missä aikuisellakin, mutta lapsen asema eroaa täysi-ikäisten täysivaltaisten terveydenhuollon asiakkaiden asemasta. Lapsen huoltaja pääsääntöisesti edustaa lasta ja huoltajalla on oikeus käyttää lapsen puhevaltaa terveydenhuoltoa koskevista asioista, jonka vuoksi huoltajalla on myös oikeus saada lasta koskevia tietoja. Huoltajan päätösvalta ja tiedonsaantioikeus kuitenkin kapenee lapsen itsemääräämisoikeuden kasvaessa, ja ja tiedonsaantioikeutta voidaan myös rajoittaa. Lapsella voi olla tarve hakeutua terveyden- ja sairaanhoidon palveluiden piiriin ilman, että lapsen huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle annetaan siitä tieto. Toisaalta, lapsen huoltajalla on velvollisuus turvata lapsen hyvinvointi ja kehitys, eikä huoltaja pysty tätä velvollisuutta parhaalla tavalla täyttämään, mikäli hän ei saa tietoa lapsen terveydentilasta tai esimerkiksi lääkitykses-tä. Teknologian ja sähköisten potilastietojärjestelmien kehittyminen edistää potilaan oikeutta saada tietoa omasta hoidostaan ja terveydestään, sekä helpottaa mahdollisuutta määrätä, kenelle omat potilastiedot voidaan luovuttaa. Tietojärjestelmien kehittyminen luo kuitenkin myös haasteita yksityisyyden ja henkilötietojen suojan takaamisessa ja niiden teknisessä toteuttamisessa. Yksityisyys ja henkilötietojen suoja ovat olleet viime aikoina keskeisiä puheenaiheita erityisesti keväällä 2018 sovellettavaksi tulleen EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen johdosta, joka vaikuttaa myös muun muassa siihen, miten alaikäisen terveyttä koskevia tietoja voidaan käsitellä. Kansaneläkelaitoksen ylläpitämää Omakanta-palvelua ollaan vielä kehittämässä, jonka vuoksi huoltaja ei pysty tällä hetkellä asioimaan yli 10-vuotiaan lapsensa puolesta sähköisesti. Lap-sen puolesta asioinnin vaikeudet terveydenhuollossa ovat herättäneet jonkin verran julkista keskustelua ja myös väärinkäsityksiä. Tässä tutkimuksessa selvitetään lapsen oikeudellista asemaa terveydenhuollossa ja tarkemmin tarkastelen, minkälaista suojaa lapsen luottamukselliselle potilassuhteelle annetaan suhteessa lapsen huoltajaan. Tarkastelu keskittyy lapsen, lain mukaan vajaavaltaisen henkilön oikeuteen toimia itsenäisesti terveydenhuollossa, ilman huoltajan myötävaikutusta ja mahdollisesti edes tietoisuutta asiasta. Tarkoituksena on lapsen oikeudellista asemaa, itsemääräämisoikeutta ja yksityisyyden suojaa koskevien yleisten ja erityisesti terveydenhuoltoa koskevien oikeussääntöjen sisällön selvittäminen. Tämän lisäksi selvitän huoltajan oikeudellista asemaa ja sen tuomaa tiedonsaantioikeutta sekä tiedonsaantioikeuden rajoituksia koskevien säännösten sisältöä. Lapsen yksityisyys ja itsemääräämisoikeus voidaan nähdä jännitteisenä ja ristiriitaisena suhteessa lapsen oikeuteen saada kehitykselleen ja hyvinvoinnilleen tarpeellista suojelua ja huolenpitoa. Lapsen oikeudellisessa asemassa keskeinen periaate on lapsen edun ensisijaisuus, jonka tarkoituksena on turvata kaikkien lapsen oikeuksien toteutuminen mahdollisimman täysimääräisesti. Tässä tutkielmassa keskeinen johtopäätös on se, lapsen mahdollisimman laaja yksityisyyden suojan ja itsemääräämisoikeuden toteutuminen terveydenhuollossa huoltajaan nähden eivät ole sinällään tavoiteltavia päämääriä, mutta tarpeeksi kypsän lapsen oikeus päättää itse hoidostaan ja siihen liittyvä oikeus kieltää hoitoaan koskevien tietojen antaminen huoltajalle voidaan pitää lapsen oikeuksien kokonaisuuden kannalta perusteltuna.

Tutkielmassa selvitetään, onko lapsiin kohdistuvan raa’an väkivaltamateriaalin hallussapidon kriminalisointi mahdollista, perusteltua tai tarpeellista. Väkivaltakuvauksen hallussapidon kriminalisointi on Petteri Orpon hallitusohjelmassa. Kriminalisoinnin taustalla on hyväksyttäviä ja painavia syitä, mutta nämä eivät yksistään riitä teon kriminalisoimiseksi. Velvoite lasten suojeluun väkivallalta tulee kansainvälisistä sopimuksista, joihin Suomi on sitoutunut. Suomessa on tällä hetkellä jo useita kriminalisointeja, jotka pääasiassa kattavat lapsiin kohdistuvan raa’an väkivaltamateriaalin. Tutkielmassa tutkitaan, miltä osin lapsiin kohdistuvaa väkivaltamateriaalia ei ole nykyisillä kriminalisoinneilla katettu, ja onko rangaistusjärjestelmän täydentämiselle tältä osin tarvetta. Tutkielmassa perehdytään Suomessa perinteisesti vallinneeseen kriminaalipolitiikkaan sekä preventiiviseen rikosoikeuteen, jonka lisääntymistä hallussapitokriminalisoinnit ilmentävät osaltaan. Uutta mahdollista kriminalisointia käsitellään myös kriminalisointiperiaatteita vasten. Uusi kriminalisointi kohdistuisi suurilta osin lasten ja nuorten keskuudessa leviävään väkivaltamateriaaliin. Tältä osin tutkielmassa käsitellään nuorisorikosoikeutta ja sitä, miten lasten ja nuorten tekemiin rikoksiin tulisi suhtautua. Tutkielmassa esitetään, että ilmiöstä ja kriminalisoinnin mahdollisista vaikutuksista on tehtävä lisätutkimusta ennen kuin voidaan arvioida rangaistusjärjestelmän täydentämistä koskevia tarpeita. Tällä hetkellä kriminalisoinnin tarve on perusteltu pintapuolisesti, mutta perustelut eivät saa tukea niistä kriteereistä, joita teon rangaistavuudelta Suomessa edellytetään.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeuksien asemaa korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisoikeudellisessa oikeuskäytännössä. Lapsen oikeuksiin liittyvät oikeustapaukset ulkomaalaisoikeudessa ilmentävät tuomioistuimiin kohdistuvaa ristipainetta noudattaa kansallisen ulkomaalaislainsäädännön sääntelemää kontrollipolitiikkaa ja samalla varmistaa ihmis- ja perusoikeusvelvoitteiden toteutuminen sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, miten yleistä lapsen edun huomioonottaminen ratkaisuissa on, millä tasolla lapsen edun toteutumista arvioidaan ja miten tämä on muuttunut vertailuajanjakson aikana. Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaalaisasian asiaryhmän ja ratkaisun lopputuloksen korrelaatiota lapsen edun huomioimisen kanssa. Lisäksi tarkastellaan ratkaisuissa käytettyjä oikeuslähteitä lapsen edusta ja lapsen edulle annettuja merkityssisältöjä. Menetelmällisesti tutkielma on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen oikeustutkimus koostuu oikeustapausten ratkaisujen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta analyysistä. Aineisto koostuu KHO:n vuosien 2005-2019 ulkomaalaisoikeudellisista ennakkoratkaisuista, jotka koskevat jollain tavalla alaikäistä. Yhteensä näitä on 90. Ulkomaaliasoikeuden sääntelypohja on monitasoinen: se koostuu ihmisoikeussopimuksista, EU-oikeuslähteistä ja kansallisesta lainsäädännöstä sekä kaikkien näiden tasojen oikeuskäytännöstä. Lapsen edun kannalta Lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin oikeuslähde. Monissa EU-oikeuslähteissä säännellään tarkasti lapsen edun asemasta ulkomaaliasoikeudessa. Tarkasteltavista ratkaisuista lapsen etu on huomioitu 57 %:ssa tapauksista, mikä on kohtalaisen hyvä tulos. Ajallisesti lapsen edun huomioinnin kehitys on ollut epätasaista aaltoliikehdintää. Lapsen edun erittäin suppea arviointi ratkaisuissa on yleistä. Lapsen etu huomioidaan hieman paremmin lopputulokseltaan negatiivisissa kuin positiivisissa ratkaisuissa. Lapsen etu otetaan huomioon parhaiten perheenyhdistämistapauksissa. Huomattavasti heikommin se huomioidaan maastapoistamisratkaisuissa, etenkin karkotusratkaisuissa. Lapsen edun huomiointi on puutteellista ihmiskaupparatkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimukseen viitataan eniten perheenyhdistämisratkaisuissa. Lapsen etu huomioidaan yleisesti epätasaisesti eri ratkaisussa. Lapsen edun sisältö määrittyy KHO:n ratkaisuissa tapauskohtaisesti. Usein lapsen edun sisältö ja sille annettava painoarvo kumpuavat ulkomaalaislain pykälistä sekä esitöistä. Tilanteissa, joissa kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen ja lapsen etu palautuu EU-oikeuslähteisiin, KHO on kuitenkin antanut lapsen edulle merkittävää painoarvoa. Ihmisoikeuksien minimistandardien soveltaminen johtaa siihen, että lapsen etua arvotetaan yleisesti eri tavalla EU-liitännäisissä asioissa kuin muissa. Ei ole merkkejä siitä, että KHO harjoittaisi ulkomaalaisoikeudellisissa ratkaisuissa lapsen edun kohdalla aktiivista perustuslakikontrollia. Lapsen edusta säänteleminen perusoikeustasolla sekä tarkemmat ohjeistukset lapsen edun arviointia varten laissa ja esitöissä edesauttaisivat lapsen edun johdonmukaisempaa ja perusteellisempaa huomiointia ulkomaalaisasioissa.

Tiedekunta – Fakultet – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildingsprogram – Degree Programme, OTM Tekijä – Författare – Author Kari Karanko Työn nimi – Arbetets titel – Title Lapsi seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksen uhrina Oppiaine/Opintosuunta – Läroämne/Studieinriktning – Subject/Study track Rikosoikeus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu Aika – Datum – Month and year 05-2020 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 75 Tiivistelmä – Referat – Abstract Pro gradu tutkielmassani olen tarkastellut lapseen kohdistuvia seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksia hyvinkin käytännön läheisellä empiirisellä tutkimustasolla, joka mielestäni parhaiten selvittää lasten henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tilanteen Suomessa. Tutkielmani perustuu myös pitkälti yli kolmenkymmen vuoden kokemukseeni lapsiasioissa aluksi neuvonantajana ja vuodesta 1995 lukien olen toiminut myös avustajana tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa sekä valtakunnallisissa lastensuojelujärjestöissä sekä asiantuntijana eri ministeriöissä ja eduskunnassa. Käytännön osaaminen kaikessa lapsiin liittyvissä asioissa on aina ollut se mitä olen painottanut sekä arvostanut lapsiasioissa ja suhtaudun yleisesti hyvinkin kriittisesti pelkkään paperilla olevaan asiantuntijaosaamiseen ilman käytännön mukanaan tuomaa kokemusta lapsiasioissa ja tämän näkökannan tuon myös tässä pro gradussani useasti esille. Pro graduni perustuu laajasti tutustumaani oikeuskirjallisuuteen ja käytäntöön sekä kaikille 12 poliisipiireille, 11 syyttäjävirastoille ja 7 hallinto-oikeudelle sekä 136 lastensuojeluviranomaiselle lähettämääni ao. oikeuden alaa koskevaan kyselyyn sekä myös henkilökohtaiseen haastatteluun poliisin, syyttäjän, lastensuojeluviranomaisten, käräjä- ja hallinto-oikeustuomareiden sekä muiden lapsialan asiantuntijoiden kanssa sekä osallistumiseeni vuosikymmenten ajan lukemattomiin seminaareihin, koulutuksiin ym. vuosikymmenten ajan. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lapsi, seksuaalirikos, pahoinpitely, edunvalvonta Ohjaaja tai ohjaajat – Handledare – Supervisor or supervisors Dan Frände Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopisto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Julkisen vallan antaman tuen muodot lapsiperheille vaihtelevat maittain. Tukea voidaan antaa perheille verotuksen välityksellä joko perheverotuksen tai erilaisten verovähennysten muodossa. Toinen tapa tukea perheitä on antaa suoria tulonsiirtoja, joka on Pohjoismaissa käytössä oleva tapa. Tuensaajan kannalta voidaan esittää, että tuen antotavalla ei tuensaajalle ole merkitystä. Samoin maksajan kannalta voidaan esittää, että maksajalle ei ole merkitystä antaako hän tuen suoraan euromääräisenä vai verotuksen välityksellä, jolloin tuen kustannukseksi tulee saamatta jääneet verotulot. Käytännön tasolla ongelmaksi muodostuu, että tuki ja tuen tarvitsijat kohtaavat eri tavalla riippuen valitusta tuen antamisen muodosta. Niin verotuksen kautta tuettaessa kuin suoria tulonsiirtoja käytettäessä syntyy väliinputoajia, jotka eivät annetusta tuesta hyödy tai tuki voi jäädä alkuperäistä tarkoitusta pienemmäksi. Tukemisen muodon valinnassa tulee ottaa huomioon myös yhteiskunnan kompleksisuus. On vaikeata löytää sellaista tapaa perheiden tukemisessa, joka tyydyttäisi kaikkien perheitä ja ottaisi huomioon tasaveroisesti myös muut yhteiskunnan tärkeäksi kokemat tavoitteet. Lapsiperheiden tukemista voidaan oikeuttaa perustuslain (11.6.1999/731) 19 §:n 3 momentilla, jonka mukaan julkisen vallan tulee huolehtia lapsiperheiden tukemisesta. Samalla kuitenkin perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia keskenään ja julkisen vallan tulee edistää sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista. Perustuslakimme jo itsestään asettaa keskenään ristiriidassa olevia tavoitteita lapsiperheiden näkökulmasta. Julkisen vallan toimenpide, joka voi olla positiivinen perheiden kannalta, voi olla negatiivinen ihmisten yhdenvertaisuuden ja miesten ja naisten tasa-arvon näkökulmasta katsottuna. Toteutettavien toimenpiteiden tulisi myös olla sellaisia, että ne aiheuttaisivat mahdollisimman vähän hyvinvointitappiota kokonaisuuden kannalta. Tuen tulisi olla riittävä täyttääkseen tehtävän perheiden tukemisesta, toisaalta se ei kuitenkaan saisi kannustaa ihmisiä jättäytymään kokonaan pois työmarkkinoilta. Tutkimuksessa on keskitytty oikeushistorian kautta tarkastelemaan, miten Suomessa on lapsiperheitä viime vuosisadasta tähän päivään asti tuettu. Toisena seikkana on oikeusvertailun kautta tarkasteltu, miten perheiden tukeminen muissa maissa on toteutettu. Kolmantena asiana tarkastellaan, miten eri tukimuodot asettuvat hyvälle verotukselle asetettuihin vaatimuksiin sekä muualta lainsäädännöstä tuleviin rajoihin. Tutkimuksessa luodaan myös katsaus siihen, miten lapsiperheiden taloudellinen asema on kehittynyt. Selkeä trendi on ollut lapsiperheiden suhteellisen aseman huonontuminen viime vuosikymmeninä. Näin siitäkin huolimatta, että lapsiperheissä työhön osallistumisaste on muuta yhteiskuntaa korkeammalla tasolla.