Browsing by Title

Tiedon merkitys on kasvanut yhteiskunnassamme merkittävästi erityisesti viime vuosikymmenen aikana. Yksi osoitus tästä muutoksesta on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2016/943/EU (liikesalaisuusdirektiivi) antaminen, joka on johtanut kokonaan uuden liikesalaisuuslain (10.8.2018/595, LiikSL) säätämiseen Suomessa. Liikesalaisuuslain mukaan liikesalaisuuden oikeudeton ilmaiseminen on kielletty (LiikSL 4 §). Sen enempää liikesalaisuuslaissa kuin sen esitöissä ei täsmennetä, millaista toimintaa on pidettävä liikesalaisuuden oikeudettomana ilmaisemisena. Liikesalaisuuslain lisäksi suojaa liikesalaisuudelle tarjotaan muun muassa oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4, OK) 17 luvun 19 §:ssä, jonka mukaan liikesalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista. OK 17:19:ssä ilmaistu todistamiskielto on poikkeus yleiseen todistamisvelvollisuuteen. Pykälän mukaan kyseessä on kuitenkin vain oikeus, ei velvollisuus ja todistamisesta päättää todistaja itse, vaikka todistaja ei olisi itse liikesalaisuuden haltija. Tätä tilannetta voidaan pitää hyvin ongelmallisena liikesalaisuuden haltijan kannalta, sillä tässä tapauksessa liikesalaisuuden haltijalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuinka tämän liikesalaisuutta käytetään ja kenelle se ilmaistaan. Erityisen ongelmallisena tilannetta voidaan pitää siinä tapauksessa, että todistajaa vaaditaan todistamaan sellaisessa oikeudenkäynnissä, jossa se ei ole osapuolena. Lainsäädäntöömme ei sisälly säännöksiä, joiden mukaan liikesalaisuuden haltijan intressit tulisi ottaa huomioon silloin, kun liikesalaisuuden paljastavasta seikasta edellytetään todistelua. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko liikesalaisuus lainsäädäntömme mukaan sellainen oikeus, joka nauttii omaisuudensuojaa ja jota sen haltija voi pyrkiä suojaamaan erilaisin keinoin. Mikäli vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, tulee selvittää, onko liikesalaisuudesta todistaminen liikesalaisuuslain mukaan liikesalaisuuden oikeudetonta ilmaisemista. Mikäli toiseenkin tutkimuskysymykseen vastataan myöntävästi, tulee selvittää, onko liikesalaisuuden haltijalla käytettävissään mitään prosessuaalista keinoa, jolla se voi estää liikesalaisuudesta todistamisen, jos liikesalaisuuden haltija ei ole oikeudenkäynnissä osapuolena. Tutkimuksen tulosten mukaan liikesalaisuus on liikesalaisuuden haltijan omaisuutta, jota liikesalaisuuden haltijalla on oikeus suojata prosessuaalisin keinoin. Suomessa omaksutun kannan mukaan liikesalaisuus on liikesalaisuuden haltijan omaisuutta, jota koskee perustuslain mukainen omaisuudensuoja. Edelleen tutkimuksen tulosten mukaan näyttäisi siltä, että liikesalaisuudesta todistaminen voi tulla arvioitavaksi liikesalaisuuden oikeudettomana ilmaisemisena, ellei tuomioistuin ole velvoittanut todistajaa todistamaan liikesalaisuuden paljastavasta seikasta erityisten syiden nojalla. Oikeustilaa ei ole kuitenkaan pidettävä täysin selvänä, sillä esimerkiksi Ruotsissa on kallistuttu päinvastaiselle kannalle. Tutkimuksen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että lainsäädäntömme tarjoamat keinot liikesalaisuuden suojaamiseksi tilanteessa, jossa liikesalaisuuden haltija ei ole oikeudenkäynnin osapuolena, ovat hyvin rajalliset, vaikka liikesalaisuudesta todistaminen olisi liikesalaisuuden oikeudetonta ilmaisemista. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että lainsäädäntöömme sisältyy liikesalaisuutta suojaavaa sääntelyä, mutta liikesalaisuuden suojaamiseksi tarjottavat oikeussuojakeinot ovat soveltamisalaltaan rajallisia ja aukollisia. Tutkimuksen tulosten perusteella esitän de lege ferenda, että OK 17:19:n sanamuotoa tai sen vakiintunutta tulkintakäytäntöä tulisi muuttaa siten, että liikesalaisuudesta todistettaessa huomioon tulisi ottaa liikesalaisuuden haltijan intressit, eikä päätösvaltaa todistamisesta tulisi jättää ainoastaan todistajalle.

Liikesalaisuuksien korostunut rooli modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa on asettanut niiden oikeudellisen suojan muutospaineen alle ja edellyttänyt toimia sekä kansallisella että Euroopan unionin tasolla. Yksi keskeisistä tekijöistä lainsäädännön muutostarpeeseen on epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen. Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2016, jolloin voimaan astuneen liikesalaisuusdirektiivin myötä etenkin siviilioikeudellinen liikesalaisuus-sääntely uudistui kauttaaltaan sekä kansallisella että unionin tasolla. Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen haastaa kuitenkin yhä liikesalaisuussääntelyä, sillä epätyypillisiin työsuhteisiin liittyy muun muassa liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen arvioinnin kannalta erityispiirteitä. Epätyypillisissä työsuhteissa salassapitovelvoitteen sisältöä ja laajuutta arvioitaessa on sitä lähestyttävä eri näkökohdista kuin tyypillisissä työsuhteissa. Tässä tutkielmassa arvioin liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa. Tämän tutkielman on tarkoitus vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin seuraaviin käsitemääritelmällisiin tutkimuskysymyksiin: Mikä on liikesalaisuus ja millaisia rajanveto-ongelmia liikesalaisuuden määritelmään kuuluu, ja: Mitä ovat epätyypilliset työsuhteet ja mitkä erityispiirteet yhdistävät näitä erityisesti liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Kahden ensimmäisen käsitemääritelmällisen tutkimuskysymyksen lisäksi pyrin vastaamaan nykyisen liikesalaisuuslainsäädännön analyysillä kysymykseen: Mitkä ovat varsinaisen epätyypillisen työsuhteen ja työsuhteenomaisen palvelussuhteen väliset erot liikesalaisuuksia koskevan lakisääteisen salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Tutkimukseni kohteena on sekä kansallinen että ylikansallinen liikesalaisuuksia koskeva lainsäädäntö. Tässä tutkielmassa osoitan aiempaan tutkimukseen pohjautuen, että liikesalaisuudelle on asetettu lainsäädännössä ja oikeuskirjallisuudessa kolme vaatimusta, joita ovat: salaisuusvaatimus, salassapitointressi ja tosiasiallisen salassapidon vaatimus. Merkillistä on rajanveto työntekijän ammattitaitoon. Rajanveto-ongelma ammattitaidon ja liikesalaisuuden välillä on merkittävä liikesalaisuussääntelyssä ilmenevä epäkohta, sillä tällä hetkellä ei lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä kyetä liikesalaisuuksia erottamaan selvästi työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden piiriin kuuluvasta ammattitaidosta. Tämä heikentää nähdäkseni sekä liikesalaisuuksien tehokasta suojaamista että työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden toteutumista. Erityisesti tämä on ongelmallista epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien kannalta. Epätyypillisten työsuhteiden osalta esitän, aiempaa tutkimusta pidemmälle vieden, että epätyypilliset työsuhteet voidaan jaotella kahteen alaluokkaan: varsinaisiin epätyypillisiin työsuhteisiin (osa-aika- ja määräaikatyö) ja työsuhteenomaisiin palvelussuhteisiin (työvoiman vuokraus). Liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen osalta osoitan, että epätyypillisissä työsuhteissa kansallisen liikesalaisuuslain, työsopimuslain ja rikoslain mukaisen salassapitovelvoitteen arvioinnissa tulee huomioida epätyypillisessä työsuhteessa työskentelevän työntekijän työsuhteen erityispiirteet, joita ovat korostunut ammatillisen ja elinkeinovapauden merkitys ja työsopimuslain mukaisen lojaliteettivelvoitteen kaventuminen verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin. Käytännössä nämä seikat saattavat kaventaa liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin.

Tutkielmassa käsitellään liikesalaisuussuojaa ja sen tasapainoa ympäristön kestävän kehityksen tavoitteisiin nähden puhtaan teknologian asettamassa viitekehyksessä. Puhtaalla teknologialla tarkoitetaan sellaisia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, joista seuraa niiden vaihtoehtoihin verrattuna vähemmän haittoja ympäristölle tai jotka muutoin kuluttavat vähemmän luonnonvaroja. Puhdas teknologia on kiinteä osa ilmasto- ja energiapoliittista keskustelua ja ne toimivat edellytyksenä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvittavassa siirtymisessä hiilivapaan teknologian käyttöön. Ympäristönsuojelu on yleisen edun mukaista, minkä vuoksi tasapainossa on kyse liikesalaisuudenhaltijan intressin sekä yleisen edun välisestä tasapainosta. Immateriaalioikeuksia koskeva sääntely yleisesti perustuu yksityisen ja yleisen edun välisen tasapainon sääntelemiseen. Immateriaalioikeusjärjestelmän sisälle rakennettu oikeuksien tasapaino on toteutettu suojan kohdetta koskevin rajoitussäännöksin, joita täydentää poikkeussäännökset. Liikesalaisuussääntelyssä suojan kohde on muuhun teollis- ja tekijänoikeussääntelyyn verrattuna laaja, sillä lähtökohtaisesti kaikki taloudellista arvoa sisältävät tiedot, jotka eivät ole julkisia ja joita niiden haltija pyrkii suojaamaan, saavat liikesalaisuuksina suojaa. Salassapitoon ja ympäristön kestävyyteen kohdistuvien intressien välisten konfliktien johdosta liikesalaisuussääntelyn tasapainon arvioinnissa on kyse liikesalaisuudenhaltijan ja ympäristön kestävyyden välisesten intressien tasapainosta, jonka osalta tutkielmassa arvioidaan käytettävissä olevia voimassaolevaan liikesalaisuussääntelyyn perustuvia tasapainottavia keinoja ympäristön kestävän kehityksen edistämiseksi. Arvioituihin keinoihin kuuluu muun ohella pakkolisenssit, rehellisten kaupallisten käytäntöjen muotoilu, poikkeussäännökset EU:ssa sekä kieltojen määräämistä ohjaava EU-jäsenvaltioiden tuomioistuimen intressipunninta. Erityisesti EU:ssa ympäristön kestävän kehityksen tavoitteiden tulisi monella tapaa ohjata EU:n sekundäärioikeutta. EU:ssa ympäristön kestävän kehityksen tavoitteet perustuvat EU:n primäärinormistoon. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 3(3) artiklan mukaan unionin unionin pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen ja 3(5) artiklan mukaan EU edistää ympäristön kestävää kehitystä. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 11 artiklan läpäisyperiaatteen mukaan ympäristönsuojelua koskevat vaatimukset on sisällytettävä unionin politiikan ja toiminnan määrittelyyn ja toteuttamiseen, erityisesti kestävän kehityksen edistämiseksi. Ympäristön kestävyys on EU:n yleinen tavoite, jonka integroimista edellytetään myös unionin osa-alueissa, joissa ympäristöön liittyvät seikat ovat perinteisesti jääneet huomioimatta. Unionin eri tavoitteiden välinen tasapaino ei kuitenkaan ole selvää. Liikesalaisuussuojan sääntelyssä suojattavat intressit ovat pääosin taloudellisia. Suojaamista perustellaan esimerkiksi taloudellisen- ja teknisen kehityksen edistämisellä sekä kannustinvaikutuksen ylläpitämisellä. Läpäisyperiaatteen tulisi toimia tulkintaa ohjaavana periaatteena myös niillä osa-alueilla, joissa ympäristölliset seikat ovat jääneet huomiotta. Tämä on esimerkiksi EU:n yhteisöjen tuomioistuimen Concordia Bus -ratkaisussa (C-513/99) huomioitu. Liikesalaisuussuojaa on tarkasteltu WTO:n TRIPS-sopimuksen (Agreement on Trade-Related Aspects of Intellectual Property Rights), EU:n liikesalaisuusdirektiivin (2016/943/EU) sekä Suomen liikesalaisuuslain (595/2018) näkökulmasta. TRIPS-sopimuksen sekä EU:n liikesalaisuusdirektiivin osalta tutkielmassa on myös arvioitu sääntelyn jättämää kansallista liikkumavaraa WTO:n ja EU:n jäsenvaltioissa. Tutkielmassa on tältä osin arvioitu käytettävissä olevia keinoja edistää ympäristön kestävyyttä liikesalaisuussääntelyssä. EU:ssa kansallisten tuomioistuinten tulee esimerkiksi kieltojen ja korjaavien toimenpiteiden määräämisessä huomioida yleinen etu sekä perusoikeuksien turvaaminen. Jäsenvaltioiden on myös esimerkiksi varmistettava, että oikeussuojakeinojen määräämistä koskeva vaatimus hylätään, jos väitetty liikesalaisuuden hankinta, käyttö tai ilmaiseminen on tapahtunut unionin oikeudessa tai kansallisessa laissa tunnustetun edun suojaamiseksi. Tutkielmassa on tarkasteltu liikesalaisuussääntelyn sisäisen näkökulman lisäksi sääntelyn vaikutuksia puhtaan teknologian innovaatioiden siirtämisen näkökulmasta, joka tutkielmassa edustaa ulkoista näkökulmaa liikesalaisuussuojan vaikutuksiin. Kansainvälisessä ilmasto- ja immateriaalioikeudessa on velvoitteita edistää teknologian siirtoa, erityisesti kehittyviin valtioihin. Yleisesti immateriaalioikeuksien vaikutukset ovat olleet kuitenkin tältä osin kiisteltyjä, sillä niiden on yhtäältä katsottu estävän ja hidastavan pääsyä puhtaaseen teknologiaan, mutta toisaalta erityisesti kehittyneiden valtioiden näkökulmasta vahvaa immateriaalioikeussuojaa on pidetty edellytyksenä myös teknologian siirroille. Vahva liikesalaisuussuoja turvaa yritysten tekemiä investointeja ja kannustinvaikutuksia rajat ylittävään toimintaan, minkä lisäksi kaupallisen teknologian siirron osalta liikesalaisuussääntelyn vahvistumistrendi on ollut omiaan lisäämään teknologian siirtoa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuslain 14 §:n mukaista henkilöpiirin rajoittamispyyntöä sekä vastapuolen oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin siviiliprosessissa. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää se, mitä vaatimuksia oikeudenmukainen oikeudenkäynti asettaa liikesalaisuuslain 14 §:n mukaiselle henkilöpiirin rajoittamiselle ja miten liikesalaisuuden haltijan oikeudet tulee ottaa huomioon henkilöpiirin määrittämisen arvioinnissa. Toiseksi tarkoituksena on selvittää, millaisia arviointikriteerejä henkilöpiirin määrittämiseen liittyy oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta. Liikesalaisuuslain 14 §:ssä annetaan mahdollisuus rajoittaa oikeudenkäynnissä ilmenevien liikesalaisuuksien leviämistä laajemmalle vastapuolen organisaatiossa rajoittamalla niiden luonnollisten henkilöiden määrää, joilla on oikeus osallistua oikeudenkäyntiin sekä saada täysi tiedonsaantioikeus oikeudenkäynnissä esitetystä materiaalista. Pykälän 3 momentin mukaan henkilöpiirin rajoittamista koskevaa pyyntöä ei kuitenkaan saa hyväksyä, jos se voisi vaarantaa asianosaisten oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Sen tarkoituksena on turvata asianosaisten tasapuolinen asema oikeudenkäynnissä ja sen asianosaisen oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, ketä vastaan henkilöpiirin rajoittamispyyntö esitetään. Tutkielmassa tarkastellaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä oikeudenkäynnin julkisuutta, kontradiktorista periaatetta sekä osapuolten tasa-arvoisuuden periaatetta (equality of arms). Tutkielman pohjalta voidaan todeta, että henkilöpiirin rajoittamista koskevassa harkinnassa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näkökulmasta tärkeimmäksi osatekijäksi nousee equality of arms -periaate. Sen mukaisesti osapuolten tulee saada mahdollisuus ajaa asiaansa sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät aseta toista olennaisesti epäedullisempaan asemaan kuin toista osapuolta. Koska siviiliasioissa vaatimus osapuolten tasa-arvosta ei ole absoluuttinen, arviointi tulee kohdistaa nimenomaisesti siihen asettaako henkilöpiirin rajoittamisen laajuus toisen olennaisesti tai huomattavasti epäedullisempaan asemaan. Henkilöpiirin laajuuden määrittäminen on olennainen osa henkilöpiirin rajoittamismääräyksen antamisen problematiikkaa. Selvää on, että säännöksen soveltamiskynnys perustuu huolelliseen tapauskohtaiseen harkintaan, eikä pyyntöä voida hyväksyä tai hylätä vedoten yleisiin kriteereihin. Kuitenkin on hahmotettavissa selkeitä harkintakriteerejä, joiden perusteella henkilöpiirin laajuutta voidaan arvioida. Tutkielmassa on hahmotettu arviointikriteereiksi vastakkain olevien yritysten koko, oikeudenkäynnin kohteen tekninen luonne ja asiantuntijat sekä tuomion julkisuus ja muutoksenhaku. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että liikesalaisuuden haltijan oikeudet sekä vastapuolen oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin pystytään tasapainottamaan riittävästi annettaessa kyseisen säännöksen mukainen rajoitusmääräys. Vaikka rajoituksella ei pystytä täysin estämään vastapuolen tiedonsaantia liikesalaisuudesta, sillä pystytään vaikuttamaan merkittävästi siihen henkilöpiiriin, joka vastapuolena olevassa oikeushenkilössä saa tiedon liikesalaisuudesta. Tutkielmassa esiin nousseiden seikkojen perusteella katsotaan kuitenkin de lege ferenda, että liikesalaisuuslain 14 § edellyttää selkeytystä ja täsmentämistä, sillä pykälän muotoilu on hyvin monimutkainen eikä pykäläotsikko vastaa säännöksen tarkoitusta.

Koronaviruspandemian aikana yritykset ovat kärsineet muun muassa alihankintaketjun ongelmista, tuotepuutteista, matkustusrajoituksista, viranomaisten asettamista muista rajoituksista sekä työntekijöiden sairastumisista ja karanteeneista. Vaikeutuneet ja estyneet suoritukset ovat nostaneet ylivoimaista estettä ja force majeurea koskevat kysymykset ajankohtaiseksi. Sopimuksen osapuolilla on lähtökohtaisesti vahva velvollisuus täyttää sopimusvelvoitteensa vaikeuksista tai taloudellisesta kannattamattomuudesta huolimatta. Poikkeuksena tähän vahvaan pääsääntöön ovat tilanteet, joissa sopimuksen täyttämiseen liittyneet olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti. Tällöin velvoitteisiin voi vaikuttaa ylivoimaista estettä koskeva oppi tai edellytysoppi taikka sopimusta saatetaan sovitella. Tutkielmassa keskitytään selvittämään sitä, miten elinkeinonharjoittajien välisen liikesopimuksen force majeure -lauseketta tulisi tulkita. Vaikka ylivoimaista estettä koskevaa oppia voidaan pitää sopimusoikeudellisena yleisenä periaatteena, sopimuksen sisältävät usein tarkempia ylivoimaista estettä tai force majeurea koskevia ehtoja. Ehdot ovat sisällöltään erittäin vaihtelevia. Tutkielman tärkeimpänä suomalaisena lähteenä toimii kauppalaki, joka sisältää sekä ylivoimaista estettä ja liikavaikeutta (KL 23 §) sekä kontrollivastuuta (KL 27 §) koskevat säännökset. Vertailua tehdään kauppalain sekä kansainvälisten instrumenttien välillä. Tutkielmassa käytettävät kansainväliset lähteet ovat CISG (YK:n yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista), UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European Contract Law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference). Vertailulle on annettava merkitystä tutkielmassa havaitun Suomen oikeustilan ja sopimuksista ilmenevien ehtojen välillä olevan eron sekä termien käyttöön liittyvän epäselvyyden perusteella. Periaatekokoelmat voivat vaikuttaa tulkinnan ja argumentaation tukena, vaikka osapuolet eivät olisi sopimuksessaan viitanneet niihin. Kauppalaki ja osa oikeuskirjallisuudesta lähtee liikkeelle siitä, että ylivoimainen este vapauttaa osapuolen luontoissuoritusvelvollisuudesta. Joissain tapauksissa myös termiä force majeure on käytetty näissä yhteyksissä. Kansainvälisesti force majeure on kuitenkin lähempänä vahingonkorvausvelvollisuudesta vapautumista KL 27 §:n mukaisen kontrollivastuun perusteella, kuitenkin ilman jakoa välittömiin ja välillisiin vahinkoihin. Kun liikesopimusten force majeure -lausekkeet ovat lähempänä kansainvälistä oppia, on ero otettava huomioon myös niiden tulkinnassa. Force majeure -lausekkeisiin liittyy mainitun eron lisäksi muita tulkinnassa ja lausekkeiden laadinnassa huomioitavia seikkoja. Lausekkeet ovat luonteeltaan vastuunrajoitusehtoja, joten niiden tulkinta on suppeaa. Ne tulevat usein sopimuksen osaksi vakio- tai boilerplate-ehtojen kautta eikä niistä näin ollen neuvotella yksityiskohtaisesti. Osapuolten tahdosta kertovan materiaalin määrä on yleensä vähäistä. Tällöin riskinjakotulkinnan ja ulkopuolisten lähteiden merkitys on suuri. Osapuolten tulisi ainakin alun perin ehtoa laatiessaan kiinnittää riittävästi huomiota ehdon muotoiluun niin, että sen tarkoitus on riittävän selkeä.

Arvopaperistaminen on rahoitusjärjestely, jolla tietty saatavakanta kootaan yhteen pooliin, muutetaan markkinakelpoiseksi arvopaperiksi ja myydään erillisyhtiölle, joka rahoittaa oston laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjalainan. Liiketoiminnan arvopaperistamisen kohteena on syntyneiden saatavien sijasta kokonainen liiketoiminta. Järjestely toteutetaan siirtämällä arvopaperistettava liiketoiminta erillisyhtiöön (operatiivinen yhtiö) ja antamalla sen kaikki omaisuus ja tarvittavat lisävakuudet joukkovelkakirjalainan liikkeellelaskijayhtiön myöntämän lainan vakuudeksi. Järjestely voidaan toteuttaa niin sanottuna perusmallina, jolloin joukkovelkakirjalainalla kerätyt varat lainataan operatiiviselle yhtiölle, tai synteettisenä listautumisantina, jolloin erillisyhtiö ostaa liikkeellelaskijayhtiöltä lainaamillaan varoilla operatiivisen yhtiön osakkeet alullepanijalta. Järjestelyn toteuttamisen motiivina alullepanijan näkökulmasta on edullisen rahoituksen saaminen ja sijoittajan kannalta riittävän tuoton saaminen tarpeeksi matalalla riskillä. Synteettisen listautumisannin toteuttamisen esteenä Suomessa voidaan pitää operatiivista yhtiötä velvoittavan velkasuhteen puuttumista ja operatiivisen yhtiön omaisuuden vakuudeksi antamista rajoittavaa osakeyhtiölain omien osakkeiden rahoituskieltosäännöstä (OYL 13:10.1). Tässä tutkielmassa selvitetään voidaanko operatiivista yhtiötä velvoittava velkasuhde saada aikaan sekä mahdollistaako OYL 13:10.1 operatiivisen yhtiön omaisuuden antamisen vakuudeksi kokonaan tai edes osittain. Lisäksi selvitetään kuinka korkea vakuussuojan tason tulisi olla, jotta järjestely olisi toteutettavissa. Tutkielma on lähestymistavaltaan oikeusdogmaattinen, mutta se sisältää myös oikeusvertailevaa ainesta ja oikeustaloustieteellistä analyysiä. Vakuuspaketin rakentaminen ja tarvittavan vakuustason arviointi tapahtuu vakuuspaketin funktioiden avulla. Nämä funktiot ovat operatiivisen yhtiön luotto-, suoritus- ja maksukyvyttömyysriskin minimointi, operatiivisen yhtiön liiketoiminnan jatkumisen turvaaminen sen maksukyvyttömyydessä sekä mahdollisimman suuren jako-osuuden takaaminen operatiivisen yhtiön likvidaatiossa. Vakuussuojan vähimmäistaso määrittyy kahden ensimmäisen funktion kautta. Konkurssissa operatiivisen yhtiön liiketoiminnan jatkamista koskevan päätöksen tekeminen vaatii yksinkertaisen äänten enemmistön velkojainkokouksessa. Synteettisen listautumisannin toteutettavuuden lähtökohtana on tutkielmassa tämän enemmistön saavuttaminen. Uuden osakeyhtiölain rahoituskieltosäännös antaa useita vaihtoehtoja käyttää operatiivisen yhtiön omaisuutta synteettisessä listautumisannissa vakuutena. Osakeyhtiölain tarkoitus sekä pääoma- ja velkojiensuojajärjestelmän sisältö puoltavat rahoituskieltosäännöksen väljää ja pragmaattista tulkintaa. Koska synteettinen listautumisanti ei useimmiten loukkaa rahoituskieltosäännöksen suojaamia oikeushyviä, rahoituskieltosäännöstä on perusteltua tulkita sen tarkoituksen, eikä sanamuodon kautta ja sallia vakuuksienanto. OYL 13:10.1:n perustelut sallivat myös järjestelyn, jossa erillisyhtiö käyttää omaa yrityskiinnitysvakuuttaan vastaan lainattuja varoja operatiivisen yhtiön ostamiseen ja tämän jälkeen sulauttaa operatiivisen yhtiön itseensä. Tällöin kohdeyhtiön omaisuus tulee osaksi yrityskiinnitystä. Yrityskiinnityskelvottoman omaisuuden yhtiöittämisellä voidaan päästä tilanteeseen, jossa yrityskiinnitys antaa etuoikeuden 50 prosenttiin kaikesta operatiivisen yhtiön omaisuudesta. Koska etuoikeudeton osa jää vielä kilpailemaan muiden etuoikeudettomien velkojien kanssa, yli 50 prosentin osuus voitaneen operatiivisen yhtiön konkurssissa käytännössä useimmiten saavuttaa. Tällä rakenteella saavutetaan myös suoraan operatiivista yhtiötä velvoittava velkasuhde. Kolmas synteettisen listautumisannin toteuttamisvaihtoehto on hybridijärjestely, jossa osa joukkovelkakirjalainalla saaduista varoista lainataan erillisyhtiölle lyhyellä maturiteetilla ja osa operatiiviselle yhtiölle pitkällä maturiteetilla sen vakuusomaisuutta vastaan. Tällöin vakuudet turvaavat käytännössä molempia lainoja antamalla liikkeellelaskijayhtiölle oikeuden päättää operatiivisen yhtiön liiketoiminnan jatkamisesta myös sen maksukyvyttömyydessä. Esitettyjä vaihtoehtoja voidaan käyttää yksittäisessä järjestelyssä myös päällekkäin. Näiden vaihtoehtojen avulla voitaneen myös saavuttaa hyväksyttävä luottoluokitus ja riittävän edulliset luottoehdot.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää liiketoimintakiellon valvonnan nykytilaa. Liiketoimintakielto on luonteeltaan elinkeino-oikeudellinen turvaamistoimenpide, jolla pyritään estämään sopimatonta ja vahingollista liiketoimintaa sekä ylläpitämään liiketoimintaan kohdistuvaa luottamusta. Liiketoimintakielto voidaan määrätä liiketoimintaan kohdistuneiden olennaisten laiminlyöntien tai liiketoiminnan yhteydessä tehtyjen rikosten seurauksena. Liiketoimintakielto ei itsessään estä kieltoon määrättyä harjoittamasta liiketoimintaa, mutta liiketoimintakiellon rikkominen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 11 §:ssä, ja tästä syystä kiellon noudattamista on myös valvottava. Liiketoimintakiellon valvonta on liiketoimintakieltolaissa uskottu poliisin tehtäväksi. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin poliisin liiketoimintakiellon valvonnassa hyödyntämiä valvontamekanismeja. Tutkielmassa selvitettiin, että valvontaa suoritetaan pääasiassa vuosittaisten haastattelujen ja rekisteriselvitysten muodossa. Valvonnassa hyödynnettävien valvontamekanismien tehokkuutta arvioidaan erityisesti Helsingin hovioikeuden liiketoimintakiellon rikkomistapauksia koskevan ratkaisukäytännön valossa. Tutkielmassa selvitetään, millaisia rikkomistapauksia liiketoimintakiellon valvonnalla pystytään paljastamaan ja toisaalta millaiset rikkomistapaukset mahdollisesti jäävät valvonnassa havaitsematta. Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön valossa nykyisillä liiketoimintakiellon valvontamekanismeilla ei pystytä tehokkaasti paljastamaan liiketoimintakiellon rikkomistapauksia, eikä liiketoimintakieltojärjestelmällä näin ollen ole päästy täysin tavoiteltuun rikoksia paljastavaan ja ennaltaehkäisevään vaikutukseen. Liiketoimintakiellon valvonnassa kohdattuja haasteita tarkastellaan Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön ja liiketoimintakiellon valvontaa käsittelevän aiemman tutkimuksen pohjalta. Suurimpina haasteina liiketoimintakiellon valvonnassa pidetään bulvaanien käyttämistä, vähäisiä resursseja, rajanveto-ongelmia ja näyttökynnyksen ylittymistä. Tutkielmassa selvitetään, miten nämä haasteet vaikuttavat liiketoimintakiellon valvontaan ja millä keinoilla haasteisiin voitaisiin puuttua. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan liiketoimintakiellon valvonnan tulevaisuutta ja sitä, miten valvontaa voitaisiin tehostaa, jotta liiketoimintakieltojärjestelmällä saavutettaisiin sille asetetut tavoitteet.

Teknologinen kehitys on johtanut muutoksiin yritysten tavassa harjoittaa liiketoimintaansa. Näillä muutoksilla on suora vaikutus siihen, miten nykyiset kansainväliset veronormit onnistuvat tavoittamaan liiketoimintojen perusteella syntyneestä arvonnoususta johtuvan liiketulon rajat ylittävissä tilanteissa. Joidenkin valtioiden näkökulmasta talouden digitalisoituminen on johtanut tilanteeseen, joissa niiden välinen oikeudenmukainen verotusoikeuksien jakautuminen ei enää toteudu. Näistä syistä tutkielmassa asetetaan tutkimuskysymykset, joiden perusteella halutaan selvittää soveltuvatko kansainvälisen vero-oikeuden normit nykyisellään liiketulojen verottamiseen rajat ylittävissä tilanteissa ja tulisiko liiketulon verotusoikeuksien jaon painotusta asuin- ja lähdevaltion välillä muuttaa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta talouden digitalisoituessa. Tutkielman metodeina käytetään tulkinta-analyysiin perustuvaa oikeusperiaateoppia sisältävää vaihtoehtoista lainoppia sen selvittämiseksi, millaisissa olosuhteissa nykyiset kansainvälisen vero-oikeuden normit ovat syntyneet ja kehittyneet sekä, mikä on niiden veronormien ja periaatteiden sisältö, joiden perusteella määritellään taloudellisen toiminnan harjoituspaikka ja arvon syntypaikka. Näin tuotettujen tietojen pohjalta toteutetaan tavoite-keinoavoin veropoliittinen de lege ferenda -kannanotto siitä, millaiselle painotukselle valtioiden verotusoikeudet kansainvälisesti toimivien yritysten liiketuloon tulisi jatkossa perustaa. Nykyiset verotusoikeuksien jakoa ohjaavat taloudellisen toiminnan harjoittamispaikan määrittelemiseen tähtäävät nexus-säännöt sekä verotettavaa liiketuloa kuvaavan kasvaneen arvon syntypaikan määrittelemiseen tarkoitetut tulon allokoimissäännöt perustuvat fyysisten tekijöiden olemassa ololle näiden säännösten soveltumisen edellytyksenä. Digitalisoituva talous onnistuu kuitenkin enenevässä määrin välttämään fyysisten viitepisteiden muodostumisen, jolloin verotus ei välttämättä pääse tapahtumaan siellä, missä yritysten arvo todellisuudessa syntyy. Tämä veronormien nykysisällöstä johtuva verotuspaikan ja arvon syntypaikan välinen kohtaanto-ongelma pyritään ymmärtämään tarkastelemalla yritysten liiketoiminnassa ilmeneviä uudenlaisia tunnusmerkkejä, jotka selittävät sitä, miksi yritykset onnistuvat toimimaan globaalisti ilman, että niille syntyy tarvetta sijoittautua lähdevaltion verotusoikeudelta edellytettävällä tavalla fyysisesti kuin vain harvoihin valtioihin. Tämän lisäksi tutkielmassa esitellään OECD:n alaisuudessa toimivan BEPS-kehysryhmän helmikuussa 2019 julkaisemaa julkista keskusteluasiakirjaa, joka sisältää muutamia vaihtoehtoja tutkielmassa käsiteltyjen ongelmien ratkaisemiseksi. Tutkielmassa tullaan tulokseen, jonka mukaan digitalisaatio ei aiheuta kansainvälisten ja rajat ylittävien liiketoimintojen verottamiselle suoraa uhkaa siinä mielessä, että se loisi yrityksille laajoja mahdollisuuksia veronkiertoon tai veron kokonaan välttämiseen: liiketulot tulevat edelleen verotetuiksi suurimmilta osin vähintään yritysten asuinvaltioissa. Lisäksi tutkielmassa tuotetun tiedon perusteella talouden digitalisoitumisen ei nähdä luovan tarvetta nykyisestä asuinvaltion lähtökohtaisesta verotusoikeudesta poikkeamiselle. Lähdeaineistona on käytetty etenkin OECD:n tuottamaa kirjallisuutta sekä soft law materiaalia, kuten sen malliverosopimuksen säännöksiä, niiden sisältöä tarkentavaa virallista kommentaaria ja siirtohinnoitteluohjeita. Lisäksi niiltä osin kuin aihe on sen mahdollistanut, tutkielmassa on tukeuduttu myös Suomen ja muiden maiden velvoittavaan sisäiseen lainsäädäntöön sekä EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimen ja sen edeltäjän oikeuskäytäntöön.

Yritys arvostetaan osituksessa käypään arvoonsa eli todennäköiseen luovutushintaan. Todennäköinen luovutushinta tarkoittaa sitä hintaa, jolla omaisuuserä saataisiin myytyä vapailla markkinoilla kohtuullisessa ajassa kohtuullisilla myyntikustannuksilla. Siten ensisijainen arvonmääritysperuste on omaisuuserän myyntiarvo eli mitä siitä tosiasiassa saadaan myymällä se. Myyntiarvo voidaan määrittää vertailuluovutuksilla tai myymällä omaisuuserä osituksen aikana. Yrityksen osalta myyntiarvon käyttämistä vaikeuttaa se, että yritys on siinä määrin yksilöllinen, että vertailuluovutuksina ei voida arvomäärittämisessä ottaa huomioon muilla yrityksillä tehtyjä kauppoja. Toisin on esimerkiksi autojen ja asuntojen osalta, joiden hinta voidaan määrittää vastaavien kohteiden myyntihintojen perusteella. Vaikka yrityksellä olisi käyty kauppoja aiemmin, voi kauppoihin liittyä erityisehtoja tai omistajapuolison henkilökohtaista panosta, jonka vuoksi myyntihintaa ei voida ottaa arvostuksen perustaksi. Yritykselle ei välttämättä ole ositushetkellä potentiaalisia ostajia. Kun myyntiarvoa ei voida käyttää, tulee turvautua toissijaiseen arvomääritysperusteeseen. Yrityksen osalta ne ovat substanssiarvo ja tuottoarvo. Substanssiarvo on yrityksen netto-omaisuuden arvo ja tuottoarvo on yrityksen tulonodotusten nykyarvo. Lähtökohtaisesti voitollisten, toimintaansa jatkavien yritysten arvostamiseen käytetään tuottoarvoa ja muihin yrityksiin substanssiarvoa. Malleja ei tulisi kaikissa tilanteissa käyttää sellaisenaan, vaan malleja käytettäessä tulisi ottaa huomioon seikkoja, jotka ulkopuolinen ja osaava ostaja sekä myyjä ottaisivat huomioon yrityskauppaa tehtäessä. Myös aviovarallisuussääntely asettaa mallien käytölle poikkeuksia, sillä esimerkiksi AL 35.3 §:n tarkoittamaa henkilökohtaista tai luovuttamatonta oikeutta ei voida ottaa huomioon osituksessa. Myös yrityksen luovutusrajoituksilla ja enemmistöosakkuudella voi olla vaikutusta yrityksen arvostamiseen. Substanssi- ja tuottoarvoa yhdistetään usein osituksessa. Osituksessa sovelletaan kevennyttä vaatimis- ja vetoamistaakkaa. Taakat liittyvät osituksen pääsäännöistä poikkeamiseen, kuten osituksen sovitteluun ja sen vaatimiseen. Yrityksen arvostamisen osalta ei toimitusosituksessa varsinaisesti ole vaatimis- tai vetoamistaakkaa, vaan on perustellumpaa puhua esimerkiksi reagointivelvollisuudesta. Reagointivelvollisuus tarkoittaa sitä, että puolisolla on velvollisuus tuoda esiin itselleen edullisia seikkoja ja korjata virheellisiä tietoja. Tämä velvollisuus koskee kolmea pääryhmää eli myyntiarvosta poikkeamista, AL 35.3 §:n vaikutusta sekä toissijaisesta arvonmääritysperusteesta poikkeamista.

Liikkeen luovutuksia koskevan sääntelyn keskeisimpänä oikeuspoliittisena tarkoituksena on työntekijöiden aseman turvaaminen sellaisissa yritystoiminnan muutoksissa, joissa työnantaja vaihtuu toiseksi luovutuksen kohteena olevan liiketoimintakokonaisuuden säilyessä samana tai ainakin samantyyppisenä luovutuksen jälkeen. Liikkeen luovutusta koskeva sääntely perustuu pitkälti EU-oikeuteen. Työsopimuslaissa on ollut vuodesta 2001 liikkeen luovutuksen käsitettä koskeva säännös, sen 1:10.1, mutta samoin kuin liikkeenluovutusdirektiivin liikkeen luovutuksen käsitettä koskeva määritelmä, se on sanamuodoltaan hyvin avoin. Molempien säännösten tarkempi sisältö muodostuu EU-tuomioistuimen tulkintakäytännön perusteella. Suomessa korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö liikkeen luovutuksia koskevissa kysymyksissä pohjautuu nykyään käytännössä täysin EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössään luomiin arviointiperus-teisiin, ja liikkeen luovutuksen toteutumisarviointi suoritetaan kansallisissa tuomioistuimissa tiettyjen EU-tuomioistuimen määrittämien arviointikriteerien perusteella. Direktiivin soveltamisala on siinä mielessä laaja, että se voi tulla sovellettavaksi kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa työnantaja, joko luonnollinen tai oikeushenkilö, vaihtuu. Tämä on määritelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa luovutussääntelyn soveltumisen ensimmäiseksi pääedellytykseksi. Toinen pääedellytys koskee osapuolten välistä oikeudellista yhteyttä, joka toteutuu hyvin väljin perustein. Varsinaista suoraa sopimussuhdetta ei EU-tuomioistuimen ratkaisukäytäntöön perustuen vaadita lainkaan, vaikka liikkeenluovutusdirektiivin suomenkielisessä käännöksessä ja työsopimuslain liikkeen luovutuksen määritelmässä käytetään sopimuksen käsitettä. Kolmantena pääedellytyksenä, joka muodostuu useam-mista arviointikriteereistä, on se, että luovutuksen kohteen tulee olla ”identiteettinsä säilyttävä taloudellinen kokonaisuus”. Tämän arvioimiseksi EU-tuomioistuin antoi asiassa C-124/84 Spijkers, tuomio 18.3.1986, Kok. 1986, s. I-1119, kansallisille tuomioistuimille arviointikriteerit, joiden perusteella niiden tuli ratkaista, oliko tarkasteltavana olevassa asiassa kyse identiteettinsä säilyttävästä taloudellisesta kokonaisuudesta. Kansallisissa tuomioistuimissa on aiheuttanut hankaluuksia se, että ratkaisussa esitettyjä arviointikriteerejä ei ollut painoarvotettu. Taloudellisen kokonaisuuden arvioinnissa keskeisimpänä lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää sitä, onko arvioitavana oleva kohde luonteeltaan pääomavaltaisuuteen vai työvoimavaltaisuuteen painottuva. Karkeina suuntaviivoina voidaan esittää, että mitä työvoimavaltaisempi toimiala on kyseessä, eli mitä suuremmalta osin sen toiminta on työvoimaan painottuvaa, sitä suurempi painoarvo identiteetin säilymisessä annetaan henkilöstön siirtymiselle vastaanottavalle uudelle työnantajalle. Mitä enemmän toiminta puolestaan painottuu pääomaan, sitä suurempi painoarvo tällaisen omaisuuden siirtymiselle annetaan. Kysymys on toisin sanoen siitä, minkä tekijöiden voidaan arvioida vaikuttavan painavammin luovutuskohteen identiteetin säilymiseen, eli hieman toisin muotoiltuna muotoavan vahvemmin luovutuskohteen identiteettiä. EU-tuomioistuimen ratkaisu-käytännössä esimerkiksi siivoustoimintaa on pidetty työvoimaan perustuvana toimialana. Tällaisilla toimialoilla luovutussääntelyn soveltumiseen voi riittää – ja usein riittäneekin - pelkän henkilöstön siirtyminen luovutuksensaajalle. Yritysjärjestelyn osapuolilla olisi usein intressejä pyrkiä välttämään sääntelyn soveltumista. Tämä mahdollistaisi esimerkiksi oman työvoiman rekrytoinnin ja laajemman työntekijöiden työsuhteiden ehtoihin vaikuttamisen. Vanhoina työntekijöinä siirtyminen tarkoittaa sitä, että luovutuksensaaja on velvollinen soveltamaan työntekijöihin lähtökohtaisesti kaikkia niitä ehtoja, joita heidän työsuhteensa oli luovuttajan palveluksessa käsittänyt. Tiettyjen yritysjärjestelytyyppien voitaneen arvioida antavan järjestelyn osapuolille mahdollisuuden ainakin pyrkiä vaikuttamaan luovutussääntelyn soveltumiseen. Luovutussääntelyn soveltumisarvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon työntekijöiden suojelun periaate, joka saattaa viime kädessä johtaa sääntelyn soveltumiseen tarkasteltavana olevassa yritysjärjestelyssä, vaikka muuten järjestelyn yksityiskohtien perusteella vaikuttaisi siltä, että sääntely ei soveltuisi siihen.