Browsing by Title

The present thesis explores questions related to the state responsibility for autonomous systems. The aim of this thesis is to conceptualise and elaborate on the main state responsibility issues related to the autonomous systems. The analysis consists making a definition of autonomous systems, descriptive examination of the state responsibility doctrine in the present context and an attempt to concretise the phenomenon in the scenario analysis. For the purpose of the thesis, autonomous systems represent technical systems that have somewhat extensive independent decision-making capabilities. There are different categories of these systems and so called off-the-loop systems are the purest example of them. In addition to independence in decision-making processes, the capability to learn and to adapt in some extent in unpredictable circumstances is also typical for autonomous systems. All these features are assumed to be constructed by humans and thus at the meta level they cannot be fully separated from human influence. It is also relevant to understand that autonomous systems contain a group of technological apparatuses which through inter-communication form a coherent system. The defining and important matter from the legal perspective is the nexus between these systems that are gaining autonomy and the responsibility for those actions. It is the view taken in the thesis that contemporary state responsibility system is best described in the International Law Commission’s draft articles on the Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts. Following this premise, the research is concentrated on the topics arising from these articles. The main areas of the analysis are general applicability, attribution, state agent, circumstances precluding wrongfulness and ultra vires. Moreover, the framework included rundown of the due diligence and liability aspects of autonomous systems. Pursuant the thesis, it can be concluded that state responsibility includes an international wrongful act and attribution of that act to a state. In the autonomous systems context there is a huge number of primary norms and any breach or omission will lead to an international wrongful act. Attribution to a state is always based on a human or a group of humans. The autonomous systems cannot create the legal link of attribution as such. The circumstances to preclude wrongfulness can be applied to the autonomous systems as well. Additionally, actions committed by autonomous systems that include components from several states can lead to shared responsibility. It is also by definition that autonomous systems cannot act ultra vires in legal sense. Furthermore, in cases when the action of a state is not against an international norm but still causes damage, the liability regime might be applicable – also in the context of autonomous systems. The real life analysis of autonomous systems is always context specific and the chapter on scenario analysis will provide some examples of the state responsibility questions of the different stages (namely manufacturing, testing and using) of autonomous systems. The scenario analysis is an attempt to concretize an otherwise rather problematic phenomenon. To summarize, the present thesis gives an overview of the relevant state responsibility questions of autonomous systems.

Tutkielmassa tarkastellaan maineen norkkimista perusteena tuotejäljittelyn kiellettävyydelle. Maineen norkkimisessa on kyse siitä, että elinkeinonharjoittaja pyrkii saamaan oikeudetonta hyötyä toisen elinkeinonharjoittajan tuotteen maineesta ja tunnettuudesta luomalla mielleyhtymän tällaiseen maineikkaaseen ja tunnettuun tuotteeseen. Tuotejäljittelyn kiellettävyys on perinteisesti perustunut oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa sille, että jäljittely aiheuttaa sekaantumisvaaraa kuluttajille tuotteen kaupallisen alkuperän suhteen. Tuotejäljittely ei kuitenkaan aina aiheuta sekaantumisvaaraa tuotteiden välille. Esimerkiksi look alike -ilmiössä on kyse sellaisesta tuotejäljittelystä, jossa tuotteen ulkoasu muistuttaa läheisesti markkinajohtajan pakkausta ilman, että menettelystä aiheutuu mitään sekaantumisvaaraa. Lähtökohtaisesti jäljittelyssä ensisijaisena tavoitteena on muutoinkin toisen yrityksen tuotteen maineen ja tunnettuuden hyväksikäyttäminen ja kuluttajien harhaanjohtaminen tapahtuu vain jäljittelyn ”sivutuotteena”. Vapaan kilpailun periaatteen vuoksi jäljittely on lähtökohtaisesti sallittua. Jäljittelyn on katsottu edistävän tervettä kilpailua ja pitävän tuotteiden hinnat kurissa. Jäljittelyn sallittavuutta on rajoitettu immateriaalioikeuksin sekä SopMenL:n nojalla, jotta turvattaisiin yrityksille tarvittavat kannustimet luoda jotakin uutta. Kaikessa jäljittelyyn puuttumisessa on kuitenkin otettava huomioon sen vaikutukset vapaan kilpailun periaatteelle. Tämän vuoksi on tärkeää määritellä selkeät rajat sille, millä perustein yksittäinen elinkeinonharjoittaja voi saada suojaa jäljittelyä vastaan riippumatta siitä, perustuuko suoja maineen norkkimiselle vai sekaantumisvaaraa aiheuttavalle jäljittelylle. Sekaantumisvaaraa aiheuttavan jäljittelyn osalta on katsottu, että suojaa tulisi antaa vain omaperäisille ja tunnetuille tuotteille. Samoin yksinoikeussuojaa annetaan tuotteille, jotka ovat jollain tavalla omaperäisiä ja erottumiskykyisiä. Nämä edellytykset toimivat hyvänä lähtökohtana myös sille, että tuote olisi suojaamisen arvoinen maineen norkkimista vastaan. Markkinaoikeus on antanut vain kaksi ratkaisua, jotka käsittelevät puhtaasti maineen norkkimista. Vaikka yritykset ovat jo pitkään vedonneet maineen norkkimisen sopimattomuuteen tuotejäljittelytapauksissa, ei markkinaoikeus ole ottanut maineen hyväksikäytön arvioinnin edellytyksiin kantaa kovinkaan seikkaperäisesti. Maineen hyväksikäyttö onkin melko uusi sopimattoman menettelyn muoto oikeuskäytännössämme. Ruotsissa sen sijaan maineen norkkiminen on jo pitkään katsottu omaksi sopimattoman menettelyn muodokseen. Markkinaoikeus viittasi maineen hyväksikäyttöä koskevassa ratkaisussaan MAO 121/12 Ruotsin oikeuskäytännössä kehittyneeseen maineen norkkimisoppiin eli renommésnyltning -doktriiniin. Ruotsissa maineen hyväksikäyttö eli renommésnyltning on oma sopimattoman menettelyn muotonsa. Ruotsissa sekaantumisvaaraa aiheuttava jäljittely arvioidaan erillään maineen hyväksikäytön kiellettävyydestä. Jos käsillä on sekaantumisvaara, Marknadsdomstolen ei edes tutki maineen hyväksikäyttöä. Ruotsalainen maineen norkkimisoppi on tutkielmassa keskeisessä osassa, kun selvitetään maineen norkkimisen kiellettävyyden edellytyksiä. Ruotsalaisen oikeuskäytännön tarkastelemisen lisäksi tutkielmassa tarkastellaan markkinaoikeuden tuotejäljittelyä koskevia ratkaisuja sen selvittämiseksi, minkälaisia tuotteen ominaisuuksia on oikeuskäytännössä pidetty suojaamisen arvoisina. Tutkielmassa pyritään esittelemään arviointiedellytyksiä sille, milloin maineen norkkiminen olisi kiellettävää tuotejäljittelytilanteissa. Arvioinnissa otetaan huomioon vapaan kilpailun periaatteen asettamat rajat sekä aikaisempi tuotejäljittelyä koskeva oikeuskäytäntö. Tutkielmassa selvitetään, että tärkeimpinä edellytyksinä maineen norkkimisen kiellettävyydelle ovat norkkimisen kohteeksi joutuneen tuotteen maine ja tunnettuus, mielleyhtymän luominen tällaiseen tuotteeseen sekä oikeudeton hyötyminen mielleyhtymän luomisesta. Näiden edellytysten sisältöä avataan tutkielmassa tarkemmin oikeustapausten kautta.

Elinkeinonharjoittaja haluaa tuotetta mainostaessaan herättää mahdollisimman laajan kuluttajakunnan mielenkiinnon. Mainonnalla pyritään yleensä vaikuttamaan kuluttajien tunteisiin sekä käyttäytymiseen. Joskus elinkeinonharjoittajan harkinta saattaa pettää, ja mainoksen sisältö voi syystä tai toisesta päätyä esimerkiksi loukkaamaan tai syrjimään tiettyä ryhmää. Tällaisessa tilanteessa kyse voi olla kuluttajansuojalain 2:2.1:ssa säännellystä hyvän tavan vastaisesta markkinoinnista. Lisäksi kyseinen toiminta saattaa olla mainonnan alalla omaksutun itsesääntelynormiston vastaista. Tutkimuskysymykseksi valikoitui tarkastella sitä, miten mainonnan hyvän tavan vastaisuuden käsitettä voidaan määritellä, ja miten sitä on määritelty erityisesti oikeuskäytännössä sekä MEN:n lausuntokäytännössä. Mainonnan hyvän tavan vastaisuuden sisältöä määritetään lain ja muun normiston sisältöä tulkitsemalla ennen kaikkea tuomi- oistuimessa sekä mainonnan eettisen neuvoston lausunnoissa. Nämä tahot tulkitsevat omia normistojaan, toinen lakia ja toinen itsesääntelynormistoa, selvittäessään mainonnan hyvän tavan vastaisuuden mahdollista olemassaoloa. Vaikka rajanveto normisto- jen sisällön ja velvoittavuuden välillä on tärkeää tehdä selkeästi, on huomioitava myös niiden keskinäinen yhteys ja kyky täydentää toisiaan. Esimerkiksi tuomioistuinten ratkaisukäytännössä on noteerattu ennen kaikkea ICC:n markkinoinnin perussääntöjen sisältö jo 1980-luvulta alkaen. Mainonta voi loukata KSL 2:2:1 1 kohdan mukaan ihmisarvoa, uskonnollista tai poliittista vakaumusta. Arvioitaessa hyvän tavan vastaisen mainonnan käsilläoloa, tulee yksittäistapausta tarkastella objektiivisesti. Objektiivisuuden vaatimus herätti tässä yhteydessä mielenkiintoa siksi, että nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan väistämättä vaikuttavat muun muassa monikulttuurisuus ja moniarvoisuus. Näin ollen esimerkiksi se, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä yhteiskunnallisten arvojen näkökulmasta, ei välttämättä tarkoita esimerkiksi automaattisesti sitä, että valtauskonnon edustajien näkemys olisi pienemmän uskonyhteisön näke- mystä arvokkaampi, tai edustaisi välttämättä ainoastaan yhteiskuntamme näkemystä, kun kyseessä on uskonnollisen vakaumuksen loukkaaminen mainonnassa. Loukkaavan mainonnan ohella tutkimuksessa tarkasteltiin myös KSL 2:2.1 2 kohdan syrjivää mainontaa. Eniten luvussa heräsi kysymyksiä liittyen sukupuolisyrjivään mainontaan, mutta myös muita syrjinnän osa-alueita tarkasteltiin erityisesti MEN:n lausuntokäytännön valossa. Erityisen mielenkiintoista oli huomata syrjivää mainontaa käsittelevän ratkaisukäytännön kohdalla, että linjaukset käsitellä asioita erityisesti sukupuolisyrjinnän suhteen ovat muodostuneet jo varhain, ja päätyneet uudemman KSL 2 luvun säännösten perusteluihin. Näin ollen varsinkin lain soveltaminen on ollut jo pitkään selkeää. Viimeisenä tutkimuksessa käsiteltiin KSL 2:2.1 3 kohdan erityisperustetta, eli piittaamatonta mainontaa. Kyseinen aihealue osoittautui varsin monitahoiseksi sekä myös haastavaksi tutkia erityisesti siksi, että piittaamattoman mainonnan käsitteen sisällön voitiin osittain katsoa olevan päällekkäinen KSL 2:2.1 1 kohdan ihmisarvoa loukkaavan mainonnan kanssa. Erityisen kiintoisaa oli myös piittaamattoman mainonnan käsitteen sisältämä ajatus siitä, että mainonnalla koetaan olevan mahdollisesti niinkin suuri vaikutus kuluttajaan, että tämä on syy kieltää tietynlaisten mainosten esittäminen kokonaan.

Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.

TIIVISTELMÄ Tarkastelen tutkimuksessani sitä, juontuuko Euroopan unionin kilpailuoikeudesta mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen siviiliprosessioikeuteen yleisen tuomioistuimen käsitellessä kilpailuoikeudellisia asioita, erityisesti määräävän markkina-aseman perusteella kilpailurikkomukseen pohjautuvia vahingonkorvausasioita. Mielenkiinto tähän asiaan on herännyt suhteellisen tuoreeseen, Helsingin käräjäoikeudessa 18.6.2019 ratkaistuun niin sanottuun Maitosota -tapaukseen, tutustuessa. Helsingin käräjäoikeus on Maitosota -tapauksen lainvoimaisessa ratkaisuissaan arvioinut kysymystä kilpailuvahinkodirektiivin antamista aiemmin vallinneeseen oikeustilaan erityisesti Euroopan unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen huomioiden. Tämän vuoksi se on erittäin osuva lähtökohta kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja voimaansaattamisen suomalaisen kansallisen siviiliprosessioikeuden vaikutusten tarkasteluun. Sen kautta voidaan hahmottaa kilpailuoikeudellinen verkko, joka aktualisoituu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyssä käräjäoikeudessa ja arvioida kilpailuvahinkodirektiivin antamisen vaikutuksia tällaisten asioiden käsittelyyn. Kansallinen oikeutemme perustuu pitkälti tapaoikeuteen, oikeuskäytäntöön, siviiliprosessia ohjaavissa oikeusohjeissa. Tutkimuksen keskiössä onkin se, millaisia edellytyksiä tai vaatimuksia EU:n oikeudesta juontuu tai juontuuko sellaisia lainkaan, yleisissä tuomioistuimissa kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelylle. Tämän vuoksi esitellään suomalainen kansallinen siviiliprosessioikeus tutkimukselle keskeisin osin keskittyen erityisesti oikeusvoimaoppiin ja hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuksen vaikutukseen sen perusteella vaadittavan vahingonkorvausasian käsittelyssä. Lisäksi on välttämätöntä tarkastella hallintomenettelyn (hallintolainkäytön) ja yleisen lainkäytön eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Kilpailuvahinkolain vaikutusten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittelyssä ymmärtämiseksi on kilpailuoikeuden sekä vahingonkorvausoikeuden aineellisoikeudellisen puolen ymmärtäminen on keskeistä. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsitteleminen ja ratkaiseminen yleisessä tuomioistuimessa edellyttää näiden ymmärrystä. Voidaan esittää, että ne muodostavat kokonaisuuden, joka kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen asianosaisen ja lainsoveltajan tulee hahmottaa ja sisäistää. Tämän vuoksi on tarpeen esitellä kilpailuoikeuden osalta yleiskatsaus Euroopan unionin oikeudesta tutkimuksessa keskeisiltä osin ja Suomen kansallisista kilpailuoikeudellisista oikeusohjeista. Erityistä huomiota kiinnitetään tässä yhteydessä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiiviin ja sen kansallisella tasolla voimaansaattamiseen kilpailuvahinkolain säätämisellä sekä niiden vaikutuksiin kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyyn yleisissä tuomioistuimissa. Vaikutusten arvioinnin mahdollistamiseksi tullaan avaamaan oikeustilan tausta ennen kilpailuvahinkodirektiiviä ja kilpailuvahingonkorvauslakia sekä mahdolliset muutokset kilpailunrajoituksesta aiheutuneen vahingonkorvauskanteen nostajan näkökulmasta riitaprosessissa kilpailuvahinkodirektiivin antamisen sekä voimaansaattamisen jälkeen. Lopuksi asiasta esitetään johtopäätöksiä, joiden lisäksi on mahdollista arvioida tulevaisuuden näkymiä huomioiden kilpailuvahinkodirektiivin mahdollisesti tuoma muutos. Tätä tutkielmaa kirjoitettaessa yleisissä tuomioistuimissa ei kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja kansallisen voimaansaattamisen jälkeen ole annettu kilpailuoikeudellisia vahingonkorvausta koskevia ratkaisuja vahingonkorvausasioissa, joissa korvausta on vaadittu määräävän markkina-aseman väärinkäytön vuoksi hallintoprosessissa todetun kilpailunrikkomuksen perusteella. Tutkimuksen perusteella kilpailuvahinkodirektiivin antamisella voidaan odottaa olevan vaikutusta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelyyn tulevaisuudessa yleisissä tuomioistuimissa niiden asettaessa hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuspäätöksen tuomionsa perustaksi. Siten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittely yleisessä tuomioistuimessa kokenee tällaisen vahingonkorvausasian käsittelyä selkeyttävän ja tämän vuoksi mitä positiivisimman muutoksen tulevaisuudessa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää maksuohjelman muuttamista velallisen maksukyvyn heikennyttyä maksuohjelman vahvistamisen jälkeen yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Tutkimuskysymyksinä ovat, millä edellytyksillä ja miten vahvistettua maksuohjelmaa voidaan muuttaa velallisen maksukyvyn heikentymisen nojalla maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Maksuohjelman muuttamisen aineellisoikeudellisten edellytysten lisäksi tutkimuksessa selvitettiin edellytysten käsittelyä koskevia menettelyperiaatteita sekä muutosohjelman laatimista ja muutosohjelman sisältöä koskevia erityisiä kysymyksiä. Tutkimus toteutettiin lainopillisista lähtökohdista käsin. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessa olivat lain esityöt ja oikeuskirjallisuus. Tutkimukseen sisältyi lisäksi empiirinen aineisto, joka koostui selvittäjähaastattelusta ja oikeustapausaineistosta, joka muodostui eri puolella Suomea käräjäoikeuksissa vuonna 2015 vireillä olleesta yhteensä 71 maksuohjelman muutostapauksesta. Tutkimuksessa selvitettiin tutkimuskysymystä koskevan lain sisältö lainopillisessa tutkimuksessa sallittujen lähteiden valossa. Empiirisen aineiston avulla pyrittiin selvittämään tutkimuskysymystä koskevan lain soveltamiskäytäntöä alioikeuksissa ja lain soveltamisessa esiin tulevia mahdollisia ristiriitoja ja ongelmia sekä etsimään niihin oikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimuksen tuloksena todetaan, että lähtökohtaisesti maksuohjelmassa vahvistettu maksuvelvollisuus on täytettävä maksukyvyn heikentymisestä huolimatta (VJL 40.1 §). Mikäli velallinen ei kykene noudattamaan ohjelmaa, velkoja voi periä siihen perustuvaa korottomaksi säädettyä saatavaansa ulosotossa, jolloin velallinen saa lisäaikaa maksuvelvollisuutensa täyttämiseksi. Tuomioistuin voi vuonna 2003 voimaan tulleen ja edelleen voimassa olevan VJL 44.1 §:n 1 kohdan nojalla velallisen ohjelman keston aikana tekemästä hakemuksesta muuttaa maksuohjelmaa, mikäli velallisen maksukyky on ohjelman vahvistamisen jälkeen ennakoimattomasti heikentynyt niin olennaisesti, että olisi kohtuutonta edellyttää vahvistetun maksuvelvollisuuden täyttämistä. Kohtuuttomuutta arvioitaessa on erityisesti otettava huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika. Mainitun lakimuutoksen esitöiden mukaan maksuvelvollisuutta ei voitaisi alentaa, jos velallinen kykenisi täyttämään sen noin vuoden kuluessa maksuohjelman päättymisen jälkeen. Maksuvelvollisuutta ei voida alentaa vähäisen tai tilapäisen maksukyvyn heikentymisen nojalla. Maksuohjelman muutoksen edellytysten selvittämiseksi on määriteltävä velallisen VJL 4 §:n mukainen kokonaismaksukyky ja sen suhde ohjelman mukaan jäljellä olevaan maksuvelvollisuuteen. Arvioitaessa velallisen maksukyvyn heikentymistä ja mahdollisuuksia selviytyä jäljellä olevasta maksuvelvollisuudesta on otettava huomioon velallisen myötävaikutusvelvollisuus (VJL 7.2 §) ja ansaintamahdollisuudet (VJL 4.1 § 2 k.). Tutkimuksen oikeustapausaineisto osoittaa, että alioikeuksissa muutosmenettelyssä sovellettavan summaarisen käsittelymenetelmän vuoksi maksuohjelma voi alioikeuskäytännössä tulla muutetuksi, vaikka laissa asetetut edellytykset maksuvelvollisuuteen puuttumiselle eivät täyttyisi. Velkojen mahdollisuus vaikuttaa edellytysten selvittämiseen ja ratkaisun sisältöön jää velkojien tiedonsaannin puutteiden vuoksi vähäiseksi. Tutkimuksessa katsotaan, että käsittelymenetelmän sijasta tuomioistuimen tulisi hakemusasioissa lähtökohtaisesti sovellettavan tutkimismenetelmän mukaisesti viran puolesta selvittää maksuohjelman muuttamisen edellytykset. Tuomioistuimen selvitysvastuu supistuu, jos asiassa syntyy osapuolten välinen riita-asiatyyppinen vastakkain asetelma. Tutkimuksen mukaan soveltamiskäytännössä ei riittävästi oteta huomioon lain tavoitetta lisätä velallisen ansiotulojen hankkimista, yhteiskunnalle muutosmenettelystä aiheutuvia kustannuksia eikä velkojien kannalta lievimmän keinon periaatetta. Lisäksi tutkimus osoittaa, että maksuohjelman muutoshakemuksen, -menettelyn ja -ohjelman sisällön puutteellisen sääntelyn vuoksi käytännöt muutosmenettelyssä ovat muodostuneet vaihteleviksi. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että maksuohjelman muutoshakemuksen sisällöstä, sen käsittelystä ja muutosohjelman sisällöstä tulisi täsmällisemmin säätää velkajärjestelylaissa. Lisäksi lainsäädäntöä tulisi tarkistaa siten, että se mahdollistaisi velallisen maksuvaikeuksien ratkaisemisen tuomioistuimen ulkopuolella ja ensisijaisesti maksuaikaa pidentämällä. Viime mainittu edellyttää tuomioistuimien soveltamiskäytännön muuttamista muun muassa siten, ettei velallisen maksuvelvollisuutta tuomioistuimessa toteutettavassa muutoksessa leikata vain maksuohjelman päättymiseen asti kertyvään velallisen maksuvaraan.

Tutkielmassa tarkastellaan 3D-tulostusteknologian mallioikeudellisia ulottuvuuksia. Tarkoituksena on selvittää, millaisia mallioikeudellisia kysymyksiä 3D-tulostamiseen liittyy. Erityisesti tarkastellaan, kuinka 3D-tulostukselle keskeistä CAD-tiedostoa kohdellaan mallioikeudellisen lainsäädännön valossa. 3D-tulostus herättää kysymyksiä siitä, missä oikeudenhaltijan yksinoikeuden raja kulkee ja millaisia uusia mallioikeuden loukkauksen muotoja teknologia on tuonut tullessaan. Tutkielman perusteella CAD-tiedosto voi sisältää mallioikeudessa suojatun mallin. Tämä tarkoittaa, että julkaistu CAD-tiedosto voi saada rekisteröimättömän mallioikeuden suojaa. Toisaalta CAD-tiedoston julkiseksi tekeminen tarkoittaa sellaista mallin tunnetuksi tekemistä, joka estää sen, että myöhemmin julkaistua mallia voitaisiin pitää uutena tai yksilöllisenä. Oikeudentila on kuitenkin epäselvä sen suhteen, suojataanko CAD-tiedostoa sellaisena mallioikeudessa tarkoitettuna tuotteena, jonka taloudellinen hyväksikäyttö on oikeudenhaltijan yksinoikeus. Mallioikeuden poikkeukseksi säädetty oikeus käyttää suojattua mallia yksityiseen käyttöön ilman kaupallista tarkoitusta johtaa siihen, että mallista voi laillisesti 3D-tulostaa kopion ilman oikeudenhaltijan lupaa. Suojattua mallia ei voi kuitenkaan valmistaa kolmannen henkilön, kuten 3D-tulostuspalvelun välityksellä, sillä yksityisen käytön salliva mallioikeuden rajoitus ei koske oikeushenkilöiden toimintaa. Tutkielmassa käsitellään erilaisia mallioikeuden loukkaustilanteita, jotka nousevat esille erityisesti 3D-tulostuksen kontekstissa. CAD-tiedoston epäselvä oikeudentila johtaa siihen, ettei oikeudenhaltija voi tehokkaasti valvoa ja suojata oikeuksiaan. Erityisesti verkossa tapahtuvaan mallioikeuden loukkaukseen on nykyisen lainsäädännön perusteella vaikea puuttua.

Värdepappersmarknaden är en del av det globala finansiella system vars samhälleliga uppgift är att allokera och omfördela ekonomiska tillgångar, investeringar och risk. För att på bästa sätt fylla dessa funktioner krävs att marknaden är effektiv och likvid samt att priserna på marknaden reagerar enligt ny information. Hoten mot en sådan välfungerande marknad är påtagliga och lagstiftaren har i omgångar under de senaste decennierna intervenerat för att förebygga skadliga beteenden. En av de centrala interventionerna är förbud mot marknadsmissbruk som riktar sig mot skapandet och utnyttjandet av informationsasymmetrier. Marknadsmanipulation är ett sådant beteende och förbudsbestämmelser finns både i värdepappersmarknadens myndighetsreglering och bland de civilrättsliga normerna. Avhandlingen undersöker utifrån två frågeställningar en skadelidande investerares roll i marknadsmanipulation i straffprocessen. Forskningsfrågans första led har bakgrund i den, tidvis, omfattande kritik som förts fram i inhemsk doktrin gällande oklart ersättningsansvar i värdepappersmarknadsbrott och avsaknad av målsägande. Avhandlingen analyserar målsägandebegreppet i marknadsmanipulation utgående från en hybriddefinition som kompletterar Granfelts målsägandedefinition med processuella definitioner. Inget av de målsägandekriterier avhandlingen analyserat tyder på att en skadelidande investerare kan beviljas målsägandeställning i marknadsmanipulation. Forskningsfrågans andra led analyserar en skadelidande investerares möjlighet att bevaka sina intressen som tredje man i straffprocessen. Denna möjlighet synes framför allt vara beroende av att den rättsliga dimensionen av skada i marknadsmanipulation klargörs i lagstiftningen. Detta förutsätter, förutom förtydligande av vissa skadeståndsrättsliga frågor, (1) klargörande av om den enskildes skada i marknadsmanipulation kan utredas vid förundersökningen och (2) i vilka fall den skadelidande investeraren kan kumulera sitt skadeståndsanspråk enligt adhesionsprincipen att behandlas i brottmålsrättegången samt (3) tydligare normer och praxis beträffande när domstolen i brottmålsrättegång i marknadsmanipulation ska separera åtalet och det privaträttsliga anspråket enligt lag om rättegång i brottmål.

Mankala-periaate on suomalaisessa oikeuskäytännössä muotoutunut vero-oikeudellinen periaate. Mankala-periaatteella tarkoitetaan omakustannusperiaatteella toimivan keskinäisten osakeyhtiöiden omakustannushinnoitteluun liittyvää verooikeudellista käytäntöä. Periaate sai hyväksyntänsä 1960-luvulla korkeimman hallinto-oikeuden antamien ratkaisujen KHO 1963 B I 5 ja KHO 1968 B II 521 myötä. Vaikka periaatteen muodostaneet ratkaisut liittyivät keskinäisten voimalaitosyhtiöiden verotukselliseen asemaan, on periaatetta yleisesti sovellettu myös muihin omakustannusperiaatteella toimiviin osakeyhtiöihin. Mankala-periaatteen ydin on yhtiön omistajien ja yhtiöiden välisen omakustannushinnoittelun hyväksyminen. Lähtökohtaisesti tämä voidaan nähdä poikkeuksena vero-oikeudellisesta markkinaehtoperiaatteesta. Tämä merkitsee mm. sitä että peitellyn osingonjaon säännöksiä ei mankala-yhtiöihin sovelleta. Tässä tutkimuksessa käydään läpi ensinnäkin mankala-periaatteen synty analysoimalla periaatteeseen liittyvät historialliset ratkaisut. Toiseksi tutkimuksessa käydään läpi mankala-periaatteen sisältöä yhtiöoikeudellisesta ja vero-oikeudellisesta näkökulmasta. Kolmanneksi tutkimuksessa käsitellään mankala-periaatteen ulottuvuutta yhtiö- ja vero-oikeudellisesta näkökulmasta. Mankala-periaatteen sisällöllä ja ulottuvuudella on erityistä merkitystä mankala-yhtiöiden toiminnassa, sekä yhtiöjärjestysten laadinnassa ja muuttamisessa. Koska mankala-periaate merkitsee poikkeusta normaaleista vero-oikeudellisesta periaatteista, on mankala-yhtiöille olemassa tiettyjä edellytyksiä ja rajoituksia liittyen yhtiöiden toimintaan. Mankala-periaatteen soveltamisen keskeisenä edellytyksenä on, että yhtiön yhtiöjärjestyksessä on sovittu yhtiön toiminnasta omakustannusperiaatteella keskinäisenä yhtiönä. Tärkeää on huomata, että vaikka yhtiön toiminta ja yhtiöjärjestyksen tai osakassopimuksen määräykset olisivat yhtiöoikeudellisesti tai siviilioikeudellisesti sitovia, saattavat ne tietyissä tilanteissa johtaa vero-oikeudellisesti mankala-periaatteen soveltumattomuuteen ja veroseuraamusten kuten peitellyn osingon jaon säännösten soveltumiseen.

The aim of this study is to analyze the theoretical implications of the marketing liability rule, section 9.1 in the Finnish Insurance Contract Act (543/1994), for general contract law. The analysis is applied to the situation where marketing or sales information gives a wrong impression about subsequent detailed contract terms. Specifically the questions are 1) how can indefinite marketing promises become the content of a contract and 2) what can be learned from the historical attempts to legislate this issue. The analysis draws from literature and historical primary sources, and legal praxis is mostly referred to through these sources. The chosen method can be characterized as a pronounced self-awareness of the power, actions, logic and preconditions of law. In Nordic contract law, unspecified or unaddressed marketing information is treated mainly as an invitation to buy, not an offer. In the sale of goods, defective marketing is sanctioned by non-conformity, when marketing information relates to the properties or use of a product. According to the trailer-principle, identified in Nordic consumer law, the impression given by marketing information concerning all kinds of contract terms or their performance can be legally protected. This can be the case for example when there are only a few of certain advertised items actually in stock, or when marketing implies that certain limitations do not apply. Good business practice is the benchmark of the trailer-principle, but the appropriate private law sanctions are an open questions in Nordic legal literature. The Finnish insurance rule mandates that if the insurer or its representative has failed to provide the necessary information or has given incorrect or misleading information to the policyholder when marketing the insurance, the insurance contract is considered to be in force to the effect understood by the policyholder on the basis of the information received. The rule thus sanctions violations through a binding effect, instead of merely administrative sanctions or negative interest. My study suggests that a historical and theoretical approach can be used to discover the points of tension between this rule and established contract law, and to present a critique of the dogma of contracts as enforceable agreements. The analysis taps into the legal and philosophical discussion on the interaction between legal rules, social norms and economic behavior. Contract law exists between societal powers far greater than that of the legislator. The history of the insurance rule exemplifies particularly well the technique of normalization, where the law and legal practice define and describes what is normal and expose deviance, while hiding their own power. In contract economics, an efficient contract has been the primary benchmark for legal rules, but this standard is imperfect, as complete contracts are also consistent with social norms. The conclusion is that a balanced content for contract law rules is needed. This kind of a balance can be seen in the Finnish insurance rule. In the past, there have been authoritative attempts to marketing liability into Finnish contract law (in 1990) and Nordic consumer law (in 2001), but the Finnish insurance rule is the only one that was enacted. This rule was crafted during an inter-Nordic reform of insurance contract law in the 1970’s and 80’s. The protocols of the Nordic insurance law committees show that the Finnish legislator attempted to persuade the other Nordic states to adopt a similar rule. Nordic insurance contract law diverged on this issue because of different needs. Finland wanted to protect policyholders from misleading statements by part-time insurance agents that lacked the authority to change policy terms. Sweden however opted for a limited rule whereby onerous contract terms could be made ineffective. This was because Sweden was concerned that insurers would be negatively affected by vexatious claims, if a general private law liability for marketing information was codified into law. The Nordic Contract Acts have proven quite resistant to reform. This study proposes, de lege ferenda, that the immutable insurance rule could be adapted as a general default rule, and that the Contracts Act is the right place for this rule. The Finnish experience shows that marketing liability works, when it is combined with balanced rules on proving a buyers wrong impression.