Browsing by Title

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten markkinaoikeuden voimassa olevan oikeuden mukaiset toimivaltasäännökset toteuttavat asianosaisten tosiasiallista oikeuksiin pääsyä. Tavoitteena oli tuoda esiin toimivaltasäännösten mahdolliset ongelmakohdat liittyen asianosaisten tosiasiallisen oikeuksiin pääsyn takaamiseksi. Markkinaoikeudessa ratkotaan taloudellisten toimijoiden välisiä riitoja sekä yritysten ja viranomaisten välisiä valitus- ja hakemusasioita. Markkinaoikeus toimii kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, IPR-asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuimena. Markkinaoikeuden ollessa erityistuomioistuin kuuluu sen toimivaltaan ainoastaan asiat, jotka on säädetty nimenomaisesti sen toimivaltaan kuuluviksi. Toimivaltasäännöksiä tarkastellaan lähes poikkeuksetta tuomioistuinten näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että asianosaisten oikeusturvan tarve saatetaan sivuuttaa niin lainsäätäjän kuin myös lainkäyttäjän toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että asianosaisen tosiasiallinen pääsy tuomioistuimeen edellyttää toimivaltasäännöksiltä ennustettavuutta, selkeyttä, kattavuutta sekä asian erityisluonteen huomioimista. Toimivaltasäännökset eivät saa johtaa asian pirstoutumiseen ja tutkimattajättämispäätöksiä tulee välttää. Tutkittaessa miten markkinaoikeuden toimivaltasäännökset vastaavat kyseisiä edellytyksiä, nousi esiin markkinaoikeuden toimivaltasäännösten erinäisiä ongelmakohtia liittyen asianosaisten oikeuksiin pääsyyn. Huomattiin, että toimivaltasäännökset ovat jäykkiä, eivätkä ne jätä lainkaan harkinnanvaraa lainkäyttäjälle. Lisäksi voidaan toimivaltasäännösten katsoa rankaisevan kantajaa erehdyksestä. Tutkielmassa kävi myös ilmi, että toimivaltasäännökset sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta, jota ei edes juristikoulutuksen saanut osaa ennustaa. Tämä johtaa riita-asioiden pirstoutumisiin, tutkimattajättämispäätöksiin sekä prosessikynnyksen nousuun. Tutkielman lopuksi pohdittiin eri ratkaisuvaihtoehtoja, jotta toimivaltasäännökset parantaisivat asianosaisten oikeuksiin pääsyä. Ratkaisuehdotuksina olivat markkinaoikeuden toimivaltasäännösten joustavuuden lisääminen ja asioiden siirtämisen mahdollistaminen yli toimivaltarajojen. Markkinaoikeuden toimivaltasäännöksiä tulisi kehittää niin, että ne vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia reaalielämän tarpeita riitojen ratkaisemiseksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan pörssiyhtiön osakkeen markkinahinnalle annettavaa oikeudellista merkitystä. Taloustieteellisesti ja rahoitusteoreettisesti markkinoiden rationaalisuus ja markkinahinnan oikeellisuus osakkeen arvon kuvaajana voidaan kyseenalaistaa. Osakemarkkinoilla on osoitettu esiintyvän systemaattisia ali- ja ylihinnoitteluita sekä muita markkinahäiriöitä, jotka vaikuttavat markkinoiden hinnanmuodostukseen ja tätä kautta pörssikursseihin. Käytännössä voidaankin esittää, että osakemarkkinat eivät aina ole oikeassa, vaan markkinoilla esiintyy joskus merkittäviäkin väärinhinnoitteluita. Oikeudellisessa arvioinnissa pörssiyhtiön osakkeen markkinahinnalle annetaan kuitenkin merkittävä painoarvo useissa erilaisissa yhteyksissä. Varsinkin osakeyhtiö-, vero- ja arvopaperimarkkinaoikeuteen sisältyy useita arvonmääritykseen liittyviä tilanteita, joissa pörssikurssilla on sääntelyn tulkinnassa erittäin suuri painoarvo. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voidaanko markkinahinnan omaksumista sääntelyn ja tulkinnan lähtökohdaksi pitää perusteltuna silloin, kun markkinat ovat väärässä. Kysymyksenasettelu on siten ongelmalähtöinen. Ensinnäkin pyrkimyksenä on selvittää, mihin olettamus markkinahintojen oikeellisuudesta perustuu ja voidaanko tällaista olettamusta perustellusti kritisoida. Toiseksi tavoitteena on arvioida, millä tavoin taloustieteellistä tietoa osakkeiden hinnanmuodostuksesta voidaan hyödyntää oikeudellisessa argumentaatiossa. Lopuksi tarkoituksena on paikantaa konkreettisia sääntelytilanteita, joissa osakkeen markkinahinnalle annetaan merkittävä oikeudellinen painoarvo, sekä arvioida, onko näiden tilanteiden välillä keskeisiä eroja. Näin ollen tutkimuskysymystä tarkastellaan sekä abstraktimmalla tasolla että konkreettisemmissa tulkintatilanteissa. Tarkastelussa hyödynnetään lainopin ja oikeustaloustieteen metodeja. Tutkimus sijoittuu arvopaperimarkkinaoikeudelliseen kontekstiin, mutta aiheen käsittely ylittää oikeudenalarajoja. Tutkimusaiheen analysointi edellyttää taloustieteellisen ja rahoitusteoreettisen tiedon hyödyntämistä. Tutkimuksessa tarkastellaankin kriittisesti, miten ja missä määrin empiiristä markkinoiden toimintaa koskevaa tietoa voidaan hyödyntää oikeudellisessa argumentaatiossa. Tähän kysymykseen vastaamisen edellytyksenä on oikeustieteen ja taloustieteen välisten näkökulmaerojen hahmottaminen sekä taloustieteellisten teorioiden taustaoletusten merkityksen ymmärtäminen. Oikeus- ja taloustieteen vuorovaikutussuhteen tarkastelu osoittaa, että tieteiden eriävät tiedonintressit ja näkökulmat puoltavat tietynasteista pidättyväisyyttä empiirisen tiedon hyödyntämisessä oikeudellisessa kontekstissa. Lisäksi arviointi tuo esiin, minkälaisia hyötyjä pörssikurssin asemaan juridisena lähtökohtana liittyy. Yleisellä tasolla pörssikurssiin tukeutumista oikeudellisen sääntelyn ja tulkinnan lähtökohtana voidaan pitää monella tapaa perusteltuna. Pörssikurssin omaksuminen tulkinnan lähtökohdaksi ei kuitenkaan välttämättä ole samalla tavoin perusteltua kaikissa tilanteissa. Tämän vuoksi tutkimuksessa arvioidaan, minkälaisissa konkreettisissa ongelmatilanteissa pörssikurssiin nojautuvaa tulkintaa voidaan yhtäältä puolustaa ja toisaalta kritisoida. Tarkoituksena on tunnistaa ne oikeudelliset asiayhteydet, joissa pörssikurssiin nojautuminen on erityisen ongelmallista tai vaihtoehtoisesti hyvin perusteltua silloinkin, kun markkinat ovat väärässä. Osakeyhtiö-, arvopaperimarkkina- ja vero-oikeudellisten tilanteiden analysointi osoittaa, että eri tilanteiden välillä on eroja siinä, kuinka perusteltuna pörssikurssiin tukeutumista voidaan pitää. Keskeisenä erotteluperusteena tilanteiden välillä on pörssikurssin hyödyntämisen tarkoitus. Lisäksi tilanteet sijoittuvat erilaisiin toiminta- ja tulkintaympäristöihin sekä eroavat toisistaan tulkintamahdollisuuksien joustavuuden suhteen. Kaiken kaikkiaan tutkimus osoittaa, että oikeudellisessa argumentaatiossa ja tulkinnassa tulisi selkeämmin erottaa eri tulkintatilanteiden erot sekä ymmärtää pörssikurssiin arvon kuvaajana liittyvät reunaehdot sekä rajoitteet, vaikka yleisellä tasolla pörssikurssiin tukeutuvaa oikeudellista tulkintaa voidaankin perustellusti puolustaa.

Digitalisaation tuomat muutokset näkyvät sekä taloudessa että yhteiskunnassa. Palveluiden ja tuotteiden digitalisoituminen on johtanut merkittävien markkinoiden siirtymiseen digitaaliseen maailmaan. Tämän seurauksena alustatalous on jatkanut kasvuaan ja suurin osa maailman isoimmista yrityksistä toimivat digitaalisina alustoina. Merkittävimpinä yrityksinä voidaan pitää Googlea, Applea, Facebookia ja Amazonia, jotka muodostavat niin kutsutun GAFA:n. Kilpailuoikeuden katsotaan olevan yksi tehokkaimmista sääntelyvälineistä digitaaliselle alustataloudelle. Digitaalisen alustatalouden ominaispiirteet, kuten digitaaliset alustat, kaksipuoliset markkinat sekä verkostovaikutusten ja datan korostunut merkitys ovat muuttaneet lähestymistapaa kilpailuoikeuteen. Euroopan unioni (EU) on ottanut pioneerin roolin teknologiajättien valvojana. Markkinavoima on yksi kilpailuoikeuden ydinkäsitteistä ja sitä arvioidaan useiden kilpailuoikeudellisten menettelyjen osana. Yrityksen toiminta markkinoilla ei yleensä aiheuta kilpailulle haittaa, mikäli yrityksellä ei ole tietyn asteista markkinavoimaa. Markkinavoiman arvioiminen muodostaa siten keskeisen seikan kilpailuoikeudellisessa tarkastelussa ja sillä on erityisen keskeinen asema yrityskauppavalvonnassa sekä arvioitaessa mahdollista määräävää markkina-asemaa. Markkinavoiman arvioimiseen digitaalisilla alustamarkkinoilla liittyy lukuisia haasteita, sillä alustatalouden ominaispiirteistä johtuen vakiintuneet kilpailuoikeudelliset opit ovat vanhentuneet, eivätkä sellaisenaan päde. Markkinavoiman arviointi digitaalisilla alustamarkkinoilla on tällä hetkellä keskiössä oikeus- sekä taloustieteellisessä tutkimuksessa. Tutkielmassa selvitetään, miten EU:n kilpailuoikeudessa käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisessa alustataloudessa toimivien yritysten markkinavoiman arvioimiseen, mitkä seikat osoittavat markkinavoimaa digitaalisilla alustamarkkinoilla sekä mihin seikkoihin markkinavoiman arvioimisessa on keskityttävä. Tutkimalla oikeus- ja taloustieteellistä kirjallisuutta sekä EU-oikeuskäytäntöä selvitetään, miten vakiintuneesti käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisille alustamarkkinoille. Kilpailuviranomaisilla on käytössään eri menetelmiä markkinavoiman arvioimiseen. Niin sanotut suorat menetelmät koostuvat taloustieteellisistä malleista ja liittyvät yrityksen hinnoitteluun ja käyttäytymiseen sekä tuotteiden kysyntäjoustoon. Suorien menetelmien soveltaminen vaatii yksityiskohtaisia tietoja markkinoista ja hinnoista. Toista arviointimenetelmää kutsutaan epäsuoraksi menetelmäksi. Siinä painotetaan markkinoiden rakenteellista tarkastelua ja tutkitaan esimerkiksi yritysten markkinaosuuksia, markkinoiden keskittymisastetta sekä alalle tulon esteitä. Komissio sekä EU:n jäsenmaiden kilpailuviranomaiset käyttävät pääsääntöisesti epäsuoraa menetelmää arvioitaessa yritysten markkinavoimaa. Tutkielmassa päädytään esittämään, että markkinavoiman arvioimiseen vakiintuneesti käytössä olevat menetelmät eivät sellaisinaan sovellu digitaalisille alustamarkkinoille. Osa menetelmistä eivät digitaalisten alustamarkkinoiden erityisten ominaispiirteiden johdosta ole käyttökelpoisia. Rakenteellisessa tarkastelussa arvioinnin painopiste on siirtynyt pois markkinaosuuksista, sillä markkinaosuudet eivät digitaalisilla alustamarkkinoilla aina anna luotettavaa kuvaa markkinoiden voimasuhteista. Arvioitaessa digitaalisten alustojen markkinavoimaa arvioinnissa on entistä enemmän keskityttävä alalle tulon esteisiin, kuten verkostovaikutuksiin, dataan ja vaihtamiskustannuksiin sekä innovaation ja potentiaalisen kilpailun korostuneeseen merkitykseen.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkimuksessa tarkastellaan markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (EU) N:o 596/2014 (”MAR”) 19 artiklan mukaisia liikkeeseenlaskijoiden johtohenkilöiden ja heidän lähipiirinsä liiketoimien ilmoitus- ja julkistamisvelvollisuuksia informaatiotehokkuuden ja markkinoiden luottamuksen turvaamisen näkökulmasta. Näin pyritään tuottamaan ymmärrystä siitä, miten tulisi arvioida johtajien ja heidän lähipiiriinsä kuuluvien luonnollisten henkilöiden ja lähipiiriyhteisöjen transaktioista tehtävien ilmoitusten signalointiarvoa markkinoilla. Tehokkuusnäkökohtien ohella analysoidaan tiedon julkistamisen roolia arvopaperimarkkinoiden valvonnassa. Koska markkinatoimijat voivat ottaa sisäpiirikaupan riskin alentumisen huomioon, luottamus markkinoilla kasvaa, osallistumishalukkuus lisääntyy, markkinoiden likviditeetti paranee ja kaupankäyntikustannukset alentuvat. Tutkimuksessa yhdistetään oikeustaloustieteen ja oikeusvertailun näkökulmia oikeusdogmaattiseen tarkasteluun. Tutkimuksen alun oikeustaloustieteellisessä käsittelyssä keskitytään erityisesti informaatiotehokkuuden näkökulmaan, jonka teoreettisena perustana ovat tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, noise-teoria ja rajoitetun rationaalisuuden vaikutus sijoittajien käyttäytymiseen. MAR 19 artiklan velvoitteiden lainopillisen yleistarkastelun jälkeen tutkielmassa käsitellään sitä, millaisina MAR:n käytännön vaikutuksia tulisi pitää. Koska MAR tuli pääosin sovellettavaksi 3.7.2016 ja sen soveltamisala kattaa mm. yhtiöt, joiden rahoitusvälineet ovat kaupankäynnin kohteena säännellyllä markkinalla, kuten Helsingin pörssissä, tai monenkeskisessä kaupankäyntijärjestelmässä, kuten First North Finlandissa, 19 artiklan tulkintojen vaikutuksista on voitu kerätä tietoa laajalta alalta yhteiskunnassa. Tarkastelun näkökulmat koskevat mm. MAR:n ja kansallisen lainsäädännön suhdetta sekä Suomen toimivaltaisen viranomaisen Finanssivalvonnan kannanottoja. Tämän jälkeen esitetään vertailevan oikeustieteen keinoin, millaisia käytännön toimintatapojen eroja Euroopan läntisten ja pohjoisten jäsenvaltioiden väliltä on löydettävissä. MAR 19 artiklan mukaisen sääntelyn valvomisesta vastaavat kansalliset toimivaltaiset viranomaiset, joilla on ilmoitus- ja julkistamisvelvoitteiden konkreettisten toteuttamistapojen osalta rajallinen määrä harkinnanvaraa. Työssä vertaillaan, millä tavoin Finanssivalvonnan ohjeistus ja tulkinnat sovellettavista menettelytavoista eroavat muiden tarkasteltujen jäsenvaltioiden viranomaisten määrittelemistä käytännöistä. Vertailun tuloksia systematisoidaan ja suhteutetaan jäsenvaltioiden oikeusperinteeseen ja paikallisten markkinoiden erityisoloihin. Vertailua täydennetään luomalla lisäksi katsaus Euroopan unionin oikeuden ja Yhdysvaltain liittovaltiotasoisen oikeuden eroavuuksiin johtohenkilöiden liiketoimia koskevien säännösten osalta. Sääntelyteoriaa sivuavina huomioina työssä tarkastellaan finanssikriisien vaikutusta uuden kauppaoikeudellisen regulaation syntyyn ja institutionaalisiin muutoksiin. EU-tasolla keskeinen vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeinen kehityskulku liittyy ns. agentifikaatioon, jossa esimerkiksi Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisen (ESMA) kaltaisten valvontaviranomaisten asema ja toimivalta ovat vahvistuneet kansallisten toimijoiden kustannuksella. Työssä kiinnitetään huomiota eurooppaoikeuden ja EU:n jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön väliseen jännitteeseen. Yksityisoikeudellisen sääntelyn avainkysymykseksi nousee harmonisointikehityksen eriasteisuus yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeuden välillä. Suora sovellettavuus tekee MAR:sta sääntelyinstrumenttina oleellisella tavalla erilaisen verrattuna direktiiveihin, joista työssä käsitellään esimerkiksi osakkeenomistajan oikeudet -direktiiviä (SHRD) sekä sen kansallisesta implementoinnista seuranneita muutoksia. Lähipiirimääritelmien vertailun lisäksi sivutaan tiiviisti yhtiöiden ja yhteisöjen uutta velvollisuutta tosiasiallisten edunsaajiensa ilmoittamiseen. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että Suomessa omaksutut julkistamisen menettelytavat poikkeavat läntisen Euroopan jäsenvaltioiden valtavirrasta erityisesti laajuutensa suhteen, sillä täkäläisille markkinoille tarjotaan huomattavan paljon tietoa johdon liiketoimista. Toinen päätulos on, että markkinoiden luottamusta suojataan MAR 19 artiklassa tavoilla, joihin liittyy ongelmia informaatiotehokkuuden osalta. MAR velvoittaa julkistamaan potentiaalisesti myös sellaista informaatiota, jota markkinaosapuolet eivät tosiasiallisesti käytä sijoituspäätöstensä tukena. Keskeiset haasteet koskevat lähipiirien laajuuden ja signalointiarvoltaan tarpeeksi merkittävien transaktioiden määrittelyä. Kolmanneksi arvioidaan, että agenttiteorian näkökulmasta MAR 19 artiklan taustalla voidaan nähdä osakkeenomistajan ja johdon välinen fidusiaarisuhde. Johtohenkilöiden liiketoimet -tiedotteilla arvioidaan olevan markkinoiden näkökulmasta suotuisia tehtäviä, sillä tiedotteiden ansiosta markkinat saavat enemmän tietoa johdon käyttäytymisestä. Palkitsemisjärjestelmien osalta raportointivelvoitteen perusteluongelma kiteytyy transaktioiden tahdonvaltaisuuteen: koska johto ei voi itse aktiivisesti päättää, annetaanko sille tietyllä hetkellä kannustimena osakepalkkioita vai ei, ilmoitukset eivät signaloi mitään sisäpiiriläisten preferensseistä tai odotuksista.

Markkinoinnin määrä yhteiskunnassamme on lisääntynyt digitaalisuuden myötä. Viime vuosien aikana se on kasvanut huomattavasti erityisesti sosiaalisessa mediassa ja kaupallisuuden jatkuvan lisääntymisen myötä sosiaalisen median sisällön tuottamisesta on tullut monille työ. Sosiaalisen median vaikuttajat tekevät sekä kaupallista sisältöä että omiin mielipiteisiin pohjautuvaa sisältöä. Vaarana on, että markkinointi sekoittuu vaikuttajan omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiin, ja kuluttajat altistuvat kaupalliselle sisällölle tietämättään. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan markkinoinnin tunnistettavuuden arviointia sosiaalisen median vaikuttajamarkkinoinnin kontekstissa ja systematisoidaan arviointiin vaikuttavia tekijöitä. Tarkasteltavina markkinointikanavina ovat blogit, YouTube ja muut sosiaalisen median alustat, kuten Instagram. Ennen kuin päästään arvioimaan markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymistä, tutkielman esikysymyksenä pohditaan, millainen toiminta yleisesti ja erityisesti sosiaalisessa mediassa on ylipäänsä markkinointia, johon markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimus soveltuu. Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on, miten markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymistä arvioidaan – yhtäältä yleisesti ja toisaalta erityisesti sosiaalisen median vaikuttajamarkkinoinnissa. Tutkielmassa tarkastellaan markkinoinnin tunnistettavuuden arviointikriteerejä ja peilataan niitä sosiaalisen median ympäristön erityispiirteisiin. Erityisesti pyritään selvittämään, milloin ja miten kaupallinen sisältö tulee merkitä sosiaalisessa mediassa. Markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymisen edellytykset on jätetty avoimeksi lainsäädännössä ja esitöissä. Myöskään perinteisiä markkinoinnin muotoja käsittelevästä oikeuskäytännöstä ei saada yksiselitteistä vastausta markkinoinnin tunnistettavuuden periaatteen arviointiin uudessa digitaalisessa kontekstissa. Mainonnan eettinen neuvosto on kuitenkin antanut viime aikoina useita lausuntoja markkinoinnin tunnistettavuudesta sosiaalisessa mediassa. Tutkielmassa tarkastellaankin laajasti viranomais- ja itsesääntelyohjeita sekä niiden soveltamiskäytäntöä elinkeinoelämän itsesääntelyelimissä. Tarkastelussa havaitaan, että markkinoinnin käsite on hyvin laaja. Markkinointina pidetään kaikenlaisia tilanteita, joissa yritys maksaa jollakin tavalla brändinsä näkyvyydestä sosiaalisen median vaikuttajalle. Kaiken kaupallisen sisällön on oltava erotettavissa muusta sisällöstä markkinointivälineestä riippumatta. Markkinoinnin tunnistettavuuden arviointi on kokonaisarviointia, jossa huomioon otetaan useita tekijöitä, kuten markkinointiväline, markkinoinnin esitystapa sekä markkinointia osoittavan merkinnän sanamuoto ja havaittavuus. Markkinointia arvioidaan sen kohdeyleisön keskivertokuluttajan näkökulmasta ja erilaisissa sosiaalisen median kanavissa tunnistettavuuden vaatimus täytetään eri tavoin. Näyttäisi siltä, että digitaalisuuden ja markkinoinnin modernien muotojen myötä markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimus on aiempaa korkeampi. Sosiaalista mediaa pidetään ympäristönä, jossa kuluttaja ei ole tottunut kohtaamaan markkinointia. Lisäksi markkinoinnin kohderyhmä on nuorta. Tyypillisesti sosiaalisessa mediassa sisältöä myös selaillaan nopeasti ja pintapuolisesti, joten kaupallisen sisällön on oltava tunnistettavissa entistä nopeammin ja selkeämmin. Tämän vuoksi sosiaalisessa mediassa on korostuneen tärkeää ilmoittaa markkinoinnista selkeällä ja helposti havaittavalla merkinnällä, jotta kuluttaja tunnistaa kaupallisen sisällön ensisilmäyksellä. Markkinoinnin selkeä merkitseminen onkin tärkein keino lisäämään vaikuttajamarkkinoinnin läpinäkyvyyttä ja avoimuutta.

Marknadsmanipulation är en form av straffbart marknadsmissbruk. De straffrättsliga reglerna hittas alltsedan totalreformen av strafflagen år 1999 i strafflagen. Idag finns två mycket centrala europeiska regelverk på området: marknadsmissbruksförordningen (MAR) och marknadsmissbruksdirektivet (MAD II). Dessa regelverk har inverkat starkt på det nationella rättsläget. I och med att användningen av internet har ökat har även miljön som värdepappersmarknaden existerar i förändrats. Under 2020–2021 uppstod ett dittills oskådat fenomen på börsen i USA, då ett stort antal individer samordnade sig via sociala medier för att uppnå en effekt på bolaget GameStops aktiekurs. Som resultat av skeendet uppstod frågan på ett allmänt plan ifall sådana typer av manipulativa flockbeteenden kan vara straffbara. Den straffrättsliga bedömningen utgår ifrån en viss brottsbeskrivning, vars element bör tolkas för att kunna bedöma ifall någonting straffbart hänt. Marknadsmanipulation kan antingen ske genom information i endera skriftlig eller muntlig form eller genom transaktioner. För att bedöma under vilka grunder som ansvar kan tillskrivas individer som agerar i grupp analyseras brottet marknadsmanipulation utifrån de straffrättsliga bestämmelserna om medverkan. Denna avhandlings syfte är att ge en överskådlig blick av brottet marknadsmanipulation samt besvara frågan om huruvida flockbeteenden på marknaden kan anses vara marknadsmanipulation i brottets egentliga mening. Rättsläget är någorlunda otydligt till följd av bristen på rättspraxis på nationell nivå, vilket leder till att särskilt svensk praxis får en större betydelse för att beskriva det aktuella läget.

Tutkielmassa käsitellään materiaalista prosessinjohtoa Suomessa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä. Välimiesten keskeisenä velvollisuutena on antaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Materiaalisella prosessinjohdolla tarkoitetaan välimiesten tekemiä toimia asian selvittämiseksi. Välimiesten myötävaikutusta asian selvittämisessä on pidetty käytännön kannalta tärkeänä. Kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty erisuuntaisia näkemyksiä välimiesten roolista asian selvittämisessä. Tutkielmassa tutkitaan, miten niin yleiset prosessioikeudelliset periaatteet kuin välimiesmenettelyssä noudatettavat periaatteet vaikuttavat välimiesten harjoittamaan materiaaliseen prosessinjohtoon. Oikeuskäytännön avulla perehdytään siihen, millaista prosessinjohtoa välimiehiltä voidaan katsoa edellytettävän. Tutkielman lopuksi pohditaan, miten välimiesten tulisi harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa. Tutkielma on lainopillinen tutkielma, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassaolevaa oikeutta. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan rinnakkain niin välimiesmenettelylain (967/1992, VML) kuin Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen näkökulmasta. Yleisillä prosessioikeudellisilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa oikeudenkäymiskaaressa (4/1734, OK) säädettävistä periaatteista, jotka vaikuttavat materiaaliseen prosessinjohtoon. Näitä ovat vaatimistaakka, väittämistaakka ja jura novit curia -periaate. Periaatteiden tarkka sisältö esitellään siviiliprosessuaalisessa kontekstissa. Lisäksi OK:ssa on nimenomaisia säännöksiä materiaalisen prosessinjohdon keinoista. Tutkielmassa pohditaan OK:n säännösten merkitystä välimiesmenettelyssä. Periaatteita on käsitelty välimiesoikeudellisessa kontekstissa ratkaisussa KKO 2008:77, joka muodostaa keskeisen lähteen tutkielmassa. Välimiesmenettelyssä noudatettavilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa asianosaisautonomiaa, kontradiktorista periaatetta, menettelyn joutuisuutta, menettelyn lopullisuutta ja välimiesten puolueettomuutta. Nämä kaikki periaatteet yhdessä yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden kanssa muodostavat sen viitekehyksen, jonka valossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti välimiesten prosessinjohtoa suhteessa asianosaisten prosessitoimiin. Välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1 kohta) tai jos asianosaisille ei ole varattu tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen (VML 41.1 §:n 4 kohta). Tutkielmassa käsitellään laajasti näitä kumoamisperusteita koskevaa kotimaista ja ulkomaista oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytäntö ei edellytä välimiehiltä aktiivista roolia asian selvittämisessä. Välimiesten aktiivista roolia kuitenkin puoltavat menettelyn kustannustehokkuus ja se, ettei välimiesmenettelyssä ratkaisu saa tulla asianosaiselle yllätyksenä. Vaikka oikeuskäytäntö ei edellyttäkään välimiesten aktiivista prosessinjohtoa, niin tutkielmassa päädytään suosittamaan edellä mainituista syistä välimiesten aktiivista prosessinjohtoroolia.

Tiivistelmä – Referat – Abstract This thesis deals with mediation of commercial conflicts in contractual relationships between all sizes of corporations. The contracts are based on continuous co-operation and they are binding in the long-term. The research is particularly important because mediation has not become very established in Finland. The trend for mediation has, however, been growing in Finland. Furthermore, there are many misunderstandings about mediation that deserve to be corrected. It has been proven that when the general public searches for a mediator, it does not usually know how mediation is defined. Individual mediators may offer processes that are completely different from one another. Free, out-of-court mediation has been chosen as the subject because it is a reasonable, probably relatively cost-effective and flexible, effective, voluntary, confidential and future-oriented process. In the mediation process, the parties are empowered to find their own settlement and retain control; resting on the parties’ consent and acceptance, helped to maintain the business and develop the mutual relationship by improving the communication. Mediation is suited for settling commercial conflicts in long-term contractual relationships. Such contractual perspective forms the basis and background for this thesis. Another governing perspective relates to procedural law, i.e. the parties’ procedural rights such as the protection under the law, self-determination, mediator neutrality and impartiality, constituting a fair mediation process. The most common division between different mediation models is the division between facilitative and evaluative mediation. My hypothesis is that these two mediation models are very different. Furthermore, facilitative and evaluative mediation should principally not be combined in the same mediation process in order to ensure and protect the parties’ procedural and other rights. The central questions this thesis aspires to answer are: What are the most important elements in mediation ethics and how will ignoring these affect the mediation process and the parties? Should mediation of commercial conflicts be regulated? Does facilitative or evaluative mediation form a best practice of mediation? If so, does this result in any consequences as regards to the other mediation model? The practice of mediation regularly generates ethical dilemmas. Mediation ethics have not yet been sufficiently noticed in Europe, but it has been the subject of active discussion in the U.S.A. There are multiple scenarios that can lead to unwanted ethical problems in mediation. Mediator neutrality and impartiality, the role of the mediator, and self-determination are ethical problems discussed further in this thesis. Specific issues relating to evaluative mediation and evaluations in general are discussed. The role of the mediator, both the principal role and other roles, are centrally connected to neutrality and impartiality. The qualities of mediation and mediation as a process of conflict resolution in general closely interact with issues relating to a mediator’s role. Mediators can assume several roles in the mediation process. The mediator’s understanding of his or her role is an important part of ethical questions. Two proposals to handle the issue with facilitative and evaluative mediation are presented. Furthermore, two examples of mediation of fictive commercial conflicts are discussed in order to demonstrate the significance of the choice between facilitative and evaluative mediation for the content, satisfaction and outcome of mediation as well as the parties’ protection under the law, the parties’ choice to engage in mediation, their choice to settle, and the settlement’s quality.

Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.

Denna magisteravhandling behandlar civilrättslig mellandom enligt rättegångsbalken 24:6. Avhandlingens ändamål är att erbjuda en utförlig och rättsdogmatiskt förankrad framställning av den civilrättsliga mellandomen i det finska rättssystemet. I avhandlingen behandlas följaktligen för ämnet relevant lagstiftning och hur mellandom kommit att tillämpas i rättspraxis. Mellandomens tillämpningsområde avgränsas i förhållande till närbelägna processuella instrument såsom deldom och beslut gällande processinvändningar. I avhandlingen presenteras även de processekonomiska fördelar som eftersträvas med mellandom och de förutsättningar som i lag och doktrin uppställts för meddelandet av mellandom. I avhandlingen behandlas både mellandom som meddelas enligt rättegångsbalken 24:6.1, som reglerar mellandom gällande prejudicerande käromål, och mellandom enligt rättegångsbalken 24:6.2, som reglerar mellandom i prejudicerande frågor. I avhandlingen markeras de många olikheter som råder mellan dessa två former av mellandom. Frågor som ägnas särskild uppmärksamhet är ändringssökande i mellandom och mellandomens rättskraft. Avhandlingen innehåller även en rättsjämförelse med den svenska regleringen av mellandom. Således presenteras huvuddragen av vad som stadgats om mellandom i Sverige och hur de svenska normerna avviker från de lösningar som valts i Finland. Slutligen framförs några synpunkter de lege ferenda som bottnar i de observationer som gjorts under arbetets gång.