Browsing by Title

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkimuksessa tarkastellaan markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (EU) N:o 596/2014 (”MAR”) 19 artiklan mukaisia liikkeeseenlaskijoiden johtohenkilöiden ja heidän lähipiirinsä liiketoimien ilmoitus- ja julkistamisvelvollisuuksia informaatiotehokkuuden ja markkinoiden luottamuksen turvaamisen näkökulmasta. Näin pyritään tuottamaan ymmärrystä siitä, miten tulisi arvioida johtajien ja heidän lähipiiriinsä kuuluvien luonnollisten henkilöiden ja lähipiiriyhteisöjen transaktioista tehtävien ilmoitusten signalointiarvoa markkinoilla. Tehokkuusnäkökohtien ohella analysoidaan tiedon julkistamisen roolia arvopaperimarkkinoiden valvonnassa. Koska markkinatoimijat voivat ottaa sisäpiirikaupan riskin alentumisen huomioon, luottamus markkinoilla kasvaa, osallistumishalukkuus lisääntyy, markkinoiden likviditeetti paranee ja kaupankäyntikustannukset alentuvat. Tutkimuksessa yhdistetään oikeustaloustieteen ja oikeusvertailun näkökulmia oikeusdogmaattiseen tarkasteluun. Tutkimuksen alun oikeustaloustieteellisessä käsittelyssä keskitytään erityisesti informaatiotehokkuuden näkökulmaan, jonka teoreettisena perustana ovat tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, noise-teoria ja rajoitetun rationaalisuuden vaikutus sijoittajien käyttäytymiseen. MAR 19 artiklan velvoitteiden lainopillisen yleistarkastelun jälkeen tutkielmassa käsitellään sitä, millaisina MAR:n käytännön vaikutuksia tulisi pitää. Koska MAR tuli pääosin sovellettavaksi 3.7.2016 ja sen soveltamisala kattaa mm. yhtiöt, joiden rahoitusvälineet ovat kaupankäynnin kohteena säännellyllä markkinalla, kuten Helsingin pörssissä, tai monenkeskisessä kaupankäyntijärjestelmässä, kuten First North Finlandissa, 19 artiklan tulkintojen vaikutuksista on voitu kerätä tietoa laajalta alalta yhteiskunnassa. Tarkastelun näkökulmat koskevat mm. MAR:n ja kansallisen lainsäädännön suhdetta sekä Suomen toimivaltaisen viranomaisen Finanssivalvonnan kannanottoja. Tämän jälkeen esitetään vertailevan oikeustieteen keinoin, millaisia käytännön toimintatapojen eroja Euroopan läntisten ja pohjoisten jäsenvaltioiden väliltä on löydettävissä. MAR 19 artiklan mukaisen sääntelyn valvomisesta vastaavat kansalliset toimivaltaiset viranomaiset, joilla on ilmoitus- ja julkistamisvelvoitteiden konkreettisten toteuttamistapojen osalta rajallinen määrä harkinnanvaraa. Työssä vertaillaan, millä tavoin Finanssivalvonnan ohjeistus ja tulkinnat sovellettavista menettelytavoista eroavat muiden tarkasteltujen jäsenvaltioiden viranomaisten määrittelemistä käytännöistä. Vertailun tuloksia systematisoidaan ja suhteutetaan jäsenvaltioiden oikeusperinteeseen ja paikallisten markkinoiden erityisoloihin. Vertailua täydennetään luomalla lisäksi katsaus Euroopan unionin oikeuden ja Yhdysvaltain liittovaltiotasoisen oikeuden eroavuuksiin johtohenkilöiden liiketoimia koskevien säännösten osalta. Sääntelyteoriaa sivuavina huomioina työssä tarkastellaan finanssikriisien vaikutusta uuden kauppaoikeudellisen regulaation syntyyn ja institutionaalisiin muutoksiin. EU-tasolla keskeinen vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeinen kehityskulku liittyy ns. agentifikaatioon, jossa esimerkiksi Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisen (ESMA) kaltaisten valvontaviranomaisten asema ja toimivalta ovat vahvistuneet kansallisten toimijoiden kustannuksella. Työssä kiinnitetään huomiota eurooppaoikeuden ja EU:n jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön väliseen jännitteeseen. Yksityisoikeudellisen sääntelyn avainkysymykseksi nousee harmonisointikehityksen eriasteisuus yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeuden välillä. Suora sovellettavuus tekee MAR:sta sääntelyinstrumenttina oleellisella tavalla erilaisen verrattuna direktiiveihin, joista työssä käsitellään esimerkiksi osakkeenomistajan oikeudet -direktiiviä (SHRD) sekä sen kansallisesta implementoinnista seuranneita muutoksia. Lähipiirimääritelmien vertailun lisäksi sivutaan tiiviisti yhtiöiden ja yhteisöjen uutta velvollisuutta tosiasiallisten edunsaajiensa ilmoittamiseen. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että Suomessa omaksutut julkistamisen menettelytavat poikkeavat läntisen Euroopan jäsenvaltioiden valtavirrasta erityisesti laajuutensa suhteen, sillä täkäläisille markkinoille tarjotaan huomattavan paljon tietoa johdon liiketoimista. Toinen päätulos on, että markkinoiden luottamusta suojataan MAR 19 artiklassa tavoilla, joihin liittyy ongelmia informaatiotehokkuuden osalta. MAR velvoittaa julkistamaan potentiaalisesti myös sellaista informaatiota, jota markkinaosapuolet eivät tosiasiallisesti käytä sijoituspäätöstensä tukena. Keskeiset haasteet koskevat lähipiirien laajuuden ja signalointiarvoltaan tarpeeksi merkittävien transaktioiden määrittelyä. Kolmanneksi arvioidaan, että agenttiteorian näkökulmasta MAR 19 artiklan taustalla voidaan nähdä osakkeenomistajan ja johdon välinen fidusiaarisuhde. Johtohenkilöiden liiketoimet -tiedotteilla arvioidaan olevan markkinoiden näkökulmasta suotuisia tehtäviä, sillä tiedotteiden ansiosta markkinat saavat enemmän tietoa johdon käyttäytymisestä. Palkitsemisjärjestelmien osalta raportointivelvoitteen perusteluongelma kiteytyy transaktioiden tahdonvaltaisuuteen: koska johto ei voi itse aktiivisesti päättää, annetaanko sille tietyllä hetkellä kannustimena osakepalkkioita vai ei, ilmoitukset eivät signaloi mitään sisäpiiriläisten preferensseistä tai odotuksista.

Markkinoinnin määrä yhteiskunnassamme on lisääntynyt digitaalisuuden myötä. Viime vuosien aikana se on kasvanut huomattavasti erityisesti sosiaalisessa mediassa ja kaupallisuuden jatkuvan lisääntymisen myötä sosiaalisen median sisällön tuottamisesta on tullut monille työ. Sosiaalisen median vaikuttajat tekevät sekä kaupallista sisältöä että omiin mielipiteisiin pohjautuvaa sisältöä. Vaarana on, että markkinointi sekoittuu vaikuttajan omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiin, ja kuluttajat altistuvat kaupalliselle sisällölle tietämättään. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan markkinoinnin tunnistettavuuden arviointia sosiaalisen median vaikuttajamarkkinoinnin kontekstissa ja systematisoidaan arviointiin vaikuttavia tekijöitä. Tarkasteltavina markkinointikanavina ovat blogit, YouTube ja muut sosiaalisen median alustat, kuten Instagram. Ennen kuin päästään arvioimaan markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymistä, tutkielman esikysymyksenä pohditaan, millainen toiminta yleisesti ja erityisesti sosiaalisessa mediassa on ylipäänsä markkinointia, johon markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimus soveltuu. Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on, miten markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymistä arvioidaan – yhtäältä yleisesti ja toisaalta erityisesti sosiaalisen median vaikuttajamarkkinoinnissa. Tutkielmassa tarkastellaan markkinoinnin tunnistettavuuden arviointikriteerejä ja peilataan niitä sosiaalisen median ympäristön erityispiirteisiin. Erityisesti pyritään selvittämään, milloin ja miten kaupallinen sisältö tulee merkitä sosiaalisessa mediassa. Markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimuksen täyttymisen edellytykset on jätetty avoimeksi lainsäädännössä ja esitöissä. Myöskään perinteisiä markkinoinnin muotoja käsittelevästä oikeuskäytännöstä ei saada yksiselitteistä vastausta markkinoinnin tunnistettavuuden periaatteen arviointiin uudessa digitaalisessa kontekstissa. Mainonnan eettinen neuvosto on kuitenkin antanut viime aikoina useita lausuntoja markkinoinnin tunnistettavuudesta sosiaalisessa mediassa. Tutkielmassa tarkastellaankin laajasti viranomais- ja itsesääntelyohjeita sekä niiden soveltamiskäytäntöä elinkeinoelämän itsesääntelyelimissä. Tarkastelussa havaitaan, että markkinoinnin käsite on hyvin laaja. Markkinointina pidetään kaikenlaisia tilanteita, joissa yritys maksaa jollakin tavalla brändinsä näkyvyydestä sosiaalisen median vaikuttajalle. Kaiken kaupallisen sisällön on oltava erotettavissa muusta sisällöstä markkinointivälineestä riippumatta. Markkinoinnin tunnistettavuuden arviointi on kokonaisarviointia, jossa huomioon otetaan useita tekijöitä, kuten markkinointiväline, markkinoinnin esitystapa sekä markkinointia osoittavan merkinnän sanamuoto ja havaittavuus. Markkinointia arvioidaan sen kohdeyleisön keskivertokuluttajan näkökulmasta ja erilaisissa sosiaalisen median kanavissa tunnistettavuuden vaatimus täytetään eri tavoin. Näyttäisi siltä, että digitaalisuuden ja markkinoinnin modernien muotojen myötä markkinoinnin tunnistettavuuden vaatimus on aiempaa korkeampi. Sosiaalista mediaa pidetään ympäristönä, jossa kuluttaja ei ole tottunut kohtaamaan markkinointia. Lisäksi markkinoinnin kohderyhmä on nuorta. Tyypillisesti sosiaalisessa mediassa sisältöä myös selaillaan nopeasti ja pintapuolisesti, joten kaupallisen sisällön on oltava tunnistettavissa entistä nopeammin ja selkeämmin. Tämän vuoksi sosiaalisessa mediassa on korostuneen tärkeää ilmoittaa markkinoinnista selkeällä ja helposti havaittavalla merkinnällä, jotta kuluttaja tunnistaa kaupallisen sisällön ensisilmäyksellä. Markkinoinnin selkeä merkitseminen onkin tärkein keino lisäämään vaikuttajamarkkinoinnin läpinäkyvyyttä ja avoimuutta.

Marknadsmanipulation är en form av straffbart marknadsmissbruk. De straffrättsliga reglerna hittas alltsedan totalreformen av strafflagen år 1999 i strafflagen. Idag finns två mycket centrala europeiska regelverk på området: marknadsmissbruksförordningen (MAR) och marknadsmissbruksdirektivet (MAD II). Dessa regelverk har inverkat starkt på det nationella rättsläget. I och med att användningen av internet har ökat har även miljön som värdepappersmarknaden existerar i förändrats. Under 2020–2021 uppstod ett dittills oskådat fenomen på börsen i USA, då ett stort antal individer samordnade sig via sociala medier för att uppnå en effekt på bolaget GameStops aktiekurs. Som resultat av skeendet uppstod frågan på ett allmänt plan ifall sådana typer av manipulativa flockbeteenden kan vara straffbara. Den straffrättsliga bedömningen utgår ifrån en viss brottsbeskrivning, vars element bör tolkas för att kunna bedöma ifall någonting straffbart hänt. Marknadsmanipulation kan antingen ske genom information i endera skriftlig eller muntlig form eller genom transaktioner. För att bedöma under vilka grunder som ansvar kan tillskrivas individer som agerar i grupp analyseras brottet marknadsmanipulation utifrån de straffrättsliga bestämmelserna om medverkan. Denna avhandlings syfte är att ge en överskådlig blick av brottet marknadsmanipulation samt besvara frågan om huruvida flockbeteenden på marknaden kan anses vara marknadsmanipulation i brottets egentliga mening. Rättsläget är någorlunda otydligt till följd av bristen på rättspraxis på nationell nivå, vilket leder till att särskilt svensk praxis får en större betydelse för att beskriva det aktuella läget.

Tutkielmassa käsitellään materiaalista prosessinjohtoa Suomessa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä. Välimiesten keskeisenä velvollisuutena on antaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Materiaalisella prosessinjohdolla tarkoitetaan välimiesten tekemiä toimia asian selvittämiseksi. Välimiesten myötävaikutusta asian selvittämisessä on pidetty käytännön kannalta tärkeänä. Kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty erisuuntaisia näkemyksiä välimiesten roolista asian selvittämisessä. Tutkielmassa tutkitaan, miten niin yleiset prosessioikeudelliset periaatteet kuin välimiesmenettelyssä noudatettavat periaatteet vaikuttavat välimiesten harjoittamaan materiaaliseen prosessinjohtoon. Oikeuskäytännön avulla perehdytään siihen, millaista prosessinjohtoa välimiehiltä voidaan katsoa edellytettävän. Tutkielman lopuksi pohditaan, miten välimiesten tulisi harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa. Tutkielma on lainopillinen tutkielma, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassaolevaa oikeutta. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan rinnakkain niin välimiesmenettelylain (967/1992, VML) kuin Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen näkökulmasta. Yleisillä prosessioikeudellisilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa oikeudenkäymiskaaressa (4/1734, OK) säädettävistä periaatteista, jotka vaikuttavat materiaaliseen prosessinjohtoon. Näitä ovat vaatimistaakka, väittämistaakka ja jura novit curia -periaate. Periaatteiden tarkka sisältö esitellään siviiliprosessuaalisessa kontekstissa. Lisäksi OK:ssa on nimenomaisia säännöksiä materiaalisen prosessinjohdon keinoista. Tutkielmassa pohditaan OK:n säännösten merkitystä välimiesmenettelyssä. Periaatteita on käsitelty välimiesoikeudellisessa kontekstissa ratkaisussa KKO 2008:77, joka muodostaa keskeisen lähteen tutkielmassa. Välimiesmenettelyssä noudatettavilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa asianosaisautonomiaa, kontradiktorista periaatetta, menettelyn joutuisuutta, menettelyn lopullisuutta ja välimiesten puolueettomuutta. Nämä kaikki periaatteet yhdessä yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden kanssa muodostavat sen viitekehyksen, jonka valossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti välimiesten prosessinjohtoa suhteessa asianosaisten prosessitoimiin. Välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1 kohta) tai jos asianosaisille ei ole varattu tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen (VML 41.1 §:n 4 kohta). Tutkielmassa käsitellään laajasti näitä kumoamisperusteita koskevaa kotimaista ja ulkomaista oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytäntö ei edellytä välimiehiltä aktiivista roolia asian selvittämisessä. Välimiesten aktiivista roolia kuitenkin puoltavat menettelyn kustannustehokkuus ja se, ettei välimiesmenettelyssä ratkaisu saa tulla asianosaiselle yllätyksenä. Vaikka oikeuskäytäntö ei edellyttäkään välimiesten aktiivista prosessinjohtoa, niin tutkielmassa päädytään suosittamaan edellä mainituista syistä välimiesten aktiivista prosessinjohtoroolia.

Tiivistelmä – Referat – Abstract This thesis deals with mediation of commercial conflicts in contractual relationships between all sizes of corporations. The contracts are based on continuous co-operation and they are binding in the long-term. The research is particularly important because mediation has not become very established in Finland. The trend for mediation has, however, been growing in Finland. Furthermore, there are many misunderstandings about mediation that deserve to be corrected. It has been proven that when the general public searches for a mediator, it does not usually know how mediation is defined. Individual mediators may offer processes that are completely different from one another. Free, out-of-court mediation has been chosen as the subject because it is a reasonable, probably relatively cost-effective and flexible, effective, voluntary, confidential and future-oriented process. In the mediation process, the parties are empowered to find their own settlement and retain control; resting on the parties’ consent and acceptance, helped to maintain the business and develop the mutual relationship by improving the communication. Mediation is suited for settling commercial conflicts in long-term contractual relationships. Such contractual perspective forms the basis and background for this thesis. Another governing perspective relates to procedural law, i.e. the parties’ procedural rights such as the protection under the law, self-determination, mediator neutrality and impartiality, constituting a fair mediation process. The most common division between different mediation models is the division between facilitative and evaluative mediation. My hypothesis is that these two mediation models are very different. Furthermore, facilitative and evaluative mediation should principally not be combined in the same mediation process in order to ensure and protect the parties’ procedural and other rights. The central questions this thesis aspires to answer are: What are the most important elements in mediation ethics and how will ignoring these affect the mediation process and the parties? Should mediation of commercial conflicts be regulated? Does facilitative or evaluative mediation form a best practice of mediation? If so, does this result in any consequences as regards to the other mediation model? The practice of mediation regularly generates ethical dilemmas. Mediation ethics have not yet been sufficiently noticed in Europe, but it has been the subject of active discussion in the U.S.A. There are multiple scenarios that can lead to unwanted ethical problems in mediation. Mediator neutrality and impartiality, the role of the mediator, and self-determination are ethical problems discussed further in this thesis. Specific issues relating to evaluative mediation and evaluations in general are discussed. The role of the mediator, both the principal role and other roles, are centrally connected to neutrality and impartiality. The qualities of mediation and mediation as a process of conflict resolution in general closely interact with issues relating to a mediator’s role. Mediators can assume several roles in the mediation process. The mediator’s understanding of his or her role is an important part of ethical questions. Two proposals to handle the issue with facilitative and evaluative mediation are presented. Furthermore, two examples of mediation of fictive commercial conflicts are discussed in order to demonstrate the significance of the choice between facilitative and evaluative mediation for the content, satisfaction and outcome of mediation as well as the parties’ protection under the law, the parties’ choice to engage in mediation, their choice to settle, and the settlement’s quality.

Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.

Denna magisteravhandling behandlar civilrättslig mellandom enligt rättegångsbalken 24:6. Avhandlingens ändamål är att erbjuda en utförlig och rättsdogmatiskt förankrad framställning av den civilrättsliga mellandomen i det finska rättssystemet. I avhandlingen behandlas följaktligen för ämnet relevant lagstiftning och hur mellandom kommit att tillämpas i rättspraxis. Mellandomens tillämpningsområde avgränsas i förhållande till närbelägna processuella instrument såsom deldom och beslut gällande processinvändningar. I avhandlingen presenteras även de processekonomiska fördelar som eftersträvas med mellandom och de förutsättningar som i lag och doktrin uppställts för meddelandet av mellandom. I avhandlingen behandlas både mellandom som meddelas enligt rättegångsbalken 24:6.1, som reglerar mellandom gällande prejudicerande käromål, och mellandom enligt rättegångsbalken 24:6.2, som reglerar mellandom i prejudicerande frågor. I avhandlingen markeras de många olikheter som råder mellan dessa två former av mellandom. Frågor som ägnas särskild uppmärksamhet är ändringssökande i mellandom och mellandomens rättskraft. Avhandlingen innehåller även en rättsjämförelse med den svenska regleringen av mellandom. Således presenteras huvuddragen av vad som stadgats om mellandom i Sverige och hur de svenska normerna avviker från de lösningar som valts i Finland. Slutligen framförs några synpunkter de lege ferenda som bottnar i de observationer som gjorts under arbetets gång.

Valvontalautakunta on Asianajajaliiton yhteydessä toimiva riippumaton elin, joka valvoo asianajajia, julkisia oikeusavustajia ja tietyin edellytyksin luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia eli lupalakimiehiä ja arvioi valvottavien menettelyn ammattieettisyyttä. Tutkielman aiheena on valvontamenettely valvontalautakunnassa erityisesti sen julkisuuden ja salassapitokysymysten näkökulmasta. Valvontalautakunta käyttää tehtävässään julkista valtaa ja hoitaa julkista hallintotehtävää, jonka antaminen muulle kuin viranomaiselle edellyttää perustuslain 124 §:n mukaan, etteivät hyvän hallinnon perusteet vaarannu ja että tehtävän hoitaminen tällaisen tahon toimesta on tarkoituksenmukaista. Myös julkisuusperiaatteen noudattaminen kuuluu hyvän hallinnon takeisiin. Julkisuudella taataan toiminnan ennakoitavuus ja uskottavuus sekä yleisön luottamus. Valvontalautakunnan toimintaan ja asiakirjojen julkisuuteen sovelletaan julkisuuslakia ja hallintolakia ja menettely on lähtökohtaisesti asiakirjajulkista. Valvontamenettely muistuttaa hallintomenettelyä, mutta valvonta-asian käsittely eroaa hallintoasian käsittelystä erityisesti muutoksenhaun suhteen, kun muutosta valvontalautakunnan ratkaisuihin haetaan hovioikeudelta hallinto-oikeuden sijaan. Tällä on vaikutusta asiakirjojen julkisuuteen ja salassapitoon sovellettavan lain valinnassa, sillä julkisuuslain sijaan hovioikeudessa valvonta-asian asiakirjoihin sovelletaan oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettua lakia, joka asettaa julkisuuslakia korkeammat edellytykset asiakirjojen salassapidolle. Valvonta-asian käsittely on pääosin kirjallista ja käsittelyn julkisuuteen on sovellettavissa, mitä hallintoasioiden käsittelyn julkisuudesta on hallintolaissa säädetty. Yleisöjulkisuutta ei näin sovelleta valvontamenettelyyn. Valvontalautakunnan asiakirjat ovat kuitenkin julkisuuslain perusteella lähtökohtaisesti julkisia ja viranomaisen asiakirjoihin rinnastettavissa. Julkisuutta rajoittaa julkisuuslain salassapitosäännösten lisäksi myös asianajajan salassapitovelvollisuus. Asianajajan laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden alaiset tiedot ovat myös valvontalautakunnassa salassa pidettäviä. Tilanne voi kuitenkin muuttua, jos valvontalautakunnan ratkaisusta valitetaan hovioikeuteen, jolloin salassapidon edellytyksenä on lisäksi se, että tiedon paljastumisesta aiheutuisi todennäköisesti merkittävää haittaa niille eduille, joita laissa säädetty salassapitovelvollisuus suojaa. Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat tiedot eivät voi olla salassa pidettäviä hovioikeuden lisäksi myöskään valvontalautakunnassa, sillä salassapito edellyttää lain tasolla määrättyä salassapitovelvollisuutta. Asianajaja on kuitenkin velvollinen vastaamaan valvonta-asiassa näiden velvollisuuksien rajoittamatta. Velvollisuudet, joita asianajajan edellytetään noudattavan, ovat ristiriidassa keskenään. Ristiriitatilanteen ratkaiseminen niin, että sekä asianajajan että hänen asiakkaansa intressit toteutuisivat, edellyttäisi asianajajalain muutosta. Asianajajan lakisääteinen salassapitovelvollisuus pitäisi laajentaa koskemaan myös vaitiolovelvollisuuden alaisia tietoja.

Tutkielmani käsittelee vastaaja-velallisen oikeuksiin pääsyä summaarisessa menettelyssä. Vaikka lainsäädännön tasolla siviiliprosesseja on vain yksi, empiirisesti voidaan erottaa erillinen summaarinen menettely siviiliprosessin sisällä, kun suppealla haastehakemuksella vireille tullut asia ratkaistaan kirjallisessa valmistelussa yksipuolisella tuomiolla. Siviilioikeudellinen oikeusturva toimii alustana aineellisen lainsäädännön takaamien oikeuksien toteutumiselle. Oikeusturvan toisena ulottuvuutena pidetään menettelyn reunaehtoja, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiä, jotka prosessin tulee joka tapauksessa toteuttaa. Kuitenkin rajalliset resurssit, oikeudenhoidon säästöt ja yhteiskunnalliset käsitykset muokkaavat prosessikäsityksiä ja painotuksia. Summaarinen menettely ja siitä käyty keskustelu tuo varsin selvästi esiin näitä ristiriitaisuuksia; miten sovittaa yhteen kustannustehokas, massamuotoinen maksuvelvollisuuden vahvistaminen ja toisaalta pakottavan lainsäädännön suojasäännösten toteutuminen osapuolten asemat ja niihin kuuluvat vastuurakenteet huomioivalla tavalla? Summaaristen asioiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti vuoden 2007 jälkeen. Asiamäärien kasvun syynä on pidetty kotitalouksien korkeaa velkaantumisastetta ja kuluttajaluottojen yleistymistä. Kuluttajien velkaantumiseen ja kuluttajaluottojen kielteisiin vaikutuksiin on pyritty puuttumaan useilla aineellisen lainsäädännön uudistuksilla, kuten korkokattosääntelyllä. Painetta velkaantumis- ja kuluttajansuojakeskustelun ulottamisesta prosessuaaliselle puolelle on muodostunut vasta hiljattain. Tuomioistuimen merkittävä rooli kuluttajansuojan toteutumisessa on noussut esiin kotimaisessa keskustelussa unionin oikeutta tulkinneen korkeimman oikeuden ratkaisun KKO:2015:60 kautta. Ehkäpä oikeudenalajaottelun vuoksi summaarinen menettely on pysynyt tämän keskustelun ulkopuolella, vaikka sitä voidaan pitää kiinteänä osana maksuhäiriömerkintään johtavaa velanperintää. Aiemmassa tutkimuksessa vastaajan oikeusturvan kannalta merkityksellisiä seikkoja on kyllä nostettu useissa yhteyksissä esiin, mutta kattavaa tutkimusta niiden toteutumisesta ei ole tehty. Tutkimuskysymykseni on miten vastaaja-velallisen oikeusturva toteutuu summaarisessa menettelyssä. Siihen vastatakseni olen käynyt läpi käräjäoikeuksien yksipuolisia tuomioita vuosilta 2014–2016. Aineisto on koostunut 5 000 yksityishenkilöä koskevasta, käräjäoikeuksissa yksipuolisella tuomiolla ratkaistusta velkomusasiasta vuosilta 2014–2016. Velkomustuomioiden kautta pyrin analysoimaan vastaajan toimintamahdollisuuksia ja sitä, miten oikeuksiin pääsyn toteutumista voidaan arvioida. Tutkimukseni oikeuspoliittisena antina voidaan nähdä keskeisten tiedon tuottaminen summaarisen menettelyn kehittämisestä käytävälle keskustelulle. Työni jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan muodostaa summaarisen menettelyn lainopillinen tarkastelu. Jakson tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten prosessuaalinen vastuunjako tuomioistuimen ja osapuolten välillä rakentuu summaarisessa menettelyssä; mitä kuuluu tuomioistuimen tutkimisvaltaan ja mikä jää sen ulkopuolelle vastaajan väittämistaakan varaan. Toisessa osiossa täydennän kuvaa valmisteluasiakirjojen analyysilla sekä aineiston tuomioiden perusteella hahmottuvien, vastaajan oikeussuojan toteutumismahdollisuuksien esittelyllä, jossa hyödynnän aineiston määrällistä analysointia. Kolmannessa jaksossa muotoilen osapuolten ja tuomioistuimen positioita Marc Galanterin (1974) klassikkoartikkelin Why the ”Haves” Come Out Ahead: Speculations on the Limits of Legal Change osapuolikapasiteettiteorian kautta. Analyysini avaa toimintamahdollisuuksia tilanteessa, jossa menettelyssä nousee esiin oikeudellisesti tulkinnanvarainen kysymys. Aineistolähtöinen kuvaus rakentuu yksittäisen kantajan tuomioille, jota kuitenkin laajennan toimintamahdollisuuksien systemaattiseen tarkasteluun. Silloin kun summaarinen prosessi perusmuodossaan, se täyttää työni mukaan hyvin tarkoituksensa: kustannustehokkaan velan vahvistamisen. Kun menettelyssä tulee vastaan pakottavan lainsäädännön kannalta tulkinnanvarainen tilanne, tilanne muuttuu. Määrällinen tarkastelu antoi viitteitä siitä, vastaajan näkökulmasta vaatimuksen riitauttamiselle voi olla tiedollisia tai taloudellisia esteitä. Myös osapuolten toimintamahdollisuutta koskeva analyysini nostaa esiin kriittisiä huomioita väittämistaakan aktiivisuusvelvoitteen soveltuvuudesta summaarisiin asioihin. Galanterin osapuolikapasiteettiteoriaan pohjautuvan analyysini tuloksena kantaja-velkojalla on selvästi vahvemmat toimintamahdollisuudet menettelyssä. Lisäksi tutkimukseni keskeinen havainto on, että pelkkä prosessilainsäädännöllinen tutkintaoikeus (tai -velvollisuus) ei suoraviivaisesti manifestoidu pakottavan lainsäädännön toteutumisena. Analyysin perusteella kyse ei ole vain siitä, onko tuomioistuimella sopivat juridiset työkalut, vaan yhtäältä myös siitä, tunnistetaanko oikeudellisesti tulkinnanvaraiset tilanteet.

Kansainvälisten vero-oikeuden haasteet nousivat poliittiselle agendalle vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin seurauksena ja OECD käynnistikin G20 maiden aloitteesta vuonna 2013 veropohjan rapautumista ja voittojen siirtoa koskevan hankkeen (base erosion and profit shifting, jäljempänä ”BEPS”). OECD:n tuottaman selvityksen perusteella kansainvälisen verotuksen järjestelmän periaatteet eivät olleet pysyneet ajan tasalla kansainvälistyneen ja muuttuneen liiketoimintaympäristön kanssa ja monikansallisten yritysten verosuunnittelu oli muuttunut yhä aggressiivisemmaksi. OECD laati tuottamansa selvityksen perusteella BEPS-toimintasuunnitelman, jossa esitettiin 15 suositusta veropohjan rapatutumisen ja voittojen siirron ehkäisemiseksi. EU antoi OECD:n loppuraporttien julkaisun jälkeen OECD:n suositusten pohjalta direktiivin 2016/1164 sisämarkkinoiden toimintaan suoraan vaikuttavien veron kiertämisen käytäntöjen torjuntaa koskevien sääntöjen vahvistamisesta. Direktiivin yhteydessä todettiin kuitenkin vielä olevan tarpeellista kehittää EU:n verokohtelun eroavuuksia eli hybridijärjestelyitä koskevaa lainsäädäntöä. EU antoikin direktiivin 2017/952 direktiivin 2016/1164 muuttamisesta siltä osin kuin on kyse verokohtelun eroavaisuuksista kolmansien maiden kanssa. Kansallisesti direktiivi 2017/952 pantiin täytäntöön direktiivin käänteisen hybridin verokohtelun eroavuutta koskevaa 9 a artiklaa lukuun ottamatta lailla eräiden rajat ylittävien hybridijärjestelyjen verotuksesta 1567/2019 (”hybridilaki”). Hybridilaissa säädetään rajat ylittäviin hybridijärjestelyihin liittyvien menojen vähennyskelpoisuudesta ja tulojen veronalaisuudesta. Hybridilain tavoitteena on ennaltaehkäistä järjestelyitä, joiden avulla tuloja jää verottamatta tai samoja menoja vähennetään useampaan kertaan tekemällä tällaisista järjestelyistä vähemmän houkuttelevia. Hybridilaissa säädeltyjä järjestelyjä ovat rahoitusvälineeseen liittyvät hybridijärjestelyt, järjestelyt, joissa on hybridiyksikkö suorituksensaajana tai -maksajana, järjestelyt, joissa sama meno voidaan vähentää kahdella eri lainkäyttöalueella sekä kiinteisiin toimipaikkoihin liittyvät järjestelyt. Lisäksi hybridilaissa säädetään menon vähennyskelvottomuudesta järjestelyissä, joissa meno kuitataan hybridijärjestelyyn liittyvää suoritusta vastaan. Hybridijärjestelyitä nimenomaisesti koskevaa säätelyä ei ole Suomessa aikaisemmin ollut lukuun ottamatta elinkeinotulon verottamisesta annetun lain 6 a §:n 9 ja 10 momenttia, jotka koskevat ainoastaan osinkotulojen veronalaisuutta tietyissä tilanteissa. Tutkielman tarkoituksena on käsitellä hybridilain säätelemää menon kuittaamista hybridijärjestelyyn liittyvää suoritusta vastaan (hybridilaki 8 §), erityisesti säännöksen soveltamisalan rajojen näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään nostamaan säännöksen verovelvollisille ja veroviranomaisille mahdollisia luomia ongelmakohtia ja etuja. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on kommentoida hybridilaille asetettujen tavoitteiden saavuttamista hybridilain 8 §:n osalta sekä sääntelyn suhdetta hyvän verojärjestelmän periaatteisiin. Tutkielmassa kommentoidaan myös eräitä hybridilain käsitteitä, kuten verokohtelun eroavuus, jotka ovat hybridilain 8 §:n soveltamisalan kannalta olennaisia.