Browsing by Title

Osakkeen maksamista apportilla eli muulla omaisuudella kuin rahalla on säännelty Suomessa jo vuoden 1895 osakeyhtiölain säätämisestä lukien. Koska apporttisääntely asettaa yhtiöille velvollisuuden noudattaa tiukkoja muotovaatimuksia, sääntelyn kiertäminen saattaa toisinaan muodostua houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Suomen vuoden 2006 osakeyhtiölain apporttisääntelyn kiertämistä koskevat säännökset sisältyvät yhtiön perustamista koskevan 2 luvun 6 §:ään ja maksullista osakeantia koskevan 9 luvun 12 §:ään ja vastaavat sanamuodoltaan toisiaan. OYL 2:6.3:ssa ja OYL 9:12.3:ssa säädetään, että jos osakkeiden merkintähinta maksetaan rahassa edellytyksin, että yhtiö hankkii vastiketta vastaan omaisuutta, hankinnassa tulee noudattaa apporttiomaisuudella maksamisesta annettua sääntelyä. Osakeyhtiölain perusteluissa todetaan, ettei OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n soveltaminen riipu siitä, keneltä omaisuutta hankitaan, mutta käytännössä kyseeseen tulevat joko osakkeen merkitsijä tai hänen läheisensä. Perusteluista huolimatta sääntelyn tulkinnasta on ollut oikeuskirjallisuudessa erimielisyyttä. Tulkinnallisen epäselvyyden lisäksi apporttisääntelyn kiertämistä koskevaa sääntelyä pidetään nykymuodossaan melko yleisesti tarpeettoman raskaana hallinnollisena taakkana. Kritiikin voidaan osaltaan nähdä yhdistyvän yleisempään, eurooppalaistyyppistä pääomasääntelyä koskevaan debattiin, joka on käynyt vilkkaana erityisesti angloamerikkalaisten ja saksalaisten oikeustieteilijöiden keskuudessa ja jonka keskiössä on ollut velkojiensuojan ja lainsäädännön tehokkuuden välinen vastakkainasettelu. Keväällä 2016 annetussa osakeyhtiölain muutostarpeita koskevassa arviomuistiossa OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n säännöksiä on ehdotettu rajattavan siten, että sääntely soveltuisi vain tilanteisiin, joissa yhtiö hankkii omaisuutta osakkeen merkitsijältä, muulta osakepääomaan varoja sijoittavalta tai näiden lähipiiriin kuuluvalta henkilöltä. Sääntelyn keventäminen ehdotetun rajauksen avulla sai paljon kannatusta niissä arviomuistiossa annetuissa lausunnoissa, joissa asiasta lausuttiin. Toisaalta tuotiin esille huoli velkojiensuojasta, jos ehdotettu rajaus tehtäisiin. Tutkielman keskeisimmät tutkimuskysymykset liittyvät OYL 2:6.3:n ja OYL 9:12.3:n velkojiensuojamekanismeihin ja sääntelyn uudistamispyrkimyksiin liittyviin riskeihin velkojan näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin selvittämään, mihin nykyinen apporttisääntelyn kiertämistä koskeva sääntely ja sen muotoilu perustuvat. Pääasiallisena kysymyksenä tutkitaan, heikentäisikö arviomuistiossa sääntelyyn esitetty rajaus velkojiensuojaa tosiasiallisesti ja missä määrin muut säännökset, erityisesti varojenjako- ja takaisinsaantisäännökset, riittäisivät suojaamaan velkojia ylihintaisilta hankinnoilta. Toisaalta pyritään tarkastelemaan niitä mahdollisia tehokkuushyötyjä, joita sääntelyn rajaamisella olisi.

Tutkielma käsittelee standardeille olennaisten patenttien lisensoimisessa käytettävien FRAND-ehtojen sekä patentinhaltijoiden standardoimisjärjestöille antamien FRAND-sitoumusten merkitystä. Aihetta tutkitaan säännösten ja oikeuskäytännön osalta ensisijaisesti Euroopan unionin lainkäyttöpiirin kontekstissa. Aihe on keskeinen etenkin alati merkityksellisemmäksi muuttuvan ICT-alan piirissä. FRAND on lyhenne käsitteistä fair reasonable and non-discriminatory, eli oikeudenmukainen, kohtuullinen ja syrjimätön. Standardoimisjärjestöt vaativat patentinhaltijoita antamaan FRAND-sitoumuksen samassa yhteydessä sen kanssa, kun patentinhaltijan patentti otetaan osaksi standardia. Tässä on tiivistetysti kyse patentinhaltijan sitoumuksesta myöntää lisenssejä kolmansille, myös kilpailijoilleen, FRAND-ehdoin. Itse FRAND-ehtoja ei ole tarkasti määritelty. Tutkielmassa pyritään selvittämään FRAND-ehtojen ja -kokonaisuuden merkityksiä kahden pääasiallisen näkökulman kautta. Ensimmäinen näkökulmista on Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulma. Tarkastelun välineinä tässä yhteydessä on unionin sääntely sekä oikeuskäytäntö, keskeisimpinä asioina Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen artiklat 101 ja 102 sekä merkittävästi FRAND-lisensoimismenettelyyn ja kilpailuoikeuteen liittyvä vuoden 2015 Huawei v. ZTE -ratkaisu. Tutkielman toisessa näkökulmassa FRAND-kokonaisuuden merkitystä tarkastellaan eritellysti oikeudenmukaisuus-, kohtuullisuus- ja syrjimättömyys -käsitteiden kautta. Lähestymistapa tässä tarkastelussa on lisensoimismenettelyn sisäpuolinen ja sopimusehtoja tarkasteleva. Tutkielmassa muodostetaan kokonaiskuva FRAND-kokonaisuudesta kilpailuoikeudellisena ja sopimusoikeudellisena ilmiönä

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella sitä, mitä seksuaalirikosten kriminalisoinneilla pyritään suojelemaan. Raiskaus rikosoikeudellisena ongelmana esitellään tutkielmassa alkaen antiikin valtakuntien yhteiskunnista nykypäivään sekä tulevaan suostumuksen puutteeseen perustuvaan rikoslainsäädännön muutoksiin. Naisen yhteiskunnallisen aseman ollessa miehelle alisteinen, katsottiin seksuaalirikosten rikkovan miehen ja perheen oikeuksia. Rikoksentekijän tuli hyvittää tekonsa naisen aviomiehelle, isälle tai muulle miehelle, jonka vaikutusvallalle alisteinen uhri oli. Kristinuskon ja kirkon vaikutus näkyi sekä suhtautumisessa seksuaalirikoksiin mutta myös yleisesti yhteiskunnallisissa asenteissa sukupuolisuhteisiin ja seksuaalisuuteen vuosisatojen ajan. Absoluuttinen sukupuolimoraali perustui käsitykseen, että avioliitto loi ainoan sallitun pohjan varsinkin naisten sukupuolisuhteille. Yleistä siveellisyyttä pyrittiin suojelemaan seksuaalirikoslainsäädännöllä vielä pitkälle 1970-luvulle. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ollut seksuaalirikoslainsäädännön suojan kohteena jo vuodesta 1971. Siitä huolimatta vielä nykyinenkin rikoslain raiskausta koskeva säännös perustuu väkivallan käyttöön tai sen uhkaan.

Osakeyhtiössä osakkeenomistajat käyttävät päätösvaltaansa yhtiökokouksessa, jossa päätökset tehdään enemmistöperiaatteen mukaisesti ellei osakeyhtiölaissa (jäljempänä OYL) tai yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Enemmistöperiaate toisaalta mahdollistaa osakeyhtiössä tehokkaan päätöksenteon, mutta mahdollistaa myös enemmistöosakkeenomistajille mahdollisuuden käyttää määräysvaltaansa väärin. Tämän estämiseksi OYL:ssa on säädetty erilaisia oikeussuojakeinoja, jotka turvaavat vähemmistöosakkeenomistajan asemaa väärinkäytöstilanteissa. Yksi tällaisista keinoista on moitesääntely OYL 21 luvussa. Tutkielmassa osakeyhtiöoikeudellista pätemättömyyttä ja eritoten mitättömyyttä pyritään systematisoimaan vähemmistöosakkeenomistajan oikeussuojan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan ensin vähemmistöosakkeenomistajan oikeussuojaa OYL:n yleisten periaatteiden puitteissa. Toiseksi tarkastellaan sitä, miten moitesääntely systematisoituu osana vähemmistöosakkeenomistajan oikeussuojaa OYL:n kokonaisuudessa. Moitesääntelyn tarkempaa analysointia varten on tarpeen selvittää lisäksi se, miksi moitesääntely otettiin osaksi osakeyhtiölakia ja minkälaisiin haasteisiin ja tarpeisiin moitesääntelyllä on pyritty vastaamaan. Tämän jälkeen huomio keskittyy nimenomaan OYL 21:2:n mitättömyysperusteiden tarkasteluun ja sen selvittämiseen, miten eri mitättömyysperusteita on tulkittu oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa. Erityistä huomiota kiinnitetään mitättömyyden korjaantumiseen. Näillä keinoin pyritään tarkentamaan osakeyhtiöoikeudellisen mitättömyyden luonnetta osana vähemmistöosakkeenomistajan oikeussuojaa. Tutkielmassa käy ilmi, että moitesääntely on olennainen ja tärkeä osa vähemmistöosakkeenomistajan ex post -oikeussuojakeinoja. Vaikka tutkielmassa käydään läpi runsaasti OYL 21:2:ään liittyviä tuomioistuinten ratkaisuja, käy ilmi, että oikeuskäytäntöä on silti valitettavan vähän ottaen huomioon se, että esimerkiksi mitättömyyden korjaantumiseen liittyvä kysymys jää OYL:n esitöissä ja oikeuskirjallisuudessakin vähälle huomiolle. Oikeuskäytännön, OYL:n esitöiden ja oikeuskirjallisuuden valossa näyttäisi siltä, että mitättömyyden korjaantumiseen kuluvaan kohtuulliseen aikaan vaikuttavia seikkoja ovat ainakin seuraavat: milloin osakkeenomistaja on saanut tietää päätöksestä, mitkä ovat osakkeenomistajan mahdollisuudet saada päätöksestä tieto, onko päätöksen mukainen oikeustila muuttunut pysyväksi yhtiön kannalta, kuinka vakava päätöksen lainvastaisuus on, minkä laatuinen päätöksen lainvastaisuus on, mikä on päätöksen merkitys vähemmistöosakkeenomistajille ja mitä tahoa suojaavia säännöksiä päätöksellä on rikottu. Tutkielman lopussa korostetaan, että taustaolosuhteet tilanteissa, joissa yhtiökokous tai hallitus on rikkonut päätöksellään osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä, eivät koskaan voi olla täysin identtiset ja rajanveto moitteenvaraisen pätemättömyyden ja mitättömyysperusteisen pätemättömyyden ja toisaalta pätevyyden välillä voidaan tehdä vain tapaus tapaukselta.

Tekoälyn aikakausi on saapunut ja sen vaikutukset ulottuvat monille eri aloille, myös oikeustieteeseen. Tämän seurauksena on pohdittava, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja erityisesti sääntöjä, joihin olemme tottuneet. Tässä tutkielmassa keskitytään tekoälyn käyttöön viranomaistoiminnassa ja sen aiheuttamiin vaikutuksiin suhteessa hyvän hallinnon periaatteisiin. Aihe on tärkeä, sillä tekoälyä käytetään ja tullaan käyttämään yhä enenevissä määrin viranomaistoiminnassa. Tutkielman päätutkimuskysymys on: Miten tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa vaikuttaa hyvän hallinnon periaatteeseen? Tutkielman painopiste on perustuslakiin sekä hallintolakiin pohjautuvissa hyvän hallinnon periaatteissa, joita ovat muun muassa: oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa, hallintoasian käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta hallintoasiassa annettuun päätökseen. Näiden perustuslakiin perustuvien periaatteiden lisäksi hallintolaki takaa seuraavat hyvän hallinnonperiaatteet: oikeusturva, palvelujen laadun ja tuloksellisuuden edistäminen, hallinnon oikeusperiaatteet, palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus, neuvonta, hyvän kielenkäytön vaatimus ja viranomaisten yhteistyö. Tekoälyä voidaan käyttää monilla eri tavoilla osana viranomaistoimintaa kuten esimerkiksi: tiedon keräämiseen ja lajitteluun, päätösten ehdottamiseen ja ennakoimiseen, päätöstentekoon sekä valitusten käsittelyyn. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei automaattisessa päätöksenteossa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai asianosaisen oikeusturvaa. Perustuslakivaliokunnan mukaan lainsäädäntöä tulisi tarkentaa ja viranomaisten vastuuseen on kiinnitettävä huomiota. Näin ollen onkin mahdollista, että vireillä oleva automaattista päätöksentekoa koskevaa hallituksen esitystä ei viedä eteenpäin eduskunnassa. Tämän tutkielman johtopäätösten perusteella tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voitaisiin erityisesti lisätä tehokkuutta ja nopeutta hallintoasioiden käsittelyssä. Lisäksi tekoälyn käyttö voi parantaa oikeussuojaa sekä oikeusvarmuutta. Tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voi olla kuitenkin myös monia negatiivisia vaikutuksia hyvän hallinnon periaatteille. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa voi vaikuttaa viranomaisen puolueettomuuteen ja aiheuttaa jopa syrjintää. Myös päätösten perustelemisen periaate voi vaarantua ja tämä puolestaan vaikeuttaisi valitusprosessia. Myös hyvä kielenkäyttö sekä asiakkaan ja viranomaisen välinen vuorovaikutus voivat vaarantua. Tutkielman valossa tarvitsemme vahvemmat lakeihin perustuvat ohjeet tekoälyn käytölle viranomaistoiminnassa. Sääntelyn ei tulisi rajoittua vain tekoälyn käyttöön vaan nimenomaan myös tekoälyn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa ei saa vaarantaa hyvän hallinnon periaatteita tai asianosaisen oikeusturvaa.

Tutkielma käsittelee asuntojen markkinoinnin oikeudellista sääntelyä. Asuntojen markkinoinnissa on etenkin 2000-luvulla syntynyt markkinointi-innovaatioita, jotka eivät täysin istu asuntomarkkinointia koskevien nykysäännösten soveltamisalaan. Alan toimijat ovat kehittäneet moderneja markkinointitapoja, jotka eroavat perinteisestä markkinoinnista, joka tyypillisesti on toteutettu esimerkiksi printti- tai ulkomainonnan keinoin. Tällaisia uusia markkinoinnin muotoja on kehittynyt erityisesti digitaalisuuden yleistymisen myötä. Tavanomaisin markkinointitapa asuntojen markkinoinnissa onkin tällä hetkellä verkko. Esimerkkeinä uusista markkinointitavoista voidaan mainita uudenlainen sähköistä ympäristöä hyödyntävä kauppamalli, tarjouskauppa. Toisena vakiintuneena markkinoinnin muotona tutkitaan hiljaista myyntiä ja korvamerkitsemistä. Tutkielma lähtee siitä olettamuksesta, että digitaalinen markkinointi on vakiinnuttanut asemansa asuntojen markkinoinnissa, ja asuntojen markkinoinnin voidaan yleisesti kuvata modernisoituneen. Yleisenä tavoitteena tutkielmassa on tutkia kuluttajansuojan toteutumista markkinoitaessa kuluttajille asuntoja. Tutkielmassa analysoidaan perinteisen markkinoinnin ohella myös modernin sähköisen markkinoinnin muotoja, jotka toteutetaan digitaalisessa verkkoympäristössä. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miten moderni asuntomarkkinointi istuu nykysääntelyn piiriin, ja siihen, onko sääntelyä mahdollisesti tarpeen päivittää ajantasaisemmaksi. Olennaista on kuitenkin myös tuntea nykypäivän kuluttajan ostopäätöksen vaiheet, ja ostopäätöksen taustalla rakentuvat syyt. Näin ollen tutkitaan myös sitä, millainen kuluttaja 2010-luvun kuluttaja tosiasiassa on, ja onko kuluttaja samalla tapaa modernisoitunut yhdessä modernisoituneen asuntomarkkinoinnin kanssa. Kuluttaja tarvitsee ostopäätöksensä tueksi informaatiota. Jotta kuluttaja pystyy tekemään lainsäädännössäkin kuvatun rationaalisen ostopäätöksen, täytyy informaatiota ensinnä olla saatavilla. Toiseksi, kuluttajan on kyettävä vertailemaan tätä informaatioa. Kolmanneksi, täytyy kuluttajan vielä pystyä prosessoimaan ja ymmärtämään saamansa informaatio. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia näitä informaation saamiseen ja elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuuden toteutumiseen liittyviä vaiheita asuntojen markkinoinnissa. Informaation merkitystä, kuluttajan ostopäätöstä ja näiden vaikutusta tehokkaaseen ja toimivaan kilpailuun tutkitaan oikeustaloustiedettä välineenä käyttäen. Uudenlaisia markkinointikäytäntöjä pyritään lopuksi suhteuttamaan voimassa olevan sääntelyn kontekstiin, ja tarkoituksena on tästä seuraten tutkia niiden tosiasiallista soveltuvuutta nykysäännöksiin. Aluksi analysoidaan ja systematisoidaan markkinoinnin voimassa olevaa yleislainsäädäntöä. Toisessa luvussa tutustutaan digitaalisen markkinoinnin käsitteeseen ja niihin moderneihin markkinointikeinoihin, joita asuntojen markkinoinnissa tällä hetkellä esiintyy. Digitaalisen markkinoinnin muotoja tutkitaan niin elinkeinonharjoittajan kuin kuluttajankin näkökulmasta. Markkinointikeinojen tarkastelun jälkeen tutkitaan sitä, millaiset markkinoinnin muodot ovat tai voivat olla kuluttajansuojalain markkinointisäännösten vastaisia. Tämän kaltaista lain vastaista markkinointia ovat sopimaton ja hyvän tavan vastainen menettely. Markkinointi voi olla myös totuudenvastaista ja harhaanjohtavaa. Erityistä huomiota kiinnitetään tulkinnanvaraisiin säännöksiin, jotka liittyvät asunnon hintatietoon, pinta-alatietoon, remonteista annettuun tietoon sekä ympäristöväittämiin. Lisäksi analysoidaan näiden säännösten taustalla olevaa lainsäädäntöä, joka esimerkiksi pinta-alan kohdalla juontaa juurensa maankäyttö- ja rakennuslakiin sekä vanhoihin asunto-osakeyhtiölakeihin saakka. Tutkielmassa käydään edellä mainitun mukaisesti läpi niitä asuntomarkkinoinninnin alalla vakiintuneita käytäntöjä, joiden toteuttaminen voi uhata kuluttajansuojalainsäädännöllä turvattua kuluttajansuojaa. Samoin tutkitaan havainnollistaen niitä säännöksiä, jotka ovat oikeuskäytännön ja kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännössä osoittautuneet ongelmallisiksi kuluttajansuojan toteutumisen kannalta. Lopuksi on tarkoitus pohtia asuntomarkkinoinnin tulevaisuutta ja siihen tutkitun perusteella sisältyviä haasteita.

Lastensuojelun tulee pohjautua ajatukselle yhteistyöstä, sillä tuloksellisen lastensuojelun edellytyksenä ovat integroidut palvelukokonaisuudet. Nykyisin sosiaali- ja terveydenhuollossa kohdataan yhä monimutkaisempia ongelmia, minkä vuoksi ammattilaiset ovat entistä riippuvaisempia toisistaan. Päällekkäinen ja ristiriitainen työskentely johtaa sekaannuksiin ja on tehotonta. Ongelmalliseksi on todettu, että viranomaisten välinen yhteistyö perustuu lähtökohtaisesti asiakkaan suostumukseen. Käytännön toimijat ovat kertoneet pelkäävänsä salassapitosäännösten loukkaamista. Moniammatillisen yhteistyön voidaan katsoa olevan lapsen oikeuksien sopimuksen turvaaman lapsen edun toteutumisen edellytys. Moniammatillisen yhteistyön keinoin tulee toteuttaa lastensuojelua yhteisesti, siten että sen tavoitteena on turvata kaikki lapsen oikeuksien yleissopimuksen oikeudet täysimääräisesti. Tämä edellyttää, että moniammatillisen yhteistyön keinoin voidaan puuttua lapsen ja perheen kohtaamiin ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mikä taas edellyttää sitä, että viranomaisella on ajoissa riittävät tiedot tilanteen arvioimista varten. Lainsäädännön on siis ensinnäkin mahdollistettava jouheva tietojen tallentaminen ja luovuttaminen, jonka arvioinnin keskiössä on oltava lapsen etu. Tässä on edelleen parantamisen varaa. Nähtäväksi jää auttaako edes 1.1.2024 voimaan tuleva laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä tietojenkulkua koskevaan liittyvään problematiikkaan moniammatillisessa yhteistyössä. Toisekseen lainsäädännöltä on edellytettävä, että moniammatillisen yhteistyöhön velvollisten tahojen ja toisaalta myös niiden, keillä on oikeus osallistua asian käsittelyyn, henkilöpiiri määritellään mahdollisimman täsmällisesti. Erityisen tärkeää henkilöpiirin täsmällinen määrittely on kaikista eniten lapsen ja perheen asioihin puuttuvien lastensuojelutoimien osalta, eli erityisesti huostaanoton ja sijaishuollon valmistelun osalta, sekä oikeudenkäyntien osalta. Ns. EHO-jakson osalta sääntely on onnistunutta; lastensuojelulain 72 §:ssä määrätään täsmällisesti neljän asiantuntijatahon (kasvatuksellinen, sosiaalityö, psykologinen ja lääketieteellinen). Laki velvoittaa siis tältä osin täsmällisesti, ettei ilman näiden tahojen vuorovaikutuksellista yhteistyötä voida tehdä päätöstä erityisen huolenpidon järjestämisestä. Muilta osin lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain moniammatillista yhteistyötä koskevassa lainsäädännössä on useissa kohdin parantamisen varaa henkilöpiirin määrittelyn ja harkintavallan käytön suhteen.

Tässä tutkielmassa perehdytään yritysten välisissä sopimuksissa käytettäviin moniportaisiin riidanratkaisulausekkeisiin ja niiden noudattamiseen. Moniportainen riidanratkaisulauseke määrittelee ensivaiheen lisäksi myös päätevaiheen, jossa osapuolten välinen erimielisyys viimeistään selvitetään. Ensivaiheella viitataan tutkielmassa neuvotteluun, sovitteluun tai asiantuntijamenettelyyn ja päätevaiheella välimiesmenettelyyn. Tarkastelussa painottuu institutionaalinen sovintomenettely moniportaisen riidanratkaisulausekkeen ensivaiheena. Tutkielmassa arvioidaan välimiesoikeuden toimintavaihtoehtoja silloin, kun moniportaisen riidanratkaisulausekkeen määrittelemää ensivaihetta ei ole noudatettu. Lisäksi analysoidaan, millä edellytyksillä ensivaiheen menettely on tarkoitettu osapuolia velvoittavaksi. Moniportaisen riidanratkaisulausekkeen noudattamatta jättämisen seuraukset voivat olla prosessuaalisia tai sopimusoikeudellisia. Prosessuaalisina seurauksina tutkitaan muun muassa kanteen tutkimatta jättämistä eli välimiesmenettelyn lopettamista välimiesmenettelylain (967/1992) 30 §:n mukaisesti sekä mahdollisuutta keskeyttää välimiesmenettely. Sopimusoikeudellisilla seurauksilla viitataan esimerkiksi vahingonkorvaukseen ja sopimussakkoon. Tutkielma sisältää oikeusvertailevan tutkimusotteen, jonka tarkoituksena on tukea tutkimusmetodina hyödynnettävää lainoppia. Aiheen käsittelyn taustalla vaikuttaa sopimuksen sitovuuden periaate, joka tulee esille ensivaiheen noudattamista käsiteltäessä. Oikeusvertailevassa analyysissä painottuvat oikeustapaukset, joiden avulla hahmotetaan moniportaisten riidanratkaisulausekkeiden asemaa eri oikeusjärjestyksissä; Ruotsissa, Saksassa, Sveitsissä ja Englannissa. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä esitetyn sekä tutkielmassa perusteltujen johtopäätösten mukaan moniportaisen riidanratkaisulausekkeen noudattamatta jättämisen mahdolliset seuraukset ovat ensisijaisesti prosessuaalisia. Ensivaiheen noudattaminen voidaan hahmottaa välimiesmenettelyn tahdonvaltaiseksi prosessinedellytykseksi. Oikeusvertailevan analyysin perusteella todetaan, että välimiesoikeuden on suositeltavaa keskeyttää välimiesmenettely silloin, kun ensivaihetta ei ole noudatettu ja se on tarkoitettu osapuolia velvoittavaksi. Ensivaiheen menettely tulee määritellä moniportaisessa riidanratkaisulausekkeessa riittävän täsmällisesti ollakseen osapuolia velvoittava.

Mötesfriheten är en av de grundläggande friheterna och en av hörnstenarna i ett demokratiskt samhälle. Den grundlagsenliga mötesfriheten skyddar rätten till allmänna sammankomster, det vill säga rätten att komma samman för ett specifikt syfte, framför allt för att uttrycka och utbyta åsikter. I såväl internationella människorättsfördrag som i grundlagen är sammankomstens fredlighet en förutsättning för skyddet av mötesfriheten. En icke-fredlig sammankomst åtnjuter inte skydd av mötesfriheten. Avgörandet om en sammankomst är fredlig eller inte är därför ett avgörande med långtgående juridiska följder. Avhandlingen strävar efter att med samhällsjuridisk och rättsdogmatisk metod undersöka begreppet fredlighet som förutsättning för skyddet av mötesfriheten. Avhandlingen tar ställning till syftet med ett sådant krav och huruvida det är i enlighet med de nationella begränsningsgrunderna för grundläggande rättigheter och då i synnerhet godtagbarhets- och proportionalitetskravet. Dessutom presenteras myndigheternas positiva och negativa skyldigheter i förhållande till mötesfriheten och deras roll i bedömningen av fredligheten. Därefter diskuteras på mer konkret nivå definitionen av begreppet fredlighet utgående från rättspraxis från framför allt Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna. Vilka handlingar har i rättspraxis ansetts fredliga och vilka inte och på vilka grunder? Utgående från observationerna tar avhandlingen ställning till huruvida definitionen av begreppet fredlighet är tillräckligt förutsägbar och tydlig. Fenomenet civil olydnad och dess relation till fredlighetsbegreppet behandlas under en skild rubrik. Syftet här är att undersöka förhållandet mellan en sammankomsts lagstridighet och icke-fredlighet.

Tutkielmassa käsitellään motiivierehdystä Suomen testamenttioikeudessa kolmen tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan motiivierehdyksen määrittelyä ja ominaispiirteitä. Motiivierehdystä verrataan kahteen muuhun testamenttioikeuden erehdystyyppiin, ilmaisuerehdykseen ja rauenneiden edellytysten tilanteeseen, ja eritellään erehdystyyppien tunnistamiseen ja erottamiseen liittyviä haasteita. Toisena tutkimuskysymyksenä käsitellään motiivierehdyksen vaikutusta testamentin toimeenpanon kannalta testamentin moiteprosessissa, testamentin tulkinnassa ja testamentin saajien välisessä riidassa. Kolmantena tutkimuskysymyksenä selvitetään testamenttioikeuden motiivierehdyssääntelyn laajempaa teoreettista kontekstia varallisuusoikeudellisiin erehdysoppeihin ja erityisesti tahtoteoriaan verraten, ja hahmotellaan testamenttioikeudellista erehdysoppia. Johtopäätöksissä analysoidaan tutkimuksen tuloksia ja esitetään ratkaisuehdotuksia havaittuihin oikeudellisiin ongelmiin. Työn metodi on kahden ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta käytännöllinen lainoppi, kolmannen osalta teoreettinen lainoppi. Motiivierehdys on säännelty perintökaaren 13:1:ssä, ja kuvataan erehdykseksi, joka on määräävästi vaikuttanut testamentin tekijän tahtoon. Kyse on testamentin tekijän tahdonmuodostusprosessissa tapahtuneesta virheestä: testamentin tekijällä on ollut virheellinen mielikuva testamentintekotahdon kannalta olennaisesta seikasta ja tämä seikka on vaikuttanut testamenttimääräyksen sisältöön siten, ettei lopputulos vastaa sitä, mitä testamentin tekijä olisi määrännyt, jos hän ei olisi erehtynyt. Motiivierehdys eroaa ilmaisuerehdyksestä siten, että ilmaisuerehdyksessä on kyse tahdon ilmaisemisessa tapahtuneesta häiriöstä, mutta itse tahdonmuodostumisprosessi on virheetön. Motiivierehdys eroaa rauenneiden erehdysten tilanteesta erehdyksen ajallisen kohdistumisen suhteen: rauenneet edellytykset koskevat tulevaisuuden tapahtumien virheellistä ennakointia, kun taas motiivierehdykset testamentin tekohetken aikaisia tai sitä edeltäviä seikkoja. Määritelmien osalta eri erehdykset on helppo tunnistaa, mutta käytännön tilanteissa niiden erotteleminen voi olla hankalaa tai mahdotonta. Ratkaisu siitä, mikä erehdyksistä on kyseessä, voi riippua tilanteen tulkitsijasta. Motiivierehdys on säädetty testamentin moiteperusteeksi. Moiteprosessissa keskeistä on näyttää motiivierehdyksen olennaisuus: motiivierehdyksen tulee olla vaikuttanut siten, että testamentin tekijä on antanut eri sisältöisen testamenttimääräyksen, kuin hän olisi ilman erehdystä antanut. Motiivierehdyksen näyttämisen kannalta keskeistä on todistelu siitä, mikä on ollut testamentin tekijän käsitys erehdyksen kohteena olevasta seikasta. Jos testamentin tekijä tulee myöhemmin tietoiseksi motiivierehdyksestään, voi hänen toimillaan testamentin muuttamisesta tai ennalleen jättämisestä olla ratkaiseva merkitys. Motiivierehdys voi vaikuttaa testamentin tulkinnassa erityisesti silloin, jos testamenttia ei ole moitittu esimerkiksi moiteajan umpeen kulumisen vuoksi. Tällaisen tilanteen varalta ei ole lainsäännöksiä eikä korkeimman oikeuden ratkaisuja. Ruotsalaisissa perintökaaren esitöissä motiivierehdysten tulkinnalliseen korjaamiseen on suhtauduttu kielteisesti, mutta Ruotsin korkein oikeus on omaksunut päinvastaisen linjan ja ratkaissut useita motiivierehdystapauksia testamentin tulkintakysymyksinä. Samoin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu motiivierehdykset testamentin tulkintaongelmiksi ja rauenneiden edellytysten erityistapauksiksi. Tutkielmassa puolletaan ruotsalaisen ratkaisutavan omaksumista myös Suomen oikeudessa huomioon ottaen tiukahkot kriteerit testamentin tekijän tahdon selvittämisasteesta ja sanarajaperiaatteen noudattamisesta. Testamenttioikeudessa on katsottu testamenttien oikeudellisen sitovuuden perustuvan testamentin tekijän tahtoon, ja viitattu tältä osin yleisen varallisuusoikeuden tahtoteoriaan. Tahtoteorian erehdysoppi kuitenkin poikkeaa testamenttioikeudessa tehdyistä ratkaisuista erityisesti sen osalta, että testamenttioikeudessa motiivierehdys on testamentin pätemättömyysperuste, mutta yleisessä varallisuusoikeudessa motiivierehdys on lähtökohtaisesti vaikutukseton, elleivät oikeustoimilain kunnianvastaista ja arvotonta menettelyä koskevat tunnusmerkit täyty. Tutkielmassa todetaan testamenttien sitovuuden perustuvan varallisuusoikeudellisesta tahtoteoriasta eroavaan tahdon määrittelyyn: testamenttioikeudessa sitovuuden perustana on testamentin tekijän oikeiden tietojen pohjalta vapaasti muodostama tahto. Johtopäätöksenä todetaan kirjoittajan kantana, että koska motiivierehdys muistuttaa erittäin läheisesti rauenneita edellytyksiä ja ilmaisuerehdystä sekä ilmenemisessään käytännön oikeuselämässä että teoreettiselta kannalta katsottuna, olisi syytä harkita kaikkien testamentin erehdyslajien katsomista testamentin tulkintakysymyksiksi.