Browsing by Title

Suomen perustuslaki, kansallinen terveydenhuoltolainsäädäntö ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset turvaavat lapsen asemaa terveydenhuollossa periaatteessa kattavasti. Käytännössä intersukupuoliset lapset ovat kuitenkin kohdanneet oikeudenloukkauksia hoidossaan. Tarkoituksena tässä tutkielmassa on selvittää, miten intersukupuolisen lapsen henkilökohtaista koskemattomuutta turvataan. Tutkielman tavoitteena on jäsentää sääntelyn ja käytännön välillä vallitsevaa ristiriitaa. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan lainsäädännön muutostarpeita, jotta intersukupuolisen lapsen oikeus koskemattomuuteen pystytään parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla turvaamaan. Tutkielma perustuu siihen, että nykyiset intersukupuolisten lapsien hoitokäytännöt on usean tahon suunnalta tuomittu perus- ja ihmisoikeuksien vastaiseksi. Intersukupuolisten lasten omiin hoitokokemuksiin pohjaavat tutkimukset puoltavat sitä, että intersukupuolisten lasten normalisoivaa sukuelinkirurgiaa alettaisiin tarkastella terveydelle haitallisena toimenpiteenä sen sijaan, että sitä perustellaan lapsen edulla. Hoitokäytännöissä pitäisi lapsen kehon muokkaamisen sijasta muokata yhteiskunnan asenteita. Lapsen tulevaisuuden hyvinvointi turvataan varmimmin pidättäytymällä koskemattomuuteen puuttumisesta. Jo lain tulkintaa muuttamalla on mahdollista tuomita intersukupuolisten lasten puhtaasti kosmeettinen operointi. Kuitenkin lakia muokkaamalla esimerkiksi aidommin sukupuolen moninaisuuden tunnustavaksi ja lapsen oikeudet huomioivaksi päästäisiin siihen tilanteeseen, että intersukupuolisen lapsen oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen on vankasti turvattu.

Frågan om andelslagets möjligheter att skaffa finansiering, särskilt i form av eget kapital har varit aktuell länge och ett av syftena med revideringarna av lagstiftningen om andelslag i närmare femtio år. En följd av denna utveckling och trenderna på värdepappersmarknaden är att noteringen av ett andelslag har blivit aktuellt. Verksamhetens syfte i ett andelslag är att genom att erbjuda sina medlemmar tjänster stöda deras ekonomi eller näringsverksamhet. Det personliga medlemskapet är ett av de centrala kännetecknen i andelslaget som återspeglas i bland annat en medlem, en röst -principen och uppdelningen av residualrättigheter. Syftet med denna avhandling är att granska förutsättningarna för att ett andelslag ska kunna notera sina andelar eller aktier på en multilateral handelsplattform. Till förutsättningarna hör bland annat att genom stadgebestämmelser göra andelarna fritt överlåtbara samt begränsa deras antal. Ifall det är andelslagets aktier som noteras förutsätts i sig färre stadgebestämmelser, men för bägge typer av värdepapper måste en viss omfördelning av de ekonomiska rättigheterna ske för att de ska kunna attrahera investerare. Den första modellen, som används som exempel för hur andelslag kan noteras, utgår ifrån ett investeringsandelslag vars syfte är att skapa ägarvärde och bringa vinst åt sina medlemmar och/eller andelsägare. Detta andelslag motsvarar till stora delar aktiebolaget då dess syften är samma, men skillnaderna består alltid i att skillnaderna i medlemmarnas röstetal begränsas till 1:20 i andelslag. Den andra modellen utgår ifrån ett mer traditionellt andelslag som väljer att notera andelar eller aktier för att på så sätt samla in eget kapital. I detta andelslag kommer balansen mellan syftet att erbjuda tjänster för medlemmarna och investerarnas krav på avkastning bli av vikt. För bägge modeller finns det en del utmaningar gällande de kooperativa principerna, särskilt verksamhetens syfte för den första och självständigheten för den andra modellen. De sätt på vilka andelslag kan notera sig är många varför inga definitiva slutsatser om det ena eller andra kan presenteras. Eftersom det inte är ändamålsenligt att andelslaget ska bli en kopia av aktiebolaget måste bevarandet av andelslagets kännetecken balanseras med investerarnas krav på ägarvärde, oberoende av ifall investerarna är skilda från medlemskåren eller inte. Skillnaden kommer dock alltid förbli att man inte kan köpa till sig makten över ett andelslag på motsvarande sätt som för aktiebolag. Andelslag kan däremot möjliggöra en annan typ av investeringsinstrument och således erbjuda investerarna andra alternativ.

Agreeing on a common migration system in the EU has turned out to be extremely challenging due to various reasons, and when the calls for responsibility-sharing and solidarity have not worked, the EU has turned to rely on third countries. In practice, this means that some of the EU’s migration and border policies have seen a transfer of responsibility, where countries of origin or transit take on some of the migration and border management originally managed by a destination country, in return for financial support. This is a strategy often deployed by wealthier states to prevent migration flows and ease the pressure on their own migration system, going under the name externalisation. As states adopt stricter laws on migration and impose stricter border controls, ways of entering countries are reducing. This consequently leads to people having to rely on irregular means to migrate, paving the way for a ‘migration industry’ that favours profit-driven actors to take advantage of. This Master’s thesis will reflect on this growing trend in the field of migration policy, by focusing on the Northern African countries going under the collective name of Maghreb as the receiving countries of externalised policies. This group of countries have become popular transit (occasionally destination) countries for migrants trying to reach the South European countries in attempts that can best be described as perilous and life-threatening journeys.

Tämän OTM-tukielman keskeinen tutkimuskysymys voidaan esittää seuraavasti: mistä syistä johtuu, että nuorisorangaistusta käytetään niin vähän? Nuorisorangaistus on alle 18-vuotiaalle rikoksentekijälle tarkoitettu, vähintään neljän kuukauden ja enintään yhden vuoden pituinen seuraamus, jonka aikana tuomittu on valvonnassa. Valvontaan on liitetty erityisesti nuorille suunnattuja sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Pääsääntöisesti nuorisorangaistus sisältää myös valvonnassa tapahtuvaa työelämään ja työn tekemiseen perehtymistä esimerkiksi kuntien nuorisotoimen nuorisopajoissa. Nuorisorangaistusta on käytetty huomattavasti vähemmän, kuin mitä sitä käyttöönottaessa alun perin arvioitiin. Viime vuosina nuorisorangaistuksia on tuomittu jopa alle kymmenen vuodessa. Muun muassa eduskunnan lakivaliokunta on ilmaissut huolensa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä. Lisäksi tuoretta ja selvitettyä tietoa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä tai yleensä nuorisorangaistuksesta ei ole. Tässä tutkielmassa tutkimusongelmaa lähestytään oikeustieteen perinteisen metodin ja päätehtävän eli lainopin (oikeusdogmatiikan) lisäksi empiirisestä näkökulmasta. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää kriminaalipoliittista orientaatiota, koska tutkielman tarkoituksena on tuottaa päätöksentekoa palvelevaa tutkimustietoa. Tutkielman voidaan sanoa olevan metodisten valintojen lisäksi monitieteinen myös siinä merkityksessä, ettei siinä noudateta perinteisiä oikeudenalarajoja. Tutkielmassa oikeusdogmatiikka luo kehyksen, jonka avulla tarkastelu rajataan tutkittavaan ilmiöön eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syihin sekä siihen, mikä on tältä kannalta oikeudellisesti olennaista. Sen sijaan empiirisen oikeustutkimuksen avulla ymmärretään ja selitetään tutkimuskohdetta eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä. Tutkielmassa tutkimusongelmaa on lähestytty kvalitatiivisen tutkimusotteen menetelmin. Nuorisorangaistus otettiin ensimmäistä kertaan käyttöön alueellisena kokeiluna vuonna 1997, seitsemässä käräjäoikeudessa, 15-17-vuotiaille rikoksentekijöille tarkoitettuna erityisseuraamuksena. Nuorisorangaistuksen käyttöönottoa voidaan pitää yhtenä 1990-luvun merkittävimpänä uudistuksena suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä. Nuorisorangaistus tuli pysyvään käyttöön koko maassa sen jälkeen, kun laki nuorisorangaistuksesta tuli voimaan 1.1.2005. Nuorisorangaistuksen vakinaistaminen ja laajeneminen valtakunnalliseksi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen lainsäädäntöprosessi. Nykyään nuorisorangaistusta koskevat keskeisimmät säännökset ovat rikoslaissa, nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Suomessa on omaksuttu järjestelmä, jossa nuorten vakavampaa rikollisuutta käsiteltäessä, sosiaaliviranomaisen ja Rikosseuraamuslaitoksen edustajien on laadittava nuoresta rikoksentekijän henkilöstä ja hänen elämäntilanteestaan seuraamusselvitys tuomioistuimelle. Seuraamusselvityksellä ja siitä saaduilla tiedoilla on keskeinen merkitys tuomioistuimessa tapahtuvassa seuraamusharkinnassa RL 6:10 a.1 §:ssä säädetään nuorisorangaistuksen tuomitsemisen edellytyksistä. Säännöksen mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta tuomitaan nuorisorangaistukseen, jos: 1) sakko on rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys ja tekijän aikaisemmat rikokset huomioon ottaen riittämätön rangaistus eivätkä painavat syyt vaadi ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista ja 2) ehdollista vankeutta valvontoineen ei ole pidettävä riittävänä tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi tai uusien rikosten ehkäisemiseksi. Näin ollen nuorisorangaistuksen tuomitseminen edellyttää moitittavuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen jälkeen, kun rikos on moitittavuusharkinnan perusteella paikallistettu sakon ja ehdottoman vankeuden väliin, suoritetaan tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tarkoituksenmukaisuusharkinnassa huomio kiinnitetään tukitoimenpiteiden tarpeeseen, uusimisriskiin, yhteistyövalmiuksiin ja kykyyn suoriutua rangaistuksesta, motivaatioon rangaistuksen suorittamiseen sekä vaikuttavuuteen. Suomessa on omaksuttu ratkaisu, jossa rikos- ja lastensuojeluoikeudelliset instituutiot ovat periaatteellisella tasolla erotettu toisistaan. Näin ollen nuorten tekemien rikosten käsittely on organisoitu kahden toistaan poikkeavan järjestelmän piiriin. Käytännössä tämä näkyy siten, että lastensuojelua koskeva lainsäädäntö on riippumaton rikosoikeudesta. Toisaalta lastensuojelutoimenpiteet, ennen muuta avohuollon tukitoimet sekä huostaanotto ja sijaishuolto, voivat johtaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen tai rangaistuksen kohtuullistamiseen. Vain hyvin poikkeuksellisesti nuori onnistuu suorittamaan nuorisorangaistuksen ilman, että Rikosseuraamuslaitoksen tarvitsee puuttua nuorisorangaistukseen sisältyvien velvollisuuksien rikkomiseen. Tästä syystä velvollisuuksien noudattamisen tehosteeksi lainsäädäntöön on otettu säännökset siitä, mitä sanktioita velvollisuuksien rikkomisesta voi nuorelle seurata. Nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä arvioidaan eri kokonaisuuksissa, joita ovat: 1) tunnettavuus, 2) viranomaisten välinen yhteistyö sekä resurssit ja käytännöt, 3) lainsäädäntö, 4) törkeä velvollisuuksien rikkominen ja uuden rangaistuksen tuomitseminen, 5) lastensuojelun tukitoimet, 6) nuorisorangaistuksen tuomitseminen ensimmäisenä rangaistuksena, 7) nuorten uusintarikollisuus, 8) nuorisorangaistukseen soveltuvan kohdejoukon suuruus, 9) valvonnan intensiivisyys sekä 10) Rikosseuraamuslaitoksen suositusten ja tuomioiden vastaavuus. Nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä huolimatta ollaan varsin yksimielisiä siitä, että se tulee säilyttää osana nuorten rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. On kuitenkin välttämätöntä pohtia, millä keinoin nuorisorangaistuksen käyttöä voidaan lisätä. Keskeisimmät ehdotukset liittyvät lainsäädännön kehittämiseen ja selkiyttämiseen, viranomaisyhteistyön parantamiseen ja käytäntöjen muuttamiseen sekä koulutukseen.

Hallinnollisen päätöksenteon harkintavallan rajoitusperiaatteisiin kuuluvan objektiviteettiperiaatteen keskeinen sisältö on puolueettomuus. Muina elementteinä siinä on erotettu perusteltavuus ja asianmukaisuus tai asiallisuus. Periaate erottuu kuitenkin heikosti muista harkintavallan rajoitusperiaatteista. Läheisin yhteys sillä on hallinnon tarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen ja yhdenvertaisuusperiaatteeseen. Objektiviteettiperiaate sisältyy Perustuslain 6 §:ään. Kunnallishallinnon kannalta se on konkretisoitu lain tasolla hallintolaissa, kuntalaissa ja vaalilaissa. Sen keskeiset ilmenemismuodot ovat vaalikelpoisuus ja esteellisyys. Tässä työssä objektiviteettiperiaatetta toteuttava sääntely on systematisoitu viisiportaiseksi jatkumoksi., joka laajimmillaan kieltää henkilön osallistumisen kunnalliseen päätöksentekoon kokonaan ja suppeimmillaan kieltää osallistumasta yksittäistä hallintoasiaa koskevaan päätöksentekoon. Sääntelyn ulkopuolelle jää tilanteita, joissa on kysymys luottamushenkilön subjektiivisesta suhtautumisesta päätöksenteon kohteeseen. Näiden tilanteiden ratkaiseminen voidaan perustaa yleiseen objektiviteettiperiaatteeseen tai luonteeltaan ei-sitoviin eettisiin normistoihin. Luottamushenkilöhallinnon luonteesta johtuu, että objektiviteetin heikkeneminen ennakkoasenteen tai yksipuoliseen taustatietoon nojautumisen johdosta on pitkälti sallittua Kunnallisen luottamushenkilön on päätöksenteossaan otettava huomioon sekä objektiviteettiperiaate että kuntalain vaatimus kunnan ja kuntalaisten parhaan edistämisestä. Kunnallinen luottamushenkilö ei voi olla puolueeton virkamiehiltä edellytetyllä tavalla, koska luottamushenkilöasemaan kuuluu olennaisena osana eri kuntalaistahojen intressien tuominen mukaan päätöksentekoon ja julkinen keskustelu käsiteltävänä asioista jo ennen päätöksentekoa. Luottamushenkilön tehtäväksi asettuu näin ollen kunnan ja kuntalaisten edun ajaminen samalla ratkaisut objektiivisesti harkiten ja perustellen. Objektiviteettivaatimukseen kuuluva vaalikelpoisuussääntely rajoittaa perustuslain takaamia poliittisia osallistumisoikeuksia. Sääntely täyttää tällä hetkellä hyvin vaatimuksen perusoikeusrajoituksen suhteellisuudesta. Kunnallishallinnossa on tärkeintä taata mahdollisimman laaja osallistumismahdollisuus kansanvaltaisen toimielimen eli kunnanvaltuuston toimintaan. Perusoikeuksien rajoittamista koskevan suhteellisuusvaatimuksen vastaista ei olisi kuitenkaan tiukentaa kelpoisuusvaatimuksia kunnan hallinnosta, taloudesta ja työnantajakysymyksistä vastaavan kunnanhallituksen jäseneksi. Niin sanotun kaksoisagenttiongelman ratkaisemiseksi riittävää olisi vain laajentaa kunnanhallituksen jäsenyyttä koskeva vaalikelpoisuusrajoitus koskemaan koko kunnan ja kuntakonsernin henkilöstöä. Toisin kuin vaalikelpoisuuden rajoituksia, esteellisyyttä voidaan rajatapauksissa tulkita jopa laajentavasti mahdollisten valitusten välttämiseksi. Myöhemmin aiheettomaksi osoittautuvasta luottamushenkilön itsensä tekemästä jääväyksestä ei ole oikeudellisia seurauksia. Kaikissa tilanteissa esteellisyyden pitää kuitenkin perustua havaittavissa oleviin seikkoihin eikä pelkkiin oletuksiin. Sääntelyn ulkopuolelle jäävissä tilanteissa objektiviteettiperiaatteella on rajattu käyttöala. Oikeuskäytännössä tuomioistuimet eivät kuitenkaan perustele ratkaisujaan objektiviteettiperiaatteen loukkauksella vaan harkintavallan väärinkäytöllä tai toimivallan ylittämisellä. Kiireellisin lainsäädäntötoimia vaativa ongelma liittyy vaalilautakuntien jäsenten vaalikelpoisuuden ja esteellisyyden tulkintaan. Kysymys on samalla hallintolain soveltamisesta vaalilain säännöksiä täydentävänä normistona. Kysymys on laajuutensa vuoksi välttämättä ratkaistava ennen vuoden 2017 kuntavaaleja.

Tutkielmassa käsitellään OECD:n BEPS-hankkeen vaikutuksia OECD:n malliverosopimuksen artiklan 5 säännöstekstiin koskien erilaisten edustajajärjestelyiden synnyttämiä kiinteitä toimipaikkoja. Tutkielma on rajattu käsittelemään muutoksien vaikutuksia ulkomaisen yhteisön kiinteän toimipaikan muodostumista, mikä joko toimii Suomessa tai suunnittelee toimintansa laajentamista Suomeen. Tutkielma koostuu yhteensä viidestä pääluvusta. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan tutkimuksen kysymyksenasettelua, lähdeaineistoa ja vero-oikeudellisessa tutkimuksessa käytettäviä metodeja. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään edustaja-käsitteen merkitys sekä esitellään erilaisia edustajatyyppejä sekä syitä niiden käytölle. Tutkielman kolmas luku esittelee OECD:n BEPS-ohjelman sekä taustalla vaikuttavia verosuunnittelun erimuotoja. Luvun pääpaino on BEPS-toimintasuunnitelman toimenpiteessä 7. Neljännessä luvussa tarkastellaan edustajajärjestelyiden perusteella muodostuvan kiinteän toimipaikan nykytilaa sekä BEPS-ohjelman siihen mahdollisesti tuomia muutoksia. Tutkielman viides ja viimeinen luku on yhteenvetoluku jossa tutkimuksen tulokset esitellään koostetusti. Tutkielmassa havaitaan, että OECD:n suunnittelemat muutokset malliverosopimuksen artiklaan 5 ovat erittäin merkittäviä ja tulevat vaikuttamaan kansainvälisesti toimivien yhteisöjen toimintaan huomattavasti. Suunnitellut muutokset tulevat johtamaan edustajajärjestelyiden perusteella muodostuvien kiinteän toimipaikan muodostumisen perusteiden huomattavaan laajentumiseen. Muutoksien havaitaan aiheuttavan mahdollisesti sekä aggressiivisen verosuunnittelun että tulkinnallisten erimielisyyksien yleistymistä. Tutkielman tekohetkellä suunniteltuja muutoksia ei ole vielä implementoitu, joten tutkielmassa ei ole voitu tarkastella suunniteltujen muutosten tosiasiallista vaikuttavuutta tai niiden soveltamista.

Significant tax challenges are claimed to arise from the digitalisation of the economy. The Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD) has been working towards an international consensus-based solution for these tax challenges that predominantly relate to the international tax rules on permanent establishments (nexus) and profit allocation. Under heated political discussion, many are questioning the fairness of the century old compromise on the allocation of taxing rights between source and residence countries, arguing that digitalisation renders the rules outdated that were designed in the era of ‘brick and mortar’ businesses with limited global dimension. Driven by this policy issue, the OECD has released Blueprint reports for Pillar One and Two Proposals for public consultation on 12 October 2020, which seek to reform fundamental elements of the international tax system, and to introduce a global minimum taxation for multinational enterprises. The Blueprint on Pillar One Proposal is analysed in this thesis, albeit the core focus will be i.) on the scope of the proposal, which seeks to amend the profit allocation rules of businesses that engage with activities that fall under the definitions of Automated Digital Services or Consumer Facing Business; and ii.) on the profit allocation rules, which seek to introduce a formula-based approach for the allocation of a limited portion of the global residual profits arising from the provision of automated digital services or consumer facing businesses. The research question of this thesis is whether the conveyed profit allocation formula, as compared to the arm’s length principle, is better suited to allocate the residual profits of companies engaging in the provision of automated digital services and consumer facing businesses, and whether it does so in such a manner that justifies the partial dismissal of the long-standing rules of international tax law and the ensuing fragmentation of this legal framework. International tax law principles, namely fairness, neutrality and efficiency, underpinned by the requirement of coherence of law, provide for a qualitative measure against which both these approaches to profit allocation are evaluated. The discussion of this thesis concludes that, in the light of the international tax principles, there is no justification to enact a fragmented rule framework for profit allocation, by introducing a profit allocation formula to reallocate a limited portion of the residual profits of businesses engaging in the provision of automated digital services or consumer facing business. A hybrid system in profit allocation would increase complexity and welfare losses, that arise from distortions in economic behaviour, as well as decrease the overall efficiency and certainty of the international tax system. Ultimately, the more preferable solution to the modern issues of taxing business profit (digital or not) is to build a coherent rule framework under tax theory, which draws from a unified set of principles on fairness, redistribution, socially sustainable tax incentives and efficiency. This theory may well stem from the familiar concepts of arm’s length principle or formulary apportionment, or it might introduce a completely novel approach to the global allocation of taxing rights and MNE profits. But it must be agreeable for sufficiently many jurisdictions, so as to truly benefit from the regime on a global level, promote international trade and the optimal allocation of resources. Until such comprehensive solution can be globally agreed upon, the most sensible way forward is to modernise the international tax framework on the basis of the existing system that relies on the post-BEPS interpretation of the arm’s length principle.

Konkurrensförbud kan begränsa en individs rätt till näringsfrihet, vilket är ett allvarligt problem eftersom var och en har rätt till näringsfrihet enligt Finlands grundlag. Konkurrensförbud i aktieägaravtal kan anses vara problematiska bl.a. ur ett arbetsrättsligt perspektiv. Arbetsavtalslagen (ArbAvtL), som ställer krav om synnerligen vägande skäl och begränsar ett konkurrensförbuds tidsmässiga bundenhet, blir tillämplig på ett konkurrensförbud i ett aktieägaravtal om aktieägaren även anses vara arbetstagare i bolaget. Genom att erbjuda aktier till en arbetstagare kan man således försöka kringgå ArbAvtL:s tvingande bestämmelser som begränsar användningen av konkurrensförbud. Genom att "omvandla" en arbetstagare till en aktieägare kan man binda personen i fråga till ett strängare konkurrensförbud än vad som är tillåtet enligt ArbAvtL 3:5. Genom en studie av fiktiva typfall söks i avhandlingen svar på frågan i vilka typsituationer konkurrensförbud i aktieägaravtal kan anses vara ogiltiga. En väsentlig fråga i relation till huruvida ArbAvtL blir tillämplig gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal är var gränsen mellan arbetstagare och företagare går. I avhandlingen belyses ytterligare vilka faktorer som påverkar bedömningen av huruvida synnerligen vägande skäl enligt ArbAvt 3:5 anses finnas för användningen av konkurrensförbud. Om en aktieägare inte anses vara arbetstagare bör giltigheten av ett konkurrensförbud i ett aktieägaravtal bedömas i ljuset av lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (Rättshandlingslagen), närmare bestämt Rättshandlingslagen 38 §. Således behandlas även de faktorer som påverkar skälighetsbedömningen i Rättshandlingslagen 38 § och som kan leda till jämkning enligt Rättshandlingslagen 36 §. Avhandlingen visar att det alltid bör göras en helhetsbedömning in casu gällande konkurrensförbuds giltighet i aktieägaravtal. Avhandlingens syfte är inte att ge en färdig modell över hur konkurrensförbud i aktieägaravtal bör bedömas, utan snarare att lyfta fram olika faktorer som påverkar bedömningen och belysa hur dessa har tolkats.

Pankkikriisit ovat nousseet keskustelun aiheeksi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, ja finanssialalle on tulvinut valtavasti uutta sääntelyä. Osana tätä kehitystä perustettiin Euroopan pankkiunioni, jonka toisena pilarina on yhteinen kriisinratkaisumenettely. Yhteisellä kriisinratkaisumenettelyllä pyritään estämään vuoden 2008 kaltaiset finanssikriisit pankkien kaatuessa. Myös maksaminen ilmiönä on muuttunut nojaamaan aiempaa enemmän sähköisten maksuvälineiden varaan. Tässä tutkielmassa on kyse pankin joutumisesta maksukyvyttömyystilanteeseen. Pankin joutuessa maksukyvyttömäksi se voidaan julistaa Rahoitusvakausviraston ja Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston toimesta kriisinratkaisumenettelyyn, jos pankki täyttää kriisinratkaisulle asetetut edellytykset. Tällöin esille nousee kysymys pankin kriittisten toimintojen jatkuvuudesta. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on ”Pysyvätkö pankin ohjelmistolisenssit voimassa pankin joutuessa kriisinratkaisusta annetun lain tarkoittamaan kriisinratkaisumenettelyyn?” Kysymykseen on pyritty löytämään vastaus perehtymällä voimassa olevaan lainsäädäntöön ja toisaalta myös sopimusoikeudellisten yleisten periaatteiden avulla. Lähtökohtaisesti voidaan todeta, että pankin toiminnan kannalta kriittiset ohjelmistolisenssisopimukset pidetään voimassa.

Software as a Service (SaaS) eli tietokoneohjelmiston tarjoaminen palveluna internetin välityksellä on vallannut IT-alan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Yhä enenevämpi osuus yritysten elintärkeistä toiminnoista, kuten laskutus, kirjanpito ja varastonhallinta toteutetaan erilaisilla ohjelmistopalveluilla. Suomessa suurista yrityksistä 97 % käytti pilvipalveluita vuonna 2022. Kuluttajansuojalakiin (38/1978) lisättiin 1.1.2022 voimaan tullut pilvipalvelusopimuksiakin koskeva 5 a luku, jolla pantiin täytäntöön EU:n digisopimusdirektiivi (2019/770). Yritysten välisiä pilvipalvelusopimuksia ei sen sijaan säännellä lailla, kuten ei palvelusopimuksia yleensä muutoinkaan. SaaS-sopimuksista ei juuri ole myöskään korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopin metodeja hyödyntämällä, mihin ohjelmistopalvelun laatua koskeviin velvoitteisiin ohjelmistotoimittaja sitoutuu kaupallisessa SaaS-sopimuksessa. Huomiota kiinnitetään erityisesti ohjelmiston laatuvaatimuksiin sekä toimittajan velvollisuuteen pitää ohjelmistopalvelu tilaajan saatavilla. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön puuttuessa on tukeuduttava sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin ja oppeihin. Tärkeä kysymys on, missä määrin kaupallisten ohjelmistopalvelujen laatuvirheitä koskeviin oikeuskysymyksiin voidaan johtaa vastauksia kuluttajansuojalaista ja kauppalaista (355/1987). Tutkielman alussa pyritään hahmottamaan SaaS-sopimusten oikeudellisia erityispiirteitä, joilla on vaikutusta laatuvelvoitteiden määrittelyssä. SaaS-sopimukset ovat yleensä vakiomuotoisia sopimuksia, jotka perustuvat valmisohjelmiston tarjoamiseen usealle asiakkaalle. Ennen kaikkea SaaS-sopimusta on arvioitava palvelusopimuksena, jossa toimittajan päävelvoitteena on ohjelmistopalvelun pitäminen tilaajan saatavilla.