Browsing by Title

Tämä tutkielma käsittelee oikeuden väärinkäytön kieltoa osakeyhtiökontekstissa, tarkemmin rajattuna kiellon suhdetta osakeyhtiön erillisyyteen ja osakkeenomistajan rajoitettuun vastuuseen. Tarkoituksena on selvittää mitä oikeuden väärinkäytön kielto tarkoittaa ja miten se ilmenee osakeyhtiökontekstissa. Se, mitä oikeuden väärinkäytön kielto tarkoittaa osakeyhtiönkontekstissa, on pyritty selvittämään oikeuskirjallisuuden avulla. Sen ilmentymistä osakeyhtiökontekstissa on pyritty selvittämään analysoimalla oikeuden väärinkäytön kiellon suhdetta vastuun samastukseen sekä ratkaisussa KKO 2015:17 esiteltyihin tiettyihin säännöksiin, joiden perusteella osakeyhtiö voidaan syrjäyttää. Oikeuden väärinkäytön kieltoa voidaan pitää yleisenä oikeudellisena periaatteena, mutta sille on esitetty monenlaisia määritelmiä oikeuskirjallisuudessa. Yleisesti sen voidaan katsoa tarkoittavan menettelyä, jossa hyödynnetään muodollisesti laillisia toimia sellaisessa tarkoituksessa, jota tulee pitää moitittavana. Lisäksi oikeuden väärinkäyttöön liittyy toisen oikeuksien vahingoittaminen, mutta suoranaista vahingoittamistarkoitusta ei edellytetä. Näiden oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä hahmoteltujen määritelmien ja tunnusmerkkien avulla pyritään ymmärtämään mitä oikeuden väärinkäytön kiellolla tarkoitetaan yhtiöoikeudessa. Näin luodun määritelmän avulla pyritään tarkastelemaan yllä mainittuja säännöksiä, joiden perusteella osakeyhtiö voidaan syrjäyttää. Ratkaisu KKO 2015:17 koski vastuun samastamista, joka on alun perin oikeuskirjallisuudessa kehitetty oppi, joka mainitun ratkaisun myötä hyväksyttiin myös Suomen oikeuskäytännössä. Sen soveltaminen johtaa osakeyhtiön erillisyyden ja osakkeenomistajan rajoitetun vastuun murtumiseen ja sen yhtenä edellytyksenä pidetään osakeyhtiömuodon väärinkäyttöä. Vastuun samastamisesta käytiin keskustelua puolesta ja vastaan ennen kuin korkein oikeus vahvisti opin mainitussa ratkaisussa, mutta kritiikkiä itse oppia sekä korkeimman oikeuden ratkaisuja kohtaan esiintyy yhä. Yhtenä osakeyhtiön syrjäyttävinä säännöksinä mainittiin UK:n ja KonkL:n keinotekoisia järjestelyjä koskevat säännökset. Näiden säännösten taustalla onkin erilaiset järjestelyt, joissa velallisen omaisuuden muodolliseksi omistajaksi pyritään saamaan kotimainen tai ulkomainen pöytälaatikkoyhtiö. Mikäli soveltamisedellytykset täyttyvät, voidaan tällainen järjestely sivuuttaa, jolloin omaisuus voidaan ulosmitata tai se kuuluu konkurssipesään. Osana säännösten soveltamista edellytetään keinotekoisuutta ja tämän pohjalta pyritäänkin tarkastelemaan miltä osin säännökset ilmentävät oikeuden väärinkäytön kieltoa osakeyhtiökontekstissa. Vaikka säännösten sanamuodot eroavat hieman toisistaan, käsitellään säännökset rinnakkain. Toisena syrjäyttävänä säännöksenä mainittiin YmpVahL 7.1, joka mahdollistaa korvausvelvollisuuden ulottamisen toiminnanharjoittajaan rinnastettavaan tahoon. Arvioitaessa rinnastamisen soveltumista otetaan huomioon muun muassa mahdollisesti rinnastettavan määräysvalta, taloudelliset suhteet toiminnanharjoittajaan ja tavoiteltu taloudellinen etu. Toiminnan moitittavuus ei kuitenkaan ole edellytys rinnastamisen soveltamiselle. Tämä huomioon ottaen on pyritty tutkimaan missä rinnastamisen soveltamistilanteissa on kyse oikeuden väärinkäytön kiellon ilmentymästä yhtiöoikeuskontekstissa. Viimeisenä syrjäyttävänä säännöksenä mainittiin VML 28. Säännöksen mukaan olosuhteelle tai toimenpiteelle annettu oikeudellinen muoto, joka ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, voidaan verotuksessa jättää huomiotta ja käyttää niin sanottua oikeaa muotoa. Yhtenä VML 28:n soveltamistilanteista on pidetty osakeyhtiön sivuuttamista, joka johtaa siihen, että useimmiten pääomatuloksi kanavoitu tulo verotetaan verovelvollisen ansiotulona. Osakeyhtiön sivuuttamista voi nykyään pitää hyvin poikkeuksellisena verrattuna aikaisempaan ratkaisukäytäntöön. Osakeyhtiön sivuuttamista ja sen edellytyksiä on tarkasteltu suhteessa oikeuden väärinkäytön kieltoon osakeyhtiökontekstissa.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia oikeudettoman irtisanomisen kohteeksi joutuneen sopimusvelkojan käytettävissä olevia oikeuskeinoja ja niiden tosiasiallista soveltamisalaa elinkeinonharjoittajien välisissä kestosopimuksissa. Oikeudettomalla irtisanomisella viitataan tilanteeseen, jossa sopimuksen osapuoli pyrkii irtautumaan sopimussuhteesta joko sopimuksen vastaisesti tai nopeammin kuin olisi tapauskohtaisiin olosuhteisiin ja sopimuksesta seuraaviin lojaliteettivaatimuksiin nähden kohtuullista. Tutkielmassa pyritään selvittämään, milloin sopimusvelkoja voi vaatia kestosopimuksen jatkamista ja millaisissa tilanteissa tämän on tyydyttävä vaatimaan vahingonkorvausta, ja kuinka korvaus tällaisessa tilanteessa määritetään. Oikeuskeinojen tosiasiallisen soveltamisalan lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, miten kestosopimuksen osapuolet voivat pyrkiä turvaamaan oikeuksiaan riidanalaisessa tilanteessa: minkälaisia toimintamahdollisuuksia osapuolilla on oikeutukseltaan epäselvässä tilanteessa ja minkälaisia oikeudellisia riskitekijöitä eri vaihtoehtoihin liittyy. Liike-elämän kestosopimusten irtisanomista ei ole yleisellä tasolla säännelty laissa, ja korkeimman oikeuden prejudikatuurista on saatavissa vain rajallisesti tukea kestosopimusten irtisanomiseen liittyvien ongelmien ratkaisuun. Tämän vuoksi yleisillä oikeusperiaatteilla ja reaalisella argumentaatiolla on korostunut merkitys tutkimuskysymysten ratkaisemisessa. Liike-elämän kestosopimusten piiriin sisältyy monia sopimustyyppejä, minkä vuoksi yleisten ja yksityiskohtaisten tulkintasuositusten antaminen on usein mahdotonta. Tutkimuskysymystä lähestytään argumentaatiota kehittelevän lainopin metodin avulla. Tutkimuskysymys hajotetaan siis pienempiin osiin, minkä jälkeen pyritään hahmottamaan ja punnitsemaan keskenään kunkin tutkimusongelman osan ratkaisemisessa mahdollisia argumentaatiotapoja. Tutkielmani tuottaa täten käytännössä tietoa siitä, millaiset seikat voivat liike-elämän kestosopimusten oikeudettoman irtisanomisen tilanteissa vaikuttaa oikeuskeinojen käyttöalaan ja vahingonkorvauksen määräytymiseen. Oikeudettoman irtisanomisen tilanteissa sopimusvelkojalla voi usein olla suuri intressi vaatia sopimuksen jatkamista – sopimuksen kohteena voi olla esimerkiksi uniikin suorituksen saaminen tai näyttövaikeudet vahingon määrästä uhkaavat johtaa täyden korvauksen periaatteen vastaiseen lopputulokseen. Sopimuksen jatkamisvaatimuksen tosiasiallista käyttöalaa yhteistyöhön perustuvissa liikesopimuksissa rajoittavat kuitenkin esimerkiksi suorituksen mahdottomuuteen ja liikavaikeuteen liittyvät syyt. Oikeudettomasti irtisanotulta osapuolelta saatetaankin edellyttää katesopimuksen tekemistä, jos sopimuksen jatkamisesta olisi sopimuskumppanille kohtuutonta vaivaa. Vaikka juuri yhteistyösuhteeseen pohjautuvissa sopimuksissa sopimuksen jatkaminen olisi usein paras keino irtisanotun osapuolen intressien toteuttamiseksi, juuri sopimuksen edellyttämä yhteistyön taso voi nousta sopimuksen jatkamisen esteeksi. Kun yhteistyösuhde on irtisanomisen vuoksi katkennut ja osapuolten välit kärjistyneet, sopimuksen jatkamiseen velvoittaminen ei välttämättä ole enää tarkoituksenmukaista. Käytännössä vahingonkorvaus onkin oikeudettomasti irtisanotun osapuolen tehokkain oikeuskeino. Lähtökohtana oikeudettomasta irtisanomisesta aiheutuneen vahingon määrittämisessä on positiivisen sopimusedun mukainen täysi korvaus sopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä johtuvasta vahingosta. Saamatta jäänyt sopimushyöty lasketaan siltä ajalta kuin sopimus olisi vähintään ollut voimassa, jos se olisi irtisanottu asianmukaisesti. Täyden korvauksen periaate on kuitenkin vain lähtökohta, ja sitä rajoittavat käytännössä vahingon määrän arvioinnin epävarmuuteen ja vahingon ennakoitavuuteen liittyvät seikat sekä irtisanotun osapuolen velvollisuus rajoittaa vahinkoaan. Osapuolet ovat myös saattaneet sisällyttää keskinäiseen sopimukseensa vahingonrajoitusehtoja, jotka voisivat rajoittaa vahingonkorvausvastuuta oikeudettoman irtisanomisen perusteella. Usein oikeudeton irtisanominen voidaan kuitenkin katsoa kvalifioidulla tuottamuksella aiheutetuksi, mikä sulkee pois mahdollisuuden vedota vastuuta rajoittaviin ehtoihin. Kestosopimuksen osapuolet voivat pyrkiä hallitsemaan riidanalaista tilannetta turvaamistoimen avulla. Turvaamistoimen saamisen edellytykset asettuvat kuitenkin yleensä varsin korkealle, koska sopimuksen jatkaminen voi käytännössä olla ongelmallista osapuolten katkenneen yhteistyösuhteen vuoksi. Sopimuksen jatkamisvaatimuksen ehdollinen hyväksyminen voisi oikeutukseltaan epäselvissä tilanteissa olla toimiva keino taata sopimussuhteen jatkuvuus. Korvauksen saaminen jatketulta ajalta ei kuitenkaan perusteettoman edun palautusvastuun nojalla ole mahdollista, jos suoritus on tapahtunut sopimuksen irtisanoneen osapuolen vapaasta tahdosta. Järjestelyn mahdollistamiseksi osapuolten olisi siis sovittava keskenään tällaisesta toimintatavasta.

Oikeuksien väärinkäytön kieltävä periaate on tunnettu länsimaisessa ja eurooppalaisessa oikeudellisessa perinteessä jo pitkään. Tyypillisesti periaatteella viitataan tilanteisiin, joissa tiettyyn oikeussääntöön vedotaan muodollisesti pätevällä tavalla, mutta joissa oikeussäännön soveltaminen johtaisi säännön tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Kyse on käytännössä lain hengen vastaisesta toiminnasta, jonka seurauksena syntyviä lopputuloksia ei voida hyväksyä. Periaatteen tarkoituksena on estää ja korjata tällaisesta toiminnasta aiheutuvat epäoikeudenmukaiset seuraukset. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa periaate nivoutuu perinteisesti kiinteästi yhteen demokraattisten arvojen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön määrittelemisen kannalta keskeiseksi kriteeriksi muodostuu pyrkimys demokraattisen ja ihmisoikeudet turvaavan järjestelmän hävittämiseen. Sellaisen toiminnan, joka uhkaa demokraattisen yhteiskunnan ydintä ja sen keskeisiä arvoja, ei voida sallia kuuluvan perus- ja ihmisoikeuksien takaaman suojan piiriin. Tämä erottaa perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön kiellon siitä, kuinka oikeuden väärinkäytön kielto yleisenä oikeusperiaatteena perinteisesti ymmärretään. Suomen perustuslakiin ei sisälly mitään nimenomaista perusoikeuksien väärinkäytön kieltävää säännöstä. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä oikeuksien väärinkäytön kiellon sisältöön kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja tutkia kiellon asemaa kotimaisessa perusoikeusjärjestelmässä. Tutkielma pyrkiikin vastaamaan kysymykseen siitä, voidaanko oikeuksien väärinkäytön kiellon katsoa sisältyvän kotimaiseen perusoikeusjärjestelmään. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätöksen, että oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava sisältyvän perusoikeusjärjestelmäämme. Kielto vaikuttaa perusoikeusjärjestelmäämme erityisesti kahdella eri tavalla. Ensinäkin perustuslain 22 § asettaa julkiselle vallalle aktiivisen velvoitteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Oikeuksien väärinkäytön kielto sisältyy käytännössä kaikkiin keskeisimpiin Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja sen on katsottava olevan osa sitä ihmisoikeuksien muodostamaa kokonaisuutta, joiden turvaamiseen julkinen valta on perustuslain nojalla velvoitettu. Lisäksi kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän luonteesta seuraa, että ihmisoikeudet asettavat kansalliselle perusoikeusjärjestelmälle sen vähimmäistason, jonka perusoikeuksien on vähintään täytettävä. Oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava kuuluvan myös tähän vähimmäistasoon sillä perusteella, että Suomi on useiden ihmisoikeussopimusten välityksellä sitoutunut noudattamaan kieltoa. Toisekseen, kansainvälinen oikeuskäytäntö on osoittanut, että oikeuksien väärinkäytön kieltoa sovelletaan myös oikeuksien rajoittamisen sallittavuutta koskevan arvioinnin yhteydessä. Myös valtiosääntöoikeuden yleiset opit perusoikeuksien rajoittamista koskien mahdollistavat oikeuksien väärinkäytön kiellon tällaisen epäsuoran huomioimisen. Lisäksi on syytä korostaa, että perus- ja ihmisoikeudet ovat perusoikeusuudistuksen myötä sisällöllisesti hyvin lähellä toisiaan. Perustuslakivaliokunta on tästä johtuen korostanut tarvetta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnalliselle harmonisoinnille. Erityisesti sananvapautta ja kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevia perusoikeuksia tulkittaessa tulisi siten huomioida myös Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamiskäytäntö, myös oikeuksien väärinkäytön epäsuoran soveltamisen osalta. Tällä on erityisesti merkitystä silloin, kun toiminnan katsottaisiin olevan luonteeltaan sellaista, että relevantin perusoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle sulkeminen merkitsisi liian voimakasta puuttumista perusoikeuksiin.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeushenkilön korvausoikeudellisia suojakeinoja sananvapaustapauksissa. Oikeushenkilö ei perustuslain tasolla tai rikoslain kriminalisointien kautta nauti yhtäläistä kunnian- ja maineen suojaa kuin luonnollinen henkilö. Valheellista ja vahingollista tietoa voidaan kuitenkin yhtäläisesti levittää myös oikeushenkilöistä ja luonnolliseen henkilöön kohdistunut kunnianloukkaus voi aiheuttaa vahinkoa myös luonnollisen henkilön yhteydessä toimivalle oikeushenkilölle, esimerkiksi luonnollisen henkilön työnantajalle. Tutkielmassa tarkoituksena on systematisoida ja tulkita laaja-alaisesti niitä oikeushenkilöllä olevia etenkin korvausoikeudellisia oikeussuojakeinoja, joiden kautta se voi suojella intressejään tilanteessa, jossa siitä julkaistaan valheellinen tai muuten loukkaava viesti joukkoviestinnässä. Johtuen siitä, että viestin sisällöstä oikeushenkilölle aiheutunut vahinko on tyypillisesti taloudellista vahinkoa, on tutkielmassa keskitytty tarkastelemaan, millä perusteella viestistä oikeushenkilölle aiheutunut taloudellinen vahinko tulee sopimuksenulkoisissa tilanteissa korvattavaksi VahL 5: :n perusteella. VahL 5:1 :n erityisedellytyksistä tutkielmassa tarkastellaan rangaistavaksi säädettyä tekoa sekä erittäin painavia syitä korvausvelvollisuuden perusteina joukkoviestinnässä julkaistun viestin aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta. Viestintä on tyypillisesti ollut aihealue, jossa perus- ja ihmisoikeuksilla on ollut korostunut merkitys. Oikeushenkilöön kohdistuvan viestin tekijä käyttää pääsääntöisesti sananvapauttaan ilmaistessaan informaatiota. Viestin sisältö saattaa kuitenkin olla sellainen, että sen voitaisiin katsoa loukkaavan viestin kohteen mainetta ja kunniaa ja aiheuttavan tälle kärsimystä tai muuta taloudellista vahinkoa. Tästä syystä tutkielmassa tarkastelun kohteena on myös se, miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat tuomioistuimen päätöksenteossa viestin aiheuttaman taloudellisen vahingon korvattavuuden edellytyksiä arvioitaessa. Korvausoikeutta arvioitaessa on pyritty erottelemaan viestin lähteen tarkoitus kaupalliseen, toimitukselliseen ja niin kutsuttuun käyttäjälähtöiseen ilmaisuun. Sananvapaus nauttii laajinta suojaa sananvapauden ydinalueelle, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kaupallinen viestintä ei pääsääntöisesti nauti yhtä laajaa sananvapauden suojaa kuin taas toimituksellinen viesti. Näin ollen erilaisin tarkoituksin julkaistuja ilmaisuja voidaan tulkita perus- ja ihmisoikeuspunninnassa toisistaan poikkeavasti. Toisaalta myös vahingonkorvausvastuun syntymisen edellytyksiä ja vahingonkorvausvastuun kohdentumista on mahdollista arvioida osin poikkeavasti erilaisten julkaisijaryhmien välillä. Tästä syystä tutkielmassa on päädytty kyseisenlaiseen jaotteluun. Korvausvastuun realisoiviin tilanteisiin on toisaalta vaikuttanut myös teknologian nopea kehittyminen, joka on mahdollistanut internetissä viestinnän määrän räjähdysmäisen kasvun. Viestinnän määrän lisäksi viestintä on myös yhä useamman erilaisen toimijan tuottamaa, mikä omalta osaltaan on omiaan johtamaan siihen, että taloudellista vahinkoa aiheuttavien viestien julkaisu voi tapahtua hyvinkin moninaisissa tilanteissa. Tästä syystä korvausvastuun perusteen lisäksi työssä käsitellään myös vastuun kohdentumista viestin julkaisevaan tahoon, sillä joukkoviestinnässä aiheutetun vahingon osalta vastuukysymykset ovat hyvin keskeinen osa korvausoikeudellisten suojakeinojen tehokkuuden arviointia. Tutkielma koostuu kuudesta pääjaksosta. Johdannossa esitellään tutkielman aihe ja tutkimuskysymys ongelmakohtineen internet-aikakauden viestintämuotojen kontekstissa. Toisessa pääjaksossa käsitellään joukkoviestinnän sääntelykenttää ja sananvapauslain vaikutusta vahingonkorvausoikeudellisiin vastuukysymyksiin. Kolmannessa pääjaksossa syvennytään tarkastelemaan viestin lähteen ja viestin kohteen perus- ja ihmisoikeussuojaa etenkin sananvapauden näkökulmasta siten, että korvausoikeudessakin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeusargumentit tulisivat kontekstissaan esitellyiksi. Neljännessä pääjaksossa käsitellään niitä edellytyksiä, joiden vallitessa vahingonkorvausoikeus syntyy oikeushenkilöä loukkaavan viestin osalta. Viidennessä pääjaksossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin erilaisia yleisimpiä viestityyppejä, joiden perusteella vahingonkorvaus voidaan perustaa VahL:sta johtuvaan normiin. Viimeisessä pääjaksossa tehdään yhteenveto tärkeimmistä tutkielmassa käsitellyistä teemoista.

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat säännökset ovat olleet tämän tutkimustyön kirjoitushetkellä voimassa hieman yli 20 vuotta. Yhteisösakon käyttö on viimeisimmän kahden vuosikymmenen aikana vähittäin vakiintunut osaksi oikeusjärjestelmäämme, vaikka alun perin oikeushenkilön rangaistusvastuun omaksumista pidettiin ongelmallisena individuaalisen syyllissyyskäsityksen johdosta. Toisin kuin vahingonkorvausoikeudessa, rikosoikeudessa ei hyväksytä tuottamukseen perustumatonta ankaraa vastuuta, vaikka se olisi tehokkuus- ja preventionäkökohdista perusteltua, vaan rikosvastuun vähimmäisedellytyksenä on aina tahallisuus tai tuottamus. Syyllisyysperiaatteen johdosta kukaan ei voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen teosta, johon hän ei ole myötävaikuttanut. Oikeushenkilöiden rankaiseminen on kuitenkin katsottu perustelluksi, vaikka niillä fiktiivisinä oikeussubjekteina ei ole perinteisessä mielessä rikoksentekopäätöksen muodostamiseksi tarvittavaa tahtoa tai ylipäänsä kykyä itsenäiseen toimintaan. Rankaisemista on pidetty välttämättömänä erityisesti sen vuoksi, että modernien suuryritysten toiminnasta aiheutuu sellaisia riskejä ja haittoja ihmisille, ympäristölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, jotka eivät ole hallittavissa puhtaasti perinteisen yksilökeskeisen rikosoikeuden keinoin. On myös pidetty epäoikeudenmukaisena, että vastuun lainvastaisuuksista kantaisivat yksinomaan yksilöt, joiden toiminta voidaan monesti nähdä heijastumana oikeushenkilön sisäisestä lainvastaiseksi muodostuneesta toimintakulttuurista, joka usein ilmenee esimerkiksi vastuusuhteiden epäselvyytenä, valvonnan puutteena taikka puutteellisena ohjeistuksena. Oikeusjärjestyksemme keskeisiin periaatteisiin lukeutuvan syyllisyysperiaatteen vaikutuksen johdosta rikoslain 9 luvun sääntely jouduttiin kuitenkin laatimaan oikeushenkilön toiminnan moitittavuutta korostavaksi ja siten individuaalista rikosvastuumallia mukailevaksi. Vaikka yhteisön rikosvastuumallin sanottiin kunnioittavan syyllisyysperiaatetta, ei yksilöllisen ja yhteisöllisen vastuun yhteensovittaminen ole kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta viimeaikaisten tutkimustietojen valossa. Tutkimustyössä pyritään selvittämään, miten voimassa oleva sääntely osuu yksiin rikosoikeuden kovan ytimen ainesosiin lukeutuvan syyllisyysperiaatteen kanssa, joka sitoo koko rikosoikeuden hyväksyttävän ja legitiimin käytön subjektiiviseen syyllisyys vaatimukseen. Toisin sanoen, voidaanko luonnollisen henkilön rikosvastuu ja yhteisön rikosvastuu todella ymmärtää uudenlaisen rikosvastuujärjestelmän vuorovaikutteisiksi osiksi. Erityisesti pyritään selvittämään, miten rikoslain 9 luvun 2 §:ssä säädellyt vastuumuodot, eli osallisuus rikokseen, rikoksen salliminen, isännänvastuu ja anonyymi syyllisyys hahmottuvat toisiinsa nähden, sekä individuaalista rikosvastuuta koskeviin periaatteisiin nähden. Tämän tavoitteen pohjalta, tutkimustyössä on esitetty näkemys siitä, miten oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat edellytykset tulisi hahmottaa ja systematisoida. Siihen liittyen tutkimustyössä on myös pyritty selvittämään, millaiseksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva doktriini on muodostunut nyttemmin myös oikeuskäytännössä. Tutkimustyössä rikoslain 9 luvun sääntelyratkaisuja on peilattu vasten vuonna 2004 uudistuneita rikosoikeuden yleisiä oppeja ja yleisten oppien uudistusta koskeneita tavoitteita. Siihen liittyen tutkimustyössäni on pyritty selvittämään, että vallitseeko vuonna 1995 voimaan tulleen yhteisövastuun ja vuonna 2004 uudistettujen vastuuoppien välillä edelleen rikoslain 9 luvun esitöissä tavoiteltu koherenssi ja yhdenmukaisuus Varsinaisen oikeusdogmaattisen analyysin ohella, lopputyössä tehdään myös lyhyt katsaus siihen, miltä oikeushenkilön rangaistusvastuun tilanne näyttää viimeaikaisten tilastojen ja tutkimustulosten valossa. Toisin sanonen: Miten yhteisösakkoa on käytetty ja kuinka usein sitä on käytetty, sekä minkä suuruisia yhteisösakkoja on keskimäärin eri vuosina määrätty. Statistiikka kertoo paljon yhteisösakon kiistellystä tehosta ja relevanssista.

Käyn tutkielmassa läpi oikeudellista muutosta Suomen ensimmäisen varsinaisen kilpailuoikeudellisen säädöksen, kartellilain, säätämisen yhteydessä. Kartellilain säätämisen vuonna 1957 voidaan todeta käynnistäneen Suomen kilpailulainsäädännön kehityksen. Pääsääntöisesti tutkielmassa keskitytään kartellilain säätämishetken käsittelyyn, mutta oikeudellisen muutoksen kattavaksi selvittämiseksi käydään läpi myös aikaa ennen kartellilain säätämistä kuten myös kartellilain voimaantulon jälkeistä aikaa. Tutkielman tavoitteena on analysoida kartellilain säätämiseen johtaneita syitä sekä käydä läpi sitä, millaiseksi kartellilaki lopulta muodostui. Tutkielmassa on hyödynnetty pääsääntöisesti oikeushistoriallista metodia. Keskeisimmät lähteet ovat kartellilakia koskevat lain esityöt sekä kartellilakia koskevat aikalaiskirjoitukset. Tutkielmassa aiheen käsittely jakautuu käytännöllisesti katsoen kolmeen pääkokonaisuuteen: kartellilain teoreettisen taustan läpikäyntiin, kartellilain voimaantuloa edeltävän lainsäädäntöprosessin käsittelyyn sekä lopuksi kartellilain sisällön yksityiskohtaisempaan tarkasteluun. Kartellilain sisällön osalta käydään läpi muun muassa kartellirekisterin perustamista ja toimintaa sekä tarjouskartellien kieltämistä ja määrähintajärjestelmään kohdistuvaa sääntelyä. Tutkielmassa analysoidaan myös esimerkiksi kartellilain pääperiaatteen tehokkuutta, kartellilain tosiasiallista tarkoitusta sekä kartellilain säätämisprosessissa ilmenneitä eriäviä näkemyksiä. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva vuoden 1957 kartellilakia koskevasta oikeudellisesta muutoksesta.  

Tässä työssä tutkitaan oikeushistoriallisesta näkökulmasta, kansainvälisen rikosoikeuden kehitystä sivuten Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän harkintavallan käyttöä tämän tehdessä syyteharkintaa. Tutkimuksen perusasetelmana on oikeudellisen, lakiin sidotun syyttäjän harkinnan ja toisaalta ei-oikeudellisen, etenkin poliittiseksi katsottavissa olevan harkinnan suhde ja se, miten nämä periaatteessa vastakkaiset elementit ilmenevät Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän toiminnassa. Tutkielmassa pyritään selvittämään syyttäjän julkilausuttua, tuomioistuimen ja sen syyttäjän itse määrittelemää oikeusvaltiollista ideaalia, jonka puitteissa syyteharkinta pyritään toteuttamaan, ja toisaalta ei-oikeudellisia elementtejä, jotka lähtökohtaisesti ovat vastakkaisia tälle ideaalille ja siten ei-toivottuja harkinnan ulottuvuuksia. Kansainvälisen rikostuomioistuimen keskeisenä tehtävänä on poistaa kansainvälistä yhteisöä koskettavien, vakavien rikosten tekijöiden mahdollisuus välttää kansallisen suvereniteetin varjolla rangaistus saattamalla tekijät kansainvälisen rikosoikeuden nimissä vastuuseen. Rankaisemattomuuden poistamisen kautta tuomioistuin pyrkii myös estämään rikollisuutta. Näiden kansallisen syyttäjän toimintaan verrattavien, yksilönvastuuta toteuttavien rikosoikeudellisten tavoitteiden lisäksi kansainvälinen syyttäjä joutuu pohtimaan toimintansa yhteiskunnallisia vaikutuksia, sillä hänen toimintaympäristönsä ovat laajamittaiset konfliktit, joissa yhteiskunta pyrkii järjestäytymään uudelleen. Tässä monimutkaisessa ja haastavassa toimintaympäristössä syyttäjä kohtaa sekä tutkintojen toteuttamiseen liittyviä käytännön hankaluuksia sekä oikeuden ja rauhan suhteeseen liittyviä poliittisia kysymyksiä. Kansainvälinen tuomioistuin ja sen syyttäjänlaitos ei ole välttynyt voimakkaalta arvostelulta tasapainoillessaan ideaalien ja käytännön toiminnassa onnistumisen välillä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä, syyttäjään kohdistettu arvostelu huomioiden, pyrkii välttämään poliittiseksi katsottavia ratkaisuja. Oikeusvaltiollinen ideaali voi kuitenkin, näkökulmasta riippuen, tilanteittain joutua väistymään käytännön ratkaisujen vuoksi. Oikeusvaltiollisen ideaalin painottaminen on silti ensiarvoisen tärkeää tuomioistuimen arvovallalle. Tässä syyttäjän kanta on selvä; hän on edustaa oikeutta, ja oikeus ja rauha edellyttävät toisiaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Hella Wuolijoen kirjoittamaa näytelmää Laki ja järjestys (1918) sekä näytelmän esityskieltotapausta vuodelta 1933. Tutkielma jakautuu kahteen varsin itsenäiseen osaan. ”Oikeus näytelmässä” -osassa käsitellään näytelmätekstiä, Laki ja järjestys (1918) -näytelmän sisältöä. ”Oikeus näytelmään” -osassa käsitellään kyseisen näytelmän vastaanottoon vuonna 1933 liittynyttä kohua ja oikeusministeriön näytelmälle asettamaa lyhytaikaista esityskieltoa. Tutkielman osia yhdistää ja tutkielman identiteettiä luo oikeusnäkökulma. Tutkielman ensimmäisen osan ideana on ollut tehdä law and literature -tutkimusta. Koska oikeus ja kirjallisuus -tutkimus on suomalaisessa oikeustieteessä vähäistä, osiossa on myös esitelty law and literature -liikettä sekä kartoitettu suomalaista oikeus ja kirjallisuus -aiheista tutkimusta. Osion tutkimuskysymys on, miten oikeus esiintyy Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmässä. Näytelmän oikeudellisen sisällön analyysi on toteutettu temaattisen tutkimuksen keinoin kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä käyttäen. Oikeuden teemaa on lähestytty tarkastelemalla näytelmätekstin laki ja järjestys -johtomotiivia sekä näytelmän henkilöhahmojen näkemyksiä oikeudesta. Lopuksi on pohdittu, mikä on oikeuden teeman merkitys teoksen kokonaisuuden kannalta. Tutkielman toisen osan tarkoituksena on ollut tehdä mikrohistoriallisella otteella tutkimusta näytelmän esitysajankohdasta, vuodesta 1933, sekä yleisemmin 1920-1930-luvuista. Wuolijoen näytelmän aiheena oli vuoden 1918 sisällissota. Siinä esitetty kertomus ei mukaillut ”valkoista totuutta”. Oikeistolaiset piirit syyttivät näytelmää epäisänmaallisuudesta ja valkoisten vapaussotureiden häpäisemisestä. Oikeusministeriö asetti näytelmän esityskieltoon, mutta peruutti esityskiellon näytelmään tehtyjen muutosten jälkeen. Tutkimuskysymyksenä tässä osiossa on ollut, mitä ”tapaus Laki ja järjestys (1918)” voi kertoa meille ajastaan. Tutkielmassa on tarkasteltu esityskieltotapauksen oikeudellisia elementtejä. Erityisesti on syvennytty tutkimaan näytelmää puolustaneita, argumentoinnissa johonkin oikeudellisen maailman ilmiöön tukeutuneita sanomalehtikirjoituksia. Tapauksen kontekstia on pyritty hahmottamaan vertaamalla Wuolijoen näytelmän esitys-kieltotapausta 1920- ja 1930- lukujen painokannetapauksiin, erityisesti taiteeseen kohdistettuihin painokanteisiin, mutta myös kaikkien painokanteiden määrän yleiseen kehitykseen. Lisäksi Wuolijoen näytelmän merkitystä aikanaan on koetettu hahmottaa kartoittamalla muita 1920- ja 1930-luvuilla esitettyjä näytelmiä, joissa käsiteltiin vuoden 1918 sisällissotaa. Lähteinä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja primaarilähteitä. Tutkimuskirjallisuus koostuu pääosin Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmää ja sen vastaanottoa aiemmin käsitelleestä tutkimuksesta, oikeushistoriallisesta tutkimuksesta, 1920- ja 1930-lukujen painokanteita ja sananvapautta käsittelevästä tutkimuksesta, sisällissota-aiheisia näytelmiä käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta, kirjallisuudentutkimuksen teoria- ja metodioppaista sekä law and literature -tutkimuskirjallisuudesta. Primaarilähteinä on käytetty sanomalehtiä, teatterin johtokunnan kokousten pöytäkirjoja, joitakin oikeusministeriön arkiston asiakirjoja, Hella Wuolijoen arkiston paria lehtileikekirjaa sekä vuonna 1983 painetussa muodossa ilmestynyttä Laki ja järjestys (1918) -näytelmätekstiä ja Teatterimuseon arkistosta löytynyttä näytelmän pääkirjaa. Wuolijoen näytelmää vastustettiin, mutta sitä myös puolustettiin. Suomen Sosialidemokraatista löytyi useita näytelmää puolustaneita kirjoituksia. Kiinnostava piirre oli, että näiden kirjoitusten argumentoinnissa tukeuduttiin usein jollain tavalla oikeuteen näytelmän puolustamiseksi ja oikeusministeriön esityskieltopäätöksen haastamiseksi. Oikeusministeriö nosti vuosina 1933–1935 muitakin taiteeseen kohdistuneita painokanteita. Tämä on kiinnostavaa, sillä taiteeseen kohdistuneet painokanteet olivat verrattain harvinaisia. Asia saattaa selittyä osin oikeusministeriössä syksyllä 1933 aloittaneen uuden painoasiainesittelijän tiukemmilla näkemyksillä taiteeseen kohdistettavasta painovalvonnasta. Yleisesti painokanteiden määrässä tapahtui kasvua 1920-luvun lopulta alkaen. Tämä johtui maan poliittisesta tilanteesta ja lapuanliikkeen vuosista. Vuonna 1933 lapuanliikkeen vuodet olivat ohi, mutta aivan lähihistoriaa. Sisäpoliittinen tilanne oli vähitellen rauhoittumassa. Wuolijoen näytelmän näkökulma vuoden 1918 tapahtumiin oli esittämisajankohtanaan poikkeuksellinen.

Jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen. Suomessa maanpuolustusvelvollisuus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, joka ei kuitenkaan koske kaikkia yhtäläisesti. Asevelvollisuus määritellään väestötietojärjestelmään kirjatun juridisen sukupuolen perusteella ainoastaan miehille. Velvollisuudesta seuraa merkittäviä rasitteita ja vapaudenrajoituksia. Juridisten naisten on mahdollista hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Asevelvollisuuslaki asettaa henkilöt erilaiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, mikä lähtökohtaisesti loukkaa perustuslain 6 §:n syrjinnän kieltoa, ellei erottelulle ole hyväksyttävää perustetta. Väestötietorekisteriin merkittävä juridinen sukupuoli määritellään biologiaan perustuen joko naiseksi tai mieheksi. Asevelvollisuus pakottaa yksilöt binääriseen sukupuolijaotteluun, vaikka henkilöiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa väestötietorekisteriin merkittyä juridista sukupuolta. Toisaalta sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä nähdään tasa-arvolaissa nimenomaan sukupuoleen perustuvana. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kriittisesti asevelvollisuuden sukupuolirajausta pääasiassa yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kannalta erityisesti sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään myös itsemääräämisoikeutta, yksityiselämän suojaa sekä henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Tutkielmassa käytetään metodeina kriittistä oikeusoppia, naisoikeutta ja queer-oikeutta nostamaan esille oikeusjärjestelmän epäkohtia. Nykyisessä kansallisessa oikeustilassa asevelvollisuuden sukupuolirajaus ei lainsäätäjän heikoista perusteluista huolimatta muodollisesti loukkaa sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksia. Yhteiskunnan sukupuolikäsityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien kehittyessä tilanne voi kuitenkin muuttua.

Sananvapauden ja yksityiselämän suojan välinen jännite on tyypillistä kaikenlaiselle ihmisistä kertovalle valokuvajournalismille. Jännite edellyttää jatkuvaa perusoikeuspunnintaa, jonka kriteerien määrittelyssä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ollut merkittävässä asemassa. Erityistä merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut sille, kenestä julkaistut valokuvat on otettu ja osallistutaanko niiden julkaisulla yhteiskunnallisesti merkittävään keskusteluun. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi turvannut valokuvalla välitettyjä tietoja katsoen henkilöillä olevan tietyissä yhteyksissä oikeuden oman valokuvansa suojeluun. Tämän voidaan katsoa merkitsevän eräänlaista poikkeusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuten sananvapausmyönteisestä ratkaisukäytännöstä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen on sananvapauden ja yksityiselämän suojan suhde valokuvajournalismissa. Toisena tutkimuskysymyksenä puolestaan on, missä tilanteissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että henkilöllä on oikeus oman valokuvansa suojeluun. Tutkielman tarkoituksena on systematisoida oikeustilaa luoden selkeä yleiskuva valokuvan perusoikeudellisesta asemasta journalismissa. Tutkielmassa esitellään aluksi sananvapautta ja yksityiselämän suojaa erillisinä perus- ja ihmisoikeuksina. Tämän jälkeen keskitytään niiden väliseen suhteeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä syntyneiden punnintanormien valossa keskittyen valokuvajournalismille tyypillisimpiin tilanteisiin. Lopuksi arvioidaan oikeutta oman kuvan suojeluun erilaisissa olosuhteissa. Tutkielman tarkastelu rajataan niin sanottuun perinteiseen mediaan keskittyen erityisesti aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuihin. Tutkielman aiheena on juuri sananvapauden ja yksityiselämän suojan suhde, joten kunniansuojaa ei tässä yhteydessä tarkastella. Vaikka tutkielmassa tarkastellaan myös valokuvan otto-olosuhteiden vaikutusta julkaisun sallittavuuteen, keskitytään tarkastelussa otetun valokuvan julkaisuun eikä kuvaamisen oikeudellisiin edellytyksiin. Tutkielman metodina on lainoppi, eli siinä on kyse voimassaolevan oikeuden systematisoinnista, tulkinnasta ja oikeudellisten ratkaisuvaihtoehtojen punninnasta. Tutkielmaa voidaan pitää perusoikeuspluralistisena, sillä siinä huomioidaan kansallisen perustuslain lisäksi myös kansainväliset ihmisoikeuksia suojaavat järjestelmät. Valokuvajournalismin kannalta merkittävimpänä näistä voidaan pitää Euroopan ihmisoikeussopimusta, jota koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö toimii yhtenä tutkielman merkittävimmistä lähteistä. Aineistona käytetään myös kotimaisten tuomioistuinten ratkaisuja sekä lainvalmisteluasiakirjoja. Näiden lisäksi tutkielmassa hyödynnetään suomalaista ja eurooppalaista oikeuskirjallisuutta. Valokuva paljastaa luonteensa vuoksi usein kirjoitettua tekstiä enemmän kohteestaan. Vaikka valokuva toisinaan rinnastetaan henkilön nimen julkaisuun, on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsonut kuvan paljastavan henkilön yksilölliset piirteet sillä tavalla, että tämän kuvan julkaisussa tulee antaa erityistä suojaa yksityiselämälle. Oikeus oman valokuvan suojeluun voi lisäksi syntyä tilanteessa, jossa valokuvien ottaminen häiritsevässä ilmapiirissä saattaa estää hänen oikeuttaan elää arkipäiväistä elämäänsä ja muodostaa henkilökohtaisia suhteita muiden puuttumatta hänen elämäänsä. Valokuvan julkaisun arviointiin on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa suhtauduttava huolellisesti. Arvioinnissa tulee kiinnittää huomiota etenkin valokuvan julkaisun osallistumiselle yleisesti kiinnostavaan keskusteluun sekä henkilön oikeuteen elää rauhassa muiden puuttumiselta.