Browsing by Title

Osakepohjaisella joukkorahoituksella viitataan rahoitusmuotoon, jossa yleisölle tarjotaan internetissä toimivilla palvelualustoilla yksityisen osakeyhtiön osakkeita merkittäväksi yleensä pieninä sijoittajakohtaisina osallistumisina. Rahoitusprosessissa ovat siis osallisina rahoitusta hakeva yhtiö, sijoittajat ja tarjoukset julkaiseva alusta. Rahoitusta hakevat yritykset ovat tyypillisesti PK-yrityksiä, joihin kohdistuu voitontavoittelun lisäksi jokin sijoittajan sosiaalinen motiivi. Osakepohjaisen joukkorahoituksen perinteistä pörssisijoittamista suurempi riskialttius on kuitenkin nostanut pintaan keskustelun riittävästä sijoittajansuojan tasosta kyseisessä rahoitusmuodossa. Erityisesti joukkorahoitusalustan toiminnan kuuluminen sijoituspalvelulain mukaisen toimiluvanvaraisuuden piiriin on aiheuttanut tulkintaerimielisyyksiä. Keskustelua käydään niin Euroopan komissiossa, ministeriöissä, finanssialan etujärjestöissä kuin valvontaviranomaisissakin. Samaan aikaan, kun rahoitusmuodon erityispiirteet näyttäisivät altistavan sijoittajat etenkin suuremmille informaatioasymmetrioille, joudutaan pohtimaan joukkorahoitusta pääasiassa käyttävien PK-yritysten transaktiokustannusten kantokykyä suhteessa tavoiteltaviin rahoitussummiin. Toisaalta liian raskaan sääntelyn voidaan nähdä vievän toimialan elinedellytykset, mutta toisaalta liian kevyt sääntely voi rapauttaa sijoittajien luottamuksen toimialaan johtaen samaan lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa pohditaan sijoittajansuojan tarkoituksenmukaista tasoa joukkorahoituksessa pääasiassa oikeuspoliittisessa, mutta myös perinteisessä lainopillisessa tiedonintressissä. Toisaalta pyritään siis selvittämään, kuinka voimassaolevaa rahoitusmarkkina-lainsäädäntöä tulisi soveltaa osakepohjaisessa joukkorahoituksessa ja toisaalta sääntely altistetaan tarkoituksenmukaisuuskritiikille, jonka perusteella esitetään mahdollisia sääntelyuudistuksia. Voimassaolevan oikeuden tutkimisessa hyödynnetään perinteisen lainopin metodeista etenkin sanamuodon mukaista, teleologista ja systemaattista tulkintaa, mutta myös oikeustaloustieteellisestä analyysistä kumpuavat reaaliset argumentit ovat keskeisessä asemassa. Vielä korostuneemman aseman oikeustaloustieteellinen metodi saa sääntelyn tarkoituksenmukaisuusarvioinnissa ja sen perusteella tehtävissä sääntelysuosituksissa. Tutkimusta lähestytään siis valottamalla sijoittajansuojan taustalla vaikuttavia taloustieteen teorioita, joiden kautta pyritään hahmottamaan sovellettavan sääntelyn perimmäiset tarkoitukset. Tutkielman huomio keskittyy joukkorahoitusalustan merkitykseen sijoittajansuojalle päämies-agenttiteorian näkökulmasta. Toisaalta pohditaan alustan asemaa agentiksi katsottavan rahoitusta hakevan yhtiön ja sen päämiehenä toimivan sijoittajan välisenä portinvartijana ja toisaalta mietitään päämiehenä toimivan sijoittajan suhdetta joukkorahoitusalustaan itse sijoittajan agenttina. Tarkoituksena ei niinkään ole mennä sijoittajansuojamekanismien tarkkaan sisältöön, kuten esimerkiksi siihen, milloin arvopaperista annettu tieto tulkitaan harhaanjohtavaksi, vaan pikemminkin siihen, mihin tahoihin nämä mekanismit kohdistuvat ja miksi. Keskiössä ovat siis joukkorahoitusalustalle kohdistettavat toimintavelvoitteet ja niiden rikkomiseen kytketty vastuu, joilla sijoittajansuojaa pyritään vahvistamaan ja toisaalta näiden vastuiden ja velvoitteiden tarkoituksenmukaisuus. Tutkimuksen kannalta merkittävimmät säädökset ovat rahoitusvälineiden markkinat –direktiivi eli MiFID-direktiivi, esitedirektiivi sekä näiden direktiivien pohjalta sijoituspalvelulakiin ja arvopaperimarkkinalakiin implementoidut säännökset. Joukkorahoitusalustan kuuluminen sijoituspalvelulain soveltamisalaan ja tästä soveltamisratkaisusta seuraavat sijoittajansuojamekanismit ovat tutkimuksen ydinsisältöä. Erityistä merkitystä saa alustan tarjoaman palvelun mahdollinen luokittelu liikkeeseenlaskun järjestämiseksi. Määrittelyllä on merkitystä paitsi sijoituspalvelulain mukaisiin toimintaedellytysvaatimuksiin myös arvopaperimarkkinalain mukaisiin tiedonantovelvollisuuksiin. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoituksena on ollut kohdistaa liikkeeseenlaskuinformaatioon kontrollia omaavalle taholle kuten joukkorahoitusalustalle tiettyjä portinvartijatehtäviä, mutta alustalla ei kuitenkaan ole niin vahvoja portinvartijan ominaisuuksia, kuin perinteisellä liikkeeseenlaskun järjestäjällä. Koska lievempi tulkinta johtaisi kuitenkin lain tavoitteiden vastaisiin sijoittajansuojaseurauksiin, on omaksuttava tiukempi tulkintalinja. Tutkielmassa kuitenkin havaitaan, että juuri alustalle asetettavat portinvartijatehtävät aiheuttavat standardisoitavuutensa ja automatisointimahdollisuuksiensa puutteen vuoksi transaktiokustannuksia, jotka uhkaavat toimialan elinedellytyksiä. Tästä syystä päädytään esittämään alustan velvollisuuksia keventävää EU-tasolta lähtevää sääntelyä, jolla mahdollistetaan osakepohjaisen joukkorahoituksen etujen valjastaminen reaalitaloudelle.

Tutkielma käsittelee osakeyhtiön sopimuksellisia liityntöjä. Tutkielmassa liikutaan yhtiö- ja sopimusoikeuden rajapinnoilla. Osakeyhtiön yhtiöoikeudellisia suhteita mielletään aikaisempaa enemmän sopimusoikeudellisessa mielessä ja osakkeenomistajien sopimusvapaus on yksi osakeyhtiöoikeuden johtavista periaatteista. Samaan aikaan sopimusoikeuden yhdeksi keskeiseksi näkökulmaksi on valikoitunut sopimusosapuolten muuttuminen toisilleen vastakkaisista tahoista kohti yhteistoimintaa ja avoimuutta. Sopimus on oikeudellinen peruskäsite ja juristien keskuudessa voidaan puhua sopimuskeskeisestä ajattelutavasta, joka selittyy sen yksinkertaisuudella ja suoraviivaisella käyttökelpoisuudella. Sopimuskeskeisen ajattelutavan sovittaminen osakeyhtiöoikeuteen ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta. Tutkielma sisältää johdannon ja yhteenvedon lisäksi kolme varsinaista päälukua. Metodeina tutkielmassa on käytetty pääasiassa lainoppia ja oikeustaloustiedettä. Lisäksi tutkielmassa on tutkimuskysymyksiä yleisempi ja laajempi tutkimustehtävä. Varsinaisten tutkimuskysymysten rinnalla yritetään yleisemmin saada selville, minkälainen suhde osakeyhtiö- ja sopimusoikeuden välillä on osakeyhtiön näkökulmasta. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset osaltaan auttavat ymmärtämään toisiaan ja antavat toisilleen tukea. Tutkielmassa tarkastellaan yhtiöoikeuden yleisistä periaatteista erityisesti sopimusvapautta ja lojaliteettiperiaatetta. Samoilla periaatteilla on myös sopimusoikeudessa oma vahva asemansa, joten tutkimusteemaa lähestytään niiden kautta. Sopimusvapautta osakeyhtiössä lisättiin vuoden 2006 osakeyhtiölain kokonaisuudistuksen myötä. Osakeyhtiö- ja sopimusoikeus ovat erittäin alttiita toimintaympäristössä tapahtuville muutoksille, joten yleisten periaatteiden merkitys näissä oikeudenaloissa on korostunutta. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko osakeyhtiö yleisellä tasolla sopimus ja tarkemmin voidaanko osakeyhtiö käsittää osakkeenomistajien välisenä sopimuksena. Tutkimuskysymystä lähestytään tarkastelemalla osakeyhtiön sopimuksellisia piirteitä ja osakeyhtiötä selittäviä teorioita. Vahvimmat osakeyhtiön sopimukselliset piirteet on yhtiön perustamisessa sekä yhtiöjärjestyksen sovittelussa OikTL 36 § nojalla. Täysin yhtiöoikeudellisen instrumentin sovitteluun sovelletaan siis suoraan sopimusoikeudellista normistoa. Ajatus osakeyhtiöstä sopimuksena pohjautuu sopimusteorioihin, jotka ovat lähtöisin taloustieteestä. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty ajatuksia osakeyhtiöstä malli- tai vakiosopimuksena. Osakeyhtiön malli- tai vakiosopimusluonne on myös liitoksissa taloustieteelliseen argumentaatioon. Tutkielman toinen tutkimuskysymys on jatkoa ensimmäiselle tutkimuskysymykselle. Sen tarkoituksena on selvittää, mitkä asiat voivat vaikuttaa siihen, että pienosakeyhtiö voisi olla kokonaisjärjestelyltään lähempänä sopimusta kuin laajasti omistettu pörssiyhtiö. Pienyhtiöt on otettu huomioon Suomen yhtiölainsäädäntöä kehitettäessä sekä erillistä pienyhtiö- tai rajavastuulakia on myös harkittu useaan otteeseen. Lainsäätäjä on tarkoituksellisesti halunnut antaa pienyhtiöille mahdollisuuden toimia osakeyhtiömuodossa ja turvata pienyhtiöiden toimintaedellytykset. Tutkielmassa tarkastellaan miten osakeyhtiön universaaliset piirteet toteutuvat suomalaisessa pienosakeyhtiössä, minkä tarkoituksena on selventää toisen tutkimuskysymyksen vastausta. Osakeyhtiölaki, yhtiöjärjestys ja osakeyhtiöoikeuden yleiset periaatteet muodostavat kokonaisuuden, joiden osia tulkitessa on otettava huomioon kokonaisuuden muutkin osat. Muutos yhdessä kokonaisuuden osassa voi saada aikaan vaikutuksia siihen, miten jotakin toista kokonaisuuden osaa on tulkittava. Kansainvälinen osakeyhtiöoikeuden kehitys on kulkenut viime aikoina kahteen toisistaan eriävään suuntaan. Tahdonvaltaisuus pienissä osakeyhtiöissä on lisääntynyt, mutta samaan aikaan pörssiyhtiöiden tahdonvaltaisuus on kaventunut.

Erityinen tarkastus on osakeyhtiölain (OYL, 624/2006) 7 luvun 7 §:ssä säädetty vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojakeino, jonka avulla vähemmistöosakkeenomistajat voivat hankkia tietoa yhtiön asioista ja sellaisista vähemmistöosakkeenomistajien oikeusasemaan vaikuttavista seikoista, jotka eivät ole tulleet ilmi tilinpäätösinformaatiosta, yhtiökokouksessa annetuista vastauksista tai muulla tavoin. Erityisen tarkastuksen avulla pyritään tyypillisesti hankkimaan tietoja mahdollisen vahingonkorvauskanteen nostamista varten. Erityinen tarkastus kohdistuu yhtiön hallintoon ja/tai kirjanpitoon. Päätöksen erityisen tarkastuksen suorittamisesta tekee aluehallintovirasto vähemmistöosakkeenomistajan hakemuksen pohjalta. Aluehallintoviraston on suostuttava erityistä tarkastusta koskevan hakemuksen hyväksymiseen, mikäli tarkastuksen toimittamisen muodolliset edellytykset täyttyvät ja tarkastuksen toimittamiseen katsotaan olevan painavia syitä. Tutkielma pyrkii ensinnäkin erityisen tarkastuksen kohteen sekä erityisen tarkastuksen määräämisen aineellisten ja muodollisten edellytysten täsmentämiseen. Tutkielman toisena tavoitteena on tämän täsmentämisen pohjalta arvioida, kuinka onnistuneesti erityistä tarkastusta koskeva sääntely edistää erityiselle tarkastukselle ja laajemmin koko osakeyhtiölain vähemmistönsuojajärjestelmälle asetettuja oikeuspoliittisia tavoitteita. Tutkimuksen perusteella emoyhtiössä toimitettava erityinen tarkastus voi kohdistua ainoastaan rajoitetussa laajuudessa yhtiön tytäryhtiöihin. Tytäryhtiössä suoritettava erityinen tarkastus ei voi kuitenkaan kohdistua edes rajoitetussa laajuudessa sen sisar- tai emoyhtiöihin. Erityisen tarkastuksen rajallinen ulottuminen muihin konserniyhtiöihin on ongelmallista vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojan kannalta, sillä epäiltyjen väärinkäytösten selvittäminen saattaa toisinaan edellyttää erityisen tarkastuksen ulottamista myös muihin konserniyhtiöihin. Erityistä tarkastusta koskevan sääntelyn ongelmat liittyvät rajoitetun konserniulottuvuuden lisäksi siihen, että painavien syiden osakriteerejä sovelletaan viranomaiskäytännössä epäjohdonmukaisesti. Tämän lisäksi erityisen tarkastuksen määrääminen edellyttää vähemmistöosakkeenomistajien oikeussuojan kannalta varsin vahvaa näyttöä epäillyistä väärinkäytöksistä. Tutkielman loppuosassa esitetään ratkaisuvaihtoehtoja nykysääntelyn ongelmiin.

Tutkielmassa keskitytään osakeyhtiön voiton tarkasteluun. Tarkemmin tutkielmassa avataan osakeyhtiölain (624/2006, OYL) 1 luvun 5 §:ssä tarkoitettua voiton käsitettä. Mitä tällä ”voitolla” tarkoitetaan, kuinka yhtiöiden tulisi toimia voittoa saavuttaakseen ja mihin voitto tulisi käyttää? Voiton käsitteen tarkastelu tiivistyy ja konkretisoituu tutkielman tutkimuskysymykseen: ymmärretäänkö osakeyhtiölaissa tarkoitettu voitto ensisijaisesti varojenjakona osakkeenomistajille vai yhtiön arvon kasvattamisena. Kysymyksen kautta yritetään hahmottaa, mikä on lain kanta varojenjaon ja arvon kasvattamisen välillä. Tutkielman pääasiallinen tutkimusmenetelmänä hyödynnetään oikeustaloustiedettä. Lisäksi tutkielman metodina käytetään lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Päälähteet muodostuvat suomalaisesta yhtiöoikeuskirjallisuudesta sekä säädöksistä ja lainvalmisteluaineistosta. Lähteissä hyödynnetään myös ulkomaista yhtiöoikeuskirjallisuutta. Lisäksi taloustieteellisellä, erityisesti yritysrahoitukseen liittyvällä, pääasiassa yhdysvaltalaisella kirjallisuudella on tutkielmassa merkittävä osa. Tutkielma on hyvin teoreettinen perustuen monille reaalimaailman oletuksille. Tutkielma on rajattu osakeyhtiöoikeudelliseksi, joten esimerkiksi tutkielman kysymyksiin sinänsä oleellisesti liittyvää verotusta ei lähtökohtaisesti käsitellä tai oteta huomioon lainkaan. Tutkielman tarkastelun kohteena ovat ensisijassa suomalaiset pörssiyhtiöt. Oletukset ja rajaukset ovat edellytys käsiteltävien aiheiden ja kysymysten riittävän selkeään ja tiiviiseen esittämiseen. Tutkielman kysymysten taustaksi käsitellään ensin osakeyhtiön yleismaailmallisia piirteitä ja osakeyhtiölain periaatekeskeisyyttä. Lisäksi avataan osakeyhtiön rahoitusta, mukaan lukien voittovarojen käyttöön liittyvää sisäisen pääoman ehtoista tulorahoitusta. Rahoitusta tarvitaan yhtiön tekemiin uusiin, tulevaisuudessa voittoa tuottaviin investointeihin. Investointipäätösten lähtökohtana on nettonykyarvomenetelmä, jonka perusteella yhtiön tulisi investoida voittoa tuottaviin positiivisen nettonykyarvon kohteisiin. Lopulta yhtiön varoja (voittoa) voidaan jakaa, esimerkiksi osinkona, OYL 13 luvun varojenjakosäännösten mukaisesti. Käytännössä varojenjako edellyttää yhtiön maksukykyisyyden säilymistä (OYL 13:2). Osakeyhtiön voiton oikeudellinen tarkastelu keskittyy ensinnäkin OYL 1:8:ssä säädettyyn johdon tehtävään. Johdolla on velvollisuus edistää yhtiön etua, mikä sisältää sekä johdon huolellisuus- että lojaliteettivelvollisuuden suhteessa yhtiöön ja kaikkiin sen osakkeenomistajiin. Tarkastelussa hahmotetaan johdon toiminnan sallittavuuden rajoja liiketoimintapäätöksiä (investointeja) tehtäessä. Toiseksi keskitytään OYL 1:5:n voitontuottamistarkoitukseen, joka tiivistyy osakkeenomistaja-arvon maksimointiin pitkällä aikavälillä. Tässä tarkastelussa arvioidaan oikeudellisesti ymmärretyn voiton ja siihen tähtäävän, sallitun ja kielletyn toiminnan rajoja. Voittoa tarkastellaan konkreettisemmin myös niin sanotun ansaintalogiikan käsitteen kautta ja samalla arvioidaan, mikä vaikutus riskillä on yhtiön toiminnan tarkoituksen toteutuksessa. Käytännössä osakeyhtiölaki ja erityisesti sen 1:5 ja 1:8 antavat yhtiön toiminnalle ja johdolle erittäin laajat puitteet. Esimerkiksi tehdessään investointipäätöksiä huolellisuusvelvollisuuden suhteellisen väljien kriteereiden mukaisesti johdolle ei käytännössä ikinä synny vahingonkorvausvelvollisuutta yhtiötä, osakkeenomistajia tai muutakaan tahoa kohtaan. Samoin varojenjaon muodollisten edellytysten täyttyessä johto ei joudu varojen jakamisesta tai sen ehdottamisesta vastuuseen. Näistä väljistä oikeudellisista säännöksistä johtuen tutkielman johtopäätöksissä tukeudutaan vahvasti taloustieteeseen. Tällöin esitetään, että yhtiön valinta varojenjaon ja arvon kasvattamisen välillä tehdään käytännössä taloudellisten kriteerien perusteella. Lisäksi tulkitaan, että yhtiön tulisi suosia ensisijaisesti pitkän aikavälin arvon kasvattamista ja vasta toissijaisesti varojen jakamista. Osakeyhtiön voiton katsotaan kuuluvan viime kädessä yhtiöön pääomaa sijoittaneille osakkeenomistajille. Lähtökohtaisesti oikeustilan tulisikin olla tämä eikä välittömille lainsäädännöllisille muutoksille ole tarvetta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan osakeyhtiölain velkojainsuojasäännösten merkitystä eri velkojaryhmille. Tämän määrittämiseksi pyritään vertaamaan osakeyhtiölakia ja sopimuksia velkojainsuojavälineinä. Tutkielman keskeisin kysymys on, missä määrin osakeyhtiölain tarjoama velkojainsuojajärjestelmä vähentää tai voisi vähentää velallisyhtiön ja velkojan välisestä sopimisesta aiheutuvia transaktiokustannuksia. Täten tutkielmassa pyritään ensinnäkin vastaamaan kysymykseen, kuinka paljon osakeyhtiölain nykyiset velkojainsuojasäännökset vähentävät velallisten ja velkojien sopimuksista aiheutuvia transaktiokustannuksia. Toiseksi pyritään ottamaan kantaa siihen, voisiko osakeyhtiölain velkojain-suojasäännöksiä muuttaa siten, että osapuolten välisistä sopimuksista aiheutuvat transaktiokustannukset vähenisivät. Tutkimuskysymykseen vastaamiselle pyritään luomaan puitteet käsittelemällä kysymyksiä, kuten miksi osakeyhtiön velkojia tulisi suojata, minkälainen on optimaalinen velkojainsuojajärjestelmä sekä mikä on velkojainsuojasäännösten merkitys eri velkojaryhmille. Tämän jälkeen käsittelyn kohteeksi otetaan velkojainsuojasäännösten sisältö, tulkinta sekä mahdolliset kehityskohteet. Tutkielman lopussa tätä osakeyhtiölain velkojainsuojasäännöksiin perustavaa suojaa verrataan sopimukseen perustuvaan velkojainsuojaan. Tässä tutkielmassa päädytään esittämään, että tehokasta velkojainsuojaa ei ole de lege lata mahdollista järjestää sopimatta osapuolten välillä velkasuhteen keskeisistä ehdoista. Sopimusten etuna on, että niiden avulla suoja voidaan neuvotella osapuolten välille molempia osapuolia tyydyttävälle tasolle. Tällaisen suojan etuna on myös sen uudelleenneuvoteltavuus sopimussuhteen aikana, mikä mahdollistaa suojan kiristämisen tai löysäämisen olosuhteiden muuttuessa. Velvoiteoikeudellisesti määritettävien kovenanttien etuna on sen sijaan se, että niiden avulla voidaan puuttua lähes kaikkiin mahdollisiin keinoihin, joilla velallinen voi toimia vastoin velkojien etuja. Osakeyhtiölain velkojainsuojasäännöksillä ei ole mahdollista saavuttaa samoja etuja. Sen sijaan velkojainsuojasäännösten keskeisimpänä funktiona voidaan nähdä olevan minimisuojan tarjoaminen niille velkojille, jotka eivät ole sopimuksin määrittäneet velkasuhteensa sisältöä. Lisäksi tutkielmassa päädytään esittämään, että maksukykyisyystestin sisältö olisi tarkoituksenmukaista määritellä tarkemmin osakeyhtiölaissa. Osakeyhtiölain velkojainsuojasäännösten selkeyttämiseksi voitaisiin oikeuskirjallisuudessa jo tehtyjen ehdotusten mukaisesti luopua jaottelusta vapaaseen ja sidottuun omaan pääomaan. Oikeuskirjallisuudessa maksukykyisyystestin vahvistamisen tarvetta on perusteltu sillä, että velkojat voisivat tällöin nykyistä paremmin jättäytyä osakeyhtiölain tarjoaman suojan varaan. Näitä perusteluja ei voi kuitenkaan pitää täysin valideina. Parantunut suoja koituisi ennen kaikkea niiden velkojien eduksi, jotka eivät muutoinkaan olisi turvanneet tai voineet turvata etujaan sopimus-teitse. Ammattimaisten velkojien, kuten pankkien sekä luottolaitosten sopimuksista aiheutuviin kustannuksiin maksukykyisyystestin vahvistamisella ei luultavasti olisi merkitystä, sillä nämä sopisivat joka tapauksessa laajemmasta ja tehokkaammasta suojasta sopimusteitse.

Osakeyhtiölain sääntely ja osakeyhtiölain tarjoamat oikeussuojakeinot eivät huomioi tarpeeksi osakeyhtiöiden erilaisuutta. 50/50 -osuuksin omistetuissa ja hallinnoiduissa osakeyhtiöissä oikeussuojan tarve on hyvin erilainen kuin laajemman osakeomistuspohjan omaavissa osakeyhtiöissä. Suurin osa suomalaisista osakeyhtiöistä on kuitenkin pieniä, vain muutaman osakkeenomistajan, osakeyhtiöitä. Oikeuskirjallisuudessa ei kuitenkaan ole aikaisemmin kiinnitetty huomiota ongelmaan, eikä sitä ole tutkittu. Tutkimukseni on sopimus- ja yhtiöoikeutta yhdistelevä tutkimus, joka nostaa esiin 50/50 -osuuksin omistetun ja hallinnoidun osakeyhtiön kohtaamia tyypillisiä konflikteja ja niiden ennaltaehkäisyä sekä ratkaisuvaihtoehtoja niin osakeyhtiölain kuin osakassopimuksen kautta. Osakeyhtiölain asteittainen tahdonvaltaistuminen on mahdollistanut yhä enenevämmissä määrin sen, että osakkeenomistajat voivat sopia osakeyhtiön päätöksenteosta ja hallinnoinnista myös osakassopimuksen avulla. Osakeyhtiölaki asettaa kuitenkin rajoituksia sille, mistä osakassopimuksessa voidaan sopia, mutta nämä rajoitukset eivät poista osakkeenomistajien sopimusoikeudellista velvollisuutta pitäytyä osakassopimuksessa sovitussa. Osakassopimusten yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen puuttuminen ei poista osakassopimusten sitovuutta osakkeenomistajien välillä. Tutkimukseni korostaa sitä, että monesta asiasta tulisi sopia osakassopimuksessa muun muassa siksi, ettei 50/50 -osuuksin omistetussa ja hallinnoidussa osakeyhtiössä ole olemassa enemmistö- ja vähemmistöosakkeenomistajia. Esimerkiksi määräenemmistöä vaativia päätöksiä ei kyetä tekemään, elleivät osakkeenomistajat ole päätettävästä asiasta yksimielisiä, mikä voi johtaa lopulta päätöksenteon täydelliseen lukkiutumiseen. Koska osakeyhtiölain 5 luvun 26 §:n 1 momentissa on annettu osakeyhtiön yhtiökokouksen puheenjohtajalle enemmistöpäätöksiä vaativissa päätöksentekotilanteissa tasatilanteissa ratkaiseva ääni, on yhtiökokouksen puheenjohtajalla 50/50 -osuuksin omistetussa ja hallinnoidussa osakeyhtiössä lisäksi merkittävä määräysvalta-asema. Tutkimukseni nostaa esiin lisäksi konflikteja, jotka liittyvät muun muassa yhtiökokouksen koolle kutsumiseen, kyselyoikeuteen, oikeuteen saada asia yhtiökokouksen käsiteltäväksi sekä hallituksen jäsenten valintaan ja erottamiseen. Moneen näistä konflikteista ei liity osakeyhtiölain tarjoamia toisen osakkeenomistajan oikeutta turvaavia oikeussuojakeinoja. Joistain osakeyhtiölain säännöksistä on oikeuskirjallisuudessa esitetty lisäksi eriäviä tulkintoja. Lisäksi silloin, kun oikeussuojakeinoja on mahdollisesti käytettävissä, on niihin vetoaminen hidasta. Olen tutkimuksessani nostanut esiin, että juuri tästä syystä asioista tulisi sopia osakassopimuksessa. Tällaisessa tilanteessa osakassopimuksella sekä siihen liitetyllä tarpeeksi korkealla sopimussakkolausekkeella on mielestäni lisäksi konflikteja ennaltaehkäisevää vaikutusta. Tutkimukseni esittää osakassopimuksen keinona täydentää ja paikata osakeyhtiölain säännösten jättämiä aukkoja. Osakeyhtiölaki voidaan nähdä malli- tai vakiosopimuksena, jonka pohjalta osakkeenomistajien välinen osakassopimus laaditaan. Osakassopimus turvaa 50/50 -osuuksin omistetun ja hallinnoidun osakeyhtiön osakkeenomistajien ennakko-odotuksia ja tarjoaa valmiit ja selkeät menettelytavat silloin, kun osakkeenomistajat kohtaavat erilaisia konfliktitilanteita, joihin osakeyhtiölain säännökset eivät tarjoa ratkaisua.

Moderni maksukyvyttömyyssääntely on murroksessa. Kesällä 2019 annettu maksukyvyttömyysdirektiivi (EU) 2019/1023 on osa EU:n pyrkimystä harmonisoida jäsenvaltioiden maksukyvyttömyyssääntelyä. Direktiivin keskeisin tavoite on mahdollistaa jäsenvaltioissa sijoittautuneiden taloudellisissa vaikeuksissa olevien elinkelpoisten yritysten tervehdyttäminen varhaisessa vaiheessa, jota edistääkseen direktiivi kannustaa yhtiön johtoa toimiin maksukyvyttömyyden ennaltaehkäisemiseksi. Direktiivin 19 artikla asettaa seuraavia velvoitteita yhtiön johdolle: ”[J]os maksukyvyttömyys on todennäköinen, johtajat ottavat asianmukaisesti huomioon ainakin seuraavat seikat: a) velkojien, oman pääoman haltijoiden ja muiden sidosryhmien intressit; b) tarpeen toteuttaa toimenpiteitä maksukyvyttömyyden välttämiseksi”. Suomi asettui direktiivineuvotteluissa vastustamaan artiklaa, kuten myös moni muu jäsenvaltio. Direktiiviin sisällytettiin sanamuodoltaan oikeutemme kanssa ristiriitaisia velvoitteita, jotka Suomen on implementoitava osaksi kansallista lainsäädäntöä heinäkuuhun 2022 mennessä. Tutkielmassa vastataan ensinnäkin siihen, voiko johdolle muodostua aktiivinen toimintavelvollisuus harkita yhtiötä haettavaksi yrityssaneeraukseen de lege lata. Kysymys edellyttää huolellisuusvelvoitteen käsitteen määrittämistä tilanteessa, jossa yhtiötä uhkaa maksukyvyttömyys. Johdon aktiivinen toimintavelvollisuus määräytyy yhtäältä ulkoisten toimintaolosuhteiden ja toisaalta tarkasteltavien keinojen, menestyneen yrityssaneeraushakemuksen tarjoamien merkittävien oikeusvaikutusten kautta. Havaitaan, että saneerauskelpoisen yhtiön johdolla on velvollisuus harkita saneerausta vaihtoehtona, jos yhtiötä kohtaa sellainen rahoituskriisi, joka uhkaa yhtiön jatkuvuutta. Erityisen korostunut toimintavelvollisuus syntyy silloin, kun kannattavan yhtiön maksuvalmiutta uhkaa ulkoinen markkinahäiriö, josta on mahdollista selviytyä rauhoitusajan turvin. Johdon passiivisuus harkita saneerausta vaihtoehtona voi muodostaa tuottamuksen, jos huolellinen hallitus olisi näin toiminut. Johto vapautuu korvausvastuusta tekemällä olosuhteisiin nähden asianmukaisen päätöksen olla hakematta yhtiötä saneeraukseen. Toisekseen on määriteltävä johdon yhtiön etuun kohdistuvan lojaliteettivelvoitteen ulottuvuus de lege lata silloin, kun yhtiötä uhkaa maksukyvyttömyys. Kysymys on relevantti, kun yhtiötä harkitaan haettavaksi yrityssaneeraukseen. Jos lojaliteetti kohdistuisi osakkeenomistajakollektiivin sijasta velkojiin, olisi johto haastavan valinnan edessä. Johto ei voisi hakea yhtiötä saneeraukseen, ellei se olisi varma, että saneeraus tulee onnistumaan. Epäonnistunut saneeraushan koituu aina velkojien vahingoksi, sillä kustannukset pienentävät konkurssin jakokelpoisia varoja, kun taas osakkeenomistajat olisivat menettäneet konkurssissa residuaalinsa joka tapauksessa. Yhtiön etu ja lojaliteettivelvoite määritellään sopimusverkko-, stakeholderismi-, valistunut arvonmaksimointi-, ja päämies-agenttiteorioiden avulla. Teorioita hyödyntäen vastataan kotimaisiin ja angloamerikkalaisiin puheenvuoroihin, joissa on esitetty, että lojaliteettivelvollisuus voisi kohdistua uudelleen maksukyvyttömyyden uhatessa. Havaitaan, ettei voi syntyä sellaista velkojat-johto-fidusiaarisuhdetta, jonka pohjalta johdolla olisi velvollisuus priorisoida velkojien konkurssitilanteen etua osakkeenomistajakollektiivin edun edelle. Johdon lojaliteettivelvollisuus ei voi kohdistua maksukyvyttömyyden uhatessa velkojiin sellaisessa ulottuvuudessa, joka estäisi johtoa hakemasta yhtiötä saneeraukseen. Kolmannekseen käsitellään periaatteellisesti tärkeää kysymystä siitä, voivatko fidusiaarivelvoitteet yhtiöoikeudellisesti toteutua maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan edellyttämin tavoin. Jos fidusiaarivelvoitteet eivät voi suojata konkurssipesän velkojakollektiivia, ei johtoa ole mahdollista saada korvausvastuuseen laiminlyönnistään hakea tai harkita yhtiötä haettavaksi oikea-aikaisesti saneeraukseen eikä johdon fidusiaarivelvoitteita voi olla maksukyvyttömyysdirektiivin edellyttämin tavoin olemassa. Havaitaan, että fidusiaarivelvollisuuksien suojatarkoitus vaikuttaisi mahdollistavan korvauskanteen yhtiöoikeudellisen hyväksyttävyyden ja mahdollistavan niiden täytäntöönpantavuuden. Lopulta 19 artiklalle on annettava teleologisesti direktiivin tavoitteita ilmentävä merkityssisältö, jota kotimaiseen oikeustilaan vertaamalla paikannetaan direktiivin tavoitteiden ja suhteellisuusperiaatteen edellyttämät muutostoimet. Havaitaan, etteivät maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan a ja b alakohdat edellytä muutoksia fidusiaarivelvoitteita koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön. Sääntely vastaa direktiivin merkityssisältöä ja edistää tehokkaasti sen tavoitteita. Suomelta edellytetään kuitenkin sitä, että johdolle tarjotaan asianmukaiset keinot varhaisen vaiheen puuttumiseen. Argumentoidaan, minkä takia yhtiön hallitukselle tulisi antaa lain tasolla yksinomainen päätöksentekovalta hakea yhtiötä saneeraukseen kaikissa tilanteissa. Muita lainsäädäntömuutoksia ei maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan perusteella voine edellyttää

Tutkielmassa tarkastellaan osakeyhtiön hallituksen yhtiöoikeudellista vastuuta ja sen taloudellisia rajoittamismahdollisuuksia. Hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu on verrattain laaja ja sitä voidaan käytännössä joutua arvioimaan hyvinkin erilaisissa tilanteissa. Jo huolimattomuusvelvollisuuden rikkominen hallituksen jäsenen tehtävää hoidettaessa riittää perustamaan korvausvelvollisuuden yhtiötä kohtaan, minkä lisäksi johto voi osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestysmääräystä tuottamuksellisesti rikkoessaan joutua korvausvastuuseen osakkeenomistajia ja sivullisia kohtaan. Vaikka hallituksen saamat palkkiot ovat viime vuosina kasvaneet, ne eivät vieläkään ole erityisen merkittäviä, kun otetaan huomioon hallituksen jäsenen tehtävän vaativuus ja siihen liittyvät riskit. Osakeyhtiön hallituksen vastuun rajaamiskysymykset ovatkin nousseet hyvin tärkeäksi kysymykseksi, mutta niitä ei Suomessa ole juuri tutkittu. Angloamerikkalaisessa oikeuskirjallisuudessa johdon vastuun rajaamisesta on sen sijaan kirjoitettu paljon, ja tutkimuksessa hyödynnetäänkin erityisesti yhdysvaltalaista aineistoa. Osakeyhtiöoikeudessa on katsottu, että yhtiö olisi yleensä vastuussa hallituksen tuottamuksellisista teoista. Tämä orgaanivastuuksi kutsuttu teoria on kuitenkin täsmentymätön, ja Suomessa nähtiin 1990-luvun säästöpankkikriisin yhteydessä oikeustapauksia, joissa yhtiön johtohenkilöiden todettiin aiheuttaneen useiden miljoonien vahingot. Lieväkin huolimattomuus voi aiheuttaa hallituksen jäsenen omaisuuden arvon ylittävät vahingot. Riski koko varallisuuden menettämisestä hallituksen jäsenyyden takia ei kannusta tehtävän ottamiseen, ja pätevien johtajien houkuttelemiseksi yhtiöiden on usein käytännössä turvauduttava vastuun rajoittamiseen. Vahingonkorvaus voidaan kohdistamistavoitteen mukaisesti nähdä yhä useammin osana yhtiön kustannuksia, jotka sen on katettava toiminnallaan. Yhtiön on yksityishenkilöä helpompi vakuuttaa vahinkoriskit taikka pulverisoida vahinkokustannukset eteenpäin perimiinsä hintoihin. Se on myös toiminnasta hyötyvä taho ja yleensä taloudellisesti kantokykyisempi kuin hallituksen jäseninä toimivat yksityishenkilöt. Kaikki tutkimuksessa hahmotellut kohdistamistavoitteen mukaiset riskinjaon kriteerit puoltavatkin vahingon kohdistamista yhtiölle. Vahinko voidaan toisaalta myös vakuuttaa, ja vastuuta voidaan sopimusmääräyksin pyrkiä siirtämään kolmansille tahoille. Vastuun rajaamiskeinoina tässä tutkielmassa nähdään 1) yhtiöjärjestysmääräykset; 2) sopimusoikeudelliset instrumentit; 3) johdon vastuuvakuutukset; sekä 4) corporate indemnification. Yhtiöjärjestysmääräys (OYL 22:9) on ainoa rajaamiskeino, josta Suomessa säännellään lailla. Sen edellytykset ovat kuitenkin hyvin tiukat, eikä mahdollisuuteen ole käytännössä tartuttu. Johdon vastuuvakuutukset ovat sen sijaan kasvattaneet suosiota tasaisesti aina 1980-luvulta lähtien, mutta niistä ei ole juuri kirjoitettu vuoden 2006 osakeyhtiölain aikana. Esimerkiksi sellaisia asioita, kuten kenen korvausvaatimuksia vakuutuksesta on mahdollista korvata, ei ole tarkemmin pohdittu. Tutkimuksessa todetaan asian suhteen merkittävä ristiriita käytännön ja oikeuskirjallisuuden sekä toisaalta osakeyhtiölain esitöiden välillä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää osakeyhtiön hallituksen jäsenten tehtävät ja miten tehtävistä saatuja palkkioita kohdellaan verotusmielessä niin Suomessa kuin kansainvälisissä tilanteissa. Tavoitteena on siis selvittää monipuolisesti hallitukselle kuuluvat tehtävät, tehtävistä saatavien palkkioiden verotus ja onko verovelvollisen mahdollista tehdä hallituspalkkioista vähennyksiä. Henkilöverotus perustuu nettoperiaatteeseen, eli tulon hankkimiseen liittyvät kulut tulisi voida vähentää. Tutkielmassa on pohdittu myös vahingonkorvauksen vähennyskelpoisuutta verovelvollisen verotuksessa. Hallituspalkkioihin ja niiden maksamiseen liittyen on syntynyt sitovaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä, jota pyritään käymään lävitse ja analysoimaan. KHO:n päätöksistä on kirjoitettu muutama artikkeli, joita pyritään hyödyntämään. Hallituspalkkioiden verotuskohtelu on tärkeää tiedostaa, jotta oikaisumenettelyiltä ja mahdollisilta jälkiveroilta sekä sanktioilta vältytään. Maksajayhtiön onkin oltava erityisen tarkkana toimittaessaan ennakonpidätystä. Kokonaistoimeksiannoissa saattaa olla epäselvää mikä osuus kokonaispalkkiosta kuuluu hallitustyöskentelystä saatavaan palkkioon. Tutkielmassa pyritään myös tuomaan esiin missä muodossa hallituspalkkiot on mahdollista suorittaa. Tutkielmassa käydään lävitse ensin Suomen verotuksen perusteet, joka on välttämätöntä, jotta ymmärtää hallituspalkkion suhteen perinteiseen työsuhteessa saatuun palkkaan. Tämän jälkeen pohditaan osakeyhtiön hallituksen jäsenten tehtäviä, mitä niihin kuuluu, palkkioita ja niihin liittyvää verotusta. Listaamattomien yhtiöiden hallitusten jäsenten tehtävistä ei ole saatavilla samalla tavoin tietoa kuin listattujen yhtiöiden hallituksen jäsenten tehtävistä, joten selvitys tehtävistä perustuu pääasiassa listattujen yhtiöiden sivuilta saatuihin tietoihin.

Tutkielman tavoitteena on selvittää osakeyhtiön toimitusjohtajan osakeyhtiölain (624/2006) 6:17.1 2. virkkeen mukaista yhtiön kirjanpidon lainmukaisuuteen ja varainhoidon järjestämiseen luotettavalla tavalla liittyvää velvollisuutta sekä osakeyhtiön hallituksen osakeyhtiölain 6:2.1 2. virkkeen mukaista velvollisuutta liittyen siihen, että yhtiön kirjanpidon ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty. Näiden lisäksi työssä pyritään kartoittamaan, että millaisia seuraamuksia osakeyhtiön toimitusjohtajalle ja hallitukselle voi mahdollisesti aiheutua näiden velvollisuuksiensa laiminlyömisestä. Kyseisistä velvollisuuksista säädetään samoissa pykälissä hallituksen ja toimitusjohtajan yleistoimivaltojen kanssa, mutta tästä huolimatta nämä kirjanpitoon ja varainhoitoon liittyvät velvollisuudet ovat koettu niin tärkeiksi, että niistä on säädetty osakeyhtiölaissa nimenomaisesti erikseen, jolloin nämä velvollisuudet luetaan osakeyhtiön toimitusjohtajan ja hallituksen erityisiin tehtäviin. Jopa osakeyhtiön toimitusjohtajan ja hallituksen erityisten osakeyhtiölakiin perustuvien tehtävien kesken on kirjanpitoon ja varainhoitoon liittyvät velvollisuudet käsitetty yhdeksi merkittävimmistä tehtävistä. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia sekä taloustieteellisiä argumentteja näiden selventämiseen tukeutuen oikeuskirjallisuuteen, oikeuskäytäntöön, itsesääntelyyn ja virallislähteisiin. Toimitusjohtajan vastuulla olevan kirjanpidon lainmukaisuuden katsottiin kohdistuvan osakeyhtiön lakisääteisiin kirjaamisvelvollisuuksiin ja sen ymmärrettiin tarkoittavan osakeyhtiö- sekä kirjanpitolainsäädännön noudattamista selkeän juoksevan kirjanpidon, tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen luomista varten. Varainhoidon luotettava järjestäminen tulkittiin kohdistuvan yhtiön varoihin laajassa näkökulmassa eli yhtiön kaikkeen omaisuuteen. Toimitusjohtajan tulisi siis tämän perusteella huolehtia siitä, että yhtiön varat eivät menetä arvoon katoamisen, tuhoutumisen tai muun vastaavan syyn vuoksi. Näiden lisäksi osakeyhtiölain 6:17.1 2. virkkeen katsottiin asettavan toimitusjohtajalle jatkuvan valvontavelvollisuuden siitä, että yhtiön varainhoidon luotettavuuteen ja kirjanpidon lainmukaisuuteen liittyvät järjestelyt toteutuvat myös käytännössä mahdollisten väärinkäytösten havaitsemiseksi. Hallituksen osakeyhtiölain 6:2.1 2. virkkeen mukaisten kirjanpitoon ja varainhoitoon liittyvien velvollisuuksien katsottiin edellyttävän, että hallituksen tulee luoda jatkuva osakeyhtiön kirjanpitoon ja varainhoitoon kohdistuva valvontajärjestelmä. Tältä järjestelmältä edellytetyn sisällön katsottiin riippuvan pääasiassa yhtiön koosta. Erona toimitusjohtajan edellä mainittuun vastuuseen, ei hallituksen valvontavastuu katsottu tarkoittavan suoranaisesti itse kirjanpidon ja varainhoidon sisällön tarkkailua, vaan toimitusjohtajan luoman kirjanpitoon ja varainhoitoon liittyvän organisaation riittävyyden arviointia. Tämän lisäksi hallituksen jäsenillä katsottiin syntyvän aktiivinen ja korostunut toimintavelvollisuus heidän havaitessaan potentiaalisia kirjanpitoon ja varainhoitoon liittyviä väärinkäytöksiä.