Browsing by Title

Lain takaisinsaannista konkurssipesään 22 §:n mukaan takaisinsaannin johdosta syntyvää velvollisuutta voidaan sovitella painavasta syystä. Painavan syyn täyttymisen pohdinnassa on otettava hallituksen esityksen mukaan huomioon oikeustoimen luonne sekä ajankohta, palautusvelvollisen tietoisuus oikeustoimen seikoista ja hänen oikeustoimesta saamansa hyöty, palautusvelvollisen suhde velalliseen, palautusvelvollisen joutuminen huonompaan asemaan kuin hän olisi ollut ilman oikeustoimea sekä muut kohtuussyyt. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, mikä on painavan syyn sisältö ja täyttyykö painava syy helposti. Tutkimuksessa tutkitaan myös, onko takaisinsaannin sovittelu ylipäätänsä tarkoituksenmukaista ja tulisiko lakipykälään tai sen soveltamiskäytäntöön tehdä muutoksia. Takaisinsaanti on poikkeus sopimuksen sitovuuden periaatteeseen ja takaisinsaannin sovittelu on taas poikkeus takaisinsaantiin. Siten takaisinsaannin sovittelua tulisi tulkita supistavasti. Painavan syyn sisältö on käytännön tasolla muodostunut noudattamaan hallituksen esityksessä nostettua listaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella voidaan katsoa, että painava syy ei täyty helposti. Painavan syyn edellytyksen täyttyminen tapahtuu helpoiten juuri taloudellisilla kohtuussyillä. Kuitenkin jokaisessa tapauksessa on suoritettava kokonaisharkinta siitä, muodostuuko palautusvelvollisuus kohtuuttomaksi tapauksen yksityiskohdat huomioon ottaen. Takaisinsaannin sovittelu mahdollistaa tilanteen yksityiskohtien arvioinnin ja siten myös tilannekohtaisen kohtuuttomuuden korjaamisen. Siten sovittelu on perusteltavissa ja tarpeellinen. Kuitenkin itse sovittelupykälään tarvittaisiin joitain muutoksia, joita pyrin työssäni esittämään.

Tekijänoikeuslain lähtökohtana on, että määräysvalta suojattuun aineistoon kuuluu sen tekijälle. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin useita poikkeuksia, joista yksi koskee lehdistön oikeutta ottaa julkistetuista taideteoksista tekstiin liittyviä kuvia päiväntapahtumaa selostettaessa. Päiväntapahtuman käsitettä ei ole määritelty tekijänoikeuslaissa tai sen esitöissä. Lisäksi on ilmeistä, ettei lainsäätäjä voinut 1960-luvulla lakia säätäessään ottaa huomioon, millaisia vaikutuksia sittemmin voimistuvalla perusoikeusajattelulla, digitalisaatiolla tai sosiaalisen median synnyllä saattaisi olla säännöksen tulkintaan. Vuosikymmeniä myöhemmin asiaa on pohdittu kolmessa markkinaoikeuden ratkaisussa, joissa oli kyse Kimi Räikkösen Instagram-tilinsä Stories-osiossa julkaisemista kuvista. Markkinaoikeuden mukaan kuvat eivät liittyneet tekijänoikeuslain tarkoittamiin päiväntapahtumiin, eikä lehdistö tästä syystä olisi saanut käyttää kuvia uutisartikkeleissaan. Ratkaisujen tultua julkisiksi mediassa on kritisoitu markkinaoikeuden ratkaisun rajoittaneen liiaksi sananvapautta. Edellä mainituista syistä tässä tutkimuksessa selvitetään, miten lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeutta on päiväntapahtuman osalta tulkittu ja pitäisikö voimassa olevaa tulkintaa tai lainsäädäntöä tarkistaa. Johtopäätös asiasta on, että päiväntapahtumaa selostavan kuvan on liityttävä ajankohtaiseen tapahtumaan, jolla on merkitystä tiedotustarkoituksen vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päiväntapahtuman on oltava yhteiskunnallisesti merkittävä. Lisäksi tutkimuksessa huomattiin, että vaikka suomalaisessa oikeusjärjestyksessä voimistunut sananvapaus ei sitä itsessään vaadi, teknologian kehitys ja tekijänoikeuksien uusi käyttöympäristö edellyttävät säännöksen soveltamiselta tilannekohtaista intressipunnintaa. Nykyinen lehdistön kuvasitaatti- ja lainausoikeus ei jätä sille juurikaan tilaa, joten lainkohtaa tulisi päivittää. Ottamalla mallia esimerkiksi Norjan tekijänoikeuslain 36 §:stä, suomalainenkin tekijänoikeuslaki voisi paremmin vastata uuden ympäristön mukanaan tuomiin tekijänoikeushaasteisiin.

Tutkimus käsittelee poikkeusolojen pakkokeinotoimivaltuuksia eri viranomaisten näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten rikollisuus lisääntyy sotilaallisista syistä aiheutuneiden poikkeusolojen aikana ja kuinka sitä pystytään tehokkaimmin torjumaan nykyisen lainsäädännön puitteissa, sekä miltä osin lainsäädäntö ei mahdollista viranomaisille riittäviä toimivaltuuksia. Tutkimuksessa verrataan tavanomaisten rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttöä suhteessa puolustustilalain turvallisuustoimivaltuuksiin puolustustilan aikana. Lisäksi käsitellään rikosprosessin ja pakkokeinojen suhdetta perusoikeuksiin. Tutkimuksen keskeisiä johtopäätöksiä on, että tietyt rikollisuuden lajit lisääntyvät poikkeusolojen aikana, osa voi vähentyä ja osaan kiinnitetään yksiselitteisesti enemmän huomiota riippumatta siitä, tapahtuuko rikollisuuden määrässä muutosta. Toisaalta rikostorjunnan resursseja joudutaan myös kohdentamaan toisin, jolloin joidenkin rikosten tutkintaan panostetaan enemmän. Vapauteen kohdistuvia pakkokeinoja käytetään poikkeusoloissa lähtökohtaisesti samalla periaatteella kuin normaalioloissakin. Kuitenkin syytä epäillä –kynnys voi olla käytännössä alhaisempi, jos pakkokeinolla pyritään samalla ennaltaehkäisemään esimerkiksi maan- ja valtiopetosrikollisuutta. Puolustustilalain turvallisuustoimivaltuudet toimivat lähinnä täydentävänä järjestelmänä silloin, kun konkreettista näyttöä rikoksesta ei vielä ole. Lähtökohtana on kuitenkin ensisijaisesti tavanomaisten rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttäminen. Pakkokeinojen suhde perusoikeuksiin on normaaliolojen aikana melko ongelmaton. Myös poikkeusoloissa oikeusturvajärjestelyt ovat kunnossa, joskin pakkokeinojenkäyttökynnys voi madaltua tiettyjen rikosten osalta verrattuna normaalioloihin, johtuen näiden rikosten painoarvon kasvusta ja merkityksestä poikkeusolojen syntymiselle ja jatkumiselle.

Tutkielmassa käsitellään kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisen estymisen ongelmaa tilanteessa, jossa käännyttämisen tai karkottamisen täytäntöönpano estyy niin sanotun teknisen esteen, kuten liikenneyhteyksien tai matkustusasiakirjan puuttumisen vuoksi, terveydellisestä syystä taikka maasta poistettavasta itsestään johtuen. Ulkomaalaislain 51 §:n mukaisesti ulkomaalaiselle myönnetään tällaisessa tilanteessa tilapäinen oleskelulupa maasta poistamisen estymisen vuoksi. Tämä noudattelee Suomen oleskelulupaperusteista maahanmuuttopolitiikkaa, joka on osaltaan ehkäissyt luvattomien maassa olijoiden, paperittomien, ryhmän syntymistä ja kasvamista Suomeen. Kotimaastaan paenneille, kansainvälistä suojelua tavoitteleville henkilöille on tehty edulliseksi hakeutua virallisesti turvapaikanhakijaksi. Tilannetta on pidetty yhteiskunnan kannalta positiivisena. Korkein hallinto-oikeus otti keväällä 2013 vuosikirjaratkaisullaan KHO:78:2013 kantaa Maahanmuuttoviraston omaksumaan tulkintalinaan, jossa virasto edellytti pakkotoimiperusteisen maasta poistamisen estyessä henkilöltä vapaaehtoista maasta poistumista. Paluudirektiivin mukaisen vapaaehtoisen maasta poistumisen hankkeen kautta poistuminen muodostui tosiasiassa tilapäisen oleskeluluvan lupaperusteeksi. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei Maahanmuuttovirasto voi tulkita ulkomaalaislain 51 §:ää ja paluudirektiiviä siten, että vapaaehtoisesta paluusta muodostuisi de facto pakollinen paluu. Tämän jälkeen Maahanmuuttovirasto on myöntänyt maasta poistamisen estyessä tilapäisen oleskeluluvan myös silloin, kun itse estyminen on johtunut henkilön itsensä yhteistyöhaluttomuudesta. Tilapäisten oleskelulupien määrä on tämän johdosta jonkin verran kasvanut. KHO:n ratkaisun jälkeen virinneessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut esiin huoli nykyisen lainsäädännön mahdollisesta vetovoimatekijästä järjestelmää väärin käyttävien henkilöiden silmissä. Nyt vireillä oleva hallituksen esitys 170/2014 vp koskee ulkomaalaislain 51 §:n muuttamista siten, että vapaaehtoisen paluun käyttäminen otettaisiin lakiin yhdeksi tilapäisen oleskeluluvan edellytykseksi. Samalla esitetään muutettavaksi vastaanottolakia siten, että vastaanottopalvelut lopetettaisiin henkilöltä, joka voisi palata kotimaahansa vapaaehtoisesti, mutta ei itse sitä halua. Tällaisen henkilön oikeusasema olisi jatkossa laiton siirtolainen, paperiton. Muutos tarkoittaisi periaatteellisella tasolla suurta muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikassa, jossa tähän asti on pyritty pitämään maassa olevat ulkomaalaiset viranomaisrekisterissä. Samalla muutos koskisi paluudirektiivin mukaista vapaaehtoisen paluun järjestelmää siten, että voidaan kysyä, olisiko vapaaehtoinen paluu itse asiassa muuttumassa pakolla paluuksi. Paluudirektiivin toimeenpanoon liittyvänä kysymyksenä tämä olisi ennen muuta EU-oikeudellinen ongelma. Lainsäätäjän suvereeni valta on tänä päivänä fragmentoitunut ja sitä rajoittavat sekä kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet että Euroopan unionin jäsenyys. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan taustana lakiehdotuksen analysoinnille ensin sitä, millaisin reunaehtoin lainsäätäjä voi tänä päivänä ulkomaalaisoikeudessa toimia. Ulkomaalaislainsäädäntö näyttäytyy tällä hetkellä hyvin jännitteisenä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Toisaalta valtiot ovat tiukasti sitoutuneet lukuisiin ihmisoikeuskonventioihin, mutta toisaalta asenteet kolmansista maista tulevia siirtolaisia kohtaan ovat ylipäänsä kiristyneet Toiseksi tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten ulkomaalaisen oikeusasema muuttuisi nykyisestä lainsäädännön mukaisista oloista verrattuna tilanteeseen, jossa hän olisi vailla laillista asemaa, eli paperittomana Suomessa. Perustuslain 19 § turvaa myös paperittomalle tietyn eksistenssiminimin, mutta on havaittavissa huomattava ero suhteessa niihin palveluihin, jotka nyt jo vastaanottolain piirissä turvataan – puhumattakaan oleskelulupastatuksesta. Viimeiseksi pyritään arvioimaan hallituksen esityksen väitettä Suomen nykyisen lainsäädännön vetovoimatekijästä. Suomi näyttäytyy nykytilanteessa melko vähän houkuttelevana maana siirtolaisille, eikä suoria viitteitä varsinaisesta vetovoimatekijästä ole havaittavissa. EU-maihin verrattuna Suomen oleskelulupaperusteinen linja näyttäytyy kuitenkin melko ainutlaatuisena. Huomattavaa on, että oleskelulupaperusteinen ratkaisu ei Suomenkaan järjestelmässä olisi ainoa mahdollinen. Nykyistä melko dramaattista lakiehdotusta luontevammin Suomeen saattaisi istua niin sanottu toleration status, jonka haltija olisi maahan virallisesti rekisteröity, mutta ei kuitenkaan saisi yhtä edullista asemaa kuin viranomaisten kanssa yhteistyöhaluinen henkilö.

Tutkielman tarkoitus on tarkentaa pakkotyö- käsitteen merkityssisältöä ihmis- ja perusoikeusnäkökulmasta. Ihmiskauppa on perus- ja ihmisoikeuksia loukkaava teko, jollaiseksi se on määritelty myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ihmiskauppaa koskevassa ratkaisukäytännössä. Ihmiskauppa on teko, joka on tehty hyväksikäyttötarkoituksessa. Pakkotyö on yksi hyväksikäytön tarkoituksista, ja se määritellään tilanteeksi, jossa henkilö, joka ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut tekemään kyseistä työtä, pakotetaan siihen rangaistuksen uhalla. Pakkotyön ja ihmiskaupan kansallisen sääntelyn taustalla vaikuttaa kansainvälisesti velvoittava sääntely, joka vaikuttaa sekä kansallisen lain muotoon, että sen soveltamiseen Suomessa. Suomen lainsäädäntöä on muutettu useamman kerran vastaamaan kansainvälisen sääntelyn asettamia velvoitteita. Kansallisessa lainsäädännössämme pakkotyön käsite on kuitenkin jäänyt osittain epämääräiseksi ja tutkielmani tarkoitus on tarkentaa pakkotyökäsitteen merkityssisältöä ja tutkia pakkotyö-käsitteen tulkintaa erityisesti Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat huomioon ottaen. Keskeisiä kansainvälisiä sopimuksia ovat Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18/1990), Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastainen yleissopimus (SopS 44/2012), Palermon sopimuksen ihmiskauppalisäpöytäkirja (SopS 71/2006) sekä ILO:n pakollista työtä koskeva yleissopimus (SopS 44/1935). Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tunnustaa avoimesti YK:n ja ILO:n sopimusten vaikutuksen eurooppalaisiin sopimuksiin sekä niiden tulkintaan ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin turvautuu ILO:n pakkotyön määritelmään tulkitessaan sitä, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artiklaa rikottu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön analyysi on tässä tutkielmassa keskeisessä roolissa. Ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi myös itse korostanut, että sopimus on elävä asiakirja, living instrument, jota tulee tulkita kulloisenkin ajan olosuhteiden valossa, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien sisältö onkin täsmentynyt ja täsmentyy jatkuvasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön kautta. Suomessa keskeisin pakkotyötä käsittelevä laki on ihmiskauppasäännös RL 25:3. Säännöksen 1 momentin mukaan tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että teko on tehty henkilön saattamiseksi ”20 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun tai siihen rinnastettavan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, pakkotyöhön tai muihin ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin taikka elimien tai kudoksien poistamiseksi.” Kyseessä on lainopillinen tutkimus, johon oikeuskirjallisuuden, virallislähteiden ja oikeuskäytännön lisäksi vaikuttavat sekä perusoikeuskeskeisen laintulkintaopin, että rikosoikeudellisenlaillisuusopin periaatteet. Periaatteiden välinen kollisio on perinteisesti ratkaistu Suomessa laillisuusperiaatteen hyväksi, mutta tutkielmatuloksena kartoitetaan syitä, miksi ihmis- ja perusoikeusmyönteinen tulkinta tulisi huomioida entistä vahvemmin.

Mielenterveyslain (1116/1990) tarkoittaman tahdosta riippumattoman hoidon yhteydessä yksilön perustavanlaatuisiin oikeuksiin, sellaisiin kuten henkilökohtainen koskemattomuus, vapaus, oikeus itsemääräämiseen ja oikeus yksityiselämän suojaan puututaan varsin merkittävällä tavalla. Useimmat näistä oikeuksista on joko suoraan kirjattu joko perustuslakiin tai Suomea velvoittaviin ihmisoikeussopimuksiin, tai ainakin yleinen periaate niiden taustalla on nähtävissä näistä säädöksissä, mikä korostaa näiden oikeuksien asemaa oikeusvaltiollisessa järjestelmässä. Nämäkään oikeudet eivät kuitenkaan ole niin ehdottomia, ettei niitä voisi missään olosuhteissa tai millään edellytyksillä rajoittaa. Muun muassa mielenterveyslain tarkoittamassa tahdosta riippumattoman hoidon tilanteessa näitä oikeuksia on jouduttu perustellusti rajoittamaan muun muassa yksilön oman terveydentilan ja turvallisuuden varmistamiseksi. Tutkielmani tarkoituksena on ollut arvioida sitä, millaisia ongelmia tällaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyy sekä lääkintä- ja bio-oikeuden näkökulmasta että myös perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Tutkimukseni ensimmäinen osa keskittyy tarkastelemaan niitä keskeisiä periaatteita, joihin tahdosta riippumaton hoito osaltaan kajoaa. Ensimmäisessä osassa käsitellään niin ikään tällaisen rajoittamisen oikeellisuutta. Tutkimukseni toisessa osassa pääpaino on kahdessa käytännössä ilmestyneessä ongelmassa. Ensimmäinen koskee niitä tapauksia, joissa terveydenhuollossa, ennen kaikkea mielenterveyslain tahdosta riippumattoman hoidon aloittamista koskevissa tilanteissa, potilaan hoitoon osallistuva lääkäri käyttää julkista valtaa. Kysymys koskee ennen kaikkea sitä, voiko muu kuin virkasuhteessa oleva lääkäri tehdä sellaisia toimenpiteitä, joissa tosiasiassa käytetään yksilöön kohdistuvaa julkista valtaa. Toinen ongelmallinen tilanne liittyy oikeusturvan toteutumiseen tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevissa tilanteissa ja toisaalta hoidon aikana tapahtuvan pakkolääkityksen yhteydessä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 3.7.2012 antamassaan tuomiossa X v. Suomi todennut, ettei suomalaisen lainsäädännön voida kaikilta osin katsoa tarjoavan takeita viranomaisen mahdollista mielivaltaa vastaan. Erittäin mielenkiintoiseksi tapauksen tekee se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman ratkaisun jälkeen, 13.9.2012, korkein hallinto-oikeus on aivan vastaavanlaisessa tapauksessa antanut täysistuntokäsittelyn jälkeen ratkaisun KHO 2012:75, jossa se on päätynyt päinvastaiselle kannalle kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Mielenterveyslakia on 1.8.2014 voimaan tulleella muutoksella (438/2014) päivitetty niin, että tutkimukseni jälkimmäisessä osiossa esitellyt ongelmatilanteet on nyt laintasoisella säädöksellä saatu ratkaistua, eikä vastaavia ongelmia pitäisi enää ilmetä.

Osapuolten autonomian periaate on yksi välimiesmenettelyn kulmakivistä ja kantavista periaatteista. Sen myötä osapuolet pystyvät määrittämään seikkakohtaisesti välimiesmenettelynsä kulun ja sisällön. Tämä autonomia pitää myös sisällään oikeuden määrätä riitaan sovellettavasta laista. Osapuolten tekemä lakiviittaus on määräävässä asemassa välimiesmenettelyssä ja välimiehet seuraavat sitä useimmiten aivan riippumatta siitä, minkä kansallisen tai ylikansallisen lain osapuolet ovat valinneet. Toisinaan välimiehet saattavat kuitenkin katsoa perustelluksi sivuuttaa osapuolten lakiviittauksen ja soveltaa jonkin kolmannen valtion lakia riitaan. Näin voi olla pakottavien säännösten ilmaantuessa kuvaan. Pakottavat säännökset ovat säännöksiä, joiden soveltumista sellaisenaan osapuolet eivät voi muuttaa, rajoittaa tai torjua sopimuksellaan. Osa näistä pakottavista säännöksistä on niin sanotusti kansainvälisesti pakottavia. Tällöin ne saattavat olla korostuneen tärkeitä valtiolle sen poliittisten, sosiaalisten ja/tai taloudellisten etujen turvaamiseksi. Kansallinen tuomari soveltaa tällaisia sääntöjä oman kansainvälisen yksityisoikeutensa nojalla. Välimiehellä taas ei ole lex foria, eikä minkään yksittäisen valtion kansainvälinen yksityisoikeus sido sitä. Välimiehet eivät myöskään ole minkään yksittäisen valtion orgaaneja tai sääntelyintressien edustajia. Välimiesten tehtävänä on ratkaista osapuolten riita sille myönnetyn toimivallan puitteissa. Kysymys kuitenkin herää, voivatko väli-miehet niin halutessaan soveltaa osapuolten lakiviittauksen ulkopuolisia pakottavia säännöksiä, vai onko koko ajatus osapuolten lakiviittauksen osittaisesta sivuuttamisesta vastoin välimiesmenettelyn perusluonnetta. Välimiesmenettelykirjallisuudessa on esitetty useita erilaisia argumentteja lakiviittauksen sivuuttamisen puolesta ja sitä vastaan. Ne ovat luonteeltaan sekä teoreettisia, systemaattisia että pragmaattisia. Yhtenä keskeisimmistä lakiviittauksen sivuuttamisen puolesta puhuvista argumenteista on pidetty sitä, että istuinvaltion pakottavien säännösten soveltamatta jättäminen saattaa johtaa välitystuomion kumoamiseen istuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisena. Tämän on taas nähty voivan samalla johtaa myös välitystuomion täytäntöönpanon estymiseen. Lisäksi on katsottu, että myös potentiaalisen täytäntöönpanovaltion pakottavien säännösten soveltamatta jättäminen saattaa olla välitystuomion täytäntöönpanon este. Vaikka kansalliset kumoamis- ja täytäntöönpanoratkaisut osoittavatkin, että tuomioistuimet vain hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa pitävät pakottavien säännösten soveltamatta jättämistä tai virheellistä soveltamista oikeusjärjestelmän perusteiden vastaisena, on vaara silti todellinen. Tarpeeksi vakava valtion fundamentaalisen tärkeänä pitämän pakottavan säännöksen suojaaman sääntelyintressin loukkaus voi olla välitystuomiolle kohtalokas. Toisaalta on esitetty, että pakottavien säännösten soveltaminen välitystuomion pätevyyden ja täytäntöönpanon varmistamiseksi saattaa kuitenkin samalla myös vaarantaa nämä tavoitteet. On nimittäin esitetty, että välimiesten päätös sivuuttaa osapuolten lakiviittaus pakottavien säännösten soveltamisen tieltä, olisi osapuolten välimiehille myöntämän toimivallan ylitys. Näkemys on kuitenkin virheellinen. Välityssopimus ja osapuolten välimiesmenettelyssä esittämät vaatimukset määrittävät välimiesten toimivallan rajat. Lakiviittaus ei näitä rajoja määritä. Välimiehillä on kaikki toimivalta tulkita osapuolten sopimusta sekä siinä olevaa lakiviittausta. Jos välimiehet katsovat, että kolmannen valtion pakottava säännös soveltuu riitaan osapuolten lakiviittauksesta riippumatta, on kyseessä välimiesten toimivaltaan kuuluva tulkintatoimenpide. Vaikka tämä tarkoittaisikin sitä, että välimiehet ovat soveltaneet ”väärin” osapuolten valitsemaa materiaalista lakia, ei kansallisilla tuomioistuimilla ole toimivaltaa tutkia ja kontrolloida toimea. Lakiviittauksen soveltamiseen liittyvä virhe on välitystuomion materiaalinen virhe aivan kuten mikä tahansa muu laki- tai substanssivirhe. Ongelma on tietysti siinä, miten tulkintatoimenpide erotellaan sopimuksen uudelleen kirjoittamisesta. Vain edeltävään välimiehellä on toimivalta. Välimiesten pakottavia säännöksiä koskevat soveltamisratkaisut ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana olleet epäyhtenäisiä. Koska ratkaisukäytännön yhtenäisyyden on nähty olevan tavoittelun arvoista, on välimiesmenettelykirjallisuudessa pyritty kehittämään erilaisia metodeja välimiesten soveltamisharkinnan tukemiseksi ja ohjaamiseksi. Näistä metodeista keskeisin on niin sanottu erityiset liitynnät -metodi. Se on sisällöllisesti yhdenmukainen vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen seitsemännen artiklan ensimmäisen kohdan kanssa. Välimiesmenettelykirjallisuudessa yleissopimukseen tavataankin viitata toistuvasti pakottavien säännösten soveltamista koskevissa kannanotoissa. Erityiset liitynnät metodi asettaa kolme edellytystä pakottavien säännösten soveltamiselle. Ensinnäkin edellytetään sitä, että välimiehet soveltavat vain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä. Toiseksi edellytetään sitä, että osa-puolten sopimuksen ja säännöksen antaneen valtion välillä on läheinen yhteys. Kolmas ja viimeinen edellytys on se, että soveltamisratkaisu on hyväksyttävä. Metodi ei kuitenkaan ole valmis, vaan sen edelleen kehittäminen on tarpeen.

Palestiina sai vuonna 2012 YK:ssa non member observer state –statuksen. Tarkoittaako tämä sitä, että Palestiinasta tuli samalla valtio. Oliko Palestiina valtio jo sitä ennen vai eikö se vieläkään ole valtio? Tutkielman tarkoitus on vastata näihin kysymyksiin. Valtiostatuksen oikeudellinen kriteeristö ei ole tarkkarajainen. Ainoa muu kuin teoreettista pohdiskelua ilmentävä kriteeristöä määrittelevä lähde on Montevideon sopimus vuodelta 1933. Siinä valtion kriteereiksi määritellään väestö, alue, hallinto ja kyky solmia ulkosuhteita. Näiden lisäksi (hallinnon) itsenäisyys näyttäisi oleva tärkeä kriteeri. Sen sijaan tunnustaminen kuuluu enemmän valtion tunnusmerkkeihin. Palestiinalla on väestö, alue, vähintään muodollinen hallinto ja kyky solmia ulkosuhteita. Israelin vahva läsnäolo Palestiinassa tarkoittaa samalla sitä, että Palestiinan tosiasiallinen itsenäisyys on vaakalaudalla. Tutkielmassa selvitänkin Palestiinan itsenäisyyttä ja suvereeniutta mandaattiajoista lähtien. Palestiina oli sijoitettu luokkaan A eli lähellä itsenäisyyttä oleviin alueisiin. Vuonna 1947 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, joka koski Palestiinan alueen tulevan hallinnon järjestämistä. Päätöslauselma sisälsi Partition Planin, joka suositti kahden valtion, juutalaisvaltion ja arabivaltion, perustamista Palestiinan alueelle. Brittihallinnon vetäydyttyä alueelta Israel julistautui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1948. Se miehitti Partition Planissa palestiinalaisvaltiolle varatut alueet vuonna 1967. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvosto on lukuisia kertoja todennut Israelin miehityksen olevan laiton ja vaatinut Israelia vetäytymään palestiinalaisalueilta. Sen sijaan, että Palestiina täyttäisi täysin valtiolle asetetun itsenäisyyskriteerin, palestiinalaisilla on muun muassa YK:n yleiskokouksen moneen kertaan vahvistama vahva itsemääräämisoikeus. Kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on 1900-luvun puolenvälin tienoilta asti vahvistunut tärkeäksi kansainvälisen oikeuden periaatteeksi. Kansojen itsemääräämisoikeus lukeutuu jus cogens (tai erga omnes) –normeihin. Suvereenius lähtee kansasta ja sen tahdosta. Tämä periaate näyttää olevan valtion muodostumisen kannalta tärkeämpi seikka kuin valtion itsenäisyys-kriteeri. Palestiina julistautuikin itsenäiseksi (toistamiseen) vuonna 1988, ja muun muassa YK:n yleiskokous on tunnustanut tämän julistuksen. Tämän jälkeen 134 olemassa olevaa valtiota on tunnustanut Palestiinan valtioksi, jonka alue koostuu Partition Planin mukaisesti Länsirannasta ja Gazasta. Tutkielmassani esittelen myös Kansainvälisen tuomioistuimen Palestinian wall –tapausta koskevan neuvoa-antavan lausunnon. Neuvoa-antavassa lausunnossaan Kansainvälinen tuomioistuin korosti palestiinalaiskansan itsemääräämisoikeutta ja piti Israelin palestiinalaisalueille suunnittelemaa ja osin jo rakentamaa aitaa de facto pyrkimyksenä liittää palestiinalaisalueet itseensä. Tuomioistuin piti Israelin toimia laittomina ja palestiinalaiskansan itsemääräämisoikeutta rajoittavina ja vaati sitä lopettamaan rakennustyöt. Kansainvälisen tuomioistuimen Kosovon yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen laillisuutta koskeva neuvoa-antava lausunto antaa jonkinlaista mittapuuta myös Palestiinan valtiostatukseen liittyvissä ky symyksissä. Kosovon yksipuolinen itsenäistymisjulistus ei ollut soveltuvien kansainvälisoikeudellisten normien vastainen huolimatta siitä, että Kosovo ei ollu t itsenäinen ja kansainvälinen yhteisö oli Kosovossa vahvasti läsnä. Itsenäisyysjulistus ei ollut laiton huolimatta siitäkään, että Serbialla oli aiemmin ollut paras oikeus Kosovon alueisiin tai huolimatta siitä, että Kosovon kansan itsemääräämisoikeus ei ollut niin vahvasti tunnustettu kuin esimerkiksi palestiinalaiskansan itsemääräämisoikeus. Palestiinan non-member observer state –stauksen merkitys Palestiinan valtiostatuksen kannalta on jokseenkin lattea. Oikeuskirjallisuus osoittaa, että tutkijat ovat epävarmoja siitä, oliko statuksen myöntämisellä edes valtioksi tunnustamisen merkitystä. Palestiinan on haettava tunnustaminen ja oikeutus siihen muuta kautta. Niin Palestiina tekeekin. Sillä on Montevideon valtiokriteeristön täyttävät väestö, alue, hallinto ja kyky solmia ulkosuhteita. Oikeuskirjallisuudessa tärkeänä pidettyä its enäisyyttä sillä ei ole, mutta sen sijaan palestiinalaisilla on vahva itsemääräämisoikeus. Palestiinan kansa on käyttänyt tätä itsemääräämisoikeutta ja viimeistään vuonna 1988 julistautunut itsenäiseksi. Palestiina on valtio.

Tutkielmassa tarkastellaan palkkaa koskevan työsopimusehdon muuttamisen asemaa työsuhteen ehtojen muuttamisopissa. Korkein oikeus on 1990-luvulla antanut palkan alentamiseen liittyen useita tuomioita, jotka ovat muodostuneet palkan alentamisen oikeusohjeeksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että työnantaja voi irtisanomisen sijasta yksipuolisesti muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja, kuten palkkaa, työtehtäviä ja työntekopaikkaa, irtisanomisperusteella ja irtisanomisaikaa noudattaen. Tutkielmassa lähestytään työsuhteen ehtojen muuttamisproblematiikkaa työsuhdeopin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että työsuhteen ehtoa säännöstävät normit otetaan huomioon niiden itsenäisin oikeusvaikutuksin. Tutkielmassa todetaan, että korkeimman oikeuden palkan alentamista koskeva oikeusohje soveltuu ainoastaan palkkaa koskevien työsopimusehtojen muuttamiseen. Tämä johtuu siitä, että verrattuna muihin työsuhdetta säännöstäviin normeihin, vain työsopimus on mahdollista päättää irtisanomisperusteella ja irtisanomisaikaa noudattaen. Tutkielman erityisiä tarkastelukohtia ovat tasapuolisen kohtelun periaate palkan alentamisessa sekä yrityksen säästöohjelman eri säästötoimenpiteiden vaikutukset palkan alentamiseen. Yrityksen säästötoimenpiteinä esitellään provisiopalkkaan siirtyminen, irtisanomiset ja lomautukset sekä palkan alentaminen työnkuvan muutoksen seurauksena. Tasapuolisen kohtelun periaatteen osalta tutkielmassa huomataan, että palkan alentamisen yhteydessä tulisi kiinnittää huomiota palkan alentamisesta aiheutuville tosiasiallisille seurauksille eri työntekijöiden osalta. Tämä johtuu siitä, että tietyn palkan osan alentaminen voi vaikuttaa joihinkin työntekijöihin enemmän kuin toisiin. Tasapuolisen kohtelun periaatteen soveltamiseen liittyy myös poikkeuksia. Oikeuskäytännössä ja –kirjallisuudessa on hahmoteltu, että säästötoimenpidettä ei tarvitse kohdistaa yrityksen avainhenkilöihin. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan mahdollisuutta poiketa tasapuolisen kohtelun periaatteesta irtisanomisperusteen puuttumisen vuoksi. Oikeuskäytännössä on katsottu, että palkan alentaminen voidaan toteuttaa koko henkilöstön osalta, vaikka irtisanomisperuste puuttuu yksittäisen työntekijän kohdalta. Kolmantena erityistarkasteluaiheena on yhteistoimintamenettely osana palkan alentamista. Tutkielmassa havaitaan, että kun palkkaa koskeva työsuhteen ehto perustuu työsopimukseen, yhteistoimintamenettely tulee sovellettavaksi. Näkökulma perustuu oikeuskirjallisuuden yhteneväisiin kannanottoihin siitä, että YTL 8 luku tulee sovellettavaksi palkan alentamisen yhteydessä. Kun tarkastelun kohteena on yksittäisen työntekijän ja työnantajan välillä sovittu ehto, jota muutetaan kollektiivisessa menettelyssä, voi syntyä ristiriitoja individuaalisen ja kollektiivisen toimen välillä. Tästä huolimatta on kuitenkin katsottu, että yksittäisellä työntekijällä on heikot mahdollisuudet poiketa kollektiivisesti sovitusta lopputuloksesta, vaikka se heikentäisi yksittäisen työntekijän työsopimuksen ehtoa. Viimeiseksi tarkastellaan palkan alentamiseen liittyviä erimielisyyksiä ja seurauksia. Tämän osalta todetaan, että palkan alentamiseen liittyvän erimielisyyden ajaminen yleisessä tuomioistuimessa vaatii yksittäiseltä työntekijältä toimenpiteitä. Tämä voi asettua ristiriitaan sen kanssa, että palkan alentaminen voi perustua kollektiiviseen toimeen, johon yksittäinen työntekijä ei ole voinut vaikuttaa. Tämän lisäksi työntekijän korvausmahdollisuudet ovat vielä vakiintumattomat. Voidaankin todeta, että vaikka työntekijän suojeluperiaatteelle annetaan painoarvoa palkan alentamisen edellytysten tarkastelussa, työntekijän suojeluperiaate ei kuitenkaan täysin toteudu työntekijöiden oikeuksiin pääsemisen haasteiden vuoksi.

Kilpailun epätasaisuus ja seurojen heikko taloudenpito ovat olleet eurooppalaiselle seurajalkapalloilulle leimallisia piirteitä 1990-luvun puolivälissä annetun Bosman-ratkaisun jälkeen. Kilpailijoitaan huomattavasti suuremmilla resursseilla toimivat suur-seurat ovat hallinneet pelikenttiä pitkälti siitä syystä, että ne kykenevät hankkimaan riveihinsä kaikista parhaimmat pelaajat maksamalla heille kilpailijoitaan suurempia palkkoja. Lisäksi moni seura on elänyt yli varojensa, kun ne ovat joutuneet ottamaan taloudellisia riskejä urheilumenestyksen saavuttamiseksi. Vuonna 2009 UEFA hyväk-syi Financial Fair Play –säännöt (FFP-säännöt), joiden tarkoituksena on eurooppalais-ten jalkapalloseurojen talouden tervehdyttäminen ja niiden toiminnan jatkuvuuden tur-vaaminen estämällä seuroja elämästä jatkuvasti yli varojensa. Nämä säännöt ovat kui-tenkin joutuneet oikeustieteellisessä keskustelussa varsin kovankin kritiikin kohteeksi, koska niiden on katsottu olevan ristiriidassa unionin kilpailulainsäädännön kanssa. Eräänä ratkaisuna edellä mainittuihin ongelmiin on pidetty palkkakattoa, jolla seurojen pelaamille maksamille palkoille asetetaan jokin tietty yläraja. Tämän tutkielman tavoit-teena on selvittää UEFA:n sääntömääräykseen perustuvan palkkakaton yhdenmukai-suutta Euroopan unionin lainsäädännön kanssa. Palkkakatto herättää ensinnäkin kilpai-luoikeudellisia kysymyksiä. Mikäli palkkakaton katsotaan täyttävän SEUT 101(1) ar-tiklassa kielletyn kilpailunrajoituksen tunnusmerkin, on tutkittava, voidaanko järjeste-lyä pitää tästä huolimatta sallittuna. Toinen palkkakattoon liittyvä oikeudellinen on-gelma koskee SEUT 45 artiklassa säädettyä työntekijöiden vapaata liikkuvuutta, joka on yksi sisämarkkinoiden neljästä perusvapaudesta. Työntekijöiden liikkumisvapauden osalta on myös tutkittava ensin, onko palkkakatto ristiriidassa SEUT 45 artiklan kans-sa, ja mikäli näin on, voidaanko järjestelyä pitää tästä huolimatta sallittuna. Tutkielman johtopäätöksinä todetaan että UEFA:n sääntömääräykseen perustuva mer-kitsee sekä SEUT 101(1) artiklassa kiellettyä kilpailunrajoitusta että SEUT 45 artiklan kanssa ristiriidassa olevaa työntekijöiden liikkumisvapauden rajoitusta. Palkkakatto vaikuttaa kuitenkin täyttävän ne edellytykset, jotka on asetettu näistä säännöksistä poikkeamiselle. Näin ollen voidaan varovaisesti esittää, että UEFA:n sääntömääräyk-seen perustuva palkkakatto on yhdenmukainen Euroopan unionin lainsäädännön kans-sa.