Browsing by study line "Miljörätt"

Maaperän pilaantuminen on merkittävä ympäristöongelma, jonka ratkaiseminen vaatii huomattavia taloudellisia panostuksia. Maaperän puhdistaminen voi ajankohtaistua kiinteistökaupan yhteydessä, ja on mahdollista, että ostaja katsoo maaperän pilaantuneisuuden tulleen hänelle yllätyksenä. Puhdistamisvastuu voi kohdistua ostajaan ympäristönsuojelulain (527/2014) 133.2 §:ssä säädetyin edellytyksin, joihin liittyy ostajan selonottovelvollisuus. Toisaalta ostaja saattaa väittää pilaantuneen maaperän merkitsevän maakaaren (540/1995) 2 luvun 17.1 §:ssä tarkoitettua laatuvirhettä. Oikeutta esittää laatuvirheen perusteella vaatimuksia myyjää kohtaan rajoittaa ennakkotarkastusvelvollisuus, joka liittyy maakaaren 2 luvun 22.1 §:n säännökseen. Maaperään kohdistuvia selonottotoimia edellytetään näin ollen kahdessa eri laissa. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin keinoin yhtäältä ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuuden merkitystä maakaaren ennakkotarkastusvelvollisuudelle ja toisaalta julkisoikeudellisen ympäristövastuun ja siviilioikeudellisen kaupanvastuun vastuujärjestelmiä suhteessa toisiinsa. Tutkielmassa pyritään ensinnä kehittämään teoreettinen malli, jolla havainnollistetaan ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuuden asemaa oikeustosiseikkojen ja oikeusseuraamusten jaottelua silmällä pitäen. Ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuudelle pyritään antamaan mainittujen lakien itsenäistä tulkintaa ilmentävät merkityssisällöt, jotka asetetaan tämän jälkeen vertailtaviksi. Selonottovelvollisuus pyritään ottamaan huomioon ennakkotarkastusvelvollisuuden sisällön tulkinnassa ympäristöoikeudelle ominaisella yhteensovittavalla tulkinnalla. Vastuujärjestelmien suhdetta toisiinsa tarkastellaan toissijaisen ympäristövastuun kohdentumisen kannalta kahdessa ajateltavissa olevassa kaupan purkutilanteessa. Tuloksena esitetään, että ennakkotarkastus- ja selonottovelvollisuus olisi perusteltua luokitella eräänlaisiksi kvasioikeusseuraamuksiksi. Kyseiset oikeusseuraamukset seuraavat kiinteistökaupasta, mutta velvollisuuksien sisällön eli kulloinkin edellytetyn huolellisuuden tason tarkastuksessa määrittää havaittavuus. Merkityssisältöjen osalta on katsottavissa, että eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus vahvistaa ennakkotarkastusvelvollisuuden itsenäistä eli ns. tavanomaista tulkintaa, kun taas eräissä tilanteissa selonottovelvollisuus voisi antaa aiheen tavanomaista tulkintaa laajempaan ennakkotarkastukseen. Ympäristönsuojelulain selonottovelvollisuus voidaankin jälkimmäisissä tilanteissa nähdä maakaaren 2 luvun 22.1 §:ssä tarkoitettuna erityisenä syynä, jonka vuoksi ostajan tulisi tarkistaa myyjän antamien tietojen paikkansapitävyys tai ryhtyä teknisiin toimenpiteisiin maaperän tutkimiseksi. Puolestaan vastuujärjestelmien välisessä suhteessa voidaan puoltaa tulkintaa, että kaupan purku voi estää puhdistamisvastuun asettamisen ostajalle, vaikka ostaja ei olisi perustellussa vilpittömässä mielessä maaperän todellisesta kunnosta, olkoonkin että keinotekoisiin järjestelyihin tulisi voida puuttua. Mikäli kauppa puretaan salaisen virheen johdosta tuomioistuimen ulkopuolella maakaaressa säädettyä muotoa noudattaen, olisi perusteltua katsoa, ettei kyse olisi kuitenkaan sellaisesta vapaaehtoisesta vaihdannasta, jonka nojalla vastuu voisi kohdistua omistusoikeuden uudelleen saavaan myyjään, vaikka tämä olisi tietoinen alueen tilasta. Kokoavasti voidaan todeta, että ennakkotarkastusvelvollisuudelle annettava merkityssisältö voisi joko vahvistua tai peräti laajentua ympäristönsuojelulain käsittämän selonottovelvollisuuden perusteella. Toisaalta vaikka julkisoikeudellinen vastuujärjestelmä voi vaikuttaa siviilioikeudelliseen vastuujärjestelmään, voi vaikutus olla myös päinvastaista, kuten purkutilanteiden tarkastelu osoittanee. Koska tämä problematiikka on kiinteistökauppaan nähden jälkikäteistä, voidaan jatkotutkimustarpeita ajatellen suositella tutkittavan sopimusoikeudellisia instrumentteja, joilla puheena olevan kaltaisia sopimusriskejä voidaan välttää ja vähentää.

Tämän tutkielman tarkoituksena on sääntelyteoreettista näkökulmaa hyödyntäen tarkastella vaateteollisuuden ylituotannon tuhoamista kiertotalouden edistämisen kanssa ristiriidassa olevana ilmiönä. Vaateteollisuuden ylituotannon, eli sellaisten vaatteiden, joita ei koskaan myydä, osuuden arvioidaan olevan jopa 30-40 % kaikista tuotetuista vaatteista maailmanlaajuisesti. Ylituotannon tuhoaminen on toistaiseksi sääntelemätöntä. Ylituotannon kategorisesta tuhoamisesta on kuluvina vuosina käyty vuoropuhelua mediassa enenevissä määrin, ja Euroopan komissio on vuonna 2020 julkaistussa kiertotalouden uudessa toimintasuunnitelmassa nostanut tekstiilit yhdeksi etusijalle asetettavaksi tuoteryhmäksi. Samoin uudessa toimintasuunnitelmassa ehdotetaan yleistä myymättä jääneiden kestohyödykkeiden hävityskieltoa, joka toteutuessaan vaikuttaisi suuresti vaateteollisuuden toimintatapoihin. Euroopan parlamentti on suunnitelmaa koskevassa päätöslauselmassa päätynyt korostamaan pikamuodin asemaa vaateteollisuuden ongelmissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, mitä ympäristöoikeudellisia ohjauskeinoja ylituotannon tuhoamiseen puuttumiseksi voidaan käyttää. Koska komissio on ehdottanut hävityskieltoa, on hävityskiellon roolia tarkastelun kohteena korostettu. Eräänlaisena vaihtoehtoisena ja täydentävänäkin ratkaisuna nostetaan tutkielmassa esiin taloudellinen ohjaus, minkä lisäksi tarkastellaan informaatio-ohjausta, joka on toistaiseksi ollut vaateteollisuuden sääntelyssä korostuneessa merkityksessä. Itsesääntelyn osalta todetaan, ettei sen avulla ole toistaiseksi onnistuttu puuttumaan luotettavasti ja pitävästi ylituotannon tuhoamiseen, minkä vuoksi sääntelylle nähdään tarvetta. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ympäristöohjauksen keinoin voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen. Ohjauskeinoja analysoitaessa hyödynnetään Ranskassa hyväksyttyä, mutta ei vielä voimaan astunutta hävityskieltoa sekä ylituotannon tuhoamisen kannalta relevantteja olemassa olevia ohjaavia ympäristöveroja, eli jäte- ja jätteenpolttoveroa. Jälkimmäisten osalta voidaan todeta, ettei verotus ole toistaiseksi ollut sellaisella tasolla, että verotuksen ohjaava vaikutus olisi voinut toteutua. Riippumatta siitä, säännelläänkö ylituotannon tuhoamista hallinnollisen vai taloudellisen ohjauksen keinoin, on ylituotannon tuhoamisen sääntelyssä riskinä ongelmien valuminen unionin ulkopuolelle. Uudessa toimintasuunnitelmassa on nostettu esiin jätteiden viennin tarkempi sääntely osana muita toimenpide-ehdotuksia. EU:sta viedään kuitenkin tekstiilijätteen lisäksi myös tuotestatuksella vaatteita unionin ulkopuolelle. Kohdemaissa taas ei välttämättä ole vaatteiden kierrättämiseksi tai edes muuksi hyödyntämiseksi tarpeellista infrastruktuuria, ja vaatteet saattavat lopulta päätyä sääntelemättömille kaatopaikoille tai avotuliin. Sääntelyn kannalta ei myöskään ole tarkoituksenmukaista jakaa vaateteollisuuden kuormittajia brändiarvon perusteella siten, että yksin pikamuotia tuottavien yritysten aiheuttama ympäristökuorma otetaan huomioon. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että sekä hävityskiellolla että riittävän korkeilla ohjaavilla jätteeseen suunnatuilla veroilla voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen kuormitusta vähentävästi. Koska kyseessä on sekoittuva saaste ja globaali teollisuuden haara, on kuitenkin tärkeää arvioida toteutunutta sääntelyä sen estämiseksi, että unionin tuhoamisesta kumpuavat ongelmat valuvat näkymättömiin muualle.

Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.

Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.

Euroopan unionin ja Suomen tavoitellessa ilmastoneutraaliutta pyritään ottamaan käyttöön uusia kunnianhimoisia päästövähennyskeinoja, joista yksi on hiilidioksidin talteenotto, uudelleenkäyttö ja varastointi (CCUS). Suomessa erityisen kiinnostava vaihtoehto on kestävän biomassan poltosta vapautuvan biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotto erityisesti metsäteollisuuden pistelähteistä. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja pysyvällä varastoinnilla (bio-CCS) voidaan mahdollistaa niin kutsuttuja negatiivisia päästöjä, joilla voidaan mahdollisesti korvata päästövähennystoimia muilla sektoreilla. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja uudelleenkäytöllä (bio-CCU) voidaan valmistaa synteettisiä tuotteita ilman fossiilisia raaka-aineita biogeenisen hiilidioksidin korvatessa fossiilisen hiilen tuotteen valmistuksessa. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tunnistamaan sääntelyn luomia kannustinmekanismeja juuri biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotolle. CCUS-arvoketjuihin kuuluu usein eri toimijoita, mutta tässä tutkielmassa tutkimuskysymyksiä lähestytään talteenottoa harkitsevan toimijan roolista. Lisäksi sääntelyä tarkastellaan sen perusteella, että huomioiko sääntely fossiilisen, biogeenisen ja ilmakehästä peräisin olevan hiilidioksidin alkuperän ja niiden erilaisen kohtelun kansainvälisissä kasvihuonekaasupäästöjen laskentasäännöissä. Lisäksi tutkitaan bio-CCUS-hankkeita koskevan sääntelyn kehitysmahdollisuuksia Suomessa ja EU:ssa niin, että sääntely kannustaisi laajamittaisesti talteenottoteknologioiden käyttöönottoon. Tutkimusaineistoon kuuluu voimassa oleva ja valmisteilla oleva EU-sääntely, kotimainen lainsäädäntö ja itsesääntelymekanismit, jotka ohjaavat yritysten käyttäytymistä ilmastoneutraaliuteen pyrkivässä Suomessa. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan erityisesti lainopin ja sääntelyteorian metodien avulla. Lisäksi tutkittaessa sääntelyn luomia liiketoimintaedellytyksiä CCUS-hankkeille, tulee aihetta tarkasteltua myös oikeustaloustieteen näkökulmasta. Tutkielmassa on havaittu, että EU:n alati kehittyvä ilmasto-oikeus ei vielä riittävästi kannusta biogeenisen hiilidioksidin talteenottoon. Merkittävimmät kannustinmekanismit löytyvät tällä hetkellä vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta. Biogeenisen hiilidioksidin uudelleenkäytön merkittävin kannustin on uusiutuvan energian direktiivissä, jossa on asetettu velvoitteita uusiutuvien synteettisten polttoaineiden käytölle.

In response to the problem of global deforestation, on 31 May 2023, the European Parliament and the Council of the European Union adopted Regulation (EU) 2023/1115 on the making available on the Union market and the export from the Union of certain commodities and products associated with deforestation and forest degradation and repealing Regulation (EU) No 995/2010, the EU Deforestation Regulation (EUDR). The EUDR covers certain products that contain, have been fed with or have been made using seven commodities – cattle, cocoa, coffee, oil palm, rubber, soya and wood – and imposes stringent requirements that the relevant products must meet to enter or exit the EU market. Namely, they must be deforestation-free, have been produced in accordance with laws applicable in the country of production and be covered by a due diligence statement. Employing jurisprudential regulatory research methodology, the study assesses how the EUDR aims to attain its primary public policy objective of curbing the Union's contribution to global deforestation and the extent to which the chosen regulatory mechanism facilitates the attainment of the Regulation's objectives. The EUDR's effectiveness, efficiency and coherence are considered. The study finds that while the chosen regulatory mechanism – a country benchmarking system and a list of contravening operators as a basis for a tiered improved mandatory due diligence system, relying on a deforestation-free definition – is largely fit for its purpose, it is vulnerable to several critical leakage problems that potentially compromise the attainment of the Regulation's ultimate goal of curbing global deforestation. It follows that the attainment of the Regulation's objectives calls not only for effective implementation and enforcement by the European Commission and the Member States but also for a rigorous review of the Regulation's product scope and ecosystem scope under the prescribed review mechanisms, as well as international cooperation beyond the Regulation's cooperation mechanisms.

Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.

Rakentamisesta ja rakennuksista syntyy yli kolmasosa Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samaan aikaan Suomessa rakennetaan vuositasolla noin 8 miljoonaa neliötä uutta kerrospinta-alaa. Tammikuussa 2025 voimaan tuleva rakentamislaki pyrkii puuttumaan rakentamisen päästöihin rakentamislupaa varten edellytettävällä ilmastoselvityksellä, jossa raportoidaan rakennuksen elinkaaren aikainen hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki. Käyttöön on tarkoitus ottaa myös uusien rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvot. Pohjoismaissa vastaavankaltaisia sääntelyuudistuksia on käynnistetty viime vuosina, mutta EU:ssa rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD-direktiivi) uudelleenlaadinta on paraikaa vasta vireillä ja sen rakennusten ilmakehän lämmitysvaikutuspotentiaalin (GWP) ilmoittamista koskevia vaatimuksia on tarkoitus alkaa soveltaa 2020-luvun lopulla. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, kuinka uuden rakennuksen elinkaaren aikaisten päästöjen raportointia koskeva sääntely-ympäristö on kehittynyt sekä toisekseen täyttääkö rakentamislain uuden rakennuksen ilmastoselvitysvelvoite tulevan uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin elinkaaren aikaisen GWP:n raportointivelvoitteen ja toisaalta millaiset vähimmäisvaatimukset direktiivin revisio asettaa kotimaiselle raportointisääntelylle. Toiseen päätutkimuskysymykseen vastaamiseksi selvitetään ensin, vastaako rakentamislain mukainen hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen raportointi tulevan EPBD-direktiivin revision mukaista GWP:n raportointia sekä toisena miten uusien rakennusten elinkaaripäästöjen raportointivelvoitteiden soveltamisalat tulee rakentamislakia ja toisaalta uudelleenlaadittua EPBD-direktiiviä sovellettaessa ymmärtää ja miten ne vertautuvat keskenään. Tutkielmassa todetaan, että tähän asti rakennusten elinkaaripäästöjen laskennan raamit on muodostettu kansainvälisissä standardeissa ja päästölaskentaa on tehty osana vapaaehtoisten sertifiointijärjestelmien ympäristövaikutusten arviointia. Rakentamislain ja EPBD-direktiivin revision myötä rakennusten elinkaaripäästöjen raportoinnista tulee ensikertaa yleinen lakisääteinen velvoite. Tutkimus osoittaa, että kotimainen raportointivelvoite ylittää osin direktiiviin suunnitellut vähimmäisvaatimukset. Tämä mahdollistaa teoriassa kansallisen ilmastoselvityssääntelyn keventämisen esimerkiksi poistamalla hiilikädenjäljen raportointivelvoite tai lykkäämällä sääntelyn voimaantuloa. Uusi EPBD-direktiivi tulee kuitenkin ensivaiheessa vuodesta 2028 ja laajemmin vuodesta 2030 alkaen edellyttämään päästöjen ilmoittamista energiatodistuksella sekä uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raportointivelvoitteen soveltamisalan laajentamista tiettyjä tällä hetkellä säädettyjä ja ehdotettuja poikkeuksia poistamalla. Lisäksi tutkimuksen myötä havaitaan tarve selkeyttää rakentamislakia etenkin sen osalta, tuleeko uuden rakennuksen rakentamista koskevaa sääntelyä ja siten esimerkiksi ilmastoselvitysvelvoitetta soveltaa rakennuksen laajennukseen ja sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii monitieteisesti Ukrainan sodan aiheuttamia ympäristövahinkoja ja sitä, miten Venäjä voidaan kansainvälisen oikeuden nojalla asettaa vastuuseen näistä vahingoista. Tutkimus vertailee nykytilannetta Persianlahden sotaan, jossa omaksuttu ratkaisu toimi merkittävänä ennakkotapauksena ympäristövahinkojen korvausmekanismien käytölle. Tutkielma käsittelee lisäksi Geneven lisäpöytäkirjojen ja Rooman perussäännön soveltuvuutta ympäristövahinkoihin ja ehdottaa merkittäviä muutoksia niiden tulkintaan. Tutkimus tuo esille, että vaikka olemassa olevat kansainväliset mekanismit tarjoavat perustan Venäjän vastuun toteuttamiselle, maailmapoliittiset haasteet estävät niiden tehokkaan hyödyntämisen ympäristövahinkojen korvaamisessa. Lisäksi tutkielmassa kehitetään uusi ympäristövastuun doktriini, joka perustuu nykyisen kansainvälisen oikeuden ympäristövahinkojen korvaamista koskeviin vahvimpiin elementteihin. Se korostaa ympäristövaikutusten huomioon ottamista sotilaallisten operaatioiden suunnittelussa, tarjoten konkreettisia parannuksia ympäristön suojelemiseksi sotatilanteissa. Tutkielman suositus on, että kansainvälinen yhteisö ottaisi käyttöön esitetyt ehdotukset ja uudelleenarvioisi kansainvälisiä ympäristöoikeudellisia kehyksiä. Tällaiset päivitykset varmistaisivat ympäristövahinkojen korvaamisen kriteerien ajantasaisuuden ja niiden soveltamisen nykypäivän ympäristöllisiin realiteetteihin.

Avhandlingen granskar hurdan inverkan lagen om Finlands ekonomiska zon (1058/2004) har på utbyggandet av och investeringar i havsbaserad vindkraft. Med hjälp av utvärderande forskning och styrmedelsforskning tas det fasta på de hinder och frågor som lagen aktualiserar avseende ekonomiskt utnyttjande av den ekonomiska zonen och forskning som avser utnyttjandet av den i enlighet med 6 § i lagen om Finlands ekonomiska zon. Den nuvarande bestämmelsens effektivitet och funktion bedöms utifrån dess förutsägbarhet för aktörerna inom vindkraftsmarknaden samt utifrån dess miljöpåverkan, med beaktande av Finlands möjlighet att uppfylla de klimat- och energipolitiska mål som åtagits. Utbyggandet av vindkraft har framställts som en väsentlig del i kampen mot klimatförändringen och för att främja den gröna omställningen. Lagen om Finlands ekonomiska zon har däremot inte utarbetats med beaktande av särdragen för energiproduktion och omfattar inte möjligheten att tilldela exklusivitet, vilket innebär att flera aktörer tilldelats forskningstillstånd på samma områden i den ekonomiska zonen. Ett beviljat forskningstillstånd ger heller inte företräde till vidare utnyttjanderätt eller det samtycke som krävs för att få bygga vindkraft i den ekonomiska zonen. Avsaknaden av exklusivitet som en rättslig osäkerhet behandlas med beaktande av den rättsliga osäkerhetens följder för viljan att bygga ut och investera i vindkraft i den ekonomiska zonen. Statens roll för att främja energiproduktion som är hållbar i ordets verkliga bemärkelse betonas även. Två åtgärder för att påverka den rättsliga osäkerheten och skapa exklusivitet i den ekonomiska zonen tas fasta på; en företrädesrätt med gruvlagens (621/2011) bestämmelser som utgångspunkt, samt implementerande av ett auktionsförfarande i den ekonomiska zonen, likt det förfarande som för närvarande enbart tillämpas i de finska territorialvattnen. Avhandlingens slutsats indikerar att vindkraft har en viktig roll för att Finland ska kunna uppnå de klimat- och energipolitiska målen som åtagits. Statens roll är dock för närvarande passiv i den ekonomiska zonen. Det krävs således att staten åtar en större roll för implementerandet av exklusivitet i förfarandet, men även för att öka miljöpåverkan vid utvecklandet, särskilt då det råder en avsaknad av tidigare erfarenhet av energiproduktion inom Finlands ekonomiska zon. För att Finland ska vara ett lockande investeringsmål och de investeringsmöjligheter i andra fossilfria industrier som betonats i den allmänna diskussionen ska kunna förverkligas, bör förutsägbarheten ökas.