Browsing by Subject "rikosoikeus"

EU:n lainsäädäntö naisiin kohdistuvan väkivallan osalta on hyvin hajanaista. EU:ssa ei ole tällä hetkellä kattavaa säädöstä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä, joten suurin osa naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodoista eivät kuulu unionin oikeuteen. Naisiin kohdistuva väkivalta mainitaan tosin laajasti unionin ei-sitovissa instrumenteissa. Uusia lainsäädäntötoimenpiteitä tarvitaan EU-tasolla muun muassa, koska naisiin kohdistuva väkivalta lisääntyy edelleen. Näin ollen tutkielman tarkoituksena on ensisijaisesti lainopin avulla tarkastella kriittisesti EU:n lainsäädäntöä naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, ja aihetta lähestytään pääasiallisesti kahdesta eri näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ilmentävät myös tätä kahtijakoa. Ensimmäinen lähestymistapa aiheeseen on, miten EU:n oma lainsäädäntö voi kehittyä naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnan alalla (rikosoikeudelliset keinot, liittyminen Istanbulin yleissopimukseen). EU:ssa on viime aikoina laitettu vireille lainsäädäntöehdotuksia naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, joten tutkielmassa tarkastellaan lähemmin näitä sekä unionin mahdollisuuksia rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin alalla. EU:n toimivalta nousee myös esille läpi tutkielman ja sitä tarkastellaan lähemmin tutkielmassa, koska toimivalta on avainpositiossa (rajoittavana tekijänä) lainsäädäntötoimenpiteiden ottamiselle naisiin kohdistuvan väkivallan osalta. Toimivaltakysymykset ovat myös keskiössä, kun tutkielma käsittelee EU:n liittymistä Istanbulin yleissopimukseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on ollut merkittävä vaikutus Euroopassa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä. On tärkeää sisällyttää myös tämä näkökulma tutkielmaan, joka tarkastelee unionin oikeutta naisiin kohdistuvan väkivallan alalla. Näin ollen tutkielman toinen tulokulma aiheeseen on, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämät positiiviset toimintavelvoitteet naisiin kohdistuvan väkivallan alalla vaikuttavat unionin oikeuteen. Aihe vaatii teoreettisemman tarkastelun, joten Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä EU:n monimutkaista suhdetta käsitellään liitännäisesti aiheen parissa. Tutkielman näkökulma on EU-oikeudellinen, mutta tutkielmassa hyödynnetään myös kansallisia lähteitä argumentaation tueksi. Tutkielman tarkoitus on tuottaa oikeudellista argumentaatiota sen puolesta, että unionin pitäisi lähestyä lainsäädännöllisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa laajemmin kuin tällä hetkellä. Tutkielma tehdään tietoisesti perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan keinoin, eli normeja tulkitaan siten, että valittavista tulkintavaihtoehdoista valitaan se, joka edistää parhaiten perus-ja ihmisoikeuksien toteutumista.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Rahanpesulla tarkoitetaan tekoa tai tekokokonaisuutta, jonka päämääränä on peittää tai häivyttää rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden alkuperä. Rahanpesemiseen liittyy taloudellista hyötyä tuottaneen esirikoksen tekijän pyrkimys rikoksesta saadun taloudellisen hyödyn alkuperän salaamiseen. Rahanpesemisen jälkeen hyöty lopulta kuitenkin palautuu esirikoksen tekijälle, joko omistus– tai hallintaoikeuksin. Rahanpesurikosten tausta on vahvasti kansainvälinen: rahanpesun kriminalisointi perustuu kansain¬välisiin instrumentteihin ja EU–lainsäädäntöön. Rahanpesun kriminalisoinnin tavoitteet kansainvälisissä instrumenteissa ovat laajentuneet alkuperäisestä kansainvälisen laittoman huumausainekaupan torjunnasta turvaamaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän puhtautta ja luotettavuutta sekä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän suojelua yleisesti vakavan rikollisuuden haitoilta. Viimeaikaisessa kehityksessä erityisesti terrorismin torjunta sen rahoitukseen puuttumalla on ollut keskiössä rahanpesurikosten tavoitteiden määrittämisessä. Suomen rikosoikeudessa yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kriminalisoinneilla pyritään saavuttamaan yhteiskunnallisesti ajatellen jotain arvokasta: oikeushyvien suojelua. Oikeushyvien suojelun periaate on kiinteässä yhteydessä asianomistaja–aseman määrittämiseen, sillä Suomen rikosoikeudessa asianomistajana lähtökohtaisesti pidetään sitä, joka on rikoksella välittömästi loukatun, kriminalisoinnin suojeluobjektina olevan oikeushyvän haltija. Tämän vuoksi kunkin rangaistussäännön suojeluobjektin tunteminen on keskeistä vastattaessa kysymykseen asianomistajan asemasta. Rahanpesun suojeluobjekti on kuitenkin jäänyt sekä kansainvälisisissä instrumenteissa että kansallisella tasolla epämääräiseksi ja yhä laajenevaksi argumentoinniksi, eikä kysymykseen rahanpesun asianomistajuudesta ei kuitenkaan ole helppo antaa yksiselitteistä vastausta. Oikeuskirjallisuudessa useimmiten on todettu, että rahanpesulla ei ole asianomistajaa. Tämä näkemys perustuu ajatukselle siitä, että rahanpesun kriminalisoinnilla suojattavat oikeushyvät ovat ensisijaisesti yhteisöllisiä ja abstrakteja. Rahanpesu kriminalisoimalla pyritäänkin ensisijaisesti suojelemaan yhteisöllisiä oikeushyviä, kuten rahoitusjärjestelmän puhtautta ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä, mutta kriminalisoinnin viimekätisenä tavoitteena on kuitenkin suojella esirikoksen kriminalisoinnilla turvattua oikeushy¬vää. Rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan tietyissä tapauksissa kuitenkin tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Kysymys rahanpesun asianomistajasta on kohtuullisen helposti ratkaistavissa tilanteessa, jossa esirikoksella ei ole asianomistajaa. Tällainen tilanne on esimerkiksi huumausainerikoksessa. Käytännön ratkaisutilanteet voivat kuitenkin liittyä kaikkiin taloudellista hyötyä tuottaviin rikoksiin, jolloin kysymys rahanpesun asianomistajasta muuttuu monimutkaisemmaksi. Vaikka rangaistussäännöllä ensisijaisesti suojeltu oikeus¬hyvä olisikin yhteisöllinen, voidaan sillä tavoitella myös henkilöllisten oikeushyvien suojelua. Siten rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla voidaan loukata ensisijaisten, yhteisöllisten suojeluobjektien lisäksi myös henkilöllisiä oikeushyviä, esimerkiksi omaisuudensuojaa. Mikäli rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla aiheutetaan välitöntä vahinkoa suojelun kohteena olevan oikeushyvän haltijalle siten, että on mahdollista esittää tällä perusteella yksityinen oikeudellinen korvausvaade, asianomistajan aseman saavuttamisen edellytykset täyttyvät myös rahanpesussa. Harkinnassa on otettava huomioon myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja acces to justice – vaatimusten täyttyminen: joissa asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä voi olla esirikoksen uhrille ainoa keino esittää vahingonkorvausvaatimuksia niistä menetyksistä, joita esirikos on hänelle aiheuttanut.

Ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä on Suomen rikoslaissa tunnistettu suhteellisen vähän aikaa sitten. Ihmisryöstöä koskeva ihmiskauppaa edeltänyt säännös on tullut voimaan vuonna 1995 ja ihmiskauppaa ja kiskonnantapaista työsyrjintää koskevat säännökset ovat tulleet voimaan vuonna 2004. Tästä syystä asiasta ei ole ehtinyt muodostua erityisen paljon oikeuskäytäntöä eikä siitä ole ehditty tehdä tutkimusta samalla tavalla, kuin monista oikeustieteen pitkäaikaisemmista ilmiöistä. Ihmiskauppaa ja sen lähirikoksia koskeva KKO:n oikeuskäytäntö on puutteellista. KKO:n ratkaisuja, jotka koskevat ihmiskaupan rikosoikeudellista arviointia, on vain kolme kappaletta ja kiskonnantapaista työsyrjintää koskevaa KKO:n oikeuskäytäntöä ei ole yhtään. Tästä syystä kyseessä olevia säännöksiä koskevaa tutkimusta on syytä tehdä. Tutkielmani tutkimuskysymys on seuraava: Miten erotetaan, milloin on kyse pakkotyötarkoituksessa harjoitetusta ihmiskaupasta ja milloin kyse kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä? Tämän selvittämiseksi käyn tutkielmassa läpi pakkotyötarkoituksessa harjoitetun ihmiskaupan (RL 25:3) tunnusmerkistön ja säännöksen soveltamistilanteet, käyn läpi laajasti sitä, miten pakkotyön käsite voidaan määritellä ja käyn läpi kiskonnantapaisen työsyrjinnän (RL 47:3 a) sekä työsyrjinnän (RL 47:3) tunnusmerkistön ja soveltamistilanteet. Tutkimuskysymykseen vastaan tekemällä johtopäätöksiä siitä, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä kyseessä olevien rikosten tunnusmerkistöillä ja niiden soveltamistilanteilla on. Tutkimuskysymykseen vastaamisessa käytän lainopillista metodia, joka tutkii oikeusnormeja systematisoimalla ja tulkitsemalla niitä. Tutkimus voidaan vielä tarkemmin luokitella rikoslainopin alaan. Tutkimus voi toimia apuna lainsoveltajille käytännön ratkaisutoiminnassa selventämällä edellä mainittujen rikostunnusmerkistöjen soveltamistilanteiden välisiä eroja. Tutkimuksessa käytän lähdeaineistona lakeja, lakien esitöitä, KKO:n ennakkopäätöksiä, käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuja ja oikeuskirjallisuutta. Lisäksi käytän kansainvälisiä lähteitä, kuten kansainvälisiä sopimuksia, EU:n oikeuslähteitä ja EIT:n oikeuskäytäntöä. Käytän myös kansainvälisten järjestöjen, kuten ILO:n, piirissä laadittuja kansainvälisten sopimusten soveltamista koskevia ohjeita, joilla on suuri arvo erityisesti pakkotyön merkityssisällön selvittämisessä.

Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.

Tutkimukseni käsittelee rikostuomion näyttökysymystä koskevien perustelujen ääripäitä ja näiden empiiristä havainnointia käräjäoikeustason lainkäytössä. Perustelujen ääripäihin voidaan luokitella riittämättömät perustelut, jotka eivät täytä laissa määriteltyjä edellytyksiä, ja toisaalta faktaperustelut, jotka ovat ovat tarpeettoman laajat. Molemmat ääripäät ovat haitallisia. Riittämättömät perustelut ovat lainvastaisia, ne loukkaavat oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, hankaloittavat muutoksenhakua sekä rapauttavat luottamusta tuomioistuinlaitokseen. Tarpeettoman laajat perustelut sen sijaan todennäköisesti hidastavat oikeudenkäyntiprosessia, heikentävät perustelujen ymmärrettävyyttä ja niissä on kyse rajallisin verovaroin kustannettavien tuomioistuinresurssien tuhlaamisesta. Ideaaliolosuhteissa käräjäoikeudet löytäisivät aina tasapainon tuomion faktaperustelujen riittävyyden ja toisaalta prosessitavoitteiden välillä. Tällöin tuomioissa tunnistettaisiin ne asiat ja tosiseikat, jotka edellyttävät laajempia perusteluja ja toisaalta ne, joiden osalta suppeammat perustelut riittävät. Tutkielmassani pyrin tekemään empiirisiä havaintoja siitä, miten tämä toteutuu käytännössä. Tutkimuskysymysteni käsittely edellyttää sekä lainopillisten että empiiristen tutkimusmenetelmien käyttämistä. Kappaleissa 2 ja 3 käsittelen tuomion perustelemisen yleisiä lähtökohtia sekä perustelemisen funktioita ja niiden välistä painoarvohierarkiaa. Kappaleiden tarkoituksena on luoda riittävä tiedollinen pohja empiirisen tutkimuksen toteuttamiselle. Empiiristen havaintojen tekeminen perustelujen ääripäistä edellyttää faktaperustelujen arviointiin soveltuvan työkalun kehittämistä. Tätä varten luon kappaleessa 4 lainopillisia metodeja käyttäen arviointikehikon, jonka puitteissa on mahdollista määrittää rikostuomion näyttökysymystä koskevan perusteluvelvollisuuden laajuus ja tehdä tämän jälkeen empiirisiä havaintoja tarkasteltavien rikostuomioiden faktaperustelujen riittävyydestä sekä tarpeettomasta laajuudesta. Arviointikehikossa määritellyt arviointikriteerit perusteluvat voimassa olevaan oikeuteen. Esitän, että perusteltuvelvollisuuden laajuus määräytyy ensisijaisesti näyttökysymyksen vaikeusasteen ja asiaan liittyvän riitaisuuden perusteella. Asian merkitys on myös otettava huomioon perusteluvelvollisuuden laajuutta määritettäessä, mutta sillä on lähtökohtaisesti toissijainen painoarvo asian epäselvyyteen nähden. Tutkimusotantana käytän Helsingin käräjäoikeuden antamien tuomioiden faktaperusteluja. Tarkastelen yhteensä kolmessakymmenessä pahoinpitelyrikosasiassa laadittuja faktaperusteluja. Tutkielman kappaleet 5 ja 6 käsittävät empiirisen tutkimuksen tulosten esittelyn, analyysin ja johtopäätösten tekemisen. Tuloksena esitän, että tutkimusotannassa on havaittavissa sekä riittämättömästi, että tarpeettoman laajasti perusteltuja tuomioita. Riittämättömien perustelujen osalta selkein ongelma koskee näytön arvioinnin puutteellisuutta sekä perustelujen epätasapuolisuutta. Yliperustelemisen osalta selkeimpinä ongelmakohtina erottuvat näytön tarpeettoman yksityiskohtainen selostaminen, perustelujen pöytäkirjamaisuus sekä epäolennaisten seikkojen käsitteleminen. Yhteenvetona ja johtopäätöksenä tutkimustuloksista totean, että sekä perustelujen riittämättömyyttä että yliperustelemista esiintyy. Tulokset sisältävät viitteitä huomattavasti mittavamman empiirisen jatkotutkimuksen tarpeesta. Tutkimushavaintoja mahdollisesti selittävinä tekijöinä mainitsen tuomioistuimen perustelukulttuurin, suuresta työmäärästä johtuvan kiireen, psykologiset tekijät, tuomarin ammattiylpeyskäsityksen sekä puutteelliset tiedot perusteluvelvollisuuden laajuuteen vaikuttavasta sääntelystä ja oikeuskäytännöstä. Lopuksi esitän yhdeksän tutkimushavaintoihin perustuvaa kehittämissuositusta, joihin voi olla perusteltua kiinnittää huomiota käräjäoikeustasolla näyttökysymystä koskevia perusteluja laadittaessa.

Tämä tutkielma pyrkii esittelemään joitain potentiaalisia vastauksia oikeustieteilijöitä ja taloustieteilijöitä 1960-luvulta asti arveluttaneeseen kysymykseen siitä, mitä sisäpiirintiedon väärinkäyttökiellolla pyritään suojelemaan. Kriminalisoinnin suojeluobjekti eli sillä suojeltava oikeushyvä on sellainen yhteiskunnallinen arvo, joka oikeuttaa kansalaisten vapausoikeuksien rajoittamisen. Oikeushyvien suojelun periaate on yksi kriminalisointiperiaatteista, joita on pidetty rikosoikeuden käytettävyyttä rajoittavina ehtoina. Yhdysvaltalaisessa common law-oikeuden käytännössä kehittynyt sisäpiirintiedon väärinkäyttökielto ei ole erityisemmin altistunut kriminalisointiperiaatteiden testille. Alun perin kielto perustui ajatukseen yhtiöjohdosta yhtiön osakkeenomistajien etua edistävinä fidusiaareina. Näiden osakkeenomistajia paremman tietoisuuden hyödyntämistä osakkeenomistajilta arvopapereita hankittaessa pidettiin erityisesti johdon fidusiaarisen velvoitteen, eli osakkeenomistajien etujen edistämisen velvoitteen, vastaisena, mutta pian tämän luottamuksellisen suhteen pettämisen konstruktiota jouduttiin venyttämään kattamaan liikkeellelaskijan muitakin yhteistyökumppaneita. Tässä yhteydessä esitettiin erilaisia teorioita perustelemaan sisäpiirintiedon väärinkäytön vahingollisuutta, joka oikeuttaisi rikosvastuun ulottumaan selvästi sen kieltävän säännöksen sanamuotoa laajemmaksi. Kieltoa on eri aikoina pyritty perustelemaan erilaisilla näkemyksillä teon haitallisuudesta joko liikkeellelaskijalle, sisäpiiriläisten vastapuoliksi valikoituville sijoittajille tai sijoittajakollektiivin luottamukselle markkinoiden häiriöttömään toimintaan. Väärinkäyttökiellon valvonta on koettu erityisen tärkeäksi markkinoiden luottamuksen horjuessa silloinkin, kun luottamuksen horjuminen ei ole johtunut sisäpiiriläisten kaupankäynnistä. Erityisesti Euroopassa säännöksen perusteluihin on kiinnitetty kovin vähän huomiota, eikä kriminalisoinnin hyötyjä ja haittoja ole erityisen uskottavasti punnittu vastakkain. Voidaan väittää muiden maiden lähinnä matkineen yhdysvaltalaistyylistä sääntelyä pyrkimättä arvioimaan sen perusteluja. Sijoittajien luottamus on epämääräinen abstrakti oikeushyvä, joka johti suomalaista lainsoveltajaa harhaan 20 vuoden ajan kriminalisoinnin jälkeen, kunnes korkein oikeus linjasi ratkaisussa 2009:1 toisen kerran, ettei rikoksella ole yksityistä asianomistajaa. Euroopan unioni on harmonisoinut sisäpiirintiedon väärinkäytön rikosoikeudellista sääntelyä ankaroittaen kriminalisointia, mutta näidenkään kiristysten yhteydessä kukaan ei ole pysähtynyt perustelemaan, miksi sisäpiirintiedon väärinkäyttäminen olisi vahingollista sijoittajien luottamukselle, markkinoiden häiriöttömälle toiminnalle tai sijoittajien luottamukselle markkinoiden häiriöttömään toimintaan. Tässä tutkielmassa havaitaan, ettei sisäpiirintiedon väärinkäytön kriminalisointi perustu kriminalisointiperiaatteita kunnioittavalle huolelliselle pohdinnalle rangaistavaksi säätämisellä suojattavista yhteiskunnallisista intresseistä. Toisaalta tutkielmassa havaitaan arvopaperimarkkinarikosoikeuden välineellinen käyttötarkoitus määrittelemättömän sijoittajien luottamuksen vahvistamiseen.

Syyntakeisuuteen liittyvä kansallinen oikeustutkimus on pääasiassa kohdistunut varsinaiseen mielentilatutkimusmenettelyyn. Tuomioistuin on kuitenkin toimivaltainen ratkaisemaan kysymyksen vastaajan syyntakeisuudesta myös itsenäisesti. Tutkielman keskiössä on selvittää prosessuaalista kysymystä siitä, milloin, miksi ja miten tuomioistuin tekee ratkaisun vastaajan syyntakeisuudesta ilman mielentilatutkimuksen tukea. Erityisesti selvitetään sitä, millaista näyttöä tapauksissa hyödynnetään, ja tarkastellaan, miten tuomioistuin perustelee ratkaisunsa. Tutkielma on laadittu osana valtioneuvoston kanslian koordinoimaa hanketta (VN TEAS -hanke) ”Mielentilatutkimusten väheneminen ja väkivaltarikollisten psykiatrinen hoito”, jonka loppuraportti julkaistiin toukokuussa 2021. Ratkaisukäytäntöä tutkitaan empiirisellä otteella sekä määrällisin että laadullisin keinoin. Määrällisessä osiossa tehdään läpileikkaus käytäntöön selvittämällä syyntakeisuusluokittain näiden tilanteiden yleisyys ja ratkaisuissa hyödynnetyn materiaalin laji ja tyyppi. Laadullisessa osassa päätelmiä syvennetään tapausanalyysin kautta. Tutkimus antaa perusteet päätellä, että itsenäisiä syyntakeisuusratkaisuja tehdään erityisesti alentuneesti syyntakeisten ryhmässä. Rikostyypit ovat lievähköjä. Selvitys osoittaa myös, että sekä syyntakeettomilla että alentuneesti syyntakeisilla on käytännössä aina psykiatrista hoitotaustaa. Suurin osa näistä syyntakeisuusratkaisuista tehdään lääketieteellisen selvityksen tuella. Lisäksi ratkaisuissa viitataan muun muassa mahdolliseen aikaisempaan mielentilatutkimukseen tai syyntakeisuusratkaisun lopputulokseen. Perustelujen laatu on vaihtelevaa. Tuomioistuimen tulisi erikseen kussakin tapauksessa arvioida, osoittaako esitetty selvitys rikoslain (39/1889, RL) 3 luvun 4 §:n mukaista syy-yhteyttä vastaajan teon hetkisen mielentilan ja syytteenalaisen teon välillä, jotta syyntakeisuutta arvioitaisiin tekohetken eikä tuomitsemishetken tietojen perusteella. Tuomiosta on käytävä ilmi riittävän ymmärrettävästi harkintaan vaikuttaneet seikat ja siihen liittynyt näyttö. Tutkielman lopuksi pohditaan syyntakeisuuden arviointia oikeuspoliittisena kysymyksenä. Millaista näyttöä syyntakeisuuden arvioinnilta halutaan edellyttää ja kenen vastuulla sen esittäminen on? Vastaajilla tulisi olla tasapuolinen mahdollisuus saada syyntakeisuutensa ja myös hoidon tarpeensa selvitettäväksi. Kysymys riittävästä näytöstä liittyy laajempaan pulmaan siitä, halutaanko kaikissa syyntakeisuusasteissa vaatia täyttä mielentilatutkimusnäyttöä riittävän selvityksen saamiseksi, vai olisiko perusteltua hyväksyä järjestely, jossa syyntakeisuusarvio voisi perustua vähemmän raskaaseen menettelyyn. Tuomioistuimen kynnys määrätä mielentilatutkimus on korkea, sillä erityisesti lievissä rikoksissa tutkimusta pidetään suhteettoman kuormittavana toimenpiteenä. Tutkielmassa arvioidaan vaihtoehdoiksi esiteltyjä keinoja arvioida syyntakeisuutta. Jos vaihtoehtoisia menetelmiä perustettaisiin, tulisi järjestelyjen ylläpitäminen ja kehittäminen nähdä pysyvänä tarpeena.

Abstract in English Faculty: Faculty of Law Degree programme: Master’s Programme Author: Heidi Kaarto Title: The Fight Against Dirty Money in the European Union: A Legal Analysis of the Impacts of the Establishment of the Anti-Money Laundering Authority Level: Master’s Thesis Month and year: April 2024 Number of pages: 77 Key words: European Union, Anti-money laundering, Countering terrorist financing, Supervision, Competence, Criminal law, European law, Governance Supervisors: Professor Sakari Melander, Professor Päivi Leino-Sandberg Abstract: The recent cross-border cases involving credit institutions have showed how vulnerable the economy and financial system are for money laundering and terrorist financing. As one of the counter measures European Commission in 2021 published its proposal for a regulation for the establishment of the Authority for Anti-Money Laundering and Countering the Financing of Terrorism (AMLA). The object of this thesis is to analyse the Commission proposal and, in particular, to answer the following research question: Which legal impacts, if any, the establishment of the AMLA has from the point of view of separation of powers when it comes to the governance of anti-money laundering and countering terrorist financing in the European Union? The thesis will analyse the research question from the point of view of the European union and its member state Finland. The research method used in the thesis involves a combination of a doctrinal method and half-structured interviews conducted for representatives of local Finnish public authorities involved in the local supervisory tasks related to anti-money laundering and countering terrorist financing. The thesis will conclude that the establishment of the AMLA will have an impact on the separation of powers between the European union and the Member States of the European Union by transferring part of the supervisory competences in the field of anti-money laundering and terrorist financing at the level of the Union. The transfer of powers from the national level to the European Union is most significant in case of financial sector obliged entities. In particular, the establishment of the AMLA has been highly welcomed both among the European Union institutions and the local authorities of Finland since the establishment of an European Union-level agency is predicted to unify the current mixed supervisory system. However, the practical legal effects will be seen only after AMLA has started its operation. Consequently, future research could focus on how the AMLA has been able to answer to the challenges recognized to be present in the supervision of actions related to anti-money laundering and countering of terrorist financing.

Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.