Browsing by Title

“Excessive delays in the delivery of justice are equal to the denial of justice”. This is a sentence that has repeatedly appeared in different reports, research papers, comments and opinions circling the UN internal justice system. This article attempts to seek answers to the question whether it is possible to assess the quality of justice of the UN internal justice system in different ways established in national and supra-national organizations.

Tutkielman tarkoituksena on lainopillisen tarkastelun kautta ottaa osaa yleisempään yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, haastaako tiettyjen ilmiöiden turvallistaminen ja tähän liittyvä hallintajärjestelmien kehittäminen yhteiskunnan konstituoivat perusrakenteet ja perus- ja ihmisoikeudet. Tutkielmassa keskitytään rahanpesun turvallistamiseen, sen kriminalisointiin ja rahanpesun torjumiseksi säänneltyihin preventiotoimenpiteisiin erityisesti siltä osin, kun ne asettavat velvollisuuksia yksityisille toimijoille. Ihmis- ja perusoikeuksiin liittyen tarkastellaan yksityisyyden suhdetta rahanpesun estämisen ja selvittämisen järjestelmään. Teemaa lähestytään perehtymällä yleiseen turvallisuusteoreettiseen keskusteluun, käsittelemällä rahanpesun turvallistamisen ja kriminalisoinnin yhteyttä sekä selvittämällä rahanpesun estämisen ja selvittämisen normatiivista sääntelyä. Yksityisyyden osalta tarkastellaan kysymystä siitä, vaarantaako rahanpesun estämiseksi säädetty laki yksityisyyden. Tutkielman aineistona hyödynnetään relevanttia, voimassa olevan lainsäädännön sisältöä esitöineen, unionin oikeuskäytäntöä soveltuvin osin sekä ajankohtaisia kansainvälisiä ehdotuksia lainsäädännön uudistamiseksi. Näkemys riskiyhteiskunnasta sekä yleinen turvallisuusteoreettinen keskustelu sitoo tutkielman yhteiskuntatieteelliseen viitekehykseen.

Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.

Euroopan unionin oikeudellisen järjestelmän fundamentaalisena piirteenä voidaan nähdä unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä vallitseva sisäänrakennettu ja dynaaminen jännite, joka koskee erityisesti integraation laajentumista sekä toisaalta jäsenvaltioiden sääntelyautonomiaa. Tätä jännitettä voidaan edelleen kohdennetusti tarkastella mm. federalismin tutkimuksessa vakiintuneen universaliteetti - diversiteetti dikotomian avulla, jossa tietyn entiteetin universaalit eli yleisesti sovellettavat tavoitteet ja säännöt tulee sopeuttaa entiteetin jäsenten monimuotoisiin ja toisistaan eroaviin arvoihin ja intresseihin yhteistyön legitimiteetin varmistamiseksi. EU:n kontekstissa universaaleina ilmiöinä voidaan pitää jo Euroopan talousyhteisön perustamisesta asti integraation vetureina toimineita taloudellisia perusvapauksia sekä syrjimättömyyden ja vapaan kilpailun ihanteita. Diversiteetillä taas voidaan viitata niihin jäsenvaltioille sensitiivisiin asioihin ja intresseihin, joiden suojelemista varten mm. subsidiariteettiperiaate sekä SEU 4(2) artikla on luotu. Nämä arvot heijastuvat usein myös perusvapauksien rajoitusperusteiden taustalla. Rahapelisektori taas on juuri sellainen kansallisesti herkkä ala, jota on perusteltua tarkastella universaliteetti - diversiteetti dikotomian kautta. Tähän vaikuttaa ensinäkin se, että rahapelialaa ei ole vielä tänä päivänä harmonisoitu EU-tasolla, mutta perusvapauksia koskevien sääntöjen on silti katsottu soveltuvan niiden järjestämiseen. Perusvapauksien kuuluessa jaetun toimivallan alueelle Euroopan unionin tuomioistuin on joutunut lukuisissa ennakkoratkaisuissa yli kahden vuosikymmenen aikana ottamaan kantaa rahapelien EU-oikeudelliseen asemaan. Tämän aseman on taas katsottu olevan hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta rahapeleihin liittyy varsinkin sähköisen pelaamisen aikakaudella suuria taloudellisia intressejä niin valtioiden, yksityisten markkinatoimijoiden sekä sisämarkkinoiden näkökulmasta. Toisaalta taas pelaamiseen on läpi historian liitetty erityinen moraalinen, uskonnollinen ja kulttuurinen stigma sekä muita kuluttajan ja yhteiskunnan kannalta negatiivisia aspekteja. Rahapelien kansallinen sääntely onkin perinteisesti ilmentänyt tiukkaa julkisen vallan kontrollia ja oman kokonaisuutensa on muodostanut myös julkisten toimijoiden keräämien pelituottojen ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Tutkielmassa on tarkoitus vallitsevan lainopin doktriinin avulla selvittää, minkälaisia diversiteettiä ja toisaalta universaliteettia tukevia perusteita voimassaolevasta ja rahapelejä koskevasta EUT:n oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta löytyy ja systematisoida ne eri puolille dikotomiaa eli kahtiajakoa. Tämän jälkeen tarkoituksena tulkita sitä, miten rahapelien perinteinen asema EU:ssa on mahdollisesti muuttunut tai tulee muuttumaan. Painopiste on nimenomaan rahapelien EU-oikeudellisessa asemassa, joka on vuonna 1994 annetusta ensimmäisestä rahapelejä koskeneesta Schindler-ratkaisusta asti ilmentänyt toisaalta diversiteettiä tukevaa staattisuutta, mutta myös osoittanut universaliteettia tukevia dynaamisia piirteitä erityisesti sähköisessä pelaamisessa tapahtuneen suuren murroksen johdosta. Sähköinen pelaaminen onkin ennennäkemättömällä tavalla asettanut kyseenalaiseksi tätä taloudellista toimintaa rajoittavat kansalliset ja fragmentoituneet normistot EU-alueella, kun yksityiset online-operaattorit kykenevät vaivatta tarjoamaan pelejään ympäri Eurooppaa kansallisia suojasäännöksiä kiertämällä. Tutkielman keskittyessä universaliteettiin ja diversiteettiin liittyviin kokonaisuuksiin rahapelien kontekstissa on kuitenkin taustoittamistarkoituksessa suotavaa kiinnittää lukijan huomio myös itse rahapelien käsitteeseen, historiaan sekä siihen laajempaan poliittiseen ja oikeudelliseen kontekstiin, jossa rahapelejä koskeva oikeuskäytäntö on syntynyt ja kehittynyt. Diversiteettiä koskevia relevantteja ja tarkastelun kohteena olevia kokonaisuuksia ovat moraaliin, kulttuuriin ja uskontoon liittyvät aspektit, rahapelien erityinen luonne suhteessa muihin samankaltaisiin ilmiöihin, perusoikeudellinen ulottuvuus, kuluttajasuojaan ja yhteiskuntajärjestyksen (ordre public) suojeluun liittyvät oikeuttamisperusteet, SEU 4(2) artiklaa ja toissijaisuusperiaatetta koskeva oikeuskäytäntö sekä erityisesti sähköisiin peleihin luomaan uhkaan ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen kieltoon liittyvät perustelut. Universaliteetin osalta pääteemoina ovat vuorostaan empiirinen näyttö rahapelien erityistä luonnetta vastaan, pelien sähköistymisen luoma harmonisaatiopaine ja siihen liittyvä liberalisaatiokehitys keskeisissä jäsenvaltioissa sekä kansallisen harkintavallan kaventuminen oikeuskäytännössä ja virallisaineistossa.

Rahdinkuljettaja on taho, jolle tavara luovutetaan kuljetettavaksi. Rahdinkuljettajan tiekuljetusvastuu syntyy kuljetusasiakkaan eli lähettäjän tai vastaanottajan kanssa solmitun kuljetussopimuksen perusteella. Rahdinkuljettajan vastuuta säännellään tiekuljetussopimuslailla (TKSL), joka perustuu CMR-yleissopimukseen. Rahdinkuljettaja on vastuussa tiekuljetuksen aikana syntyneestä vahingosta, ellei kyseessä ole TKSL:ssa tai CMR:ssä tarkoitettu vastuuvapauden perustava tilanne. Vastuu on pääsääntöisesti määrällisesti rajoitettua vastuuta. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin tilanteet, joissa rahdinkuljettajan menettely synnyttää täyden vahingonkorvausvastuun. Tiekuljetusvakuutus on vastuuvakuutustyyppi, jolla vakuutetaan rahdinkuljettajan TKSL:n tai CMR:n mukaista vahingonkorvausvastuuta. Tiekuljetusvakuutuksen korvauspiiri ei kuitenkaan ole täysin yhteneväinen TKSL:n tai CMR:n mukaisen vastuun kanssa, vaan sen ulkopuolelle on erilaisin rajoitusehdoin suljettu sellaisia tilanteita, joissa rahdinkuljettajalla on TKSL:n tai CMR:n mukainen vahingonkorvausvelvollisuus. Tutkielma tarkastelee rahdinkuljettajan tavaravastuusta tiekuljetuksissa sekä siihen liittyvää vastuuvakuutussopimusta oikeuskirjallisuuden, vakuutusehtojen sekä kotimaisen tuomioistuin- ja lautakuntakäytännön valossa.

Prosessiteollisuuden koneet, laitteet tai kokonainen tuotantolinjasto sijoitetaan näitä varten suunniteltuun rakennukseen. Laitteisto on samalla todennäköisesti kiinteistön arvokkain varallisuuserä. Ainesosa-/tarpeistosuhteen syntyminen laitteiden ja rakennuksen tai edelleen kiinteistön välille on todennäköisempää kuin ns. tavanomaisen teollisuusrakennuksen osalta, koska rakennus ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisesti muunnettavissa muuhun käyttöön. Kun koneet ja laitteet hankitaan rahoitusleasingjärjestelyin, on myös selvitettävä, mikä merkitys on vuokrakohteen (koneen/laitteen) ja kiinteistön ja/tai rakennuksen omistusoikeuksien erillisyydellä ainesosa-/tarpeistosuhteen syntymisen kannalta. Lisäksi rahoitusleasingjärjestelyn ja omistuksenpidätysehtoisen kaupan rinnastaminen maakaaressa synnyttää avoimia kysymyksiä. Mikäli ainesosa-/tarpeistosuhde syntyy, sivuesineet jakavat pääsäännön mukaisesti pääesineen oikeudellisen kohtalon. Rahoittajalle vuokraobjektin omistaminen merkitsee omistusvakuutta. Mikäli rahoittajan omistusoikeus ei sido leasingvuokralleottajan seuraajia ja velkojia, vakuus on rahoittajalle arvoton. Käytännössä MK 14:4.1:n 1 kohdan mukaisten kirjausten määrät 2010-luvulla, ja yleisemminkin koko maakaaren historian aikana, ovat olleet erittäin vähäisiä. Maakaaren 14:4.1:n 1 kohta sallii muulle kuin kiinteistön omistajalle kuuluvan konetta tai laitetta koskevan (omistus)oikeuden kirjaamisen, kun laite on tuotu kiinteistölle esim. rahoitusleasingsopimuksen perusteella. Kiinteistön omistajan velkojiin nähden kirjaus antaa kuitenkin vain osittaista suojaa kirjauksen etusija-aseman mukaisesti. Suoja olisi parempi parhaalla etusijalla, mutta nykyinen säännös ei tätä vaadi. Säännöksen muuttamista tältä osin voisi harkita. Kirjaus parhaalle etusijalle myös vaatii niiden oikeuksien haltijoiden suostumuksen, joiden asema kirjauksen myötä heikkenisi. Käytännössä tällaisia suostumuksia lienee vaikea saada. Tutkittavan arvoisena vaihtoehtona voisi olla, että mm. rahoitusleasingjärjestelyin kiinteistölle tuotava kone tai laite ennen liittämistä kirjataan aina parhaalle etusijalle ilman erillisiä suostumuksia.

Tutkielman aihe on rahoitusleasing vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa. Tavoitteena tutkielmassa on ollut selvittää perusteellisesti rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema silloin, kun vuokralleottaja ajautuu konkurssiin tai häneen kohdistetaan ulosottotoimenpiteitä. Aihetta lähestytään siten korostuneesti vuokralleantajan näkökulmasta. Konkurssin osalta erityistä huomiota on kiinnitetty konkurssipesän sijaantulo-oikeuden vaikutukseen vuokralleantajan oikeusasemaan. Ulosottoa käsittelevässä jaksossa käsitellään sekä leasingesineen ulosmittausta että leasingsopimuk-seen perustuvan vuokralleottajan oikeusaseman ulosmittausta. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu ainesosa- ja tarpeistokysymyksiin liittyviä epävarmuustekijöitä, joiden ratkaisemiseksi voimassaoleva oikeutemme ei tarjoa suoria vastauksia. Tutkielmassa on pyritty tuomaan esille argumentteja, joiden perusteella ainesosa- ja tarpeistosuhteen oi-keuksien yhteisyyttä koskevan edellytyksen täyttyminen tulisi ensisijaisesti ratkaista. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä keskitytään vuokralleantajan oikeusaseman jäsentämiseen suomen oikeu-den mukaan. Lähteiden osalta tutkielma nojaa ensisijaisesti suomalaiseen lainsäädäntöön, oikeuskäytäntöön ja –kirjallisuuteen. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu, että sekä tavallista irtaimen vuokraa että omistuksenpidätyseh-toa koskevat säännöt on täytynyt ottaa vertailun ja tutkimuksen kohteeksi kaikkien tutkimuskysymysten osalta. Keskeis-ten asiakokonaisuuksien osalta on tukeuduttu myös muuhun pohjoismaiseen oikeuskirjallisuuteen ja oikeuslähteis-töön. Lainsäädännön puuttuessa argumentaatiossa on pyritty nojaamaan myös reaalisiin argumentteihin. Lisäksi tut-kimuskysymysten osalta tehtyjä havaintoja on läpi tutkielman peilattu tutkielman liitteiksi oheistettuihin mallileasingso-pimuksiin. Rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa on voimassa olevan oi-keutemme mukaan käytännössä täysin riskitön silloin, kun rahoitusleasingjärjestely on toteutettu oikein, omistusva-kuus on alun alkaen perustettu tehokkaan omistusvakuuden yleisiä ja erityisiä edellytyksiä noudattaen ja leasingesine on erotettavissa vuokralleottajan muusta varallisuudesta. Yksi tutkielmassa tehdyistä havainnoista onkin, että perinteis-ten kollisionratkaisunormien kategorinen noudattaminen on omiaan johtamaan epätarkoituksenmukaisiin lopputulok-siin erityisesti silloin, kun kysymys aktualisoituu perusvuokrakauden loppuvaiheessa tai sen jo päätyttyä. Vallitseva oikeustila ei ota huomioon rahoitusleasingin ominaispiirteitä eikä tunnusta rahoitusleasingiä omatyyppisenään va-kuusoikeustoimena. Velkojien tasa-arvon periaate, rahoitusleasingjärjestelyn luonne luottovelkasuhteena sekä sepa-raatio-oikeuden todellinen funktio tarjoavat kriittisen argumentin vallitsevaa oikeustilaa kohtaan. Nykyisen oikeustilan silmissä ainesosa- ja tarpeistosuhde on kiistatta merkittävin riski vuokralleantajan oikeusasemal-le vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa, mutta oikeutemme ei anna yksiselitteisiä vastauksia suhteen syntymi-sen edellytyksille. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että kokonaisarvioinnissa tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota leasingsopimuksen yksityiskohtaiseen sisältöön sekä alalla vallitsevaan käytäntöön. Havainto on mielen-kiintoinen esineoikeudellisen julkisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä julkisuuden kannalta sopimusehdot ja alalla vallitseva käytäntö ovat kaukana toisistaan.

Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.

Tutkielmassa aiheena on raiskausrikoksista tuomitseminen kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä. Tutkimus on laadittu todistusoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on miten ICC voi tuomita kansainvälisten rikosten alla tapahtuneista raiskauksista turvaamalla uhrin oikeudet oikeudenkäynnissä täysimääräisesti kuitenkin niin, että syytetyn oikeudet eivät vahingoitu tavalla, joka estäisi tuomioistuimen antamasta tuomiota raiskauksesta. Tutkimus selvittää raiskausrikosten tuomitsemiin liittyviä ongelmia, jotka liittyvät Rooman perussäännön 68 artiklan mahdollistamiin uhritodistajien suojatoimenpiteisiin sekä osallistumisoikeuteen. Tämän lisäksi selvitetään onko muilla kuin uhrin henkilökohtaisilla todistajanlausunnoilla mahdollista ylittää todistuskynnys raiskausrikoksissa. Tutkielmassa selvitetään vaihtoehtoisten todisteiden todistusvoimaista arvoa sekä hahmotetaan todistuskynnyksen ylittymistä raiskausrikoksissa. Raiskausrikosten tuomitsemiseen liittyvät ongelmat ICC:ssä liittyvät läheisesti ICC:n omaan prosessioikeudelliseen järjestelmään, jonka todistusoikeudelliset säännöt ovat yhteen sovitettu Common Law –maiden ja siviilioikeudellisten maiden oikeusjärjestyksien piirteistä. Niin kauan, kun ICC:n todistusoikeudelliset säännöt ovat näiden kahden järjestelmästä yhteen sovitettu malli, tulee raiskausrikosten käsittelyssä olemaan ongelmia.

Tutkimus keskittyy taloudellisen vahingon ja esinevahingon välisen yhteyden hahmottamiseen. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan harmaata aluetta, joka vallitsee näiden vahinkolajien välillä, eli millainen taloudellinen vahinko tulee esinevahinkona korvattavaksi ja milloin se luokitellaan puhtaaksi varallisuusvahingoksi. Tutkimuksen näkökulma on, että jos taloudellinen vahinko ei ole esinevahinko – eikä henkilövahinko –, sen on oltava puhdas varallisuusvahinko. Tästä näkökulmasta myös seuraa, että keskeisellä huomiolla on se, mikä on katsottava esinevahingoksi, ja rajanvetotapauksia lähestytäänkin pohtimalla, onko tapauksessa kysymys esinevahingosta. Tutkimuskysymyksenä on siis, mistä piirteistä esinevahingon käsite koostuu verrattuna puhtaaseen varallisuusvahinkoon. Tämä tutkimus keskittyy vahingonkorvausoikeuden yleisiin oppeihin kuuluviin esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon käsitteisiin. Näkökulmana on tarkastella esinevahinkoa ja tarkentaa sen käsitettä tarkastelemalla esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon välimaastoa. Katson, että esinevahingon ja puhtaan varallisuusvahingon välinen raja-alue osoittaa ne merkitykselliset piirteet, jotka tekevät esinevahingosta esinevahingon ja siten erottavat sen puhtaista varallisuus-vahingoista. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen metodi. Oikeusdogmaattisen tutkimuksen tehtävänä on oikeussäännösten sisällön selvittäminen ja systematisointi. Täsmällisemmin sanottuna tutkimus on teoreettista lainoppia. Teoreettisessa lainopissa eritellään käsitteistöä, jäsennetään käsitteitä uudelleen ja muodostetaan teoriaa oikeussäännösten tulkintaa varten. Tutkimuksen 2 luvussa selvitetään, millaisia taloudellisia vahinkoja korvataan esinevahinkoina ja millaisia taloudellisia vahinkoja puhtaat varallisuusvahingot ovat. Tällöin saadaan käsitys siitä, minkälaiset taloudelliset vahingot on yleensä luokiteltu näihin vahinkolajeihin kuuluviksi. Luvussa 3 tarkastellaan, minkälainen toimi tai seuraus aiheuttaa esinevahingon. Voidaan puhua myös vahingon aiheuttamismekanismista. Luvussa keskeinen hypoteesi on: ”esinevahinko on vain fyysistä vahinkoa esineelle”. Luku 3 keskittyy siis tämän hypoteesin paikkansapitävyyden arviointiin. Luvussa 4 tarkastellaan, mikä voi olla luvussa 3 määritellyn aiheuttamismekanismin kohde eli mikä on esinevahingon kohteena oleva esine. Luvussa tarkastellaan esimerkkeinä sähköä ja tallennusalustalla olevaa dataa, joiden perusteella voidaan arvioida, minkälainen esine katsotaan aineelliseksi esineeksi. Luvussa 5 tarkastellaan yhteyttä todetun esineen vahingoittumisen ja taloudellisen vahingon välillä. Viimeisessä luvussa tarkastellaan tutkimuksen tuloksia. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta esinevahingon määritelmään kuuluvan olennaisena osana vahingon fyysisyys, esineen aineellisuus, eli ihmisaistein havaittavuus, kausaaliyhteys esineen vahingoittumisen ja taloudellisen vahingon välillä, sekä esineeseen kohdistuva intressi. Näiden jokaisen edellytyksen tulee täyttyä, jotta vahinko olisi esinevahinkoa. Jos jokin edellytys ei täyty, vahinko on puhdasta varallisuusvahinkoa.