Browsing by Title

Tutkielma käsittelee avunannon rangaistusvastuun edellytyksiä ja niitä rajanvetokriteereitä, joilla avunanto erotetaan kokonaan osallisuusvastuun ulkopuolelle jäävästä menettelystä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmakohtia nykyisiin avunannon rangaistusvastuun edellytyksiin liittyy ja miten näitä ongelmakohtia voitaisiin korjata ja täydentää. Tutkimuksessa huomio keskittyy siihen, ettei avunantoa koskeva kausaalisuusvaatimus kykene rajaamaan rangaistusvastuun alaa riittävästi tunnusmerkistön objektiivisella puolella. Koska kausaalisuusvaatimus on liian heikko avunantoa objektiivisessa suhteessa rajaava tunnusmerkistötekijä, oikeuskirjallisuudessa on ehdotettu avunannon objektiiviseksi lisäedellytykseksi kiellettyä riskinottoa. Tutkimuksen keskeisenä kohteena onkin avunannon yleisten edellytysten lisäksi se, voidaanko kielletyn riskinoton vaatimusta soveltaa avunannon tunnusmerkistössä. Tutkimuksessa on pidetty tärkeänä sitä, että rangaistusvastuu voitaisiin tosiasiassa sulkea pois jo tunnusmerkistön objektiivisen puolen arvioinnissa etenkin silloin, kun menettely on sinänsä edistänyt rikoksen mahdollisuutta, mutta on selvää, ettei kyse ole rangaistavasta avunannosta. Koko tutkimuksen taustalla on ajatus siitä, ettei avunanto tule rangaistavaksi pelkästään sillä perusteella, että henkilö on menettelyllään myötävaikuttanut päärikokseen. Sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä on nimittäin yhdenmukaisesti katsottu, ettei vähäisestä rikoksen edistämisestä tule rangaista. Rikoslain esitöissä (HE 44/2002 vp) on kuitenkin todettu, ettei yleispätevää mittapuuta ole mahdollista asettaa määrittämään sitä, kuinka paljon rikosta tulisi edistää, jotta kyse olisi rangaistavasta avunannosta. Selvää kuitenkin on, että avunantajan myötävaikutuksen tulee olla rikosoikeudellisesti merkittävää. Tutkielmassa tarkastellaan kielletyn riskinoton teoriaa ja sen saamaa sisältöä avunantodoktriinissa käyttäen lähteenä erityisesti Lauri Luodon tuoretta väitöskirjaa aiheesta Avunannon rangaistavuuden edellytykset. Tutkimuksessa arvioidaan sitä, voidaanko kiellettyä riskinottoa soveltaa avunannon tunnusmerkistössä ylipäätään. Tutkimuksen perusteella päädytään siihen, että kielletyn riskinoton vaatimuksella avunannon tunnusmerkistössä voisi olla hyödyllisiä, nykyisiä kausaalisuusvaatimuksen ongelmakohtia korjaavia vaikutuksia. Kielletyn riskinoton soveltaminen ei kuitenkaan tutkimuksen valossa vaikuta tarkoituksenmukaiselta kaikissa avunantotilanteissa. Lisäksi tutkielmasta käy ilmi muitakin kielletyn riskinoton teoriaan liittyviä ongelmakohta, jotka tekevät teorian soveltamisesta avunantodoktriinissa käytännössä hankalaa. Tutkimuksessa kuitenkin päädytään siihen, että kielletyn riskinoton teorian piirissä kehiteltyjä rajanvetokriteereitä voitaisiin hyödyntää sellaisenaan avunannon kausaalisuusvaatimusta täydentävinä kriteereinä. Niiden perusteella voitaisiin paremmin arvioida ja perustella sitä, miksi avunantomenettely on tapauskohtaisten olosuhteiden valossa ollut rangaistusvastuun kannalta riittävää.

Rangaistuksen mittaamisharkinta perustuu rikoslain 6 luvussa ilmaistuille mittaamisperiaatteille ja -perusteille, sekä tunnusmerkistökohtaisille erityisille mittaamisperusteille. Näiden lisäksi rangaistuksen mittaamisharkintaa ohjaa vakiintunut oikeuskäytäntö. Mittaamisharkinnassa tulee ottaa huomioon kaikki rangaistuksen lajiin ja määrään vaikuttavat seikat. Lisäksi rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen (RL 6:4 §). RL 6:3.1 § mukaisesti tuomioistuimen on rangaistusta määrättäessä otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Mittaamisharkintaan kuuluu oleellisesti tapauksen kokonaiskuvan hahmottaminen, jolloin kuhunkin tapaukseen sovelletaan näitä harkintaa ohjaavia normeja. Huumausainerikosten mittaamisharkinta perustuu ensisijaisesti teon vaarallisuuden arvioinnille. Teon vaarallisuuden arvioinnissa vaikuttavat erityisesti käsillä olevan huumausaineen laadulliset ja määrälliset seikat. Yleisenä lähtökohtana törkeysarvostelulle pidetään sitä, että levittämiseen ja rahallisen hyötymisen tarkoituksessa tehtyihin huumausainerikoksiin tulee suhtautua ankarammin kuin omaan käyttöön suuntautuneisiin tekoihin, jolloin rikoksen tekeminen omaa huumausaineiden käyttöä varten, tai sellaiseen tarkoitukseen viittaavat muut teosta ilmenevät piirteet, lieventävät moitetta. Lisäksi huomioon tulee ottaa teon motiivit ja vaikuttimet. Vaarallisuuden arvioniin ensisijaisuuden pohjalta rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä tukemaan on lisäksi laadittu ohjeluonteisia suosituksia, joiden määreet perustuvat yleisten huumausaineiden laadullisille ja määrällisille seikoille. Taulukoitujen suositusten on katsottu auttavan harkinnan alkupisteeksi tarvittavan kiintopisteen hahmottamisessa, jolloin ne toimivat ikään kuin normaalirangaistusajattelun apuvälineenä. Toisaalta taulukoiden on katsottu toimivat normaalirangaistusajattelun vastaisesti. Taulukoiden käyttämiseen liittyykin myös pulmallisia seikkoja, joita tutkimuksessa on pyritty esittelemään. Tutkielmassa käsitellään rangaistuksen mittaamisharkintaa yhtäältä teoreettiselta kannalta ja toisaalta korkeimpien oikeusasteiden oikeuskäytännön tasolla. Tutkimuksella pyritään selvittämään rangaistuksen mittaamisharkintaa ja siinä painotettuja seikkoja näistä lähtökohdista. Tätä pyrkimystä varten tutkielmassa on Suomen korkeimman oikeuden käytännön lisäksi vertailevalla otteella tarkasteltu Ruotsin huumausainerikoksia koskevia viimeaikaisia muutoksia oikeuskäytännön tasolla. Lisäksi vuoden 2016 kesäkuussa voimaan astunutta erityisen törkeää huumausainerikosta (synnerligen grovt narkotikabrott) koskevaa lainmuutosta käsitellään tutkielman yhteydessä. Huumausainerikollisuuden ilmenemismuotoja säännellään kansallisten rikosoikeussäännösten kautta osin kansainvälisten velvoitteiden ja periaatteiden vaikutuksesta, mikä osaltaan vaikuttaa rangaistusasteikon käyttöön. Muista rikostyypeistä poiketen huumausainerikosten rangaistusasteikot ovat kokonaisvaltaisesti käytössä. Toisaalta rangaistusasteikon käyttöön vaikuttaa huumausainerikollisuuden lisääntyminen ja rikollisjärjestöjen organisoituminen, joka osaltaan vaikuttaa tuomioistuimissa käsiteltävien tapausten törkeysasteeseen, jolloin myös tuomitut rangaistukset ovat ankarampia. Tutkimuksessa käsitelläänkin osaltaan aihetta sen kansainvälisen viitekehyksen kautta.

Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.

Sopimussakkoja voidaan pitää rangaistusluontoisina tyypillisimmin silloin, kun ehdon mukaan maksettava määrä huomattavasti ylittää todellisuudessa aiheutuneet vahingot. Suomalaisessa sopimusoikeuskirjallisuudessa rangaistusluontoisuudelle ei ole kuitenkaan annettu juuri painoarvoa, eikä sopimussakkojen suuruudelle ylipäänsä katsota olevan kategorisia rajoituksia. Osapuolten sopimusvapauden ainoana oikeudellisena kontrollimekanismina esitellään tyypillisesti kohtuuttomien sopimussakkoehtojen tapauskohtainen sovittelu, minkä lisäksi joskus lähinnä ohimennen mainitaan, että rangaistusluontoisuuteen kytkeytyvä common law -oikeuden sopimussakkosääntely voi olla kansainvälisten sopimusten yhteydessä syytä ottaa huomioon. Etenkin vanhemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että teoreettinen jaottelu sopimussakkojen vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisuuden välillä voisi joissakin tilanteissa olla merkityksellinen. Tutkielman tarkoituksena onkin ollut selvittää se, onko kyseiselle jaottelulle nykypäivänä Suomen oikeudessa tarvetta. Kansallisten seikkojen ohella voidaan lisäksi huomata, että rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskien on viime vuosina käyty vilkasta kansainvälistä keskustelua, johtuen etenkin Englannissa vuonna 2015 annetun korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun aiheuttamasta linjanmuutoksesta. Tutkielmaan sisältyy sen myötä myös oikeusvertaileva intressi selvittää, miten Suomen oikeus asemoituu kansainväliseen kehitykseen. Suomen ja oikeuskulttuuriltaan läheisten oikeusjärjestysten sekä ylikansallisten oikeuslähteiden rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskevan sääntelyn eroja tutkittaessa huomataan, että jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisten sopimussakkojen välillä vaikuttaa menettävän merkitystään. Englannissa ennen merkittävä jako penalty- ja liquidated damages -tyyppisten sopimussakkojen välillä on muuttunut tapauskohtaiseksi ennakollisen kohtuullisuuden arvioinniksi, kun taas Ranskassa ja Saksassa tehtävän sääntelyjaon vaikutuksena on perinteisesti ollutkin vain mahdollisuus kohtuullisuusarviointiin. Suomen – ja yleisemminkin pohjoismaisen – oikeuden monipuolista kohtuuttomuusarviointia muistuttava sääntelytapa on valittu myös Alankomaiden siviilioikeuskodifikaatiossa sekä ylikansallisissa periaatekokoelmissa DCFR:ssä, UNIDROIT PICC:ssä sekä PECL:ssä. Tutkielmassa tarkasteltu (toki eurosentrinen) kansainvälinen kehityskulku vaikuttaakin olevan hyvin linjassa Suomen oikeuden kanssa. Toisaalta, vaikka rangaistusluontoiset sopimussakot eivät jää enää Englannissakaan suoraan sääntelyn nojalla pätemättömäksi, tutkielmassa huomataan, ettei rangaistusluontoisuuden voida sanoa olevan oikeudellisesti merkityksetöntä. Teema tulee ottaa huomioon suoran sääntelyjaon sijaan ensinnäkin sopimusoikeuden eri alueilla ilmenevinä rajoituksina, joita voi seurata esimerkiksi sopimusehtodirektiivistä sekä ehdon hyvän tavan vastaisuutta tai konkurssinvaraisuutta arvioitaessa. Vaikka pätemättömyys ei seuraakaan suoraan rangaistusluontoisuudesta, vaan ehtojen käytön taustalla olevista päämääristä kuten velallisen henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta tai velkojien aseman heikentämisestä, sopimussakon rangaistusluontoisuus voi olla merkityksellistä arviointia tehdessä. Toisekseen, yleisten rajoitusten lisäksi on arvioitu sitä, voivatko rangaistusluontoisten sopimussakkojen tyypilliset tarkoitukset, joko suoritukseen painostajana tai sopimiseen houkuttelevana, sellaisenaan johtaa ehdon kohtuuttomuuteen. Tältä osin todetaan, että molemmat tavoitteet ovat hyväksyttäviä, minkä johdosta osapuolten tietoisia pyrkimyksiä pitäisi suojata lopputuloksen objektiivisesta kohtuuttomuudesta huolimatta. Toisinaan kirjallisuudessa mainitun suoranaisen rankaisutarkoituksen käsittely havaittiin sen sijaan tarpeettomaksi teorioinniksi. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen perusteltu käyttö ei siis voine johtaa kohtuuttomuuteen liiallisen suuruutensa puolesta, mutta mikäli sakon suuruus selvästi ylittää aiheutuneiden vahinkojen määrän, asetelma vihjaa jonkin muun seikan aiheuttamasta kohtuuttomuudesta Tutkielman lopputulemana todetaan, että rangaistusluontoisten sopimussakkojen käyttö osana tehokkaita sopimuskäytäntöjä ei ole sellaisenaan ongelmallista, vaan kyseessä voi olla käytännöllinen oikeussuojakeino esimerkiksi kansainvälisiä liikesopimuksia ajatellen. Sitovuushäiriöitä voi seurata lähinnä siitä, että päämääränä ovat suoranaiset laittomuudet tai kolmansien osapuolien aseman heikentäminen, kun taas tapauskohtainen kohtuuttomuus voi johtua tarpeettoman ankarasta tai epäselvästä sopimustoiminnasta. Vaikka sopimussakkojen jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisiin muotoihin ei johdakaan dramaattisiin oikeudellisiin seurauksiin, ei kuitenkaan ole tuoreiden tutkimuslinjausten tavoin syytä hylätä jaottelua tarpeettomana käsitelainoppina. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jakoa ei lainsäädännössä tehdä, sen avulla voidaan hyödyllisellä tavalla käsitellä osapuolten tarkoituksia sopimisen taustalla. Näiden ymmärtäminen olennaisen tärkeää niin yleisiä sopimusvapauden rajoituksia kuin myös tapauskohtaista kohtuuttomuutta arvioitaessa. Ei olekaan riittävää tiivistää sopimussakkojen käyttöä lakoniseen mainintaan sopimusvapaudesta mahdollisine rajoituksineen. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen avulla saavutettava painostustarkoitus voi olla esimerkiksi erityistä lojaliteettia vaativissa sopimusjärjestelyissä osapuolille tärkeää, ja sopimusoikeusjärjestelmän tulee suojata myös näitä tavoitteita. Tämä vaikuttaa olevan myös kansainvälisen sopimusoikeuskehityksen linjana.

Bolag får, enligt bolagsrätten, fritt välja på vilket sätt de ordnar sin finansiering, vilket innebär ett val mellan eget och främmande kapital. Utgångspunkten för dividend, som utgör kompensation för investeringar i eget kapital, är att den utbetalas efter skatt och att den ofta inte beskattas hos mottagaren, åtminstone ifall mottagaren är ett koncernbolag. Den ersättning som betalas för investeringar i form av eget kapital är inte avdragbar i beskattningen, medan utgångspunkten för den kompensation som betalas för finansiering med främmande kapital, d.v.s. räntor, i den mån de hänför sig till företagets näringsverksamhet, är avdragbara i beskattningen för den som betalar dessa. I lika led är ränteinkomster skattepliktig inkomst för dess mottagare. Detta skall i teorin medföra en symmetrisk beskattning, i och med att den totala mängden skatt som betalas inte skiljer sig beroende på vilken metod av finansiering ett företag väljer. I praktiken erbjuder finansiering med främmande kapital ett flertal skattefördelar i jämförelse med finansiering med eget kapital. Detta spelar en särskilt stor roll i transaktioner närliggande företag (koncernbolag) emellan, och kan utnyttjas av koncernbolag vars hemvist finns i olika länder. Eftersom räntebetalningarna är avdragbara i det betalande bolagets beskattning och ränteinkomsten sedan beskattas hos mottagaren, kan en skattemässigt effektiv struktur se ut så, att räntebetalningarna styrs från ett högskatteland till ett land där de beskattas med en mindre skattesats, alternativt inte beskattas alls. Temat anknyter starkt till gränsdragningen mellan skatteplanering och skattekringgående. För att förhindra att skattebasen eroderas har flertalet länder valt att i sin skattelagstiftning inkorporera specialbestämmelser som inskränker eller förhindrar räntors avdragbarhet i företagsbeskattningen. Även för Finlands del har ett förslag till lagstiftningsåtgärd lagts fram. Syftet med denna avhandling är att presentera och jämföra de lagstiftningsåtgärder som vissa länder valt att genomföra avseende ränteavdragsbegränsningar. De länder som valts är Sverige, Norge, Danmark, Tyskland, Stor-Britannien och Förenta Staterna. Orsaken till att just dessa länder valts som studieobjekt är att de antingen representerar de viktigaste industriländerna, att deras rättläge tidigare påmint eller för tillfället påminner om Finlands, eller för att de geografiskt och rättssystematiskt sett ligger nära Finland. Enligt de iakttagelser som gjorts i denna avhandling, används två huvudsakliga metoder för att undvika att räntor dras av i otillbörlig mån. Variationerna på dessa metoder är dock många, och skillnaderna kan ofta förklaras med att olikheterna i ländernas ekonomier tagits i beaktande. I avhandlingen lyfts fram vilka av de alternativa regleringsmetoder som använts i de granskade länderna som kunde komma på fråga för Finlands del. Mot denna bakgrund kommenteras även det förslag som lagts fram för Finlands del. Såsom slutsats läggs i avhandlingen fram behovet av en reglering för Finlands del, dock i en i viss mån olik form ifrån det framlagda förslaget.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksin rasite on mahdollista muuttaa tai poistaa. Rasitteen pysyvyyttä tarkastellaan erityisesti tilanteissa, joissa olosuhteet ovat muuttuneet siten, että rasitteen aiheuttama haitta on kasvanut tai rasite on tullut tarpeettomaksi. Lisäksi tarkastellaan tilanteita, joissa asemakaavan toteuttaminen edellyttää voimassaoleviin rasitteisiin puuttumista. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millä edellytyksin rasiteoikeuden haltija on oikeutettu saamaan korvausta rasitteen muuttamisesta tai poistamisesta sekä miten tällaisen korvauksen suuruus määritellään. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi tarkemmin rasitteen käsitettä ja historiaa. Rasite voidaan määritellä kahden kiinteistön väliseksi käyttösuhteeksi, jossa rasitettu kiinteistö antaa aluetta toisen, oikeutetun kiinteistön tarpeisiin. Rasitteilla tarkoitetaan yleensä rakennus- tai kiinteistörasitteita. Lisäksi tieoikeudet on usein rinnastettu varsinaisiin rasitteisiin. Tarkastelu onkin tässä tutkielmassa rajattu koskemaan maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia rakennusrasitteita, kiinteistönmuodostamislain mukaisia kiinteistörasitteita sekä yksityistielain mukaisia tieoikeuksia. Rasitteet voidaan perustaa joko asianosaisten sopimuksen perusteella tai myös ilman rasitetun kiinteistön omistajan suostumusta, mikäli laissa määritellyt edellytykset täyttyvät. Rasitteet merkitään kiinteistörekisteriin ja ne on tarkoitettu pysyviksi. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään rasitteen perustamisen edellytyksiä erityisesti ilman asianosaisten sopimusta eli niin sanottuina pakkorasitteina. Tutkielman pääpaino on rasitteen muuttamisen ja poistamisen edellytysten tarkastelussa. Edellytysten täyttymistä tarkastellaan erityisesti oikeudenkäytännön avulla. Rasitteen muuttaminen tai poistaminen ilman asianosaisten sopimusta merkitsee puuttumista rasiteoikeuden haltijan omaisuudensuojaan ja edellyttää kuitenkin aina tapauskohtaista harkintaa. Lisäksi lain säännökset poikkeavat sanamuodoltaan erilaisten rasitteiden osalta. Tutkielmassa havaitaan, että on mahdotonta määritellä tyhjentävästi niitä olosuhdemuutoksia, joiden perusteella rasitetta voidaan muuttaa tai poistaa. Tutkielman jälkipuolella tarkastellaan korvauksen määräytymistä rasiteoikeuden haltijalle niissä tilanteissa, kun rasitetta on jouduttu olosuhteiden muutoksen vuoksi muuttamaan tai poistamaan. Lopuksi tutkielmassa pohditaan lainsäädännön kehittämis- ja yhtenäistämismahdollisuuksia myös prosessioikeudelliselta kannalta.

This paper provides an assessment of how the impact of ESG exposures on credit risk is currently perceived in commercial mortgage-backed securities in light of the applicable regulatory framework consisting of different modalities. This is done with a view of understanding whether the binding and non-binding regimes relating to credit rating agencies and commercial mortgage-backed securities have separately and together succeeded in ensuring that the impact of relevant and material ESG-related considerations are accounted for in a systematic, harmonised and transparent manner when rating the said instruments in an EU context. The study of commercial mortgage-backed securities and relevant and material ESG exposures provide an ample opportunity to examine ESG as a credit risk from a legal viewpoint. This is because focusing on the said structured products accommodates the simultaneous legal analysis of the intertwined concepts of securitisation, ESG and credit rating agencies. Such analysis is fundamental given the conflicts between wider EU policy objectives, legal uncertainty pertaining to ESG and the failures of credit rating agencies as quasi-regulators and gatekeepers of capital markets. Due to the interdisciplinary nature of the research presented in this paper, the discussion shall touch on matters that bear relevance in terms of real economy and the technicalities and complexities of credit risk and securitisation. Therefore, the paper positions itself at the very heart of praxis and how the diverse range of resulting challenges can be addressed by means of law by applying primarily a polycentric method. This paper will argue that whilst credit rating agencies recognise the concept of ESG credit risk, it remains largely unaddressed in the legally binding regimes applicable to CMBSs and their ratings. Therefore, the paper shall conclude that the instruments controlling rating agencies, ratings and the structured products do not currently constitute a framework which accounts for ESG-related exposures in a systematic, harmonised and transparent manner.

Denna pro gradu-avhandling granskar offentlighet vid rättegång, medias roll vid förverkligandet av offentligheten samt, som en del av detta, rättegångsparternas rätt att uttala sig kring egen rättssak. Lagnormerna som reglerar offentlighet vid rättegång genomgick en reform år 2007. Ett av syftena med lagreformen var att öka offentligheten vid rättegång samt att, som en del av den, öka mediaoffentligheten. Med mediaoffentlighet vid rättegång avser man den offentlighet som medias bevakning och rapportering kring en rättegång för med sig. Media fungerar som en ”samhällets vakthund” som bevakar samhällets maktmaskineri och speciellt viktig är bevakningen av domstolarnas verksamhet på grund av de långtgående maktbefogenheter som domstolarna har. Eftersom större delen av allmänheten vanligen förhåller sig passiv till sin rätt att personligen ta del av rättegångar blir mediaoffentlighetens roll allt mera framträdande och det står klart att rättegångsoffentligheten inte skulle kunna förverkligas på ett tillfredsställande sätt utan media. Mediaoffentligheten möjliggör för en stor mängd människor att samtidigt ta del av information kring en rättegång. Att en uppgift framgår ur en offentlig rättegångshandling eller har kommit fram under en muntlig rättegångsförhandling innebär inte automatiskt att uppgiften får spridas vidare i masskommunikation, utan yttrandefriheten begränsas på grunder som närmare stadgas i lag. För att få en helhetsbild av hur rättegångsoffentligheten fungerar och är reglerad i vårt samhälle är det således av största vikt att granska mediaoffentlighetens möjligheter att uppfylla sin roll som förverkligare av rättegångsoffentligheten, genom att granska de begränsningar av yttrandefriheten kring en rättegång som finns. Om medias yttrandefrihet i för stor utsträckning begränsas så begränsar detta de facto publikoffentligheten vid rättegång. Avhandlingen inleds med att presentera regelverket kring offentlighet och sekretess vid rättegång och därefter följer en analys av yttrandefriheten kring en rättegång. Vid granskningen av yttrandefriheten vinklas arbetet dels utgående ifrån mediaoffentligheten i allmänhet och dels med fokus på parternas yttrandefrihet kring egen rättssak. Vid utredningen av mediaoffentligheten vid rättegång granskas de lagnormer som finns kring spridning av information i massmedia samt de anvisningar och etiska regler som följer av massmedias självreglering. Frågan kring rättegångsparternas yttrandefrihet kring egen rättssak närmas speciellt genom en granskning av förhållandet mellan en parts yttrandefrihet och tystnadsplikten som parterna beläggs med då den muntliga förhandlingen hållits bakom stängda dörrar eller då rättegångshandlingar sekretessbelagts. Avslutningsvis granskas ansvarsfördelningen mellan rättegångsparten och medias representanter vid yttrandefrihetsbrott.

Avhandlingen grundar sig på den rättsdogmatiska forskningsmetoden, och i avhandlingen granskas vad som kännetecknar ett föravtal samt vilka rättsverkningar ett giltigt föravtal medför. Avhandlingens särskilda fokus ligger på föravtal om aktieförvärv och förvärv av verksamheten i ett företag. Dessa förvärvstyper benämns i avhandlingen som företagsförvärv. Båda förvärvstyperna utgör lös egendom, och således gäller avhandlingen i tillämpliga delar föravtal om övriga lösöreköp. Den första forskningsfrågan berör föravtalets kännetecken, det vill säga de berörda avtalens säregenskaper. Frågan besvaras med fokus på det innehåll som ett föravtal om företagsförvärv ska ha för att det ska uppnå avtalsrättslig giltighet, m.a.o. bindande verkan. Med avtalsrättslig giltighet avses utgångsmässigt skyldigheten att ingå det huvudavtal som avses i föravtalet eller rättigheten att utkräva den prestation som avtalet syftar på. Vidare görs en gränsdragning mot andra närliggande rättshandlingar, däribland letters of intent samt övriga prekontraktuella instrument som saknar bindande verkan. Den andra forskningsfrågan gäller de rättsverkningar som ett föravtal om företagsförvärv medför både inter partes och i förhållande till en tredje part. De tolkningsregler som föravtal omfattas av samt de olika utfall som kan aktualiseras vid ett kontraktsbrott behandlas i samband med den andra forskningsfrågan. Kontraktsbrotten som behandlas i denna avhandling består av den ena partens underlåtenhet att ingå det huvudavtal som åsyftas i föravtalet. Till sist behandlas skadeståndsansvaret som kan aktualiseras när en avtalspart underlåter att ingå det huvudavtal som avses i föravtalet. Efter att förutsättningarna för skadeståndsansvarets uppkomst har behandlats förs en diskussion om den tillämpliga ansvarsgrunden. Grunden för skadeståndsansvaret i affärsavtal har varit föremål för debatt under det gångna decenniet. Mot bakgrund i den debatten presenteras kontrollansvaret som den ansvarsform som gäller på avhandlingens område. Till sist analyseras vilka skador som kan bli ersättningsgilla till följd av den underlåtna kontraheringen, samt på vilka grunder skadeståndsansvarets omfång kan begränsas. Argumentationen bygger på relevant finländsk lagstiftning, rättslitteratur och rättspraxis. I viss mån används även utländska rättskällor, särskilt svenska sådana, i tolkningssyfte och som stöd för argumentationen.

Terrorismi kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2003 lisäämällä rikoslakiin terrorismirikoksia koskeva 34 a luku tilanteessa, missä Suomeen kohdistuva terroriuhka oli olematon. Sittemmin terrorismiin ei ole enää voinut suhtautua Suomesta puuttuvana ongelmana, vaan terrorismin uhan kanssa elämisestä on tullut osa arkipäiväämme. Terrorismi on kriminalisoitu poikkeuksellisen kattavasti aina varsinaisesta terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista matkustamisrikoksen edistämiseen ja itseopiskeluun asti. Poikkeukselliset kriminalisoinnit ovat merkinneet niin vastuuopillista kuin kriminaalipoliittista muutosta, jota tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan suomalaista kriminalisointitraditiota ja kriminalisointiperiaatteita vasten. Perinteisesti rikosoikeus on ollut reaktiivista eli suuntautunut jo täytettyihin tekoihin. Proaktiivisen rikosoikeuden myötä painopiste on kuitenkin siirtynyt aiempaa korostuneemmin ennaltaehkäisyyn ja rikoslain välineelliseen hyödyntämiseen rikosten ja erityisesti terrorismin torjumiseksi. Terrorismi on asettanut haasteita ei vain rikosoikeuden koherenssille, vaan myös rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan tavoitteenasetteluille. Se, miten rikollisuuteen tulee yhteiskunnassa suhtautua, on muuttunut erityisesti suhteessa terrorismiin ja muuhun vakavaan rikollisuuteen. Äärimmäisten turvallisuusuhkien edessä reagointi jo täytettyyn tekoon ei ole riittävää ja rikosten minimoimistavoitteen tilalle on nousemassa perinteisen ”taistelu rikollisuutta vastaan” -paradgiman mukainen ajatus rikosten eliminoinnista. Terrorismi on läheisesti kytköksissä turvallisuuteen sen kokemukseen. Kokemuksemme riskin todellisesta tasosta saattaa kuitenkin olla sillä tavoin vääristynyt, että myös terrorismin torjuntaan käytettyjen keinojen suhteellisuuden arviointi vääristyy. Erityisesti kun turvallisuus hahmotetaan yhä enemmän turvallisuuden tunteen kautta, muodostuu turvallisuudesta jatkuva oikeutus rikoslain säätämiselle ja valtion vallankäytön lisäämiseksi. Turvallisuuden ja muiden perusoikeuksien välisessä tasapainoilussa turvallisuus korostuu usein liiaksi, mikä on merkinnyt merkittäviä heikennyksiä kaikkien muiden perusoikeuksien kannalta. Tutkielmassa sivutaan näitä turvallistamiseen liittyviä muutostrendejä, joissa kriminalisointien oikeutus perustuu poliittisessa kontekstissa muodostuvan turvallisuusuhan torjuntaan. Turvallisuuden suojaamiseksi suojamuuri oikeushyvän ympärillä on ulotettava aiempaa varhaisemman asteen toimintaan etäämmälle varsinaisesta oikeushyvää loukkaavasta toiminnasta. Turvallisuuden korostuminen kriminalisointia puolustavaksi oikeudeksi merkitsee myös muiden kriminalisointiperiaatteiden arvioinnin muutosta. Mitä vakavammasta rikollisuuden muodosta on kyse, sitä herkemmin kriminalisoinnin oikeutus perustuu valtion velvollisuudelle suojata perusoikeuksia, mikä heikentää rajoittavien kriminalisointiperiaatteiden merkitystä. Terrorismin uhka on kasvanut samaan aikaan EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön syventymisen kanssa, mikä on osin vaikuttanut myös EU-rikosoikeuden tavoitteenasetteluihin. Samalla kansallisen lainsäätäjän harkintavalta tekojen rangaistavaksi säätämisessä on kaventunut. Nykyään paine kriminalisoinnille tuleekin yhä useammin ulkoapäin, jolloin kriminalisoinnilta saattaa puuttua kansallinen tarve. Kriminalisointivelvoitteen taustalla vaikuttava argumentaatio saattaa myös perustua toisenlaisille kriminaalipoliittisille tavoitteenasetteluille kuin kansallisessa perinteessä. Seurauksena on rikosoikeuden fragmentaatio. Fragmentaatio näkyy erityisesti terrorismikriminalisoinneissa, jotka poikkeavat rikosoikeuden yleisistä opeista ja perustuvat korostuneesti turvallisuuden ja rikosten eliminoinnin tavoitteelle, mikä on vierasta rationaaliselle ja defensiiviselle kriminaalipolitiikalle. Rikosoikeuden fragmentaatiosta kertoo myös järjestelmän jakautuminen omiin alajärjestelmiinsä, jotka noudattavat erilaista rankaisemiskäsitystä. Euroopassa keskustelua on terrorismiin liittyen herättänyt saksalaisen Günther Jakobsin vihollisrikosoikeuden teoria – rikosoikeuden malli, joka tekee jaon kansalaisten rikosoikeuteen ja vihollisrikosoikeuteen eli jaon lakia noudattaviin kansalaisiin ja luottamuksen menettäneisiin kansan vihollisiin. Kansalaisten rikosoikeus perustuu ajatukselle ihmisestä lakia noudattamaan kykenevä luotettavana, autonomisena ja moraalisena toimijana. Vihollisrikosoikeus puolestaan hylkää liberalistisen ihmiskäsityksen ja alkaa kohdella henkilöä ensisijaisesti uhkana muiden turvallisuudelle. Tämä näkyy myös vihollisrikosoikeuden keinoissa, jotka pyrkivät vaarallisten rikollisten eristämiseen vastakohtana kansalaisten rikosoikeuden ajatukseen rikosoikeudesta moraalia luovana järjestelmänä, jossa rikosoikeutta ei hyödynnetään välillisesti rikosten ennaltaehkäisyyn, mutta ei suoraan välineellisesti rikoksen tekemisen estämiseen. Merkkejä oikeuden kahtiajakautumisesta on erityisesti terrorismirikosoikeudessa, jossa terrorismi on perustellut poikkeuksellisia kriminalisointiratkaisuja ja rikosvastuun muutosta jopa tekijärikosoikeudellista ajattelua muistuttavaan suuntaan. Muutos on osin selitettävissä ylikansallisten kriminalisointivelvoitteiden asettamalla pakolla, mutta se on mahdollistettu kansallisen tason ratkaisuilla. Sääntelyn negatiiviset perus- ja ihmisoikeusvaikutukset ovat jääneet turvallisuuden ylläpitämisen varjoon ja erityisesti terrorismi turvallisuusuhkana on muodostunut yleiseksi perusoikeuksien rajoituslausekkeeksi. Vaikuttamaan pyrkivänä toimintana terrorismin menestys on riippuvainen sen kohteen reaktioista. Siksi reaktioissa tulisi pyrkiä ennemmin rationaaliselle harkinnalle perustuviin keinoihin kuin emotiivisiin lyhytnäköisiin vastaiskuihin tiettyä terrorismin muotoa vastaan. Rationaalisen kriminaalipolitiikan ihanne johdonmukaisesta ja vaikutustietoisesta asiantuntijavetoisesta kriminaalipolitiikasta on relevantti myös terrorismin torjunnassa. Ajatus siitä, että kaikkea ei tule säätää rangaistavaksi edes terrorismin torjunnan nimissä voi olla vallankumouksellinen, mutta rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja sääntelyvaikutusten sekä laajemmin koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta maltillisempi kriminalisointipolitiikka olisi perusteltua.