Browsing by Title

Henkilötietojen suoja on tunnustettu omana perusoikeutena Euroopan unionissa, ja tietosuojasääntely on noussut merkittävään asemaan henkilötietojen moninkertaistuneen keräyksen ja käsittelyn myötä. On tärkeää, että henkilötietojen suojaa turvaava sääntely pysyy ajan tasalla teknologisen kehityksen kanssa. Euroopan unioin yleinen tietosuoja-asetus tuli sovellettavaksi vuonna 2018 ja rekisteröidyille säädettiin siinä uusi oikeus siirtää tiedot rekisterinpitäjältä toiselle, turvaamaan rekisteröityjen oikeuksia. Tutkielmassa tarkastellaan lyhyesti henkilötietojen suojan asemaan Euroopan unionissa ja henkilötiedon käsitettä. Tutkielma keskittyy käsittelemään Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen 20 artiklan oikeutta siirtää tiedot järjestelmästä toiseen. Tarkoituksena on selventää, miten rekisteröidyn siirto-oikeutta tulisi soveltaa ja mitä edellytyksiä oikeuden soveltamiselle on asetettu. Lisäksi selvitetään, mitä velvoitteita siirto-oikeus tuo rekisterinpitäjille. Tutkielmassa on haluttu ottaa selvää, miten siirto-oikeutta on todellisuudessa sovellettu. Tutkielmassa on siksi hyödynnetty erinäisiä tutkimuksia, joissa on tarkasteltu siirto-oikeuden käyttämistä tosielämässä. Näiden tutkimusten avulla pyritään luomaan katsaus siihen, miten siirto-oikeutta on käytännön tasolla sovellettu ja minkälaisia haasteita siihen on liittynyt. Tutkielmassa luodaan katsaus myös siirto-oikeuden ja kilpailuoikeuden suhteeseen. Lopuksi pyritään löytämään keinoja, miten siirto-oikeutta voitaisiin kehittää, jotta sen koko potentiaali saataisiin rekisteröityjen ja yhteiskunnan hyödynnettäväksi. Tutkielmasta selviää, että siirto-oikeuteen liittyy nykyisellään tiettyjä epätäsmällisyyksiä ja haasteita. Vaikuttaa siltä, että oikeutta on rekisteröityjen taholta käytetty melko vähän, mutta tutkituissa tapauksissa rekisteröity on pystynyt saamaan itseään koskevat henkilötiedot rekisterinpitäjältä. Harva rekisterinpitäjä on kuitenkaan mahdollistanut henkilötietojen siirtämisen suoraan rekisterinpitäjältä toiselle.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on reklamaatiovelvollisuuden ajallinen ulottuvuus ketterissä tietojärjestelmäprojektisopimuksissa. Lojaliteettivelvollisuus, heikomman sopijapuolen suoja sekä taloudelliset argumentit ovat keskeisiä näkökulmia pitkäkestoisten ja sopijapuolten yhteistyötä edellyttävien sopimusten tarkastelussa, joten ne muodostavat tutkielman teoreettisen taustan. Tutkielman aihe on mielenkiintoinen ensinnäkin siksi, että reklamaatiovelvollisuutta koskeva aiempi tutkimus keskittyy lähinnä kuluttajasopimusten erityispiirteisiin. Osana lojaliteettivelvollisuutta reklamaatiolla on kuitenkin tärkeä merkitys myös laajoissa IT-sopimuksissa. Lisäksi ketterien menetelmien käyttäminen tietojärjestelmäprojektien toteutuksessa on yleistynyt viime aikoina ja niitä koskevaa oikeustieteellistä kirjallisuutta, kuten IT-sopimuksia käsittelevää oikeustieteellistä kirjallisuutta ylipäänsä, on melko vähän saatavilla. Lisäksi tuleva IT2015-uudistushanke, joka koskee muun muassa ketterillä menetelmillä toteutettavia tietojärjestelmäprojekteja, tekee tutkielman aiheesta varsin ajankohtaisen. Tutkimuskysymyksenä tarkastellaan ensinnäkin sitä, milloin reklamaatioaika alkaa ketterissä tietojärjestelmäprojekteissa. Samassa yhteydessä käsitellään alakysymyksenä sitä, miten sopimusrikkomus määritellään ketterissä tietojärjestelmäprojekteissa, joissa määrityksiä ei ole lyöty lukkoon sopimussuhteen alussa, ja miten eri projektivaiheiden hyväksymistestaukset vaikuttavat reklamaatioajan alkuajankohdan määrittelyyn. Toisena tutkimuskysymyksenä on reklamaatioajan pituus ketterissä tietojärjestelmäprojekteissa. Samassa yhteydessä käsitellään neutraali- ja vaatimusreklamaatioiden tekoon varattujen määräaikojen eroavaisuuksia. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan toimittajan antamien takuuehtojen sekä yleisen vanhentumisajan vaikutusta reklamaatioaikaan. Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Koska tutkielma keskittyy Suomen oikeuden tarkasteluun, oikeusvertailevaa tutkimusmetodia ei ole käytetty, vaikkakin paikoitellen tulkinta-apua ja vertailukohtaa haetaan myös muiden Pohjoismaiden oikeusjärjestyksistä sekä esimerkiksi YK:n kauppalaista. IT-sopimuksille on tunnusomaista useimpien liikesopimusten tavoin se, että niitä varten ei ole luotu omaa lainsäädäntöä, joten tarkastelun kohteena ovat myös alalla yleisesti sovellettavat IT2010-vakioehdot. Koska ketteristä tietojärjestelmäprojekteista ei ole juurikaan juridista kirjallisuutta saatavilla, tutkielmassa on lähteinä käytetty myös teknillisiä julkaisuja sekä Internet-lähteitä. Kuten liikesuhteissa tavallisestikin, sopimusriidat ratkaistaan IT-alalla yleensä välimiesmenettelyssä muun muassa välimiesten asiantuntemuksen vuoksi. Koska välitystuomiot eivät ole lähtökohtaisesti julkisia, tutkielmassa on käytetty taustamateriaalina muita sopimustyyppejä ja reklamaatiovelvollisuutta koskevia korkeimman oikeuden ratkaisuja. Ketterien tietojärjestelmäprojektisopimuksissa noudatettavaa reklamaatioaikaa on tarkasteltu erityisesti nykyisten IT2010 EJT -sopimusehtojen hyväksymismenettelyä koskevien määräysten pohjalta. Tulkinta-apua on haettu myös muun muassa kauppalain kohtuullista reklamaatioaikaa koskevasta säännöksestä, oikeuskäytännöstä ja kauppalain esitöistä. Kohtuullista aikaa määritettäessä tulee ketterissä tietojärjestelmäprojekteissa huomioida muun muassa sopijapuolten tietotaidollinen ja taloudellinen asema. Lisäksi on otettava huomioon IT-alan muutosalttius sekä tietojärjestelmien nopea kehittyminen, minkä vuoksi sopijapuolilta voidaan edellyttää nopeaa reklamaatiota. Tutkielman perusteella tulevan IT2015-uudistuksen voidaan katsoa olevan tarpeellinen antamaan suuntaviivat ketterissä tietojärjestelmäprojektisopimuksissa noudatettavalle reklamaatiokäytännölle etenkin projektin välivaiheiden hyväksymistestien oikeusvaikutusten sekä takuuajan alkamisen ja keston osalta.

Reklamaatiotilanteet ovat yleisiä myös yritysten välisissä liikesopimuksissa, mutta usein näihin reklamaatiotilanteisiin ei sovellu kirjoitetun lain tai toimialalla käytössä olevien yleisten ehtojen puolesta mikään reklamaatiosäännös tai -määräys. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että reklamaatiovelvollisuus on voimassa myös yleisten oppien mukaan, joten tällaisissa tilanteissa asia tulee ratkaista yleisten oppien perusteella. Monet reklamaatiovelvollisuuteen liittyvät kysymykset, kuten mitä reklamaatiovelvollisuus käsittää tai missä ajassa reklamaatio on tehtävä, ovat tulkinnanvaraisia. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on nähtävissä, että nykypäivänä reklamaatiovelvollisuutta arvioitaessa korostuu erityisesti vanhentumis- ja reklamaatiosääntelyn taustalla vaikuttavat tavoitteet, kuten luottamuksensuoja ja velkasuhteiden joutuisa selvittäminen. Reklamaatiovelvollisuutta koskevissa riidoissa onkin hyvä tiedostaa nämä tavoitteet.

The aim of this master’s thesis is to find how and if Finnish practice in schools regarding religious content is reconcilable with the current requirements of international human rights law and constitutional fundamental rights. This thesis offers a concise view on freedom of religion particularly in the public sphere and in the context of schools as a basis for the further evaluation of possible problems within Finnish practice. The main methodological approach is legal dogmatics with elements of critical legal study. Additionally, an element of de lege ferenda is applied. The main sources for this study include resolutions passed by the supreme guardians of Finnish law, jurisprudence of international human rights tribunals, jurisprudential literature and other academic works. The study is composed of four main segments followed by the findings and discussion. The first section of the thesis presents the framework and context for the study. This is followed by a summary of relevant and fundamental constitutional factors and international human rights instruments that are necessary for the further examination of freedom of religion in particular. The third chapter discusses the content and implications of freedom of religion as a fundamental and human right especially through jurisprudence. The fourth chapter maps out Finnish practice in school and applies the findings of chapter three to these and evaluates stances adopted by domestic authorities. Freedom of religion is an integral fundamental and human right and is one of the bases of a democratic society. This right imposes both positive and negative obligations on the state. The implications of this right are subject to the interpretations made by international human rights tribunals, which in turn shape the practical requirements at the state level. Therefore this thesis clarifies the contents of freedom of religion as a human right through the jurisprudence of both the European Court of Human Rights (ECtHR) and the United Nations Human Rights Committee (CCPR) and highlights differences in the stances adopted by these two human rights instruments. This study considers the nature of the margin of appreciation doctrine especially in ECtHR jurisprudence concerning freedom of religion and frames the problematic implications of the broad use of the margin in these cases. Finland is officially a secular country but awards special status to the Evangelical Lutheran Church of Finland. The church maintains a significant position within Finnish society, including schools. Most of this practice is founded on tradition and justified through cultural significance. There has been considerable public debate on the issue of religious content in schools, but this de-bate has mostly centred on one hymn sung at spring term festivities. The actual issue and subject of this thesis are much broader. This thesis examines religious content in Finnish basic education covering religious education, morning assembly, the Hymn-Quiz and other religious activities that schools partake in and evaluates this practice in the light of human rights jurisprudence and the constitution. Finnish religious education is carried out in a sectarian and segregated manner. Education in the pupils’ own religion is obligatory for pupils with officialized religious affiliation. Although this religious education is non-confessional according to law this is often not the case in practice. Therefore the compulsory nature is a problem for the actualization of freedom of religion. The large variety of religious content in Finnish schools and the consequent opt-out schemes have lead to a situation that makes protecting freedom of religion of all pupils equally unfeasible for practical reasons The results of this study suggest that current Finnish practice is not in line with all the requirements of international human rights law, especially those set by the ICCPR. Christian religion permeates Finnish schools in a manner that does not comply with the requirements for state neutrality. It would appear that domestic authorities are inclined to rely on the broad margin of appreciation evident in the ECtHR’s judgments regarding freedom of religion in school. Too little weight is placed on the resolutions of the CCPR apparently because there have been no recent cases brought by Finnish nationals or cases pertaining to the exact issues that are subjects of complaint in Finland. The Constitutional Law Committee is inclined to protect tradition and reluctant to address necessary changes despite of recent suggestions made by the Deputy Chancellor of Justice. Tradition is not on its own a justification for infringement on freedom of religion. Special attention should be paid to these issues especially because of the vulnerable position of children in compulsory schooling.

The purpose of this thesis is to study the phenomenon of religious conversion during asylum procedures in light of the international human rights law standards protecting the freedom of thought, conscience and religion. Specifically, this thesis seeks to identify particular legal questions which arise in the international standards and jurisprudence related to the issue of religious conversion during asylum procedures. Particular emphasis is placed on considering whether the freedom of religion aspects inherent in cases of religious conversion during asylum procedures have been addressed in the aforementioned standards and jurisprudence, and whether any safeguards regarding the freedom of religion have been identified. This thesis proceeds to address the above questions by considering a number of sources. First, the international human rights standards on the freedom of thought, conscience and religion are introduced. These standards include the inviolable right to choose, maintain, renounce or change one’s religion which cannot be subject to any limitations. Second, the key aspects of international refugee law are introduced, including particular guidance related to the issue of post-departure religious conversion. While these standards provide some guidance on the issue, they are not entirely clear nor always congruent with the international standards on the freedom of religion. Third, international human rights jurisprudence featuring religious conversion during asylum procedures is addressed. However, the jurisprudence does not – due to a number of procedural and substantive limitations – directly address the freedom of religion aspect inherent in such cases. As such, there are a number of questions regarding the protection of the freedom of religion in the context of asylum procedures which remain unanswered. In particular, assessing the credibility of religious conversion remains problematic under existing standards on the freedom of religion. This thesis concludes by suggesting how the protection of the freedom of religion in the context of asylum procedures might be improved.

In the last two years, the world has been controlled by Covid-19 imposed travel restrictions, lockdowns and social distancing guidelines. Especially in the beginning of the pandemic, court proceedings temporarily came to a halt or suffered significant delays. Contrary to this, in arbitral proceedings, there has been a seamless transition from in-person to remote hearings. Remote hearings are flexible and efficient, but their compliance with procedural principles in arbitration has been called into question and intensely discussed by arbitration professionals. Despite Covid-19 restrictions currently being lifted in many countries, it is possible that remote hearings will become the “new normal”, i.e. the standard procedure in arbitration. This raises the question whether the use of remote hearings as the new default procedure would be in line with procedural principles or if on the contrary remote hearings should only be used occasionally. In order to answer this question, this thesis examines remote hearings together with procedural principles applicable to arbitral proceedings. More importantly, it contains an in-depth analysis of relevant case-law, which helps understand the relationship of remote hearings and procedural principles. The main conclusion that can be drawn is that remote hearings are generally in line with procedural principles, if planned well and conducted without technical difficulties. Possible downsides to remote hearings are outweighed by the many advantages that remote hearings bring to arbitral proceedings, especially flexibility and efficiency. Therefore, if certain safeguards are respected, nothing is standing in the way of remote hearings becoming the “new normal” in arbitral proceedings.

EU:ssa on ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevat säännöt harmonisoitu nk. ihmislääkedirektiivillä. Jotta lääkettä olisi mahdollista myydä unionissa, on sen saatava ensin myyntilupa lääketurvaviranomaiselta. Myyntiluvan myöntämisen yhteydessä vahvistettu lääkkeen valmisteyhteenveto sisältää tyhjentävästi ne käyttöaiheet, joihin lääkettä on normaaliturvallista käyttää, sillä myyntiluvan hakija on osoittanut nämä lääketurvaviranomaiselle laajojen potilassarjallisten kliinisten testien kautta. Ihmislääkedirektiivin lääkesäännösten oikeusperusta onkin kansanterveyden turvaamisessa, jota koskevaa eurooppaoikeudellista sääntelyä tutkitaan tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa. Potilaan suostumusta hoitoon tulee edeltää laajamittainen selvitys eri hoitovaihtoehdoista, komplikaatiomahdollisuuksista, hoidon hinnasta potilaalle, sekä vastaavista seikoista. Potilaan on mahdollista antaa pätevä suostumus hoitotoimenpiteeseen vasta täysin tietoisena aiotun hoidon merkityksestä hänelle. Tutkielman toinen osa pyrkii edellä sanotun lisäksi valottamaan tällaista lääkintäoikeudellista sääntely-ympäristöä. Tutkielman metodi on lainopillinen sekä tutkimustehtävä on siis yhdistetysti eurooppa- ja lääkintäoikeudellinen. Näitä tarkasteluosioita yhdistävänä punaisena lankana, ja eräänlaisena case-esimerkkinä toimii alla esitetty viranomaismenettely AMD:n hoidossa, joskin tutkielman tarkoitus on silti tarkastella ilmiötä yleisemmällä tasolla. Myyntilupajärjestelmän viimekätinen vaikutus ja tarkoitus heijastuu korostetusti yksittäiseen potilassuhteeseen. Suomessa keskustelua on herättänyt sairaanhoitopiireissä laajalti noudatetut silmäpohjan nesteisen ikä-rappeuman (”AMD”) hoitokäytännöt. Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisusta vuoden 2012 lopulla käy ilmi, että sairaanhoitopiireissä on käytetty AMD:n hoidoon sarjamittaisesti Avastin-valmistetta, jonka hyväksyttyihin käyttöaiheisiin AMD:n hoito ei kuulu (nk. lääkkeen ”off-label-käyttö”). Sairaanhoitopiirit ovat perustelleet Avastinin laajaa off-label-käyttöä sillä, että Avastinin on osoitettu antavan hoitovasteen AMD:n hoidossa lähes myyntiluvallisen Lucentis-valmisteen veroisesti, joskaan sen turvallisuutta ei voida pitää aivan myyntiluvallisen valmisteen tasolla. Halukkuus Avastinin off-label-käyttöön selittyykin Avastinin kymmeniä kertoja Lucentista halvemmalla hinnalla maksuvastuulliselle kunnalliselle terveydenhuoltoyksikölle. Tämän tutkimuksen lopputuloksen perusteella sanottua viranomaismenettelyä ei voida puoltaa.

Chinese labour programs in Xinjiang allow the use of Uyghurs and members of other Muslim minority groups for forced labour in factories owned by private entities. In this thesis, the Uyghur forced labour scheme is researched through the lens of corporate responsibility to respect human rights under the UN Guiding Principles on Business and Human Rights (UNGPs). The purpose of this thesis is to provide a legal assessment of the scope and extent of transnational corporations’ responsibility under the UNGPs’ business and human rights regime for relying on goods, components, and materials sourced from China implicated in forced labour in the Xinjiang region. Uyghur forced labour is a human rights violation, and under the UNGPs, transnational corporations are expected to respect human rights in all their business activities wherever they operate. As part of the corporate responsibility to respect human rights, transnational corporations should address the risk of Uyghur forced labour by conducting human rights due diligence. Transnational corporations have a non-binding responsibility to respect human rights under the UNGPs. The analysis shows that transnational corporations do not have obligations under international law to respect human rights in their extraterritorial activities. Transnational corporations are bound by domestic laws prohibiting international human rights violations and forced labour in their extraterritorial activities. The analysis shows that home states of transnational corporations have extraterritorial jurisdiction in certain situations to incur legal liability on the extraterritorial activities of corporate nationals or their overseas subsidiaries where they fail to respect human rights and the prohibition of forced labour.

Tämä tutkielma käsittelee yritysten rikosoikeudellista vastuuta peilaten sitä perinteiseen tahallisuusoppiin. Tutkielman metodologia on oikeusteoreettinen ja aihetta käsitellään lähinnä käsitteellisellä tasolla. Myös oikeusvertailevat näkökohdat tulevat esille, koska aihetta koskeva kirjallisuus ja aiempi tutkimus ovat peräisen suurimmaksi osaksi Common Law -maista. Olennaisena osana tutkielmaa on kuitenkin tarkastella Suomessa kehitettyä yritysten rikosoikeudellista vastuuoppia ja yrittää arvioida sen käsitteellistä perustaa kriittisesti. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella erityisesti Peter A. Frenchin kehittelemää oppia kollektiivisesta vastuusta ja pyrkiä tunnistamaan ne lähtökohdat ja edellytykset, joiden pohjalta siitä voisi kehittää varsinaisen rikosoikeudellisen vastuuteorian rikosoikeudelliselle yritysvastuulle. Johdannon jälkeisessä osassa käydään läpi keskeisiä rikosoikeusteoreettisia ja filosofeja käsitteitä. Kolmannessa osassa käydään lyhyesti läpi keskeiset oikeushenkilön vastuun teoriat ja niiden ongelmakohdat. Neljännessä osassa syvennytään Frenchin teoriaan yritysten sisäisistä päätösrakenteista (Corporate Internal Decision Structures), minkä jälkeen lopuksi syvennytään Suomen lainsäädännön tilaan ja peilataan sitä Frenchin teorian avulla. Suomen pragmaattinen lähestymistapa oikeushenkilön rikosvastuuta kohtaan perustuu osin epätyydyttävälle isännänvastuukäsitteelle, joka voi toimia pienien yritysten tapauksessa, jossa yrityksen johto henkilöityy vahvasti yrityksen kanssa. Sen sijaan monimutkaisempien suuryritysten tapauksessa isännänvastuu tai identifikaatioteoria ei johda suotuisiin lopputuloksiin syyllisyyden (tai subjektiivisen tunnusmerkistönmukaisuuden) kannalta. Rikosoikeudellisen rangaistavuuden edellytykset vaativat syyllisyyden näyttämistä, eikä rikosoikeudellista rangaistusta tulisi antaa pelkästään edustusasetelman pohjalta.

The main purpose of transfer pricing provisions is to ensure that associated enterprises, when conducting intra-group business, transact at arm´s length. Traditionally this has been considered implying that the pricing of transactions between associated enterprises must be at arm´s length. However, lately tax authorities´ focus has shifted from the pricing of transactions to the transaction structures. It is evident that also the transaction structure affects the division of profits between the associated enterprises. The purpose of this study is to look into the arm´s length provisions, as they are formulated in both tax treaty context and domestic law, in order to conclude whether the current wordings of the provisions allow the tax authorities to question the transaction structures chosen by the taxpayer, i.e. to restructure transactions. In Finnish domestic law the arm´s length principle is expressed in VML § 31. In tax treaty context, the arm´s length principle is expressed in Art. 9(1) of the OECD Model Tax Convention. The wordings of the provisions are not identical but both are said to replicate the arm´s length principle, as expressed in the OECD Transfer Pricing Guidelines. The Guidelines state that the recognition of the actual transaction is the principal rule, but that restructuring of transactions is allowed in exceptional circumstances. However, neither the wording of Art. 9(1) nor VML § 31 seem to directly support such possibility. Even in a tax treaty context, the taxation must be based on domestic law. The tax liability can never be based solely on the tax treaty provisions. It follows that tax treaties can restrict the application of domestic law, but can never broaden the taxing rights under domestic law. This has been called the golden rule of tax treaty law. It follows that even if Art. 9(1) would be interpreted as to allow the restructuring of transactions, also VML § 31 must be able to be interpreted in such a way. The application and interpretation of tax rules is subject to the principle of legality, as expressed in Section 81 of the Constitution of Finland. It follows that taxes must be governed by law. The taxpayer must be able to recognize the basic factors affecting the tax liability and the amount of payable tax straight out of the wording of the provision. These factors cannot be regulated or specified on a subordinate level. Due to the strict principle of legality, the interpretation of tax rules is governed by the wording of the provision. The interpretation cannot result in an outcome that is contrary to the wording of the provision, not even in cases where the purpose of the provision would support such outcome. But when the wording of the provision leaves the interpretation open, other sources of interpretation must be used to support the wording. Due to the general formulation of VML § 31, the accurate scope of the provision is determined in case law. Hence, case law has an emphasized influence on the interpretation of the provision.