Browsing by Title

Tiivistelmä/Referat – Abstract Yhteiskunnan muutoksen ja teknologian kehityksen myötä henkilötietojen suojan merkitys on korostunut kasvavalla nopeudella viimeisten vuosikymmenten aikana. Henkilötietojen suoja on Euroopan unionin perusoikeuskirjassa vahvistettu perusoikeus, ja keväällä 2018 sovellettavaksi tulleen Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen myötä henkilötietojen suojan merkitys kasvoi entisestään. Tutkielmassa keskitytään rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmien tulkintaan ja erityisesti niiden väliseen rajanvetoon. Tutkielmassa tarkastellaan myös yhteisrekisterinpitäjyyden määräytymistä. Tutkielman ensisijainen tutkimustavoite on tarkentaa edellä mainittujen määritelmien soveltamiskriteerejä ja tulkintaa. Rekisteröidyn oikeudet pidetään tarkastelussa mukana läpi työn. Lisäksi tarkastellaan määritelmien tulkinnan pohjalta esiin nousevia rekisterinpitäjä – henkilötietojen käsittelijä -konseptiin liittyviä oikeudellisia haasteita. Tutkimuksen menetelmällisenä lähestymistapana käytetään lähtökohtaisesti lainoppia. Rekisterinpitäjä – henkilötietojen käsittelijä -konsepti toimii EU-oikeudessa perustana tietosuojavastuiden allokoinnille. Tehokas tietosuojalainsäädäntö ja rekisteröidyn oikeudet edellyttävät, että henkilötietojen käsittelyyn osallistuvat toimijat tietävät velvoitteensa. Rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmien tulkintaa on oikeuskäytännössä ja muissa lähteissä kuvattu funktionaaliseksi. Funktionaalisuus voidaan nähdä keinona tai tietosuojaoikeuden tulkintaperiaatteena, jonka avulla rekisteröidyn oikeussuojan tarve ja tosiasiallisesti vastuussa oleva taho saadaan kohtaamaan. Yksi tutkielman keskeisistä havainnoista on, että rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmien tulkinta riippuu aina rekisteröidyn tapauskohtaisesta oikeussuojan tarpeesta, eikä tulkintaa näin ollen voida tarkoin sitoa tiettyihin määritelmien elementteihin. Vaikka rekisteröidyn tarve henkilötietojen suojaan on määräävä tekijä rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmien tulkinnassa, pyritään tutkielmassa tarkentamaan niitä kriteereitä, joiden pohjalta rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmiä tulkitaan. Oikeuskäytännön, oikeudellisen kirjallisuuden ja viranomaisohjeiden pohjalta on tunnistettavissa joitakin toistuvia kriteereitä sekä määrääviä tekijöitä rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän määritelmien välisen rajanvedon ja määritelmien yleisen tulkinnan selkeyttämiseksi. Laaja ja funktionaalinen tulkinta ei selkeytä rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välistä rajanvetoa. Rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta funktionaalisuus voi näyttäytyä ennakoimattomuutena. Tutkielman lopussa tarkastellaan rekisterinpitäjä – henkilötietojen käsittelijä -konseptia myös rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta, arvioiden määritelmien tulkinnassa esiin nousseita haasteita.

Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679) tavoitteena on varmistaa luonnollisten henkilöiden yhdenmukainen ja korkeatasoinen suoja henkilötietojen käsittelyssä koko EU:n alueella, sekä henkilötietojen vapaan liikkuvuus. Asetus on osa komission digitaalisten sisämarkkinoiden strategiaa, joka tähtää Euroopan digitaalitalouden kilpailukyvyn parantamiseen. Asetuksella pyritään lisäämään kuluttajien luottamusta digitaalisiin palveluihin tarjoamalla heille tehokasta suojaa, ja mahdollisuus valvoa henkilötietojen käsittelyä. Tietosuoja-asetus päivittää henkilötietodirektiivin 95/46/EY aikaiset säännökset vastaamaan paremmin digitalisoituvan yhteiskunnan tarpeisiin. Tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 1 kohdan f alakohta sisältää rekisterinpitäjän tai kolmannen osapuolen oikeutettua etua koskevan käsittelyn oikeusperusteen, eli oikeutetun edun edellytyksen. Säännöksen mukaan henkilötietojen käsittely on lainmukaista, jos käsittely on tarpeen rekisterinpitäjän tai kolmannen osapuolen oikeutettujen etujen toteuttamiseksi, paitsi milloin henkilötietojen suojaa edellyttävät rekisteröidyn edut tai perusoikeudet ja -vapaudet syrjäyttävät tällaiset edut. Säännös on sanamuodoltaan avoin, ja asetuksen johdanto-osasta on löydettävissä vain muutamia ohjeita sen soveltamiseen. Oikeutetun edun edellytys on herättänyt keskustelua niin Suomessa kuin muissakin jäsenmaissa. Henkilötietodirektiivin 7 artiklan f kohdan vastaavaa säännöstä koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on vähäistä, ja säännöksen kansallisen implementoinnin ja soveltamiskäytännön välillä on selviä eroja. Suomi on ainoa jäsenmaa, jossa oikeutetun edun edellytykseen sisältyvän arvioinnin on tehnyt rekisterinpitäjien sijaan viranomainen, eli tietosuojalautakunta. Tarve säännöksen sisällön selventämiseen onkin suuri etenkin Suomessa, sillä tietosuoja-asetuksen soveltamisen alkamisen myötä 25.5.2018 rekisterinpitäjät arvioivat ensi kädessä itse, voivatko he käsitellä henkilötietoja oikeutetun edun edellytyksen nojalla. Tutkielmassa on pyritty vastaamaan tähän tietotarpeeseen selvittämällä, millaisia edellytyksiä tietosuoja-asetuksen oikeutetun edun edellytys asettaa henkilötietojen käsittelyn lainmukaisuudelle. Tarkastelu on keskittynyt erityisesti juuri rekisterinpitäjän oikeutettuun etuun. Tämän lisäksi tutkielmassa on selvitetty, vastaako henkilötietolain 7 artiklan f kohdalle kansallisessa laissa ja tietosuojalautakunnan soveltamiskäytännössä annettu sisältö tutkielmassa esitettyjä tietosuoja-asetuksen säännöksen edellytyksiä. Kysymykseen saadun vastauksen perusteella on mahdollista tehdä alustavia arvioita siitä, voivatko oikeutetun edun edellytykseen perustuvien henkilötietolain säännösten ja tietosuojalautakunnan käsittelyä koskevien lupien nojalla henkilötietoja käsittelevät reksiterinpitäjät jatkaa henkilötietojen käsittelyä tietosuoja-asetuksen oikeutetun edun edellytyksen nojalla. Tutkielmassa osoitetaan, että oikeutetun edun edellytykseen sisältyy kaksi kumulatiivista edellytystä. Rekisterinpitäjällä on ensinnäkin oltava oikeutettu etu, jonka toteuttaminen edellyttää henkilötietojen käsittelyä. Lisäksi rekisterinpitäjän on arvioitava, syrjäyttääkö rekisteröidyn eduille sekä perusoikeuksille ja vapauksille käsittelystä aiheutuva haitta rekisterinpitäjän oikeutetun edun käsitellä henkilötietoja. Ollakseen tietosuoja-asetuksen säännöksen tarkoittamalla tavalla oikeutettu, rekisterinpitäjän edun on oltava lainmukainen ja asianmukainen. Tämä edellyttää muun muassa, että edun on oltava tarkasti määritelty, jotta etu on ulkopuolisten arvioitavissa. Oikeutetun edun määrittelemisen jälkeen rekisterinpitäjän on suoritettava intressipunninta oikeutetun etunsa ja rekisteröidyn henkilötietojen suojaa edellyttävien etujen ja perusoikeuksien välillä. Rekisteröidyn edut ja oikeudet on käsitettävä laajasti, sillä henkilötietojen käsittelyllä voi olla vaikutusta esimerkiksi rekisteröidyn yhdenvertaisuutta koskevaan oikeuteen. Tietosuoja-asetus suojaa kaikkia rekisteröidyn perusoikeuksia, eikä ainoastaan oikeutta henkilötietojen suojaan. Henkilötietojen käsittely on oikeutetun edun edellytyksen nojalla lainmukaista ainoastaan, jos intressipunninta osoittaa, että rekisterinpitäjän oikeutettu etu on asianmukaisessa tasapainossa rekisteröidyn etujen ja perusoikeuksien kanssa. Tietosuoja-asetuksen suurin ero henkilötietolain oikeutettuun etuun perustuviin säännöksiin on, että tietosuoja-asetus edellyttää tapauskohtaista intressipunnintaa, jota henkilötietolaki ei puolestaan ole mahdollistanut. Muilta osin edellytysten välillä ei näytä olevan suurta eroa. Myös tietosuojalautakunnan soveltamiskäytäntö näyttää vastaavan tutkielmassa tunnistettuja edellytyksiä asetuksen säännöksen soveltamiselle. Tietosuojalautakunta on esimerkiksi intressipunnintaa koskevassa arvioinnissaan kiinnittänyt huomiota oikeutetun edun ja käsittelyn luonteeseen, sekä sovellettaviin suojatoimiin. Vastaavien seikkojen on katsottu kuuluvan myös tietosuoja-asetuksen edellyttämään intressipunnintaan. Vaikuttaakin siltä, että henkilötietolain oikeutettuun etuun perustuvien säännösten ja tietosuojalautakunnan myöntämien lupien nojalla henkilötietoja käsittelevät rekisterinpitäjät voivat tietosuoja-asetuksen soveltamisen alettua lähtökohtaisesti jatkaa käsittelyä tietosuoja-asetuksen oikeutetun edun edellytyksen nojalla. Tämä edellyttää kuitenkin tapauskohtaisen intressipunninnan suorittamista, ja rekisteröityjen selkeää informointia siitä, mikä reksiterinpitäjän oikeutettu etu edellyttää henkilötietojen käsittelyä. Lisäksi rekisteröidyillä on tietosuoja-asetuksen myötä mahdollisuus milloin tahansa vastustaa oikeutetun edun edellytykseen perustuvaa henkilötietojen käsittelyä.

Tutkielmassa tarkastellaan EU:n tietosuoja-asetuksen asettamia edellytyksiä automaattiselle päätöksenteolle ja verrataan näitä kansalliseen terveydenhuollon sääntelykehikkoon. Tutkielmassa tunnistetaan tekoälyn käyttöönotolle ennakoivassa palveluntarjonnassa terveydenhuollossa liittyviä riskejä esimerkiksi yhdenvertaisuuteen, oikeusturvaan ja henkilötietojen suojaan liittyen. Näihin teemoihin liittyvää sääntelyä on runsaasti sekä EU-oikeuden, kansallisen oikeuden, että kansainvälisen oikeuden kentällä. Tutkielmassa esitetään, että tekoälypohjaisten järjestelmien käyttöönotto terveydenhuollon palveluntarjoamiseen edellyttäisi erityissääntelyä, joka huomioisi säännöskokonaisuuden, tekoälyjärjestelmien erityisen luonteen sekä erityiset riskit terveydenhuollon kontekstissa. Tutkielmassa tuodaan esille sääntelyn soveltumattomuus tekoälypohjaisten ratkaisujen ongelmien ehkäisyssä. Lopputuloksena muodostetaan kuvaus siitä, millaisilla juridisilla ratkaisuilla tekoälyjärjestelmien käyttö olisi mahdollista terveydenhuollon palveluiden tarjoamisessa ennaltaehkäisevän terveydenhuollon tavoitteiden ja siitä seuraavien kustannushyötyjen saavuttamiseksi. Näiden sääntelyratkaisujen ytimessä on niissä määritellyt suojakeinot rekisteröityjen oikeuksien suojaamiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan yksilön itsemääräämisoikeuteen ja ihmisen interventioon nojaavien suojakeinojen toimivuutta tekoälyratkaisujen käyttöönotossa. Tietosuojajuridiikan itsemääräämisoikeutta ja tiedonsaantioikeuksia korostavaa kehystä verrataan kansalliseen lääkintäoikeuden perinteeseen potilaiden itsemääräämisoikeudesta, sekä kansalliseen terveydenhuollon oikeussuojajärjestelmään.

Rekisteröidyllä on oikeus saada tutustua (right of access) häntä koskeviin tietoihin, joita rekisterinpitäjä käsittelee. Tästä henkilötietojen tarkastusoikeudesta säädetään EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 15 artiklassa. Tutkielmassa tarkastellaan rekisteröidyn tarkastusoikeuden rajoja lainopin keinoin. Tutkielma koostuu kahdesta pääasiallisesta tutkimuskysymyksestä. Ensiksi tarkastelussa on henkilötietojen määritelmä, sillä tarkastusoikeuden rajojen ymmärtämistä varten on tiedettävä, mitä tietosuoja-asetuksessa tarkoitetaan henkilötiedoilla. Toiseksi tutkielmassa selvitetään tarkastusoikeuden toteuttamista koskevien säännösten sisältöä ja tunnistetaan niistä tarkastusoikeutta rajoittavia tekijöitä. Kysymyksiä tarkastellessa mukana kulkee tietosuojalainsäädäntöön sisältyvä läpinäkyvyysperiaate. Tutkielmassa esitetään, että henkilötietojen määritelmä vaikuttaa keskeisellä tavalla rekisteröidyn tarkastusoikeuden rajoihin. Tietosuojalainsäädännössä henkilötiedot ymmärretään erittäin laajasti ja määritelmän alle kuuluvien tietojen moninaisuus haastaa rekisterinpitäjiä tarkastuspyyntöihin vastattaessa. Tutkielma onnistuu tunnistamaan useita yleisen tietosuoja-asetuksen säännöksiä, jotka rajoittavat rekisteröidyn tarkastusoikeutta. Merkittävimmät havainnot liittyvät rekisterinpitäjän toimintaan ilmeisen kohtuuttoman tai perusteettoman pyynnön tilanteessa sekä oikeuksien väliseen intressipunnintaan. Tarkastusoikeutta ei saa käyttää väärin, eikä oikeus käsiteltävien henkilötietojen jäljennökseen saa haitata muiden oikeuksia ja vapauksia. Tarkasteltavasta unionin oikeuskäytännöstä kuitenkin selviää, että rajoituksia rekisteröidyn oikeuksiin on tulkittava suppeasti. Tulkinnassa on erityisesti huomioitava tietosuoja-asetuksen tavoitteet ja asetuksella suojeltavat perusoikeudet.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, miten asuntoyhteisön tai ostajan tulee reklamoida uuden asunnon kaupassa rakentamisvaiheessa tapahtuneista rakennusvirheistä pitääkseen oikeutensa voimassa. Lisäksi olen tutkielmassani pyrkinyt selvittämään, mistä ajankohdasta perustajaosakkaan vastuun vanhentuminen alkaa sellaisten virheiden osalta, joita ei ole voitu havaita vuositarkastukseen mennessä ja kuinka vanhentuminen tulee katkaista, jotta asuntoyhteisö säilyttää oikeutensa vedota virheisiin. Asuntoyhteisöllä on asuntokauppalain perusteella oikeus vedota uuden asunnon virheisiin suhteessa perustajaosakkaaseen silloin, kun virhe ilmenee asuntoyhteisön kunnossapitovastuulla olevassa osassa. Myös sovellettaessa vanhentumislakia, tulisi perustajaosakkaan vastuun vanhentumiseen suhteessa asunto-osakeyhtiöön tulkintani mukaan soveltaa sopimusvastuuta koskevia vanhentumislain sääntöjä. Jotta ostaja ja asuntoyhteisö säilyttäisivät oikeutensa vedota uuden asunnon virheisiin, tulee ennen vuositarkastusta havaitut virheet ilmoittaa perustajaosakkaalle viimeistään vuositarkastuksessa. Ostaja ja asuntoyhteisö menettävät tämän jälkeen oikeutensa vedota sellaisiin virheisiin, jotka olisi pitänyt havaita vuositarkastukseen mennessä. Tällaisten virheiden ilmoittamiseen riittää niin sanottu neutraali reklamaatio, eli ostajan tai asuntoyhteisön ilmoitus virheestä perustajaosakkaalle. Sellaisten virheiden osalta, jotka tulevat havaittaviksi vasta vuositarkastuksen jälkeen, edellytetään, että ostaja tai asuntoyhteisö ilmoittavat virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun virhe havaittiin tai se olisi pitänyt havaita. Myös vanhentumislain mukainen yleinen vanhentumisaika alkaa sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä kulua siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai se olisi pitänyt havaita. Virheen havaitsemisen kannalta ratkaisevana on pidetty sitä ajankohtaa, kun ostaja on päässyt selville tai hänen olisi pitänyt päästä selville virheen merkityksestä. Tältä osin huomiota tulisi kiinnittää siihen, miten virheen vaikutukset ilmenivät. Ostajalla on ainakin jonkinasteinen selonottovelvollisuus vastaanottamansa suorituksen sisällöstä. Oikeuskirjallisuuden perusteella vaikuttaa siltä, että reklamaatiolle varatun kohtuullisen ajan pituus ratkaistaan tapauskohtaisesti. Havaitessaan virheen tulisi asuntoyhteisön ja ostajan siten mahdollisimman pian reklamoida virheestä myyjälle pitääkseen oikeutensa voimassa. Lain esitöiden mukaan reklamaatiossa tulisi tällöin yksilöidä vika tai puute, jota pidetään virheenä, sekä vaatimuksensa virheen johdosta. Kohtuullisen ajan vaatimus koskee sekä virheen että sitä koskevan vaatimuksen ilmoittamista. Asuntokauppalaissa ole säännöksiä vastuun vanhentumisesta, joten perustajaosakkaan virhevastuun vanhentumista joudutaan arvioimaan vanhentumislain säännöksien perusteella. Vanhentumislain mukaan sopimusperusteisten vahingonkorvaussaatavien osalta toissijainen vanhentumisaika alkaa sopimusrikkomuksesta. Näin ollen myös perustajaosakkaan vastuun vanhentumisen osalta merkityksellistä on, milloin sopimusrikkomuksen katsotaan tapahtuneen. Perustajaosakkaan suorituksen virheellisyyttä tulisi uuden asunnon kaupassa asuntokauppalain mukaan arvioida sen perusteella, millainen kohde oli huoneiston hallinnan siirtyessä ostajalle Painavat oikeussystemaattiset ja oikeusvertailevat syyt puoltavat tulkintaa, jonka mukaan lakisääteistä virhearvioinnin ajankohtaa pidettäisiin VanhL 7.2 §:n kannalta ratkaisevana sopimusrikkomuksen tapahtumahetkenä ainakin vahvan pääsäännön mukaan. Tämän tulkinnan mukaan perustajaosakkaan vastuu vanhentuisi uuden asunnon rakennusaikaisten virheiden osalta viimeistään silloin, kun kymmenen vuotta on kulunut asunnon hallinnan luovutuksesta ostajalle, ellei vanhentumista ole tätä ennen katkaistu. Täysin lopullista ja sitovaa vastausta siihen, mikä ajankohta katsotaan sopimusrikkomuksen tapahtumishetkeksi ja mistä ajankohdasta toissijainen vanhentumisaika siten alkaisi kulua perustajaosakkaan sopimusrikkomukseen perustuvan saatavan osalta, ei vanhentumislain säännöksiä tulkitsemalla voida käsittääkseni antaa. Lähtökohtana voidaan pitää, että korotetun yksilöintivaatimuksen johdosta asuntoyhteisön tai ostajan katkaisuilmoituksen osalta edellytettäisiin epäselvissäkin tapauksissa, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä korvaus- tai muun hyvityssaatavan perusteesta ja määrästä. Vahingon määrän osalta ei kuitenkaan vaadita tarkkaa rahamäärää. Oikeuskirjallisuuden perusteella ilmoitukselta pitäisi edellyttää lähinnä sitä, että velallinen tietää, mistä korvauksesta on kyse.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielmassa selvitetään työnhakijan henkilötietojen ja yksityisyyden suojaa työnhakuprosessissa, kun töitä haetaan julkiselta tai yksityiseltä sektorilta. Tutkielma tarkastelee aihetta työtä hakevan henkilön näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on luoda kokonaiskuva rekrytointiprosessiin liittyvästä työnhakijan henkilötietojen käsittelystä. Minkälaisia tietoja ja missä tarkoituksessa työnhakijaan liittyviä tietoja saa kerätä sekä miten ja mistä tiedot voidaan hankkia? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kirjoituksen edetessä on pyritty vastaamaan. Tutkielman metodi on lainopillinen. Tutkielmassa käsitellään työnhakijan henkilötietojen suojan kysymyksiä lähinnä lainsäädännön ja sen esitöiden, erilaisten ohjeistojen ja suositusten sekä oikeuskirjallisuuden kautta. Euroopan unionissa henkilötietojen käsittelyn säännöt on määritelty yleisessä tietosuoja-asetuksessa, jonka soveltaminen alkoi 25. toukokuuta 2018. Suomessa tietosuoja-asetuksen säännöksiä täsmentää ja täydentää uusi tietosuojalaki ja työelämän osalta yksityisyyden suojasta työelämässä annettu laki. Työelämän tietosuojalakiin ehdotettiin unionin tietosuoja-asetuksesta johtuen tehtäväksi vain joitakin vähäisiä muutoksia ja pääosiltaan se jää sellaisenaan voimaan. Eduskunta hyväksyi lakiin tehtävät muutokset helmikuussa 2019. Yksityisyyden suojasta työelämässä annetussa laissa on otettu huomioon työelämän erityiset henkilötietojen käsittelytilanteet. Laki koskee työnantajan ja työntekijän välistä suhdetta, sisältäen säännökset henkilötietojen ja yksityiselämän suojaamiseksi työelämän alueella. Työelämän tietosuojalakia sovelletaan sekä yksityisellä, että julkisella sektorilla ja soveltuvin osin myös työnhakijoihin ja virkaa hakeviin. Haettava tehtävä asettaa raamit henkilötietojen keräämisen laajuudelle ja laadulle. Työnantajan tulee huolehtia siitä, että työnhakijasta kerättävät henkilötiedot ovat tarpeellisia haettavan työtehtävän tai viran kannalta. Pääsääntöisesti tiedot tulee kerätä työnhakijalta itseltään tai hänen suostumuksellaan muualta. Julkisen sektorin erityissääntely lisää viranomaistyönantajan tiedonkeräämisoikeuksia ja julkisuuslaista seuraa, että osa viranhakuprosessin yhteydessä viranomaiselle toimitetusta sekä syntyvästä dokumentaatiosta tulee julkiseksi tai asianosaisten saataville. Tietosuojalainsäädäntö suojaa työnhakijan henkilötietoja laajasti ja työelämän tietosuojasäännöksiä voi luonnehtia melko tiukoiksi. Sääntelyn riittämättömyys ei kuitenkaan ole suurin henkilötietojen suojaan liittyvä haaste. Työnantajan ja työnhakijan välisen valtasuhteen epäsuhta ja usein myös tiedonpuute, ovat varmasti yleisimmät syyt siihen, ettei tietosuojasäännösten tarkoitus käytännön työelämässä täysin toteudu.

EUIPO har i egenskap av EU:s varumärkesmyndighet i uppgift att registrera EU-varumärken. För att ett kännetecken skall kunna registreras som ett EU-varumärke bör den uppfylla de krav som ställs i Europaparlamentets och rådets förordning (EU) nr 2017/1001. Den får inte vara mot de absoluta registreringshindren i artikel 7 eller de relativa registreringshindren i artikel 8. I artikel 7 ingår bland annat krav om att ett varumärke bör ha en tillräcklig grad av särskiljningsförmåga, den får inte vara mot allmän ordning eller allmän moral, vara förväxlingsbart med ett annat kännetecken, eller innehålla symboler som är av särskilt allmänt intresse. När kännetecken som innehåller religiös symbolik skall registreras som EU-varumärke, bör EUIPO göra en individuell bedömning från fall till fall och se till att kännetecknet inte går emot registreringshindren i artikel 7. Tolkningen för när ett kännetecken med religiös symbolik strider mot artikel 7 kan vara komplicerat. Registreringsmyndigheten bör ta i beaktande förutom lagstiftningen, även religiösa, kulturella, historiska och politiska aspekter. För att göra ett korrekt beslut i enskilda fall, behöver myndigheten ha en tillräcklig kunskap om den ifrågavarande religionen. Religiös symbolik kan väcka starka känslor hos människor och starkt påverka konsumenters köpbeteende, men också förarga religioners medlemmar om en symbol används på ett fel sätt i ett varumärke. Kommersiell användning av en religiös symbol kan också vara skadligt för en religion som hör till en minoritetskultur om den approprieras av en dominerande kultur och används på ett sätt som nedsätter ett folk och förvränger symbolens ursprungliga betydelse. I denna Pro gradu-avhandling utreds om religiösa symboler borde kunna registreras som varumärken, eller om de borde skyddas från sådan kommersiell användning. Olika religioner och kulturer har olika syn på frågan och i Europa uppstår konflikter när sekulära och religiösa åsikter står emot varandra. Enligt rådets direktiv 89/104/EEG om tillnärmningen av medlemsstaternas varumärkeslagar (varumärkesdirektivet) artikel 3(2)(b) kan en medlemsstat bestämma att ett varumärke inte skall registreras eller, om det redan är registrerat, att det skall kunna förklaras ogiltigt om varumärket omfattar tecken av högt symbolvärde, särskilt en religiös symbol. De flesta medlemsstater har inte förbjudit registreringen av religiösa symboler som varumärken i sina nationella varumärkeslagar, men det finns stater som har gjort det. Även om religiösa symboler inte nämns som ett registreringshinder i varumärkesförordningen, borde de beaktas på grund av totalitetsprincipen, enligt vilken ett EU-varumärke bör vara registrerbart i alla medlemsstater. Trots att det i vissa medlemsstater inte är tillåtet att registrera religiösa symboler som varumärken, registreras religiösa symboler som EU-varumärken. Rättsläget för registreringen av religiösa symboler bör förtydligas. Ett totalförbud av registrering av religiösa symboler i EU-varumärken fungerar dock inte i praktiken. Religion borde få synas i samhället och i varumärken, så länge de inte strider mot registreringshindren i varumärkesförordningen. EUIPO måste i sin bedömning ta i beaktande det europeiska kulturarvet och de enskilda religionernas kultur och regler för hur deras symbolik kan användas. Vissa religioners symbolik, så som ursprungsbefolkningars symbolik, bör dock ha en särställning i bedömningen så att endast medlemmar av ursprungsbefolkningen kan registrera varumärken som innehåller religionens symbolik.

As transnational corporations have emerged as some of the most prominent actors within the international system, there have been several attempts to approach them through international legal and normative instruments during the past 50 years. Despite this, there is no established system by which corporate actors can be held directly accountable for human rights abuse under international law. Accessing domestic remedies for human rights abuse by transnational corporations remains a challenge as the abuse often occur in regions where fair and effective court proceedings are unavailable. Extraterritorial court proceedings, on the other hand, entail several practical and legal barriers to the access to remedy, causing a general lack of final court rulings in the field. Against this background, international arbitration has been proposed as an accessible and effective method for the resolution of disputes which concern corporate activities and human rights. In December 2019, the Hague Rules on Business and Human Rights Arbitration were launched with the intent of facilitating arbitration of disputes in this context. The aim of arbitration under the Hague Rules is to provide those affected by adverse human rights impacts of businesses with the possibility of a remedy and to provide businesses with a mechanism for addressing their adverse human rights impacts. The aim of the study is to examine the potential of international arbitration as an alternative dispute resolution method for cases concerning adverse human rights impacts by transnational corporations. As the underlying issues which give rise to the need for a non-Statebased grievance mechanism, the thesis addresses the limited international legal framework applicable to corporate actors and the barriers to remedy that victims may face in human rights litigation against transnational corporations. Acknowledging that arbitration is not meant as a general substitute for Statebased redress mechanisms, the thesis finds that international arbitration under specialized procedural rules can provide several advantageous features that improve the access to remedy for victims of human rights abuse by transnational corporations. However, the availability and effectiveness of arbitration in this context is dependent on additional mechanisms to be established on the initiative of states, businesses or international institutions. The thesis concludes that business and human rights arbitration is a well-motivated option to be developed further.

A typical sale and purchase agreement in an M&A transaction will include a variety of representations and warranties that the seller, and to some extent the buyer, will make as a result of extensive negotiations between the parties. The purpose of seller's representations and warranties when they are combined with indemnification provisions is to provide the buyer additional information about the target of the transaction and a mechanism whereby the buyer can be compensated for damages that are suffered as a result of untrue or inaccurate seller's representations and warranties, i.e. in the event of a breach. Representation and warranty insurance ("R&W Insurance") is a relatively new product in a sense that its use has increased more significantly only in recent years. There are a number of other risk management and allocation tools that parties frequently use, either in lieu of or in connection with the use of R&W Insurance. These other tools include, without limitation, 1) providing security to buyer's ability to recover losses from the seller due to breach of (representations and warranties or) contract by withholding some of the seller's proceeds e.g. via an escrow or other holdback mechanism, 2) providing other security for compensation of buyer's losses with the use of guarantees or sureties, e.g. provided by a third party or a parent company, and 3) providing an incentive for the seller to ensure that certain post-closing actions occur and/or potential post-closing risks do not realize by delaying the payment of a portion of the seller's proceeds with purchase price adjustment, earn-out and/or contingency payment mechanisms. This thesis evaluates some of the alternative risk management and allocation tools, including their relative strengths and weaknesses as compared to R&W Insurance, and identifies the circumstances wherein R&W Insurance may potentially address the parties' needs better or more appropriately. The two different types of R&W Insurance policies, i.e. buy-side and sell-side policies, are also evaluated with respect to the coverage and benefits that they provide in order to determine whether it is advantageous for the parties' to choose one type of policy over another type. With respect to the use of R&W Insurance, this thesis evaluates the ways in which a decision to use R&W Insurance can alter or change the parties' behavior or other aspects of the M&A transaction thereby increasing risk and/or undesirable effects. For example, does the use of a buy-side R&W Insurance policy cause the seller to engage, or provide an opportunity to engage, in riskier behavior since R&W Insurance transfers seller's liability for breach of seller's representations and warranties to a third-party insurer, thereby potentially causing the seller to become less engaged or more dishonest in the negotiation phase with respect to the content of the representations and warranties given by the seller? If yes, what are the potential strategies the buyer can use to deter undesirable behavior by the seller? This thesis also looks at certain qualifiers that parties often use, or at least discuss using during contract negotiations, such as knowledge. Since R&W Insurance is intended to cover unknown risks, parties' knowledge precludes coverage under R&W Insurance policy. In this regard, among other questions, the discussion in this thesis evaluates what the knowledge exclusion means, whether it impacts the buyer' behavior by potentially discouraging continued due diligence efforts by the buyer after signing and before closing, and how concepts such as sandbagging fit into a transaction wherein parties are contemplating the use of R&W Insurance.

EU:ssa on ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevat säännöt harmonisoitu nk. ihmislääkedirektiivillä. Jotta lääkettä olisi mahdollista myydä unionissa, on sen saatava ensin myyntilupa lääketurvaviranomaiselta. Myyntiluvan myöntämisen yhteydessä vahvistettu lääkkeen valmisteyhteenveto sisältää tyhjentävästi ne käyttöaiheet, joihin lääkettä on normaaliturvallista käyttää, sillä myyntiluvan hakija on osoittanut nämä lääketurvaviranomaiselle laajojen potilassarjallisten kliinisten testien kautta. Ihmislääkedirektiivin lääkesäännösten oikeusperusta onkin kansanterveyden turvaamisessa, jota koskevaa eurooppaoikeudellista sääntelyä tutkitaan tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa. Potilaan suostumusta hoitoon tulee edeltää laajamittainen selvitys eri hoitovaihtoehdoista, komplikaatiomahdollisuuksista, hoidon hinnasta potilaalle, sekä vastaavista seikoista. Potilaan on mahdollista antaa pätevä suostumus hoitotoimenpiteeseen vasta täysin tietoisena aiotun hoidon merkityksestä hänelle. Tutkielman toinen osa pyrkii edellä sanotun lisäksi valottamaan tällaista lääkintäoikeudellista sääntely-ympäristöä. Tutkielman metodi on lainopillinen sekä tutkimustehtävä on siis yhdistetysti eurooppa- ja lääkintäoikeudellinen. Näitä tarkasteluosioita yhdistävänä punaisena lankana, ja eräänlaisena case-esimerkkinä toimii alla esitetty viranomaismenettely AMD:n hoidossa, joskin tutkielman tarkoitus on silti tarkastella ilmiötä yleisemmällä tasolla. Myyntilupajärjestelmän viimekätinen vaikutus ja tarkoitus heijastuu korostetusti yksittäiseen potilassuhteeseen. Suomessa keskustelua on herättänyt sairaanhoitopiireissä laajalti noudatetut silmäpohjan nesteisen ikä-rappeuman (”AMD”) hoitokäytännöt. Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisusta vuoden 2012 lopulla käy ilmi, että sairaanhoitopiireissä on käytetty AMD:n hoidoon sarjamittaisesti Avastin-valmistetta, jonka hyväksyttyihin käyttöaiheisiin AMD:n hoito ei kuulu (nk. lääkkeen ”off-label-käyttö”). Sairaanhoitopiirit ovat perustelleet Avastinin laajaa off-label-käyttöä sillä, että Avastinin on osoitettu antavan hoitovasteen AMD:n hoidossa lähes myyntiluvallisen Lucentis-valmisteen veroisesti, joskaan sen turvallisuutta ei voida pitää aivan myyntiluvallisen valmisteen tasolla. Halukkuus Avastinin off-label-käyttöön selittyykin Avastinin kymmeniä kertoja Lucentista halvemmalla hinnalla maksuvastuulliselle kunnalliselle terveydenhuoltoyksikölle. Tämän tutkimuksen lopputuloksen perusteella sanottua viranomaismenettelyä ei voida puoltaa.