Browsing by Title

Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Tekijä - Författare – Author Anniina Liisa Emilia Hakala Oppiaine - Läroämne – Subject Hallinto- ja hallintoprosessioikeus Työn laji - Arbetets art – Level Aika - Datum – Month and year Maisteritutkielma 16.08.2022 Laitos - Institution – Department Helsingin yliopisto Sivumäärä - Sidoantal – Number of pages XX + 67 Työn nimi - Arbetets titel – Title Rikoksentekijän yksityiselämän suoja perinteisessä mediassa – sananvapauden ja yksityiselämän suojan merkitys tiedon julkaisemisessa Tiivistelmä - Referat – Abstract Tämä tutkielmani käsittelee rikoksentekijän yksityiselämän suojaa perinteisessä mediassa. Muuttuva mediaympäristö on vaikuttanut ja tulee jatkossakin vaikuttamaan rikoksentekijän ja epäillyn yksityiselämän suojaan sekä median sananvapau- teen. Tämä tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, milloin rikoksentekijästä saa julkaista yksityiselämää koskevaa tietoa perinteisessä mediassa ja tarkemmin myös siihen, pidetäänkö rikosta yksityiselämään kuuluvana tietona ja millä edellytyksillä näin on. Tutkielmani keskittyy nimenomaan rikoksentekijän yksityiselämän suojaan, mutta käsittelen aiheen kannalta tarpeellisilta osin myös epäillyn rikoksentekijän yksityiselämän suojaa. Tutkielmani tärkeimmät oikeuslähteet ovat oikeuskirjallisuus- ja artikkelit, hallituksen esitykset sekä oikeuskäytäntö. Tutkielmassani käsittelen ensin yleisellä tasolla perus- ja ihmisoikeuksia sekä yksityiselämän suojaa, sananvapautta ja hen- kilötietojen suojaa. Keskeisten käsitteiden tunteminen on tutkielmani kannalta keskeistä. Näiden jälkeen syvennyn tar- kemmin esimerkiksi median sananvapauteen ja journalistiseen poikkeukseen, jotka pohjustavat aihettani nimenomaan me- dian sananvapauden kannalta. Tutkielmani painottuu henkilötietojen suojaan siinä mielessä, että nimi ja kuva voidaan las- kea henkilötiedoiksi. Henkilötietojen suoja on kuitenkin yksityiselämän suojan osa-alue, joten tutkielmani teema kattaa kuitenkin yksityiselämän suojan yläkäsitteenä. Varsinaiseen tutkimuskysymykseeni vastaan erottelemalla kriteerit muun muassa rikoksentekijän iän, aseman sekä yleisen merkittävyyden kannalta. Tämän jälkeen käsittelen relevanttia KKO:n ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäy- täntöä sekä julkisen sanan neuvoston päätöksiä. Lopuksi tiivistän esittämäni yhteenvetoon sekä teen loppupäätelmiä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Yksityiselämän suoja, sananvapaus, journalismi, journalistinen poikkeus, perinteinen media, rikoksentekijä, henkilötietojen suoja, hallinto- ja hallintoprosessioikeus Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Oikeustieteellinen tiedekunta Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information Tämä tutkielma on oikeustieteiden maisterin tutkinnon lopputyö

Tutkielmassa keskitytään tutkimaan ensinnäkin sitä, miten rikoksen tekopaikka määritellään Suomen lainsäädännössä silloin, kun kyse on tietoverkossa tapahtuvasta rikoksesta. Keskiössä on rikoksen tekopaikkasääntely ja sen vertaaminen verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteisiin. Tutkielmassa verkossa tapahtuvalla rikoksella tarkoitetaan ensinnäkin rikoksia, jotka kohdistuvat tietoverkkoympäristöön ja toiseksi rikoksia, jotka tehdään tietoverkkoympäristöä hyödyntäen. Tutkielmassa pyritään lisäksi vastaamaan siihen, milloin Suomella on rikosoikeudellinen toimivalta verkossa tapahtuvaan rikokseen, jonka tekopaikka on Suomen lisäksi määriteltävissä myös toiseen valtioon. Tutkimus on pääasiassa lainopillinen tutkimus, mutta suomalaista rikoksen tekopaikkaa koskevaa lainsäädäntöä verrataan myös erityisesti Ruotsin ja Saksan tekopaikkasääntelyyn sekä muihin relevantteihin EU- ja kansainvälisen rikosoikeuden lähteisiin. Rikoksen tekopaikkaa koskevat säännökset ovat valtion rikosoikeudellista toimivaltaa koskevan alueperiaatteen olennainen osa, mutta ne voidaan nähdä myös muiden toimivaltaperiaatteiden esikysymyksenä. Rikoksella voi olla yhtä aikaa monta tekopaikkaa. Tämän mahdollistaa ubikviteettiperiaate, jonka mukaan rikoksen tekopaikkana voidaan pitää varsinaisen tekijän tekopaikan lisäksi paikkaa, jossa teon seuraus ilmeni. Verkossa tapahtuville rikoksille on tyypillistä, joskaan ei välttämätöntä, että rikoksella voidaan katsoa olevan samanaikaisesti tekopaikka eri valtioissa ja että näillä valtioilla on samanaikainen rikosoikeudellinen toimivalta kyseiseen tekoon. Tämä oikeus ei ole rajoittamaton, vaan sitä rajoittaa ennen kaikkea ne bis in idem -kielto, joka estää syytteen nostamisen tai tuomitsemisen asiasta, josta jossain toisessa maassa on jo annettu lainvoimainen tuomio. Valtion rikosoikeudellisen toimivallan laajuuteen vaikuttaa se, onko kyseisen valtion alueelle paikannettu teko osa kokonaisuutta mutta silti jo itsenäisesti rangaistava, vai onko kyse osateosta, joka ei ole irrallaan tekokokonaisuudesta rangaistava. On katsottava, että jos Suomessa tehty teko ei ole yksinään rangaistava, on Suomella toimivalta käsitellä teko kokonaisuudessaan, vaikka osa siitä olisi tapahtunut ulkomailla. Vaikka teko katsottaisiin tehdyksi Suomessa, ei tekijä välttämättä ole toiminut Suomessa. Jos teon tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmenee Suomessa, voidaan katsoa, että rikoksen tekopaikka on Suomessa. Mikä tahansa seuraus teosta ei siis käy rikoksen tekopaikan määräytymiseen sen perusteella. Toisaalta myös tunnusmerkistön mukaisella teolla täytyy olla riittävä liittymä rikosoikeudellista toimivaltaa käyttävään valtioon, jotta toimivallan käyttö ei loukkaa toisen valtion suvereniteettia. Verkossa tapahtuvien rikosten osalta voitaisiin katsoa, että tekopaikka määräytyisi myös palvelimen sijaintipaikan mukaan silloin, kun tekijä tarkoitti hyödyntää kyseistä palvelinta, vaikka oikeuskäytännössä tälle ei olekaan annettu ratkaisevaa merkitystä. Verkossa tapahtuville rikoksille ei ole joka tapauksessa ole omia tekopaikkasäännöksiä. Nykyiset säännökset soveltuvat verkossa tapahtuviin rikoksiin, mutta monet tulkintatilanteet ovat epäselviä. Rikoksen tekopaikkasääntelyn voidaan katsoa olevan huomattavasti tarkempi sellaisten verkossa tapahtuvien rikosten osalta, joista on sääntelyä esimerkiksi EU:n tasolla. Muutoin nykyinen rikoslaki ei tunnu huomioivan riittävästi verkossa tapahtuvien rikosten erityispiirteitä, vaikka lainsäätäjä onkin toistuvasti katsonut rikoslain tekopaikkasääntelyn vastaavan esimerkiksi direktiivien vaatimuksia. Nykyisen tekopaikkasääntelyn riskinä on esimerkiksi valtion rikosoikeudellisen toimivallan ulottaminen rikoksen tekopaikkasääntelyn varjolla pidemmälle, kuin mitä lainsäätäjä on tarkoittanut ja mahdollisuus liian herkästi ohittaa kaksoisrangaistavuuden vaatimus, jonka toteutumista edellytetään monen muun toimivaltanormin soveltamiseksi.

Tutkielmassa käsitellään kuulemista ja läsnäolovelvollisuutta koskevien esitutkintalain säännösten soveltamisalaa. Tarkastelussa on erityisesti tilanne, jossa mahdollinen rikoksentekijä on identifioitavissa ja rikoksen selvittämisintressi on suuri, mutta esitutkinnan aloittamiskynnyksen ylittyminen ei ole selvää. Kyse voi olla esimerkiksi epämääräisestä huhupuheesta, jonka mukaan tietty henkilö on syyllistymässä tai on jo syyllistynyt vakavaan rikokseen. Tällöin arvioitavaksi tulevat poliisin toimivaltuudet ennen esitutkintaa sekä esitutkinnan käynnistämisen edellytykset. Täsmällinen sääntely esitutkinnan ulkopuolelle jäävistä esitutkintaviranomaisen toimenpiteistä on vähäistä. Kuuleminen ennen esitutkintaa on lainsäädännön tasolla alustavia puhutteluja koskevan esitutkintalain 7:20 ja esiselvitystä koskevan esitutkintalain 3:3.2 varassa. Kuulemiseen liittyy keskeisellä tavalla esitutkintalain säännökset läsnäolovelvollisuudesta: ilman rikoksesta epäiltyyn rinnastettavan henkilön velvollisuutta olla läsnä kuulemistilaisuudessa, jää tosiasiallinen mahdollisuus kuulla henkilöä helposti toteutumatta. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on se, millä edellytyksillä rikoksesta epäiltyyn rinnastettavaa henkilöä voidaan kuulla ja millä edellytyksillä hänet voidaan velvoittaa saapumaan kuultavaksi ennen esitutkinnan aloittamista. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, onko kuulemista ja läsnäolovelvollisuutta ennen esitutkintaa koskevalle tarkemmalle sääntelylle tarvetta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopin keinoin tutkimalla voimassa olevaa lainsäädäntöä ja muita oikeuslähteitä, kuten oikeuskirjallisuutta. Tutkielman tärkeänä oikeuslähteenä on eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytäntö. Esitutkinnan aloittamisharkinta on usein oikeusasiamiehen tarkastelun kohteena. Tutkielmassa osoitetaan, että rikoksesta epäiltyyn rinnastettava henkilö voidaan asettaa matalalla kynnyksellä rikoksesta epäillyn asemaan esitutkinnassa. Tällöin sovellettavaksi tulevat kaikki kuulustelua ja läsnäolovelvollisuutta esitutkinnassa koskevat esitutkintalain säännökset. Rajatapauksissa, henkilön aseman ollessa aidosti epäselvä, häntä voidaan kuulla ennen esitutkintaa kuultavan prosessuaalisessa asemassa. Tällöin on sovellettava alustavia puhutteluja koskevaa esitutkintalain 7:20:ää, johon ei liity läsnäolovelvoitetta. Lainsäädännön selkeyttämisen ja yhdenmukaisen laintulkinnan kannalta on välttämätöntä säätää nykyistä täsmällisemmin kuulemisesta ja läsnäolovelvollisuudesta ennen esitutkintaa.

Rikosprosessiin kuuluu olennaisena osana jännite rikosvastuun toteuttamisen ja menettelyllisen oikeusturvan välillä. Prosessissa onkin pyrittävä tietynlaiseen tasapainoon syytetyn oikeusturvan ja totuuden selvittämisen välillä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti sisältää oikeussuojatakeita, joilla pyritään turvaamaan menettelyllinen oikeusturva rikosprosessissa. Yksi näistä oikeussuojatakeista on rikoksesta syytetyn tai rikoksesta epäillyn oikeus avustajaan. Tässä tutkielmassa tutkitaan rikoksesta syytetyn tai epäillyn oikeutta avustajaan osana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Aihetta tutkitaan perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Keskeinen tutkimuskysymys on, minkälainen asema oikeudella avustajaan on oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä. Tutkimusongelman voi toisaalta kääntää myös seuraavasti: Voiko oikeudenkäynti olla oikeudenmukainen, vaikka syytetyn oikeus avustajaan ei toteutuisi? Tutkimuksessa selvitetään myös, mikä on avustajaoikeuden sisältö tänä päivänä ja minkälaisia ulottuvuuksia siihen liittyy, sekä minkälaisia funktioita tai tavoitteita oikeudella avustajaan on rikosprosessissa. Tutkielman metodina on pääosin lainoppi. Lisäksi tutkielmaan sisältyy lyhyt empiirinen osuus, jossa tarkastellaan, miten yleisesti eri oikeuslähteitä on sovellettu korkeimman oikeuden avustajaoikeutta koskeneissa ennakkopäätöksissä. Oikeus avustajaan on perustuslain 21.2 §:n, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan sekä KP-sopimuksen 14 artiklan turvaama oikeus. Siitä on tarkempaa sääntelyä myös kansallisessa lainsäädännössä. EIT:n ja KKO:n ratkaisuissa on täsmennetty avustajaoikeuteen liittyviä yksityiskohtia. Avustajaoikeuteen pitäisi kuulua syytetyn oikeus valita avustajansa sekä oikeus luottamukselliseen neuvonpitoon avustajan kanssa. Oikeuden pitäisi toteutua todellisesti ja tehokkaasti, eikä vain näennäisesti. Rikoksen vakavuus tai asian monimutkaisuus sekä epäillyn haavoittuvainen asema korostavat viranomaisten velvollisuutta huolehtia avustajaoikeuden toteutumisesta. Epäillyllä on oikeus myös luopua oikeudesta avustajaan, kunhan se tapahtuu yksiselitteisesti ja vähimmäistakeiden toteutuessa. Jos näitä edellä mainittuja ulottuvuuksia ei saavuteta ja epäillyn oikeus avustajaan jää toteutumatta esitutkinnassa, voidaan katsoa, että epäillyn oikeutta avustajaan on rajoitettu. Oikeuskäytännössä luotujen oikeusohjeiden mukaan oikeutta avustajaan voidaan rajoittaa, jos käsillä on tapauksen olosuhteissa pakottavia syitä. Vaikka käsillä ei olisi ollut pakottavia syitä rajoittaa oikeutta avustajaan, ei rajoittaminen uusimpien EIT:n ratkaisujen valossa vielä välttämättä johda EIS 6 artiklan loukkaukseen. Silloin loukkaus todetaan vain, jos oikeudenmukainen oikeudenkäynti on kokonaisuutena arvioiden vaarantunut tapauksen tosiseikaston valossa. Tuoreimman käsityksen mukaan siis oikeus avustajaan ei vaikuta olevan itsenäinen EIS:n turvaama oikeus, vaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluva osaominaisuus. Tutkielmassa todetaankin, että avustajaoikeuden painoarvo vaikuttaa EIT:n argumentaatiossa vähentyneen tuoreimman oikeuskäytännön myötä. Tutkielmassa selvitetään myös, että oikeudella avustajaan turvataan monia epäillylle rikosprosessissa kuuluvia oikeuksia, kuten itsekriminointisuojaa, syyttömyysolettamaa, kontradiktorista periaatetta, sekä esimerkiksi sitä, että epäiltyä kohdellaan vapaudenmenetyksen aikana asianmukaisesti. Avustajalla saattaa olla myös psykologinen merkitys epäillylle. Tutkielmassa esitetäänkin, että avustajaoikeuden painoarvon vähentymistä voidaan kritisoida myös siksi, että oikeus avustajaan vaikuttaa olevan funktioidensa takia merkitykseltään keskeinen oikeussuojan tae. Tutkielmassa myös selviää, että Euroopan ihmisoikeussopimusta sovelletaan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä varsin usein ja melko laadukkaasti. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sen sisältämä oikeus avustajaan onkin vakiinnuttanut ihmisoikeutena paikkansa KKO:n argumentaatiossa. Sen sijaan ratkaisuissa viitataan varsin harvoin perustuslain 21.2 §:ään, mikä viittaa siihen, ettei oikeutta avustajaan aina hahmoteta KKO:n argumentaatiossa ainakaan ensisijaisesti perusoikeussäännöksenä.

Oikeudenkäynnin asianosaisten todistelukertomuksilla on merkittävä asema tuomioistuimen todistusharkinnassa. Todistelukertomuksille annettavan näyttöarvon määrittely on yksi tuomioistuimen vaikeimpia näytön arviointiin liittyviä tehtäviä. Samalla tavoin todistelukertomuksen antamatta jättämisen arviointia voidaan pitää vähintäänkin yhtä haasteellisena. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, millaisin edellytyksin rikosasian vastaajan vaikeneminen voidaan ottaa asiassa huomioon todisteena ja kuinka vahva todistusvoima sille voidaan antaa. Tutkielmassa käsitellään myös sitä, millä tavoin rikoksesta epäillyn vaikeneminen esitutkinnassa voidaan huomioida myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n nojalla vastaajan passiivinen menettely voi kuitenkin tulla arvioitavaksi todisteena oikeudenkäynnissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että syyttömyysolettama ja itsekriminointisuoja muodostavat rikosasian vastaajalle absoluuttisen oikeuden vaieta asiassa, mutta eivät kuitenkaan estä vaikenemisesta tehtäviä johtopäätelmiä vastaajan vahingoksi. Vaikenemisen huomioiminen vastaajan kannalta haitallisena todisteena edellyttää, että vastaajalle on muodostunut selitysvelvollisuus asiassa. Vaikenemisesta ei voi muodostua asian ainoaa tai ratkaisevaa todistetta. Olennaista on myös huomioida se, että vastaajalla voi olla hyväksyttävä syy vaieta, jolloin vaikenemiselle ei voida antaa todistusvaikutusta asiaa ratkaistaessa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi eli rikosten yhtyminen. Rikoskonkurrenssiin kuuluvat kysymykset siitä, kattaako tekijän menettely yhtä useamman rikostunnusmerkistön sekä siitä, voidaanko tekijän katsoa rikkoneen tiettyä tunnusmerkistöä yhtä useamman kerran. Rikoskonkurrenssi on kotimaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa melko vähälle huomiolle jäänyt rikosoikeuden yleisten oppien osa-alue. Tutkimuksessa pyritään tuomaan esille rikoskonkurrenssin merkitys sekä rikoskonkurrenssin asema osana rikosoikeutta ja sen yleisiä oppeja. Rikoskonkurrenssista ei ole laissa säännöksiä, minkä johdosta sen tulkinta on oikeustieteen ja -käytännön varassa. Rikoskonkurrenssin arviointikriteerit ovat korostuneen tunnusmerkistökohtaisia mutta myös konkreettisista teko-olosuhteista riippuvia, mikä tekee aiheesta niin tutkimuksen kuin koko rikoslainkäytön kannalta jokseenkin vaikeasti hahmotettavan kokonaisuuden. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, minkälaisilla ratkaisuperusteilla konkurrenssitilanteet oikeuskäytännössä ratkaistaan. Kysymystä on pyritty selvittämään tarkastelemalla korkeimman oikeuden 2000-luvulla julkaistuja konkurrenssia koskevia ennakkopäätöksiä. Tutkimuksen erityinen tavoite on tarkastella, miten nykyinen rikoskonkurrenssia koskeva tulkinta näyttäytyy laillisuusperiaatteen näkökulmasta ja mitä ongelmia laillisuusperiaatteen näkökulmasta tarkasteltuna mahdollisesti ilmenee. Tutkimuksen tavoitteena on myös konkurrenssiopin oikeudellisen luonteen tarkastelu.

Rikosoikeudessa ihminen nähdään rationaalisena ja autonomisena toimijana, joka kykenee tekemään itsenäisiä valintoja. Kognitiivisessa psykologiassa on puolestaan esitetty, että merkittävä osa arkisesta päätöksenteostamme perustuu automaattiseen ajatteluun. Nämä kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa käsitystä muodostavat lähtökohdan käsillä olevalle tutkimukselle. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, täyt-tääkö psykologi Daniel Kahnemanin teoriaan perustuva nopea ajattelu rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen edellytykset ja mitä on otettava huomioon, kun kognitiivisen psykologian teoriaa sovelletaan rikosoikeuteen. Syyllisyysperiaatteen mukaan ketään ei saa tuomita rangaistukseen ilman syyllisyyttä, eli tekijän on tullut suhtautua tekoon tavalla, joka oikeuttaa rikosoikeudellisen moitearvostelun. Periaatteen sisältö on tapana määritellä toisintoimimismahdollisuuden avulla, jonka mukaan tekijällä on tullut tekohetkellä olla kyky ja tilaisuus toimia toisin. Tahallisuus konkretisoi periaatetta lain tasolla, sillä myös se liittyy tekijän subjektiiviseen suhtautumiseen. Tahallisuuden alarajan muodostaa todennäköisyystahallisuus, joka edellyttää, että tekijän on täytynyt mieltää tietyn seurauksen aiheutuminen todennäköisemmäksi kuin sen syntymättä jääminen. Nopean ajattelun käsite haastaa syyllisyysperiaatteen sekä oletuksen ihmisestä autonomisena toimijana. Nopea ajattelu tarkoittaa auto-maattista ajattelua, johon liittyy hyvin vähän tai ei lainkaan tahdonalaista kontrollia. Kompromissina nopeasta reagoinnista seuraa kuitenkin mahdollisuus heuristiikoista johtuviin systemaattisiin virheisiin. Meillä on taipumus hyödyntää kuormittavampaa tietoista ajattelua vain sen verran kuin on välttämätöntä, minkä vuoksi nopean ajattelun osuus päätöksenteossa korostuu. Nopeaan ajatteluun perustuva toiminta ei teoriassa vaikuta täyttävän syyllisyysperiaatteen edellytyksiä. On olemassa tilanteita, joissa tekijällä ei tosiasiassa ole toisintoimimismahdollisuuden edellyttämää kykyä kontrolloida käyttäytymistään, mutta tuomioistuin ei tunnista kontrollin puutetta tai se tulkitsee, että tekijältä puuttuu tahallisuus. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä käytännössä, sillä toisintoimi-mismahdollisuus ja tahallisuus perustuvat samoihin lähtökohtiin. Myös tilaisuusedellytys voi jäädä täyttymättä, koska tekijä ei nopean ajattelun toimintaperiaatteiden ja siihen liittyvien ajattelun vääristymien vaikutuksesta välttämättä ole tietoinen kaikista tilanteen kannalta oleellisista seikoista. Oikeuskäytännön tarkastelu kuitenkin osoittaa, että toisintoimimismahdollisuuden täydellinen puuttuminen ei vaikuta todennäköiseltä. Luontevampi tulkinta olisi, että nopea ajattelu vääristää tekijän tekohetkellä tekemää seurauksen aiheutumista koskevaa todennäköisyys-arviota. Nopeaan ajatteluun liittyvä mieltämisen taso vastaa todennäköisyystahallisuuden rajanvetokriteerinä olevaa varsin todennäköisen käsitettä. Jos tekijä pitää nopeaan ajatteluun perustuvaa virheellistä käsitystään varsin todennäköisenä, ei hän ole samanaikaisesti voinut mieltää tosiasiassa aiheutunutta seurausta varsin todennäköiseksi. Nopeaan ajatteluun perustuvaa tekoa ei näin ollen tulisi katsoa tahal-liseksi. Kognitiivisen psykologian teorian hyödyntämiseen rikosoikeudessa liittyy kuitenkin haasteita. Ensinnäkin on esitetty, että tietoisella ajatte-lulla on jonkinlainen rooli myös automaattisessa ajattelussa, mutta sen osuutta on vaikea arvioida täsmällisesti. Toiseksi heuristiikkojen hyödyntäminen ajattelussa vaihtelee eri populaatioihin, yksilöihin sekä tilannetekijöihin liittyvistä syistä, mikä vaikeuttaa yhdenvertaisen kohtelun takaamista. Kolmanneksi näyttövaikeudet lisäävät epävarmuustekijöitä yleisesti nopean ajattelun vaikutusten osoittamisessa, mutta myös yksittäistapausta koskevan todistelun kannalta. Nopeaan ajatteluun perustuva teko ei siis täytä syyllisyysperiaatteen edellytyksiä ainakaan tahallisuuden osalta, jolloin tekijän ei tulisi katsoa olevan rikosoikeudellisessa vastuussa tällaisesta teosta, ellei teko ole tuottamuksellisena rangaistava. Toisen suuntaista johtopää-töstä voitaisiin puoltaa refleksinomaisia liikkeitä sekä affektitekoja koskevan tulkintakäytännön perusteella. Ongelmat kognitiivisen psyko-logian teorian hyödyntämisessä rikosoikeuden kontekstissa heikentävät kuitenkin johtopäätösten luotettavuutta.

Lahjonta on tavattu jakaa aktiiviseen (lahjuksen antaminen) ja passiiviseen (lahjuksen ottaminen) lahjontaan sekä julkisen ja yksityisen sektorin lahjontaan. Jaottelun taustalla ovat olleet kriminalisointien erilaiset suojeluobjektit, ja säännösten kehitys ja soveltamiskäytäntö ovatkin Suomessa eriytyneet toisistaan. Joissakin maissa on kuitenkin päädytty ratkaisuun, jossa sama lahjusrikossäännöstö koskee niin yksityistä kuin julkistakin sektoria. Nämä erilaiset ratkaisut johtavat erilaisiin lopputuloksiin kansainvälisiin liikesuhteisiin kytkeytyvän lahjonnan rikosoikeudellisessa arvostelussa, joiden kriminaalipoliittista tarkoituksenmukaisuutta analysoin pro gradu -tutkielmassani. Työn keskeinen tutkimuskysymys on, mitkä ovat rikosoikeudellisen vastuun edellytykset lahjonnasta kansainvälisissä liikesuhteissa. Kansainvälisissä liikesuhteissa esiintyvä lahjonta on oma korruptoituneen toiminnan alatyyppinsä, jossa esiintyvät lainalaisuudet tulee ottaa rikoslain lahjuskriminalisointien ajantasaisuuden arvioinnissa huomioon. Tutkielmani jakautuu kansainvälisissä liikesuhteissa esiintyvän lahjonnan tekotapojen kuvaamiseen (modus operandi), Suomen, Ruotsin ja Yhdistyneen kuningaskunnan lahjusrikosjärjestelmien selvittämiseen sekä lopulta näiden maiden oikeusjärjestelmien lopputulosten vertailemiseen ja päätelmien tekoon. Empiiristä aineistoa Suomen rikossäännösten soveltamisesta on neljästä tuoreesta oikeustapauksesta, joissa suomalaisen yrityksen tai sen johtajien on epäilty lahjoneen ulkomaista virkamiestä julkisen hankinnan yhteydessä. Osassa näistä tapauksista oikeusprosessi on edelleen vireillä, mutta jokaisessa jutussa on tämän työn palauttamishetkellä viimeisimmässä tuomiossa hylätty syytteet törkeästä lahjuksen antamisesta ei näyttöä -perusteella. Ruotsin ja Yhdistyneen kuningaskunnan vastikään uusituissa lahjusrikossäännöstöissä on kriminalisoitu paitsi tahallinen lahjuksen antaminen myös lahjusrikosten tuottamuksellisia tekomuotoja. Näissä maissa rikosoikeudellinen vastuu lahjonnasta voi siten perustua paitsi osallisuuteen lahjuksen antamisesta myös siihen, että elinkeinonharjoittaja tai sen asiasta vastuullinen johtaja epäonnistuu elinkeinonharjoittajan lukuun toimivan henkilön antamien lahjusten estämisessä. Molemmissa maissa tuottamuksellisesta lahjusrikoksesta syytetty kuitenkin vapautuu rikosoikeudellisesta vastuusta, jos ilmenee, että elinkeinonharjoittajalla oli käytössä maissa sovellettavia lahjonnan vastaisia suosituksia vastaavat riittävät lahjonnan vastaiset toimintatavat. Vastuu lahjonnasta perustuu Suomessa luonnollisen henkilön osalta tietoiseen osallisuuteen ja oikeushenkilön osalta rikoslain 9:2 §:n mukaisiin oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytyksiin. Suomen nykyiset lahjusrikossäännökset soveltuvat käytännössä heikosti kansainvälisissä liikesuhteissa tapahtuvaan lahjontaan. Nykyään lahjonta tyypillisesti naamioidaan konsultointimaksuina kolmannen henkilön eli välittäjän hoidettavaksi, ja lahjonnan paljastuttua elinkeinonharjoittaja voi yleensä onnistuneesti vedota tietämättömyyteensä. Lahjusrikossäännösten preventiofunktion parantamiseksi olisi suositeltavaa, että Suomessa otettaisiin käyttöön vaikutusvallan väärinkäyttöä ja lahjonnan tuottamuksellista rahoittamista koskevat rikossäännökset.

Euroopan unionin jäsenmaissa käytössä oleva arvonlisäverojärjestelmä on pitkälti harmonisoitu, kun taas rikosoikeus on perinteisesti ollut hyvin sidottu kansalliseen lainsäädäntöön. Euroopan unioni ja jäsenvaltiot ovat vuosia kamppailleet arvonlisäveropetosten ja niiden seurauksena aiheutuvan verovajeen kanssa, ja yhteistyö tältä osin jatkuu edelleen. Karusellipetokset ovat merkittävä esimerkki arvonlisäveropetoksesta, jolla käytetään hyväksi verotusjärjestelmän monimutkaisuutta ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisen verotusyhteistyön puutteita. Tutkielmassa havainnollistetaan, miten rikosoikeudellinen vastuu toteutuu suhteessa verokarusellien eri osapuoliin, kuten itse huijariyrityksiin, välikäsiin sekä mahdollisiin avustajiin mukaan lukien tiedostamattaan osana karusellia olevat toimijat. Lisäksi tutkielman tavoitteena on selvittää, miten verokarusellitapauksissa sanktiojärjestelmään liittyvät oikeusvarmuuskysymykset on huomioitu. Tutkielman pääpaino on Suomen lainsäädännön analysoimisella, mutta petostyypin kansainvälisen luonteen vuoksi myös Euroopan unionin oikeus ja erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö on huomioitu. Suomessa rikosvastuu perustuu erillisvastuun periaatteelle, ja osallisuusopin perusajatuksena on kaikkien rikokseen myötävaikuttaneiden rankaiseminen. Karusellipetoksissa rikosvastuun toteuttamiselle haasteita aiheuttaa juuri tekijäkysymykset ja tahallisuuden arviointi. Johtopäätösten perusteella arvonlisäverodirektiivin perusteella muodostuva osallisuus kriminalisoituun arvonlisäveropetokseen ei suoraan voi tarkoittaa syyllistymistä RL 29:1:n mukaiseen veropetokseen. Arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämisen ei rikosvastuun muodostumisen tavoin voida katsoa edellytän tahallisuutta, vaan kyseessä on pikemminkin tuottamuksellinen toiminta, jossa verovelvollinen korkeintaan rikkoo huolellisuusvelvoitettaan.