Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisten sukupolvenvaihdoshuojennusten maksuun panoon johtavaa pääosan luovutusta pykälän 5 momentin nojalla. Luovutusta ei ole määritetty lain tasolla, vaikka luovutusta sekä pääosan luovutusta on käsitelty lakia koskevissa esitöissä. Tutkielmassa keskitytään osakeyhtiössä tapahtuvaan sukupolvenvaihdokseen, jolloin luovutuksen kohteena ovat osakeyhtiön osakkeet. Toisessa luvussa tarkastellaan sukupolvenvaihdoshuojennusten soveltumisedellytyksiä perintö- ja lahjaverolain 55–57 §:n nojalla. Tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimmät kysymykset kohdistuvat vähimmäisomistusosuuteen sekä tosiasiallisen päätöksentekovallan käyttömahdollisuuteen, sillä näillä katsotaan olevan merkitystä myös myönnettyjen sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen osalta. Kolmannessa luvussa käsitellään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n 5 momenttia ja niitä edellytyksiä, joiden nojalla myönnetyt sukupolvenvaihdoshuojennukset voidaan panna maksuun veronkorotuksin. Tarkastelun kohteena ovat etenkin perintöverotuksen uudistamistoimikunnan mietinnössä sekä sukupolvenvaihdosten perintö- ja lahjaverotyöryhmän mietinnössä esitetyt kannanotot huojennusjärjestelmän tavoitteista ja tarkoituksista sekä huojennusten menettämisestä. Tulkinta-apuna käytetään lisäksi tuloverolain 48 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä koskevia esitöistä ja oikeuskäytäntöä. Neljännessä ja viidennessä luvussa käsitellään niitä erityiskysymyksiä, jotka liittyvät osakeyhtiön sukupolvenvaihdokseen. Neljännessä luvussa käsiteltävät kysymykset liittyvät laajempaan kysymykseen siitä, tulkitaanko osakkeiden luovutusta perintö- ja lahjaverolain mukaisesti vai sovelletaanko kyseiseen tilanteeseen soveltuvaa erityislakia. Luvussa esitettyä käytetään laajalti hyödyksi muualla tutkielmassa, sillä luvussa esitetty tuo esille sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämiseen liittyvät tulkintavaikeudet. Viidennessä luvussa käsitellään niitä tilanteita, joissa sukupolvenvaihdoshuojennuksen kohteena olevassa osakeyhtiössä toteutetaan yritysjärjestelyitä viiden vuoden määräajan sisällä. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin mitkä yritysjärjestelyt johtavat huojennusten menettämiseen, ja toiseksi mitkä katsotaan yritysjärjestelyn jälkeen niiksi osakkeiksi, joiden luovutus johtaa huojennusten menettämiseen. Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta osakeyhtiöoikeuden näkökulmasta. Kuudennessa luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta suhteellisen omistusosuuden vähenemisen johdosta, mikä voi aiheutua esimerkiksi osakeyhtiössä toteutetun osakeannin seurauksena. Tutkielmassa on päädytty esittämään, että huojennuksen saajan suhteellisen omistusosuuden vähenemistä olisi perustellumpaa arvioida tosiasiallisen päätöksentekovallan vähentymisen kautta. Seitsemännessä luvussa tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajien suojaksi katsottavien osakkeiden lunastusvelvollisuuksien ja -oikeuksien suhdetta osakkeiden luovutukseen. Tarkastelussa hyödynnetään perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja vapaaehtoisiin ja pakkotäytäntöön perustuvien luovutusten erottelusta. Kahdeksannessa luvussa tarkastellaan osakassopimuksia ja niissä olevia ehtoja, joiden perusteella sukupolvenvaihdoshuojennusten kohteena olevat osakkeet voidaan joutua tarjoamaan muille lunastettavaksi. Tarkastelussa hyödynnetään laajalti oikeuskäytäntöä sekä perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja. Osakassopimusten ja sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen väliseen suhteeseen ei pystytä antamaan vastausta, ja tutkielmassa esitettyihin tulkintoihin vaaditaan vahvistus oikeuskäytännöstä.

Tietokoneet tekevät ihmisten arkeen vaikuttavia päätöksiä ohjelmoitujen päätössääntöjen, eli algoritmien, perusteella usein automaattisesti. Eräs yhteiskunnallinen toiminto, jonka parissa automatisoitu päätöksenteko on tyypillistä, on kulutusluotonanto. On tavallista, että tietokonealgoritmi toteuttaa kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnin, ja sitä kautta tekee päätöksen luottohakemuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä, automaattisesti. Tämän kaltaiseen menettelyyn liittyy oikeudenmukaisuuden toteutumiseen liittyviä riskejä. Onnistuuko algoritmi erottelemaan luottokelpoiset hakijat luottokelvottomista riittävän tarkasti kuitenkaan syrjimättä ketään? Onko hakijoiden pisteyttäminen sukupuolen perusteella sallittua, vai onko tällaisessa menettelyssä kyse kielletystä syrjinnästä? Kysymykset ovat tärkeitä, mutta samalla vaikeita, sillä niihin vastaamiseksi on ensin määriteltävä, mitä syrjinnällä algoritmisen päätöksentekojärjestelmän kohdalla tarkoitetaan. Tässä tutkielmassa algoritmien syrjivyyttä käsitellään tilasto- ja tietojenkäsittelytieteen parissa kehitetyn, algoritmin tekemien virheellisten päätösten suhteelliseen jakautumiseen keskittyvän, määritelmän avulla. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten mainittu algoritmisen syrjinnän määritelmä olisi operationalisoitavissa osaksi alun perin ihmisen päätöksentekoa ohjailemaan kehitettyä syrjinnänvastaista oikeutta. Tarkastelu osoittaa, että syrjinnän oikeudelliset määritelmät eivät ongelmitta onnistu kattamaan tällaista syrjinnän määritelmää. Tältä osin tutkielma valottaa tarvetta uudistaa syrjintää koskevaa perusoikeusdoktriinia siten, että sen avulla kyetään tarkoituksenmukaisesti sääntelemään syrjinnästä myös algoritmisen päätöksenteon omat lainalaisuudet huomioon ottaen. Muussa tapauksessa vaarana on, että syrjintäsääntelyn soveltaminen johtaa epätasa-arvoisiin lopputuloksiin.

Käsiteltyjen asioiden lukumäärillä mitattuna ylivoimainen enemmistö siviiliprosessissa käräjäoikeuksissa käsiteltävistä riita-asioista on riidattomia asioita, jotka käsitellään yleisestä siviiliprosessista erityissäännöksin muovatussa, yksinkertaistetussa menettelyssä. Näitä asioita kutsutaan summaarisiksi riita-asioiksi. Ylivoimainen enemmistö summaarisista riita-asioista koskee maksamattomia velkasatavia, ja riidattoman asian tuomioistuinkäsittelyn tavoitteena on mahdollistaa saatavan pakkotäytäntöönpano ulosottomenettelyssä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan summaaristen riita-asioiden käsittelyä käräjäoikeuksissa sekä summaaristen riita-asioiden käsittelyn päättäviä ratkaisuja. Tutkielmassa on kolme pääjaksoa, joista kussakin tarkastellaan yhtä tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on summaarisen riita-asian asema siviiliprosessin muotona ja miksi on säädetty erityisestä summaarisen riita-asian prosessista. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastellaan summaarisen riita-asian vireillepanoa ja oikeuspaikkaa viimeisimmän, 1.9.2019 voimaan tulleen sääntelyuudistuksen jälkeen. Jaksossa summaarisen riita-asian sähköistä vireillepanoa ja oikeuspaikkaa koskevia erityissäännöksiä arvioidaan perusoikeuksien, erityisesti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta. Kolmas tutkimuskysymys on, millaisia erilaisia ratkaisuja käräjäoikeus voi summaarisessa riita-asiassa antaa ja kenellä on toimivalta kunkin ratkaisun antamiseen. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa todetaan, että summaarisen riita-asian prosessi voidaan hyvin perustellusti määritellä siviiliprosessin erityiseksi prosessilajiksi. Näin siitä huolimatta, ettei prosessia ole oikeudenkäymiskaaren systematiikassa selvästi nimetty ja erotettu erilliseksi menettelyksi. Prosessin tarkoitus poikkeaa yleisestä siviiliprosessista, jonka tarkoituksena on saada ratkaisu asianosaisten väliseen riitaan. Summaarisen riita-asian prosessin tarkoituksena on tavallisesti ulosottoperusteen saaminen, minkä johdosta summaarisia riita-asioita koskeneissa 2000-luvun lainsäädäntöhankkeissa tavoitteina korostuivat oikeusturvan toteuttamisen ja konfliktinratkaisun sijaan prosessin nopeus ja taloudellisuus. Toista tutkimuskysymystä koskien tutkielmassa tarkastellaan 1.9.2019 voimaan tulleita muutoksia summaarisia riita-asioita koskeneessa sääntelyssä: pääsääntöistä velvollisuutta haastehakemuksen toimittamiseen sähköistä asiointiväylää käyttäen ja summaaristen riita-asioiden käsittelyn keskittämistä yhdeksään käräjäoikeuteen. Perusoikeusnäkökulmasta voimakkaimmin kysymyksiä herättää sähköistä asiointia koskevasta velvollisuudesta säädettyjen poikkeuksien rajaaminen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kolmatta tutkimuskysymystä käsiteltäessä pureudutaan yksipuoliseen tuomioon ja muihin erilaisiin ratkaisuvaihtoehtoihin, joihin summaarisen riita-asian käsittely käräjäoikeudessa voidaan päättää. Samalla tarkastellaan käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan toimivallan perusteita ja rajoja summaarisen riita-asian ratkaisijana.

Tutkielmassa haetaan teoreettisia lähtökohtia kestävän kulutuksen edellytykset huomioivaa Hans-Wilhelm Micklitzin peräänkuuluttamaa "uutta EU-kuluttajaoikeutta" varten tarkastelemalla sääntelyn järjestämistä oikeusfilosofi Martha Nussbaumin kyvykkyysnäkökulman (capabilities approach) avulla. Työssä sitoudutaan unionin primaarioikeuden lähteisiin ja huomioidaan näitä edistäviä kuluttajansuojan ja kestävän kehityksen strategioita, mutta irrottaudutaan voimassaolevan johdetun oikeuden tasosta. Tutkielman menetelmänä on teoreettinen lainoppi de lege ferenda –painotuksella. Käymällä läpi kirjallisuudessa esitettyjä ajatuksia kuluttajasta kansalaisena sekä kestävän kulutuksen ja oikeuden kohtaamisesta esitetään kuluttajan suojaamisen ja vastuuttamisen tasapainottamiseksi kuluttajan moraalisista intresseistä hahmotelma, joka nimetään muodossa "kuluttajan oikeus kestävään kulutukseen ja toimintaympäristöön". Käsitteen perustana on ajatus kuluttajan oikeudesta osallistua kaupallisilla ratkaisuillaan sellaisiin kulutushyödykemarkkinoihin, jotka ovat kestävät ja mahdollistavat ihmisten kyvykkyyksien toteuttamista globaalisti. Hyödyntämällä Böckin, Kleinen ja Schlailen luomaa käsitettä kuluttajan rajoitetusta moraliteetista muotoillaan kaksi hahmotelmaa nussbaumilaiseksi ”laajennetun kuluttajaoikeuden” malliksi, jotka nimetään kuluttajan vastuuttamista korostavaksi "aktiivisen kuluttajakansalaisen malliksi" ja kuluttajan vastuullisuusharkinnan rajoittuneisuutta korostavaksi "suojattavan kuluttajakansalaisen malliksi". Näistä ehdotetaan uuden, laajennetun EU-kuluttajaoikeuden perustaksi jälkimmäistä sekä esitetään otettavaksi koko kulutushyödykemarkkinoiden sääntelyllistä kehystä jäsentäväksi periaatteeksi "kestävän kulutuksen metaoikeusperiaate”. Tämän ratkaisun perusteluiksi esitetään ensiksi SEU 3 artiklan, SEUT 11 ja 12 artikloiden sekä unionin perusoikeuskirjan 37 ja 38 artikloiden johdonmukainen luenta, toiseksi unionin sitoutuminen YK:n Agenda 2030 -ohjelman tavoitteisiin ja nykyisen kuluttaja-asioiden toimintaohjelman kuluttajia vihreään siirtymään voimaannuttavat ja osallistavat lähtökohdat sekä kolmanneksi YK:n ja Consumers Internationalin kuluttajan oikeuksia koskevien ohjeistusten ottaminen vakavasti kestävään kulutukseen liittyviltä osilta.

Asianajajan ja asianajajalaitoksen riippumaton asema on oikeusvaltion kannalta yhtä tärkeä seikka kuin esimerkiksi tuomioistuinten riippumattomuus. Riippumattomuus saavutetaan eriyttämällä asianajajien kontrolli itsenäisen asianajajajärjestön tehtäväksi. Tällöin puhutaan asianajajajärjestelmän rakenteellisesta riippumattomuudesta, jota ylläpidetään Suomen asianajajaliiton itsesääntelyn perusteella. Itsesääntely on viime vuosikymmeninä siirtynyt lähemmäksi yhteissääntelyjärjestelmää, jossa asianajajien kontrolli lähentyy Suomen asianajajaliiton ja julkisen vallan yhteistoimintaa. Yksittäisen asianajajan ammatillinen riippumattomuus perustuu lain tasolla suojattuihin vapausoikeuksiin, kuten luottamuksensuoja ja asianajosalaisuus. Yhteiskunnan ja oikeuselämän kehittyessä asianajajajärjestöjen julkiset tehtävät ja rooli ovat kasvamassa. Kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntökehitys luo paineita asianajajan ammatilliselle riippumattomuudelle. Tässä työssä tutkitaan suomalaisen asianajajan riippumatonta asemaa ja sen kehitystä etenkin asianajajalaitoksen rakenteellisen riippumattomuuden kannalta. Asianajajan ammatillista riippumattomuuta käsitellään esimerkinomaisesti työn loppuosassa. Aiheena etenkin asianajosalaisuuden murtaminen ulkoa tulleen sääntelyn peruusteella.

Jo usean vuosikymmenen ajan Euroopan unionin yhtiöoikeudessa on tullut esille yhtiöiden kotipaikan siirtoja koskevia oikeudellisia epäselvyyksiä. Ne ovat syntyneet Euroopan unionin jäsenvaltioiden kansallisen sääntelyn eroavaisuuksista. Yhdenmukaistetun sääntelyn puutteen katsottiin vaikeuttaneen yhtiöiden rajat ylittäviä kotipaikan siirtoja, ja samalla se synnytti epävarmuuden yhtiön toiminnan jatkumisesta. Muutosdirektiivillä (EU 2019/2121) pyrittiin poistamaan epäselvyyksiä ja erityisesti helpottamaan yhtiöiden sijoittautumisvapautta. Suomessa direktiivin edellyttämät muutokset totutettiin pääosin lisäämällä osakeyhtiölakiin (624/2006) uusi 17 a luku, joka tuli voimaan 31.1.2023. Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiölaissa tarkoitetun suomalaisen osakeyhtiön suoraa rajat ylittävää kotipaikan siirtoa toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon. Suora kotipaikan siirto tarkoittaa yhtiömuodon muutosta, jossa yhtiö muutetaan toisen Euroopan unionin jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseksi oikeushenkilöksi ja samalla vähintään sen sääntömääräinen kotipaikka siirretään kyseiseen valtioon. Tarkastelun kohteena ovat etenkin siirron edellytykset ja prosessi. Lisäksi tuodaan esille siirron toteuttamisen haasteita, jotka voivat syntyä kohdevaltion lainsäädännön johdosta. Tutkielmassa arvioidaan myös muutosdirektiivin tehokkuutta. Tutkielman aihe on ajankohtainen, koska sääntely on uutta. Tutkielman pääasiallisena metodina on lainoppi. Lähdeaineistona on oikeuslähdeopin mukaisesti lainvalmisteluaineisto, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Oikeuskäytäntönä hyödynnetään lähinnä Euroopan unionin tuomioistuimen käytäntöä. Tutkielmassa päädytään siihen, että muutosdirektiivin tarkoitukset eivät välttämättä toteudu tehokkaasti, koska yhtiölainsäädäntöä ei ole riittävällä tavalla yhdenmukaistettu Euroopan unionissa. Lisäksi herätetään kysymys suoran kotipaikan siirron tarkoituksenmukaisuudesta ja käyttöalasta.

Työsuhdekeksintöjä koskeva sääntely on kansainvälisesti epäyhtenäistä, eivätkä EU-tasolla tehdyt harmonisointiyritykset ole toistaiseksi onnistuneet. Samalla suuri osa keksinnöistä tehdään yhtiöiden palveluksessa ja yhä enenevässä määrin kansainvälisesti toimivien yhtiöiden palveluksessa. Erityisesti teknologiayhtiöiden keskuudessa kansainvälistymisen keinona on lisännyt houkuttavuuttaan termillä ”Employer of Record” (EOR) tunnettu vuokratyötä muistuttava järjestely, jossa käyttäjäyhtiö rekrytoi työntekijän kohdemaasta ja pyytää kohdemaassa toimivaa EOR-yhtiötä tekemään työsopimuksen valitun työntekijän kanssa ja asettamaan tämän käyttäjäyhtiön palvelukseen yksinomaisesti ja usein pitkäaikaisesti. Jos EOR-työntekijä tekee arvokkaan keksinnön käyttäjäyhtiön palveluksessa, käyttäjäyhtiölle on tärkeää saada oikeus keksintöön esimerkiksi patentin hakemiseksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan lainopin ja oikeusvertailun keinoin niitä haasteita, joita kansainvälisissä EOR-järjestelyissä voi keksintöön kuuluvien oikeuksien siirtymisen kannalta syntyä ja miten niihin voidaan varautua. Aihetta tarkastellaan käytännön esimerkin avulla, jossa suomalainen käyttäjäyhtiö hyödyntää EOR-järjestelyä Espanjassa ja/tai Yhdysvalloissa. Siten tutkielmassa pyritään ensin vastaamaan, miten Suomen, Espanjan ja Yhdysvaltojen oikeuksiensiirtojärjestelmät eroavat toisistaan, jonka jälkeen siirrytään pohtimaan, millaisia haasteita nämä erot aiheuttavat oikeuksiensiirron kannalta EOR-järjestelyssä sekä miten näihin haasteisiin voidaan varautua. Tutkielma osoittaa, että mainituista oikeuksiensiirtojärjestelmistä löytyy eroavaisuuksia, joita EOR-järjestelyn hyödyntämistä harkitsevan käyttäjäyhtiön on syytä pohtia etukäteen ja jotka tämän on myös syytä huomioida työsuhdekeksintöohjesäännöissään järjestelyyn lähtiessään.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Suomeen yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden etua perheenyhdistämisessä. Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan prosessia, jossa Suomessa asuvan henkilön yksi tai useampi perheenjäsen hakee oleskelulupaa Suomeen. Tutkimuksessa analysoidaan lapsen oikeuksia ja lapsen edun periaatetta, maahanmuutto- ja ihmisoikeuspolitiikkaa, turvapaikan myöntämisen ja perheenyhdistämisen edellytyksiä sekä alaikäisen turvapaikanhakijan etua. Tavoitteena on selvittää, miten lapsen etu määritetään, minkälaisia erityispiirteitä liittyy turvapaikanhakijana saapuneeseen lapsen etuun ja miten lapsen edun periaate otetaan huomioon perheenyhdistämistä koskevassa päätöksenteossa. Tutkielmassa lähtökohtana on, että alaikäinen turvapaikanhakija on erityisen haavoittavassa asemassa johtuen hänen asemastaan niin pakolaisena kuin lapsenakin. Tutkimusmetodi on lähtökohtaisesti oikeusdogmaattinen eli lainopillinen, sillä sen tavoitteena on voimassa olevan oikeuden tulkinta. Tutkielman pääpaino on tuomioistuinten suorittamassa harkinnassa. Tavoitteena on löytää sellainen laintulkinta, jossa ensisijaisena harkintakriteerinä on lapsen etu. Tutkielma sisältää myös yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle ominaisia piirteitä. Tutkielma sisältää empiirisen aineiston, jonka avulla tarkastellaan, miten lapsen edun periaate näyttäytyy tuomioistuimen ratkaisutoiminnassa. Empiirinen aineisto muodostuu Vaasan hallinto-oikeuden ratkaisujen perusteluista. Aineisto koostuu 40 ratkaisusta, joissa perheenyhdistämistä on haettu turvapaikanhakijana saapuneen lapsen ollessa edelleen alaikäinen.

Suomessa autoja verotetaan neljässä vaiheessa. Hankintavaiheessa maksetaan arvonlisävero, käyttöönottovaiheessa autovero, käytettävissäolosta vuosittain ajoneuvovero ja käytöstä polttoaineveroa. Käyttöönottovaiheen autovero muodostaa suurimman osan auton koko elinkaaren verotuksesta. Nykyinen verojärjestelmä kannustaa käyttämään autoa mahdollisimman pitkään ja Suomen autokanta onkin yksi Euroopan vanhimmista. Tutkimuksessa tarkastellaan autokannan nuorentamista ja siihen liittyviä oikeudellisia reunaehtoja. Keinona autokannan nuorentamiseksi on otettu esille painopisteen siirto käyttöönottovaiheen verotta-misesta käytettävissäolon verottamiseen tai käytön verottamiseen. Käytettävissäolon verottaminen tapahtuisi lähtökohtaisesti ajoneuvoveron kautta, käytön verottamisessa taas olisi kyse kilometriverosta, jossa jokaista ajettua kilometriä verotettaisiin erikseen. Lisäksi on tarkasteltu romutuskannustimen käyttöönottoa ja vientipalautusjärjestelmän kehittämistä. Romutuskannus-timia on toteutettu uudesta autosta maksettavan hyvityksen muodossa useissa Euroopan maissa 2000-luvulla. Tutkimuksessa arvioidaan edellytyksiä romutuskannustimen käyttöönotolle ja sillä saatavia vaikutuksia autokannan nuorentamiseksi. Vientipa-lautuksesta tarkastellaan nykyisin Suomessa voimassa olevaa järjestelmää, jossa alle kymmenen vuoden ikäisestä ajoneuvosta palautetaan siinä jäljellä olevan autoveron määrä, mikäli ajoneuvo viedään pysyvästi ulkomaille. Nykyisen järjestelmän toimivuut-ta ja EU-oikeudellisia edellytyksiä arvioidaan, sekä mahdollisuuksia järjestelmän kehittämiseksi edelleen. Tutkimuksen kohteena on myös autokannan nuorentaminen tavoitteena ja tavoitteen hyväksyttävyys, mitä lähestytään ympä-ristöpolitiikan, elinkeinopolitiikan ja turvallisuuden näkökulmasta. Ympäristöpolitiikassa tavoitteena on tieliikenteen hiilidioksidi-päästöjen vähentäminen pitkällä tähtäimellä, ja autokannan nuorentamisen vaikutukset tähän tavoitteeseen nähden ovat tarkas-telun kohteena. Auton elinkaaren hiilidioksidipäästöistä suurin osa syntyy auton käytöstä, joten uudistamalla autokantaa pienem-pipäästöiseksi voidaan tehokkaimmin vähentää tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä. Autokannan nuorentaminen tavoitteena ei ole sellaisessa ristiriidassa ympäristöpolitiikan tai elinkeinopolitiikan kanssa, ettei autokannan nuorentamista voitaisi pitää yhteiskun-nallisesti hyväksyttävänä tavoitteena. Uudempi auto taas on yleensä vanhaa autoa turvallisempi ja autokantaa nuorentamalla uudet tekniset innovaatiot saadaan aikaisemmin laajemman ryhmän käyttöön. Kun ihmishenki länsimaissa nykyään arvostetaan varsin korkealle, on tieliikenteen turvallisuuden lisääminen perusteltua. Oikeudellisista reunaehdoista on tarkasteltu yhdenvertaisuutta, sääntelyn tarkkarajaisuutta, osumatarkkuutta, suhteellisuuspe-riaatetta, verojen ja maksujen suhdetta, valtiontukikieltoa sekä luottamuksensuojaa ja omaisuudensuojaa. Kutakin periaatetta on tarkasteltu ensin yleisellä tasolla erikseen ja sen jälkeen kunkin keinon kohdalla tarkemmin. Ongelmallisin on omaisuudensuoja ja luottamuksensuoja käytettävissäolon tai käytön verottamiseen siirtymisen järjestämisessä. Siirtymäkausi pitäisi kyetä järjestä-mään niin, että verovelvollisen omaisuudensuojaa ja luottamuksensuojaa ei loukata, mutta samalla siirtymäkaudesta autokaupal-le aiheutuvat haitat eivät saisi nousta huomattaviksi. Tätä vaikeuttaa se, että autoveron poistaminen lähtökohtaisesti laskee ennen muutosta ensirekisteröityjen autojen arvoa ja loukkaa tällöin omistajan omaisuudensuojaa. Toisaalta autoala reagoi her-kästi muutoksiin, ja niiden vaikutusten arviointi etukäteen on haastavaa. Tutkimuksessa käydään läpi erilaisia vaihtoehtoja siirty-mäkauden järjestämiseksi ja arvioidaan niiden hyviä ja huonoja puolia. Kilometriverotukseen siirtyminen suoraan käyttöönotto-vaiheen verotuksesta olisi erittäin haastavaa etenkin huomioiden kilometriveroon liittyvät useat avoimet kysymykset muun muas-sa toteutustekniikkaan liittyen, joten suositeltavaa olisi siirtyä ensin käyttöönottovaiheen verottamisesta käytettävissäolon verot-tamiseen ja siitä edelleen myöhemmin käytön verottamiseen. Käytettävissäolon verottamiseen edellytykset ovat olemassa ajo-neuvoverotuksen tasoa nostamalla (tällöin voidaan säilyttää valtion verotulot autojen verottamisesta suunnilleen ennallaan) ja siirtymäkausi on kilometriveroa yksinkertaisemmin ja oikeudelliset reunaehdot huomioiden järjestettävissä. Edelleen edellytykset romutuspalkkion käyttöönottamiselle lähitulevaisuudessa ovat olemassa, eivätkä oikeudelliset reunaehdot aiheuta estettä myös-kään vientipalautuksen kehittämiselle. Liikenne- ja viestintäministeriö suunnitteli jo kesällä 2014 romutuskampanjan toteuttamista syksyllä 2015, mutta esitys kaatui hallituksen budjettiriihessä eikä romutuskampanjaa toistaiseksi toteuteta.

Käsittelen tutkielmassa metsäverotusta, erityisesti pinta-alaverotusta ja puun myyntitulon verotusta. Meta-kysymyksinä läpi tutkielman ovat Aristoteleen ja Minna Canthin syyn ja seurauksen laki, ja koettu oikeudenmukaisuus metsäverotuksessa. Ensimmäisessä luvussa käyn läpi tutkimusmetodeja yleiseltä ja yksityiseltä kannalta. Valitsemani tutkimusmetodit ovat oikeusdogmaattinen, oikeushistoriallinen, oikeusfilosofinen ja oikeuspsykologinen. Lisäksi ensimmäinen luku pitää sisällään koko tutkielman aihepiirin ensimmäisestä viimeiseen lukuun. Toinen luku käsittelee metsäluonnon monimuotoisuutta ja moninaiskäyttöä. Näkökulma on perustuslaillinen, pohjana ympäristöperusoikeus. Oma alalukunsa on metsän hoidosta, verotuksesta ja suojelusta. Kirjoitan myös Osaran avohakkuista, jotka toteutettiin 1940- ja 1950-luvuilla Suomessa, ja niiden vaikutuksista metsäluontoon. Hirsirakentamisesta, sellusta ja vanerista sekä metsistä ja Suomesta EU:ssa on omat alalukunsa. Kolmas luku koostuu metsätalouden historiasta ja kansantaloudesta pitäen sisällään sotavuodet ja kotirintaman ponnistelut metsätöissä, metsäverotuksen 1990-luvulta nykypäivään ja kaksi metsän verotusjärjestelmää, pinta-alaverotuksen ja puun myyntitulon verotuksen. Neljäs luku kertoo metsänomistajaan kohdistuvista muista veroista: Arvonlisävero, kiinteistövero, luovutusvoittovero, varainsiirtovero ja perintö- ja lahjavero. Kerron myös luvussa metsänomistajan verotuksesta muutaman KHO:n tapauksen valossa. Viides luku on lopuksi-luku, ja siinä metsä tulee tutuksi numeroiden kautta, sillä yksi alaluku on erilaista tilastotietoa metsästä. Kerron myös metsänomistajan digitaalisista ympäristöistä, erityisesti veroilmoituksesta, sähköisestä puukaupasta ja digiajan puusepästä. Luvun lopussa vedän johtopäätökset aiempien lukujen perusteella ja käsittelen luottamusta yhteiskuntarauhaa ylläpitävänä voimana. Totean myös, että kun luottamus on yhteiskunnassa hyvä, ei ole enää merkitystä sillä, kumpi oli ensin, syy vai seuraus, koska avoimuus poistaa syy- ja seuraussuhteen tärkeyden. Myös koettu oikeudenmukaisuus on tärkeä oikeuspsykologiankin kannalta, sillä siihen liittyy tunteet ja halu muutokseen, jos koetaan itseä kohdellun epäoikeudenmukaisesti. Päätän työn Ernest Hemingwayn sanoihin: “Maata kannatta ostaa, kun sen valmistus on lopetettu.”