Browsing by Title

Private equity plays an important role in driving economic growth in Finland by creating jobs, generating returns for investors, and developing businesses of Finnish companies. In 2018, Finnish start-ups and growth companies received investments amounting to 479 million euro of which 101 million euro were invested by Finnish private equity funds and 103 million euro by foreign private equity funds. Hence, approximately 43% of the investments in the start-ups and growth companies were made by private equity funds. Although private equity investments have a significant role in Finland, the amount of foreign capital in Finnish private equity funds has been more limited in comparison with their foreign peers. In 2017, only 30% of investments in Finnish private equity funds were made by foreign investors, whereas the corresponding figure in Europe was on average 50% and in Sweden even 80%. The main purpose of this thesis is to examine the tax treatment of income derived by foreign investors through Finnish private equity funds. Since taxation is one of the decisive factors affecting the attractiveness of Finnish private equity funds from the perspective of foreign investors, the topic of the research is of major importance for the private equity industry. Moreover, the research is highly topical as the Finnish tax laws governing the tax treatment of foreign investors in Finnish private equity funds were only recently amended. Despite the importance of the topic, specific legal research on it is very limited. Prior to the tax year 2019, foreign investors were not able to invest in Finnish private equity funds through funds of funds without a risk of double taxation. A similar problem occurred in the early 2000s when Finland was deemed to have an unfavourable tax environment in terms of fund structures as foreign investors were not able to make tax efficient investments in Finnish private equity funds. The inefficiency resulted from legal praxis and Finnish tax laws under which foreign investors in Finnish private equity funds were liable to tax in Finland on all income received through the funds. Whereas in case of direct investments in portfolio companies or investments made through foreign private equity funds, only part of the income would have been subject to tax in Finland. For the purposes of neutralising taxation and improving competitiveness of the Finnish private equity industry, Section 9(5) of the Income Tax Act (30.12.1992/1535) was enacted in 2006. The thesis shows that when the special tax regime is applied, tax consequences are the same as they would be if foreign investors received the income directly from portfolio companies. Hence, the special provision enables foreign investors to make tax efficient direct investments in Finnish private equity funds. In 2019, the special tax regime enabling a flow-through tax treatment of income received by foreign investors in case of direct investments in Finnish private equity funds was extended to also cover foreign investors investing through funds of funds. The thesis discovers that as of the beginning of the tax year 2019, foreign investors have been able to invest both directly and indirectly in Finnish private equity funds without a risk of double taxation. This study provides the first comprehensive analysis of the conditions imposed on Finnish private equity funds, foreign investors, and funds of funds by the special tax regime. In the course of the research, some challenges related to the application of the special tax regime surface. The extensive analysis reveals that the requirement of Finnish private equity funds to be alternative investment funds excludes some actors from the scope of application of the special tax regime. Moreover, the condition demanding foreign investors to reside in a state that has a tax treaty with Finland entails challenges related to their tax assessment in Finland. Despite the challenges discovered in the analysis, the thesis concludes that the recent legislative amendment extending the scope of application of the special tax regime to foreign investors investing through funds of funds has made Finnish private equity funds more attractive target funds for foreign investors. In the light of the findings of the thesis, the difference in the percentage of foreign investments in Finnish and Swedish private equity funds should decrease at least to the extent that the gap resulted from tax reasons.

1990-luvun alioikeusuudistuksessa säädettiin prekluusiosta eli prosessuaalisesta sanktiosta, jonka mukaan seikka tai todiste tulee ilmoittaa määräajassa sillä uhalla, että asianomainen menettää oikeutensa vedota oikeudenkäyntiaineistoon myöhemmin oikeudenkäynnin aikana, mikäli tällä ei ole ollut pätevää syytä myöhäiselle ilmoittamiselleen. Prekluusiosta säädetään oikeudenkäymiskaaressa jokaisen oikeudenkäynnin vaiheen osalta erikseen. Prekluusiosanktion ulottuminen todistusteemoihin eli teemaprekluusion soveltuminen on oikeusjärjestelmässämme epäselvä kysymys. OK:n sanamuoto, oikeuskirjallisuus ja asiaan liittyvä oikeuskäytäntö eivät tarjoa yksiselitteisiä vastauksia ongelmaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voitaisiinko teemaprekluusiota soveltaa, kun huomioidaan prekluusion tavoitteet ja jos kyllä, millainen merkitys prekluusioarvioinnissa tulisi antaa oikeudenkäynnin vaiheelle. Tutkimuskysymysten arvioinnissa suuri merkitys annetaan prosessioikeudellisille periaatteille, erityisesti tarkoituksenmukaisuuden periaatteelle, kontradiktorisuuden periaatteelle ja määräämisperiaattelle. Asiaa arvioidaan myös prekluusion sanktiomerkityksen näkökulmasta. Prosessioikeudellisten periaatteiden lisäksi teemaprekluusion soveltumista arvioidaan lain sanamuodon tulkinnan, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön valossa.

Tutkielman aiheena on tehokas perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen. Perillisasemassa olevan henkilön mahdollisuus luopua perinnöstään perittävän kuoleman jälkeen on ollut turvattuna lainsäädännön tasolla vuodesta 1992 lähtien. Perinnöstä luopumista koskeva yksipuolinen oikeustoimi on mahdollista tehdä perinnönjättäjän kuoleman jälkeen perintökaaren (40/1965) 17:2a §:n sääntelemällä tavalla. Säännös on vahva osoitus perintöoikeuden henkilökohtaisesta luonteesta. Osana henkilön itsemääräämisoikeutta on pidettävä sitä, että perillisellä on oltava oikeus torjua hänelle tuleva perintösaanto. Perinnöstä luopumisen konkreettinen merkitys yhteiskunnassa kulminoituu sen merkittävään asemaan jäämistösuunnittelun välineenä. Luopumisoikeustoimea suunnitellaankin pääasiallisesti kahden varallisuusarvoisen edun saamiseksi: joko verosäästöjen taikka ylivelkaantuneen perillisen velkojia sitovan luopumisen saavuttamiseksi. Koska perinnöstä luopumisen motiivit liittyvät useimmissa luopumistilanteissa hyvin vahvasti jäämistösuunnitteluun, selvitetään tässä tutkielmassa, millä tavalla luopujaperillisen on toimittava, jotta hän kykenee saavuttamaan ne edut, joihin luopumisoikeustoimilla useimmiten tähdätään. Tutkielman alussa perehdytään siihen, minkälaisia edellytyksiä ja vaatimuksia siviilioikeus asettaa sille, että perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen on tapahtunut tehokkaasti. Tutkielmassa selvitetään muun muassa, minkälaisen muotovaatimuksen täyttymistä tehokas perintökaaren mukainen luopuminen edellyttää, minkä lisäksi tässä yhteydessä on tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka perillisen on toimittava, jotta hänen ei katsota ryhtyneen perintöönsä. Tämä on erityisen merkityksellistä, sillä perintöön ryhtymisen jälkeen tehokas perinnöstä luopuminen ei ole enää mahdollista. Tutkielmassa luodaan katsaus myös siihen, minkälaisia välittömiä vaikutuksia tehokas luopumistoimi synnyttää eri henkilörelaatioissa ja millaisia eri intressitahojen oikeusasemaan ulottuvia vaikutuksia tehokkaalla luopumistoimella voidaan nähdä olevan. Erityishuomio tässä tarkastelussa kiinnittyy luopujan sijaantuleviin perillisiin sekä luopujan puolisoon. Lisäksi tässä yhteydessä suunnataan huomio siihen, minkälaisia erityisiä edellytyksiä edunvalvontaoikeudelliset säännökset asettavat tehokkaan luopumisen tavoittelulle. Lopuksi tarkastellaan tehokkaan luopumisen tunnusmerkistötekijöitä velkoja- sekä verottajasuhteessa. Mielenkiinnon kohteena on ensin se, minkälaisia erityisiä edellytyksiä insolvenssilainsäädäntö sekä velkojat asettavat tehokkaan luopumisen tapahtumiselle. Tarkoituksena on selvittää, kuinka luopujaperillinen toteuttaa luopumisensa tehokkaasti siten, etteivät velkojat kykene puuttumaan luopumisoikeustoimeen peräyttämällä sitä takaisinsaannin keinoin. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä sitä, kuinka perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen tapahtuu verotuksellisesti tehokkaalla tavalla verottajan näkökulmasta. Tässä tehokkaan luopumisen tavoittelussa on keskiössä se, kuinka perillinen onnistuu tehokkaan luopumisoikeustoimen avulla minimoimaan jäämistösaantoon kohdistuvan perintöverotuksen. Tarkasteltaessa tehokkaan jälkiluopumistoimen toteutumista, voidaan todeta, että luopujalle jää usein hyvin ahdas liikkumavara suhteessa omaan luopumistahdonilmaisuunsa. Tehokasta luopumista tavoittelevan perillisen onkin noudatettava erityistä huolellisuutta siinä, että hän toteuttaa luopumistoimensa niin, että se täyttää sen tehokkuudelle asetetut tiukat tunnusmerkistötekijät suhteessa jokaiseen asiassa vaikuttavaan tahoon. Kuitenkin silloin, kun perillinen onnistuu toteuttamaan luopumistoimensa tehokkaasti, voidaan oikeustoimen katsoa sitovan tehokkaalla tavalla kaikkia perinnöstä kiinnostuneita osapuolia.

Tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkastella niitä vaatimuksia, joita eurooppaoikeus on asettanut hallintolainkäytölle koskien hallintoprosessin kestoa ja asian viivästymiseen liittyviä asianosaisen oikeussuojakeinoja. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut kartoittaa asianosaisen käytettävissä olevat preventiiviset oikeussuojakeinot hallintoprosessin viivästyessä hallintotuomioistuimessa. Tutkimus on toteutettu lainopin tutkimuksena. Lainopillisella tulkinnalla ja systematisoinnilla on pyritty selvittämään, onko hallintoprosessin asianosaisella käytössään sellaisia tehokkaita oikeussuojakeinoja, jotka ensisijaisesti korjaavat tilanteen, jos oikeudenkäynti hallintoasiassa on viivästynyt tai uhkaa viivästyä hallintotuomioistuimessa. Tutkimuksessa ilmeni, että asian käsittelyn viivästyminen hallintotuomioistuimessa vaikuttaisi olevan havaittavissa jo ennakolta. Oikeusjärjestyksestämme on myös löydettävissä vaatimus tehokkaasta ennakollisesta oikeussuojakeinosta oikeudenkäynnin kohtuuttomia viivytyksiä vastaan. Puhuttaessa preventiivisestä, prosessin viivästymisen ehkäisevästä tai prosessin kestäessä katkaisevasta oikeussuojakeinosta, tulee tehokkaan oikeussuojakeinon mahdollistaa viivästymisestä tehdyn perustellun väitteen käsittely sellaisen tahon toimesta, jolla on valtuus tutkia väite ja tarvittaessa väitteen perusteella saada asiaa käsittelevä tuomioistuin jouduttamaan asian käsittelyä niin, että aiemmin uhannut tai alkanut oikeudenkäynnin viivästyminen saadaan tosiasiassa estettyä tai keskeytettyä. Suomalaisessa hallintoprosessissa on omaksuttu oikeussuojakeinona viivästymisen jälkikäteinen hyvittäminen. Tutkimuksessa ilmeni, että nykymuotoisen hallintoprosessin asianosaisella ei ole käytössään tehokkaita preventiivisiä oikeussuojakeinoja hallintoprosessin viivästymistä vastaan. Tulevaisuudessa hallintoprosessin uudistaminen sekä säännös asian käsittelystä kiireellisenä ja ennen muita tuomioistuimessa vireillä olevia asioita näyttäisivät kuitenkin korjaavan tilanteen. Niin sanotun viivästysvalituksen tai viivästyskantelun säätämistä osaksi hallintolainkäyttöä lienee kuitenkin myös syytä harkita. Ylemmälle tuomioistuimelle tehtävä valitus tai kantelu takaisi viivästyksen synnyn ja syiden ulkopuolisen tarkastelun, toisin kuin pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle tehtävä pyyntö tai vaatimus asian kiireellisestä käsittelystä.

Tutkielmassa tarkastellaan valtiontuki- ja yrityskauppavalvonnan ilmoitusvelvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sisältöä unioin tuomioistuinten sekä Euroopan komission ratkaisukäy-tännön valossa. Oikeuskäytäntö on paljastanut, että näihin menettelyllisiin velvollisuuksiin si-sältyy verrattain paljon tulkintaongelmia. Keskeinen kysymys koskee siten velvoitteiden lau-kaisevia tekijöitä ja lainmukaisesti oikeanlaista toteuttamista. Lähtöhypoteesina ja koko tut-kielman kantavana teemana on ollut tehokkuusargumenttien merkitys velvoitteiden sisällön muotoutumisessa. Keskeisenä teemana velvoitteiden sisällön määrittämisen lisäksi, tutkielmassa tunnustetaan ja pyritään osoittamaan politiikan vahva merkitys osana arviointiprosessia. Ilmoitusvelvollisuu-den ja täytäntöönpanokiellon sisällön hahmottamista on pyritty lähestymään oikeuden ja poli-tiikan keskinäinen yhteyden sekä oikeuden välineellisen arvon kautta. Julkisen vallan ilmoitus-velvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sekä yksityiseen kohdistuvat samaiset velvoitteet luo-vat hedelmällistä maaperää näiden kilpailuoikeudellisten välineiden kokonaisvaltaiseen tutki-miseen. Tavoitteena on siten ollut kahden erilaisen valvontajärjestelmän vertailun avulla, pyr-kiä löytämään yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia velvoitteiden välillä. Keskeisenä materiaalina tutkielmassa on käytetty unionin tuomioistuinten ratkaisuja sekä aiheeseen liittyvää oikeuskir-jallisuutta. Tutkimuksessa pyritään yhdistämään metodina lainoppi ja kriittinen lainoppi.

Tutkielman aiheena on tehokkuusperiaatteen ilmeneminen kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa ja erityisesti kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tehokkuusperiaate on Euroopan unionin (EU) yleinen oikeusperiaate, jonka mukaan kansalliset menettely- ja prosessisäännöt eivät saa tehdä unionin oikeudessa oikeussubjekteille vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. EU-tuomioistuin on soveltanut tehokkuusperiaatetta lähes kaikille EU:n oikeuden aloille, mutta se on ilmennyt erityisesti sen kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa oikeuskäytännössä. Tehokkuusperiaate rajoittaa jäsenvaltioiden kansallista sääntely- ja päätäntävaltaa eli kansallista prosessiautonomiaa. Se asettaa ulkoisen hyväksyttävyyden rajat EU:n jäsenvaltioille, kun ne ratkaisevat kansallisten menettely- ja prosessisääntöjen nojalla EU-oikeuden alaan kuuluvia kanteita. Jos kansallinen säännös katsotaan tehokkuusperiaatteen vastaiseksi, se väistyy EU:n oikeuden tieltä. Tehokkuusperiaate on muuttunut historiallisesti, eikä sen merkitys ole aina yksiselitteinen. Tehokkuusperiaate myös sekoittuu EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä EU-oikeuden täyden tehokkuuden ja tehokkaan oikeussuojan vaatimusten kanssa. Sen tarkastelu ei ole siten aina helppoa, sillä ei välttämättä ole selkeää, mikä osa EU-tuomioistuimen ratkaisusta johtuu tehokkuusperiaatteesta itsestään ja milloin sitä sovelletaan yhdessä muiden EU-tuomioistuimen kehittäminen oikeusperiaatteiden kanssa. Tehokkuusperiaate rajoittaa kansallista prosessiautonomiaa, mutta tästä huolimatta se on luonteeltaan punnintanormi, eli sitä tulee sovel-taa yhdessä mahdollisesti asiaan soveltuvien muiden oikeusperiaatteiden kanssa. Sen soveltaminen tapahtuu nykymuodossaan tapauskohtaista harkintaa noudattaen. Kilpailuoikeuden yksityisoikeudellinen täytäntöönpano on vahvistanut asemaansa EU-tasolla viime vuosina. Tämä ilmenee EU-tuomioistuimen ratkaistavana olleista kasvavasta määrästä ennakkoratkaisupyyntöjä kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyen, mutta myös joulukuussa 2014 virallisessa lehdessä julkaistusta ns. vahingonkorvausdirektiivistä. On katsottu, että kilpailuoikeudellisen vahingonkorvaussääntelyn harmonisointi on tarpeen, jotta kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyviä on-gelmia saataisiin ratkaistua. Direktiivi osoittaa kuitenkin myös merkittäviä vahingonkorvauksen edellytyksiä takaisin kansallisen prosessiautonomian piiriin, joten tehokkuusperiaatteen tulkinnan rooli kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä on edelleen merkittävä. EU-tuomioistuin on soveltanut tehokkuusperiaatetta kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä sen ydinmerkityksen ilmaisuun nähden hyvin laajentavasti. Sen lisäksi, että aina ei ole yksiselitteistä, mikä johtuu tehokkuusperiaatteen tosiasiallisesta soveltamisesta yhdessä muiden oikeusperiaatteiden kanssa, tehokkuusperiaatteen laajentava käyttö ilmenee myös EU-tuomioistuimen tavasta perustella tehokkuusperiaatteella hyvin pitkälle ulottuvia kannanottoja jäsenvaltioiden kansallisiin prosessi- ja menettelysääntöihin. EU-tuomioistuimen tapa antaa hyvin kapea-alaisia ja tilannekohtaisia lausuntoja tehokkuusperiaatteen soveltamisesta ilman, että se antaisi laajempia tulkintaohjeita kansallisille tuomioistuimille, on ilmiönä ongelmallinen Vaikka tehokkuusperiaate on merkittävässä asemassa, kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat EU:n oikeutta, tulee kansallisten tuomioistuinten kuitenkin huomioida myös muut asiaan soveltuvat oikeusperiaatteet. Tästä esimerkkinä on perusteettoman edun kielto, joka on myös EU-tuomioistuimen tunnustuma oikeusperiaate. Se ilmenee erityisesti EU-oikeudellista palautuskannetta koskevassa ennakkoratkaisukäytännössä. Ratkaisukäytännön perusteella voidaan todeta, että tehokkuusperiaate ei estä jäsenval-tioin tuomioistuinta ottamasta huomioon, että kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta vaativa kantaja ei saa korvauksen johdosta perusteetonta etua.

Tutkielmassa tuodaan esille valtiontukioikeuden, politiikan ja talouden vuorovaikutussuhteita käsittelemällä kehittämiskeskus Tekesin muutoksia oikeushistoriallisesta näkökulmasta. Valtiot ovat tukeneet yrityksiä kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi merkantilismin aikakaudelta lähtien. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kilpailu avaruustekniikan ja asevarustelun saralla johti teknologisen yhteistyön parantamiseen valtion, korkeakoulujen ja yritysten välillä. Myös Suomi oli pakotettu ottamaan mallia kansainvälisestä kehityksestä parantaakseen kilpailukykyään. Suomessa aloitettiin vakavasti kehittää tiedepolitiikkaa 1960-luvulla. Erityisesti julkisen rahoituksen hyödyntäminen yritystoiminnassa nähtiin tärkeänä teknologian tason kohottamisen apuvälineenä. Tuotekehitykseen suunnattua valtiontukea koskevat suuntaviivat kehitettiin Suomessa 1960- ja 1970-luvulla. 1980-luvullle saakka tuotekehitystuen myöntämisestä vastasi ensisijaisesti kauppa- ja teollisuusministeriö. Keynesiläisen suunnitteluun pohjaavan makrotalouspolitiikan voidaan katsoa vaikuttaneen Suomessa suunnittelun ja ohjauksen tasolla 1960-luvulta lähtien. Keynesiläisen politiikan voidaan katsoa vaikuttaneen tutkimukseen ja tuotekehitykseen suuntautuvan valtiontuen käynnistämiseen. Tekes perustettiin 1983 tehostamaan aikaisemmin ministeriölle kuuluvia tehtäviä. Tekesin toiminta perustui jo aikaisempina vuosikymmeninä luotujen periaatteiden toteuttamiseen. Toimintaa ohjattiin ministeriöstä. Valtiontuen toimeenpano edellyttää materiaalista lainsäädäntöä. Materiaalinen lainsäädäntö jättää lain tulkitsijalle harkintavaltaa. Lainsoveltajan harkintavalta on kasvanut huomattavasti tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Suuria muutoksia Tekesiä koskevaan lainsäädäntöön toi EU-jäsenyys ja valtion laitosten siirtyminen tulosohjaukseen 1990-luvun alussa. Suomalainen valtiontukipolitiikka ja lainsäädäntö olivat kuitenkin huomioineet EU:n vaatimuksia jo 1970-luvulta lähtien. Tekesiä koskeva lainsäädäntö oli kuitenkin muokattava EU-oikeuden vaatimuksia vastaavaksi. Tulosohjausjärjestelmän pohjalta toteutettu tulossopimusjärjestelmä on luultavasti parantanut tukien vaikuttavuutta, ja tukia voidaan allokoida tehokkaammin. Vaikka ministeriötason valvonta on vähentynyt itseohjautuvuuden johdosta, hallinto-oikeudellinen valvontajärjestelmä ulottuu nykyisin valtionorganisaation sisälle. Valtion tarve osallistua teknisen tuotekehityksen rahoittamiseen lisääntyi teknologisen murroksen myötä 1980-luvulta lähtien. Valtion tavoitteena oli edistää Suomen kilpailukykyä. Tekes vaikutti omalla toiminnallaan valtiontukipolitiikkaan ja tuen määrän kasvuun. Perustuslain muutokset asettivat uusia vaatimuksia Tekesin toiminalle 2000-luvulla. Myös EU:n valtiontukipolitiikka suosi uusiin innovaatioihin tähtääviä valtiontukia erityisin ryhmäpoikkeusasetuksin. 2000- luvulle tultaessa kilpailukykypolitiikka sulautui yhteen innovaatiopolitiikan kanssa, minkä johdosta elinkeinopolitiikka, ministeriöt ja Tekes kokivat suuria muutoksia. Tutkimuksessa havaitaan, että politiikka, talous ja oikeus yhdistyvät valtiontukioikeudessa sellaisella tavalla, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Poliitikkojen on huomioitava lainsäädännön taloudelliset ja oikeudelliset reunaehdot. Toisaalta lain toimeenpanijan on huomioitava päätöksenteossaan oikeudellisset, taloudelliset, yhteiskuntapoliittiset ja muut tieteelliset näkökohdat.

Pilvipalvelut ovat 2010-luvun muoti-ilmiö, joiden merkitys kasvaa jatkuvasti. Pilvipalveluiden yleistymisen seurauksena myös niitä koskevat tekijänoikeuskysymykset ovat tulleet kansainväliseen keskusteluun. Pilvipalvelu on sovellus, jossa tallennus tapahtuu kovalevyn sijaan verkkoon. Pilvipalveluun tallennettua sisältöä voidaan käyttää eri laitteilta eri paikoissa, jopa samanaikaisesti. Tekijänoikeuden näkökulmasta sallitun toiminnan rajat pilviympäristössä eivät ole selkeät. Tekijänoikeuskäsitteiden ja pilviympäristön välillä on tiettyjä jännitteitä. Tekijänoikeuskäsitteistön ja pilviympäristön yhteensovittamista on pidetty ongelmallisena, sillä taloudellisten oikeuksien on nähty olevan liian juurtuneita offline-maailmassa valmistettaviin analogisiin teoskopioihin. Voidaan väittää, että tekijänoikeussääntelyn pyrkimys tekniikkaneuraalisuuteen on tältä osin epäonnistunut tai ainakin vanhentunut. Tutkimuksen lähtökohtana on analysoida perinteisen tekijänoikeuskäsitteistön soveltumista pilvipalveluympäristössä. Tarkastelussa keskitytään tekijänoikeuden taloudellisten oikeuksien konstruoimiseen. Pilvipalveluissa merkityksellisiä taloudellisia oikeuksia ovat kappaleen valmistamisoikeus ja yleisön saataviin saattaminen. Poikkeuksena oikeudenhaltijan yksinoikeuteen, jokaisella on oikeus valmistaa muutama teoskappale yksityiseen käyttöön. Perinteiseen kovalevytallentamiseen verrattuna pilvipalvelu on tallennusympäristönä olennaisesti erilainen ja osa tekijänoikeuslain käsitteistä soveltuu pilviympäristöön varsin huonosti. Tutkielmassa analysoidaan, miten tekijänoikeuslain yksityisen kopioinnin edellytykset täyttyvät pilvipalveluissa ja milloin toiminta tulee ennemmin arvioitavaksi yleisön saataviin saattamisena. Kysymyksen lähestymisessä yleisön ja yksityisen piirin käsitteiden analysoinnilla on keskeinen merkitys. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain vastuuvapaussäännösten soveltumista pilvipalvelun tarjoajan toimintaan. Pilvipalvelut ovat tyypillisesti hybridi-palveluita, jotka käsittävät muitakin toimintoja kuin pelkän tallennuspalvelun. Lain lähtökohtana on välittäjäryhmien kategorisointi kolmeen ryhmään. Erilaiset välittäjäroolit ovat monimuotoistuneet ja välittäjän ja sisällöntuottajan roolit ovat lähentyneet, mikä aiheuttaa ongelmia palveluntarjoajan toiminnan sovittamisessa lain vastuuvapaussäännöksiin. Ratkaisuna tutkielmassa esitetään nykyistä kokonaisvaltaisempaa palveluntarjoajan roolin arviointia vastuuvapaussäännösten soveltumisen analysoinnissa. Palveluntarjoajien toimintaa tulisi arvioida toiminnan tosiasiallisen luonteen mukaan. Merkityksellisiä arviointiperusteita voisivat olla esimerkiksi osallistuminen sisällöntuotantoon, loukkaavasta sisällöstä saatava taloudellinen hyöty sekä palveluntarjoajan tietoisuuden arviointi. Tutkimus on oikeusdogmaattinen. Tutkimuskysymyksiä analysoidaan vallitsevan kansallisen lainsäädännön valossa. Monet kysymykset ovat avoinna, ja tutkimus nojaa eritoten oikeuskirjallisuudessa ja kansainvälisillä forumeilla pilvipalveluista käytyyn keskusteluun sekä viimeaikaiseen valmisteluaineistoon. Myös analogiatulkintaa käytetään apuna tutkimuskysymysten analysoinnissa. Toimintaympäristön kansainvälisyys huomioiden ulkomaista aineistoa hyödynnetään argumentointia vahvistavassa ja täydentävässä tarkoituksessa. Tutkimuskysymyksiä pyritään lähestymällä ongelmakeskeisesti tunnistamalla sääntelyn ja teknologian välisiä ongelmakohtia ja analysoimalla niihin soveltuvia ratkaisuvaihtoehtoja sen sijaan, että pyrittäisiin tarjoamaan lopullisia vastauksia. Sääntelyn uudistamiseksi ja harmonisoimiseksi on vireillä aloitteita sekä kansallisella että EU-tasolla. Toistaiseksi mitään lopullista ei ole esitetty. On odotettavissa, että erityisesti EU:n valmisteilla oleva selvitys ja sitä seuraavat lakiesitykset tulevat selkeyttämään oikeustilaa lähivuosina. Oikeustilan avoimuudesta johtuen tutkielmassa voidaan ainoastaan esittää mahdollisia ratkaisumalleja. Oikeustilaa on seurattu 22.2.2013 asti.

Pitkän poliittisen kamppailun jälkeen Euroopan unionissa hyväksyttiin direktiivi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla (DSM-direktiivi). Yksi merkittävimmistä DSM-direktiivin uudistuksista oli 17 artikla, joka direktiiviehdotuksessa tunnettiin 13 artiklana. DSM-direktiivin 17 artiklan tarkoituksena on ratkaista sähkökauppadirektiiviin (2000/31/EY) vastuuvapauteen liittyvä arvokuilu-ongelma. Arvokuilu syntyy, kun käyttäjät lataavat laittomasti verkkoalustalle tekijänoikeudella suojattua materiaalia. Verkkoalusta hyötyy laittomasta materiaalista epäsuorasti siten, että verkkoalusta saa tuloja käyttäjän lataaman sisällön yhteydessä esitettävistä mainoksista. Sähkökauppadirektiivin vastuuvapaussääntelyn on katsottu mahdollisesti suojaavan verkkoalustaa oikeudenhaltijoiden korvausvaatimuksilta. Oikeudenhaltijoiden on pitänyt vaatia korvausta teosten oikeudettomasta käytöstä suoraan käyttäjältä, joka on ladannut teoksen tai sen osan oikeudettomasti verkkoalustalle. Sääntelyn ongelmaksi on muodostunut se, että oikeudenhaltijoilla on ollut vaikeuksia kohdistaa korvausvaatimuksia suoraan käyttäjiin. Tekijänoikeuden haltijat ovat kokeneet mielekkäämmäksi vaatia korvausta teosten käytöstä suoraan verkkoalustalta kuin yksittäiseltä käyttäjältä. DSM-direktiivin ratkaisuilla on tarkoitus parantaa oikeudenhaltijoiden neuvotteluasemaa verkkoalustojen kanssa käytävissä lisenssineuvotteluissa. Yksi merkittävimmistä DSM-direktiivin ratkaisuista on vahvistaa tulkinta, että verkkosisällönjakopalveluiden tarjoajat välittävät teoksia yleisölle, kun käyttäjät lataavat sisältöä verkkoalustalle. Verkkosisällönjakopalveluiden tarjoajat rajataan DSM-direktiivissä sähkökauppadirektiivin vastuuvapaussääntelyn ulkopuolelle. DSM-direktiivi asettaa uudet edellytykset verkkosisällönjakopalveluiden tarjoajien vastuuvapaudelle. Näiden uusien edellytysten on pelätty johtavan sisällönsuodatukseen, joka estäisi myös laillista käyttäjien luomaa sisältöä. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä siihen, mitkä ovat olleet DSM-direktiivin 17 artiklan (DSM-ehdotuksissa 13 artikla) taustalla käydyn kamppailun osapuolten keskeisimmät intressit. DSM-direktiivi ei ole syntynyt tyhjiössä. Lainsäädännön taustoja ymmärtämällä on mahdollista ymmärtää paremmin DSM-direktiivissä tehtyjä ratkaisuja. Kamppailussa DSM-direktiivin sisällöstä päädyttiin useisiin kompromisseihin, joita ilman koko DSM-direktiiviä ei olisi hyväksytty. Tutkielmassa tarkastellaan, miten DSM-direktiivin kompromissit vastasivat DSM-direktiiviehdotuksen 13 artiklaa kohtaan esitettyyn kritiikkiin. DSM-direktiivin ns. meemipoikkeus pyrkii lievittämään 17 artiklan vaikutuksia käyttäjän luomaan sisältöön. Tarkastelen tutkielmassa, miten meemipoikkeus poikkeaa aiemmin esitetyistä käyttäjän luoman sisällön poikkeuksien malleista. DSM-direktiivin valmistelussa oli vahvasti esillä tarve säännellä uudesta poikkeuksesta. Uusi poikkeus korostaa kahta vapaaehtoista 2001/29/EY-direktiivin tekijänoikeuden poikkeuksista ja rajoituksista. Direktiiviä valmisteltaessa esitettiin myös vaihtoehtoisia ratkaisuja käyttäjän luoman sisällön sääntelyyn. Vaihtoehtoiset ratkaisut sivuutettiin muun muassa sen takia, että verkkoalustojen ei haluttu päästä hyötyvän käyttäjän luoman sisällön poikkeuksesta. Kompromissiin oli kuitenkin painetta, sillä DSM-direktiiviehdotuksen 13 artikla herätti voimakasta vastustusta. Lopputuloksena kolmikantaneuvotteluissa päädyttiin tuomaan näyttävästi esiin uusi poikkeus, jonka todellinen sisältö on melko tyhjä.

Internetlinkittämisen suhde tekijänoikeuteen on puhuttanut pitkään, sillä uudet digitaaliset tekniikat ovat haastaneet tekijänoikeuslain perinteiset periaatteet. Erilaiset tekniset kehitykset ja etenkin internet ovat mahdollistaneet tekijänoikeuksilla suojattujen teosten jäljentämisen ja välittämisen suurelle yleisölle helposti, nopeasti ja ilman kustannuksia. Tekijänoikeudella suojattuja teoksia on suurelta osin saatavana internetissä ja linkitystekniikoita käyttämällä edistetään teoksien vieläkin laajempaa saatavuutta. Linkittäminen on vaikuttavat oikeuden haltijoiden kykyyn suojata teoksiaan tehokkaasti ja asettaa oikeudenloukkaajat vastuuseen. Etenkin erilaiset internetissä tapahtuvat linkittämistekniikat ovat herättäneet kysymyksen siitä, miten tekijänoikeuden taloudellisiin oikeuksiin kuuluvaa yleisölle välittämistä tulisi tulkita verkkoympäristössä, jotta oikeuden haltijoiden riittävän korkea suoja varmistettaisiin. Tekijänoikeuden haltijalle kuuluva yleisölle välittämisen oikeus turvataan EU:n tietoyhteiskuntadirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa. Se suojaa tekijänoikeudellisten teosten välittämisen yleisölle, mukaan lukien teosten saataville saattaminen. Artikla on muotoiltu teknologianeutraalilla tavalla vastaamaan teknologian kehitystä, mistä johtuu, että EUT:lla on tärkeä rooli tulkittaessa kyseisen yksinoikeuden laajuutta. Tutkielman tarkoituksena on löytää vastaus ensinnäkin siihen, millä perusteilla lailliseen materiaaliin linkittänyt voidaan katsoa ryhtyneen tietoyhteiskuntadirektiivin 3 artiklan 1 kohdan tarkoittamaan yleisölle välittämiseen ja toisaalta siihen, millä perusteilla laittomaan materiaaliin linkittänyt voidaan katsoa ryhtyneen tietoyhteiskuntadirektiivin 3 artiklan 1 kohdan tarkoittamaan yleisölle välittämiseen. Linkittämistä koskevissa ennakkoratkaisuissaan EUT on luonut erilaisia kriteerejä yleisölle välittämisen tulkitsemiseksi. Uuden yleisön -kriteerin avulla selvitetään sitä, saavuttaako tietty välittäminen sellaisen uuden yleisön, jota tekijänoikeuden haltijat eivät ole ottaneet huomioon silloin, kun ne antoivat luvan alkuperäiseen välittämiseen. Jos välittäminen ei saavuta uutta yleisöä, ei kyseessä ole tekijänoikeudellista yleisölle välittämistä, eikä siihen siten tarvita oikeuden haltijan suostumusta. Myöhemmässä oikeuskäytännössä EUT:n kehittämiin arviointikriteereihin kuuluu sen arvioiminen, onko tapahtunut yleisölle ’’välittämistä’’, onko kyseinen yleisö ’’uusi yleisö’’, onko välityksen tehnyt ollut tietoinen teoksen mahdollisesta alkuperäisestä laittomuudesta, sekä voiton tavoittelemisen elementti. Tämän lisäksi, jos linkin asettamisella tavoitellaan voitto, oletetaan linkittäjän olleen tietoinen teosten laittomasta alkuperästä. Viimeisimmässä linkittämistä koskeneessa ratkaisussa EUT venytti entisestään oletetun tietoisuuden elementtiä niin, että nyt tekijänoikeusloukkaukseen saattaa riittää vain tietoisuus kolmansien osapuolten tekijänoikeusrikkomuksista. EUT on ottanut yleisölle välittämisen harkitsemisessa ratkaisevaksi arviointikriteeriksi tiesoisuuden elementin. Tutkielman tulosten perusteella voidaan esittää johtopäätös, jonka mukaan linkittämisen sallittavuuden arviointi perustuu hyvin pitkälti tapauskohtaiseen arviointoiin. EUT harkitsee aina kyseisen tapauksen faktojen perusteella, tarkoittaako tietynlainen linkittäminen yleisölle välittämistä. Viimeaikaisen ratkaisukäytännön perusteella vaikuttaa siltä, että EUT kiinnittää huomiota etenkin linkittäjän asemaan ja tarkoitusperiin. Voidaan todeta, että yleisölle välittämisen käsite on tänä päivänä laajempi, kuin mitä se oli ennen EUT:n linkittämistä koskevia ennakkoratkaisuja. Tämä on johtanut siihen, että linkittäjien vastuuta on laajennettu ja toisaalta tekijänoikeuksien haltijoiden suojan tasoa on nostettu.