Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan datan käyttöä keinotekoisten neuroverkkojen harjoitusmateriaalina sekä siinä yhteydessä esiintyviä tekijänoikeudellisia haasteita tekijänoikeusloukkausten näkökulmasta. Tarkastelu kiinnittyy yhtäältä harjoitusmateriaalina käytettävään dataan itsessään, datan suojaamismahdollisuuksiin sekä toisaalta myös keinotekoisissa neuroverkoissa tapahtuviin teknisiin prosesseihin kappaleen valmistamisen doktriinin näkökulmasta. Tarkastelun kohteena oleva aihe on tuore sekä verrattain vähän tutkittu, sillä useimmiten huomio kiinnittyy tekoälysovellusten kautta luotuihin lopputuotteisiin ja niiden suojaamiseen. Näin ollen se, millä materiaalilla tekoälyteknologiaan kuuvia keinotekoisia neuroverkkoja harjoitetaan tai mitä immateriaalioikeudellisia haasteita prosessin alkuvaiheeseen liittyy, on aikaisemmissa tutkimuksissa jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Aihepiirin käsittely tutkielmassa jäsentyy yhden esikysymyksen sekä kahden varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta tapahtuvaan tarkasteluun. Tutkielman esikysymyksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin se, voiko data ylipäätänsä nauttia tekijänoikeudellista suojaa. Esikysymyksen tarkastelun yhteydessä luodaan katsaus myös datan omistajuuteen liittyviin kysymyksiin sekä datan rooliin keinotekoisten neuroverkkojen harjoitusmateriaalina, jolloin sivutaan myös datan saatavuuteen liittyviä haasteita. Tutkielman varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta pyritään selvittämään, onko tekijänoikeusloukkaus mahdollinen käytettäessä dataa keinotekoisien neuroverkkojen harjoitusmateriaalina. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jonka lisäksi tutkielman loppupuolella esitetään de lege ferenda-kannanottoja oikeustilan tasapainottamiseksi. Tutkielman tarkastelussa korostuu harjoitusmateriaalina käytettävän datan luonne sekä se, voidaanko neuroverkkoja harjoittaessa katsoa syntyvän teoskappale, joka indikoisi tekijänoikeusloukkauksen mahdollisuutta. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tekijänoikeusloukkaus on mahdollinen keinotekoisissa neuroverkoissa tapahtuvien prosessien yhteydessä. Tutkielman toisena varsinaisena tutkimuskysymyksenä tarkastellaan, onko esitetty tulkinta tarkoituksenmukainen huomioiden kappaleenvalmistamisen doktriinin alkuperä suhteutettuna digitalisoidumpaan toimintaympäristöön. Tutkielman lopussa hahmotellaan eri ratkaisuvaihtoehtoja oikeustilan selkeyttämiseksi ja tarkoituksenmukaistamiseksi huomioiden sekä sääntelytarve että tasapainon löytäminen eri intressien välillä.

Digitaalisen tekstin ja datan määrä nykyaikana on valtava. Tämän massadatan tehokas analysointi ja hyödyntäminen on teknologisen kehityksen myötä tullut entistä helpommaksi. Tekijänoikeuslainsäädäntö saattaa kuitenkin rajoittaa tekstin- ja tiedonlouhinnaksi kutsuttujen analysointi- ja tutkimusmenetelmien käyttöä. Tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmiin sisältyy nimittäin usein myös kappaleen valmistamista tekijänoikeussuojatuista teoksista tai niiden osista. Voimassa olevassa EU:n tekijänoikeuslainsäädännössä poikkeuksien tai rajoitusten säätäminen tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoituksia varten on jätetty jäsenvaltioiden harkinnan varaan. Jäsenmaiden väliset erot rajoitusten ja poikkeuksien implementoinnissa ovat johtaneet uusien teknologioiden esiinmarssissa hankalaan tilanteeseen; lainsäädännön pirstaloituminen on aiheuttanut epävarmuutta tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytettävyydestä. Euroopan kilpailukyky muiden, yhtenäisempien markkinoiden kanssa saattaa kärsiä liiallisesta tutkimustoiminnan rajoittamisesta ja siihen liittyvästä epävarmuudesta. EU on pyrkinyt tilkitsemään tätä tekijänoikeuslainsäädännön kehikkoa ehdotuksella direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla. DSM-direktiiviehdotus sisältää pakollisen poikkeuksen tekijänoikeuteen tekstin- ja tiedonlouhinnassa. Direktiiviehdotus sai heti huomattavan paljon kritiikkiä, eikä vähiten tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevan poikkeuksen rajatusta soveltamisalasta. Poikkeus soveltuisi tutkimusorganisaatioihin, jotka tekstin- ja tiedonlouhinnan toteuttamiseksi valmistavat kappaleita ja kopioivat teoksista tai muusta aineistosta, johon niillä on laillinen pääsy tieteellistä tutkimusta varten. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä siihen, millä tavoin EU on pyrkinyt vastaamaan teknologian kehitykseen mm. digitaalisten sisämarkkinoiden strategialla. Miksi tekstin- ja tiedonlouhinta voi ylipäätään olla tekijänoikeudellisesti relevanttia, ja millä tavoin EU-lainsäädäntö nykyisellään mahdollistaa tekstin- ja tiedonlouhinnan sovellutuksia? Millä tavoin EU pyrkii DSM-direktiiviehdotuksella sovittamaan yhteen tekstin- ja tiedonlouhintaa toiminnassaan käyttävien organisaatioiden intressit teosten oikeudenhaltijoiden oikeuksiin ja etuihin nähden, ja onko tämä tasapainottelu onnistunut?

Tutkielman aiheena on tekijänoikeuden soveltuvuus tietokoneohjelmiin. Tavoitteena on tarkastella tietokoneohjelmia koskevaa tekijänoikeussääntelyä kansallisella, EU-oikeudellisella sekä kansainvälisellä tasolla sekä tutkia sääntelyn tavoitteita ja perusteluita. Lisäksi tutkielmassa perehdytään merkittävimpiin tietokoneohjelmien ominaispiirteisiin verrattuna muihin teoslajeihin. Tekijänoikeussääntelyn tavoitteiden ja perusteluiden sekä tietokoneohjelmien erityispiirteiden kautta on tavoitteena pohtia, soveltuuko tekijänoikeus suojamuotona tietokoneohjelmiin, eli toteutuvatko sääntelyn tavoitteet ja voidaanko sääntelyä pitää hyväksyttävänä perusteluiden pohjalta. Tutkielma on pääasiassa lainopillinen katsaus tekijänoikeussääntelyyn ja sen tavoitteisiin. Tutkielmassa on kuitenkin hyödynnetty myös oikeushistoriallista lähestymistapaa erityisesti tutkittaessa lainsäädännön kehitystä. Kansainvälisistä sopimuksista ja EU:n tekijänoikeutta koskevasta harmonisoinnista huolimatta tekijänoikeus määräytyy edelleen kansallisten lakien perusteella. Tämä on huomioitu myös tutkielman lähdemateriaaleissa, ja aineistossa on pyritty tasapainottelemaan kansallisten ja kansainvälisten lähteiden välillä. Vaikka tutkielma on oikeustieteellinen, on aiheen tietoteknisen luonteen vuoksi hyödynnetty lisäksi tietotekniikan alan tutkimusta suhtautuen siihen kuitenkin kriittisesti ja vetämättä tällaisesta aineistosta suoria oikeudellisia johtopäätöksiä. Tutkielman merkittävämpänä lopputuloksena on suoja-ajan pituuden aiheuttama ongelma, joka tosiasiassa saattaa estää tekijänoikeussääntelyssä esitettyjen tavoitteiden toteutumisen. Tämän osalta johtopäätöksenä esitetään, että tietokoneohjelmiin voisi paremmin soveltua muista teoslajeista poikkeava lyhyempi suoja-aika. Toisaalta päädytään lisäksi siihen lopputulokseen, että tekijänoikeussääntelylle on tietokoneohjelmien osalta edelleen tarvetta, sillä muut mahdolliset suojakeinot jättävät aukkoja ja puutteita, joita on välttämätöntä paikata lainsäädännöllä.

Tämä tutkielma keskittyy punnitsemaan tekijänoikeuden ja sananvapauden välistä suhdetta sisällön tallennuspalveluiden tarjoajien suorittaman tekijänoikeuden täytäntöönpanon kautta. Suhdetta lähestytään perusoikeudellisen punninnan avulla, jossa toisella puolella on sananvapaus perusoikeutena ja toisella tekijänoikeuden perusoikeusasema omaisuuden suojana. Tutkimuskysymys voidaan tiivistää seuraaviin kahteen osakysymykseen: - Mitä edellytyksiä sisällön tallennuspalveluita tarjoavien välittäjien toteuttamalle suodatusjärjestelmän käytölle seuraa yhtäältä tekijänoikeutta ja toisaalta sananvapautta koskevasta lainsäädännöstä? - Miten nämä edellytykset toteutuvat nykyään käytössä olevissa suodatusjärjestelmissä? Tutkimuksen aihe on rajattu koskemaan ainoastaan sisällön tallennuspalveluiden tarjoajien vastuukysymyksiä, vaikka samat kysymykset ovat olennaisia myös teknisten välittäjien kuten internetoperaattorien osalta. Tarkoituksena on arvioida sisällön tallennuspalveluiden tarjoajien vastuuta yleisesti, mutta keskeisten kysymysten havainnollistamiseksi tutkielmassa tarkastellaan Youtube-videopalvelua ja sen käyttämää Content ID -järjestelmää. Youtube on omalla alallaan erittäin vahvassa markkina-asemassa, ja sen ympärille on muodostunut oma taloudellinen ekosysteeminsä, jossa moni luova työläinen saa tulonsa yksinomaan Youtuben välityksellä julkaistavasta sisällöstä. Youtuben suorittamasta tekijänoikeusvalvonnasta on syntynyt myös oikeuskäytäntöä, ja verkon käyttäjien näkökulmasta sääntelyn ongelmat henkilöityvät usein juuri Youtubeen. Aiheen tarkastelu kyseisen palvelun kautta on tämän vuoksi perusteltua. Tutkimuksessa havaittiin, että nykylainsäädäntö ei velvoita sisällön tallennuspalveluiden tarjoajia käyttämään ennakollisia tekijänoikeudenloukkausten estotoimia. Tästä on EUT suoraan antanut päätöksen. Välittäjille voi kuitenkin muodostua epäsuora velvollisuus ryhtyä toimiin oikeudenloukkausten ehkäisemiseksi, sillä näillä on kuitenkin velvollisuus poistaa palvelustaan aineisto, jonka oikeudenhaltija on välittäjälle kertonut loukkaavan tämän tekijänoikeutta. Suurten volyymien kyseessä ollessa sisällön ennakollinen tunnistaminen voi olla ainoa keino toteuttaa aineiston poistaminen järkevällä tavalla. Laista ei tälle suoranaista estettäkään löydy. Suodatusjärjestelmien käytössä on nykyään olennaisia puutteita. Sisällön tunnistusjärjestelmät eivät kykene täysin luotettavasti tunnistamaan, milloin palveluun ladattava sisältö loukkaa jonkin oikeudenhaltijan tekijänoikeutta. Ongelmana ovat etenkin tilanteet, joissa toisen tekijänoikeudella suojattua teosta on hyödynnetty tekijänoikeuslaissa sallitulla tavalla esim. sitaattioikeuden nojalla tai muunnelmateoksena. Tunnistamisessa ilmenneet ongelmat johtavat tekijänoikeuden sallittujen rajoitusten hyödyntämisen vähenemiseen, ja tämän kautta myös sananvapauden täydellisen toteutumisen estymiseen. Asia on erityisen ongelmallinen siksi, että perustuslaki kieltää suoraan sananvapauden käytön estämisen ennakollisilla estotoimilla. Lisäksi huomiota tulisi kiinnittää sisällön tuottajan mahdollisuuksiin vastustaa aineiston poistamista. Nykyään käyttäjän tili voidaan poistaa kokonaisuudessaan kohtalaisen vähäisen loukkausmäärän johdosta. Tämä on ongelma, mikäli aineiston loukkaavuus alun perinkin on tulkinnanvaraista. Toisaalta sananvapausvaikutuksia lieventää se, että suurin osa tekijänoikeutta loukkaavaksi tunnistetusta aineistosta jätetään palveluihin näkyviin, mutta oikeudenhaltijat saavat tällöin aineiston näyttämisestä kertyvät mainostulot itselleen. Tällöin uudeksi ongelmaksi muodostuu se, että mainostulojen vieminen sisällön tuottajalta loukkaa tämän oikeutta hyötyä henkisen työnsä tuloksista. EU:n komissio on syyskuussa 2016 antanut uuden direktiiviehdotuksen, jossa ehdotetaan, että sisällön tallennuspalveluiden tarjoajien tulisi yhteistyössä oikeudenhaltijoiden kanssa kehittää toimenpiteitä, joilla luvatonta teosten levittämistä voidaan ehkäistä. Käytännössä tämä tarkoittanee erilaisten sisällöntunnistus- ja suodatusjärjestelmien yleistymistä verkkopalveluissa. Vaikka käyttäjien oikeudet sinänsä onkin direktiiviehdotuksessa huomioitu, on vaarana, että oikeudenhaltijoiden avustuksella kehitettävät järjestelmät suosivat oikeudenhaltijoita käyttäjien kustannuksella. Tästä seurauksena on pahimmillaan tekijänoikeussuojan laajeneminen epätarkoituksenmukaisella tavalla ja teosten sallitun käytön väheneminen.

Direktiivi (EU) 2019/790 tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla (DSM-direktiivi) edellyttää jäsenvaltioita varmistamaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen toteutumisen tekijänoikeuden hyödyntämistä koskevissa luovutuksissa. DSM-direktiivin 18 artiklan mukaan, kun tekijät ja esittävät taiteilijat lisensoivat tai siirtävät yksinoikeutensa teostensa tai muun suojatun aineistonsa hyödyntämiseen, heillä on oikeus saada asianmukainen ja oikeasuhteinen korvaus. Tutkielman tutkimusaihe on DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen analysointi, tekijänoikeudellisten luovutusten nykysääntelyn systemointi sekä de lege ferenda –kannanoton muodostaminen periaatteen kansallisesta täytäntöönpanosta. Tutkielman tavoitteena on analysoida ja systemoida DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaate muodostaen samalla käsitys siitä, mitkä varallisuusoikeudelliset periaatteet tulisi ottaa sen kansallisessa täytäntöönpanossa huomioon. Opetus- ja kulttuuriministeriön 27.9.2021 antamassa luonnoksessa hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta esitetään DSM-direktiivin 18 artiklaa täytäntöön pantavaksi nykyisen tekijänoikeuslain 29 §:n yhteyteen. Johtopäätöksenä tutkielmassa esitetään, että tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden heikompaa sopimusasemaa käyttäjäyrityksiin nähden tulee lainsäädännöllisin keinoin parantaa sopimusvapautta kaventaen, ottaen huomioon DSM-direktiivin tavoitteet. Opetus- ja kulttuuriministeriön antama luonnos hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta ei riittävällä tavalla huomioi DSM-direktiivin edellyttämiä parannuksia tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asemaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen osalta.

Tutkielma tutkii tekijänoikeuden ja lähioikeuksien soveltuvuutta suojamuotoina nykyaikaisen heikon tekoälyn tuotoksiin. Tarkastelu tapahtuu erityisesti EU:n näkökulmasta. Tekoäly yksinkertaisesti määriteltynä tarkoittaa teknologioita, jotka yhdistelevät dataa, algoritmeja ja laskentatehoa. Teknologian kehitys on aina ollut tekijänoikeuden muutoksen liikkeelle paneva voima. Tekoälyllä sekä sen tuottamilla teoksilla voidaan nähdä olevan taloudellista potentiaalia ja täten sitä voidaan pitää tekijänoikeuden kannalta relevanttina. Tekijänoikeuden tarkoituksena on suojata teoksen tekijän henkistä luomistyötä, millä oikeutetaan tiettyjen yksinoikeuksien myöntäminen joko luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle. Teoksen tekijän tunnistamisen merkitys korostuu erityisesti tekoälyn tuottamien teosten yhteydessä, sillä useimmissa tekijänoikeustraditioissa ympäri maailmaa teoksen tekijää pidetään myös teoksen ensimmäisenä oikeudenhaltijana. Tutkielma keskittyy tarkastelemaan aihetta kolmen tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäinen tutkimuskysymys tarkastelee sitä, voiko tekoälyavusteisesti tuotettu työ saada tekijänoikeus- tai lähioikeussuojaa? Miten tekoälyn käyttäminen työn luomisessa vaikuttaa omaperäisyysarviointiin? Toinen tutkimuskysymys keskittyy oikeuksien kohdistumiseen: ketä voidaan pitää tekijänä tai tekijänoikeuden haltijana taikka lähioikeuden haltijana? Kolmas tutkimuskysymys tarkastelee sitä, onko tekijänoikeusjärjestelmän ulkopuolelle jäävien tekoälyn tuotosten suojaaminen tarkoituksenmukaista vai olisiko parempi jättää tällaiset työt kokonaan ilman suojaa yleisön vapaaseen käyttöön? Tutkielma esittää, että melko itsenäisestikin tekoälyavusteisesti tuotetut työt voisivat saada tekijänoikeussuojaa. Tekoälyä käytettäessä voidaan tunnistaa kolme eri vaihetta, joissa tekijä voi ilmaista omaperäisyyttään. Suojan arviointi täytyy tehdä tapauskohtaisesti ja lopputulos riippuu käytetystä tekoälyjärjestelmästä ja teoslajista sekä näihin liittyvistä rajoituksista ihmistekijän omaperäisille vapaille ja luoville valinnoille. Näin ollen ei ole mielekästä sulkea kategorisesti kaikki tekoälyavusteisesti tuotetut työt tekijänoikeuden ulkopuolelle. Olemassaolevat lähioikeudet sen sijaan soveltuisivat myös sellaisiin tekoälyn tuotoksiin, joissa ihmisten työpanosta ei voida katsoa olevan tarpeeksi. Tutkielmassa tarkastellaan tekijän vaihtoehdoiksi ohjelmoijaa, käyttäjää, näiden yhteistekijyyttä, omistajaa tai tekoälyä itseään. Tekijänoikeus kohdistuu henkilölle tai henkilöille, jotka ovat tehneet vapaita ja luovia ratkaisuja vähintään jossain teoksen luomisvaiheessa. Ohjelmoijalle ei tulisi osoittaa tekijän-oikeutta tekoälyn tuottamaan teokseen pelkästään tekoälyohjelmiston kehittämisen perusteella. Mikäli tämä on toiminut lisäksi myös käyttäjän roolissa, voi tekijänoikeus olla mahdollinen. Sekä tekoälyohjelmiston omistajalle että tekoälylle itselleen tekijänoikeutta ei tällä hetkellä voi syntyä. Lopuksi tutkielmassa käsitellään sitä, tulisiko tekijänoikeuden ulkopuolelle jäävien tekoälyn tuotosten saada tulevaisuudessa tekijänoikeussuojaa. Eräänä vaihtoehtona tutkitaan uuden lähioikeuden laatimista nimenomaisesti tekoälyn tuotoksille, sillä lähioikeudet suojamuotoina eivät anna yhtä laajaa ja pitkäkestoista yksinoikeutta teoksiin kuin tekijänoikeus. Viimeiseksi tutkielmassa esitetään perusteluita puolesta ja vastaan koskien tuotosten jäämistä kokonaan vaille suojaa (public domain).

Tapaukset, joissa tekijänoikeus on joutunut ristiriitaan kilpailuoikeuden tavoitteiden kanssa ovat yleistyneet niin Euroopan Unionin kuin sen jäsenvaltioiden oikeuskäytännössä. Tähän on syynä paitsi kilpailuoikeuden soveltamisalueen laajeneminen, myös viestinnän kehitys. Kilpailuoikeus on saanut roolin tiedon kulun vapauden puolustajana. Tekijöitä edustavien järjestöjen toiminta on 1990-luvulla ollut kilpailuviranomaisten erityisen kiinnostuksen kohteena. Työn keskeinen kysymys on, mitä kilpailuoikeuden soveltaminen järjestöjen toimintaan merkitsee tekijän suojan kannalta. Kilpailuoikeudellisessa tulkinnassa olennaista on, miten järjestön suhde yksittäiseen tekijään hahmotetaan, Horisontaalisessa suhteessa järjestöt voidaan rinnastaa tekijöiden ammattiliittoihin, joiden tarkoituksena on oikeuksien kollektiivinen suojaaminen suhteessa käyttäjiin. Kilpailuvirasto on tulkinnut järjestöjen toiminnan KRL 6§:n kieltämäksi hintayhteistyöksi. Kilpailuneuvosto on sen sijaan katsonut, että järjestöjen suhde yksittäiseen oikeudenhaltijaan on vertikaalinen. Tekijänoikeusjärjestöt ovat itsenäisiä elinkeinonharjoittajia, jotka ovat KRL 3§:n määräävässä markkinaasemassa. Samalla kilpailuneuvosto totesi, että tekijänoikeuslain tavoite ja tarkoitus on otettava huomioon järjestöjen toimintaa arvioitaessa. Tekijöitä edustavien ammattijärjestöjen ja viestintäyritysten välisiin työehtosopimuksiin on sisällytetty oikeuksien käyttöä koskevia määräyksiä. KRL 2. 1 § sulkee työmarkkinoita koskevat sopimukset lain soveltamisalueen ulkopuolelle. KHO on tuoreessa ratkaisussaan kuitenkin tulkinnut työehtosopimusmääräykset sellaiseksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, johon voidaan soveltaa KRL 9§:n yleissäännöstä. Ratkaisu merkinnee sitä, että KRL:n vaikutus ulottuu aiempaa selkeämmin myös työehtosopimusten tekijänoikeusmääräyksiin. Vertikaalinen näkökulma ohjaa arvioimaan järjestöjen toimintaa teosten leviämisen ja viestinnän kannalta. Yrityksen hallussa tekijänoikeus on kilpailukeino. Järjestöt ovat määräävässä markkina-asemassa suhteessa käyttäjiin ja tekijöihin. Kansallisen ja EY:n oikeuskäytännön valossa käydään läpi tapauksia, joissa järjestöjen on katsottu käyttäneen väärin asemaansa. Yhteisön oikeuskäytännön avulla pyritään hahmottamaan sellaisia tilanteita, joita Suomessa ei vielä ole ehtinyt esiintyä. Tietoverkkostrategiat ja pyrkimykset "informaation valtateiden" luomiseen korostavat osaltaan järjestöjen välittäjäroolia. Samalla digitaalitekniikan käyttöönotto horjuttaa vakiintunutta oikeuksien tasapainoa. Koska digitalisoituminen luo mahdollisuuksia nimenomaan yksittäisille tekijöille ja käyttäjille, on järjestöjen uudistettava lisensointi- ja sopimuskäytäntöjään. Myös julkisen vallan sääntelyä, joka koskee oikeuksien jakautumista tekijöiden, välittäjien ja loppukäyttäjien välillä on arvioitavauudesta näkökulmasta. Digitaalisessa ympäristössä järjestöjen toimintaa ja tekijän yksinoikeuden rajoituksia on entistä vaikeampi perustella markkinoiden toimintaan liittyvillä syillä.

Tutkimuksessa tarkastellaan tekijänoikeuskirjetä nimenomaan loukkaajan tunnistamisen ja kirjeen saajan oikeusturvan kannalta. Vertaisverkossa tapahtuvaan laittomaan jakamiseen puututaan tekijänoikeuskirjeiden avulla. Oikeudenhaltijoiden edustajat esimerkiksi asianajotoimistot lähettävät valvontakirjeitä henkilöille, joiden epäillään loukanneen tekijänoikeutta jakamalla teoksia vertaisverkossa. Kirjeet ovat saaneet negatiivista julkisuutta nimenomaan sen vuoksi, että kirjeitä on lähetetty väärille henkilöille. Tekijänoikeuskirje lähetetään internetliittymän haltijalle, mutta aina liittymän haltija ei ole loukkaaja. Jos kirjeen saaja ei maksa kirjeessä vaadittua korvausta, on mahdollisuus, että asia etenee oikeuteen asti. Kirjeisiin liittyy melko suuri pelotevaikutus; jos kirjeen saaja pelkää, että asia etenee oikeudenkäyntiin asti, hän saattaa maksaa kirjeessä vaaditun summan, vaikka hän ei olisi itse syyllistynytkään tekoon. Jos IP-osoitteesta tapahtunut tekijänoikeuden loukkaaminen on ollut TekijäL 60 a §:n mukaisesti merkittävää, markkinaoikeus velvoittaa operaattorin luovuttamaan kyseisen IP-osoitteen yhteystiedot. Kuitenkin viimeaikainen oikeuskäytäntö on tiukentanut yhteystietojen luovuttamisen linjaa, joka otetaan tutkielmassa huomioon. Mahdollinen loukkaaja tunnistetaan IP-osoitteen avulla, mikä ei ole varma tapa loukkaajan tunnistamiseksi. Jos liittymän haltijan verkko on avoin, eli sitä ei ole suojattu esimerkiksi salasanalla, voi joku muu joka on käyttänyt avointa verkkoa, olla loukkaaja. Tutkielmassa käsitellään viimeaikaista oikeuskäytäntöä, josta ilmenee, millä perusteilla liittymän haltija on joko katsottu tai ei katsottu syylliseksi tekijänoikeuden alaisen materiaalin jakamiseen. Kirjeen saajan oikeusturvan toteutuminen on kyseenalaista. On useita tapauksia, joissa kirjeensaaja on virheellisesti saanut kirjeen. Lisäksi virheellisen kirjeen saajan on vaikeaa todistaa syyttömyyttään jälkikäteen. Tutkielman tavoitteena on muodostaa kattava kuva valvontamenettelyn ongelmakohdista, nykyisestä oikeustilasta sekä kuinka valvontamenettely voisi olla tulevaisuudessa parempaa kirjeen saajan oikeusturvan kannalta.

Saamenpuvulla on merkittävä asema paitsi saamelaiskulttuurin tuntomerkkinä, myös saamelaisten kulttuuri-identiteetin vahvistajana ja kulttuuristen viestien välittäjänä. Saamenpuvun käyttöä määrittelevät saamelaisten yhteisesti hyväksymät tapaoikeuteen perustuvat säännöt. Saamenpukuun on kuitenkin Suomessa kohdistunut saamelaisyhteisön ulkopuolista taloudellista hyväksikäyttöä ja kulttuurista omimista, joka ei huomioi saamenpukuun liittyviä sääntöjä ja merkityksiä. Saamenpuvulle on perinteisenä kulttuuri-ilmaisuna vaadittu oikeudellista suojaa saamelaisten kulttuurisen perusoikeuden toteuttamiseksi ja saamelaiskulttuurin elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Suojakysymystä on lähestytty oikeuskirjallisuudessa muun muassa immateriaalioikeuden näkökulmasta. Immateriaalioikeuksien ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen yhteensovittamisessa on kuitenkin haasteensa, ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen on esimerkiksi vakiintuneesti katsottu kuuluvan public domainin piiriin eli tekijänoikeussuojan ulkopuolelle. Tutkielmassa selvitetään, miten saamenpuvun suojaa voitaisiin kehittää tekijänoikeuslain nykyisten säännösten puitteissa ja toisaalta lain tulkintaa laajentamalla. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat tekijänoikeussuojan saamisen edellytykset, tekijänoikeuden sisältö, tekijänoikeuden voimassaoloaika sekä tekijä eli tekijänoikeuden haltija. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuslain 53 §:n klassikkosuojaa, joka voi erityispiirteiltään soveltua saamenpuvun suojaamiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että olemassa olevan tekijänoikeuslain perusoikeusmyönteisellä, saamelaisten tarpeet ja tapaoikeuden huomioivalla tulkinnalla on mahdollista ulottaa tekijänoikeussuoja ja klassikkosuoja koskemaan myös saamenpukua.

Käsillä olevassa tutkielmassa selvitän, miten käyttäjän asema määräytyy EU:n DSM-direktiivin 17 artiklan valossa tämän hyödyntäessä tekijänoikeussuojaa nauttivaa sisältöä verkkosisällönjakopalveluissa, kun oikeudenhaltija ja verkkosisällönjakopalvelun tarjoaja ovat solmineet lisenssisopimuksen sisällön hyödyntämisestä. Tarjotakseni vastauksen edellä esitettyyn kartoitan ensin, miten uusi vastuujärjestelmä ja ensisijainen lisensointivelvollisuus rakentuvat tekijänoikeussuojaa nauttivan sisällön käytön yhteydessä verkkosisällönjakopalveluissa. Tämän jälkeen selvitän, millä edellytyksillä käyttäjä vastaa verkkosisällönjakopalveluun lataamastaan sisällöstä oikeudenhaltijan ja verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan solmittua lisenssisopimuksen sisällön hyödyntämisestä. Seuraavaksi syvennyn tulkitsemaan, mitä tarkoitetaan käyttäjien toiminnalta edellytetyiltä ei-kaupallisilla perusteilla ja, miten määritellään toiminnasta syntyvien tulojen merkittävyys. Tutkielman lopuksi esitän näkemykseni siitä, mitä lainsäädännöllisiä toimenpiteitä Suomelta edellytetään, jotta kansallinen oikeustila vastaisi 17(2) artiklan merkityssisältöä. Tutkielmassa selvitetyn mukaan, DSM-direktiivin 17 artiklan uusi vastuujärjestelmä perustuu verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan vakinaistettuun asemaan tekijänoikeudellista suojaa nauttivien teosten yleisölle välittäjänä. Sikäli, kun sisällönjakopalvelun tarjoajien toiminta perustuu palvelun käyttäjien tuottaman sisällön ylläpitämiseen sekä optimointiin, sisällönjakopalvelun tarjoajalle on roolinsa perusteella muodostunut ankara vastuu myös käyttäjien suorittamista mahdollisista palvelussa tapahtuvista tekijänoikeuden loukkauksista. Ankarasta vastuusta seuraa, että palvelun tarjoajan on ensisijaisesti hankittava 17(1)2 artiklan nojalla oikeudenhaltijoilta etukäteislupa jatkaakseen oikeutetusti käyttäjiensä sisällönjaon hyödyntämiseen perustuvaa liiketoimintaa. Etukäteisluvasta voidaan 17(1)2 artiklan edellyttämällä tavalla sopia muun muassa lisenssisopimuksella. Kyseinen sopimus kattaa verkkosisällönjakopalvelun tarjoajien toimien lisäksi sisällönjakopalvelun käyttäjien toteuttamat ei-kaupalliset tai ei-merkittäviä tuloja tuottavat teot. Käyttäjä nauttii oikeudenhaltijan ja verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan välillä solmitun lisenssisopimuksen tai muun vastaavan etukäteisluvan nojalla vastuunvapaudesta niin kauan kun sisältöä ei ole tuotettu kaupallisin perustein. Toisaalta tekojen taustalla vaikuttavat kaupalliset intressitkin voivat olla hyväksyttyjä, mutta vain siihen asti, kun lataukset eivät tuota merkittäviä tuloja. Heti, kun käyttäjän sisällöntuotannosta syntyy merkittäviä tuloja, vastaa tämä mahdollisista latausten yhteydessä tapahtuvista tekijänoikeuden loukkauksista tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivin 3 artiklan nojalla. Selvitetyn mukaan 17 artiklan valossa jää tulkinnanvaraiseksi ja kansallisesta implementointiratkaisusta riippuvaiseksi, syntyykö käyttäjälle itsenäinen ja ensisijainen velvollisuus hankkia etukäteislupa oikeudenhaltijoilta, jos sisällönjakopalvelun tarjoaja on täyttänyt kaikki sille 17(4) artiklassa asetetut edellytykset. DSM-direktiivin 17 artiklan epätäsmällisen muotoilun seurauksena syntyy lisäksi oikeudellinen epäselvyys siitä, mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan ei-kaupallisilla perusteilla, joita sisällönjakopalvelun käyttäjien toiminnalta edellytetään. Käyttäjän toiminnan kaupallisten perusteiden arvioinnissa on tutkielmassa esitettyjen tulkintojen ja niiden perusteella syntyneen näkemykseni mukaan syytä kiinnittää huomiota käyttäjän toimimiseen kokonaisuutena. Nähdäkseni kaupallisten perusteiden käsillä olo tulisi selvittää tapauskohtaisesti sekä viime kädessä kokonaisarviointiin perustuvalla tulkinnalla arvioiden myös käyttäjän profiilia sisällönjakopalvelussa esimerkiksi kuluttajana tai elinkeinotoiminnanharjoittajana. Toiminnan kaupallisten perusteiden arvioinnin tukena tulisi puolestaan hyödyntää EUT:n oikeuskäytännössä tehtyjä linjauksia käyttäjän taloudellisten tulosten tavoitteluun liittyen. Voiton tavoittelun lisäksi, verkkosisällönjakopalvelun käyttäjän toiminnan perusteet tulisi katsoa kaupallisiksi aina, kun tämä tavoittelisi minkäänlaista taloudellista tulosta tai hyötyä, toimintatavoista riippumatta. Puolestaan tekijänoikeus-, tavaramerkki-, ja kuluttajansuojalainsäädäntöä peilaten kaupallisina perusteina tulisi pitää toiminnan harjoittamista elinkeinotoiminnan piirissä, toimimista myynnin edistämiseksi ja brändin tunnettuuden kasvattamiseksi sekä sisällön tuottamista markkinointiviestinnän tai mainonnan keinoin. Voiton tavoittelun ei kuitenkaan tulisi olla edellytys kaupallisin perustein toimimiselle. Käyttäjän toiminnasta syntyvien tulojen merkittävyyden arviointi tulisi aina suorittaa tapauskohtaisesti. Merkittävyydelle ei tulisi myöskään antaa tiettyä raja-arvoa. Tulojen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon kaikki käyttäjän tulot, jotka ovat sidoksissa käyttäjän kaupallisten perusteiden arvioinnin yhteydessä todettuun sisällönjakopalvelussa tapahtuvaan kaupalliseen toimintaan. Merkittävien tulojen käsillä olon arvioinnin tulisi täten perustua kokonaisarvioon, eikä suhteessa yksittäiseen lataukseen.