Browsing by Title

Direct GDPR enforcement by supervisory authorities, despite setting global standards for data protection, has amassed considerable criticism concerning the limited impact, inconsistency, and inefficiency in dealing with international GDPR breaches and complaints. The Commission aims to address these issues through additional procedural rules that strengthen cooperative methods of enforcement between supervisory authorities. This contrasts with the ‘Europeanization’ of national enforcement networks, as agency bodies and the Commission have taken larger enforcement roles to ensure the compliance of international actors with post-GDPR legislation such as the DSA. In addressing this tension, this thesis considers the current criticisms of international GDPR enforcement. It then takes inspiration from both the additional procedural rules and the DSA to posit a hypothetical centralized model for GDPR enforcement through an interdisciplinary lens. The hypothetical model is evaluated to consider to what extent a centralized form of the GDPR would solve the international enforcement issues. This thesis finds that issues of procedural inefficiency, international application inconsistencies, and inconsistent remedies could be addressed through a centralized model for the GDPR. A hypothetical model would use the active network chair and more formalized ex-ante measures seen in the DSA through a new Commission DG to streamline international enforcement and reduce divergence in supervisory enforcement processes for national and international cases. These benefits have to be weighed against the strong independence requirements, weak normative justifications, and procedural bloat that would plague the hypothetical model.

Avhandlingens tema är tillverkningsavtal. Köplagen utgår ifrån ett normalköp; där varan existerar vid tidpunkten för köpet. Det innebär att köparen kan undersöka varan innan själva köpet, och om köparen är nöjd med det han ser kan han sedan köpa varan. Efter att varan blivit avlämnad till köparen skall han undersöka varan. Om det visar sig att varan är behäftad med fel eller på något annat sätt inte är avtalsenlig skall köparen reklamera varan till säljaren och göra någon av påföljderna vid fel gällande. Det systemet är inte särskilt välanpassat för tillverkningsavtal i och med att varan som säljs inte finns vid tidpunkten för köpet. Beställaren av varan har därför inte möjlighet att undersöka den vid tidpunkten för ingåendet av köpet. Avhandlingen syftar till att svara på följande frågor: Har beställaren någon rätt att undersöka varan medan den tillverkas eller måste han vänta med undersökningen tills avlämnandet har skett? Vad händer ifall det vid tidpunkten för leveransen visar sig att varan inte är avtalsenlig, har då beställaren en rätt att avvisa leveransen och samtidigt hålla fast vid köpet och kräva att tillverkaren åtgärdar felet? De två forskningsfrågorna är tätt sammanlänkade. I avhandlingens tredje kapitel behandlas beställarens rätt att vid tillverkningsköp undersöka varan innan avlämnandet sker. I fjärde kapitlet behandlas den andra frågan om huruvida beställaren har en rätt att avisa varan ifall den innan avlämnandet visar sig vara behäftad med fel. Då köplagen inte har reglerat dessa frågor har man inom branscherna börjat reglera undersökningsrätten samt avvisningsrätten i sina standardavtal. För att svara på forskningsfrågorna undersöks därför hur de vanligaste standardavtalen har reglerat undersökningen av varan medan den tillverkas och om de ger beställaren någon rätt att avvisa varan. Därefter försöks lösningarna i standardavtalen placeras in i köplagens system. Avtalspraxis visar tydligt att beställaren har både en rätt att undersöka varan med den tillverkas och (oftast) en rätt att avvisa varan med den tillverkas. I regel är undersökningen mer omfattande ju mer komplext tillverkningsavtalet är. Skeppbyggnadsavtal har den mest ingående rätten för beställaren att undersöka varan medan den ännu tillverkas. Där får beställaren följa med hela tillverkningsprocessen från början till slut, och innan leveransen skall fartyget genomgå provturer. Minst rätt att undersöka varan har standardavtalet NL17 som kräver att parterna kommer överens om att undersökning skall ske. Ifall parterna inte avtalat om undersökning, kan beställaren ändå insistera på att få göra det med hänvisning till köplagen 49 §, enligt vilket beställaren skall ges en möjlighet att undersöka varan innan han betalar för den. Undersökningen skall göras så att beställaren med en hög grad av säkerhet kan slå fast att varan är avtalsenlig. Ifall beställaren märker att något inte är avtalsenligt skall han meddela detta till tillverkaren så fort som möjligt. Gör han inte det kan han anses ha förlorat rätten att åberopa felen i ett senare skede, eller så kan han få stå för de extra kostnaderna som uppstår i och med att felen måste åtgärdas i ett senare tillfälle. Skeppsbyggnadsavtal ger en uttrycklig rätt för beställaren att avvisa skeppet ifall det inte är avtalsenligt, och genom tolkning kan man även läsa in en motsvarande rätt i andra tillverkningsavtal. En avvisningsrätt kan även erhållas genom att tolka köplagens 23 § om fasthållande av köp analogt, och låta domstolen efter en intresseavvägning avgöra om det föreligger en avvisningsrätt i det enskilda fallet. Den här lösningen stöds också av köplagen 3 § om att handelsbruk kan fylla ut det enskilda avtalet. Vidare kan stöd till avvisningsrätten sökas i köparens rätt att hålla inne med sin prestation. Då man avgör om det föreligger avvisningsrätt skall man ta i beaktande följande saker: felet måste gå över ens viss tröskel samt att tillverkaren måste ha en skyldighet att åtgärda felet, och det skall gå att göra inom en rimlig tid. Det kan inte föreligga avvisningsrätt vid minsta lilla fel, men tröskel behöver inte heller vara lika hög som hävningströskeln.

This thesis analyses the international law on trafficking in human beings, and its implementation on national level in Finland. Trafficking in human beings consists of three elements, the act, means, and the purpose. This thesis focuses on the element of means, and more specifically on subtle and psychological means such as the “abuse of power or a position of vulnerability”. Trafficking has stereotypically been viewed as only including cases where violence or physical coercion have been used, when in fact, the traffickers often use psychological pressure and other subtle means in order to keep the victims in exploitative situations. The purpose of this thesis is therefore to shed light on the use of psychological means in trafficking, and to study how they have been understood both on international and national law concerning trafficking in human beings, and whether there is a gap between these understandings. The first part of the thesis covers international law on trafficking, and how the definition and object and purpose have developed throughout history. The main source for the international law on trafficking is the UN Protocol to Prevent, Suppress and Punish Trafficking in Persons, Especially Women and Children (the ‘Trafficking Protocol’), which was adopted in 2000, and entered into force in 2003. Since the adoption of the Protocol, the understanding of the element of “means” has continued to develop, and the thesis will therefore look also at more current understandings on the means of trafficking. European regional legal frameworks on trafficking are also discussed briefly. The second part of the thesis then looks at how the international law on trafficking has been implemented and understood in Finland, both on a theoretical and practical level. The focus is on the Finnish Criminal Code and how it has defined trafficking and the element of “means”, as well as how the law has been understood in practice by the national courts. The second part looks at the developments of the national legislation on trafficking, and the discussions and criticism surrounding that. This is supplemented by a case law analysis with a focus on more recent case law on trafficking in Finland. Finland first adopted a definition on trafficking in human beings to its Criminal Code in 2004. A law amendment was made in 2015. The amendment was partly a reaction to criticism against the inadequate legal provision on trafficking and similar crimes from 2004. The aim of the amendment was to broaden the scope of protection of trafficking victims, and to make the criminal law provision more in line with international law on trafficking. The Finnish criminal law amendment from 2015 shows an increased understanding of international law and the elements of “means” of trafficking. This can also be noted in the case law of the national courts. However, there are still a few issues which could be noted both in the legal provisions as well as the interpretations of the courts. The thesis concludes that while improvements have been made with regard to understand the “means” of trafficking within the Finnish national legal systems, the situation is still not perfect. This has mainly been due to two different reasons. One being the dominant stereotype that prostitution would always include some type of coercion and abuse, meaning that cases of trafficking for sexual exploitation are often convicted as pandering, if no overt physical means have been used. The second reason is an overlap in the legal provisions on trafficking and usury, especially concerning subtle means, which leads to confusion as to what crime a specific case amounts to when it is a question between cases of usury and trafficking for forced labour.

The contracts are entered into on a daily basis. In general, a contract is a multipage document laid down in professional language. To examine this document a person has to have at least basic legal skills and/or practical experience of reading/execution of the agreements. When a consumer commits himself to an agreement, the risk of misunderstanding of contractual content appears. As a consequence, this may lead to imbalance between legal rights and obligations of the contractual parties. A drafting party may present the contract in a standard form, force a weaker party to sign the boilerplate or impose unfair terms causing harm and putting a consumer into disadvantageous position. The purpose of this paper is to make an analysis of the mainstream legal instruments in the area of consumers’ protection against unfair terms in business-to-consumer contracts, to show the reaction of legislators and researchers on application of abusive clauses, to support the study with an assessment of relevant case law. Furthermore, the thesis aims to recognize the consequences of unfair terms imposition. The research is mainly focused on the analysis of the Council Directive 93/13/EEC on unfair terms in consumer contracts and other European legal instruments which have been recently proposed. Comparative analysis of unfair contract terms regulation in various legal systems also takes place in the paper. The value of this study consists in a deep analysis of different legal and scholarly sources concerning the issue of consumers’ protection in contracts with a dominant business party, and identification of main conclusions on the problems set forth as objectives of the research.

Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden alaan kuuluvaa ja etenkin moraalisten oikeuksien doktriiniin kiinnittyvää ristiriitaista erityiskysymystä uniikkien ja ainutkertaisten taideteosten hävittämisestä. Vakiintuneen laintulkinnan mukaan uniikin teoskappaleen omistaja voi tekijänoikeuden rajoittamatta halutessaan vapaasti hävittää teoksen siitäkin huolimatta, että teoksen ns. tekijäkunniaa loukkaava muuttaminen on respektioikeuden (TekijäL 3.2 §) nojalla kiellettyä. Tulkinta on peräisin tekijänoikeuslain säätämiseen johtaneesta komiteamietinnöstä 1953:5, jossa todetaan eksplisiittisesti, ettei respektioikeuden mukainen teoksen muuttamiskielto merkitse tekijän oikeutta vastustaa teoksen täydellistä hävittämistä. Hävittämiskysymys otetaan tutkielmassa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Kysymys sisältää Suomessa hyvin vähäiselle huomiolle jätetyn periaatteellisen ja monisäikeisen intressikonfliktin, jonka ratkaisu on oikeusvertailevassakin katsannossa hyvin polarisoitunut. Tutkielmassa nähdään perusoikeuksien tekijänoikeudellisen merkityksen kasvun vaikuttaneen kysymyksen kaltaisten ongelmien punnintaan, minkä vuoksi hävittämiskysymyksen vakiintunutta vanhaa tulkintaa pidetään aiheellisena problematisoida varsinkin nykyaikaisen perusoikeusparadigman perspektiivistä. Tutkielmassa pyritään laaja-alaista ongelmakeskeistä lähestymistapaa, kriittistä perusoikeuskeskeistä lainoppia ja praktista oikeusvertailua tutkimusmenetelmällisinä lähtökohtina käyttäen selvittämään, tulisiko tekijälle nykyisestä tulkinnasta poiketen kuulua oikeus vastustaa tekemiensä uniikkien ja ainutkertaisten teosten rajoituksetonta hävittämistä. Alustavana hypoteesina pidetään myöntävän vastauksen mahdollisuutta. Varsinkin tutkielman loppupuolella omaksuttu normatiivinen tutkimusvire liittää tutkielman myös oikeuspoliittisen de lege ferenda -tutkimuksen alaan. Aiheeseen johdattamisen ja tutkielman teoreettisten sitoumusten erittelyn jälkeen tutkielmassa paneudutaan hävittämiskysymyksen kuvailevampaan taustoittamiseen. Ensimmäisessä varsinaisessa käsittelyjaksossa perehdytään tekijänoikeuden oikeutus-perusteisiin ja paikannetaan tutkimuksen premissien keskeiset oikeudelliset lähtökohdat. Jaksossa syvennytään respektioikeuden nykyiseen ja historialliseen tulkintaan, hävittämiskysymyksen ja respektioikeuden käsitteelliseen erittelyyn ja eräisiin muihin tutkimusongelman käsittelyn tarpeellisiin esikysymyksiin. Erityisen painoarvon saa tekijänoikeuden kohteen perusteellisempi analyysi, sillä (immateriaalisen) teoksen ja (fyysisen) teoskappaleen ontologiset erot ja yhtäläisyydet liittyvät olennaisesti teosten hävittämisvapautta koskevaan keskusteluun ja ylipäätään teoskappaleeseen kohdistettujen muutosten itse teoksessa miellettyihin vaikutuksiin. Myös teoksen hävittämisen aiheuttamaa tekijään kohdistuvaa ja respektioikeuden soveltumisen edellytyksenä olevaa loukkaavuutta pyritään analysoimaan syvemmin. Ennen siirtymistä perusoikeusnäkökulman soveltamiseen edetään tutkielmassa vielä tarkastelemaan hävittämiskysymyksen laajempaa lainsäädännöllistä ja systeemistä lähimaastoa vallitsevan doktriiniin näkökulmasta. Samassa yhteydessä selvitetään myös hävittämisvapauden ja kuvitellun hävittämissuojan kiinnekohtia käytäntöön. Oheisilmiöiden tarkastelu palvelee kahta rinnakkaista tarkoitusta: laajemman kehyksen näkökulmalla pyritään kartoittamaan toisaalta mahdollisen hävittämissuojan tosiasiallista tarvetta ja toisaalta sen järjestelmäsidonnaista yhteensopivuutta. Pääasiallinen tutkimuksellinen painopiste on tekijänoikeuden ja hävittämiskysymyksen perusoikeusmyönteisessä tarkastelussa. Aluksi tehdään selkoa 1990-luvun puolivälin jälkeisen uudistuneen perusoikeusparadigman perusteista. Tämän jälkeen luodaan katsaus perusoikeusajattelun juurtumisesta myös tekijänoikeuteen, ja osoitetaan perusoikeusmyönteisen argumentaation relevanssi myös hävittämiskysymyksen kannalta. Uniikkien teosten hävittämisen sallittavuuden arviointi nähdään muutamien keskeisten perusoikeusperiaatteiden kollisioon palautuvana intressiristiriidan ratkaisuna. Hävittämiskysymyksen arvioinnissa vaikuttavat ainakin omaisuudensuoja, elinkeinovapaus, itsemääräämisoikeus, kunnian suoja, taiteen vapaus, sananvapaus ja kulttuuriperinnön suojeluvastuu, joista kolme jälkimmäistä turvaavat myös tärkeitä julkisia etuja. Kunkin perusoikeuden tutkimusongelmaan suhteutettua painoarvoa ja merkitystä arvioidaan aluksi erikseen ja lopulta tasapainon ja punninnan kautta kokonaisuuden osina. Tutkimuksen loppupuolella syvennytään vielä vertailevaan jaksoon, jossa hävittämiskysymys liitetään laajempaan alueelliseen kontekstiin, ja jossa tutkielman aiemmille löydöksille etistään reaalimaailman viitteitä ja suuntaa-antavia peilauspisteitä. Vertaileva katsaus paljastaa tutkimuskysymyksen monivivahteisuuden, mahdollisten tekijämyönteisten ratkaisuvaihtoehtojen kirjon ja hieman yllättävästikin kysymyksen ratkaisun riippumattomuuden moraalisten oikeuksien järjestelmäkohtaisesta historiallisesta vahvuudesta. Tutkielman keskeiset löydökset ja johtopäätökset esitetään viimeisessä kokoavassa jaksossa. Hävittämisen rajoitukseton salliminen voidaan liittää Suomessa omaisuudensuojan aikaisempaan ylikorostuneeseen asemaan sekä vanhahtavan autoritäärisen oikeuslähteen vakiinnuttamaan kyseenalaistamattomaan tulkintaan, jonka painoarvo ja ajankohtaisuus on mahdollista nähdä varsinkin nykyisen monipuolisen perusoikeusmyönteisen intressipunninnan ihanteen katsantokannasta alentuneena. Esimerkiksi tekijän luoksepääsyoikeuden toteuttamisen takaavaa jonkinlaista lievän hävittämisrajoitusta pidetään Suomessa mahdollisena ja toivottavana de lege ferenda.

EU:n perussopimusten mukaan jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus, on myös unionin kansalainen. Unionin kansalaisen asemaan liittyy lukuisia perussopimuksissa määrättyjä oikeuksia, joita on täsmennetty sekä sekundaarilainsäädännössä että EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Vastaavasti kun henkilö menettää jäsenvaltion kansalaisuutensa, menettää hän myös unionin kansalaisuutensa, ellei hän ole lisäksi jonkin toisen jäsenvaltion kansalainen. Kansalaisuuden saamisen tai menettämisen ehdoista ei kuitenkaan säädetä sen enempää primaari- kuin sekundaarilainsäädännössäkään mitään. Vahvan kansainvälisoikeudellisen lähtökohdan mukaan kansalaisuuden saamista ja menettämistä koskevat ehdot kuuluvat kunkin valtion yksinomaiseen toimivaltaan. Jäsenvaltion kansalaisuuden ja unionin kansalaisuuden välisen kohtalonyhteyden myötä unionin tuomioistuin on kuitenkin todennut, että jäsenvaltioiden tulee käyttää tätä toimivaltaansa unionin oikeuden mukaisesti. Tutkielman pääasiallisena tarkastelun kohteena on EU-tuomioistuimen niin kutsuttu Rottmann-oikeuskäytäntö, jossa jäsenvaltioiden velvollisuuksia unionin kansalaisuuden menettämistä koskevissa tilanteissa on määritelty. Jo kansainvälisestä oikeudesta seuraa vakiintuneesti esimerkiksi velvollisuus välttää kansalaisuudettomuutta. EU-tuomioistuin on Rottmann-oikeuskäytännön perusteella kansalaisuudettomuuden välttämisen sijaan ensisijaisesti kiinnostunut nimenomaan unionin kansalaisuuden menettämisen seurauksista unionin oikeuden kannalta. EU-tuomioistuimen toimivalta ja jäsenvaltioihin kohdistuvat vaatimukset ovat tässä kontekstissa rakentuneet ja laajentuneet asteittain oikeuskäytännön kehityksen myötä. Toisaalta tämän kehityskulun taustalla on havaittavissa oikeuskäytäntöä jo vuosikymmenten takaa. Ne vaatimukset, joita EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö pääsääntöisesti asettaa jäsenvaltioille tilanteissa, joissa päätös tai lainsäädäntö johtaa unionin kansalaisuuden menettämiseen, voidaan ainakin systematisointitarkoituksessa jakaa yhtäältä vaatimukseen legitiimistä syystä ja toisaalta vaatimukseen suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta. Mikäli jäsenvaltio voi perustella kansalaisuuden riistämisen tukeutumalla keskeisiin kansalaisuutta koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, lienee käsillä lähtökohtaisesti legitiimi syy myös unionin kansalaisuuden menettämiseen. Tällöinkin toimien tulee kuitenkin olla suhteellisuusperiaatteen, sellaisena kuin sitä on Rottmann-oikeuskäytännössä täsmennetty, mukaisia. Suhteellisuusarvioinnissa myös perusoikeuskirjan mukaiset perusoikeudet ovat keskeisessä osassa.

Civilprocessen har under de senaste dryga 20 åren genomgått stora förändringar. Tvistemål kan i tingsrätten lösas både genom domstolens avgörande i form av en dom och genom att domstolen stadfäster parternas förlikningsuppgörelse. I rättegångsförfarandet är domstolen skyldig att verka för förlikning. Domstolen kan även verka som medlare i ett förfarande av medling i domstol och stadfästa förlikningar som nåtts i medling utanför domstol. En förlikning som stadfästs av domstolen har samma rättsverkningar som en dom vad gäller laga kraft, ändringssökningsmöjlighet, rättskraft och verkställbarhet och det kan därför hävdas att medling numera är jämställt med rättegången så som tvistlösningsförfarande. Forskningsfrågan för avhandlingen är vilka funktioner som dagens civilprocess i tingsrätten uppfyller. Forskningen bedrivs genom en rättsdogmatisk metod och eftersom ändamålet är att bidra till de allmänna lärorna kan avhandlingen anses vara teoretiskt rättsdogmatisk. Avhandlingen presenterar funktionsdiskurserna som framställts i processrättsdoktrinen och de olika tvistlösningsförfarandena. Genom att fråga om förfarandena uppfyller funktionerna och i sådana fall på vilket sätt och ur vems synvinkel, granskar sedan avhandlingen hur tingsrättens tvistlösningsförfaranden ter sig utifrån processrättsdoktrinens funktionsdiskurser. Avhandlingen granskar även vilka funktionsuppfattningar som hittas i lagförberedelsematerial och speglar tvistlösningsförfarandena i dessa funktionsuppfattningar. Avhandlingen visar att tingsrättens tvistlösningsförfaranden uppfyller många funktioner. Granskningen visar att lagstiftaren uppfattar två huvudfunktioner för civilprocessen, konfliktlösning och rättsskydd, varav rättsskyddsfunktionen bäst uppfylls genom rättegången alltmedan konfliktlösningsfunktionen uppfylls bättre i förlikningsinstitutet, i domstolsmedlingen och i domstolens stadfästelse av förlikning som ingåtts i medling utanför domstol. Domstolskulturen har ändrats och konfliktlösningsfunktionen har blivit allt mer central. I civilprocessen kan tydligt skönjas en utveckling där alternativa tvistlösningsmetoder haft stor inverkan på domstolsväsendet, en utveckling som sammanhänger med att antalet tvistemål i domstolarna minskar. Granskningen i avhandlingen visar att det kan skönjas en viss diskrepans mellan processrättsdoktrinens funktionsdiskurser och dagens omstöpta civilprocess i tingsrätten. Avhandlingen finner att utrymme torde finnas för nya funktionsdiskurser och avhandlingen framför två dylika förslag. Eftersom civilprocessen i tingsrätten idag består av både rättsskipning och förfaranden som influerats av alternativ tvistlösning, är både förfarandegarantier för rättvis rättegång och upplevd rättvisa signifikanta. Därför förespråkar avhandlingen att det till civilprocessens funktioner idag också hör en rättvisefunktion, enligt vilken civilprocessen bör ge antingen objektiv eller subjektiv rättvisa. Eftersom granskningen i avhandlingen visar att domstolens uppgift i dagens civilprocess i relativt stor utsträckning ter sig vara att göra tvistuppgörelser verkställbara, förespråkar avhandlingen också att civilprocessen idag även har en verkställbarhetsfunktion.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukaisissa rakennusurakkasopimuksissa tapahtuvia urakoitsijan suorituksen viivästyksiä erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa viivästys on urakoitsijan ennalta suunnittelema, ja joissa viivästys ulottaa vaikutuksensa rakennusurakkasopimusta edeltäneeseen urakkakilpailuun. Käsittelyn kohteena ovat nimenomaan sellaiset suunnitellut viivästykset, joita voidaan pitää oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta tehokkaina sopimusrikkomuksina. Tehokkaassa sopimusrikkomuksessa sopimuksen välittömille osapuolille ei aiheudu sopimusrikkomuksesta vahinkoa, vaan tilaajalle koituva vahinko viivästyksestä kompensoidaan sopimussakolla, ja urakoitsija laskee etukäteen, kuinka paljon rakennusurakka voi viivästyä, jotta hän tekisi rakennusurakalla voittoa. Itse sopimusrikkomus koskee rakennusurakkasopimusta, mutta ulottaa merkityksensä myös urakkakilpailuun ja erityisesti urakoitsijan menestykseen urakkakilpailussa, minkä johdosta tutkielmassa puhutaan tehokkaasta sopimusrikkomuksesta rakennusurakkasuhteessa. Rakennusurakkasopimuksen sopimusrikkomus voi ulottaa merkityksensä urakkakilpailuun tutkielman mukaan silloin, jos tilaaja suosii mahdollisimman nopeaa urakka-aikataulua, mikä on myös ilmaistu tarjouspyynnössä. Tällöin urakoitsija voi tehdä urakkakilpailussa sellaisen tarjouksen, jonka sisältämässä urakka-aikataulussa urakoitsijan on alkujaankin mahdotonta pysyä ja jonka urakkahintaan on laskettu etukäteen mukaan rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukainen viivästyssakko. Olennaista on myös se, että urakoitsija salaa varsinaisen toimintasuunnitelmansa tilaajalta, sillä näin urakoitsija voi tällaisella vilpillisellä tarjouksella voittaa sellaisen urakkakilpailun, jota urakoitsijan ei olisi mahdollista voittaa totuudenmukaisella ja realistisella tarjouksella. Toimintamallin toimivuus perustuu etenkin siihen, että rakennusurakoissa käytetään usein rakennusurakan yleisten sopimusehtojen viivästyssakkoehtoa sellaisenaan, eikä kyseinen viivästyssakkoehto ole erityisen ankara urakoitsijaa kohtaan. Lisäksi toimintamalli vaatii, että tilaaja on tarjouspyynnössään ilmoittanut voittavan tarjouksen merkittävimmäksi valintaperusteeksi nopean urakka-ajan. Tutkielmassa käsitellään sekä yksityisiä urakkakilpailuja, joihin sovelletaan rakennusalan urakkakilpailun periaatteita, sekä julkisia urakkakilpailuja, joihin sovelletaan lakia julkisista hankinnoista. Menettelyt muistuttavat jossain määrin toisiaan, ja molempien menettelyjen pääasiallinen tarkoitus tutkimuskysymyksen kannalta relevanteilta kohdin on suojata erityisesti urakkakilpailuun osallistuvien urakkakandidaattien oikeuksien toteutumista urakkakilpailussa, eikä niinkään tilaajan tai hankintayksikön oikeuksia, vaikka toki näitäkin suojataan. Tutkimuskysymykset ovat (1) selvittää, onko urakkakilpailun sääntöjen kiertäminen tosiasiassa mahdollista tässä kuvatulla tavalla sekä (2) kuinka tämänlainen toimintamalli voitaisiin kaikkein tehokkaimmin ehkäistä. Asian keskiössä on ennen kaikkea tilaajan tai hankintayksikön mahdollisuus selvittää urakoitsijoiden tarjousten aito toteuttamiskelpoisuus, johon liittyvät urakkakilpailun periaatteiden sekä hankintalain kohdat epäilyttävän alhaisesta hinnasta ja sen merkityksestä tarjouksen hylkäämisperusteena urakkakilpailussa. Tutkielmassa otetaan kantaa siihen, pitäisikö esimerkiksi epäilyttävän nopea urakka-aikataulu olla epäilyttävän alhaisen hinnan ohella tarjouksen hylkäämisperuste niin yksityisissä kuin julkisissakin urakkakilpailuissa, jotta tutkielmassa kuvattua kyseenalaista urakkakilpailutoimintaa voitaisiin ehkäistä. Tutkielmassa käytetään metodina oikeustieteelle tyypillisesti ennen kaikkea oikeusdogmaattista metodia, mutta asioita tarkastellaan niiden luonteen sekä käytännönläheisyyden takia myös oikeustaloustieteellisessä viitekehyksessä. Myös tutkimuskysymykseen (2) pyritään vastaamaan oikeustaloustieteellisiä argumentteja, käytännössä tehokkuusvertailua hyödyntäen.

Tutkielmassa tarkastellaan urakoitsijan vastuun muodostumista räjäytys- ja louhintatöissä syntyvistä vahingoista sekä sopimus- että deliktivastuun osalta keskittyen erityisesti ankaran vastuun mukaan arvioitaviin tilanteisiin. Tutkimuksen metodina on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tarkoituksena on siten voimassa olevaan oikeuteen tukeutuvan argumentaation keinoin esittää tulkintakannanottoja liittyen urakoitsijan vastuuaseman muodostumiseen räjäytys- ja louhintatöissä sekä pyrkiä löytämään toimivat keinot vastuusta vapautumiseksi tai sen rajoittamiseksi. Aiheen rajauksesta johtuen oikeuskäytäntö ja Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 muodostavat olennaisen osan tutkielman oikeuslähdepohjasta. Urakoitsijan korvausvastuu muodostuu lähtökohtaisesti urakkasopimuksen perusteella, jolloin kysymys on pääsääntöisesti tuottamukseen perustuvasta sopimusvastuusta. Sitä vastoin korvausvastuun aktualisoituessa räjäytysvahingoista sopimuksenulkoisen vastuun tilanteissa synnyttää toiminnan luonne itsessään korvausvastuun pääsääntöisesti tuottamuksen olemassaolosta riippumatta. Koska urakoitsijan vastuun tarkempi sisältö riippuu olennaisesti vastuuperusteesta, muodostaa näiden vertailu lähtökohdan tutkimuskysymysten tarkastelulle. Vastuuperusteena ankara vastuu on kehittynyt vahvasti oikeuskäytännössä, eikä kirjoitetun lain tasolla ole tyhjentävästi säännelty sen soveltamisalaa. Edelleen ankara vastuu voi aktualisoitua sopimukseen perustuen. Räjäytys- ja louhintatyöt niissä syntyvine vahinkoineen ilmentävät yhtä vakiintuneimmista oikeuskäytäntöön perustuvista ankaran vastuun soveltamisaloista. Johtuen sopimusvastuun ominaispiirteistä vastuunrajoitusehtoineen ja räjäytys- ja louhintavahinkojen ankaran vastuun pääsääntöisestä luonteesta, aktualisoituu urakoitsijan ankaran vastuun mukainen korvausvastuu räjäytys- ja louhintavahingoista lähtökohtaisesti nimenomaan juuri suhteessa kolmanteen. Kolmannelle aiheutunut ja urakoitsijan ankaran vastuun perusteena oleva räjäytysvahinko kuitenkin usein synnyttää korvausvastuun myös sopimussuhteessa. Korvausvastuun lopullista muodostumista usein monimutkaistaa lisäksi erilaiset rakennusalalle tyypilliset sopimusketjutilanteet. Näin ollen olennaisen osan tutkielmaa muodostaa myös tarkastelu vastuun muodostumisesta sopimusketjussa. Räjäytysvahinkojen olennaisimpina vaikutuksina urakoitsijalle näyttää olevan niiden aiheuttamat välittömät ja välilliset taloudelliset menetykset sekä mahdolliset imagotappiot. Seuraten räjäytysvahinkojen pääsääntöistä ankaran vastuun luonnetta ja verrattain harvoin ilmenevää mahdollisuutta vedota erinäisiin vapautumisperusteisiin, nousee urakoitsijan riskienhallinta olennaiseen rooliin. Tehokkaaseen riskienhallintaan voidaan katsoa kuuluvan niin ennakkovarautumiseen ja suunnitteluun liittyvät kuin jo syntyneiden vahinkojen selvittämiseen kytkeytyvät prosessit mukaan lukien puolustusstrategiat vastuusta vapautumiseksi tai korvausvastuun pienentämiseksi. Ennakkovarautumisen tärkeimpinä yksittäisinä keinoina esille nousevat jo tarjousvaiheessa tapahtuva urakkakohtaisten riskien kartoitus, etu- ja jälkikäteiskatselmukset, työntekijöiden riittävä perehdytys, urakkasuorituksen valvonta sekä korvausvastuun rajoittaminen ja hajauttaminen erilaisin sopimus- ja vakuutusjärjestelyin. Urakoitsijan jälkikäteinen riskienhallinta nousee kuitenkin ennakkovarautumisen ohella merkitykselliseen rooliin, mikä on looginen seuraus räjäytys- ja louhintatöiden luonteeseen kytkeytyvästä vahinkoriskin realisoitumisen verrattain suuresta todennäköisyydestä. Oikeuskirjallisuus ja -käytäntö antavat viitteitä ankaran vastuun käyttöalan laajentumisesta tulevaisuudessa. Koska räjäytys- ja louhintatöiden ja niissä sattuvien vahinkojen osalta oikeustila on nykyisellään varsin vakiintunut ja selkeä, mielenkiintoiseksi nousee kysymys niihin liittyvän ankaran vastuun kehityssuunnasta ja sen vaikutuksista urakoitsijan vastuuasemaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että käytännössä tärkeimmiksi urakoitsijan korvausvastuun muodostumisen hallintakeinoiksi nousevat korvausmaksuvelvollisuuden hallinta sopimus- ja vakuutusjärjestelyin sekä vahingonkärsijän syy-yhteys -näytön taklaaminen, jonka onnistumisessa katselmuksien ja erinäisten tutkimusten asema on merkittävä. Oikeusvarmuuden sekä räjäytys- ja louhintatöiden toteuttamisen luonteen vuoksi nykyisen oikeustilan säilyttäminen osoittautuu merkitykselliseksi, eikä vastuuta tulisi ainakaan ankaroittaa nykyisestä esimerkiksi poikkeuksettoman vastuun suuntaan.

Tutkielmassa tutkitaan rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 30 §:n mukaista urakoitsijan takuuajan jälkeistä vastuuta. YSE 1998 30 § voidaan luokitella vastuunrajoitusehdoksi, sillä siinä vastuun syntyedellytyksiä on muutettu dispositiivisen oikeuden mukaisista, minkä lisäksi todistustaakka on normaalista sopimusperusteisesta korvausvastuusta poiketen vahinkoa kärsineellä eli tilaajalla. YSE 1998 30 §:n mukaan urakoitsija vastaa takuuajan jälkeen sellaisista virheistä, joiden tilaaja näyttää aiheutuneen urakoitsijan törkeästä laiminlyönnistä, täyttämättä jääneestä suorituksesta tai olevan seurausta sovitun laadunvarmistuksen olennaisesta laiminlyönnistä. Lisäksi vastuun syntyminen edellyttää, että tilaaja ei ole kohtuuden mukaan voinut havaita virhettä vastaanottotarkastuksessa eikä takuuaikana. Tutkielmassa tutkimuksen kohteena on se, milloin urakoitsijan työntuloksessa voidaan katsoa olevan virhe ja milloin virhe on sellainen, että tilaaja ei ole kohtuuden mukaan voinut havaita virhettä vastaanottotarkastuksessa eikä takuuaikana. Lisäksi tutkimuksen kohteena on se, milloin urakoitsijan laiminlyönti voidaan luokitella törkeäksi, sekä se, mitä tarkoitetaan täyttämättä jääneellä suorituksella ja sovitun laadunvarmistuksen olennaisella laiminlyönnillä. Sovitun laadunvarmistuksen olennaisen laiminlyönnin osalta keskeistä on se, milloin laadunvarmistuksesta voidaan katsoa sovitun ja milloin sovitun laadunvarmistuksen laiminlyönti voidaan luokitella olennaiseksi. Suomessa ei ole olemassa rakentamista koskevaa säädöstä, jossa määriteltäisiin urakkasopimuksissa noudatettavat keskeiset periaatteet ja säänneltäisiin urakkasopimusten sisältöä sekä toimintaa esimerkiksi ristiriitatilanteissa. Myöskään velvoiteoikeudelliseen lainsäädäntöön ei sisälly rakennusurakoiden ydinkysymyksiä koskevia säännöksiä. Urakkasopimuksia sääntelevän säädöksen puuttumisesta johtuen tilaajia ja urakoitsijoita edustavat rakennusalan etujärjestöt ovat laatineet yhteistyönä urakkasopimuksia sääntelevät YSE 1998 -ehdot. YSE 1998 -ehtojen soveltamista vaikeuttaa kuitenkin se, että sopimusehtojen valmisteluaineisto ei ole julkista. Edellä todetun johdosta tutkimustehtävää tarkastellaan myös yleisten sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta. Tutkimuksen kohteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että vuonna 2016 ilmestyi ensimmäisen urakoitsijan takuuajan jälkeistä vastuuta koskeva korkeimman oikeuden ratkaisu (KKO 2016:79). Korkeimman oikeuden ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko urakoitsija vastuussa virheestä sillä perusteella, että oli olennaisella tavalla laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen. Urakoitsijan vastuuta arvioidessaan korkein oikeus antoi merkitystä muun muassa sille suoritusvelvollisuudelle, johon laadunvarmistus liittyi. Sovitun laadunvarmistuksen olennaisen laiminlyönnin määrittämisen lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisu vahvisti oikeustilaa sen osalta, että urakoitsija ei voi välttää YSE 1998 30 §:n mukaista vastuuta delegoimalla tehtäviään aliurakoitsijalle. Tiivistetysti voidaan todeta, että urakoitsijan työntuloksessa on virhe, mikäli työntulos poikkeaa tilaajan kannalta epäedullisella tavalla siitä, mitä sopijapuolet ovat sopineet urakkasopimuksessa. Lisäksi työntuloksen on oltava rakentamista koskevien säädösten ja hyvän rakentamistavan mukainen. Piileviksi virheiksi voidaan luokitella yleensä sellaiset virheet, jotka kohdistuvat sellaiseen rakenteeseen, jonka päälle on asennettu esimerkiksi pintamateriaaleja. Törkeän laiminlyönnin osalta on vaikeaa määritellä kaikissa virhetilanteissa päteviä arviointikriteerejä, joten törkeän laiminlyönnin arviointi täytyy tehdä tapauskohtaisesti. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon esimerkiksi potentiaalisten vahinkoseuraamusten vakavuus, urakoitsijan tietoisuus riskin aiheuttavasta seikasta ja suhtautuminen riskiin, sekä ammattilaiselle asetettavasta huolellisuustasosta poikkeaminen. Tyypillisesti tilaajan on hyvin vaikeaa osoittaa, että virhe on aiheutunut urakoitsijan törkeästä laiminlyönnistä ja näin ollen kyseiseen vastuuperusteeseen vetoaminen on tilaajan kannalta epävarmin YSE 1998 30 §:n mukaisista kolmesta vastuuperusteista. Täyttämättä jäänyt suoritus on kyseessä silloin, kun urakoitsija on jättänyt osan urakkasopimuksessa sovitusta suorituksesta tekemättä ilman, että asiasta on sovittu tilaajan kanssa, tai että urakoitsija on hyvittänyt tilaajaa rahallisesti. Täyttämättä jäänyt suoritus johtuu usein menettelystä, joka on ollut törkeän huolimatonta. Sovitun laadunvarmistuksen laiminlyönnin olennaisuutta arvioitaessa on annettu merkitystä muun muassa sille, mikä on virheen merkitys koko rakennuksen käytettävyyden ja turvallisuuden kannalta. Lisäksi vaativan rakennuskohteen urakoitsijalta on edellytetty korkeaa huolellisuuden tasoa. Sovitun laadunvarmistuksen olennainen laiminlyönti on keskeinen tekijä arvioitaessa urakoitsijan laiminlyönnin törkeyttä. YSE 1998 30 §:n vastuuperusteet ovatkin monilta osin päällekkäisiä ja tilaajan voi olla virhetilanteessa vaikeaa arvioida sitä, mikä vastuuperusteista on kulloinkin kyseessä.