Browsing by Title

Ruumiin ja sen osien lääketieteellisen hyödyntämisen kasvaessa on yhä ajankohtaisemmaksi tullut kysymys siitä onko ruumiilla oikeuksia tai muita suojattavia intressejä. Ruumiin tai sen osan hyödyntäminen tutkimuksessa, opetuksessa tai jopa elävien hoidossa herättää etenkin lääkintäoikeuden näkökulmasta kysymyksen koskien sitä voiko ruumiilla olla (perus- ja ihmis-) oikeuksia, jotka vaikuttaisivat tutkijoiden, lääkäreiden tai muiden toimintaan näiden käyttäessä ruumiita tutkimus- ja opetustarkoituksiin. Ajatus siitä, että kuolleetkin kykenisivät omaamaan oikeuksia on pääosin suhteellisen tuore. Kuolleen käsittelyä ja oikeuksia koskevia kysymyksiä onkin Suomen lainsäädännössä ja oikeuskirjallisuudessa käsitelty niukasti. Vainajia koskevien säännösten suojelukohteena on usein ollut kuolleen sijasta elävien ihmisten intressien suojaaminen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ensinnäkin sitä onko kuolleilla ihmisarvoa ja koskeeko ihmisarvon loukkaamattomuuden suoja vainajia. Toiseksi pohditaan sitä voidaanko kuolleilla ajatella olevan oikeuskelpoisuutta ja oikeuksia yleisesti. Tutkielmassa ei oteta kantaa siihen mitä oikeuksia kuolleilla voisi mahdollisesti olla, eikä perehdytä siihen miten kuolleita pitäisi käsitellä, mikäli ihmisarvon ja ihmisarvon loukkaamattomuuden katsotaan koskevan vainajiakin. Tavoitteena on siis selvittää hyvin yleisellä tasolla koskeeko ihmisarvo ja sen loukkaamattomuus kuolleita ja voidaanko kuolleilla ajatella olevan oikeuksia. Ensimmäistä kysymystä selvitetään lainopillisesti Suomen näkökulmasta käyttäen tähän perustuslakia (11.6.1999/731), lakia lääketieteellisestä tutkimuksesta (9.4.1999/488, tutkimuslaki) ja lakia ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä (2.2.2001/101, kudoslaki). Lainopilla eli oikeusdogmatiikalla tarkoitetaan oikeustieteen perinteistä ydinaluetta, jonka tutkimuskohteena on voimassaoleva oikeus. Lainopissa selvitetään siis voimassaolevan oikeuden sisältöä. Toista kysymystä selvitetään oikeusteoreettisella otteella käyttäen apuna parhaiten kuolleen oikeuksien olemassaoloa tukevana teoriana ns. intressiteoriaa. Lyhyesti sanottuna intressiteoria liittyy ajatukseen siitä, että oikeudet ovat yhteydessä oikeudenhaltijan intresseihin. Intressiteoriaan pohjaudutaan lähtien siitä oletuksesta, että vainajalla voisi olla voimassaolevia intressejä kuoleman jälkeenkin. Oikeusteoria tutkii oikeustieteen ja oikeuden yleisiä piirteitä ja kysymyksiä. Oikeusteoria käsittelee mm. eri oikeudenaloille yhteisiä oikeusperiaatteita ja käsitteitä. Tutkielman alussa käsitellään lyhyesti kuolemaa yleisesti ja pohditaan sitä millainen merkitys kuolleella ruumiilla on. Tämän jälkeen selvitetään ensin kuolleen henkilön juridista asemaa ja sen kuolleelle suomaa suojaa Suomessa perustuslain tasolla ja toiseksi opetus- ja tutkimuslakien näkökulmasta, jonka jälkeen pohditaan perus- ja ihmisoikeussuojan ulottuvuutta kuolleisiin. Tästä siirrytään selvittämään sitä voidaanko kuolleilla ajatella olevan oikeuksia yleisellä tasolla. Tässä osiossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä tulisiko kuolleilla olla oikeuksia, mihin mahdolliset oikeudet ovat kytköksissä, kauanko ne ovat voimassa, miten tulisi suhtautua ristiriitoihin elävien ja kuolleiden oikeuksien välillä sekä kuka kuolleen oikeuksia ajaisi. Tutkielman loppuosassa käsitellään sitä miten kuolleita voidaan juridisesta näkökulmasta käyttää Suomessa tutkimus- ja opetustoiminnassa ja kuinka ajatus kuolleiden ihmisarvon olemassaolosta vaikuttaa näitä toimintoja koskevassa lainsäädännössä. Tämän tutkielman päätelmänä on, että Ihmisarvoa on pidettävä myös vainajille kuuluvana ehdottomana ja luovuttamattomana oikeutena, joka kuvastaa sitä arvoa, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle tämän tilasta ja statuksesta huolimatta. Ihmisarvon luonne on sellainen, että sen on katsottava säilyvän myös henkilön kuoleman jälkeenkin. Tämä ajatus voidaan perustaa kuolleeseen itseensä liittyvien seikkojen lisäksi ihmisarvon merkitykseen yhteiskunnassa. Ihmisarvon olemassaolo ja sen loukkaamattomuus on tärkein kuollutta suojaava oikeudellinen arvo. Suojan kannalta on kuitenkin tärkeää tiedostaa se, että ihmisarvon loukkaamattomuuden sovellettavuus on kuolleiden osalta suppeampi, kuin elävistä ihmisistä puhuttaessa. Vainajien kohdalla onkin siksi puhuttava ns. residuaalisesta ihmisarvosta. Tässä rajoitetussa muodossaankin ihmisarvon voidaan katsoa kuuluvan kaikille kuolleille ja riippumatta siitä onko vainajalla joku valvomassa vainajan etuja tämän puolesta. Suomen lainsäädännössä perus- ja ihmisoikeudet on perinteisesti katsottu kuuluvan henkilölle vain tämän elinaikana. Suomen lainsäädäntöä on kuitenkin mahdollista tulkita siten, että ihmisarvon loukkaamattomuus ulottuu myös vainajiin. Perustuslain 1 § on tulkittavissa siten, että ihmisarvon loukkaamattomuuden suoja koskee myös kuolleita ihmisiä. Etenkin silloin, jos pykälän voidaan katsoa saavan itsenäisen merkityksen, eikä sitä tulkita vain muiden perusoikeuspykälien taustalla vaikuttavana arvona. Ajatus kuolleiden ihmisarvosta saa lisätukea mm. kudoslain ja tutkimuslain tulkinnasta. Kudoslakia sovellettaessa ihmisarvon loukkaamattomuuden on mielestäni katsottava suojaavan myös kuollutta ihmistä, vaikka tämä ei itse lakitekstistä suoraan ilmenekään. Samoin myös tutkimuslain tulkinnassa voidaan ihmisarvon loukkaamattomuuden katsoa soveltuvan vainajiin.

Vainoamisen kriminalisoimiseksi on maaliskuussa 2013 annettu hallituksen esitys (HE 19/2013 vp), jonka mukaan vapauteen kohdistuvia rikoksia koskevaa rikoslain 25 lukua ehdotetaan täydennettäväksi uudella vainoamista koskevalla säännöksellä. Esitetyn säännöksen mukaan vainoamiseen syyllistyisi henkilö, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Vainoamisesta olisi tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Vainoaminen olisi virallisen syytteen alainen rikos. Tutkielmassa tarkastellaan tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet vainoamisen rangaistavaksi säätämiseen sekä kriminalisoinnin sisältöön. Tutkielmassa pohditaan kansainvälistä velvoittavuutta vainoamisen säätämiseksi rangaistavaksi. Merkittävässä asemassa on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (CETS No. 210), jonka voidaan sanoa olleen lähtölaukaisijana kansallisessa kriminalisoinnissa. Kriminalisoinnin hyväksyttävyyden ja välttämättömyyden arvioimisessa käsitellään oikeushyvien suojelun periaatetta ja etenkin sitä, voidaanko perus- ja ihmisoikeuksista johdetuilla oikeushyvillä positiivisesti perustella kriminalisointia. Perus- ja ihmisoikeuslähtöisen ajattelun vahvistumista kuvaa myös tyypillisesti naisiin kohdistuvan väkivallan käsitteleminen perus- ja ihmisoikeuskysymyksenä. Kansainvälisten velvoitteiden ja vaikutteiden lisäksi tutkielmassa arvioidaan kansallista tarvetta uudelle vainoamista koskevalle erilliskriminalisoinnille. Rikoslain useat rangaistussäännökset voivat tulla sovellettavaksi erilaiseen häirintäkäyttäytymiseen. Rikoslain säännöksistä tutkielmassa käsitellään laitonta uhkausta sekä lähestymiskieltolainsäädäntöä. Vainoamista koskeva säännös tulee olemaan osittain päällekkäinen kyseisten säännösten kanssa, minkä vuoksi tutkielmassa tarkastellaan näiden säännösten suhdetta toisiinsa. Tässä yhteydessä käsitellään myös symbolisen rikoslain kieltoa. Vainoamista koskeva säännös koostuu tahallisuusvaatimuksesta, tekotapoja kuvaavista tunnusmerkeistä, oikeudettomuusedellytyksestä sekä abstraktia vaaraa ja toistuvuutta koskevista edellytyksistä. Osa säännökseen sisältyvistä tunnusmerkistötekijöistä on jokseenkin vieraita Suomen rikosoikeudelliselle järjestelmälle. Vainoamista koskevaa rangaistussäännöstä arvioidaan erityisesti laillisuusperiaatteen epätäsmällisyyskiellon näkökulmasta. Kutakin tunnusmerkistötekijää käsitellään erikseen ja pohditaan, kuinka hyvin ehdotettu säännös täyttää täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimukset. Tutkielmassa käsitellään säännöksen soveltamisessa mahdollisesti aktualisoituvia kysymyksiä ja mahdollisia tulkintavaihtoehtoja sekä esitetyn rikostunnusmerkistön yleisluontoisuuden vaikutuksia rangaistavan käyttäytymisen rajojen määrittämiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan vakavien rikosasioiden sovittelun tilaa Suomessa. Käsittelyssä on rikossovittelulain mukainen valtakunnallisesti organisoitu sovittelu sekä vasta kokeiluluontoisesti toteutettu jälkikäsittelymenettely. Vakavien rikosten sovittelu jakaa mielipiteitä lähinnä siksi, että menettely on vieras perinteisessä rankaisukeskeisessä oikeuskulttuurissamme, jossa rikoksesta seuraavalla rangaistuksella on myös vahva yleisestävä tehtävä rikollisuuden vähentämisessä. Vakavien rikosten sovittelun pelätään vievän pohjan rangaistusjärjestelmältä, vähättelevän uhrin asemaa ja toimivan vain rikoksen tekijän sielunhoitona. Lisäksi huolta aiheuttaa osapuolten oikeusturvan toteutuminen. Rikossovittelu ja jälkikäsittely pohjautuvat restoratiiviseen oikeuteen. Restoratiivinen oikeusajattelu ja restoratiiviset menettelyt perustuvat näkemykseen korjaavuudesta keskustelemisen kautta. Rikosoikeuden ja rikosseuraamusten keskiössä ei tällöin ole syyllistäminen tai rangaistukset, vaan asiantilan palauttaminen kaikille osapuolille mahdollisimman samanlaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tämä tapahtuu mahdollistamalla osapuolten keskinäinen aito ja luottamuksellinen vuoropuhelu, jossa huomioidaan tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, tapauksen ainutlaatuisuus ja vahinkojen korvaaminen tulevaisuussuuntautuneisesti mutta kuitenkin moraalisen oppimisen kautta. Sekä lakisääteisessä rikossovittelussa että jälkikäsittelymenettelyn dialogissa on mukana turvallinen puolueeton sovittelija, jonka tehtävä on kuitenkin toissijainen osapuolten omaan aktiiviseen rooliin verrattuna. Tutkielmassa selvitetään, mitä aikaisempaa tutkimusta ja kirjallisuutta aiheesta on, miten vakavien rikosten sovittelu on Suomessa kehittynyt ja mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti estävät restoratiivisten menettelyjen laajemman hyödyntämisen. Restoratiivisen ideologian piirteitä peilataan rikossovittelun tavoitteisiin ja käytäntöihin seuraamusjärjestelmän eri vaiheissa. Ei ole selvää, että restoratiivisten arvojen pohjalta noussut rikossovittelu aina toteuttaisi näitä arvoja käytännössä. Rikossovittelulla on silti selkeästi annettavaa uhrien oikeuksien turvaamisessa. Restoratiivisten menettelyjen hyödyntäminen vakavien rikosten yhteydessä ei meillä tällä hetkellä tarkoita rangaistusten syrjäytymistä tai radikaaleja seuraamusjärjestelmän muutoksia. Kyse on näyttöön perustuvan humaanin kriminaalipolitiikan eteenpäin viemisestä. Viime vuosina erilaiset restoratiiviset menettelyt ovat yleistyneet myös muualla maailmalla, ja vakavien rikosten sovittelusta on yhä enemmän tutkimustuloksia. Aihe on ajankohtainen, ja tutkielman valossa Suomessa on todennäköisesti luvassa lainsäädäntömuutoksia tai vähintään erilaisia yhteistyömuotoja rikossovittelupalvelujen laajentamiseksi. Tutkielmaan on haastateltu rikossovittelun kehittämisestä vastaavaa oikeustieteen tohtori Henrik Elonheimoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä jälkikäsittelyhankkeesta vastaavaa psykologian tohtori Arja Konttilaa Rikosseuraamuslaitokselta.

Tässä tutkielmassa käsitellään yrityssaneerausmenettelyn vakuusvelkojien vakuuskohteiden arvostamista. Tarkoituksena on selvittää, miten vallitsevaan kohteiden arvostuskäytäntöön on päädytty ja aiheuttaako voimassa olevan, menettelynaikaiset arvonmuutokset sivuuttavan mallin soveltaminen ongelmia. Tutkielmassa keskitytään vakuuskohteiden arvonmuutoksiin nimenomaan saneerausmenettelyn aikana. Käsiteltävä ajanjakso alkaa YSL 71 §:n mukaisesta menettelyn aloittamispäätöksestä ja päättyy saneerausohjelman vahvistamiseen YSL 8 luvun mukaisesti. Niin sanottu velkaselvittely jakaa velallisyrityksen velat saneerausvelkoihin ja menettelynaikaisiin velkoihin sekä edelleen saneerausvelat vakuusvelkoihin ja tavallisiin velkoihin. Tutkielmassa keskitytään saneerausvelkojen velkaselvittelyyn sekä siihen, miten eri velkojaryhmät eroavat toisistaan. Toisin sanoen pyritään selvittämään se, mitä määrittely tiettyyn velkojaryhmään käytännössä merkitsee. YSL lähtee 46 §:n nojalla siitä, että velkojat, joilla saneerausmenettelyn ulkopuolella olisi yhtäläinen oikeus saada suoritus saatavalleen, on saneerausohjelmaan sisältyvissä velkajärjestelyissä asetettava keskenään yhdenvertaiseen asemaan. Toisin sanoen samaan velkojaryhmään kuuluvia velkojia on kohdeltava samalla tavalla. Velkaselvittely suoritetaan vakuusomaisuuden arvostamispäätöksen perusteella ja jako velkojaryhmiin perustuu vakuuden arvon riittävyydelle. Velkojan saatava on siltä osin vakuusvelkaa kuin vakuuden arvo menettelyn alkaessa olisi riittänyt kattamaan velkojan saatavan määrän. Toisin sanoen saneerausvelkoja voi olla samanaikaisesti sekä tavallinen velkoja sekä vakuusvelkoja. YSL ei säädä vakuusomaisuuden arvostusperusteista tai -menettelystä, mutta lain esitöiden sekä oikeuskirjallisuuden mukaan vakuuskohteen arvostamisessa on kyse todennäköisen realisointituloksen määrittämisestä. Käytännössä on yleistä, että kohde arvostetaan niin sanotun going concern -arvon perusteella, jossa omaisuus nähdään osana toimintaansa jatkavaa yritystä. Vakuuskohteet arvostetaan voimassa olevan YSL 3.1 §:n 7 kohdan mukaan menettelyn aloittamishetken perusteella, eikä saneerausmenettelyn aikana mahdollisesti tapahtuvia arvonmuutoksia oteta huomioon. Käytäntöä on perusteltu esimerkiksi sillä, että saneerausmenettelyt kestävät keskimäärin ainoastaan muutaman kuukauden, ja merkittävät muutokset vakuuskohteiden arvossa ovat harvinaisia. Lisäksi saneerausohjelmaehdotuksen laatiminen edellyttää tiettyjen tietojen käsillä oloa, ja keskeinen osa näitä tietoja on tieto vakuusomaisuuden arvosta. Voimassa oleva vakuuskohteiden arvostamiskäytäntö mahdollistaa velkojien yhdenvertaisuuden kannalta kyseenalaisia tilanteita. Voidaan ajatella esimerkiksi tilannetta, jossa menettelyn alkaessa velkojan koko saatavan kattava vakuuskohde menettää menettelyn aikana arvoaan, ja synnyttää teoriassa vakuusvajetilanteen, jota ei kuitenkaan käytännössä huomioida. Toisin sanoen velkoja saa vakuusvelkojan oikeusaseman nojalla täysimääräisen suorituksen myös vakuusvajeosuudelle, joka olisi todellisuudessa alisteinen YSL 44 §:n mukaisille velkajärjestelykeinoille. Saneerausmenettelynaikaisten arvonmuutosten huomiointia on ehdotettu YSL:n valmisteluvaiheessa sekä oikeuskirjallisuudessa. Lisäksi muista Pohjoismaista löytyy esimerkkejä arvonmuutokset huomioivista malleista. Tutkielmassa esitetään nämä seikat huomioiden voimassa olevan vakuuskohteiden arvostuskäytännön vaihtoehto, jossa menettelynaikaiset arvonmuutokset otetaan velkojien yhdenvertaisuuden nimissä huomioon.

Vakuutuksenantajan takautumisoikeudella pyritään toteuttamaan muun muassa korvausvastuun oikeasuhtaista kanavoitumista yhteiskunnassa. Vakuutussopimuslaissa (543/1994), liikennevakuutuslaissa (460/2016) sekä työtapaturma- ja ammattitautilaissa (459/2015) on kussakin säädetty vakuutuksenantajan takautumisoikeudesta tilanteessa, jossa aiheutuneesta vakuutustapahtumasta on vastuussa kolmas henkilö. Takautumisoikeus tarkoittaa sitä, että vakuutetun oikeus vaatia vahingon aiheuttajalta korvausta siirtyy vakuutusyhtiölle, pääsääntöisesti sen maksaman korvauksen määrään asti. Luonnollisten henkilöiden takautumisvastuuta vakuutusyhtiöitä kohtaan on mainituissa laeissa rajoitettu siten, että takautumisvastuu syntyy vain tahallisten tai törkeän tuottamuksellisten tekojen perusteella. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää seuraavat kysymykset: 1) Miten vakuutuksenantajan takautumisoikeus syntyy, millainen se on luonteeltaan ja miten sen ulottuvuutta voidaan määritellä sekä 2) mitä tarkoittaa törkeä tuottamus takautumisoikeuden syntymisen edellytyksenä vakuutusoikeudellisessa kontekstissa. Tutkimuksen metodi on vahvan lainopillinen ja lähdeaineistona on käytetty lakien esitöitä, pääosin suomalaista oikeuskirjallisuutta sekä korkeimman oikeuden tuomioita ja vakuutuslautakunnan ratkaisusuosituksia. Vakuutussopimuslain 75 §:ssä säädettyyn takautumisoikeuteen liittyen käytiin pitkään keskustelua siitä, ovatko luonnollisia henkilöitä koskevat takautumisoikeuden rajoitukset pakottavia vai voiko niistä poiketa vakuutuksenantajan ja vakuutetun välisin sopimuksin. Säännöksen pakottavuus on vahvistettu 1.11.2010 voimaan tulleella lakimuutoksella. Liikennevakuutuslain sekä työtapaturma- ja ammattitautilain tuoreiden kokonaisuudistusten myötä kaikkien mainittujen lakien takautumissäännökset vastaavat sisällöllisesti pitkälti toisiaan. Vakuutusyhtiön takautumisoikeus tulee luonnehtia vakuutetulta siirtyväksi oikeudeksi, jonka sisältöä ja laajuutta tulee arvioida vakuutetun ja vahingon aiheuttajana väliseen vahingonkorvausoikeudelliseen suhteeseen peilaten. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vakuutetun oma myötävaikutus vahingon syntyyn voi vaikuttaa takautumiskorvauksen määrää alentavasti, ja että vahingonaiheuttaja voi puolustuksekseen vedota vakuutusyhtiötä kohtaan samoihin väitteisiin kuin mihin hän olisi voinut vedota vakuutettua kohtaan, jos vakuutusta ei olisi ollut olemassa. Tutkimuksessa käsitellään kysymystä siitä, voidaanko takautumisoikeuden lakisääteisiä luonnollisia henkilöitä koskevia rajoituksia kiertää esimerkiksi erillisellä vahingonkorvaussaatavan siirrolla, jos vakuutettu on ennen vakuutuskorvauksen saamista ehtinyt saada lainvoimaisen suoritustuomion vahingon aiheuttanutta yksityishenkilöä kohtaan, eikä vahingon taustalla olevaa tekoa ole aiheutettu tahallisesti tai törkeän tuottamuksellisesti. Sopimusoikeuden yleisiin oppeihin kuuluvan sopimuksen henkilöllisen ulottuvuuden valossa tällainen takautumisoikeuden jälkikäteinen laajentaminen lienee lain vastaista. Törkeän tuottamuksen sisältöä ja ”alarajaa” on hyvin haastava määritellä. Tuottamusarviointi on rikos- ja vahingonkorvausoikeudessa hyvin samankaltaista, mutta oikeudenalakohtaisia eroja voidaan havaita. Näin ollen törkeä tuottamus voi saada erilaisen sisällön eri oikeudenalojen ja korvaussysteemien sisällä liikuttaessa. Pääsääntönä voidaan todeta, että teon arvioiminen rikosoikeudellisesti törkeän tuottamuksellisesti ylittää myös vahingonkorvausoikeudellisen törkeän tuottamuksen rajan. Sen sijaan rikosoikeudellisen tuottamuksen törkeyden puuttuminen ei automaattisesti tarkoita, etteikö vakuutusyhtiölle voisi syntyä takautumisoikeutta vahingonkorvausoikeudellisen kokonaisharkinnan perusteella. Tutkimuksessa käsiteltyjen korkeimman oikeuden ratkaisujen valossa on selvää, että esimerkiksi vahingon aiheuttajan riskinoton tietoisuus, välinpitämätön suhtautuminen vahinkoseurauksiin ja ihmisten turvallisuuteen sekä aikaisempi kokemus samanlaisista vahingoista voi johtaa törkeän tuottamuksen rajan ylittymiseen. Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännöstä on puolestaan osoitettavissa linja, jonka mukaan törkeän huolimattomuuden rajaa on vakuutusyhtiön takautumisvaateiden osalta pidettävä korkealla, etenkin jos kyseessä on alaikäisen aiheuttama vahinko.

Tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat, milloin vakuutussopimuslain (VSL) 73 §:n mukainen yhden vuoden vanhentumisaika alkaa ja miten vakuutuskorvauksen vanhentuminen on mahdollista katkaista vastuuvakuutuksessa. Lisäksi on selvitetty vanhentumisen katkaisuun liittyviä oikeusvaikutuksia. Tutkimuskysymysten selvittämiseen on haettu lähdetukea oikeuskirjallisuudesta, oikeuskäytännöstä sekä erityisesti Vakuutuslautakunnan (VKL) antamista ratkaisusuosituksista. Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vuoden vanhentumisajan kuluminen alkaa, kun vakuutuksenottajalla on tieto vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Claims made -ehdoilla ei voida rajoittaa vakuutuksenottajan oikeutta vuoden määräaikaan silloin kun laki on pakottavaa. Tieto vakuutuksen voimassaolosta ei ole käytännössä aiheuttanut suuria ongelmia, joten pääsääntöisesti se ei lykkää vanhentumisajan alkamishetkeä. Poikkeuksena voivat olla kuitenkin ryhmävakuutukset. Näissä vakuutettu ja vakuutuksenottaja ovat eri tahoja, joten vakuutetulla ei välttämättä ole tietoa vakuutuksesta, mikäli VSL 76 §:n mukaista ilmoitusvelvollisuutta ei ole noudatettu. Tieto vakuutustapahtumasta ja siitä aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta on sen sijaan aiheuttanut tulkintavaikeuksia ja näihin liittyvät kysymykset ovat olleet runsaasti esillä Vakuutuslautakunnassa. Pääsääntö on, että vanhentumisaika alkaa, kun vakuutuksenottajan on tullut ymmärtää olevansa todennäköisesti vahingonkorvausvelvollinen tietystä vahingosta. Tämä edellyttää, että vakuutuksenottaja saa tiedon, että hän on aiheuttanut vahinkoa sekä tiedon, että vahingonkärsinyt tulee vaatimaan häneltä vahingonkorvausta. Arviointi on vahvasti sidoksissa tapauksen kokonaisolosuhteisiin, joten pääsääntö ei ole ehdoton. Esimerkiksi vakuutuksenottajan asiantuntemukselle on annettu keskeinen merkitys. Ammattimaisen toimijan kohdalla yleensä riittää vahva tietoisuus vahingon aiheuttamisesta. VSL 73 §:n mukainen vanhentuminen on mahdollista katkaista esittämällä vakuutuksenantajalle korvausvaatimus. Korvausvaatimukseen rinnastetaan vahinkoilmoitus. Vahinkoilmoituksen tunnusmerkistön on katsottu täyttyvän suhteellisen helposti. Edellytyksenä on ollut, että vakuutuskorvaukseen oikeutettu on ollut yhteydessä suullisesti tai kirjallisesti vakuutuksenantajaan tai tämän edustajaan ja tästä yhteydenpidosta on käynyt ilmi vakuutuksenottaja, vakuutusyhtiö, vakuutus, jonka perusteella korvausta haetaan sekä pääpiirteissään myös vahinkotapahtuman laatu. Vakuutuksenottajan lisäksi vahinkoilmoituksen tekijä on voinut olla myös vahingonkärsinyt, mikäli hänellä on ollut VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus. Riittävänä on lisäksi pidetty, että vahinkoilmoituksen on tehnyt joku muu kuin korvaukseen oikeutettu, mikäli olosuhteiden perusteella on ollut syytä luotettavasti olettaa henkilön toimivan myös vakuutuksenottajan puolesta. Vahinkoilmoituksen tekemisen jälkeen vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista ei tarvitse enää uudestaan katkaista. Vakuutuskorvaus ei voi enää vanhentua, vaikka vakuutuksenottaja ei vakuutuksenantajan pyynnöstä huolimatta toimittaisikaan tarpeellisia selvityksiä. Vakuutuskorvausvelka voi vanhentua käytännössä vain siinä tapauksessa, että vakuutuksenantaja antaa asiassa kielteisen korvauspäätöksen, eikä vakuutuksenottaja reagoi siihen VSL 74 §:n mukaisen kannemääräajan puitteissa. Vakuutuksenantaja on velvollinen maksamaan vastuuvakuutuskorvausta vain, mikäli vakuutuksenottaja on vahingonkorvausvastuussa. Jos vahingonkorvausvelka vanhenee vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välillä, ei vakuutuksenantajalla enää ole perustetta vakuutuskorvauksen maksamiselle. Vahinkoilmoituksen tekeminen ei vaikuta lähtökohtaisesti vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välisen vahingonkorvausvelan vanhentumiskysymyksiin. Mikäli vahingonkärsineellä on kuitenkin VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus ja hän tekee tarpeeksi yksilöidyn vahinkoilmoituksen vakuutuksenantajalle, katkeaa vahingonkorvausvelan vanhentuminen edellyttäen, että vakuutuksenantaja on noudattanut VSL 67.2 §:n mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa vahinkoilmoituksen tekemisestä vakuutuksenottajalle.

Tutkimuksen aiheena on oikeusturvavakuutuksen vakuutussopimukseen sisältyvät vakioehdot vakuutustapahtuman määritelmästä riita- ja hakemusasiassa sekä rikosasiassa ja useiden vakuutustapahtumien yhdistämisestä. Tutkimuksen keskiössä ovat viimeisimpiin malliehtoihin sisältyvät mainitut vakioehdot sekä markkinoilla olevien oikeusturvavakuutusten vastaavat vakioehdot, jotka ovat jonkin verran eriytyneet malliehtojen sanamuodosta. Eriytyminen on ollut seurausta kilpailun merkityksen korostumisesta vakuutusalalla. Vakuutusehtojen tulkinnan lopputulos määrittää monessa tapauksessa sen, myönnetäänkö haettuun vahinkotapahtumaan oikeusturvaetu. Oikeusturvaedulle on sitä hakevalle monessa tapauksessa suuri merkitys, sillä se mahdollistaa vakuutetun pääsyn oikeuksiinsa. Tämän vuoksi yksittäisen vakuutustuotteen vakuutusehtojen tulkinnan lähempi tarkastelu sekä näiden ehtojen tulkinnan taustalla vaikuttavien periaatteiden jäsentäminen on hyvin perusteltua. Sopimuksen tulkinnan taustalla on sopimuksen sisältöön liittyvä erimielisyys sopimuksen osapuolten välillä. Aluksi pääluvussa kaksi käsittelen sopimuksen tulkintaa yleisesti ja erityisesti vakiosopimusten tulkintaan liittyviä lähtökohtia. Näiden jälkeen siirryn tarkastelemaan vakuutussopimusten vakioehtojen tulkintaa KKO:n ratkaisukäytännön, lautakuntien ratkaisusuosituskäytännön ja oikeuskirjallisuuden avulla. Vakioehtojen osalta osapuolten yhteistä tarkoitusta ei yleensä ole mahdollista löytää, joten vakioehtojen tulkinnan lähtökohtana on usein objektiivinen ja tiukasti sanamuotoon pohjautuva tulkinta. Mikäli sanamuodon mukainen tulkinta ei riitä, on siirryttävä riskinjakotulkinnan alueelle, jossa sovellettavaksi voi tulla epäselvyyssääntö, suppea tulkinta tai oppi yllättävistä ja ankarista ehdoista. Lopulta voi tulla kyseeseen vakuutusehdon kohtuuttomuusarviointi KSL 4:1 tai OikTL 36 §:n mukaisesti. Tutkielman pääluvussa kolme tarkastelen vakuutustapahtuman määritelmän sisältävää vakioehtoa ja siihen liittyviä tulkintaongelmia. Tarkastelen omana kokonaisuutenaan riita- ja hakemusasioiden vakuutustapahtuman määritelmää ja sen sanamuotoon liittyviä tulkintatilanteita. Toiseksi käsittelen omana kokonaisuutenaan rikosasioihin liittyvää vakuutustapahtuman määritelmää ja siihen liittyviä tulkintatilanteita. Riita- ja hakemusasioiden osalta keskiössä on se, voiko vakuutettu näyttää vakuutusehdoissa määritellyn riidan syntyneen. Rikosasioissa suojataan lähtökohtaisesti asianomistajaa tämän esittäessä yksityisoikeudellisia vaatimuksia rikosprosessin yhteydessä. Sen sijaan oikeusturvavakuutus on rikosasioissa syytetyn vastaajan käytettävissä vain poikkeuksellisesti. Tarkastelussa käy ilmi, että ehdon sanamuoto ei ota huomioon riita- sekä hakemusasioiden ja rikosasioiden välimaastoon sijoittuvia tilanteita. Näissä tilanteissa ongelma ratkaistaan soveltamalla epäselvyyssääntöä vakuutusyhtiön vahingoksi. Toisaalta ongelmia liittyy myös niihin tilanteisiin, joissa vakuutustapahtuman taustalla oleva riidan tai vaatimuksen peruste täytyy paikallistaa. Neljäs pääluku käsittelee useiden vakuutustapahtumien yhdistämisen mahdollistavaa vakuutusehtoa ja sen tulkintaa. Tulkintatilanteet liittyvät tämän vakuutusehdon osalta monesti siihen, onko vakuutustapahtumat katsottava samanperusteisiksi. Samanperusteisuuden edellytyksenä on, että vakuutustapahtumien taustalla on sama oikeustoimi, oikeudenloukkaus, tapahtuma tai olosuhde. Näistä vaikeimmin määriteltävissä ovat olosuhde ja tapahtuma. Haastavissa tapauksissa merkitystä saa se, onko olosuhde tai tapahtuma riittävän yksilöity ja loogisesti yhdistettävissä vakuutustapahtumiin. Toisena merkittävänä osiona on sen selvittäminen, voidaanko kanteiden kumulaation taustalla oleva kanteiden samanperusteisuuden arviointi jotenkin yhdistää vakuutustapahtumien samanperusteisuuden arviointiin. Lyhyesti näkemykseni tähän on se, että näitä kahta arviointia ei voi yhdistää, koska ne tehdään erilaisista lähtökohdista käsin. Vakuutustapahtumien samanperusteisuutta koskevan arvioinnin sekoittaminen tuomioistuimen kumulaatiosäännösten soveltamiseen toisi tullessaan huomattavia ongelmia. Johtopäätökset sisältävässä viimeisessä pääluvussa vedän yhteen edellisten lukujen keskeisimmät tutkimustulokset. Otan viimeisessä luvussa myös kantaa vakuutuslautakunnan ratkaisusuositusten oikeuslähdeopilliseen asemaan ja oikeusturvavakuutuksen vakuutusehtojen eriytymisen ja kahden vuoden säännön väliseen yhteyteen.

I Finland finns det olika företagsformer som t.ex. personbolag och aktiebolag. Beroende på företagsform variera bl.a. inkomstbeskattningen. Som exempel tillämpas olika skattesystem på personbolag och aktiebolag. I rättslitteraturen har olika företagsformers inkomstbeskattning diskuterats varav det har påpekats att företagsformers inkomstbeskattning är bl.a. oneutralt och orättvis. Speciellt personbolag diskrimineras i jämförelse med aktiebolag. Därtill har det nyligen kommit lagändringar som väcker intresse för just bolagsformen aktiebolag eftersom bl.a. grundandet av aktiebolag förenklats och sålunda förutses valet av aktiebolag öka. Syftet med denna avhandling är att reda ut hur inkomstbeskattningen regleras i personbolag och aktiebolag samt belysa företagsformernas skillnader. Dessutom är syftet att reda ut hur ett personbolag ändras skatteneutralt till ett aktiebolag. I avhandlingen granskas regleringen utifrån ett existerande företag som är ett kommanditbolag. På basis av case företagets situation har även forskningsfrågorna formulerats. Avhandlingen ska besvara när det finns grundade anledningar att ändra företagsform för att minimera inkomstbeskattningen och hur förverkligas ändring av företagsform så att skattepåföljder undviks. För att besvara forskningsfrågorna har regleringen tillämpats på case företaget och genom olika jämförelsekalkyler har slutsatserna övervägts. Beroende på case företagets resultat varierade företagsformernas skattebelastning. Då case företagets resultat var mindre skatteåret 2017 var det inga större skillnader i företagsformernas skattebörda medan det skatteår 2018 var större skillnader i företagsformernas skattebörda. När case företagets resultat var över 70 000 euro var inkomstbeskattningen lägre i aktiebolaget. Case företagets resultat förväntas öka i framtiden och sålunda finns det grundande anledningar att ändra företagsform för att minimera inkomstbeskattningen. För att ändring av företagsform ska ske utan skattepåföljder ska företaget handla i enlighet med lagens bestämmelser. Det är bl.a. viktigt att case företagets verksamhet, tillgångar och skulder samt ägare huvudsakligen fortsätter på samma sätt i aktiebolaget såsom i kommanditbolaget. Eftersom case företaget ska fortsätta huvudsakligen såsom tidigare kan kommanditbolaget ändras till ett aktiebolag skatteneutralt. Utifrån dessa slutsatser anser jag att case företaget borde ändra verksamhetsform till aktiebolag fr.o.m. 1.1.2020 och sålunda minimera inkomstbeskattningen. Följaktligen är detta min handlingsrekommendation till case företaget.

Valikoivilla jakelujärjestelmillä tarkoitetaan jakelujärjestelmää, jossa toimittaja valitsee jakelijansa etukäteen asettamiensa tiettyjen kriteerien perusteella. Valikoivassa jakelujärjestelmässä toimittaja voi kieltää jakelijoitaan myymästä tuotteitaan valtuuttamattomille jälleenmyyjille. Sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta 101(1) artikla kieltää yritysten väliset sopimukset, joiden tarkoituksena on estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua sisämarkkinoilla. Artikla kieltää myös sopimukset, joilla on tällainen vaikutus. Koska 101(1) artiklan kielto käsittää suuren määrän myös hyödyllisiä sopimuksia, jotka lisäävät tehokkuutta, kiellosta on olemassa laaja 101(3) artiklaan perustuva poikkeussääntely. Tutkielman aiheen kannalta keskeisin poikkeus on komission asetus (EU) N:o 330/2010, Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tiettyihin vertikaalisten sopimusten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmiin, joka soveltuu myös valikoiviin jakelujärjestelmiin. Valikoiva jakelujärjestelmä voi perustua joko laadullisiin valintakriteereihin, jolloin jakelijoiden määrää ei rajoiteta millään tavoin etukäteisesti, mutta järjestelmä voi olla myös määrällinen. Määrällisessä valikoivassa jakelujärjestelmässä toimittajan asettamat kriteerit rajoittavat jakelijoiden määrää jollain tavalla. Komission suuntaviivoissa ja oikeuskäytännössä on linjattu, että laadullisissa valikoivissa jakelujärjestelmissä valintakriteerien tulisi noudattaa ”laadullisia, objektiivisia perusteita, jotka koskevat samalla tavalla kaikkia mahdollisia jälleenmyyjiä, jotka asetetaan kaikkien mahdollisten jälleenmyyjien saataville ja joita ei sovelleta syrjivällä tavalla”. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia valikoivia jakelujärjestelmiä ja erityisesti niiden oikeutuksen arviointia sekä sallittujen valintakriteerien tarkempaa sisältöä. Lisäksi koska samoja rajoituksia voidaan asettaa joko valintakriteereillä että jakelusopimuksiin asetettavilla sopimusehdoilla, tutkielmassa käsitellään myös tyypillisimpiä jälleenmyynnille asetettuja rajoituksia. Valikoivien jakelujärjestelmien legitimointia tutkitaan ensin yleisesti sen kilpailua edistävien vaikutusten sekä järjestelmän välttämättömyyden kautta. Sen jälkeen tutkielmassa siirrytään yksityiskohtaisempaan eri tuoteryhmien tarkasteluun. Valikoivien jakelujärjestelmien on perinteisesti katsottu olevan oikeutettuja silloin kun kyse on teknisesti monimutkaisista tuotteista tai niin sanotuista ylellisyystuotteista. Lisäksi voidaan erottaa vielä tuotteet, joiden jakelun erityispiirteet saattavat edellyttää jakelun valikoivuutta. Tutkielmassa pyritään konkreettisemmin tutkimaan, mitä rajoja eri tuoteryhmille voidaan vetää ja mitä ne pitävät sisällään. Lisäksi pohditaan tapauksen C-439/09 Pierre Fabré Dermo Cosmétique SAS v. Président de I’Autorité de la Concurrence merkitystä ja ylellisyystuotteiden asemaa valikoivan jakelujärjestelmän oikeuttavana tuoteryhmänä. Toimittajan valitessa jälleenmyyjiä laadulliseen valikoivaan jakelujärjestelmäänsä sen tulisi soveltaa objektiivisia laadullisia perusteita, joita tulisi soveltaa tasapuolisesti kaikkiin halukkaisiin jakelijoihin sekä niiden soveltamisen tulisi olla syrjimätöntä. Valintakriteerien tulisi olla myös kaikkien potentiaalisten jälleenmyyjien saatavilla. Tutkielmassa tullaan selvittämään, mitä edellä mainituilla edellytyksillä on oikeuskäytännössä nimenomaisesti vaadittu. Osiolla on merkitystä myös määrällisten valikoivien jakelujärjestelmien kohdalla soveltuvin osin. Valintakriteerien osalta tutkielmassa eräs tutkimuskysymys on, onko EUT:n tuomiolla asiassa C-158/11 Auto 24 SARL vastaan Jaguar Land Rover France SAS1 ollut laajempaa merkitystä muun muassa valintakriteerien objektiivisuuden arviointiin. Tapausta pohditaan myös valintakriteerien saatavuuden osalta, sillä siinä katsottiin, että kriteerien julkisuus saattaisi edesauttaa kolluusiota. Tutkielmassa käydään myös läpi yleisimpiä jälleenmyynnille asetettavia rajoituksia, koska ne ovat sellaisia, että niiden toteutus olisi ollut mahdollista myös valintakriteerien kautta. Erityishuomio kiinnittyy verkkokaupan sääntelyyn, sillä se on ollut EU:n toimielimien että kansallisten viranomaisten kiinnostuksen kohteena. Tutkielman laajuuden vuoksi tarkastelu tulee keskittymään pääasiallisesti Euroopan unionin toimielinten ja eurooppalaisten kansallisten kilpailuviranomaisten ja tuomioistuimien käytäntöön. Siitä huolimatta, että tutkielmassa käytetään kansallisia tuomioistuinpäätöksiä, tutkimuksessa ei ole varsinaista vertailevaa näkökulmaa eri maiden välillä johtuen EU-oikeuden etusijasta, kansallisen oikeuden identtisyydestä EU-oikeuden kanssa ja soveltamiskäytäntöjen huomattavasta samankaltaisuudesta.

Euroopan unionin valtiontukia koskeva sääntely perustuu tukien periaatekieltoon, joka ilmenee SEUT 107 (1) artiklasta. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan neljän tukea koskevan edelly-tyksen on täytyttävä yhtäaikaisesti. Nämä neljä kriteeriä ovat tukitoimen lähde, valikoivuus eli selektiivisyys, kauppakriteeri ja vaikutus kilpailuolosuhteisiin. Tarkastelen tutkielmassani toimenpiteen valikoivuutta yhtenä valtiontuen tunnusmerkistötekijä-nä. Valtion toimenpidettä pidetään valikoivana silloin kun se suosii jotakin yritystä tai tuotan-nonalaa. Siten tiettyihin yrityksiin tai tiettyyn toimialaan sovellettavat toimenpiteet ovat kiellet-tyjä, sillä muut yritykset tai talouden alat eivät hyödy kyseisistä toimenpiteistä. Sen sijaan ylei-set toimenpiteet eli jäsenvaltioiden toimenpiteet, jotka vaikuttavat tasapuolisesti kaikkiin talou-dellisiin toimijoihin, jäävät lähtökohtaisesti SEUT 107 (1) artiklan mukaisen valtiontukiarvioin-nin ulkopuolelle. Tutkielman alussa käsittelen yleisesti valtiontuen käsitettä ja luon katsauksen kaikkiin neljään valtiontuen edellytykseen. Seuraavaksi käsittelen valikoivuuden käsitettä ja pyrin selvittämään, miten valikoivat toimenpiteet eroavat yleisistä toimenpiteistä ja mikä valikoivuuskriteerin suhde on muihin valtiontuen tunnusmerkistötekijöihin. Tämän jälkeen tarkastelen alueellisen eli maan-tieteellisen valikoivuuden käsitettä ja tutkin, mikä merkitys jäsenvaltioiden alueyhteisöjen to-teuttamilla toimenpiteillä on ja miten oikeuskäytäntö on tältä osin muotoutunut. Viimeisenä tarkastelen aineellisen valikoivuuden käsitettä ja pyrin selvittämään, miten oikeuskäytännössä arvioidaan verotuksellisten toimenpiteiden valikoivuutta erityisen valikoivuustesti avulla. Tutkimuksen tarkoituksena on tulkita ja systematisoida valikoivuuden käsitettä ja selvittää, mi-ten valikoiva toimenpide tunnistetaan sekä miten valikoivuusarviointiin liittyvä oikeuskäytäntö on kehittynyt.