Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan työsyrjintädirektiivin tarkoittamaa uskontoperusteista välillistä syrjintää EU-oikeudellisen oikeuskäytännön avulla. Tutkielma pyrkii systematisoimaan EU-tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön mukaista välillisen syrjinnän kiellon soveltamislinjausta sekä tarkastelemaan välillisen syrjinnän kiellon toimivuutta yhdenvertaisuuden takaajana. Samalla pyrkimyksenä on kriittisen lainopin keinoin analysoida tarkasteltavana olevan EUT:n ja sitä tukevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön ilmentämää yhdenvertaisuuskäsitystä. Tutkielmassa havaitaan EUT:n sallivan välillisesti eriarvoisen kohtelun oikeuttamisen uskontoperusteisissa työsyrjintätapauksissa laaja-alaisin perustein. Uskonnollista syrjintää koskevan oikeuskäytännön perusteella voidaan todeta, että oikeuttamisperusteiden eritahtisuuden vuoksi välillisen syrjinnän kielto ei kykene takaamaan yhdenvertaisuuden toteutumista välittömän syrjinnän kiellon tapaan. Oikeuskäytännön tarkastelu kriittisen lainopin keinoin osoittaa puolestaan tuomioistuinten tarkastelukulman olevan korostuneesti kiinni muodollisessa yhdenvertaisuuskäsityksessä sekä ilmentävän elinkeinonvapauden korostunutta perusoikeudellista asemaa ja uskonnon identiteettipoliittista merkitystä välillisen syrjinnän kiellon soveltamisessa.

Välimiesmenettely on tuomioistuimen ulkopuolinen riidanratkaisukeino, jossa voidaan selvittää ja ratkaista yksityisoikeudellisia riita-asioita. Välimiesmenettelyn yksi keskeisimpiä periaatteita on asianosaisautonomia. Välimiesten on asian käsittelyssä noudatettava, mitä asianosaiset ovat menettelystä sopineet. Jos asianosaiset eivät ole sopineet mitään tai eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten menettely on järjestettävä, on välimiehillä laaja harkintavalta, välimiesmenettelylain (VML) säännöksiä noudattaen ja ottaen huomioon tasapuolisuuden ja joutuisuuden vaatimukset, päättää asian käsittelyssä noudatettavasta menettelystä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko välimiehillä oikeus määrätä suullinen käsittely järjestettäväksi virtuaalisena sellaisessa tilanteessa, jossa yksi osapuoli vastustaa tällaista käsittelyä. Tutkimuskysymystä lähestytään tarkastelemalla sitä, voiko tällainen menettely vaarantaa asianosaisen VML 22 §:ssä säädettyä oikeutta tarpeelliseen asianajotilaisuuteen. Aihetta lähestytään aluksi tarkastelemalla sitä, millä edellytyksin välimiesmenettelyssä voidaan järjestää suullinen käsittely. Välimiesmenettelylaissa ei ole nimenomaista säännöstä suullisen käsittelyn järjestämisestä, mutta ilman nimenomaista säännöstäkin, on suullinen käsittely usein järjestettävä, jos asianosainen sitä pyytää. Jos välimiehet eivät suostu asianosaisen pyyntöön, on riskinä, että asianosainen kokee, ettei hänelle ole varattu tarpeellista asianajotilaisuutta. Jos välimiesmenettelyssä on järjestetty suullinen käsittely, on se tyypillisesti järjestetty niin, että kaikki osapuolet ovat fyysisesti paikan päällä. Covid 19 -pandemian takia suullisia käsittelyitä on kuitenkin jouduttu järjestämään virtuaalisesti, jotta vaatimus menettelyn joutuisasta käsittelystä on saatu toteutettua. Mitään ongelmaa ei ilmene, jos kaikki osapuolet suostuvat virtuaaliseen käsittelyyn. Vastaavasti asianosaiset voivat sopia, ettei virtuaalista käsittelyä voida järjestää. Yhtä mieltä olevilla asianosaisilla on autonomiansa perusteella mahdollisuus päättää menettelyn järjestämisestä niin kuin haluavat. Ristiriita ilmeneekin vasta siinä tilanteessa, kun yksi asianosainen nimenomaan vastustaa virtuaalista menettelyä eli joudutaan tilanteeseen, jossa ei päästä yhteisymmärrykseen sovellettavasta menettelystä. Tämä ongelma kulminoituu VML 22 §:n tarkasteluun. Tutkielmassa tarkastellaan välimiehen harkintavallan ja tarpeellisen asianajotilaisuuden välistä suhdetta. Tarkoituksena on havainnollistaa, mitä tarpeellisella asianajotilaisuudella käytännössä tarkoitetaan, miten huolehditaan riittävän asianajotilaisuudesta varmistamisesta (virtuaalisessa menettelyssä) ja miten huomioidaan myös muut menettelyn intressit kuten riidan joutuisa käsittely. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan, miltä osin virtuaalinen käsittely, joka on järjestetty vastoin yhden osapuolen suostumusta voi johtaa moitekanteen menestymiseen VML 41.1 §:n 1 tai 4 kohdan nojalla. VML 41.1. §:n 1 kohtaa voidaan soveltaa tilanteessa, jossa välimiehet eivät noudata sitä, mitä asianosaiset ovat käsittelysopimuksessaan sopineet asian käsittelystä. Koska asianosaiset harvoin ovat laatineet nimenomaista käsittelysopimusta on VML 41.1. §:n 4 kohta tutkielman kannalta kiinnostavampi, eli tilanne, jossa välimiehet eivät ole varanneet asianosaiselle tarpeellista asianajotilaisuutta. Se, että moitekanne käytännössä menestyisi 4 kohdan perusteella, vaatii kuitenkin suhteellisen painavia perusteluja ja vakavia menettelyllisiä virheitä eikä virtuaalinen käsittely ainakaan sellaisenaan itsenäisenä perusteena johda välitystuomion kumoamiseen. Tarkastelun kohteena on myös ns. New Yorkin yleissopimus. Yleissopimuksen mukaan välitystuomion tunnustaminen ja täytäntöönpano voidaan evätä, jos asianosainen on ollut estynyt ajamasta asiaansa. Lähtökohtaisesti asianosainen on ollut estynyt ajamasta asiaansa vain tilanteissa, jossa on kyse vakavasta epäoikeudenmukaisuudesta tai radikaalisesta poikkeamasta tavanomaisista due process -vaatimuksista, joten lienee epätodennäköistä, että virtuaaliset menettelyt olisivat kategorisesti peruste välitystuomion täytäntöönpanon tai tunnustamisen epäämiselle New Yorkin yleissopimuksen nojalla. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, ettei virtuaalisiin suullisiin käsittelyihin jopa vastoin yhden osapuolen suostumusta sinänsä liity ongelmaa tarpeellisen asianajotilaisuuden näkökulmasta. Arvio tarpeellisen asianajotilaisuuden täyttymisestä on kuitenkin tehtävä aina tapauskohtaisesti. Ratkaisuksi esitetään, että välimiesmenettelylakiin lisättäisiin säännös suullisen käsittelyn järjestämisestä, jollainen useimpien maiden välimiesmenettelylakeihin sisältyykin ja lisäksi lisättäisiin säännös virtuaalisten käsittelyiden käytöstä suullisissa käsittelyissä.

Välimiesmenettely on vaihtoehtoinen riidanratkaisukeino, jonka merkitys on suuri erityisesti elinkeinoelämän piirissä. Sen etuihin kuuluu mm. menettelyn nopeus, joustavuus sekä tarkoituksenmukaisuus. Menettely perustuu pitkälti osapuolten sopimusvapauteen, jonka mukaan osapuolet voivat välityssopimuksen tekemällä sopia, että heidän väliset riitansa ratkaistaan tuomioistuinmenettelyn sijasta välimiesmenettelyssä. Useimmiten menettelystä sovitaan jo ennen mahdollisten riitojen aktualisoitumista ottamalla välityslauseke osaksi osapuolten välistä liike-sopimusta. Käytännössä välityslausekkeet jäävät usein sisällöltään tukinnanvaraisiksi, sillä niiden laatimiseen ei sopimusneuvotteluissa kiinnitetä riittävästi huomiota. Eniten epäselvyyksiä on käytännössä aiheutunut välityslausekkeen soveltamisalasta eli siitä, mitä osapuolten välisiä riitoja se koskee. Välityslausekkeen huolimaton laadinta aiheuttaa tällöin riskin siitä, että osapuolten välinen riitakokonaisuus hajautuu eri menettelyihin esimerkiksi siten, että osa riitakokonaisuudesta ratkaistaan tuomioistuimessa ja osa välimiesmenettelyssä. Tämä vaikeuttaa asian käsittelyä samoin kuin johtaa ylimääräisiin kustannuksiin. Tilanne ei useimmiten myöskään vastaa osapuolten alkuperäistä tarkoitusta, sillä useimmiten osapuolet ovat alun perin tarkoittaneet, että välimiehet ratkaisevat heidän välisen riitansa kaikilta osin. Tutkielmassani käsittelen hajautunutta riidanratkaisua, joka on useimmiten aiheutunut välityslausekkeen huolimattoman laadinnan seurauksena. Tavoitteena on tarkastella syitä välityslausekkeiden virheherkkyyden taustalla sekä sitä, millä keinoin epätarkoituksenmukainen riidanratkaisun hajautuminen pystytään estämään. Vaikka osapuolet voivat missä tahansa vaiheessa tehdä uuden soveltamisalaltaan tarkoituksenmukaisemman välityssopimuksen, onnistuu välityslausekkeiden muuttaminen käytännössä harvoin. Tämä johtuu siitä, että useimmiten toinen osapuoli saa taktista hyötyä kalliiksi muodostuvasta hajautuneesta riidanratkaisusta, eikä jälkeenpäin suostu välityslausekkeen muuttamiseen. Kun sopimuksen jälkikäteinen muuttaminen onnistuu harvoin, on käytännössä alettu suosia välityslausekkeen laajaa tulkintaa osapuolten alkuperäisen tarkoituksen toteuttamiseksi. Periaatteen mukaan välimiehet tulkitsevat välityslauseketta mahdollisimman laajasti, jotta he saavat ratkaista kaikki osapuolten toisiinsa läheisesti liittyvät riidat. Riitakompleksin hajautuminen pystytään näin estämään osapuolten oletetun tarkoituksen mukaisesti. Täysin mielivaltaisesti välimiehet eivät kuitenkaan voi toimivaltaansa laajentaa vaan tulkintaa tulisi aina suorittaa osapuolten tarkoituksen sekä siitä saatavan selvityksen valossa. Mikäli tarkoituksenmukaista riidanratkaisua ei pystytä tulkinnan avulla toteuttamaan, käsittelen toissijaisina keinoina myös välityslausekkeen pätemättömäksi katsomista ja kohtuullistamista keinoina estää konfliktinratkaisun hajautuminen. Tällöin molemmissa tapauksissa keskeisenä ajatuksena on, että välityslauseke sivuutetaan kokonaan, jolloin koko riitakokonaisuus saadaan tuomioistuinmenettelyn piiriin. Välityslausekkeen pätevyyttä tarkastellaan sekä välimiesoikeudellisen toimimattomuussäännön että rauenneiden edellytysten perusteella. Toimimattomuussäännössä keskeisenä kysymyksenä on, estääkö riidanratkaisun hajautuminen välityslausekkeen toimimisen säännön tarkoittamalla tavalla. Rauenneiden edellytysten kohdalla kysymyksenä taas on, voidaanko riitakokonaisuuden hajoamista pitää sellaisena seikkana, jonka perusteella osapuolen olennainen oletus menettelyn laadusta on rauennut. Välityslausekkeen kohtuullistaminen taas voisi tulla kysymykseen ainakin silloin, kun riidanratkaisu muodostuisi kohtuuttomaksi heikomman osapuolen kannalta. Näin voi olla silloin, kun asianosaisen tosiasiallinen mahdollisuus asiansa ajamiseen heikkenee rinnakkaisten prosessien kalleuden vuoksi. Kohtuullistamisen ei välttämättä tarvitse aina tapahtua välityslauseketta kokonaan sivuuttaen, vaan kohtuuttomuuden poistaminen voi onnistua myös muilla keinoin. Tutkielmassa tulenkin käsittelemään mm. sitä, voidaanko välimiesten toimivaltaa laajentaa välityslauseketta sovittelemalla. Myöshän tällöin koko konflikti saadaan saman menettelyn piiriin ja riidanratkaisun hajautuminen estyy.

Välimiesmenettelyssä on tiivistetysti kysymys yleiselle tuomioistuinmenettelylle vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, jossa tietty riitakysymys luovutetaan yhden tai useamman yksityishenkilön eli välimiehen lopullisesti ratkaistavaksi. Vaikka välimiesmenettelystä on kirjoitettu viime aikoina pitkähkön suvantovaiheen jälkeen taas runsaasti, ei sen historialliseen puoleen ole edelleenkään juuri perehdytty kotimaisessa oikeustieteessä. Tämän tutkielman tarkoituksena on täyttää tätä tutkimuksellista aukkoa syventymällä kotimaisen välimiesmenettelyn pitkän aikavälin kehitykseen. Monivivahteisen aiheen sekä laajan tarkasteluajanjakson vuoksi tutkielmassa keskitytään erityisesti suuriin muutoksiin välimiesmenettelyn sääntelyhistoriassa sekä välimiesmenettelyn viimeaikaiseen kehitykseen. Tutkielman pääasiallinen tarkastelutapa on oikeushistoriallinen eli tutkielmassa analysoidaan välimiesmenettelyä koskevaa oikeudellista muutosta kytkemällä se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Välimiesmenettelyn viimeaikaisen kehityksen hahmottamiseksi tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välimiesmenettelyn nykytilaa ja osin tulevaisuutta. Yksi tutkielman keskeinen tavoite on tutkimusaineistoon perustuen hahmottaa, minkälaisia oppeja voimme ammentaa historiasta nykyisen välimiesmenettelylain (967/1992) uudistamisesta käytävään keskusteluun. Välimiesmenettelyn korostuneen kansainvälisen luonteen vuoksi tutkielmassa esiintyy lisäksi oikeusvertailun elementtejä verratessa välimiesmenettelyn suomalaista kehityskulkua relevantein osin samanaikaiseen ruotsalaiseen sekä muuhun kansainväliseen kehitykseen eräiden selityshypoteesien testaamiseksi. Tutkielman varsinaiset pääluvut etenevät johdanto-osan sekä teoreettisen viitekehyksen jälkeen kronologisesti siten, että välimiesmenettelyn kehityskaudet on jaettu kolmeen eri periodiin välimiesmenettelyn sääntelyhistorian murroskausien mukaan: välimiesmenettelyn varhaisempaan kehitykseen eli aikaan ennen ensimmäistä välimiesmenettelylakia (–1928), välimiesmenettelyn myöhäisempään kehitykseen eli ensimmäisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1928–1992) sekä välimiesmenettelyn jälkimoderniin kehitykseen eli nykyisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1992–). Kunkin kronologisesti etenevän pääluvun lopussa välimiesmenettelyn oikeudellista muutosta pyritään selittämään laajemmilla yhteiskunnallisilla syillä. Tutkielman lopuksi esitetään yhteenveto ja johtopäätökset murroskausien päälinjoista. Tutkielmassa havaitaan, että alun perin olemattoman sääntelyn varaan rakentunut puhtaan sopimusoikeudellinen ja maallikkovetoinen instituutio on sittemmin kehittynyt myös meillä eräänlaiseksi palveluteollisuuden muodoksi, josta on muodostunut hiljaiseen tietotaitoon vihkiytyneen ammattiryhmän leipälaji. Sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut ovat olleet omiaan ruokkimaan tätä kehityskulkua.

Tutkielman aiheena on prosessiekonomisen tehokkuuden ja oikeusturvan suhde välimiesmenettelyssä. Työssä selvitetään, mitä välimiesmenettelyn tehokkuus tarkoittaa ja mitkä tekijät ovat tehottomuuden taustalla. Tarkastelun kohteena ovat myös erilaiset keinot menettelyn tehostamiseksi. Samalla luodaan kokonaiskuvaa siitä työkalupakista, joka välimiesmenettelyn osallisilla on käytettävissään menettelyn tehokkuuden varmistamiseksi. Lisäksi työssä selvitetään, millaisia oikeusturvaongelmia erilaisiin tehostamiskeinoihin liittyy ja miten niitä voidaan ratkaista. Tarkastelun kohteena ovat niin kotimainen kuin kansainvälinenkin välimiesmenettely, sillä tehokkuuden ja oikeusturvan välisen tasapainoilun aiheuttama ongelma samoin kuin ongelman ratkaisemiseksi tarkoitetut keinot ovat kotimaisille ja kansainvälisille välimiesmenettelyille pitkälti yhteisiä. Välimiesmenettely oli alun perin nopeampi ja halvempi riidanratkaisukeino kuin tuomioistuinmenettely, minkä ansiosta sen suosio kasvoi nopeasti yritysten välisissä riidoissa. 1900-luvun aikana välimiesmenettelystä tuli keskeinen riidanratkaisumekanismi etenkin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, joissa mahdolliset riidat haluttiin ratkaista paitsi lopullisesti ja neutraalisti myös tehokkaasti. Vuosisadan lopulla välimiesmenettelyä alettiin kuitenkin kritisoida siitä, ettei se enää ole tehokas: menettelystä on tullut oikeudenkäyntimäinen, ja jutun yksittäiset käsittelyvaiheet saattavat kestää kuukausia, jopa vuosia. On katsottu, ettei välimiesmenettely enää tarjoa niin edullista ja nopeaa riidanratkaisua kuin asianosaiset ovat tottuneet odottamaan. Menettelyn prosessiekonomisen tehottomuuden keskeisimpinä syinä on pidetty riitojen monimutkaistumista ja kansainvälistymistä sekä välimiesmenettelyn institutionalisoitumista ja juridisoitumista. Prosessiekonomisen tehottomuuden ongelmaan on pyritty etsimään erilaisia ratkaisuja, joita on pohdittu runsaasti sekä oikeuskirjallisuudessa että kokeiltu käytännössä. Myös välitysinstituutit ovat pyrkineet keksimään keinoja tehokkuuden parantamiseksi, ja yksinkertaisin välitysinstituuttien ratkaisu tehottomuuden ongelmaan on nopeutettu välimiesmenettely. Tehostamiskeinojen taustalla vaikuttavat asianosaisten sopimusvapaus, sillä useimpien välimiesmenettelylakien ja -sääntöjen nojalla asianosaisilla on keskinäisellä sopimuksellaan vapaus päättää, miten heidän välisensä riita tulee ratkaista. Näin ollen asianosaiset voivat sopia lukuisista erilaisista keinoista välimiesmenettelyn tehostamiseksi. He voivat esimerkiksi päättää menettelyssä noudatettavien määräaikojen lyhentämisestä ja toimitettavien kirjelmien määrän ja laajuuden rajoittamisesta taikka sopia, ettei menettelyssä järjestetä lainkaan suullista kuulemista tai ettei välitystuomiota tule perustella. Vastaavanlaisia tehostamiskeinoja on omaksuttu myös välitysinstituuttien nopeutettua menettelyä koskevissa säännöissä. Tehokkuuden parantamisen kannalta keskeistä on asianosaisten ja välimiesten yhteistyö. Asianosaisten on yhdessä sitouduttava asian joutuisaan käsittelyyn. Mikäli toinen asianosaisista ei halua edistää asian tehokasta selvittämistä, ei edellytyksiä riidan nopealle ratkaisemiselle yleensä ole olemassa. Välimiesten on johdettava prosessia tehokkaasti, noudatettava sovittuja määräaikoja ja huolehdittava, ettei kumpikaan asianosainen voi tahallaan viivyttää menettelyä. Välimiesmenettelyä tehostettaessa on huolehdittava myös asianosaisten oikeusturvan toteutumisesta. Tämä on ensisijaisesti välimiesoikeuden vastuulla. Prosessuaalinen oikeusturva, jonka elementtejä ovat muun muassa oikeudenmukainen oikeudenkäynti sekä asianosaisten kuulemisen periaate, on keskeinen lähtökohta paitsi tuomioistuimessa myös välimiesoikeudessa. Siten asianosaisille on varattava riittävä tilaisuus asiansa ajamiseen ja heille on annettava mahdollisuus lausua vastapuolen esittämistä vaatimuksista, väitteistä ja niiden perusteista ja todisteista sekä esittää omat vaatimuksensa, väitteensä ja todisteensa. Toisaalta yksi oikeusturvan elementeistä on myös joutuisuusvaatimus, jonka toteuttamiseen työssä esiteltävät tehostamiskeinot pyrkivät. Välimiesoikeuden onkin tasapainoiltava joutuisuuden ja asianosaisille asiansa ajamiseen varattavan riittävän tilaisuuden välillä, ja periaatteiden välille tulisi löytää tasapaino luopumatta liikaa kummastakaan. Kuitenkin on syytä painottaa, että mikäli molemmat periaatteet eivät voi yhtä aikaa toteutua, tulee menettelyn nopeudesta tinkiä ensin.

Kansainvälisessä välimiesoikeudessa välimiesmenettelyn luottamuksellisuus, salassapitovelvollisuus ja ei-julkisuus ovat olleet oikeudellisen keskustelun kohteena jo useamman vuosikymmenen ajan. Koska Suomessa tällaisista yleisistä velvollisuuksista ei ole säännelty laissa, ja koska välimiesmenettely perustuu vahvasti asianosaisten väliseen välityssopimukseen, on kolmansien henkilöiden mahdollista luottamuksellisuus- ja salassapitovelvollisuutta tarkasteltava oikeusperiaatteen konstruktion kautta. Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan 1.6.2013 uudistettujen sääntöjen 49 §:ssä on säännelty laajasta asianosaiset kattavasta salassapitovelvollisuudesta. Sääntöuudistus on vahva indisio suomalaisen välimiesoikeuden kehityssuunnasta. Näistä lähtökohdista tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voisiko keskeisimmän suomalaisen välitysinstituutin säännöistä löytää riittävää institutionaalista tukea välimiesoikeuden luottamuksellisuusvelvollisuuden oikeusperiaateaseman suomalaiselle tulevaisuudelle, ulottaen vaikutuksensa myös yli asianosaisten? Tutkimus irtaantuu aiemmassa tutkimuksessa vallinneesta näkökulmasta, jolla kansainvälisesti on lähinnä kyseenalaistettu välimiesmenettelyn luottamuksellisuus implisiittisenä välityssopimuksen lausekkeena. Tutkimuksessa analysoidaan luottamuksellisuusvelvollisuutta välimiesoikeudellisena yleisenä oikeusperiaatteena ja lainsäädännön taustaperiaatteena. Painopiste analyysissä on etenkin kolmansien henkilöiden, kuten todistajien ja asiantuntijoiden, luottamuksellisuusvelvollisuuden tarkastelussa. Tutkielman ensimmäisessä pääluvussa kuvaillaan oikeusperiaatteen oikeusteoreettista asemaa ja merkitystä Suomen oikeudessa. Tämän jälkeen analysoidaan välimiesmenettelyn luottamuksellisuusvelvollisuutta oikeusperiaatteena erilaisten kotimaisten ja relevanttien kansainvälisten oikeuslähteiden kautta. Välimiesmenettelyn luottamuksellisuutta tarkastellaan myös oikeudenalan sisällöllisenä elementtinä. Luottamuksellisuus on kiistatta läsnä välimiesoikeudelle ominaisena tavoitteellisena hyveenä ja arvona, jota välimiesmenettelyn käyttäjät myös saattavat lähtökohtaisesti olettaa. Välimiesmenettelyyn liittyvästä yleisestä luottamuksellisuudesta tai salassapitovelvollisuudesta ei kuitenkaan ole säännelty laissa, minkä vuoksi velvollisuuden perustaminen oikeusperiaatteen tasolle katsotaan velvollisuuden ainoaksi mahdolliseksi oikeudelliseksi jäsentelytavaksi. Välimiesoikeudessa annetaan erityisen paljon painoarvoa perinteisessä oikeuslähdeopissa ainoastaan sallittuihin oikeuslähteisiin luettaville välitysinstituuttien välimiesmenettelysäännöille. Tästä syystä Keskuskauppakamarin välityslautakunnan sääntömuutos voidaan katsoa suunnannäyttäjäksi välimiesoikeudellisen luottamuksellisuusvelvollisuuden periaatteen tulevaisuudelle ilmentäen luottamuksellisuuden sisällöllistä merkitystä oikeudenalalle ominaisena tunnusmerkkinä. Tutkielman toisessa pääluvussa keskitytään välimiesmenettelyssä esiintyviin todistajiin ja asiantuntijatodistajiin, jotka eivät ole välityssopimuksen osapuolia. Ilman yleisempää yli asianosaissuhteen vaikuttavaa luottamuksellisuusvelvollisuutta myös asianosaisten sopimusoikeudellinen salassapitovelvollisuus menettää osan merkityksestään, jos todistajille tai asiantuntijoille jää mahdollisuus välimiesmenettelyyn liittyvän tiedon paljastamiseksi tai hyödyntämiseksi. Tästä syystä tutkielma avaa luottamuksellisuusvelvollisuuden periaatteen yleisempää oikeudellista asemaa ja olemassaoloa laajemmalti kuin ainoastaan implisiittisesti osana välityssopimusta. Päinvastaisesta trendistä huolimatta välimiesoikeudellisen oikeuskulttuurin tason ei voida kuitenkaan katsoa vielä toistaiseksi olevan siinä tilassa, että välimiesmenettelyn luottamuksellisuutta voitaisiin kuvata sellaiseksi vahvaksi optimointikäskyksi, joka oikeudellisesti velvoittaa myös kolmansia henkilöitä välimiesmenettelyn luottamuksellisuuteen ilman erillistä sopimusta. Tulkintaperiaatteena luottamuksellisuusvelvollisuus tasapainoilee perusoikeustasoisen oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen kanssa, ja toisaalta myös välimiesoikeuden keskeisimmän periaatteen, sopimusvapauden, kanssa. Yleisen välimiesmenettelyn luottamuksellisuusperiaatteen soveltamisala vaatisi käytännössä aina sekä tapauskohtaista tulkintaa, että intressipunnintaa. Myös lainsäätäjän mahdollinen tuleva oikeuspoliittinen kannanotto kohtaa samaisen intressipunninnan vaatimuksen jo lainsäätämisvaiheessa, jos luottamuksellisuusvelvollisuus tulisi ensi vaiheen intressipunninnan jälkeen osaksi välimiesmenettelystä annetun lain lainsäädäntöuudistuksen agendaa.

Välimiesmenettely on etenkin elinkeinoelämässä käytetty riidanratkaisun muoto, joka tarjoaa vaihtoehdon riidan ratkaisemiselle tuomioistuinmenettelyssä. Oikeudenkäymiskaaren säännökset riita-asian oikeudenkäynnistä eivät pääsääntöisesti koske välimiesmenettelyä, sillä oikeudenkäymiskaaren sääntely on lähtökohtaisesti sekä tuomioistuinta että riidan osapuolia sitovaa, kun taas välimiesmenettely rakentuu osapuolten autonomian ja menettelyn joustavuuden ympärille. Näin ollen välimiesmenettelyn osapuolilla on melko pitkälle menevä valta sopia siitä, miten he haluavat välimiesmenettelynsä järjestää, joten menettely voidaan räätälöidä vastaamaan asianosaisten toiveita ja ratkaistavana olevan riitakysymyksen erityistarpeita. Vaikka välimiesmenettely tapahtuu pääsääntöisesti oikeudenkäymiskaaren menettelysääntöjen ulottumattomissa, on välimiesmenettelystä annettuun lakiin (967/1992) otettu välimiesmenettelyn kustannusten jakoa koskevaan 49 §:ään viittaus soveltuvin osin koko oikeudenkäymiskaaren 21 lukuun. Tässä tutkimuksessa selvitän, missä määrin tämä viittaussäännös voi aiheuttaa epäselvyyttä tai ainakin epävarmuutta kansallisessa välimiesmenettelyssä. Hypoteettisia tilanteita lähestytään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun relevantin sääntelyn tutkimisella, jonka jälkeen tutkimuksesta saatuja havaintoja sovitetaan välimiesmenettelyn viitekehykseen ja analysoidaan niiden yhteensopivuutta. Lopuksi tutkimuksessa tehdään lyhyt katsaus oikeudenkäyntirahoitukseen, sillä se kansainvälisenä ilmiönä saattaa sivuuttaa suomalaisessa välimiesmenettelyssä tapahtuvan riidanratkaisun kansallisen välimiesmenettelylainsäädännön ennustamattomuuden vuoksi.

Välityspalvelujen tarjoajien toimintaa sääntelee Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/31/EY tietoyhteiskunnan palveluista, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (jäljempänä direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä). Sähköisestä kaupankäynnistä annetun direktiivin 12–14 artikloissa on säädetty niistä edellytyksistä, joilla palveluntarjoaja voi välttää vastuun sellaisesta laittomaksi katsottavasta sisällöstä, jota palvelun käyttäjä on toimittanut palveluun. Direktiivin 15 artikla taas kieltää yleisen valvontavelvoitteen asettamisen välityspalvelujen tarjoajille. Säännökset on luotu aikana, jolloin verkossa toimivat välityspalvelut, samoin niiden käyttö, ovat olleet kovin erilaista kuin tänä päivänä. Niinpä säännöksiä on pidetty vanhentuneina ja kykenemättöminä vastaamaan tämän päivän toimintaympäristöön. Säännöksiä on myös moitittu siitä, etteivät ne kannusta riittävästi palveluntarjoajia oma-aloitteisiin valvontatoimenpiteisiin laittoman sisällön osalta. Vastauksena sääntelyn uudistamistarpeeseen Euroopan unioni on käynnistänyt lainsäädäntöhankkeen, jonka tarkoituksena on uudistaa ja yhtenäistää välityspalvelujen tarjoajia koskeva sääntely Euroopan unionin sisämarkkinoilla. Osana lainsäädäntöhanketta komissio on antanut ehdotuksensa uudeksi digipalvelusäädökseksi. Yhtenä niistä merkittävistä ongelmista, joihin uudella digipalvelusäädöksellä halutaan puuttua, on mainittu tuoteväärennösten myynti verkkokauppa-alustoilla. Tässä tutkielmassa keskityn tarkastelemaan välityspalvelujen tarjoajia koskevan sääntelyn uudistustarpeita tuoteväärennösten myyntiin liittyvän ongelman näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastelen ensinnäkin sitä, millä tavoin verkkokauppa-alustoilla tuoteväärennösten myynnin ehkäisemisessä hyödynnettävien teknologioiden mahdollisuudet tulisi ottaa sääntelyssä huomioon ja toisaalta, mitä haasteita teknologioiden käyttöönotto aiheuttaa sääntelyn näkökulmasta. Toiseksi tutkin sitä, miten välittäjän vastuuta koskevaa sääntelyä tulisi uudistaa alustoilla myytävien tuoteväärennösten osalta, ottaen huomioon erityisesti teknologian kehityksen. Useilla verkkokauppa-alustoilla on käytössään tekoälyteknologiaa hyödyntäviä valvontajärjestelmiä, joiden avulla tuoteväärennöksiä voidaan havaita automatisoidusti. Lisäksi joillakin alustoilla on käytössään lohkoketjusovelluksia, joilla tuotteen aitous voidaan luotettavasti varmentaa. Kyseiset menetelmät toimivat hyvinä apuvälineinä, mutta niiden käyttöön liittyy vielä erinäisiä haasteita.

Tämä tutkielma käsittelee välittömien ja välillisten vahinkojen tulkintaa ja rajanvetoa yrityskaupassa. Erottelu välittömän ja välillisen vahingon välillä on osoittautunut monella tapaa ongelmalliseksi, koska sen enempää oikeustieteessä kuin sopimuskäytännössäkään ei ole kiteytynyt yksiselitteisiä vahinkolajien määritelmiä. Irtainta kauppaa sääntelevä kauppalain (KL) 67 § ei tarjoa tyhjentävää selvitystä siitä, mitkä vahingot katsotaan välittömiksi tai välillisiksi. Yrityskaupoissa etenkin välillisten vahinkojen rajojen ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, koska kauppakirjoissa käytetään usein välillisiin vahinkoihin viittaavia vastuunrajoitusehtoja. Tutkielma on rajattu yrityskauppoihin, joissa myyjän virhevastuu on nimenomaisesti sidottu myyjän antamiin vakuutuksiin ja joissa ainoaksi oikeussuojakeinoksi on nimetty yksinomaan vahingonkorvaus. Välillisiä vahinkoja kuvastaa yleisen näkemyksen mukaan etenkin se, että kyseessä on vahinko, jonka arvo on välitöntä vahinkoa suurempi ja jonka määrällinen laajuus on osapuolten vaikeammin ennakoitavissa. Kokoamalla ja systematisoimalla vahinkolajien eri kriteereitä ja tunnusmerkkejä pyrin parantamaan sopimusosapuolten mahdollisuuksia hahmottaa vahinkolajit tarkkarajaisemmin ja yrityskauppakontekstiin tarkoituksenmukaisemmin sopivammiksi. Tutkielmassa esiin tulleista KL:n vahinkolajijaotteluun liittyvistä ongelmista huolimatta lienee ongelmatonta tietyissä määrin soveltaa KL:n taustalla löytyviä vahinkolajijaotteluun liittyviä tavoitteita. KL 67 §:n 2 momentin säännöksiä ei kuitenkaan voida pitää soveltuvina legaalimääritelminä yrityskauppojen vahinkolajijaotteluun liittyvissä arviointitapauksissa. Yrityskaupan kohteen ja irtaimen esineen luonteet eroavat toisistaan niin perustavanlaatuisesti, että KL:n järjestelmää ei voida täysimääräisesti implementoida yrityskauppojen systematiikkaan. Välillisten vahinkojen taustalla löytyvät edellytykset ostajan erityisolosuhteista, vaikeasta ennakoitavuudesta ja syy-yhteydestä toimivat arviointia helpottavina työkaluina. Soveltamalla näitä eristettyjä välillisten vahinkojen edellytyksiä yrityskauppaan, voidaan kohdeyhtiön ja ostajan kärsimät vahingot erottaa. Edellytyksien eriyttäminen osoittaa, että ostajan ja kohdeyhtiön kärsimät vahingot johtuvat toisistaan poikkeavista syistä. Tämän myötä kaupan kohdetta ja ostajaa voidaan pitää kahtena täysin erillisenä arviointikokonaisuutena. Lähtökohta kohteen kärsimien vahinkojen osalta on se, että aiheutuneet vahingot johtuvat vähintäänkin välillisesti myyjän kauppaa edeltävistä toimista. Kyseiset vahingot ovat myös myyjälle helpommin ennakoitavissa ja ostajan erityisolosuhteista riippumattomia. Tutkielman mukaisessa arviointimallissa suuri osa kohteen kärsimistä vahingoista on siten välittömäksi tulkittavia vahinkoja. Ostajan kärsimät vahingot ovat puolestaan usein tämän erityisolosuhteista johtuvia ja myyjän kannalta vaikeammin ennakoitavissa olevia vahinkoja, mikä puoltaisi ostajan kärsimien vahinkojen tulkitsemista välillisiksi vahingoiksi.

Hallintolainkäytössä ei ole olemassa yleistä valituslupajärjestelmää, vaan valitusluvan tarpeesta on säädetty erikseen hallinnonalakohtaisessa erityislainsäädännössä. Hallintolainkäytön valituslupajärjestelmä on kehittynyt 1940-luvulta lähtien pikkuhiljaa laajentuen. Nykyisin noin puolet korkeimman hallinto-oikeuden käsittelemistä asioista edellyttää valituslupaa. Valituslupamenettelyn laajentaminen on vahvasti esillä oikeuspolitiikassa, esimerkiksi hallitusohjelmassa ja oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa. Hallintolainkäytön valituslupajärjestelmä vastaa pitkälti yleisen prosessin järjestelmää, mutta erojakin löytyy. Ensinnäkin ylimpien tuomioistuinten asemat muutoksenhakuviranomaisina ovat jossain määrin erilaisia. Korkein oikeus toimii lähes yksinomaan ennakkopäätöstuomioistuimena. Korkeimman hallinto-oikeuden rooli on olla myös muutoksenhakutuomioistuin, jonka tehtävänä on huolehtia ensimmäisen oikeusasteen päätösten asianmukaisuudesta. Eroja järjestelmien välillä löytyy myös valitusluvan myöntämiskynnyksestä. Hallintolainkäyttölaissa määritellyt valituslupaperusteet täyttyvät oikeudenkäymiskaaren vastaavia helpommin, ja korkeimman hallinto-oikeuden on myönnettävä valituslupa lupaperusteen täyttyessä. Korkeimmalla oikeudella on tässä suhteessa enemmän harkintavaltaa. Oikeusturvan osana valituslupamenettely sisältää perusoikeuskytkentänsä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta piti pitkään hallintolainkäytön valituslupamenettelyä poikkeuksellisena järjestelynä. Valiokunnan mukaan oikeusjärjestelmäämme kuuluvasta oikeudesta valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei tullut poiketa kevein perustein. Nyttemmin linja on muuttunut oikeusturvakeinojen riittävyyden kokonaisarviointia korostavaan suuntaan. Taustalla on pääasiassa hallinto-oikeuksien lainkäyttötoiminnan vahvistuminen. Hallinto-oikeuskäsittelyä edeltävä oikaisuvaatimusmenettely on myös vaikuttanut asiaan, se ikäänkuin tuo yhden muutoksenhakuasteen lisää niissä asioissa, joissa sitä sovelletaan. Lisäksi valituslupamenettelyn puolesta on vaikuttanut eurooppalainen lainkäyttöstandardi, joka ei aseta jatkovalitusmahdollisuuksille kovin korkeita vaatimuksia. Hallintolainkäytön valituslupajärjestelmästä tulee tehdä jatkossa yleinen. Se ei tarkoita kaiken kattavaa järjestelmää. Tiettyjä asioita tulee, ainakin vielä tässä vaiheessa, rajata menettelyn ulkopuolelle. Rajaamisen kynnys tulee olla kuitenkin korkealla. Korkeimmalla hallinto-oikeudella on nimittäin aina mahdollisuus myöntää valituslupa, jos oikeusturva sitä vaatii. Ulkopuolelle rajattavien asioiden tulee olla intressiltään merkittäviä ja laadultaan oikeudellista harkintaa edellyttäviä.