Browsing by Title

Välimiesmenettely on vaihtoehtoinen riidanratkaisukeino, jonka etuina pidetään muun muassa menettelyn nopeutta, joustavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Välityssopimuksen pätevyysedellytykset löytyvät välimiesmenettelylaista. Sopimuksen tulee olla kirjallinen, koskea määrättyä oikeussuhdetta, ja sopimuksen kohteena tulee olla dispositiivinen riita-asia. Välityssopimusta ei saa myöskään rasittaa mikään sopimusoikeudellinen pätemättömyysperuste. Välimiesmenettely on huippu-urheilun piirissä suosittu riidanratkaisutapa. Menettely voi olla ad hoc -tyylistä tai tapahtua jonkin instituution, esimerkiksi CAS:n tai Urheilun oikeusturvalautakunnan, sääntöjen mukaan. Tutkielmassa tarkastellaan lajiliittojen säännöissä ja pelaajasopimuksissa olevien välityslausekkeiden pätevyyttä. Urheilun kansanliike perustuu Suomessa yhdistysten toiminnalle. Urheiluseurat ja lajiliitot ovat organisaatiomuodoltaan aatteellisia yhdistyksiä, joiden toimintaa suojaa yhdistysautonomia. Suomessa ei ole vallalla sellaista yhdistysoikeuskonseptiota, jonka mukaan urheilun keskusjärjestön säännöt voisivat olla ikään kuin urheilun perustuslaki, joka sitoo kaikkia alan toimijoita. Lajiliiton sääntöjen ja määräysten sitovuus määräytyy yhdistyksen jäsenyyttä koskevien normien ja periaatteiden mukaan. Tutkielmassa selvitän lajiliiton säännöissä olevan välityslausekkeen pätevyyttä yksittäisen urheilijan kannalta ensin yhdistysoikeudellisesta näkökulmasta katsottuna. Ongelmia pätevyyden kannalta aiheutuu urheilun liittorakenteesta sekä siitä, että urheilija ei läheskään aina kuulu jäsenenä lajiliittoon. Yhdistysoikeudellisesta problematiikasta johtuen urheilijat sitoutuvat säännönmukaisesti sopimusoikeudellisesti noudattamaan urheiluorganisaatioiden sääntöjä ja niissä olevia välityslausekkeita. Joukkuelajeissa yksittäinen urheilija sitoutetaan lajiliiton säännöissä olevaan välityslausekkeeseen tavallisesti pelaajasopimuksessa olevalla viittauksella. Kaikissa merkittävien joukkueurheilulajien huippusarjoissa käytetään pelaajasopimuksia. Pelaajasopimus on urheiluseuran ja urheilijan välinen vakioehtoinen työsopimusta vastaava sopimus. Pelaajasopimuksissa on tavallisesti myös välityslauseke, joka koskee urheiluseuran ja urheilijan välistä sopimussuhdetta. Perehdyn tutkielmassa näiden välityslausekkeiden sopimusoikeudelliseen pätevyyteen urheilijan näkökulmasta.

Tutkielmassa tarkastellaan välityssopimuksen sivullissitovuutta liiketoimintakontekstissa. Välityssopimuksen tarkoitus on suojella sopimusosapuolia liiketoimintaan negatiivisesti vaikuttavilta oikeusprosesseilta. Kansainvälisistä sopimussuhteista tulee jatkuvasti monimutkaisempia ja erilaisia kolmansia osapuolia koskevat kysymyksenasettelut yleistyvät. Välimiesmenettelyn tarkoituksen toteutumiseksi on tärkeää, että sivullissitovuuskysymyksiin pystytään vastaamaan tyydyttävästi. Tämä ei toteudu nykytilanteessa, jossa sivullissitovuus määräytyy käytännössä syntyneiden ja varallisuusoikeudesta eriytyneiden tapauskohtaisesti vaihtelevien doktriinien mukaan. Liiallinen eriytyneisyys synnyttää epäjohdonmukaisuuksia välityssopimuksen sivullissitovuuteen ja huonontaa sen ennakoitavuutta. Tutkielmassa pyritään ottamaan kantaa seuraaviin kysymyksiin. 1) Millaisia malleja välityslausekkeen sivullissitovuudesta käytetään, 2) millaisia haasteita ja ristiriitoja näihin liittyy käytännön näkökulmasta ja toisaalta suhteessa varallisuusoikeuden yleisiin periaatteisiin, 3) ovatko tällaiset ristiriidat ongelmallisia, ja jos, niin miksi ja 4) millaisia vaihtoehtoja on sivullissitovuuskysymysten järjestämiseksi tarkoituksenmukaisesti ja niin, että pystytään vastaamaan välimiesmenettelyn erityispiirteistä johtuviin tarpeisiin. Tutkimuskysymyksiä käsitellään perinteisen ja vaihtoehtoisen lainopin keinoin. Tutkielmassa esiintyy myös oikeusvertailevaa otetta ja siinä esitetään de lege ferenda -näkökulmia. Lähdeaineistossa korostuvat kansainvälinen kirjallisuus ja tieteelliset artikkelit. Tällä hetkellä käytettyjä doktriineja sovelletaan kansainvälisesti epäyhtenäisesti ja vaihtelevin perustein. Yleensä sivullissitovuutta määrittävinä tekijöinä pidetään osapuolten tarkoitusta ja suostumusta, mutta välimiesmenettelykäytännössä niiden selvittämiseksi kehittyneet metodit saattavat johtaa ongelmallisiin tulkintoihin. Välimiesoikeuden toimivaltaa ei myöskään aina pystytä perustelemaan riittävällä tavalla. Osa doktriineista on muutenkin ristiriidassa varallisuusoikeuden yleisten periaatteiden kanssa. Puhtaasti sopimusoikeudelliset sivullisteoriat ja tulkintaperiaatteet taas eivät riitä vastaamaan kaikkiin liiketoimintakontekstin sivulliskysymyksiin, eivätkä ne siten riitä toteuttamaan välimiesmenettelyn tarkoitusta ja vastaamaan sen tarpeisiin. Jotta saataisiin järjestettyä oikeustila sekä varallisuusoikeuden että välimiesmenettelyn tarkoituksen kannalta tyydyttävästi, voisi olla tarkoituksenmukaisinta perustaa välityslausekkeen sivullissitovuus johdonmukaisesti aina tarkoitukseen ja suostumukseen, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä välimiesmenettelyn edellytyksiä. Tarkoitus ja suostumus selvitetään tulkinnalla, jossa välityssopimusten osalta sovelletaan tiettyjä erityisiä, käytännössä muodostuneita periaatteita. Osa näistä periaatteista on ristiriidassa varallisuusoikeuden yleisten periaatteiden kanssa, mutta tilanne helpottuu, jos tarkoitukseen ja suostumukseen perustuvat opit välityslausekkeen sivullissitovuudesta kehittyvät hiljalleen niin kutsutun välimiesmenettelyoikeuden yleisiksi opeiksi.

Välityssopimus sitoo pääsääntöisesti ainoastaan sen kirjallisesti tehneitä osapuolia. Kansainvälisen välimiesmenettelyn piirissä on noussut esiin tilanteita, joissa on tullut ratkaista kysymys välityssopimuksen sitovuudesta kolmanteen, sopimuksen ulkopuoliseen tahoon. Kysymystä kolmannen sitomisesta välimiesmenettelyyn on pidetty yhtenä monimutkaisimmista kysymyksistä kansainvälisen välimiesmenettelyn saralla. Kolmannen sitomisella välityssopimukseen puututaan perinteiseen vaatimukseen välityssopimuksen kirjallisesta muodosta. Samoin se pakottaa pohtimaan vaihtoehtoisia keinoja kolmannen suostumuksen johtamiseen. Tutkielmassa käsitellään, kuinka nämä välityssopimuksiin liitetyt vaatimukset mukautuvat laajennettaessa välityssopimuksen henkilöllistä ulottuvuutta ja näin sidottaessa kolmannet osapuolet välityssopimukseen. Viimeisten vuosikymmenten aikana on kansainvälisen välimiesmenettelyn piirissä kehittynyt joukko oikeudellisia doktriineja tavoitteenaan tarjota keinot kolmannen sitomiseksi välityssopimukseen. Osa näistä doktriineista juontuu sopimus- ja yhtiöoikeuden piiristä ja niiden soveltamisessa nojataan pitkälti käsitykseen osapuolten tarkoituksesta. Toiset doktriinit sivuuttavat osapuolten tarkoituksen ja suostumuksen tavoitteenaan oikeudenmukaisuuden toteuttaminen. Tuomioistuimet ja välimiehet ovat päätyneet soveltamaan periaatteita osittain päällekkäin, joka on saanut aikaan epävarmuutta ja hämmennystä näiden soveltamisalasta. Tutkielmassa pyritään selkeästi esittämään ja hahmottamaan jokaisen käsiteltävän doktriinin erityispiirteitä ja tyypillisiä soveltamistilanteita. Kolmannen sitomiseen ei ole saatavissa paljolti tukea säädöspuolelta. Näin ollen oikeuskäytännöllä, julkaistuilla välitystuomioilla ja kansainvälisellä oikeuskirjallisuudella on ollut suuri rooli hahmotettaessa perusteita kolmannen sitomiseen. Suomessa aihe ei ole vielä saanut suurta huomiota ja sitä on käsitelty hyvin rajallisesti. Tutkielmassa tuodaan esiin mahdollisia toimintatapoja tilanteen selkiyttämiseksi ja sen epäselvyyden poistamiseksi, joka aiheen ympärillä pyörii.

Tutkielmassa selvitetään välitystuomion EU-oikeuden mukaisuutta kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Euroopan integraation syventyminen on tarkoittanut sitä, että EU-oikeus ja välimiesmenettely ovat päätyneet entistä laajempaan vuorovaikutukseen keskenään. Tällöin on syntynyt myös tarve tarkemmin arvioida välimieslainkäytön asemaa suhteessa Euroopan unioniin. Välimiehet eivät ole jäsenvaltion tuomioistuinlaitokseen kuuluvia orgaaneja, joten niihin ei lähtökohtaisesti sovelleta SEU 4(3) artiklasta ilmenevää vilpittömän yhteistyön periaatetta taikka vilpittömän yhteistyön periaatteesta johdettavia muitakaan EU-oikeuden periaatteita. Välimiehet voivat kuitenkin soveltaa EU-oikeutta, jolloin välimiesmenettelyn ja EU-oikeuden asetelma vaikuttaa ensisilmäyksellä epäsymmetriseltä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten EU-oikeus vaikuttaa välitystuomion pysyvyyteen. Katsotaan, että EU-oikeuden vaikutus välitystuomion pysyvyyteen aktualisoituu käytännössä ainoastaan VML 40.1 §:n 1-kohdan tarkoittaman välityskelpoisuuden ja 2-kohdan tarkoittaman ordre public -perusteen kohdalla. Koska EU-oikeus ei olennaisesti ole tuonut muutosta siihen, mitä Suomessa jo ennestään pidettiin välityskelpoisena, keskitytään välitystuomion pysyvyyteen nimenomaan VML 40.1 §:n 2-kohdan näkökulmasta. VML 40.1 §:n 2-kohdan tarkoittama oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuus on este myös välitystuomion tunnustamiselle ja täytäntöönpanolle. EU-tuomioistuimen C-126/97 Eco Swiss -ratkaisun perusteella on selvää, että EU-oikeus on osa sitä normistoa, joka jäsenvaltion tuomioistuimen tulee ottaa huomioon oikeusjärjestyksen perusteita arvioidessaan. Näin ollen ristiriita EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa aiheuttaa sen, että välitystuomio on mitätön eikä sitä voida myöskään tunnustaa tai panna täytäntöön. Sen sijaan mikä tahansa EU-oikeuden vastaisuus ei kuitenkaan vaikuta välitystuomion pysyvyyteen taikka tunnustamiseen. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten EU-oikeuden vaikutus tulee huomioitavaksi välimiesmenettelyn kuluessa. Ensinnäkin katsotaan, ettei välimiehiä velvoita SEU 4(3) vilpittömän yhteistyön periaate, jolloin välimiehelle ei voida johtaa velvollisuutta EU-oikeuden soveltamiseen suoraan unionin oikeuden tasolta. Välimiehellä on kuitenkin velvollisuus VML 31 §:n nojalla ratkaista asia lain mukaan silloinkin, kun välimiesmenettelyssä sovellettavaksi säännökseksi on valittu EU-oikeuden alaan kuuluva säännös. Tällöin välimiehen tulee ratkaisutoiminnassaan ottaa myös EU-oikeuden perusvaikutustavat ja tulkintaperiaatteet huomioon. Toisaalta katsotaan, että vaikka välimies epäonnistuisikin EU-oikeuden soveltamisessa, ei tämä lähtökohtaisesti vaikuta välitystuomion pysyvyyteen tai täytäntöönpanoon, ellei EU-oikeuden vastaisuus ylety EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuden tasolle. Kun välimiehellä on kuitenkin velvollisuus saada aikaan pätevä, täytäntöönpanokelpoinen välitystuomio, tulee välimiehen pitää huolta siitä, että välitystuomio ei muodostu EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseksi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mikäli välitystuomio voi tulla tuomioistuinkontrollin kohteeksi unionin alueella, tulee välimiehen ottaa EU:n oikeusjärjestyksen perusteet riittävällä tavalla huomioon riippumatta siitä, mitä sovellettavasta laista on muutoin sovittu. Kolmantena tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten välitystuomion EU-oikeuden mukaisuus varmistetaan välimiesmenettelylain mukaisessa menettelyssä. Unioni on lähtökohtaisesti jättänyt jäsenvaltioille prosessiautonomian, jolloin myös välitystuomion EU-oikeuden mukaisuuden selvittämisessä noudatetaan kotimaisen välimiesmenettelylain menettelyä. Prosessuaalisesta autonomiasta huolimatta yleisen tuomioistuimen on välitystuomioiden kontrollissa noudatettava EU-oikeuden tehokkuusperiaatetta sekä erityisesti vastaavuusperiaatetta, jonka mukaan EU-oikeudellisten velvoitteiden täytäntöönpanossa on käytettävä yhtä tehokkaita keinoja kuin kansallisten velvoitteiden täytäntöönpanossa. Katson, että tässä yhteydessä on tarpeen erottaa toisistaan välitystuomion tuomioistuinkontrollin ulottuvuus ja tuomioistuinkontrollin taso. Ensimmäisen osalta totean, että EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuden selvittämisen nimissä on voitava poikkeustapauksessa joustaa välitystuomioiden uudelleentutkinnan kiellosta. Tuomioistuinkontrollin tason osalta katson, että EU:n oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien normien alaa on tulkittu, ja niitä myös tulee tulkita, suppeasti. EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen tulee kuitenkin suhtautua pidättyvästi. Katsonkin, että välitystuomioiden pysyvyyttä tulisi arvioida nimenomaan sen mukaan, loukkaako välitystuomio EU:n oikeusjärjestyksen perusteita. Tällaista loukkausta ei lähtökohtaisesti milloinkaan voida hyväksyä.

Välimiesmenettely on luottamuksellinen ja yksityinen riidanratkaisukeino, jota käytetään vakiintuneesti liike-elämän riidoissa. Riita, jossa lain mukaan sovinto on sallittu, voidaan asianosaisten välisellä sopimuksella määrätä yleisen tuomioistuimen sijasta ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelyn tuloksena on lopullinen välitystuomio, johon ei voida hakea muutosta. Välimiesmenettelyä sääntelee oma materiaalinen laki, joka perustuu sopimusvapaudelle. Välimiesmenettelyn asianosaisilla on laaja sopimusvapaus menettelyn kulun järjestämiseksi yksittäistapauksissa. Siltä osin kun asianosaiset eivät ole menettelystä sopineet, siirtyy määräämisvalta välimiehille. Välimiesten on kaikessa toiminnassaan otettava huomioon ensisijaisesti pakottava normi tarpeellisesta asianajotilaisuuden vaatimuksesta ja toiseksi myös tasapuolisuuden ja joutuisuuden vaatimukset. Mikäli välimiesmenettely ei täytä tiettyjä prosessuaalisia laatuvaatimuksia, välitystuomio voi olla pätemätön. Välimiesmenettelystä annetun lain 41 § sisältää säännökset moitteenvaraisesta pätemättömyydestä. Välitystuomio voidaan asianosaisen kanteesta kumota: 1) jos välimies on ylittänyt toimivaltansa, 2) jos välimiehen asettamisessa on virhe, 3) jos välimies on ollut esteellinen tai 4) jos asianosaiselle ei ole varattu tarpeellista asianajotilaisuutta. Välitystuomiota voidaan moittia vain sillä perusteella, että välimiesprosessissa on menetelty virheellisesti. Välitystuomiota ei täten voida kumota sillä perusteella, että se on sisällöltään virheellinen, eikä myöskään sillä perusteella, että menettelyssä on tapahtunut jokin muu kuin laissa nimenomaisesti mainittu virhe. Välitystuomion moite on Suomessa melko harvinainen ilmiö. Kumoamisperusteet ovat tulkinnallisesti hyvin avoimia, mikä luo merkittävän tarpeen välitystuomion kumoamisperusteiden yksityiskohtaiselle tarkastelulle ja argumentoinnille. Välimiesmenettelyä koskeva laki on sinänsä toiminut suhteellisen hyvin, mutta erityisesti välitystuomion lopullisuuden turvaamiseksi tietynasteinen sääntelyllinen kehitystarve on olemassa.

New Yorkin yleissopimuksen mukaan sopimuksen jäsenvaltiot ovat sitoutuneet tunnustamaan ja täytäntöönpanemaan toisessa jäsenvaltiossa annetun välitystuomion. Yleissopimukseen on sitoutunut poikkeuksellisen suuri määrä valtioita, minkä takia toisessa valtiossa annettu välitystuomio voidaan panna täytäntöön lähes kaikissa maailman valtioissa. Välimiesmenettely soveltuu siis erittäin hyvin rajat ylittävien kaupallisten riitojen ratkaisemiseen. Suomalaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa on viime vuosina esitetty lukuisia kannanottoja, jotka puoltavat välimiesmenettelylain uudistamista. Välimiesmenettelylain on katsottu olevan auttamattomasti vanhentunut, eikä sen katsota vastaavan parhaita kansainvälisiä käytänteitä. Erityisesti Suomen Keskuskauppakamari on ollut aloitteellinen välimiesmenettelylain uudistamisessa. Oikeusministeriö järjesti Keskuskauppakamarin aloitteesta vuoden 2018 syksyllä seminaarin välimiesmenettelylainsäädännön uudistamistarpeista. Seminaarissa kuultujen kannanottojen perusteella oikeusministeriö esitti julkisen lausuntopyynnön välimiesmenettelylain uudistamistarpeista. Lausuntoja annettiin 37 kappaletta. Valtaosa lausunnoista puolsi UNCITRALin mallilain implementoimista osaksi Suomen lainsäädäntöä. Merkittävin syy mallilakia puoltaville kannanotoille on se, ettei nykyisen välimiesmenettelylain katsota houkuttelevan kansainvälisiä välimiesmenettelyjä Suomeen. UNCITRALin mallilaki on YK:n kansainvälisen kauppaoikeuden toimikunnan mallilaki kansainvälisestä välimiesmenettelystä. Mallilaki on saavuttanut suurta suosiota kansainvälisten toimijoiden keskuudessa ja lukuisat valtiot ovat implementoineet sen osaksi lainsäädäntöään tai säätäneet välimiesmenettelylaeissaan mallilakia vastaavasti. Mallilain katsotaan yleisesti ottaen edustavan parhaita kansainvälisiä käytänteitä välimiesmenettelyssä. Tutkielma osallistuu välimiesmenettelylain uudistamistarpeista käytyyn keskusteluun välitystuomion pätemättömyyden näkökulmasta. Välitystuomio sitoo pääsäännön mukaan osapuolia heti antamisestaan. Poikkeuksena tähän sitovuuteen ovat tilanteet, joissa välitystuomiota rasittaa pätemättömyysperuste. Välimiesmenettelylain mukaan välitystuomio voi olla pätemätön joko mitättömyyden – eli itsestään vaikuttavan pätemättömyyden – tai kumoamisen – eli moitteenvaraisen pätemättömyyden – perusteella. Mallilaki sen sijaan säätää ainoastaan moitteenvaraisesta pätemättömyydestä. Välitystuomion mitättömyyden on katsottu olevan merkittävä syy siihen, etteivät ulkomaalaiset toimijat halua ratkaista riitojaan välimiesmenettelylain mukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan mallilain kumoamisperusteita lainopin keinoin. Tarkoituksena on selvittää, miten lausunnoissa ehdotetun lainsäädännön pätemättömyyssääntely toimii ja millä edellytyksillä välitystuomio voidaan kumota. Tämän jälkeen tutkielmassa selvitetään välimiesmenettelylain pätemättömyyssääntelyä. Metodi on myös tässä yhteydessä oikeusdogmaattinen. Tutkimuskysymys on, millä perusteilla välitystuomio voidaan katsoa pätemättömäksi välimiesmenettelylain mukaan. Tutkielma myös systematisoi molempien lakien pätemättömyyssääntelyä. Tarkoituksena on siis selvittää lausunnoissa ehdotetun ja voimassa olevan lainsäädännön pätemättömyyssääntelyä. Tutkielman kolmas keskeinen tutkimuskysymys on, miten voimassa olevaa lainsäädäntöä tulisi uudistaa välitystuomion pätemättömyyssääntelyn osalta. Tähän kysymykseen vastataan de lege ferenda -kannanotoilla, jotka pohjautuvat mallilain ja välimiesmenettelylain oikeusdogmaattisessa tutkimuksessa ilmi tulleisiin sääntelyaukkoihin sekä välimiesmenettelyn tehokkuuden parantamiseen. Tutkielman keskeisinä johtopäätöksinä katsotaan, että välitystuomion pätemättömyys on molempien lainsäädäntöjen mukaan poikkeuksellista. Edelleen molempien lakien oikeuskäytäntö ilmentää välitystuomion pysyvyyden periaatetta. Välimiesmenettelylaki tosin poikkeaa periaatteesta merkittävästi, eikä periaate saa lakitekstistä tai esitöistä yhtä vahvaa tukea kuin Mallilaissa. Tutkielmassa päädytään puoltamaan mallilain implementoimista tietyin kansallisin poikkeuksin.

Väliyhteisöjä hyödynnetään perinteisesti siirtämällä ja varastoimalla tuloja matalan verotuksen valtioihin tarkoituksena välttää verovelvollisen asuinvaltion verotus. Väliyhteisölain perusidea onkin, että myös verokeidasvaltioon varastoituihin, mutta suomalaisessa määräysvallassa oleviin, tuloihin kohdistuu Suomen verotustason mukainen kokonaisverorasitus. Väliyhteisön tulos voi muodostua myös tappiolliseksi, jolloin esille nousee kysymys väliyhteisön tappion vähennyskelpoisuudesta seuraavien vuosien tulosta sekä omistajanvaihdoksen vaikutuksesta vähennyskelpoisuuden kannalta. Väliyhteisön osakkaan verotus toimitetaan Suomen verolakien mukaan, mutta väliyhteisölaissa ei säännellä kattavasti väliyhteisö tappion vähennysoikeudesta, vaan tappion vähentämistä koskevat kysymykset on jätetty pitkälti oikeuskäytännön varaan. Väliyhteisölaissa ei oteta kantaa omistajanvaihdoksen vaikutukseen väliyhteisön tappioiden vähennyskelpoisuuden kannalta. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin viime vuosina antanut kaksi ratkaisua koskien väliyhteisön tappioiden vähennyskelpoisuutta omistajanvaihdostilanteissa, mikä on selkeyttänyt oikeustilaa. Tutkielmassani tarkastelen tarkemmin ratkaisuissa esitettyjä kannanottoja sekä tulkitsen väliyhteisölain ja Suomen tappiontasausjärjestelmän säännösten soveltamista väliyhteisön tappioihin omistajanvaihdostilanteessa selvittääkseni, minkälainen vaikutus väliyhteisön omistuksessa tapahtuneella muutoksella on uuden osakkaan verotuksen lopputuloksen kannalta. Kysymys väliyhteisön tappioiden vähennyskelpoisuudesta on keskeinen EU-oikeuden sijoittautumisvapauden näkökulmasta, koska lähtökohtaisesti tappioita ei tulisi kohdella eri tavalla vain sen vuoksi, että verovelvollinen on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon. Tutkielmani tarkoitus onkin myös arvioida, miten väliyhteisön tappion vähennyskelpoisuutta tulisi tulkita, jotta lopputulos olisi EU-oikeuden mukainen. Lisäksi tuon tutkielmassani esille nykyistä verotuskäytäntöä sekä nykyisen oikeustilan selkeyttä ja mahdollisesti vielä avoimeksi jääneitä kysymyksiä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Saneerausmenettelyn aikana velallinen lähtökohtaisesti säilyttää samanlaisen vallintavallan kuin ennen saneerausmenettelyä. Velallinen voi itsenäisesti siis päättää muun muassa yritystoimintaansa liittyvistä hankinnoista ja omaisuudesta. Koska velallinen on kuitenkin ajautunut saneerauslain edellyttämällä tavalla maksukyvyttömäksi tai maksukyvyttömyys on vasta uhkaamassa, on velallisen liiketaloudellinen harkintakyky pettänyt. Jotta vältettäisiin korjaantumattoman syvä maksukyvyttömyys, ei velallisen vallintavalta kuitenkaan voi säilyä täysin ennallaan. Tämän vuoksi saneerauslain 29.2 § sisältää listan oikeustoimista, joita velallinen ei voi tehdä itsenäisesti ilman selvittäjän lupaa. Velalliseen kohdistuu siis vallinnanrajoituksia saneerausmenettelyn aikana. Vallinnanrajoituksia vastaava listaus oikeustoimista sisältyy myös rikoslakiin, velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistöön (RL 39: 1 §). Molemmilla säännöksillä on samanlainen tarkoitus: molemmat pyrkivät estämään velallista tekemästä sellaisia merkittäviä oikeustoimia, jotka voivat vahingoittaa velkojien suorituksensaantioikeutta ja saneerausmenettelyn näkökulmasta saneerausmenettelyn onnistumisedellytyksiä. Paitsi että työssä tarkastellaan säännösten velkaantumista koskevien yksittäisten kohtien välistä suhdetta, tarkastellaan myös vallinnanrajoitussääntelyn ajantasaisuutta ja maksukyvyttömyysdirektiivin vaikutusta näihin. Tällä hetkellä luvanvaraisuusharkinta kuuluu selvittäjän tehtäviin, mikä ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisin ratkaisu. Merkittävin haaste liittyy selvittäjien mahdollisiin puutteisiin liiketaloudellisessa osaamisessa, mitä luvanvaraisuusharkinta edellyttää. Työssä ehdotetaankin luvanvaraisuusharkinta siirrettäväksi velkojille. Lisäksi pidetään perusteltuna laajentaa luvanvaraisuusajanjaksoa nykyisestä saneerausmenettelyn kestosta alkamaan saneeraushakemuksen vireille tulon myötä ja jatkumaan saneerausohjelman toteutusaikaan. Työssä tarkastellaan myös vallinnanrajoitusten piiriin kuuluvia velkaantumistoimia, joilta edellytetään liiketaloudellista perusteltavuutta. Velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön soveltuminen puolestaan edellyttää, että velallinen on velkaantunut vailla liiketaloudellista perusteltavuutta. Velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistössä edellytetään velkaantumisen aiheuttavan maksukyvyttömyyden tai sen oleellisen pahentumisen. Etenkin jälkimmäisen määritelmän soveltamiseen liittyy oikeuskäytännössä haasteita, jotka tutkimuskysymyksen kohdalla voivat johtaa epäloogiseen lopputulokseen. Vallinnanrajoitusten ja velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön välisen yhteyden selvittämiseksi työssä tarkasteltaviksi tulevat myös rikosoikeudelliset kysymykset tahallisuudesta, erehdyksen mahdollisuudesta, tehokkaasta katumisesta ja velkojien suostumuksesta. Velallisen epärehellisyys perustuu ajattelulle siitä, että velallinen on koko ajan tietoinen taloudellisesta tilanteestaan. Sama oletus liittyy myös saneerausmenettelyyn, sillä saneeraushakemuksen jättäminen edellyttää selvillä oloa yrityksen tilanteesta. Tämän vuoksi tunnusmerkistöerehdyksen mahdollisuus suljetaan pois. Kieltoerehdys puolestaan ei voine soveltua sen vuoksi, että lupaharkinnassa arvioidaan velkaantumisen hyväksyttävyyttä saneerauslain edellyttämällä tavalla eikä selvittäjältä saatua neuvoa voida tulkinnalla laajentaa koskemaan myös rikosoikeudellista vastuuta. Mikäli velallinen havaitsisi luvanvaraisella velkaantumisellaan voivan aiheuttaa maksukyvyttömyyden tai sen oleellisen pahentumisen, voisi hän vielä estää rikosoikeudellisen vastuun tehokkaalla katumisella ennen maksukyvyttömyysseuraamuksen syntymistä. Rikosoikeudellinen vastuu voisi olla vältettävissä myös, jos lupaharkinta siirretään velkojille, jotka yksimielisesti tulisivat antaneeksi velalliselle luvan velkaantumiseen. Tämän saavuttaminen lienee käytännössä kuitenkin vaikeaa. Työssä havaitaan velkaantumistoimen voivan vain poikkeuksellisesti kuulua sekä saneerauslain vallinnanrajoitus- että velallisen epärehellisyyssääntelyn soveltamisalaan. Lainkohtien välinen yhteys toimii siis tarkoituksenmukaisesti, sillä merkittävämpi kohtalonyhteys voisi muodostua ongelmalliseksi vallinnanrajoitussääntelyn tarkoituksen näkökulmasta. Lisäksi vain murto-osaan insolvenssimenettelyistä liittyy velallisen epärehellisyys. Luvanvarainen velkaantuminen ei siis voine muodostaa estettä maksukyvyttömyysdirektiivin tarkoittamalle uudelle alulle eikä sitä koskeva sääntely muutoinkaan ole ristiriidassa direktiivin kanssa. Luvanvaraisuussääntely vaatii kuitenkin päivittämistä, sillä säännöksen ajatonta suojelukohdetta ei toteuta parhaalla mahdollisella tavalla.

Tutkielma käsittelee COVID-19-epidemiaa ja valmiuslain 93-95 §:n nojalla annettujen hoitajien perusoikeuksia rajoittaneiden asetusten soveltamista Suomessa kevään 2020 poikkeusolojen aikana. Asetusten poikkeusvaltuudet koskivat lepoaikoja, ylitöitä ja vuosiloman antamista koskevia säännöksiä, irtisanomisajan pidennyksiä ja työvelvollisuutta. Tutkielma nivoo hoitajien oikeuksien rajoittamisen osaksi koronaviruspandemian sukupuolittuneita vaikutuksia ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa on kyse hoiva-alan naisvaltaisuudesta, sukupuolisegregaatiosta ja työvoimapulasta kärsivästä matalapalkka-alasta. Tutkielman aineisto käsittää muun muassa valmiuslain nojalla annettujen asetusten eduskuntakäsittelyn asiakirjoja, kuten asetusehdotuksia, valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja sekä asiantuntijalausuntoja. Perustuslakivaliokunta ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunta olivat saaneet tietoonsa valmiuslain toimivaltuuksien väärinkäytöksiä. Tutkielman tulokset käsittävät ensinnäkin havainnon, ettei valtioneuvosto seurannut ja raportoinut eduskunnalle perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla valmiuslain 93 ja 94 §:n toimivaltuuksien käyttöä. Toiseksi, työsuojeluviranomainen ei aineiston perusteella ollut tietoinen valvontavastuustaan poikkeusoloissa, mikä heikensi työntekijöiden oikeussuojaa. Lisäksi, valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottovaiheessa ei eritelty ja arvioitu eri toimien vaihtoehtoisuutta eikä valmiuslain eri soveltamisvaihtoehdot käyneet riittävällä tavalla ilmi asetusten perusteluista. Asetusehdotuksissa ei tuotu esille muun sääntelyn, kuten KVTES:n, mahdollistamien toimien vaihtoehtoisuutta suhteessa valmiuslain toimivaltuuksiin. Valmiuslain käyttö pandemiassa ei voi automaattisesti tarkoittaa hoitajien perusoikeuksien rajoittamisen tarvetta. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään muun muassa tarve selvittää sekä työnantajien poikkeusvaltuuksien väärinkäytökset että keinot työntekijöiden oikeusturvan vahvistamiseksi. Valmiuslakia uudistettaessa tulee ottaa huomioon hoitajien oikeudet. Hoiva-ala tulee myös nostaa varautumisen keskiöön.

Tutkielman tavoitteena on kartoittaa, millaista tekijänoikeudellista suojaa valokuvat nauttivat Suomessa. Pyrin tutkimuksessani selvittämään, onko valokuvien lähioikeussuoja tarpeen nyky-yhteiskunnassa ja voitaisiinko siitä luopua kokonaan. Aloitan tutkielmani esittelemällä suomalaisen sääntelyratkaisun, jossa valokuvat jaotellaan tekijänoikeuslain 1 §:n tekijänoikeussuojaa saaviin valokuvateoksiin ja tekijänoikeuslain 49 a §:n nojalla lähioikeussuojaa saaviin tavallisiin valokuviin. Valokuvateokset saavat samanlaista suojaa kuin kaikki muutkin teokset, ja tavallisten valokuvien suoja on hieman rajoitetumpi. Sääntelyratkaisu on selkeä, mutta sen ongelmana on suojan samankaltaisuus: ainoa merkittävä ero valokuvateosten ja tavallisten valokuvien suojan välillä on suoja-ajan kesto. Käyn tässä osiossa läpi myös teoskynnyksen-käsitteen. Sen avulla erotetaan tekijänoikeussuojan piiriin kuuluvat teokset sellaisista tuotoksista, jotka eivät ole riittävän omaperäisiä ja itsenäisiä tekijänoikeussuojan saamiseksi. Valokuvien nauttiman suojan osalta teoskynnyksen merkitys ei ole käytännössä kuitenkaan suuri, koska valokuvateosten ja tavallisten valokuvien suoja on niin samankaltainen. Tämän jälkeen esittelen kansainvälistä sääntelyä, suomalaisen sääntelyn kehitystä sekä muissa EU:n jäsenvaltioissa valittuja sääntelyratkaisuja tavallisten valokuvien suojan suhteen. Merkittävin kansainvälinen sopimus on Bernin yleissopimus, joka tarjoaa suojaa valokuvateoksille. EU:ssa tärkein säädös on suoja-aikadirektiivi sekä EUT:n antamat ratkaisut. Suoja-aikadirektiivi on yhdenmukaistanut valokuvateosten suojan EU:ssa ja se tarjoaa jäsenvaltioille mahdollisuuden säännellä halutessaan tavallisten valokuvien lähioikeussuojasta. Lisäksi sen 6 artiklassa määritetään omaperäisyyden käsite, jota EUT on ratkaisuissaan tarkentanut ja kehittänyt. Suomessa ensimmäinen valokuvalaki säädettiin 1928, minkä jälkeen valokuvista säänneltiin omassa laissaan vuoteen 1995 asti. Valokuvalaki koski kaikkia valokuvia eikä jaottelua valokuvateoksiin ja tavallisiin valokuviin ollut. Vuodesta 1995 eteenpäin valokuvat ovat olleet osa tekijänoikeuslakia ja ne on jaettu valokuvateoksiin ja tavallisiin valokuviin. Esittelen myös lyhyesti muissa EU:n jäsenvaltioissa valittuja valokuvien sääntelyratkaisuja. Osassa maita suojataan sekä valokuvateoksia että tavallisia valokuvia, kun taas toisissa suojataan ainoastaan valokuvateoksia. Valokuvia koskevia tuomioistuinratkaisuja ei ole paljon, mutta Suomessa tekijänoikeusneuvosto on arvioinut useammassa lausunnossaan yksittäisten valokuvien teoskynnystä. Käyn läpi EUT:n tuomioista Painer-ratkaisun (C-145/10) sekä muut merkittävimmät teosten omaperäisyyttä koskevat ratkaisut. Tarkastelen myös muutamia kotimaisia tuomioistuinten antamia tuomioita. Tutkimuksen pääpaino on kuitenkin tekijänoikeusneuvoston antamissa lausunnoissa. Keskityn erityisesti lausunnoissa annettujen perusteluiden kriittiseen tarkasteluun. Neuvoston lausuntojen pohjalta ei ole mahdollista luoda selkeää säännöstöä sen suhteen, milloin valokuvan arvioidaan ylittävän teoskynnyksen ja milloin sen katsotaan olevan pelkkä tavallinen valokuva. Tutkielmani lopusta löytyvät tapausten valokuvat, joiden pohjalta lukija voi havaita, miltä teoskynnyksen ylittäneet ja toisaalta sen alle jääneet valokuvat näyttävät. Lopuksi analysoin aineistoa oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten valossa ja esitän omat johtopäätelmäni siitä, mihin suuntaan oikeustilaa tulisi kehittää. Katson, että valokuvien lähioikeussuoja ei ole enää nyky-yhteiskunnassa tarpeellinen ja siitä tulisi luopua. Suurin osa valokuvista ei tarvitse tai ansaitse lähioikeussuojaa. Ne valokuvat, jotka ansaitsevat suojaa, tulisi ottaa tekijänoikeussuojan piiriin: tämä tapahtuisi valokuvien teoskynnyksen alentamisella. Koska valokuvien teoskynnys ei ole Suomessa vakiintunut, teoskynnyksen madaltamisesta ei aiheutuisi ongelmia.