Browsing by Title

Tutkielman aiheena on irtainta esinettä kohdanneen vahingon kärsineen yksityishenkilön mahdollisuus korvaukseen vahingostaan. Oletuksena on vahingon aiheutuminen toisen yksityishenkilön toiminnasta sekä se, että kyseessä on sopimuksenulkoinen tilanne. Korvausmahdollisuuksista tarkastellaan vahingonkorvausta vahingon aiheuttajalta sekä vahingon korvaamista vahingonaiheuttajan hyväksi voimassa olevasta vastuuvakuutuksesta tai vahingonkärsineen hyväksi voimassa olevasta esinevakuutuksesta, jonka piirissä vaurioitunut esine on ollut. Tavoitteena on selvittää vahingon määrän laskemista yhtäältä vahingonkorvauslain järjestelmässä ja toisaalta esinevahinkojen korvaussääntöjen mukaan. Lisäksi tutkitaan, miten osapuolten toiminta, ominaisuudet ja olosuhteet vaikuttavat korvausmahdollisuuksiin sekä millä tavalla vakuutussopimussuhde vaikuttaa. Tutkielman 1. luvussa selostetaan tutkimustehtävä, käytettävä metodi ja tutkielman rakenne sekä tutkielman kannalta keskeiset käsitteet. 2. luvussa avataan esinevahingon käsitettä vahingonkorvauslain mukaan sekä vastuuvakuutuksessa ja esinevakuutuksessa ja selvitetään, ketä voidaan pitää VahL 5 luvussa tarkoitettuna esinevahingon kärsineenä. 3. luvun aiheena on esinevahingon arvostaminen vahingonkorvauslain mukaan. Vastuuvakuutuksissa vahinko arvostetaan samoin periaattein. Selvitetään erilaisia esineen arvostamistapoja ja niiden soveltuvuutta yksityishenkilön kärsimään esinevahinkoon. Tämän jälkeen käsitellään muita VahL 5:5:n mukaisia esinevahingosta maksettavia korvauseriä. 4. luvun aiheena on esinevahingon arvostaminen esinevakuutuksissa. Aluksi käsitellään rikastumiskiellon merkitystä esinevakuutuksissa, minkä jälkeen syvennytään korvausmäärän laskemiseen. Vahingon arvostamista esinevakuutuksissa pyritään vertaamaan vahingonkorvauslain mukaiseen vahinkojen arvostamistapaan. 5. luvussa käsitellään osapuolten toiminnan, ominaisuuksien ja olosuhteiden vaikutusta vahingonkärsineen korvausmahdollisuuksiin. Vahingonkorvausoikeutemme lähtee täyden korvauksen periaatteesta, mutta periaate ei kuitenkaan ole poikkeukseton. Korvausta voidaan sovitella sekä vahingonaiheuttajasta että vahingonkärsineestä johtuvista syistä. Osapuolten toiminnan luonne voi vaikuttaa myös vakuutuskorvauksiin. Vahingonaiheuttajan tuottamus on yleensä vastuuvakuutuksen ensimmäinen korvausedellytys, mutta kvalifioitu tuottamus johtaa korvauksen alentamiseen tai sen epäämiseen. Vahingonaiheuttajan toiminta voi vaikuttaa eräin edellytyksin myös esinevakuutuksesta maksettavaan korvaukseen. Vahingonkärsineen oma tuottamus voi myös vaikuttaa korvausmahdollisuuksiin esinevakuutuksesta, jossa vahingonkärsinyt on vakuutettuna. 6. luvun aiheena on vakuutussopimussuhteen vaikutus vahingonkärsineen korvausoikeuteen esine- ja vastuuvakuutuksesta. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun aiempi käyttäytyminen suhteessaan vakuutuksenantajan kanssa voi vaikuttaa siihen, millaiseksi maksettava korvaus muodostuu. Merkitystä voi olla vakuutusta haettaessa vakuutuksenantajalle annetuilla tiedoilla tai vakuutusmaksun suorittamisen laiminlyönnillä. Vakuutuksenantajan laatimat vakuutussopimuksen ehdot vaikuttavat myös korvauksensaantimahdollisuuteen. Vakuutetulla on lisäksi VSL:ssa määriteltyjä vahinkoriskin pienentämiseen ja vahingon rajoittamiseen liittyviä sivuvelvoitteita, joiden laiminlyönti voi johtaa korvauksen alentamiseen tai epäämiseen. Vahingonkärsinyt ei ole vastuuvakuutuksessa vakuutuksenottajan tai vakuutetun asemassa. Tästä huolimatta vakuutuksenantajalla on tiettyjä velvollisuuksia vahingonkärsinyttä kohtaan VSL:n ja hyvän vakuutustavan perusteella. 7. lukuun on koottu tutkielman loppupäätelmät.

Tietosuojan kehitys Euroopassa saavutti merkittävän virstanpylvään, kun Euroopan neuvoston yleissopimus yksilöiden suojelusta henkilötietojen automaattisessa tietojenkäsittelyssä astui voimaan vuonna 1981. Yleissopimuksessa määritellyt tietosuojan yleiset periaatteet ovat pitkälti relevantteja vielä tänäkin päivänä, mutta niiden täytäntöönpano on ollut suhteellisen heikkoa ja hidasta. Samaan aikaan automaattiseen tietojenkäsittelyyn liittyvä teknologia on kehittynyt merkittävästi aiheuttaen yksityishenkilöihin kohdistuvia tietosuojauhkia. Näitä tietosuojauhkia paikkaamaan annettiin vuonna 1995 voimaan astunut Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 95/46/EY yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta. Direktiivillä haluttiin toisaalta myös purkaa henkilötietojen liikkuvuutta rajoittavia lainsäädännöllisiä eroavaisuuksia ja siten vähentää jäsenvaltioiden haitallista protektionismia henkilötietoliitännäisessä liiketoiminnassa. Direktiivin implementointi oli kuitenkin verrattain epäonnistunutta ja tietosuojalainsäädännöt erosivat toisistaan varsin merkittävästi. Tämä aiheutti ongelmia sekä yrityspuolella, jossa vallitsi epätietoisuus esimerkiksi siitä, minkä jäsenvaltion lainsäädäntö soveltui henkilötietojen käsittelyprosesseihin. Yhtenäisen linjan puuttuminen vaikeutti toimintaa EU:ssa ja toisaalta myös täytäntöönpano ontui jossain määrin tietosuojalainsäädäntöjen eroavaisuuksista johtuen. Henkilötietodirektiivin voimaan astumisen aikoihin teknologiakehityksessä tapahtui suuria muutoksia erityisesti automaattisen tietojenkäsittelyn tehostumisessa. Tietojen liikkuvuus helpottui merkittävästi ja vaikka direktiivi olikin laadittu suhteellisen teknologianeutraaliksi, henkilötietoliiketoiminnassa kehitettiin lainsäädäntöä kiertäviä menetelmiä, joiden avulla luotiin melko huomaamattomasti yksityishenkilöiden tietojen ympärillä toimiva liiketoimintasektori. Tällä sektorilla luonnollisista henkilöistä luotiin profiloinnin ja tiedonlouhinnan avulla kattavia henkilötietokuvauksia, joita myytiin yrityksille muun muassa kohdemainontaa silmällä pitäen. Yksityishenkilöt ovat olleet käytännössä tietämättömiä tai vähintäänkin huonosti informoituja siitä, miten heihin kohdistuvia henkilötietoja kerätään, käytetään ja kierrätetään edelleen uusiin tarkoitusperiin. Vaikka direktiivi vaatii suostumuksen hankkimista yksityishenkilöltä tämän henkilötietojen käytön laillisuuden edellytyksenä, ei sitä käytännössä ole tarvinnut hankkia. Henkilötietodirektiivi sallii suostumuksen hankkimiseen niin sanotun opt out -systeemin, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että yksityishenkilön tulisi erikseen kieltää jotakin tahoa käyttämästä tai keräämästä henkilötietojaan. Ongelmana on ollut se, ettei moni yksityishenkilö ole tiennyt, että häneen kohdistuvia henkilötietoja kerätään esimerkiksi internet-käyttäytymistä monitoroivilla teknologiasovelluksilla ja erilaisten elektronisten jalanjälkien taltioinnilla. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679 luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta (yleinen tietosuoja-asetus), joka kumoaa henkilötietodirektiivin, astuu voimaan toukokuussa 2018 ja sen on osittain tarkoitus puuttua henkilötietoliiketoiminnan huonoon läpinäkyvyyteen ja suostumuksen kiertämiseen. Opt out -systeemi muuttuu lainvastaiseksi ja jatkossa edellytetään niin sanottua opt in -suostumusta, eli yksityishenkilön suostumusta henkilötietojen käsittelyyn ei voida enää olettaa. Samalla henkilötietojen käsittelyyn liittyvien prosessien läpinäkyvyyttä ja yksityishenkilön vaikutusmahdollisuuksia parannetaan. Asetus soveltuu sellaisenaan Euroopan unionissa, joten se harmonisoi samalla fragmentoitunutta eurooppalaista tietosuojasääntelyä merkittävästi. Periaatteessa tietosuojasääntelyn näkökulmasta kovin suuria muutoksia ei ole luvassa, mutta täytäntöönpanon osalta tilanne saattaa muuttua merkittävästi. Tietosuoja-asetus sisältää mittavan uhkasakkoriskin sellaisille toimijoille, jotka eivät noudata asetuksen vaatimuksia. Tutkielmassa ilmenee, että yksityishenkilöiden vaikutusmahdollisuudet ja tiedollinen asema omiin henkilötietoihinsa liittyvän käsittelyn osalta paranee merkittävästi ainakin teoriassa yleisen tietosuoja-asetuksen myötä. Henkilötietoliiketoimintaa harjoittaneet yritykset joutuvat jatkossa tilivelvollisiksi yksityishenkilöille, läpinäkyvyysvaatimus korostuu entisestään ja samoin henkilötietojen käyttötarkoitussidonnaisuus, joka vaikeuttaa kerättyjen henkilötietojen uudelleenkäyttöä, kierrätystä sekä mahdollisesti myös profilointia ja tiedonlouhintaa. Eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön täytäntöönpano näillä näkymin vahvistuu, mutta toisaalta lopullinen totuus nähdään vasta, kun yleinen tietosuoja-asetus astuu voimaan.

Yksityishenkilön velkajärjestely on moderni insolvenssimenettely, jonka päätavoitteena on maksukyvyttömän luonnollisen henkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen. Yksityishenkilön velkajärjestelystä säädetään yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa (velkajärjestelylaki, VJL). Lähtökohtaisesti kaikki velallisen velat kuuluvat velkajärjestelyn piiriin riippumatta siitä, onko velkojana yksityishenkilö vai yritys tai muu yhteisö. Tutkielmassa selvitetään, miten velkojana olevan yksityishenkilön eli yksityisvelkojan asema voidaan ottaa velkajärjestelyssä huomioon, ja millaisen kokonaisuuden yksityisvelkojan asemaa koskevat velkajärjestelylain säännökset muodostavat. Yksityisvelkojan asema velkajärjestelylaissa on erityisesti seuraavien säännösten muodostama kokonaisuus: Velkajärjestely voi tietyissä tapauksissa estyä VJL 10 §:n 11 kohdan nojalla, jos velan järjesteleminen olisi yksityisvelkojan kannalta kohtuutonta. Velkajärjestelyn merkitys yksityisvelkojalle voidaan lisäksi ottaa huomioon VJL 10 a §:n painavia syitä arvioitaessa. Jos velkajärjestely aloitetaan, on myös maksuohjelman jatkaminen yksityisvelkojan hyväksi mahdollista VJL 31 a §:n nojalla. Tutkielma keskittyykin näiden säännösten sisällön sekä soveltamisalan tulkintaan. Tutkielmaa varten on kerätty käräjä- ja hovioikeuskäytännöstä empiirinen aineisto, jonka avulla selvitetään, miten yksityisvelkojan asemaa koskevia säännöksiä on sovellettu oikeuskäytännössä. Aineistosta voidaan havaita, että säännösten avulla on voitu estää yksityisvelkojien kannalta kohtuuttomia tilanteita. Säännösten soveltamiskäytäntö on kuitenkin kirjavaa, mikä on ongelmallista niin velallisten kuin velkojien keskinäisen yhdenvertaisuuden kannalta. Yksityisvelkojan asemaa koskevat säännökset eivät myöskään muodosta keskenään saumatonta kokonaisuutta, sillä niitä on säädetty ja muutettu yksitellen useiden lakiuudistusten yhteydessä. Tutkielmassa selvitetään myös, turvataanko velkajärjestelylaissa yksityisvelkojan keskeisen perusoikeuden eli omaisuudensuojan toteutuminen asianmukaisella tavalla. Vaikka velkajärjestelylakiin on otettu edellä mainittuja yksityisvelkojan asemaa turvaavia säännöksiä, toisaalta myös maksuohjelman normaalikestoa on lyhennetty, velan pääoman leikkaamisesta on tullut säännönmukainen velkajärjestelyn keino, ja nollaohjelmat ovat yleistyneet. Tutkielmassa katsotaankin, että yksityisvelkojan omaisuudensuojan toteutumisen uudelleenarviointi sekä lakiuudistusten toteuttaminen olisi perusteltua. Tutkielmassa esitetään konkreettiset ehdotukset velkajärjestelylakiin tehtävistä muutoksista ja ehdotetaan näiden toteuttamista velkajärjestelylain kokonaisuudistuksessa.

Tutkielmassa tarkastellaan biopankkitoiminnassa tapahtuvaan geneettisen tiedon hyödyntämiseen liittyviä yksityisyydensuojakysymyksiä. Biopankkitoiminta on biopankkilaissa (688/2012) säänneltyä toimintaa, jonka tarkoituksena on lain 5 §:n mukaan palvella biopankkitutkimusta. Biopankit pyrkivät keräämään mahdollisimman laajoja kokoelmia ihmisperäisiä biologisia näytteitä ja niihin liittyviä tietoja, joita tutkijat voivat saada biopankeista käyttöönsä tulevaisuudessa toteutettavissa tutkimushankkeissa. Vaikka biopankit keräävät ja käsittelevät näytteitä ja niihin liittyviä tietoja tutkimustarkoituksia varten, biopankkitoiminnan ei itsessään ole tulkittu olevan tieteellistä tutkimusta vaan osa tutkimuksen tuki-infrastruktuuria. Biopankeissa ihmisperäisistä näytteistä tuotetaan näytteen luovuttaneen henkilön perimää koskevaa geneettistä tietoa. Geneettisiä tietoja on totuttu pitämään yksityisyyden suojan ydinalueelle kuuluvina arkaluonteisina henkilötietoina, mistä syystä yksityisyyden suojan tarve on erityisen korostunut tällaisia tietoja käsiteltäessä. Geneettisen tiedon käsittelyn erityiset riskit liittyvät etenkin geneettisen tiedon tunnistettavuuteen. Nykyinen suuntaus oikeustieteessä on ollut katsoa, että geneettisiä tietoja ei olisi koskaan mahdollista tehdä täysin anonyymeiksi. Biopankkitoiminnassa tapahtuvaan geneettisten tietojen käsittelyyn on 25.5.2018 lähtien tullut ensisijaisesti soveltaa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta. Suomen nykyistä biopankkilakia ei ole vielä saatettu vastaamaan tietosuoja-asetuksen vaatimuksia, mistä syystä laki sisältää paljon asetuksen kanssa päällekkäistä sääntelyä ja aiheuttaa hankaluuksia lain tämänhetkisen soveltamisen kannalta. Biopankkilaki on aiemmin sallinut geneettisten tietojen käsittelyn laajan suostumuksen perusteella, joka ei kuitenkaan vastaa tietosuoja-asetuksen pätevälle suostumukselle asettamia kriteerejä. Laaja suostumus on ongelmallinen myös näytteen antajien tiedollisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. Biopankeissa tapahtuva geneettisten tietojen käsittely on väistämättä niin monimutkaista, että tavallisten ihmisten ei ole mahdollista ymmärtää siihen liittyviä yksityisyydensuojariskejä ja siten tehdä perusteltua päätöstä heitä koskevien tietojen käytön sallittavuudesta. Laaja suostumus on epäyhteensopiva myös henkilötietojen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen kannalta, joka edellyttää, että henkilötiedoille määritellään tietty nimenomainen käyttötarkoitus, joihin tietoja kerätään ja käytetään. Yksilöiden tiedollisen itsemääräämisoikeuden ja tietosuoja-asetuksen näkökulmasta haastava on myös nykyisen biopankkilain 13 §, joka mahdollistaa olemassa olevien vanhojen diagnostisten ja tutkimusnäytteiden siirtämisen biopankkeihin, ja siten niiden käyttötarkoituksen muutoksen, ilman näytteen antajien nimenomaista suostumusta. Uudistuvan biopankkilainsäädännön keskeinen tavoite onkin ratkaista biopankkiaineistojen lain mukaista käsittelyperustetta koskeva ongelma. Yksityisyyden suojan ja tiedollisen itsemääräämisoikeuden olennainen osa on henkilöiden tiedonsaantioikeus omiin tietoihinsa, mutta myös oikeus olla tietämättä hänen perimäänsä liittyvistä seikoista. Yksityiskohtaisten tietojen paljastaminen henkilön perimästä saattaisi kuitenkin aiheuttaa harmia hänelle itselleen mutta myös laajemmin hänen sukulaisilleen. Vastaavasti harmia voi aiheutua, mikäli tietoja ei paljastettaisi. Kaikkia geneettisten tietojen käsittelyyn liittyviä erityiskysymyksiä ei ole nykyisessä lainsäädännössä pystytty ratkaisemaan erityisesti geneettisen tiedon ennustavuuden ja sosiaalisen luonteen vuoksi. Biopankkitoiminnassa on nähtävissä tietossuojalainsäädännön ja bio-oikeudellisen tutkimuslainsäädännön välinen jännite, kun henkilötietojen käsittelyä koskevilla säännöksillä ei pystytä vastaamaan kaikkiin geneettisten tietojen käsittelystä yksilöille aiheutuviin riskeihin. Tutkimuslainsäädäntö tähtää osallistumisen vapaaehtoisuuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden turvaamiseen, kun taas tietosuojalainsäädännön tavoitteena on ehkäistä henkilötietojen oikeudetonta käyttöä. Molempien yhteisenä taustaperiaatteena vaikuttaa kuitenkin näytteen antajien laajempi oikeus yksityisyyteen ja tiedollisen itsemääräämisoikeuden turvaamiseen.

Tutkielmassa tarkastellaan miten vankien hoitotilanteessa otetaan huomioon yksityisyyden suoja sekä järjestyksen ja turvallisuus. Vankien terveydenhuolto järjestetään pääasiassa vankilassa, mutta aika ajoin vanki lähetetään tilapäisesti vankilan ulkopuolelle hoitoon tai tutkimuksiin. Tutkielmassani pohdin, miten yksityisyyden suoja sekä järjestys ja turvallisuus toteutuvat sekä toteutetaan silloin, kun vangin hoito tai tutkimus tapahtuu vankilan ulkopuolella. Kun vanki siirretään vankilan ulkopuolelle tilapäisesti hoitoon tai tutkimuksiin, tulee hänet saattaa hoitoon riittävän valvonnan alaisena. Vanki tulee olla vartioinnissa kuljetuksen aikana ja jatkuvasti sairaalassaoloaikana. Jotta hoitotilanteessa voidaan ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta, tulee hoitotilanteessa mahdollisesti olla läsnä ulkopuolisia henkilöitä (välitön valvonta). Ulkopuolisten henkilöiden läsnäolo saattaa kuitenkin vaarantaa vangin oikeuden yksityisyyden suojaan. Jos ulkopuolisten läsnäolo on välttämätöntä, tulisi järjestystä ja turvallisuutta ylläpitää niin, ettei vartijalla ole näkö- ja kuuloyhteyttä vankiin ja terveydenhuollon ammattihenkilöstöön. Jos läsnäolo ei ole välttämätöntä, tulee vartijoiden olla toimenpidehuoneen ulkopuolella (välillinen valvonta). Kun tehdään ratkaisua valvonnan keinoista hoitotilanteessa, tulee ottaa huomioon, miten turvataan terveydenhuollon ammattihenkilöstön oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen, mutta samaan aikaan tulee turvata vangin oikeus yksityisyyden suojaan. Valvonnan keinoja valitessa, tulee valita keinot, jotka vähiten rajoittavat perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Vankien hoitotilanne ei täysin vastaa hoitotilannetta, jossa potilaana on henkilö, joka ei ole menettänyt vapauttaan. Vangin ollessa potilaana on hän samaan aikaan vanki, joten vankien hoitotilanteessa tulee tasapainoilla eri säännösten välillä. Lisäksi hoitotilanteessa tulee tehdä punnintaa eri perus- ja ihmisoikeuksien välillä. Tutkielmassa on tarkasteltu miten vankien hoitotilanteessa onnistutaan tasapainoilemaan eri säännösten ja oikeuksien välillä. Tutkielmassa esille tulleiden asioiden perusteella vankien hoitotilanteessa epäonnistutaan usein tasapainoilemaan eri säännösten ja oikeuksien välillä. Vangin yksityisyyden suoja joutuu hoitotilanteessa väistymään, kun ylläpidetään järjestystä ja turvallisuutta. Vaikka järjestys ja turvallisuus on hyväksyttävä rajoitusperuste, on sitä aika ajoin tulkittu liian laveasti.

Tutkielmassa tarkastellaan yleisen ja rajoitetun verovelvollisuuden välistä rajanvetoa etätyötilanteissa. Käytännössä tutkimuksen kohteena on tuloverolain 11 §. Tutkimus on tehty lainopillista metodia käyttäen. Tarkoituksena on selventää lain tulkintaa yleisen verovelvollisuuden synnystä niissä tilanteissa, kun verovelvollinen tekee töitä etänä. Verovelvollisuusaseman tarkastelun takia mielenkiintoisia ovat luonnollisesti rajat ylittävät tilanteet. Tutkimuksen rakenne muodostuu niin, että johdantoa seuraavassa tutkimuksen toisessa luvussa selvitetään yleisen ja rajoitetun verovelvollisuuden perusteita sekä tarkemmin yleisen verovelvollisuuden syntymistä varsinaisen asunnon ja kodin tai yli kuuden kuukauden jatkuvat oleskelun perusteella. Kolmannessa luvussa keskitytään Suomen kansalaisia koskevaan ns. kolmen vuoden sääntöön, johon liittyvien ns. olennaisten siteiden käsite sisältää aiheen kannalta erityisen mielenkiintoisia kysymyksiä. Neljännessä luvussa tarkastellaan lyhyesti joitain yleisen verovelvollisuuden lakkaamiseen liittyviä erityiskysymyksiä ja viides luku pitää sisällään johtopäätöksiä.

Yleiseen hätänumeroon 112 ei ole mahdollista tehdä hätäilmoitusta tekstiviestillä. Jokaisella hätäkeskuksella on oma matkapuhelinnumero, johon voi lähettää hätätekstiviestin. Tällä hetkellä numerot eivät ole julkisesti saatavilla, vaan niitä jaetaan vammaisjärjestöjen välityksellä kuuroille ja huonokuuloisille.   Tässä työssä tutkitaan, toteutuvatko kuurojen ja huonokuuloisten perus- ja ihmisoikeudet hätäpalvelujen saatavuuden näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, onko julkinen valta turvannut perus- ja ihmisoikeuksista yhdenvertaisuuden, oikeuden elämään sekä henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja terveyteen riittävälle tasolle, kun lähtökohtana on hätäpalvelujen saatavuus.   Hätätekstiviestijärjestelmän saavutettavuuden oikeudellisia ulottuvuuksia on tässä tutkimuksessa pyritty selvittämään käyttämällä lainopin metodia. Perus- ja ihmisoikeuksiin pohjautuvaa arvoperusteista tulkintatapaa käyttämällä systematisoidaan hätäpalvelujen saavutettavuutta koskevaa oikeusnormistoa. Lainopin lisäksi tutkimuksessa käytetään oikeussosiologian metodia, jossa tarkastellaan yhteiskunnan ja oikeuden välistä vuorovaikutussuhdetta. Kuurojen ja huonokuuloisten saavutettavissa olevien hätäpalvelujen nykytilannetta ja kehittämistyötä arvioidaan sekä oikeusnormien että yhteiskunnan käytäntöjen kannalta.   Tutkielmassa on päädytty siihen, ettei monimutkaisille ja hätäkeskuskohtaisille hätätekstiviestinumeroille eikä niiden salassapidolle ole oikeudellisia perusteita. Kuurojen ja huonokuuloisten perus- ja ihmisoikeudet eivät ole toteutuneet nykykäytännössä. 112-hätätekstiviestipalvelun suunnitellaan tulevan käyttöön vuonna 2015. Syynä lykkääntymiseen on ollut muun muassa ilkivallan pelko. 112-hätätekstiviestipalvelussa tullaan mahdollisesti edellyttämään rekisteröitymistä, mikä ei edistä yhdenvertaisuuden toteutumista kuurojen ja huonokuuloisten sekä toisaalta valtaväestön välillä. Kuurojen hätäpalvelujen kehittämisessä tulisi huomioida viittomakielisten kielellisten oikeuksien toteutuminen, mikä tarkoittaa hätäilmoituksen tekomahdollisuutta viittomakielellä. Hätäpalvelujen saavutettavuutta ei ole julkisen vallan toiminnassa osattu tarkastella perusoikeusnäkökulmasta.

Digitalisoituvassa maailmassa tiedon määrän kasvu ja liikkuvuus luovat jatkuvasti sekä uusia mahdollisuuksia että haasteita. Nykyteknologialla tiedon laatuun voidaan merkittävästi vaikuttaa. Tietotulvasta on mahdollista erotella kulloisenkin tarkoituksen kannalta oleellinen ja tarpeellinen tieto. Henkilötietojen suojan merkitys on uusien teknologisten sovellusten ja käyttömahdollisuuksien maailmassa alati kasvava. Suomessa henkilötietolaki (523/1999) toteuttaa Euroopan unionin tietosuojadirektiivin jäsenvaltioille asettamat velvoitteet. Elämme kuitenkin murroksen aikaa. Uutta, yleistä tietosuoja-asetusta aletaan soveltaa 25. toukokuuta 2018 lähtien, ja se korvaa vuoden 1995 tietosuojadirektiivin sekä sen kansalliseksi täytäntöön panemiseksi annetun henkilötietolain säännökset niiltä osin kuin henkilötietojen käsittely kuuluu asetuksen soveltamisalaan. Yleinen tietosuoja-asetus tuo profiloinnin käsitteen määritelmän ensimmäistä kertaa Euroopan unionin oikeuteen. Nykylainsäädännön automatisoidun päätöksen käsite voidaan nähdä profiloinnin käsitteen lähikäsitteenä. Käsitteenä profi-lointi ei kuitenkaan korvaa automatisoitujen päätösten käsitettä. Vaikka asetuksella osaltaan tähdätään profilointisääntelyn nykyaikaistamiseen, asetus sisältää vain rajoitetussa määrin profilointia koskevaa sääntelyä. Onnistuessaan profilointi hyödyttää sekä markkinoinnin kohdetta että markkinoijaa. Profiloinnilla voidaan kuitenkin tunkeutua syvälle rekisteröidyn yksityisyyden ytimeen. Profilointi voi esimerkiksi johtaa syrjintään. Altistuminen piilotetuille ja sopimattomille kaupallisille menettelyille on niin ikään yksi profiloinnin ikävistä seurausmahdollisuuksista. Se, että rekisteröity ei aina tiedä olevansa profiloinnin kohteena, on ongelmallista. Vaikka rekisteröity tietäisikin olevansa profiloinnin kohteena, hän ei välttämättä tiedä, mihin tarkoitukseen häntä koskevaa tietoa käytetään. Ongelmana voidaan nähdä myös rekisteröidyn rajalliset mahdollisuudet valvoa henkilötietojensa käsittelyä. Yleisen tietosuoja-asetuksen profilointiartiklat sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta. Edes profiloinnin käsitteen ei voida katsoa olevan täysin selvä ja tulkinnanvaraisuudesta vapaa. Vaikuttaisi lisäksi olevan niin, että profilointi voidaan jakaa: 1) profilointiin perustuvaan automaattiseen päätöksentekoon sekä 2) muuhun profilointiin. Ensimmäisenä mainittu profilointi on sidottu päätökseen, josta aiheutuu rekisteröidylle oikeusvaikutuksia tai joka muuten vaikuttaa rekisteröityyn merkittävästi. Jälkimmäisenä mainittu profilointi pitänee sisällään esimerkiksi rekisteröidyn seurannan. Yleisellä tietosuoja-asetuksella ei nähdäkseni aseteta yleistä profilointiin liittyvää kieltoa. Asetusta voidaan tulkita niin, että automatisoidut yksittäispäätökset, kuten profilointiin perustuvat päätökset, on kielletty. Rekisteröidyllä on niin ikään mahdollisuus kieltää profilointi suoramarkkinointia varten. Muu profilointi olisi kuitenkin joka tapauksessa sallittua. Näin ollen esimerkiksi rekisteröityjen selailu- ja ostoshistoriatietojen käsittely olisi sallittua verkkokaupan valikoiman parantamiseksi. Rekisteröity ei siis lähtökohtaisesti voi kieltää itsensä seuraamista. Tutkielmassa tarkastellaan myös sähköisen suoramarkkinoinnin käsitteen sisältöä. Nähdäkseni kohdennettu Internet-markkinointi on yleisen tietosuoja-asetuksen myötä katsottava sähköiseksi suoramarkkinoinniksi. Näin ollen rekisteröidyllä olisi teoriassa mahdollisuus kieltää esimerkiksi hänelle sosiaalisen median palveluissa kohdistettu mainonta. Tähän liittyy kuitenkin kysymys rekisterinpitäjän ja rekisteröidyn välillä mahdollisesti vallitsevasta selkeästä epäsuhdasta, jota tutkielmassa myös käsitellään. Yleisen tietosuoja-asetuksen automatisoituja yksittäispäätöksiä koskeva 22 artikla on tutkimuskysymyksen osalta merkityksellinen. Artikla soveltuu vain silloin, kun kaikki artiklassa mainitut edellytykset ovat käsillä. Koska mainittuja edellytyksiä ei kuitenkaan ole asetuksessa määritelty, eikä oikeuskäytäntöä tietosuojadirektiivinkään ajalta ole, artiklan sääntelytehon tehokkuutta on vaikea arvioida. Säännöksen rikkomista ei liioin ole sanktioitu. Näin ollen säännöksen merkitys voitaneen nähdä myös symbolisena.

Tutkielmassa käsitellään OK 7 luvun 3 §:n yleisen turvaamistoimen näyttökynnystä immateriaalioikeudellisissa riita-asioissa. Tutkimuskysymyksenä on ensinnäkin selvittää, kuinka korkeaa näyttökynnystä OK 7:3:n mukaiseen yleiseen turvaamistoimeen on suomalaisessa oikeuskäytännössä perinteisesti sovellettu. Toisena tutkimuskysymyksenä on selvittää, mahdollistaako OK 7:3:n yleinen turvaamistoimi oikeudenhaltijalle, sellaisena kuin sen näyttökynnystä on markkinaoikeuden vuosien 2013-2018 oikeuskäytännössä tulkittu, tehokkaan ennakollisen oikeussuojakeinon immateriaalioikeuden loukkauksissa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan lopulta kysymykseen siitä, mikä on ollut ennakollisen oikeussuojan tosiasiallinen saatavuus markkinaoikeuden oikeuskäytännössä. Tutkielmassa käytetty oikeustapausaineisto koostuu korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuista ja viidestätoista markkinaoikeuden yleistä turvaamistoimea koskevasta ratkaisusta ja niihin liittyvistä oikeustapauksista. Näyttökynnyksen kriittiseksi tarkastelemiseksi, tutkielmassa käydään läpi, minkälaisia teoreettisia ja käytännöllisiä ratkaisumalleja näytön arviointiin on oikeuskirjallisuudessa ehdotettu ja miten summaarinen turvaamistoimiprosessi eroaa näytön arvioinnin osalta itse pääasiaprosessista. Samalla esitellään ne lähtökohdat, jotka tekevät turvaamistoimiprosessista pääasiasta erillisen prosessilajin. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin ne oikeuskirjallisuudessa esitetyt näkökulmat, joilla on katsottu olevan merkitystä turvaamistoimen myöntämisedellytyksiä arvioitaessa ja antamaan omia tulkintasuosituksia siitä, minkälaisia immateriaalioikeudellisia ja prosessioikeudellisia näkökohtia tulisi jatkossa ottaa huomioon. Väliaikaisiin, ennakkoturvaaviin kieltotuomioihin, on ainakin vanhemman oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön valossa suhtauduttu varauksellisesti. Niitä on katsottu myönnettävän harvoin ja korkeilla vaatimuksilla, erityisesti immateriaalioikeudellisissa asioissa. Suomea velvoittavaan TRIPS-sopimukseen sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2004/48/EY teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta kuitenkin sisältyy ns. tehokkuusperiaate, joka edellyttää että oikeudenhaltijoilla on käytettävissään tehokkaita oikeussuojakeinoja jo turvaamistoimivaiheessa. Tosiasiassa, kuten korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö ja markkinaoikeuden yksinomaista toimivaltaa edeltänyt alioikeuskäytäntö osoittaa, immateriaalioikeudellisiin turvaamistoimiin on sovellettu verrattain vaikeasti täytettäviä näyttövaatimuksia, joka on omiaan johtamaan oikeudenhaltijan tehokkaan kielto-oikeuden korvautumiseen jälkikäteisellä vahingonkorvausoikeudella mahdollisesti pitkän ajan kuluttua. Korkean näyttökynnyksen soveltaminen voi vaarantaa prosessin summaarisen luonteen ja on ongelmallista erityisesti immateriaalioikeuksien kohdalla, joiden loukkaamisen toteennäyttäminen on jo lähtökohtaisesti vaikeaa eikä oikeudenhaltijan ole usein mielekästä hakea muuta kuin kieltoa. Tutkittaessa markkinaoikeuden oikeuskäytäntöä suhteessa korkeimman oikeuden määrittämiin linjoihin, voidaan todeta, että huolimatta kasvaneista viittauksista TRIPS-sopimuksen mukaiseen tehokkuusperiaatteeseen ja EPC:iin, immateriaalioikeudellisen ennakollisen kieltotuomion saaminen on edelleen vaikeaa, erityisesti ns. kiperissä tapauksissa, joissa loukkaus on kiistetty ja turvaamistoimi johtaisi etukäteisnautintaan. Tämä korostuu erityisesti patenttiturvaamistoimissa, joissa turvaamistoimen saaminen ekvivalentin loukkauksen perusteella näyttää olevan vaikeaa. Turvaamistoimen saaminen ns. kiperissä tapauksissa näyttää vaativan hakijalta esimerkiksi ulkomaista patentin suojapiiriä koskevaa vahvistustuomiota tai patentin pitämistä analogiamenetelmäpatenttina, jolloin käännetty todistustaakka soveltuu. Tavaramerkkiasioissa markkinaoikeuden suorittama haittavertailu havaittiin tehokkuusperiaatteen toteutumisen kannalta tietyiltä osin ongelmalliseksi. Markkinaoikeuden ratkaisukäytäntö noudattelee vallitsevaa materiaalista lähestymistapaa, jonka mukaan haittavertailu tulee suoritettavaksi vasta mikäli vaade- ja vaaraedellytyksen katsotaan täyttyneen, eikä vaade-edellytyksen näyttökynnystä asetettaessa oteta huomioon yksittäistapauksellisia seikkoja tehden siitä ainakin näennäisesti joustamattoman. Vaikka puhdasta avointa harkintaa tai näyttöenemmyysperiaatteen omaksumista ei niihin liittyvien ongelmien vuoksi voidakaan turvaamistoimiasioissa suositella, korkeahkona pidettävän etukäteisnautintaa koskevan näyttökynnyksen tasapainottamiseksi kirjoittaja suosittaa jatkossa tiettyjen avoimen harkinnan mukaisten näkökulmien huomioonottamista.

Kansainvälisessä verotuksessa kaksinkertaista verotusta poistetaan valtioiden välisillä verosopimuksilla. Suomen verosopimukset pohjautuvat OECD:n malliverosopimukseen. Veronvälttämisen ja voitonsiirtojen vastaisen BEPS-hankkeen suositusten seurauksena viimeisimpään eli vuoden 2017 malliverosopimukseen on otettu mukaan veronkiertoa estäviä sopimusmääräyksiä, mukaan lukien artiklan 29(9) veronkiertoa estävä yleislauseke. Tällä yleisellä veronkiertolausekkeella pyritään estämään kaikenlainen verosopimusetujen väärinkäyttö, jolla pyritään saamaan verosopimusten tarkoituksen vastaisia veroetuja. Vaikka malliverosopimuksen yleinen veronkiertolauseke on uusi, on ongelmaan pystytty puuttumaan aikaisemminkin verosopimusetujen väärinkäytön kiellon periaatetta soveltamalla, tai usein myös kansallisia veronkiertolausekkeita soveltamalla. Malliverosopimuksen yleinen veronkiertolauseke ei välttämättä muutakaan vallitsevaa oikeustilaa merkittävästi. Se kuitenkin selventää tilannetta vahvistamalla jo aiemmin sovelletut vakiintuneet periaatteet. Suomella on tällä hetkellä voimassa 76 laajaa verosopimusta. Verosopimuksia ei päivitetä kovinkaan usein, vaikka malliverosopimus muuttuisikin. Monet verosopimukset ovat kymmeniä vuosia vanhoja, ja tästäkään syystä eivät sisällä yleistä veronkiertolauseketta tai välttämättä mitään muutakaan veronkiertoa estävää normistoa. Suomen verosopimuksista yleinen veronkiertolauseke on sovellettavissa vasta muutamaan sopimusvaltioon. Tilanne kuitenkin tulee muuttumaan nopeasti MLI-yleissopimuksen tullessa voimaan. Kyseisen monenkeskisen yleissopimuksen tarkoituksena on nimenomaan se, että sopimusvaltioiden verosopimuksiin voidaan joutuisalla aikataululla soveltaa BEPS-hankkeen suositusten mukaisia veronkiertoa estäviä toimia. Suomen verosopimuksista suurimmassa osassa on mainittu yhdeksi tarkoitukseksi veronkierron estäminen, tai sopimuksessa jopa on tähän liittyen erityisiä määräyksiä, mutta on vielä useita verosopimuksia, joissa mitään veronkierron estämistarkoitusta ei ole mainittu. Tällaisiin sopimuksiin ei välttämättä voida soveltaa kansallisia veronkiertoa estäviä normeja tai yleisiä periaatteita sopimusetujen väärinkäytöstä. Veronkierron torjunnan näkökulmasta erityisesti tällaiset verosopimukset tulisi pyrkiä saamaan yleisen veronkiertolausekkeen piiriin, joko MLI-sopimuksen kautta tai päivittämällä itse verosopimuksiin viimeisimmän malliverosopimuksen mukaiset veronkiertoa estävät määräykset. Veronkiertämistä estävän normiston kehittelyn sijaan suositeltavampaa voisi olla puuttua niihin verosopimusten ja verojärjestelmien ominaisuuksiin, jotka mahdollistavat verojen välttelyn. Jos valtioiden välillä veropohjat olisivat yhdenmukaisemmat tai jos verosopimusten edut olisivat nykyistä yhdenmukaisemmat, veronkiertomahdollisuudetkin vähenisivät merkittävästi ja myös tarve moninaisille veronkiertoa estäville normeille.