Browsing by Title

Euroopan komissio julkaisi helmikuussa 2022 ehdotuksen datasäädökselle, jonka tarkoituksena on ratkaista ne oikeudelliset, taloudelliset ja tekniset juurisyyt, jotka ovat johtaneet siihen, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden tuottama teollinen data on jäänyt täydessä potentiaalissaan hyödyntämättä unionin alueella. Asetusehdotus varmentaa sen, että käyttäjillä on unionin alueella pääsy tällaisten tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen tuottamaan dataan sekä käyttäjillä on lisäksi vapaus käyttää tällaista dataa haluamallaan tavalla, kuten esimerkiksi jakaa sitä kolmannelle osapuolelle hyödynnettäväksi. Komissio on nimittäin esittänyt, että yksi merkittävä syy teollisen datan hyödyntämättömyydelle on se, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen valmistajat, eli niin sanotut datan haltijat, tyypillisesti teknisen suunnittelun valvonnan kautta määrittävät, mitä dataa erinäinen tuote tai palvelu tuottaa ja ketkä siihen pääsevät käsiksi. Asetusehdotus pyrkii siten siihen, että unionin datamarkkinat vapautuisivat niin, että tällaisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottaman datan arvo jakautuisi tasapuolisemmin sen eri toimijoiden kesken. Asetusehdotus pyrkii kuitenkin myös samalla säilyttämään kannustimet investoida menetelmiin tuottaa tällaisesta datasta arvoa, vaikka sitä velvoitettaisiin jakamaan hyödynnettäväksi käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Lähtökohtaisesti tästä tavoitteiden välisestä konfliktista on muodostunut tutkielman päätutkimuskysymys, joka on "Miten komission asetusehdotuksen tavoitteet toteutuvat, jos se tulee voimaan sellaisenaan ehdotetun asetuksen mukaisen datan vallitsevaan kansalliseen lakisääteiseen ja sopimusoikeudelliseen oikeustilaan?" Tutkielman päämääränä on siten oikeusdogmaattisesti selvittää, ottaako asetusehdotus riittävällä tavalla huomioon valmistajien ja muiden datan haltijoiden kannustimet, eli toisin sanoen intressit suojata erinäisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottamaa teollista dataa. Komissio on nimittäin nostanut esille, että teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja voivat soveltuessaan asettaa tietyt rajat valmistajan tai muun datan haltijan velvollisuudelle asettaa ehdotetun asetuksen mukainen data saataville käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Ei ole kuitenkaan kansallisesti itsestään selvää, suojaa teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja ehdotetun asetuksen mukaista dataa, minkä takia tutkielman ensimmäinen alatutkimuskysymys on "Suojaako teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Komissio on lisäksi esittänyt, että yksityisoikeudelliset säännöt ovat keskeisessä asemassa ehdotetun asetuksen mukaisen datan jakamisessa toiselle osapuolelle hyödynnettäväksi. Lähtökohtaisesti kansallinen sopimuskäytäntö on kuitenkin hajanainen, sillä tyypillisesti erinäisestä teollisesta datasta on sovittu standardimuotoisten salassapitoehtojen kautta tai vasta viime vuosina lanseerattujen erillisten tällaista dataa koskevien mallisopimusehtojen kautta, jonka takia tutkielman toinen alatutkimuskysymys on "Suojaako standardimuotoiset salassapitoehdot tai erilliset datalle luodut mallisopimusehdot kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Tutkielmassa esitetään johtopäätökseksi, että tavoite säilyttää kannustimet investoida toteutuu heikosti, sillä lähtökohtaisesti kansallisesti teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja eivät tyypillisesti suojaa ehdotetun asetuksen mukaista dataa, eikä kansallinen sopimuskäytäntö ole kehittynyt suojaamaan tällaista dataa.

Komissio esitti helmikuussa 2022 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi datan oikeudenmukaista saatavuutta ja käyttöä koskevista yhdenmukaisista säännöistä (datasäädös). Datasäädöksen tavoitteena on edistää datan käyttöä ja saatavuutta EU:ssa. Datasäädöksen säännöksiä sovelletaan niin kutsuttuun teolliseen dataan sekä henkilötietoihin. EU:ssa on sitouduttu korkeaan henkilötietojen suojan tasoon. Yleinen tietosuoja-asetus sisältää säännöt luonnollisten henkilöiden suojelulle henkilötietojen käsittelyssä. Tutkielmassa vastataan ensin kysymyksiin mitkä ovat yleisen tietosuoja-asetuksen ja EU:n uuden datasäädöksen tavoitteet ja vuorovaikutus. Datasäädöksellä ei poiketa tietosuoja-asetuksen säännöksistä, joiden katsotaan tutkielmassa täydentävän datasäädöstä Euroopan datastrategian tavoitteiden valossa. Tietosuoja-asetuksen ja datasäädöksen tavoitteiden voidaan kuitenkin katsoa olevan jännitteiset. Koska datasäädöksen lainsäädäntöprosessi on tutkielmaa kirjoittaessa kesken, tutkielmassa otetaan kantaa säädöstekstiin ja esitetään myös de lege ferenda -tyylisiä kannanottoja erityisesti yleisen tietosuoja-asetuksen valossa. Tutkielman tarkoituksena on toiseksi tunnistaa henkilötietojen käsittelyyn liittyvät velvollisuudet, jotka julkisen sektorin toimijan ja yksityisen sektorin datan haltijan on erityisesti huomioitava datasäädöksen V luvun tilanteessa, jossa yksityisen sektorin datan haltija asettaa julkisen sektorin saataville henkilötietoja poikkeuksellisen tarpeen tilanteessa. Tutkielmassa tehdään muun muassa johtopäätös, että datasäädöksen V luvun tilanteessa on lähtökohtaisesti kysymys kahden erillisen rekisterinpitäjän välisestä tietojen luovutuksesta.

Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen käsittelijän vastuuaseman muuttumista EU:n tietosuoja-asetuksen (asetus 2016/679) myötä. Olennainen osa käsittelijän vastuista määräytyy rekisterinpitäjän ja tietojenkäsittelijän välisen tietojenkäsittelysopimuksen perusteella, joten tutkimuskysymyksistä toinen keskittyy tarkastelemaan tietojenkäsittelysopimuksiin kohdistuvia muutospaineita. Metodina tutkielmassa on lainoppi. Koska tutkielman painopisteenä on nimenomaan tietosuoja-asetuksen tulkinta, pyrkii tutkielma pysymään pääasiallisesti EU-oikeuden tasolla. Lisäksi tutkielmaa varten on haastateltu noin kahtakymmentä tietosuoja-asiantuntijaa, tarkoituksena saada parempi kuva tietojenkäsittelysopimusten nykytilasta ja mahdollisia suuntaviivoja kehitystarpeille. Vertailun lähtökohtana tutkielmassa on tietosuoja-direktiivin (direktiivi 95/46/EY) ja siitä johtuvien kansallisten lakien tietojenkäsittelijää koskevat säännökset. Direktiivistä johtuvat, henkilötietojen käsittelijää koskevat velvoitteet löytyvät direktiivin artikloista 16 ja 17, joissa säädetään yleisluontoisella tasolla käsittelijän velvollisuudesta noudattaa rekiste-rinpitäjän ohjeita sekä tietojenkäsittelysopimuksen tekemisestä. Tutkielmassa huomautetaan lyhyesti, että näiden artiklojen kansallisessa implementoinnissa löytyy eroja jäsenvaltioiden välillä, mutta lähtökohtaisesti tietojenkäsittelijän vastuuasema direktiivin mukaan on tähän mennessä ollut selkeästi rekisterinpitäjän asemasta riippuvainen ja sille alisteinen. Tietojenkäsittelijän velvoitteiden tunnistaminen tietosuoja-asetuksesta vaatii asetuksen huolellista lukemista ja tulkitsemista. Tässä tutkielmassa käsittelijän velvoitteet on ensinnäkin jaettu suoriin ja epäsuoriin velvollisuuksiin, lisäksi käsittelijällä on velvollisuus avustaa rekisterinpitäjää tietyissä rekisterinpitäjän velvoitteiden toteuttamisessa. Suorat velvoitteet käyvät ilmi suoraan kyseisistä artikloista, missä tietojenkäsittelijä on mainittu rekisterinpitäjän ohella velvoitteen kohteena. Epäsuorat velvoitteet puolestaan ovat luettavissa artikloista, joissa tietojenkäsittelijää ei nimenomaisesti mainita ja joihin ei muissakaan käsittelijää koskevissa artikloissa viitata, mutta jotka koskevat henkilötietojen lainmukaista käsittelyä siinä määrin perustavalla tavalla, että käytännössä käsittelijä voi joutua ottamaan myös kyseiset artiklat toiminnassaan huomioon. Tämä voi johtua kehittyvästä markkinakäytännöstä, taikka käsittelijälle tietojenkäsittelysopimukses-sa annetusta ohjeistuksesta. Toiseksi käsittelijän velvoitteita on tarkasteltu tutkielmassa eri vastuutyyppien pohjalta. Vastuutyypeiksi on eroteltu vahingonkorvausvastuu rekisteröityjä kohtaan, sopimusperusteinen vahingonkorvaus rekisterinpitäjä-käsittelijä-suhteessa, vastuu hallinnollisista sanktioista sekä rikosvastuu. Suurimmat muutokset lainsäädännön osalta kohdistuvat käsittelijän vahingonkorvausvastuuseen rekisteröityjä kohtaan sekä hallinnollisiin sanktioihin. Asetuksessa on viitattu selkeästi molempien vastuutyyppien kohdalla, minkä säännöksien rikkomisesta käsittelijä voi joutua vahingonkorvaus- tai sanktiovastuuseen. Lisäksi asetuksessa on säädetty, että käsittelijän vahingonkorvausvastuu tai vastuu hallinnollisesta sanktiosta voi myös aiheutua siitä, että käsittelijä on rikkonut rekisterinpitäjän antamia kirjallisia ohjeita. Tutkielmassa pohditaan, kuinka rekisterinpitäjä ja henkilötietojen käsittelijä voivat tässä uudessa lainsäädännöllisessä tilanteessa sopia vahingonkorvausvastuun jakautumisesta enää keskenään, vai onko kyseisenlaisille sopimuslausekkeille ylipäätään enää tarvetta. Tietojenkäsittelysopimuksista säädetään tietosuoja-asetuksen artiklassa 28. Verrattuna tietosuojadirektiivin asettamiin vaatimuksiin artikla 28 on huomattavasti yksityiskohtaisempi, jättäen kuitenkin tulkinnanvaraa yrityksille vaatimusten toteuttamisessa. Tutkimusta varten tehdyissä haastatteluissa kävi ilmi, että suuri osa artiklan 28 vaatimuksista on ollut osa markkinakäytäntöä jo ennen kuin kaikki kansalliset henkilötietolait ovat tätä vaatineet. Tämä koskee kuitenkin lähinnä suuryrityksiä; pienemmissä yrityksissä, joissa tietosuoja-asiat eivät ole olleet suuren huomion kohteena, tilanne on toinen. Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että tietojenkäsittelysopimuksien lausekkeet tulevat yksityiskohtaistumaan, koska niillä on suora vaikutus vastuun jakautumiseen sekä vahingonkorvauksen että sanktioiden osalta.

Whistleblowing has been on legislators’ and private entities’ agenda for the past decade. EU legislators have introduced industry-specific legislation on whistleblowing and in October 2019 the EU Directive 2019/1937 on the protection of persons who report breaches of Union law (“the Whistleblowing Directive”) was formally adopted. When the Whistleblowing Directive has been implemented in Member States, all private entities with 50 or more employees are obliged to establish safe reporting channels, i.e. whistleblowing channels, for those who in their work related activities come across breaches of EU law. Moreover, companies are interested in setting up whistleblowing channels even without a statutory obligation. Whistleblowing channels are used to implement code of conducts. Through internal whistleblowing channels entities collect information on misconducts in its operations and, if necessary, conduct internal investigations based on that information. When information is collected and handled, there is likely to be processing of personal data involved which is subject to data protection legislation. In 2016 EU’s General Data Protection Regulation (“the GDPR”) entered into force setting renewed data protection framework for the entire EU. Especially more transparent processing of personal data and sharpening data subject’s informational rights was focal points in the reform. Principle of transparency and Article 14 of the GDPR provides that data subjects are informed about processing of their personal data and sources of the personal data collected. Article 14 applies where personal data is not collected directly from the data subject. On the contrary, whistleblowing channels rely on confidentiality. Without confidentiality, the protection of whistleblower and the investigation is jeopardized which can jeopardize the whole purpose of internal whistleblowing. Thus, there seems to be a contradiction between the principle of transparency and confidentiality of whistleblowing. The purpose of this thesis is to assess and determine the scope of the Article 14 of the GDPR when personal data is processed in the context of whistleblowing and to assess how principle of transparency can be reconciled to confidentiality of the whistleblowing schemes. This research is conducted by exploiting legal dogmatic method. It can be concluded that the most problematic aspects of reconciling providing information to the data subject and ensuring confidentiality of the internal investigation and keeping confidentiality of the whistleblower is the timing when the information must be provided and how precise the information shall be as well as applicability of limitations. In order to comply with the obligation set out in Article 14 and principle of transparency in the context of whistleblowing, it is reasoned to apply two-step approach. Firstly, general information shall be provided prior to taking the internal whistleblowing scheme into use and this information should be kept available to employees and other data subjects that may be reported through the whistleblowing channel. Secondly, more precise information shall be provided where something is reported through the whistleblowing channel. If providing the second set of information would jeopardize the internal investigation there are grounds to derogate from the obligation to inform on the grounds of Article 14(5)(2) as providing the information is likely to render impossible or seriously impair the achievement of the objectives of that processing. However, grounds to derogate from the obligation to provide information for purposes of protecting identity of the whistleblower cannot be found in the GDPR or in the national legislation. However, where confidentiality is provided to the data subject on the grounds of statutory obligation, this obligation to keep the identity concealed shall override interpretation that providing the source of data under Article 14 would require providing the exact source, i.e., the identity of the whistleblower. In such case shall be provided more general information. In all cases the procedural safeguards and fair handling of the matter is to be ensured and malicious reporting shall not enjoy any protection.

Hajautettu autonominen organisaatio (DAO) on nimensä mukaisesti autonomisesti tiettyä toimintaa suorittava organisaatio, joka toimii hajautetussa verkossa. DAO tarjoaa uudenlaisen organisaatiomallin, jossa päätöksenteko tehdään sen jäsenten kesken äänioikeuksia sisältävien hallinnointitokeneiden omistusten perusteella. DAO:jen toimintaperiaate perustuu älykkäisiin sopimuksiin. Älykkäät sopimukset ovat tietokoneohjelmistoja, jotka automaattisesti toteuttavat niihin koodatut toimenpiteet tiettyjen ehtojen täyttyessä. DAO:issa ne määrittelevät muun muassa niiden säännöt, päätöksentekomekanismit ja toimintalogiikan. Tutkielma käsittelee tiettyjä yhtiöoikeudellisia piirteitä sisältäviä suhteita DAO:n jäsenten ja muiden toimijoiden välillä. Tutkielmassa tutkitaan lähdekoodin käyttöä sääntelevän lisenssin soveltumista yhtiöoikeudellisen luonteen omaavaksi valvontamekanismiksi, jolla säädellään ulkoisten operaattoreiden toimintaa. Tietokoneohjelmistoina älykkäisiin sopimuksiin liittyy myös niiden lähdekoodin lisensointia koskevat kysymykset. Lähdekoodin lisensointiin voidaan soveltaa useita eri lisensointimalleja, jotka eroavat toisistaan niiden asettamien ehtojen ja rajoitusten perusteella. Tässä tutkielmassa arvioidaan eri lisenssimallien eroja ja tutkitaan, miten lähdekoodin lisenssillä pystytään estämään ulkoisten operaattoreiden opportunistinen toiminta. Tältä osin tutkielma nojautuu immateriaalioikeuden ja sopimusoikeuden oppeihin, mutta soveltaa vahvasti myös oppeja yhtiöoikeusliitännäisestä agenttiteoriasta. Tutkielmassa tutkitaan myös DAO:n jäsenten ja oikeuksien ja velvollisuuksien kollektiiviseksi omistamiseksi perustetun oikeushenkilön (englanniksi legal wrapper) välistä suhdetta. DAO:t eivät voi puutteellisen oikeushenkilöllisyytensä vuoksi omistaa tekijänoikeutta älykkään sopimuksensa lähdekoodiin tai nostaa kannetta ulkoisen operaattorin rikkoessa lisenssiehtoja. Tekijänoikeuden kollektiivinen omistaminen on kuitenkin perusteltua oikeuskeinojen käyttämisen tehokkuuden perusteella. Näin ollen syntyy tarve erityiselle oikeushenkilöllisyyden omaavalle entiteetille, joka kollektiivisesti omistaa tekijänoikeudet DAO:n älykkään sopimuksen lähdekoodiin. Painoarvo asian tarkastelussa on DAO:n jäsenten käytössä olevien juridisten strategioiden soveltumisen tutkimisessa. Tältäkin osin tutkimus nojaa vahvasti sopimusoikeudellisiin oppeihin ja yhtiöoikeusliitännäiseen agenttiteoriaan, mutta soveltaa oppeja myös oikeusteoreettisista lähteistä.

Osakeyhtiöiden elinkaari päättyy useimmiten joko yhtiön konkurssiin tai yrityskauppaan, joiden jälkeen yhtiö joko lakkaa olemasta tai muodostaa merkittävässä määrin uuden kokonaisuuden. Yrityskaupat ovat markkinoiden suurimpia tapahtumia, joita valmistellaan ja joiden vaikutuksia selvitellään kuukausia tai jopa vuosia. Ostettavan listayhtiön osakkeenomistajien näkökulmasta olennaista on yrityskaupasta saatavan vastikkeen suuruus heidän omistuksestaan yhtiöstä. Käytännössä kyse on osakkeen markkinahintaan lisättävän preemion suuruudesta, sillä listayhtiön osakkeenomistajan oletetaan saavan osakkeistaan markkinaarvon mukaisen korvauksen, mikäli hän myy omistuksensa julkisilla arvopaperimarkkinoilla. Lähtökohtaisesti yhtiön johdon ajaessa yhtiön ja sen osakkeenomistajien etua heidän tulee pyrkiä maksimoimaan osakkeen arvo. Myös yritysvaltauksessa, normaalissa tai vihamielisessä, yhtiön johdon tulee toimia velvollisuuksiensa mukaan, jolloin osakkeen arvo maksimoidaan maksimoimalla osakkeesta maksettavan preemion määrä. Vihamielisessä yritysvaltauksessa kohdeyhtiön johto ei hyväksy ostotarjouksen tehneen yhtiön tarjousta osakkeista eikä tee yhteistyötä tarjouksen tehneen yhtiön kanssa. Syyt tähän vaihtelevat, mutta eräs merkittävänä pidetty syy tarjouksen vastustamiseen on johtajien riski menettää asemansa yhtiössä, sillä useimmissa tapauksissa kohdeyhtiön johto vaihdetaan onnistuneen yrityskaupan jälkeen. Johdon oman aseman säilyttäminen ei kuitenkaan ole johdon tehtävä ja velvollisuus, vaan sen tulisi säilyä osakkeenomistajille lojaalina huolimatta mahdollisuudesta ja uhasta menettää oma asemansa. Yritysvaltauksessa, jota kohdeyhtiön johto ei hyväksy, vastakkain asettuvat johdon henkilökohtaiset sekä yhtiön ja sen osakkeenomistajien intressit. Oikeus- ja taloustieteellisessä kirjallisuudessa on kyseenalaistettu puolustautumista vihamielistä yritysvaltausyritystä vastaan, mutta käytännössä näitä esiintyy jatkuvasti. Tämän takia on perusteltua tutkia vaihtoehtoisia puolustuskeinoja. Vihamielistä yritysvaltausyritystä vastaan voi puolustautua monin keinoin riippuen sovellettavasta lainsäädännöstä. Suosittuja keinoja ovat valtausta yrittävän yrityksen toimintamahdollisuuksien rajaaminen esimerkiksi yhtiöjärjestykseen sisältyvällä määräyksellä sekä yhtiön taloudellisen aseman uudelleenjärjestely siten, että yhtiön markkina-arvo nousee. Osakeanti nostaa yhtiön markkina-arvoa osakkeista maksettavan vastikkeen verran ilman että yhtiölle aiheutuu muita kuin osakkeiden liikkeelle laskemiseen liittyviä kustannuksia. Yhtiön markkina-arvon noustessa valtaaja joutuu usein hankkimaan ulkopuolista lisärahoitusta, mikä lisää valtauksen kustannuksia jopa siinä määrin, että valtaajan kiinnostus viedä valtaus loppuun vähenee riittävästi. Toisaalta kohdeyhtiölle ei aiheudu merkittävää tai pysyvää haittaa. Koska osakeantipuolustus täytyy toteuttaa suuntaamalla osakeanti tietyille osakkeenomistajille, sen käytössä on huomioitava osakkeenomistajien yhdenvertaisuus. Lähtökohtaisesti suunnattu osakeanti loukkaa osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, joten sille on oltava sovellettavasta laista riippuen riittävän painava syy. Suomen osakeyhtiölaki (21.7.2006/624) ei mahdollista suunnatun osakeannin käyttämistä tilanteissa, joissa tarkoituksena on säilyttää jonkun tai joidenkin omistajien kontrolliasema. Suunnatun osakeannin käyttäminen puolustuskeinona vihamielistä yritysvaltausta vastaan voi periaatteessa kuitenkin pitää mahdollisena poikkeuksena, kunhan yhdenvertaisuusvaatimus otetaan huomioon. Vaikka osakeantipuolustus ei ole puolustuskeinoista tehokkain, se voi olla osakkeenomistajien enemmistölle houkutteleva vaihtoehto sen edullisuuden ja yhtiön toimintaa haittaamattoman vaikutuksen takia.

The aim of this study is to define the concept of existing aid. Existing aid relates to state aid control in the European Union. Existing aid is a form of state aid to which the obligation to recover illegal state aid does not apply. The definition of existing aid is, therefore, important. In determining whether an aid can be an existing aid, it must be put into effect prior to the entry into force of the Treaty on the Functioning of the European Union, or another event listed in Article 1(b) of the Procedural Regulation of 2015. This study seeks to find when is an aid considered “put into effect” within the meaning of the said provision. Aid should be considered put into effect when the aid beneficiary is legally entitled, under national law, to receive the aid, instead of the traditional view of only looking at the time the legislation providing for the aid entered into force. Pursuant to Article 1(b)(v) of the Procedural Regulation of 2015, aid, which was not considered aid when it was put into effect but later became aid due to the evolution of the internal market, is existing aid. The scope of application of the said provision is examined in this study. The interpretation proposed by this study is that the provision primarily applies, when evolution of the internal market takes place by a liberalisation of national law, which renders an aid recipient an undertaking within the meaning of European Union competition law. The traditional view of applying the provision when trade between member states within the meaning of Article 107(1) of the Treaty on the Functioning of the European Union emerges, should not be considered the typical situation of applying the provision. This is because that is not likely to ever happen. Pursuant to Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, existing aid can lose its status as existing, if it is altered. The form, in which the alteration must take place, and the substance of the alteration serious enough to trigger the application of Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, are examined. The form of alteration should be viewed the same way as putting into effect of aid. The alteration can be substantial without any effect on the conditions of compatibility with the internal market.

Polisen, Åklagarmyndigheten och domstolarna är idag under större press än tidigare. Inte minst på grund av den rådande resursbristen inom varje myndighet. Följderna av den kontinuerliga resursbristen syns på flera olika sätt i myndigheternas verksamhet. Som ett verktyg för att klara av den press som dessa myndigheterna möter i sin dagliga verksamhet, har lagstiftaren i förundersökningslagens 3 kap. 10 § stadgat om möjligheten att begränsa förundersökningar. Med förundersökningsbegränsning menas i korthet att förundersökning inte görs, trots att det finns skäl att misstänka att ett brott har begåtts. Förundersökningsbegränsning baserar sig på processekonomiska synpunkter såtillvida att man genom detta förfarande kan rikta de tillgängliga resurserna på ett ändamålsenligt sätt på utredningen av mer krävande brott. Av alla ärenden som inkommit till Åklagarmyndigheten år 2020 bestod 18,85 % av beslut om förundersökningsbegränsning. År 2020 anmäldes över 4500 stycken misstänka ärekränkningar i enlighet med strafflagens 24 kap. 9 § till polisen i Finland men enbart 127 stycken av dessa har lett till ett bötesstraff i domstol. Detta innebär att majoriteten av de anmälda misstänkta ärekränkningarna på sätt eller annat avslutas hos polisen eller på Åklagarmyndigheten. Syftet med denna pro gradu-avhandlig är att utreda, om förundersökningsbegränsning på obetydlighetsgrunden leder till att vissa obetydliga brott i praktiken dekriminaliseras. Som ett processekonomiskt verktyg kan förundersökningsbegränsning vara effektivt och praktiskt trots att förfarandet i allmänhet inte är så välkänt. I ljuset av tillgänglig statistik bör kriminaliseringen av ärekränkning i Finland granskas. Kriminaliseringen som den är idag är exceptionell i jämförelse med de andra nordiska länderna. I Norge är ärekränkning dekriminaliserat och i Sverige har åklagaren som huvudregel inte åtalsrätt i ärekränkningsbrotten.

Kaupallinen ilmaliikenne on toimialana kehittynyt nopeasti, ja lentäminen on tänä päivänä varsin arkipäiväinen matkustusmuoto. Euroopan unionissa markkinoiden vapautuminen kilpailulle on lisännyt merkittävästi alan toimijoiden lukumäärää ja samalla, matkustajien iloksi, alentanut lentomatkustuksen kustannuksia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna tilanne on kuitenkin muodostunut monella tapaa ongelmalliseksi. Lisääntynyt kilpailu markkinoilla on yhdessä toimialalle perinteisten ja tyypillisten epävarmuustekijöiden kanssa saattanut monet lentoyhtiöt vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Samanaikaisesti voimakkaasti kasvaneet liikennemäärät ovat ruuhkauttaneet ilmatilan ja lisänneet liikenteen epäsäännöllisyystilanteita. Lentojen viivästykset, peruutukset ja muut epäsäännöllisyystilanteet kuuluvat kiinteänä osana lentomatkustajan arkeen. Tässä haastavassa tilanteessa lentomatkustajien asemaa ja oikeuksia turvaavat niin lentoyhtiöiden kuljetussopimukset, vapaaehtoiset sitoumukset, unionisääntely kuin kansainväliset yleissopimuksetkin. Käsillä olevassa tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on viivästys matkustajan ilmakuljetuksessa Euroopan unionissa. Tutkimuksen ote on de lege lata -tutkimukselle tyypillisesti pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen; nojautuen kuitenkin paikoin niin oikeusvertailevaan, oikeustaloustieteelliseen, oikeushistorialliseen kuin oikeuspoliittiseenkin metodiin. Tutkimuksen keskiössä on unionisääntelyä konkretisoiva ylivarausasetus (EY) 261/2004 ja siihen perustuva matkustajan oikeus vakiokorvaukseen lennon viivästyessä. Vakiokorvaus on korvausmuotona omalaatuinen, eikä lentomatkustajan tarvitse sen yhteydessä näyttää viivästyksen aiheuttaman vahingon määrää tai sitä, että minkäänlaista vahinkoa ylipäänsä on edes aiheutunut. Tutkimus selvittää vakiokorvauksen syntyedellytykset, velvollisuuksien sisällön sekä ne edellytykset, joiden täyttyessä lentoyhtiö tästä ylivarausasetukseen perustuvasta velvollisuudestaan vakiokorvauksen suorittamiseen vapautuu. Keskeinen kysymys koskee sääntelykokonaisuuden kohtuullisuutta ja sitä, ovatko unionissa omaksutut sääntelyratkaisut perusteiltaan kritiikin kestäviä ja ylipäänsä hyväksyttäviä. Vaikka tutkimus keskittyy unionin viivästyssääntelyyn, ei sen käsitteleminen muusta sääntely-ympäristöstä irrallisena ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Näin ollen, vaikka varsinaisena mielenkiinnon kohteena onkin ylivarausasetus ja sen viivästyssääntely, ei muun normiston, ennen kaikkea kansainvälisten yleissopimusten ja ensisijassa Montrealin yleissopimuksen, viivästyssääntelyä voida tutkimuksessa sivuuttaa. Tutkimus osoittaa, että ylivarausasetukseen perustuva vakiokorvaus syntyy asetuksessa täsmällisesti määritettyjen aikarajojen täyttyessä. Vakiokorvauksen osalta vastuuperusteessa on kyse eräänlaisesta kvalifioidusta viivästyksestä. Ylivarausasetuksessa omaksutut aikarajat osoittautuvat tarkastelussa kohtuullisiksi ja perustelluiksi. Yhtä lailla niiden käyttäminen on sääntelyn tavoitteet huomioiden oikeutettua. Ylivarausasetus ottaa asianmukaisesti huomioon ilmakuljetuksen erityispiirteet – tämä konkretisoituu vastuuperusteen osalta selvästi mm. siinä, että sopimuksenmukainen suoritus sallii lentoyhtiöille kohtuullisena pidettävät poikkeamat, toleranssin, aikataulunmukaisista lähtö- ja saapumisajoista. Vakiokorvauksen määrän tarkastelu osoittaa ylivarausasetuksen suurimman ongelmakohdan. Ylivarausasetukseen perustuvan vakiokorvauksen suuruus kyllä vaihtelee viivästyneen lennon pituuden mukaan, mutta vakiokorvauksen määräytymisperuste ei ota millään tavoin huomioon sitä, kuinka paljon viivästynyt matkustaja on lennostaan lentoyhtiölle maksanut. Sääntelyratkaisu on erikoinen, sillä niin rautatie- kuin sisävesi- ja meriliikennettäkin koskevissa unioniasetuksissa lipusta maksettu hinta vaikuttaa suoraan viivästystilanteissa suoritettavan vakiokorvauksen määrään. Ylivarausasetuksessa vakiokorvauksen määräytymisperuste johtaa helposti ongelmalliseen tilanteeseen vahingonkorvausoikeudelle ominaisen rikastumiskiellon -periaatteen näkökulmasta. Ongelmallinen määräytymisperuste on myös kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna asettaen lentoyhtiöt vaikeaan ja epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen suhteessa muihin kuljetusmuotoihin. Yhtä lailla vakiokorvausjärjestelmä kohtelee epäoikeudenmukaisesti eri periaattein lentolippujaan hinnoittelevia lentoyhtiöitä – ongelma korostuu nk. perinteisten ja halpalentoyhtiöiden välillä. Merkittävä periaatteellinen ongelmakohta liittyy myös ylivarausasetuksen ja Montrealin yleissopimuksen väliseen suhteeseen. MYS:n 29 artiklan mukaisesti viivästyksen perusteella ei käytännössä tulisi voida tuomita rangaistuksenluonteisia, varoittavia tai vahingon määrän ylittäviä korvauksia. Ylivarausasetuksen vakiokorvaus on kuitenkin monella tapaa tulkittavissa näiden MYS:ssa asetettujen rajoitusten ja periaatteiden vastaiseksi. Vapautumisperusteen osalta tutkimus vahvistaa vallitsevaa käsitystä siitä, että sääntely on monin paikoin sekavaa ja tulkinnanvaraista. Ylivarausasetuksen osalta vakiokorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että lentoyhtiö osoittaa viivästyksen aiheutuneen poikkeuksellisesta olosuhteesta, jota se ei ole voinut välttää, vaikka kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin olisi ryhdytty. Ylivarausasetuksessa omaksutun vastuumuodon tarkastelu osoittaa sillä olevan yhtäläisyyksiä niin force majeure -poikkeuksella varustettuun ankaraan vastuuseen kuin kontrollivastuuseenkin. Ylivarausasetuksen sääntely- ja tulkintaratkaisujen tarkastelu vahvistaa käsitystä siitä, että kontrollivastuu ja sille ominaiset periaatteet ovat valtaamassa yhä enenevässä määrin alaa yleisenä periaatteena elinkeinotoiminnan sopimusympäristössä. Yhtäkaikki, ylivarausasetuksen vapautumisperuste ja sen osatekijät ovat alttiita erilaisille tulkintaongelmille. Eurooppaoikeuden moninaiset ja paikoin ennakoimattomiksi osoittautuvat tulkintaperiaatteet vain korostavat tunnistettavia soveltamisongelmia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna vastuu muodostuu ankaraksi ja vastuusta vapautumiselle asetettavat edellytykset ovat vaikeasti täyttyviä. Tutkimus osoittaa EU-tuomioistuimen tulkitsevan vapautumisperusteita ratkaisukäytännössään korostetun suppeasti. Tutkimus osoittaa ylivarausasetuksen viivästyssääntelyn monin paikoin epäonnistuneeksi ja sen tarvitsevan välitöntä uudistamista. Sääntelyratkaisuissa tehdyt virheet eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä tosiasiaa, että matkustajien suojaksi tarvitaan oikeudellista, pakottavaa sääntelyä. Lentoyhtiöiden vapaaehtoiset ja itseohjautuvat käytännöt eivät riitä varmistamaan tyydyttävää matkustajien suojatasoa. Nykymuodossaan voimassa olevan sääntelyn kustannukset muodostuvat lentoyhtiöille kuitenkin kohtuuttomiksi. Tosin nämäkin kustannukset ohjautuvat viime kädessä tavalla tai toisella aina lopulta lentomatkustajien kannettaviksi.

Käsittelen lainopillisessa tutkielmassani korvausvelan vanhentumiseen liittyviä kysymyksiä. Tarkemmin ottaen pyrin selvittämään sitä, kuinka korvausvelan vanhentumisajan alkamishetki määritellään. Tarkastelun keskiössä on siten velan vanhentumisesta annettu laki (15.8.2003/728) ja erityisesti lain 7.1 § 3 kohdan ilmaisema oikeusnormi. Perinteisessä oikeudenalajaottelussa tutkielmani paikantuu velvoiteoikeuden alaan. Tarkasteltavana velvoitetyyppinä on deliktivas-tuuseen perustuva vahingonkorvausvelka. Ensisijainen tavoitteeni on vastata kysymykseen: mistä hetkestä lukien delik-tivastuuseen perustuvan korvausvelan yleinen vanhentumisaika alkaa kulua? Dogmaattisen tehtävän ohella, ja toisaalta sen tarpeita palvellen, pyrin selvittämään vanhentumisinstituution teoriataustaa. Tarkastelemalla vanhentumisen tarkoi-tusta ja perusteita on mahdollista saada tukea sen arviointiin, kuinka vanhentumislakia tulisi tulkita. Käsittelen tutkiel-massa ensin vanhentumisinstituutiota yleisellä tasolla. Tarkoitus on yhtäältä selvittää vanhentumisinstituution taustaa ja tarkoitusta sekä toisaalta tarkastella vanhentumissääntelyä ja vanhentumisen oikeusvaikutuksia. Tämän jälkeen tutkin velkojalta vanhentumislain 7.1 § 3 kohdassa edellytettävän tiedon sisällöllisiä edellytyksiä. Tällöin pyrin selvittämään, minkälaista ja kuinka varmaa tietoa velkojalta edellytetään. Lisäksi tarkastelun kohteena on velkojalle vanhentumislaissa asetettu selonottovelvollisuus. Selvitän tutkielmassa myös sitä, kuinka velkojan tietoisuus syntyy. Tällöin tarkastelun keskiössä on erityisesti se, kuinka vanhentumiskysymyksiä on oikeuskäytännössä arvioitu. Käsittelen tutkielmassa lisäksi erilaisia vanhentumisajan alkamishetken määrittämisessä huomioitavia näkökohtia.