Browsing by Title

Hajautettu autonominen organisaatio (DAO) on nimensä mukaisesti autonomisesti tiettyä toimintaa suorittava organisaatio, joka toimii hajautetussa verkossa. DAO tarjoaa uudenlaisen organisaatiomallin, jossa päätöksenteko tehdään sen jäsenten kesken äänioikeuksia sisältävien hallinnointitokeneiden omistusten perusteella. DAO:jen toimintaperiaate perustuu älykkäisiin sopimuksiin. Älykkäät sopimukset ovat tietokoneohjelmistoja, jotka automaattisesti toteuttavat niihin koodatut toimenpiteet tiettyjen ehtojen täyttyessä. DAO:issa ne määrittelevät muun muassa niiden säännöt, päätöksentekomekanismit ja toimintalogiikan. Tutkielma käsittelee tiettyjä yhtiöoikeudellisia piirteitä sisältäviä suhteita DAO:n jäsenten ja muiden toimijoiden välillä. Tutkielmassa tutkitaan lähdekoodin käyttöä sääntelevän lisenssin soveltumista yhtiöoikeudellisen luonteen omaavaksi valvontamekanismiksi, jolla säädellään ulkoisten operaattoreiden toimintaa. Tietokoneohjelmistoina älykkäisiin sopimuksiin liittyy myös niiden lähdekoodin lisensointia koskevat kysymykset. Lähdekoodin lisensointiin voidaan soveltaa useita eri lisensointimalleja, jotka eroavat toisistaan niiden asettamien ehtojen ja rajoitusten perusteella. Tässä tutkielmassa arvioidaan eri lisenssimallien eroja ja tutkitaan, miten lähdekoodin lisenssillä pystytään estämään ulkoisten operaattoreiden opportunistinen toiminta. Tältä osin tutkielma nojautuu immateriaalioikeuden ja sopimusoikeuden oppeihin, mutta soveltaa vahvasti myös oppeja yhtiöoikeusliitännäisestä agenttiteoriasta. Tutkielmassa tutkitaan myös DAO:n jäsenten ja oikeuksien ja velvollisuuksien kollektiiviseksi omistamiseksi perustetun oikeushenkilön (englanniksi legal wrapper) välistä suhdetta. DAO:t eivät voi puutteellisen oikeushenkilöllisyytensä vuoksi omistaa tekijänoikeutta älykkään sopimuksensa lähdekoodiin tai nostaa kannetta ulkoisen operaattorin rikkoessa lisenssiehtoja. Tekijänoikeuden kollektiivinen omistaminen on kuitenkin perusteltua oikeuskeinojen käyttämisen tehokkuuden perusteella. Näin ollen syntyy tarve erityiselle oikeushenkilöllisyyden omaavalle entiteetille, joka kollektiivisesti omistaa tekijänoikeudet DAO:n älykkään sopimuksen lähdekoodiin. Painoarvo asian tarkastelussa on DAO:n jäsenten käytössä olevien juridisten strategioiden soveltumisen tutkimisessa. Tältäkin osin tutkimus nojaa vahvasti sopimusoikeudellisiin oppeihin ja yhtiöoikeusliitännäiseen agenttiteoriaan, mutta soveltaa oppeja myös oikeusteoreettisista lähteistä.

Osakeyhtiöiden elinkaari päättyy useimmiten joko yhtiön konkurssiin tai yrityskauppaan, joiden jälkeen yhtiö joko lakkaa olemasta tai muodostaa merkittävässä määrin uuden kokonaisuuden. Yrityskaupat ovat markkinoiden suurimpia tapahtumia, joita valmistellaan ja joiden vaikutuksia selvitellään kuukausia tai jopa vuosia. Ostettavan listayhtiön osakkeenomistajien näkökulmasta olennaista on yrityskaupasta saatavan vastikkeen suuruus heidän omistuksestaan yhtiöstä. Käytännössä kyse on osakkeen markkinahintaan lisättävän preemion suuruudesta, sillä listayhtiön osakkeenomistajan oletetaan saavan osakkeistaan markkinaarvon mukaisen korvauksen, mikäli hän myy omistuksensa julkisilla arvopaperimarkkinoilla. Lähtökohtaisesti yhtiön johdon ajaessa yhtiön ja sen osakkeenomistajien etua heidän tulee pyrkiä maksimoimaan osakkeen arvo. Myös yritysvaltauksessa, normaalissa tai vihamielisessä, yhtiön johdon tulee toimia velvollisuuksiensa mukaan, jolloin osakkeen arvo maksimoidaan maksimoimalla osakkeesta maksettavan preemion määrä. Vihamielisessä yritysvaltauksessa kohdeyhtiön johto ei hyväksy ostotarjouksen tehneen yhtiön tarjousta osakkeista eikä tee yhteistyötä tarjouksen tehneen yhtiön kanssa. Syyt tähän vaihtelevat, mutta eräs merkittävänä pidetty syy tarjouksen vastustamiseen on johtajien riski menettää asemansa yhtiössä, sillä useimmissa tapauksissa kohdeyhtiön johto vaihdetaan onnistuneen yrityskaupan jälkeen. Johdon oman aseman säilyttäminen ei kuitenkaan ole johdon tehtävä ja velvollisuus, vaan sen tulisi säilyä osakkeenomistajille lojaalina huolimatta mahdollisuudesta ja uhasta menettää oma asemansa. Yritysvaltauksessa, jota kohdeyhtiön johto ei hyväksy, vastakkain asettuvat johdon henkilökohtaiset sekä yhtiön ja sen osakkeenomistajien intressit. Oikeus- ja taloustieteellisessä kirjallisuudessa on kyseenalaistettu puolustautumista vihamielistä yritysvaltausyritystä vastaan, mutta käytännössä näitä esiintyy jatkuvasti. Tämän takia on perusteltua tutkia vaihtoehtoisia puolustuskeinoja. Vihamielistä yritysvaltausyritystä vastaan voi puolustautua monin keinoin riippuen sovellettavasta lainsäädännöstä. Suosittuja keinoja ovat valtausta yrittävän yrityksen toimintamahdollisuuksien rajaaminen esimerkiksi yhtiöjärjestykseen sisältyvällä määräyksellä sekä yhtiön taloudellisen aseman uudelleenjärjestely siten, että yhtiön markkina-arvo nousee. Osakeanti nostaa yhtiön markkina-arvoa osakkeista maksettavan vastikkeen verran ilman että yhtiölle aiheutuu muita kuin osakkeiden liikkeelle laskemiseen liittyviä kustannuksia. Yhtiön markkina-arvon noustessa valtaaja joutuu usein hankkimaan ulkopuolista lisärahoitusta, mikä lisää valtauksen kustannuksia jopa siinä määrin, että valtaajan kiinnostus viedä valtaus loppuun vähenee riittävästi. Toisaalta kohdeyhtiölle ei aiheudu merkittävää tai pysyvää haittaa. Koska osakeantipuolustus täytyy toteuttaa suuntaamalla osakeanti tietyille osakkeenomistajille, sen käytössä on huomioitava osakkeenomistajien yhdenvertaisuus. Lähtökohtaisesti suunnattu osakeanti loukkaa osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, joten sille on oltava sovellettavasta laista riippuen riittävän painava syy. Suomen osakeyhtiölaki (21.7.2006/624) ei mahdollista suunnatun osakeannin käyttämistä tilanteissa, joissa tarkoituksena on säilyttää jonkun tai joidenkin omistajien kontrolliasema. Suunnatun osakeannin käyttäminen puolustuskeinona vihamielistä yritysvaltausta vastaan voi periaatteessa kuitenkin pitää mahdollisena poikkeuksena, kunhan yhdenvertaisuusvaatimus otetaan huomioon. Vaikka osakeantipuolustus ei ole puolustuskeinoista tehokkain, se voi olla osakkeenomistajien enemmistölle houkutteleva vaihtoehto sen edullisuuden ja yhtiön toimintaa haittaamattoman vaikutuksen takia.

The aim of this study is to define the concept of existing aid. Existing aid relates to state aid control in the European Union. Existing aid is a form of state aid to which the obligation to recover illegal state aid does not apply. The definition of existing aid is, therefore, important. In determining whether an aid can be an existing aid, it must be put into effect prior to the entry into force of the Treaty on the Functioning of the European Union, or another event listed in Article 1(b) of the Procedural Regulation of 2015. This study seeks to find when is an aid considered “put into effect” within the meaning of the said provision. Aid should be considered put into effect when the aid beneficiary is legally entitled, under national law, to receive the aid, instead of the traditional view of only looking at the time the legislation providing for the aid entered into force. Pursuant to Article 1(b)(v) of the Procedural Regulation of 2015, aid, which was not considered aid when it was put into effect but later became aid due to the evolution of the internal market, is existing aid. The scope of application of the said provision is examined in this study. The interpretation proposed by this study is that the provision primarily applies, when evolution of the internal market takes place by a liberalisation of national law, which renders an aid recipient an undertaking within the meaning of European Union competition law. The traditional view of applying the provision when trade between member states within the meaning of Article 107(1) of the Treaty on the Functioning of the European Union emerges, should not be considered the typical situation of applying the provision. This is because that is not likely to ever happen. Pursuant to Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, existing aid can lose its status as existing, if it is altered. The form, in which the alteration must take place, and the substance of the alteration serious enough to trigger the application of Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, are examined. The form of alteration should be viewed the same way as putting into effect of aid. The alteration can be substantial without any effect on the conditions of compatibility with the internal market.

Polisen, Åklagarmyndigheten och domstolarna är idag under större press än tidigare. Inte minst på grund av den rådande resursbristen inom varje myndighet. Följderna av den kontinuerliga resursbristen syns på flera olika sätt i myndigheternas verksamhet. Som ett verktyg för att klara av den press som dessa myndigheterna möter i sin dagliga verksamhet, har lagstiftaren i förundersökningslagens 3 kap. 10 § stadgat om möjligheten att begränsa förundersökningar. Med förundersökningsbegränsning menas i korthet att förundersökning inte görs, trots att det finns skäl att misstänka att ett brott har begåtts. Förundersökningsbegränsning baserar sig på processekonomiska synpunkter såtillvida att man genom detta förfarande kan rikta de tillgängliga resurserna på ett ändamålsenligt sätt på utredningen av mer krävande brott. Av alla ärenden som inkommit till Åklagarmyndigheten år 2020 bestod 18,85 % av beslut om förundersökningsbegränsning. År 2020 anmäldes över 4500 stycken misstänka ärekränkningar i enlighet med strafflagens 24 kap. 9 § till polisen i Finland men enbart 127 stycken av dessa har lett till ett bötesstraff i domstol. Detta innebär att majoriteten av de anmälda misstänkta ärekränkningarna på sätt eller annat avslutas hos polisen eller på Åklagarmyndigheten. Syftet med denna pro gradu-avhandlig är att utreda, om förundersökningsbegränsning på obetydlighetsgrunden leder till att vissa obetydliga brott i praktiken dekriminaliseras. Som ett processekonomiskt verktyg kan förundersökningsbegränsning vara effektivt och praktiskt trots att förfarandet i allmänhet inte är så välkänt. I ljuset av tillgänglig statistik bör kriminaliseringen av ärekränkning i Finland granskas. Kriminaliseringen som den är idag är exceptionell i jämförelse med de andra nordiska länderna. I Norge är ärekränkning dekriminaliserat och i Sverige har åklagaren som huvudregel inte åtalsrätt i ärekränkningsbrotten.

Kaupallinen ilmaliikenne on toimialana kehittynyt nopeasti, ja lentäminen on tänä päivänä varsin arkipäiväinen matkustusmuoto. Euroopan unionissa markkinoiden vapautuminen kilpailulle on lisännyt merkittävästi alan toimijoiden lukumäärää ja samalla, matkustajien iloksi, alentanut lentomatkustuksen kustannuksia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna tilanne on kuitenkin muodostunut monella tapaa ongelmalliseksi. Lisääntynyt kilpailu markkinoilla on yhdessä toimialalle perinteisten ja tyypillisten epävarmuustekijöiden kanssa saattanut monet lentoyhtiöt vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Samanaikaisesti voimakkaasti kasvaneet liikennemäärät ovat ruuhkauttaneet ilmatilan ja lisänneet liikenteen epäsäännöllisyystilanteita. Lentojen viivästykset, peruutukset ja muut epäsäännöllisyystilanteet kuuluvat kiinteänä osana lentomatkustajan arkeen. Tässä haastavassa tilanteessa lentomatkustajien asemaa ja oikeuksia turvaavat niin lentoyhtiöiden kuljetussopimukset, vapaaehtoiset sitoumukset, unionisääntely kuin kansainväliset yleissopimuksetkin. Käsillä olevassa tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on viivästys matkustajan ilmakuljetuksessa Euroopan unionissa. Tutkimuksen ote on de lege lata -tutkimukselle tyypillisesti pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen; nojautuen kuitenkin paikoin niin oikeusvertailevaan, oikeustaloustieteelliseen, oikeushistorialliseen kuin oikeuspoliittiseenkin metodiin. Tutkimuksen keskiössä on unionisääntelyä konkretisoiva ylivarausasetus (EY) 261/2004 ja siihen perustuva matkustajan oikeus vakiokorvaukseen lennon viivästyessä. Vakiokorvaus on korvausmuotona omalaatuinen, eikä lentomatkustajan tarvitse sen yhteydessä näyttää viivästyksen aiheuttaman vahingon määrää tai sitä, että minkäänlaista vahinkoa ylipäänsä on edes aiheutunut. Tutkimus selvittää vakiokorvauksen syntyedellytykset, velvollisuuksien sisällön sekä ne edellytykset, joiden täyttyessä lentoyhtiö tästä ylivarausasetukseen perustuvasta velvollisuudestaan vakiokorvauksen suorittamiseen vapautuu. Keskeinen kysymys koskee sääntelykokonaisuuden kohtuullisuutta ja sitä, ovatko unionissa omaksutut sääntelyratkaisut perusteiltaan kritiikin kestäviä ja ylipäänsä hyväksyttäviä. Vaikka tutkimus keskittyy unionin viivästyssääntelyyn, ei sen käsitteleminen muusta sääntely-ympäristöstä irrallisena ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Näin ollen, vaikka varsinaisena mielenkiinnon kohteena onkin ylivarausasetus ja sen viivästyssääntely, ei muun normiston, ennen kaikkea kansainvälisten yleissopimusten ja ensisijassa Montrealin yleissopimuksen, viivästyssääntelyä voida tutkimuksessa sivuuttaa. Tutkimus osoittaa, että ylivarausasetukseen perustuva vakiokorvaus syntyy asetuksessa täsmällisesti määritettyjen aikarajojen täyttyessä. Vakiokorvauksen osalta vastuuperusteessa on kyse eräänlaisesta kvalifioidusta viivästyksestä. Ylivarausasetuksessa omaksutut aikarajat osoittautuvat tarkastelussa kohtuullisiksi ja perustelluiksi. Yhtä lailla niiden käyttäminen on sääntelyn tavoitteet huomioiden oikeutettua. Ylivarausasetus ottaa asianmukaisesti huomioon ilmakuljetuksen erityispiirteet – tämä konkretisoituu vastuuperusteen osalta selvästi mm. siinä, että sopimuksenmukainen suoritus sallii lentoyhtiöille kohtuullisena pidettävät poikkeamat, toleranssin, aikataulunmukaisista lähtö- ja saapumisajoista. Vakiokorvauksen määrän tarkastelu osoittaa ylivarausasetuksen suurimman ongelmakohdan. Ylivarausasetukseen perustuvan vakiokorvauksen suuruus kyllä vaihtelee viivästyneen lennon pituuden mukaan, mutta vakiokorvauksen määräytymisperuste ei ota millään tavoin huomioon sitä, kuinka paljon viivästynyt matkustaja on lennostaan lentoyhtiölle maksanut. Sääntelyratkaisu on erikoinen, sillä niin rautatie- kuin sisävesi- ja meriliikennettäkin koskevissa unioniasetuksissa lipusta maksettu hinta vaikuttaa suoraan viivästystilanteissa suoritettavan vakiokorvauksen määrään. Ylivarausasetuksessa vakiokorvauksen määräytymisperuste johtaa helposti ongelmalliseen tilanteeseen vahingonkorvausoikeudelle ominaisen rikastumiskiellon -periaatteen näkökulmasta. Ongelmallinen määräytymisperuste on myös kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna asettaen lentoyhtiöt vaikeaan ja epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen suhteessa muihin kuljetusmuotoihin. Yhtä lailla vakiokorvausjärjestelmä kohtelee epäoikeudenmukaisesti eri periaattein lentolippujaan hinnoittelevia lentoyhtiöitä – ongelma korostuu nk. perinteisten ja halpalentoyhtiöiden välillä. Merkittävä periaatteellinen ongelmakohta liittyy myös ylivarausasetuksen ja Montrealin yleissopimuksen väliseen suhteeseen. MYS:n 29 artiklan mukaisesti viivästyksen perusteella ei käytännössä tulisi voida tuomita rangaistuksenluonteisia, varoittavia tai vahingon määrän ylittäviä korvauksia. Ylivarausasetuksen vakiokorvaus on kuitenkin monella tapaa tulkittavissa näiden MYS:ssa asetettujen rajoitusten ja periaatteiden vastaiseksi. Vapautumisperusteen osalta tutkimus vahvistaa vallitsevaa käsitystä siitä, että sääntely on monin paikoin sekavaa ja tulkinnanvaraista. Ylivarausasetuksen osalta vakiokorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että lentoyhtiö osoittaa viivästyksen aiheutuneen poikkeuksellisesta olosuhteesta, jota se ei ole voinut välttää, vaikka kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin olisi ryhdytty. Ylivarausasetuksessa omaksutun vastuumuodon tarkastelu osoittaa sillä olevan yhtäläisyyksiä niin force majeure -poikkeuksella varustettuun ankaraan vastuuseen kuin kontrollivastuuseenkin. Ylivarausasetuksen sääntely- ja tulkintaratkaisujen tarkastelu vahvistaa käsitystä siitä, että kontrollivastuu ja sille ominaiset periaatteet ovat valtaamassa yhä enenevässä määrin alaa yleisenä periaatteena elinkeinotoiminnan sopimusympäristössä. Yhtäkaikki, ylivarausasetuksen vapautumisperuste ja sen osatekijät ovat alttiita erilaisille tulkintaongelmille. Eurooppaoikeuden moninaiset ja paikoin ennakoimattomiksi osoittautuvat tulkintaperiaatteet vain korostavat tunnistettavia soveltamisongelmia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna vastuu muodostuu ankaraksi ja vastuusta vapautumiselle asetettavat edellytykset ovat vaikeasti täyttyviä. Tutkimus osoittaa EU-tuomioistuimen tulkitsevan vapautumisperusteita ratkaisukäytännössään korostetun suppeasti. Tutkimus osoittaa ylivarausasetuksen viivästyssääntelyn monin paikoin epäonnistuneeksi ja sen tarvitsevan välitöntä uudistamista. Sääntelyratkaisuissa tehdyt virheet eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä tosiasiaa, että matkustajien suojaksi tarvitaan oikeudellista, pakottavaa sääntelyä. Lentoyhtiöiden vapaaehtoiset ja itseohjautuvat käytännöt eivät riitä varmistamaan tyydyttävää matkustajien suojatasoa. Nykymuodossaan voimassa olevan sääntelyn kustannukset muodostuvat lentoyhtiöille kuitenkin kohtuuttomiksi. Tosin nämäkin kustannukset ohjautuvat viime kädessä tavalla tai toisella aina lopulta lentomatkustajien kannettaviksi.

Käsittelen lainopillisessa tutkielmassani korvausvelan vanhentumiseen liittyviä kysymyksiä. Tarkemmin ottaen pyrin selvittämään sitä, kuinka korvausvelan vanhentumisajan alkamishetki määritellään. Tarkastelun keskiössä on siten velan vanhentumisesta annettu laki (15.8.2003/728) ja erityisesti lain 7.1 § 3 kohdan ilmaisema oikeusnormi. Perinteisessä oikeudenalajaottelussa tutkielmani paikantuu velvoiteoikeuden alaan. Tarkasteltavana velvoitetyyppinä on deliktivas-tuuseen perustuva vahingonkorvausvelka. Ensisijainen tavoitteeni on vastata kysymykseen: mistä hetkestä lukien delik-tivastuuseen perustuvan korvausvelan yleinen vanhentumisaika alkaa kulua? Dogmaattisen tehtävän ohella, ja toisaalta sen tarpeita palvellen, pyrin selvittämään vanhentumisinstituution teoriataustaa. Tarkastelemalla vanhentumisen tarkoi-tusta ja perusteita on mahdollista saada tukea sen arviointiin, kuinka vanhentumislakia tulisi tulkita. Käsittelen tutkiel-massa ensin vanhentumisinstituutiota yleisellä tasolla. Tarkoitus on yhtäältä selvittää vanhentumisinstituution taustaa ja tarkoitusta sekä toisaalta tarkastella vanhentumissääntelyä ja vanhentumisen oikeusvaikutuksia. Tämän jälkeen tutkin velkojalta vanhentumislain 7.1 § 3 kohdassa edellytettävän tiedon sisällöllisiä edellytyksiä. Tällöin pyrin selvittämään, minkälaista ja kuinka varmaa tietoa velkojalta edellytetään. Lisäksi tarkastelun kohteena on velkojalle vanhentumislaissa asetettu selonottovelvollisuus. Selvitän tutkielmassa myös sitä, kuinka velkojan tietoisuus syntyy. Tällöin tarkastelun keskiössä on erityisesti se, kuinka vanhentumiskysymyksiä on oikeuskäytännössä arvioitu. Käsittelen tutkielmassa lisäksi erilaisia vanhentumisajan alkamishetken määrittämisessä huomioitavia näkökohtia.

Min avhandling behandlar den finländska samfundsboten och den svenska företagsboten och jämför dessa sanktionssystem med varandra. Det starka nordiska samarbetet har satt sin prägel på den nordiska straffrätten och gjort den mer homogen, och de nordiska länderna har därför väldigt långt haft en liknande eller samma uppfattning om vad de kriminaliserade handlingarna och påföljderna bör utgöras av. Straffrättssystemen kan trots detta inte anses vara helt likartade, de uppvisar vissa särskilda nationella drag. Det är dessa nationella drag som jag för den finländska samfundsbotens och den svenska företagsbotens del undersöker i min avhandling. Samfundsboten togs in i det finländska rättssystemet genom en reform av strafflagen år 1995, och innehar idag en mycket viktig plats i det finländska där: den utgör en av de huvudsakliga påföljderna för juridiska personers brott inom deras verksamhet. Det straffrättsliga ansvaret för juridiska personer i Finland bottnar i principen om att den juridiska personen inte kan anses vara gärningsman då ett brott har begåtts, trots att den juridiska personen nog kan finnas straffrättsligt ansvarig för sagda brott. Den första regleringen av den svenska företagsboten uppkom redan år 1986, alltså ungefär elva år innan samfundsboten. Inom det svenska rättssystemet regleras samfundsboten av brottsbalken, enligt vilken en företagsbot kan dömas ut för brott vars föreskrivna straff är strängare än penningböter och ifall brottet har skett i samband med utövningen av näringsverksamhet, offentlig verksamhet som kan jämställas med näringsverksamhet eller annan verksamhet som en juridisk person eller enskild företagare bedriver. Syftet med denna avhandling är att granska det finländska samfundsbotssystemet respektive det svenska företagsbotssystemet och analysera hur dessa skiljer sig från varandra, eller vilka likheter dessa sanktionssystem innehar. Jag tar bland annat fasta på skillnader i tillämpningen av dessa sanktionsformer, som vem sanktionen kan riktas mot och vilken form den har givits inom de respektive rättssystemen, och på hur och hur mycket dessa sanktioner används. I min avhandling använder jag mig primärt av den rättsjämförande forskningsmetoden, men även av den rättsdogmatiska forskningsmetoden.

Avhandlingen handlar om lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt (361/1983) och reformen av den (190/2019). Den nya vårdnadslagen har trätt i kraft 1 december 2019. Avhandlingens huvudsakliga målsättning är att analysera hur denna reform tjänar regnbågsfamiljer. En stor del av regnbågsfamiljer utgörs av flerföräldrafamiljer eller så kallade klöverfamiljer, vilka kan vara både tre- och fyrklöverfamiljer. Detta betyder att det redan från början finns med flera än två vuxna som startar familjen. I avhandlingen används en fiktiv klöverfamilj för att illustrera juridiska problem de möter i vardagen. Innan reformen var situationen sådan att vårdnadsförfaranden inte direkt stödde regnbågsfamiljer, eftersom det var sällsynt att ha mera än två vårdnadshavare. Tidigare kunde vårdnaden om barnet anförtros någon annan person än föräldrarna endast genom domstolsbeslut. Utgångsläget var att man endast hade föreställt sig situationer med två vårdnadshavare. I avhandlingen tas även ställning till om den nya lagstiftningen orsakat en ändring i hur principen om barnets bästa ses i diskussioner om regnbågsfamiljer. I avhandlingen diskuteras också hur vuxna i regnbågsfamiljer kan förbereda sig för möjliga vårdnadstvister. Avhandlingen innehåller tre huvudteman. I avhandlingens andra kapitel granskas föräldraskap i Finland med hjälp av faderskapslagen (11/2015) och moderskapslagen (253/2018). Moderskapslagen har medfört en möjlighet för kvinnliga par att fastställa moderskapet för dem båda. I detta kapitel framförs även kritik mot den nya föräldraskapslagen som är under beredning. I tredje kapitlet behandlas vårdnad och umgängesrätt. I detta kapitel behandlas särskilt vårdnad vid sidan om enligt 7 § 2 mom. Denna nya bestämmelse har gett avtalsfrihet för regnbågsfamiljer. Enligt 9 c § angående barnets rätt att träffa en annan person än sin förälder har barnet möjligheten i en klöverfamilj att träffa en social förälder. I fjärde kapitlet behandlas regnbågsfamiljers utmaningar i vardagen med fokus på barnets bästa och vårdnadstvister. Således är det mest relevanta att forska i ändringarna i lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt med utgångspunkten i regnbågsfamiljernas ställning i Finland. I avhandlingen behandlas endast sådana teman som har betydelse för regnbågsfamiljer.

Våldsutövning är i regel otillåten, men kan under vissa förutsättningar ändå rättfärdigas – bland annat inom idrott såsom t.ex. vid ishockeyspel. I denna pro gradu har jag undersökt ishockeyspelares straffrättsliga ansvar för misshandel. Rättfärdigande av ishockeyvåld kräver en nyanserad diskussion. Idrottsrörelsen legitimerar visst våld med hänvisning till idrottens och utövarnas autonomi, samt med argument som utgår ifrån att idrottens samhällsnytta är större än skadeverkningarna. Ishockeyvåld kan ändå uppfylla brottsrekvisiten för lindrig misshandel, misshandel eller grov misshandel, men det finländska rättssystemet har hittills haft en mycket återhållsam praxis. Detta är till fördel för möjligheten att spela hockey och även till fördel för rättssystemet, som annars riskerar överbelastas. Straffrättsligt har ishockeyvåldet rättfärdigats på tre grunder: genom tillåtet risktagande, spelarnas samtycke till skaderisker och oskrivna regler om social adekvans. Slutligen kan också konstateras att gränsen mellan regelriktigt, regelvidrigt och idrottsfrämmande idrottsvåld är otydlig. Däremot står det enligt min mening klart att rättsväsendet endast bör ingripa i de allvarligaste formerna av ishockeyvåld: det våld som till sin karaktär både är otillåtet enligt spelets regler och främmande för dess idé.

I Europa uppkom den immaterialrättsliga konsumtionsprincipen under tidigt 1900-tal. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen å sin sida erkändes genom EU-domstolens rättspraxis på 1970-talet, då genom rättsfallet Centrafarm mot Winthrop. Den varumärkesrättsliga konsumtionen har sedermera föreskrivits i såväl det första varumärkesdirektivet som den första EU-varumärkesförordningen. Även om den varumärkesrättsliga konsumtionen har en lång historia har dess tillämpning inte varit lika entydig. Det faktum att konsumtionsprincipens tillämpning inte varit entydig beror på en rad olika faktorer. Den främsta faktorn är dock att den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen påverkar samtliga parters – varumärkesinnehavarens, konsumentens och den inremarknadens – intressen, vilket gör att tillämpningens balansgång är svår. För att möjliggöra den inre marknaden inom EU och uppfylla dess strävan efter fri rörlighet kom den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen till. Konsumtionsprincipen innebär således en begränsning av varumärkesinnehavarens intressen, med andra ord dess ensamrätt, till fördel för den inre marknaden. Den inre marknadens grundläggande princip om fri rörlighet för varor kunde inte uppfyllas utan föreskrivelser om konsumtion som begränsade den monopol som bildas av varumärkesrättslig ensamrätt. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincip som vi i dagsläget känner till bygger på en huvudregel och ett undantag. Enligt huvudregeln har en varumärkesinnehavare inte rätt att förbjuda tredje parts användning av varumärket för varor som av varumärkesinnehavaren eller någon annan med dennes samtycke har släppt ut på marknaden under varumärket inom EU. Konsumtionsprincipens huvudregel är den regel som möjliggör att till exempel en bil fritt kan säljas vidare under sitt ursprungliga varumärke, även om den tredje part som återförsäljer bilen inte är innehavare av varumärket. Huvudregeln består är två centrala rekvisit som bör uppfyllas för att konsumtion ska vara för handen. Dels krävs varumärkesinnehavarens samtycke till att den varumärkesbelagda varan släpps ut på marknaden om någon än varumärkesinnehavaren släpper ut varan, dels krävs att den varumärksbelagda varan har släppts ut på marknaden inom EES-området. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag innebär däremot att en varumärkesinnehavare under vissa omständigheter har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots att den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion. I praktiken innebär konsumtionsprincipen således att en tredje part har rätt att använda den varumärkesbelagda varan eftersom varumärkesinnehavarens ensamrätt till varumärket, enligt huvudregeln, är konsumerad. Däremot innebär konsumtionsprincipens undantag att en varumärkesinnehavare har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots konsumtion, om denne har en skälig grund för sitt förbud. Undantaget bygger således på ett rekvisit som kräver att en skälig grund ska vara för handen. Syftet med denna avhandling är att reda ut den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag. För att reda ut undantagets innebörd kommer särskilt rekvisitet ”skälig grund” att analyseras i ljuset av rättspraxis. Eftersom konsumtionsprincipens undantag blir tillämpligt i fall där den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion är det viktigt att även redogöra för konsumtionsprincipens huvudregel. Därmed behandlar avhandlingen även en så kallad preliminär forskningsfråga som gäller just konsumtionsprincipens huvudregel. Den preliminära forskningsfrågans syfte är att reda ut när en varumärkesinnehavares ensamrätt till ett varumärke anses ha konsumerats. Avhandlingen undersöker även en huvudsaklig forskningsfråga som strävar efter att reda ut i vilka scenarion som konsumtionsprincipens undantag kan bli tillämplig. Den huvudsakliga forskningsfrågan strävar särskilt efter att specificera vilka grunder som, utifrån rättslitteratur och rättspraxis, har ansetts utgöra en i lagens mening skälig grund och således befoga varumärkesinnehavarens förbud, trots att varumärket varit föremål för konsumtion.