Browsing by study line "Kauppaoikeus"

Kuluttajien kiinnostuessa yhä enemmän tuotteiden vastuullisuudesta yritykset pyrkivät markkinoimaan tuotteitaan erilaisilla vastuullisuusväitteillä. Väitteiden todenperäisyyttä ei kuitenkaan aina ole riittävästi osoitettu tai markkinointi antaa kokonaisuudessaan harhaanjohtavan kuvan kuluttajalle. Harhaanjohtavan markkinoinnin osalta Suomessa on käsitelty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa laajasti esimerkiksi ympäristöväitteitä, mutta eläinten hyvinvointiväitteet ovat jääneet vähemmälle huomille. Tutkielma käsittelee harhaanjohtavaa markkinointia koskien eläinten hyvinvointia kuluttajansuojan ja sopimattoman menettelyn näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälainen eläinten hyvinvointia koskeva markkinointi muodostuu harhaanjohtavaksi sekä millä tavalla oikeustilaa voitaisiin kehittää, jotta parannettaisiin kuluttajien riittävää tiedonsaantia eläinten hyvinvoinnista ja yritysten reilua kilpailua. Tutkielman kannalta keskeistä markkinointisääntelyä ovat kuluttajansuojalaki, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi, luomulainsäädäntö sekä elintarvikelainsäädäntö. Markkinointia koskeva sääntely perustuu pitkälti yleislausekkeisiin, minkä takia oikeuskäytännön, itsesääntelyn ja viranomaisohjeiden merkitys tulkinnoissa korostuu. Markkinointisääntelyn lisäksi eläinsuojelulainsäädäntö toimii tutkielmassa keskeisenä lähtökohtana sille, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa voidaan odottaa. Keskeisiksi muodostuvat esimerkiksi yleisluontoisten väitteiden sallittavuus ja erilaiset eläinten elintilaa koskevat väitteet. Lisäksi erilaiset vastuullisuusmerkit ovat lisääntyneet markkinoinnissa ja niitä koskevaa sääntelyä myös pyritään tehostamaan. Tarkasti säännellyt merkit, kuten EU:n luomutunnus, ovatkin toimineet hyvänä tapana valvoa ja säännellä eläinten hyvinvoinnin markkinointia. Tutkielmassa käsitellään hyvinvointiväitteitä myös analogisesti ympäristöväitteitä koskevan käytännön kautta. Suomessa on käsitelty ympäristömarkkinointia oikeuskäytännössä paljon, minkä pohjalta voidaan muodostaa yleisiä tulkintalinjoja myös eläinten hyvinvointia koskevien väitteiden harhaanjohtavuudelle. Tutkielman johtopäätöksissä tuodaan esille oikeuskäytännön ja viranomaisohjeiden pohjalta tehtyjä tulkintoja siitä, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa on otettava huomioon. Lopuksi myös käsitellään tulevaisuuden kehityssuuntia hyvinvointiväitteitä koskevassa markkinoinnissa sekä eläinsuojelulainsäädännön muuttumisen vaikutuksia markkinoinnin sallittavuuteen. Lisäksi tuodaan esille kehitysehdotuksia oikeustilan parantamiseksi.

Työssäni tutkin, miten hyvin tietosuojalainsäädäntö suojaa yksilöä verkkopalveluissa esiintyvältä tungettelevalta markkinoinnilta, joka hyödyntää henkilötietoja. Keskityn nimenomaisesti kahteen lainmukaisen käsittelyn oikeusperusteeseen: rekisteröidyn suostumukseen ja rekisterinpitäjän oikeutettuun etuun, jotka ovat myös tärkeimmät käsittelyperusteet, kun henkilötietoa käsitellään markkinointitarkoituksiin. Lisäksi tutkin, miten viimeaikainen lainsäädäntö saattaa mahdollistaa myös kuluttajalle kuuluvien oikeuksien soveltamisen tungettelevan markkinoinnin estämisessä, kun markkinointia esitetään henkilötietoja keräävässä ja liiketoiminnassaan hyödyntävässä verkkopalvelussa, jota tarjotaan yksilölle ilman rahallista vastiketta. Verkkopalvelut keräävät käyttäjistään paljon tietoa, jota ne hyödyntävät markkinointiviestinnän tehostamiseksi. Tiedon kerääntyminen ja uusien päätelmien tekeminen yksilöstä ja tämän toiminnasta tekevät mahdolliseksi vaikuttamisen yksilöön tavalla, joka ei muutoin olisi mahdollista. Yksilölle voidaan esittää materiaalia, joka liittyy hänen elämänsä yksilöllisiin stressitekijöihin tai henkilökohtaiseen tilanteeseen. Kun materiaali on markkinointia, voidaan yksilöä näillä keinon painostaa tuotteiden ostamiseen. Toisaalta tietoa kerätään ja analysoidaan niin paljon, että siitä voidaan johtaa ja päätellä asioita, joita yksilö pitää yksityisenä, eikä uskoisi verkkopalvelun käytön paljastavan ja mainostajan tietävän. Markkinointi verkossa voidaankin kokea tungettelevana. Yksilöön liittyvien henkilötietojen hyödyntäminen markkinoinnissa verkkopalvelussa vaatii EU:n tietosuoja-asetuksessa säädetyn oikeusperusteen olemassaoloa. Rekisteröidyn suostumus on käytetyin oikeusperuste, mutta lainsäädäntöön ja sen käytännön soveltamiseen liittyy ongelmia, jotka edesauttavat häiritsevän markkinoinnin esittämistä verkkopalvelun käyttäjille. Toisaalta rekisterinpitäjät, kuten verkkopalvelut, voivat pyrkiä perustelemaan tällaista henkilötietojen käsittelyä sillä saavuttamallaan oikeutetulla edulla, mihin liittyy omat ongelmansa. Rekisterinpitäjän suorittamaan monimutkaiseen punnintaan, sekä rekisteröidyn informointiin ja rationaaliseen valintaan luottava tietosuojalainsäädäntö ei onnistukaan suojaamaan yksilöitä markkinoinnin tungettelevuudelta verkkopalveluissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu lainsäädännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja verkkopalveluiden tietosuojaan liittyvistä käytänteistä. Tutkimus keskittyy erityisesti EU:n yleisen tietosuoja-asetukseen (2016/679) ja kuluttajansuojadirektiiveihin

Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.

Tutkielmassa tarkastellaan suunnatulle osakeannille ja yhtiön varojen käytölle asetettujen kynnysten välistä eroa ja pyritään havainnollistamaan, miten ne poikkeavat toisistaan. Osakeyhtiölain mukaan suunnatulle osakeannille tarvitaan yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, koska siinä poiketaan osakeyhtiölain lähtökohtana olevasta osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta. Näin ollen suunnatun osakeannin toteuttamiselle on luonnollisesti korkeampi kynnys kuin tavalliselle osakeyhtiön varojen käytölle, jolle täytyy olla näytettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste. Näin ollen tutkielmassa on tarkoituksena havainnollistaa, mihin painavan taloudellisen syyn kynnys asettuu suhteessa hyväksyttävään liiketaloudelliseen perusteeseen, ja mitä johdon on päätöksenteossaan huomioitava näitä toimia tehdessään. Tutkielman tutkimusmetodina on lainoppi, eli oikeusdogmatiikka. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan aihetta osittain myös oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa esitellään myös satunnaisia näkökulmia muista oikeuskulttuureista tutkielman aihepiirin, kontekstin ja oikeudenalan kehityssuuntien havainnollistamiseksi, sillä vertailevat näkökulmat osakeyhtiölainsäädäntöön muista oikeuskulttuureista auttavat selittämään osakeyhtiöoikeudellisten käsitteiden sisältöä ja niiden kehitystä. Tutkielman keskeisinä lopputuloksina on, että painavan taloudellisen syyn ja hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen arvioinnissa korostuvat tismalleen samat elementit, eli yhtiön etu, joka näyttäytyy pitkälti toiminnan tarkoituksen tavoittelun muodossa. Tämän ohella arvioinnissa punnitaan johdon fidusiaaristen velvollisuuksien ja yhdenvertaisuusperiaatteen noudattamista, joiden lisäksi toimista saatu vastike vaikuttavat arviointiin. Tutkielmassa tarkasteltiin etenkin KKO 2018:19 ennakkotapausta painavan taloudellisen syyn elementtien havainnollistajana, ja tutkielmassa havaittiin, että tapauksen perustelut poikkeavat lainvalmisteluaineistosta asetetuista tavoitteista ja näkökulmista kohdistuen suunnatun annin edellytykseen, ja tätä korkeimman oikeuden risteävää kantaa lainsäätäjän tarkoitukseen nähden voidaan pitää poikkeuksellisena. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhtiön kannalta painavan taloudellisen syyn kynnys on todellisuudessa alhaisempi, kuin mitä lainsäätäjä sille on todennäköisesti tarkoittanut asettaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa on selvää, että painavan taloudellisen syyn täyttymistä arvioidaan nimenomaan yhtiön edun mukaisen toiminnan tarkoituksen tavoittelun, eli voitontuottamistarkoituksen kautta, ja näin ollen yksittäisen osakkeenomistajan kokema haitta on oikeutettavissa, mikäli toimen voidaan katsoa olevan yhtiön edun mukainen. Siten tutkielman johtopäätös onkin, että painavan taloudellisen syyn vaatimus on huomattavan lähellä hyväksyttävää liiketaloudellista perustetta, ja että yhdenvertaisuusperiaate korostuu painavan taloudellisen syyn arvioinnissa vähemmän kuin mitä oikeuskirjallisuudessa on arvioitu ja mitä lainsäätäjä on tavoitellut.

In the wake of the financial crisis, the securitisation markets collapsed and securitisation fell into disrepute in both Europe and the United States. Securitisation was considered to be one of the root causes of the crisis and it subsequently came under intense regulatory scrutiny. By the mid-2010s, however, central banks and industry associations started promoting the revival of the European securitisation market. In September 2015, the European Commission set forth a proposal for a new EU securitisation regulation, with the intention to restart a sustainable European securitisation market. Subsequently, in December 2017, a two-part legislative package on securitisation was adopted following the Commission’s proposal. The first part of the package introduced a new EU securitisation regulation (“Securitisation Regulation”, Regulation (EU) 2017/2402), which established a general framework for all securitisations and a specific framework for simple, transparent and standardised (“STS”) securitisations. The second part of the legislative package, which was adopted as a separate regulation (Regulation (EU) 2017/2401), amended the prudential requirements for banks and investment firms investing in securitisation positions set in the EU Capital Requirements Regulation. This thesis critically examines the general obligations imposed on parties involved in long-term securitisation transactions under the Securitisation Regulation and the novel requirements for simple, transparent and standardised securitisations. The analysis of the Securitisation Regulation’s provisions indicates that both the general obligations and the STS requirements are extremely detailed and prescriptive. Consequently, the Securitisation Regulation has substantially increased the overall regulatory and administrative burden on securitising entities and institutional investors. This study provides evidence that thus far the regulatory reform has not succeeded in its objective of reviving a sustainable European securitisation market. Based on a normative analysis of the Securitisation Regulation’s provisions, this thesis identifies several regulatory obstacles that currently hold back the resurrection of the securitisation market. This thesis concludes that a number of improvements should be made to the current regulatory framework in order to incentivise market participants to issue and invest in securitisations. In light of the historical credit performance of European long-term securitisations, the proposed changes could be implemented without compromising investor protection.

This thesis assesses the patentability of inventions generated by AI (AIGIs) through the inventive step requirement as per Article 56 of the European Patent Convention (EPC). This topic has been approached through one preliminary and two main research questions, to which the methods of legal-dogmatics as well as de lege ferenda have been applied. Despite being a current topic, conversations relating to AIGIs have been focused on the inventorship issue and other important elements of the relationship between AI, AIGIs and patent law, such as the inventive step requirement, have received less attention. As the inventive step is considered one of the more difficult areas of patent law, if not the most, a comfortable understanding of its basics as well as the operations of the European Patent Office (EPO) have been provided through the preliminary research question, which considers the patentability of AI inventions through the inventive step. The aim of the preliminary research question is to offer a clear understanding on the basics of the inventive step and its relationship to AI inventions as a means to create a foundation on which further discussion, analysis and interpretations of AIGIs can subsequently be built. The first main research question focuses on analysing the current relationship of AIGIs, the EPC and the inventive step. Despite the EPC requiring a human inventor, AIGIs have the capacity to access the patent system through various means: the current AIGIs require some form of human intervention in the inventive process and thus the human assisting the AI could be considered the inventor. All of this will be discussed under the first main research question and the relevancy of addressing the relationship with the inventive step requirement. The inventive step shall be analysed and discussed against the patent applications for inventions which were claimed to have been generated by an AI machine named DABUS. Under the second main research question, the future prospects of protecting AIGIs under the EPC shall be assessed through the inventive step requirement and discussion on how the requirement could be perhaps amended through standardisation to remain an effective tool in examining inventions which have been generated by evolving AI provided they become a part of the patent system. Other future possibilities of examining and protecting AIGIs are also discussed.

Plattformar tjänar i allt högre grad på vertikal integrering, genom att skapa egna produkter eller tjänster och sedan distribuera dem via sin egen plattform. Resultatet av vertikal integration inom det ekosystem som är onlineplattformar, är att onlineplattformarna fyller en "dubbel roll": å ena sidan fungerar den som en plattform för distribution av tredjepartsprodukter; å andra sidan är plattformen en återförsäljare som konkurrerar med dessa tredjepartssäljare. Denna dubbla roll kan leda till en intressekonflikt: det kan ge onlineplattformar ett incitament att använda sin kontroll över sin marknadsplats för att gynna sina egna varor framför de som säljs av tredje part. I flera rapporter om konkurrens på digitala marknader pekar man speciellt på dessa typer av konkurrensproblem som kan uppstå på dominerande plattformar, det vill säga att plattformen gynnar egna produkter eller tjänster på bekostnad av andra aktörer som använder plattformen (självgynnande) och att plattformen använder sin styrka för att vinna fördelar på angränsande marknader (hävstångsstrategier). Onlineplattformar kan exempelvis gynna sin egen verksamhet genom exklusiv tillgång till data. Genom att övervaka alla köp som sker via dess försäljningskanaler kan plattformen lära av hur nedströmskonkurrenterna presterar och använda denna kunskap för att förbättra sina egna erbjudanden och utbud. Plattformen kommer till exempel att bättre kunna urskilja marknadstrender och utvecklingar i konsumenternas preferenser på grund av dess totala översyn över hur konsumenter beter sig och vilka köp de gör. I denna avhandling utreder jag om dominerande onlineplattformars användande av sådan konkurrenskänslig data genom att ge exklusiv tillgång till data kunde konstituera missbruk av dominerande marknadsställning enligt artikel 102 i EUF-fördraget. Granskningen utgår ifrån befintliga rättsliga standarder som utvecklats i EU-domstolens rättspraxis. I avhandlingen utforskas också potentiellt nya rättsliga standarder för att bedöma om användning av data kan utgöra missbruk. Granskningen av artikel 102 i EUF-fördraget efterföljs av en analys av det nya laginitiativet inom EU, rättsakten om digitala marknader, som är syftad till att tackla ”grindvakters” självgynnande ageranden. Fokus för granskningen av förslaget till rättsakten om digitala marknader är datarelaterade skyldigheter, detta för att reda ut hur rättsakten skulle inverka på sådana datamissbruk som är föremål för granskning i denna avhandling.

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.

Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin pääseminen edellyttää yksityisen sektorin investointien merkittävää uudelleenallokaatiota vihreää siirtymää edistäviin kohteisiin. Ilmastonmuutoksen torjunnan ulkoisvaikutusluonteesta johtuen yritysten kannustimet investoida vihreän siirtymän edistämiseen ovat kuitenkin riittämättömiä yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mikä viittaa sääntelyn tarpeeseen. Komissio on tunnistanut pörssiyhtiöiden lyhytnäköisyyden keskeiseksi ongelmaksi, joka johtaa riittämättömiin vihreisiin investointeihin. EU:n teettämä väitettyyn lyhytnäköisyyteen, sen syihin ja seurauksiin liittyvä selvitys sekä sen perusteella tehdyt lainsäädäntöehdotukset ovat kuitenkin kohdanneet voimakasta kritiikkiä. Tämän tutkielman tavoite on tarkastella pörssiyhtiön kannustimia edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa tekemällä kestävää liiketoimintastrategiaa edistäviä investointipäätöksiä. Erityisesti tavoitteena on selvittää, miten yhtiön toiminnan tarkoituksen määritteleminen ja päätöksentekovallan jakaminen vaikuttavat yrityksen kannustimiin ohjata investointejaan ilmastonmuutoksen torjuntaa edistäviin kohteisiin. Samalla tutkielma sivuaa useita ajankohtaisia yhtiöoikeudellisia kysymyksiä, kuten valistunutta arvonmaksimointia, sidosryhmämalleja sekä ESG-orientoitunutta osakkeenomistaja-aktivismia. Tutkielmassa hyödynnetään oikeustaloustieteellistä metodia, ja erityisesti yrityksen teoria on merkittävässä roolissa yhtiön sidosryhmien tunnistamisessa sekä niiden kannustimien analysoinnissa. Tutkielmassa havaitaan, että EU:n argumentaatio ei saa tukea teoreettisesta eikä empiirisestä tutkimuksesta. Corporate governancen uudistamisella vaikuttaa olevan hyvin rajallisesti potentiaalia merkittävänä vihreää siirtymää edistävänä sääntelyinterventiona. Sen sijaan esimerkiksi osakkeenomistajien kontrollioikeuksiin esitetyillä heikennyksillä olisi todennäköisesti merkittäviä negatiivisia vaikutuksia arvopaperimarkkinoiden tehokkuuteen. Lisäksi koska ehdotukset toteutuessaan todennäköisesti johtaisivat vähäisempään johdon monitorointiin sekä korkeampiin pääoman kustannuksiin, ne paradoksaalisesti heikentäisivät myös yritysten edellytyksiä investoida kannattavasti vihreän siirtymän torjuntaan. Toisin kuin corporate governancen tyypilliset kysymykset, vihreisiin investointeihin liittyvät yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhtiön näkökulmasta korostuneen ulkoisia. Suurimmat esteet yhteiskunnallisesti optimaaliselle investointikäyttäytymiselle eivät liity yhtiön sidosryhmien välisiin suhteisiin, vaan yrityksen hyödykemarkkinoilla kohtaamiin kannustinrakenteisiin. Tämän vuoksi EU:n ehdottamien lainsäädäntöuudistusten sijaan taloustieteellisesti perusteltu ratkaisu olisi kattava päästöjen hinnoittelu, joka pakottaisi yritykset sisäistämään aiheuttamansa ulkoisvaikutukset, ja siten loisi oikeanlaiset kannustimet päästöjen vähentämiseksi.

EU:n uusi kestävyysraportointia koskeva direktiivi (Corporate Sustainability Reporting Directive ”CSRD” (EU)2022/2464) astui voimaan 5.1.2023. Direktiivi tulee merkittävästi muuttamaan eurooppalaista kestävyysraportointia ja vaikutusten on arvioitu vaikuttavan maailmanlaajuisesti. Keskeisimpinä muutoksina direktiivissä on soveltamisalan laajentuminen koskettamaan yhä useampia yrityksiä, kestävyysraportoinnin liittäminen osaksi toimintakertomusta, tietojen julkaiseminen sähköisesti, kestävyystietojen varmentaminen sekä pakolliset kestävyysstandardeissa säädeltävät yksityiskohtaiset tiedonantovaatimukset. Yksi kestävyysraportointidirektiivin tavoitteista on torjua kestävyysraportoinnissa esiintynyttä viherpesua, jota edeltävä eurooppalainen kestävyysraportointia koskeva sääntely, erityisesti muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskeva direktiivi, ”NFRD” (EU)2014/95/EU), ei onnistunut tekemään riittävällä tavalla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, estääkö uuden kestävyysraportointidirektiivin säädökset viherpesuilmiön, jota esiintyy kestävyysraportoinnissa. Kysymystä tarkastellaan direktiiviin sisältyvän kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen näkökulmasta. Kaksinkertaisen olennaisuuden periaate on keskeinen tekijä kestävyysraportoinnissa julkaistavan tiedon määrittämisessä. Periaatteen merkitys on kuitenkin ollut epämääräinen ja eikä sen soveltamiseen ole tarjottu selkeää ohjeistusta. Uusi kestävyysraportointidirektiivi selkeyttää kaksinkertaisen olennaisuusperiaatteen merkitystä ja uudet direktiiviin perustuvat eurooppalaiset kestävyysraportointistandardit (European Sustainability Reporting Standards, ”ESRS”) asettavat periaatteen soveltamiselle yksityiskohtaisia vaatimuksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään myös mitä vaatimuksia kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen ja siihen liittyvän olennaisuusarvioinnin suorittamiselle asetetaan uudessa kestävyysraportointidirektiivissä. Julkaistavaa tietoa määrittävänä periaatteena, kaksinkertaisella olennaisuudella on katsottu olevan mahdollinen yhteys yritysten mahdollisuuteen harjoittaa viherpesua. Tutkimus osoittaa, että kestävyysraportointidirektiivin mukainen kaksinkertaista olennaisuutta koskeva olennaisuusarviointi on monimutkainen ja haastava prosessi, johon liittyy ainakin jonkin asteista kestävyysselvityksen laatijalle jätettyä harkinnanvaraa olennaisten vaikutusten tunnistamisessa. Tällä olennaisuusarviointiin liittyvällä joustavuudella on myös liityntä viherpesuilmiöön, jonka mahdollisuus riippuu pitkälti siitä, miten viherpesukäsite määritellään.