Browsing by Title

Holhoustoimen tarkoituksena on holhoustoimilain (422/1999) 1 §:n mukaan valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Edunvalvontatehtävien hoidosta vastaavat edunvalvojat, joita järjestämistapansa puolesta on kahdenlaisia. Ensinnäkin edunvalvojana voi toimia yksityinen, yleensä päämiehen sukulainen tai muu läheinen henkilö. Toinen ryhmä ovat yleiset edunvalvojat. Yleiset edunvalvontapalvelut voidaan jakaa vielä oikeusaputoimistojen järjestämään edunvalvontaan ja yksityisten palveluntuottajien järjestämään yleiseen edunvalvontaan. Hoitaessaan tehtäväänsä edunvalvojalla on velvollisuus toimia holhoustoimilaissa säädettyjen käyttäytymisnormien mukaan. Jos edunvalvoja laiminlyö laissa säännellyt velvoitteensa ja tästä aiheutuu päämiehelle vahinkoa, seurauksena voi olla holhoustoimilain 45 §:ssä säädetty vahingonkorvausvastuu. Lainkohdan mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on tehtävää hoitaessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut päämiehelleen. Vahingonkorvausvastuun edellytyksinä on näin ollen aiheutunut vahinko, syy-yhteys aiheutuneen vahingon ja edunvalvojan toiminnan välillä sekä edunvalvojan tahallisuus tai huolimattomuus, toisin sanoen tuottamus. Tutkielman aiheena on edunvalvojan vahingonkorvausvastuu holhoustoimilain edunvalvontajärjestelmässä. Vahingonkorvausvastuu voidaan nähdä edunvalvojalle asetettujen velvollisuuksien tehosteena, joten korvausvastuu ja sen edellytykset ovat sellaisia kysymyksiä, joilla on suuri merkitys muun muassa päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen kannalta. Korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta tuottamuksen asteella ei ole merkitystä, myös lievä huolimattomuus täyttää tuottamusvaatimuksen. Tutkielmassa pyritään täsmentämään vahingonkorvausoikeudellisen tuottamuskäsitteen sisältöä edunvalvojan korvausvastuun osalta. Tuottamusta arvioidaan sen huolellisuuden kautta, jota edunvalvojan voidaan tehtäväänsä hoitaessaan odottaa noudattavan. Huolellisuusarvioinnin lähtökohtana on perinteisen bonus pater familias – kriteerin lisäksi edunvalvojalle asetettujen käyttäytymisnormien kokonaisuus. Voidaan puhua normipainotteisesta tuottamusarvioinnista. Asiaa lähestytään edunvalvojalle holhoustoimilaissa asetettujen tehtävien ja velvollisuuksien kautta. Haasteita edunvalvonnassa vaadittavan huolellisuustason arvioinnissa, verrattuna esimerkiksi asianajajiin tai muuhun yhtenäiseen ammattikuntaan, aiheuttaa kuitenkin se edunvalvonnan erityispiirre, että edunvalvojana toimivat sekä oikeudellisen tai muun koulutuksen saaneet yleiset edunvalvojat että yksityiset, usein omaisedunvalvojat, joilla ei välttämättä ole koulutusta tai osaamista edunvalvojan tehtäviin. Lisäksi vanhemmat toimivat alaikäisten lastensa edunvalvojina suoraan lain nojalla luonnollisesti ilman perehdytystä edunvalvojan tehtäviin. Tutkielmassa pohditaan sitä, tuleeko tuottamusta arvioida yhtenäisesti kaikkien edunvalvojien osalta, vai voiko huolellisuus- ja selonottovelvollisuuden taso vaihdella sen mukaan, kuka edunvalvontatehtävää hoitaa. Holhoustoimilaki ei sinänsä erottele eri edunvalvojia toisistaan, mutta yleisellä ja yksityisellä edunvalvonnalla on kuitenkin sellaisia toiminnan luonteeseen liittyviä erityispiirteitä, joilla voinee tosiasiallisesti olla merkitystä tuottamusarvioinnin kannalta. Tutkielma keskittyy pääasiassa niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan toimivaltaa eli edunvalvojan suhdetta päämieheensä. Edunvalvojan suhdetta ja velvollisuuksia esimerkiksi maistraattiin nähden käsitellään kuitenkin niiltä osin kuin arvioidaan, mikä merkitys maistraatin toiminnalla voi olla edunvalvojan korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta. Kun edunvalvoja on itse vastuussa toimistaan ja toisaalta laiminlyönneistään, oikeuskirjallisuudessa katsotaan pääsääntöisesti, että muiden tahojen toiminnalla ei ole merkitystä edunvalvojan korvausvastuun kannalta. Tutkielmassa katsotaan kuitenkin, että esimerkiksi edunvalvojan saamilla neuvoilla ja ohjeilla voi olla merkitystä sen arvioinnissa, voidaanko edunvalvojan katsoa toimineen huolimattomasti. Sen sijaan edunvalvojan subjektiivisille ominaisuuksille voitaneen antaa merkitystä lähinnä vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa tuottamusarvioinnissa, ja siinäkin vain rajallisessa mielessä.

Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.

Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.

Huippu-urheilusta on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut suurta kansainvälistä liiketoimintaa, jossa liikkuu valtavasti rahaa. Urheilijat ja urheiluseurat ovat paitsi mediahuomion keskiössä myös rahaa takovia taloudellisia yksiköitä. Liiketoiminnan kasvaminen on johtanut kokonaan uusien toimijoiden syntymiseen, joista urheilijoiden edustajat, managerit ja pelaaja-agentit ovat erinomaisia esimerkkejä. Nykyään nämä ajoittain ristiriitaista mainetta kantavat asiantuntijat ovat olennainen osa huippu-urheilua. Tutkielman aihe on edustajan oikeus palkkioon ammattilaisjalkapalloilussa. Ammattilaisjalkapalloilussa edustajalla tarkoitetaan henkilöä, joka joko ilmaiseksi tai maksua vastaan edustaa sopimusneuvotteluissa pelaajia tai seuroja taikka molempia. Lähtökohtaisesti edustajan tärkein tehtävä on saada aikaan pelaaja- tai siirtosopimus toimeksiantajan ja tämän vastapuolen kanssa. Edustaja ei pääsääntöisesti ole kuitenkaan oikeutettu päättämään pelaaja- tai siirtosopimusta pelaajan tai seuran puolesta, vaan se vaatii tuekseen nimenomaisesti annettua valtuutusta. Aikaisemmin edustaja tunnettiin nimellä pelaaja-agentti, mutta termistä luovuttiin kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n uudistaessa pelaaja-agentteja koskevat määräyksensä vuonna 2015. Edustajana voi toimia luonnollisen henkilön lisäksi myös oikeushenkilö. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, mihin yksittäistä jalkapalloilijaa tai jalkapalloseuraa edustavan tahon palkkio-oikeus perustuu. Edustajan ja toimeksiantajan, joka voi siis olla ammattilaisjalkapalloilija, ammattilaiseksi pyrkivä jalkapalloilija tai rekisteröity jalkapalloseura, välillä on oltava jokin toimeksiannon perustava sopimussuhde, jotta edustaja olisi ylipäänsä oikeutettu saamaan palkkion tarjoamistaan palveluistaan. Tutkimuksessa selvitetään miten osapuolten välinen toimeksiantosuhde syntyy, mitä se pitää sisällään ja miten laista ja urheilun itsesääntelystä seuraavat määräykset vaikuttavat osapuolten väliseen sopimussuhteeseen. Toisena ydinkysymyksenä tutkitaan sitä, milloin edustaja on oikeutettu saamaan palkkion antamistaan palveluksista. Tämä pitää toisin sanoen sisällään muun muassa kysymyksen siitä, millaisia toimenpiteitä edustajalta vaaditaan, jotta hän olisi oikeutettu palkkioon. Tutkimus tuo esille ennen kaikkea toimeksiantosuhteesta edustajalle seuraavat velvollisuudet ja niiden tasot, joiden täyttäminen edustussopimuksen ehtojen mukaisesti antaa oikeuden vaatia palkkiota toimeksiantajalta. Pääsääntönä on, että edustajalla on oikeus palkkioon vain, kun hänen toimintansa myötä syntyy sitova sopimus. Kyseessä on niin sanottu no cure, no pay –periaate, josta voidaan poiketa sopimalla toisin edustussopimukseen otettavilla ehdoilla taikka sitomalla edustajan palkkio hänen työhönsä käyttämään aikaan, jolloin edustaja on oikeutettu palkkioon heti toimeksiannon mukaista työtä suoritettuaan riippumatta aikaansaadusta tuloksesta. Edustaja on siten lähtökohtaisesti oikeutettu palkkioon vain, jos hänen toimensa ovat syy-yhteydessä pelaaja- tai siirtosopimuksen syntymiseen. Tämä tarkoittaa lähinnä edustajan velvollisuutta osallistua aktiivisesti sopimuksen syntymistä edeltäviin sopimusneuvotteluihin. Kolmas keskeinen tutkimuskysymys koskee palkkio-oikeuden yksityiskohtia. Tutkimuksessa tarkastellaan millaisia palkkiotyyppejä alalla yleisesti käytetään. Käytetyin vastikeperuste alalla on palkkion perustuminen tiettyyn prosenttiosuuteen edustajan toimeksiantajan puolesta neuvotteleman sopimuksen arvosta. Muita mahdollisia palkkiotyyppejä ovat muun muassa ennalta sovittu kiinteä korvaus, palkkion perustuminen työhön käytettyyn aikaan tai yhdistelmä edellä mainittuja palkkiotyyppejä. Tutkimuksessa selvitetään yksityiskohtaisesti myös palkkion suuruutta, palkkion maksutapoja, jälkiprovisio-oikeutta sekä palkkio-oikeuden rajoituksia koskevia oikeuskysymyksiä.

After a legislative process that lasted nearly a decade, the Directive 2014/104/EU on antitrust damages actions was adopted in 2014. Although it being proposed by both the Green and White papers preceding the Directive, the Commission decided not to include collective redress as a part of its final proposal. This study focuses on answering the question whether a class action instrument would benefit and ensure the effective application of the Directive on antitrust damages actions. The study outlines what characteristics such an instrument would need to have in order to serve the purposes of the Directive as well private enforcement of EU competition law in general. To answer these questions, the study combines the methods of legal dogmatics and normative theory of regulation. The need for competition law damages actions in the EU has by the ECJ been motivated with the need to ensure full effectiveness of EU law. The Commission has seen actions for damages as a supplementary mean of enforcement. At the same time, there is a right of all harmed individuals to claim compensation and one of the central principles in the Directive on antitrust damages actions is the right to full compensation. Taking into account the principles of effectiveness and equivalence it is motivated that member states undertake measures that grant all victims with the right to claim and obtain full compensation access to court. The fact that all victims, including indirect purchasers and victims of umbrella pricing can claim damages lead to that damages will be widely dispersed and pulverized. This creates a need for class actions. Class actions can be used both for regulatory purposes and creating access for justice for individual claims that would otherwise not end up in front of a court. The study gives an outline of these functions as well as different models of class actions and other collective actions. The study examines collective redress in three member states, where the potential functions of class actions have been made use of in different ways. The potential to use these instruments for competition law damages actions differ. The different conditions in regard to class actions in the EU impede the objective of the Directive to harmonize the conditions for actions for damages. The study assesses whether there is a need for class actions in the field of damages actions for competition law infringements, as well as whether class actions are suitable regulatory instruments for achieving the purposes of private enforcement. Welfare effects, the need for compensating consumers and other potential victims as well as the potential of class actions to create settlements are examined. In addition, the risks of overenforcement and undermining leniency are briefly discussed. The study concludes that a suitable class action instrument for claiming antitrust damages in the EU framework would be an opt-in instrument. In order to enable cases to actually be brought in front of national courts, there is a need for certain flexibility in regard to standing and financing. It is motivated to introduce mechanisms that lower the threshold for individuals themselves to exercise their right to claim and obtain full compensation. At the same time, the competition law enforcement landscape in the EU is not in need of deterrence created by mandatory class actions.

The research question of this thesis is about the effect of network neutrality on human rights. As network neutrality is a relatively difficult concept to define and there are several related concepts and practices, attention is also paid to how these different concepts and practices relate to network neutrality. These different practices include zero-rating, preferential agreements and traffic management practices like deep-packet inspection. These practices are analysed from the viewpoint of three different actors in the network neutrality relation: users, access providers and content providers. All three parties are, as evident from historic development, for the most part private actors with little involvement from public authorities. The human rights chosen for further analysis are freedom of expression, freedom of trade and industry and privacy. These particular rights were chosen because of the multitude of effects of different non-neutral practices, and because network neutrality affects the rights of different parties differently. The human rights are analysed mainly through the context of European Convention of Human Rights and the protections it affords, with comparisons to the United States Constitution. In addition to the three freedoms, effects on political rights and global politics are also discussed. The fourth chapter of this thesis discusses network neutrality regulation in the European Union and the United States of America, and how non-harmonised legislation is affecting human rights of individuals. Results of the research show support for calls of harmonised international regulation, as well as strengthened and expanded positive obligations of states to protect human rights within private relationships.

Genom miljötillståndsförfarandet regleras all verksamhet som medför risk för miljön. I miljötillståndet ska beaktas hela verksamheten inklusive tiden efter verksamheten avslutats. Detta innebär att miljötillståndet även ska innehålla behövliga villkor om vilka åtgärder som ska vidtas efter att verksamheten upphört eftersom det ännu länge efter nedläggningen kan förekomma förorening. Därmed ska efterbehandlingsskyldigheter fastställas redan i samband med tillståndsprövningen som en del av myndigheternas förhandstillsyn. Denna avhandling avser att redogöra för efterbehandlingen i miljötillståndet. I denna avhandling behandlas hur efterbehandlingsskyldigheter fastställs som tillståndsvillkor i miljötillstånden, vilka uttryck de tar samt vad deras funktion är. I avhandlingen kommer att redogöras för efterbehandlingens reglering i den nuvarande lagstiftningen och hur det i praktiken går till i myndigheternas tillståndsbeslutspraxis. Till sist kommenteras även förändringar som revideringen av miljöskyddslagen bär med sig inom forskningsområdet. Redogörelsen för det nuvarande regleringen och de förnyelser som är att vänta kommer att presenteras i enlighet med en rättsdogmatisk metod medan utredningen av miljötillståndspraxisen vidtas i enlighet med en empirisk metod. Miljötillståndet och dess tillståndsvillkor regleras i miljöskyddslagen (84/2000). I miljöskyddslagens 43 § fastställs att miljötillståndet ska innehålla behövliga villkor för förhindrande av förorening, till dessa inberäknas tillståndsvillkor för efterbehandling. Tillståndsvillkor för efterbehandling kan enligt miljöskyddslagen och dess förarbeten innebära villkor för iståndsättning, övriga åtgärder för förhindrande av förorening, kontroll och avslutningsplan. I avhandlingen har även redogjorts för villkor för skyldighet att anmäla om verksamhetens avslutande som efterbehandling. I miljöskyddslagens 90 § fastställs om verksamhetsutövarens ansvar att fortsättningsvis efter att verksamheten avslutats utföra efterbehandlingsåtgärder ifall det förekommer förorening eller finns risk för förorening. Det fastställs även en rätt för tillståndsmyndigheten att senare vid behov fastställa föreskrifter för avslutande av verksamhet. Redogörelsen för den miljörättsliga regleringen visar att olika typer av efterbehandlingsskyldigheter kan fastställas och att dessa även kan fastställas senare än i tillståndsprövningen. Detta leder till att efterbehandlingen även närmar sig tillsynen i efterhand då efterbehandling inte enbart fastställs före verksamheten har inletts. För att ge avhandlingen en praktisk dimension har en empirisk undersökning av avfallsbranschens miljötillstånd vidtagits. I denna empiriska utredning har främst två forskningsfrågor undersökts. Den första gäller hur ofta ett tillståndsvillkor för efterbehandling fastställdes i miljötillstånden och den andra hurudana villkor för efterbehandling som i så fall fastställdes. På basis av utredningens resultat kunde konstateras att det i de flesta miljötillstånd fastställs något villkor för efterbehandling. Av de fem kategorier av tillståndsvillkor som granskades i utredningen var villkor för avslutningsplan det klart vanligaste. Detta villkor innebär för verksamhetsutövaren en skyldighet att göra upp en plan över tilltänkta efterbehandlingsåtgärder som sedan skickas in till myndigheten före verksamheten har avslutats. Enligt utredningen kan vi således dra slutsatsen att miljötillstånd oftast innehåller ett tillståndvillkor för efterbehandling och att det villkoret primärt innebär en skyldighet för verksamhetsutövaren att göra upp en avslutningsplan och eventuellt kan innehålla andra ålägganden. I samband med att miljöskyddslagens förnyas implementeras även direktivet om industriutsläpp 2010/75/EU. Miljöministeriet har den 15 november 2012 publicerat ett utkast till ny miljöskyddslag. På basis av utkastet kommer inte den nuvarande regleringen av efterbehandlingen och tillståndsvillkoren att väsentligen förändras genom revideringen. Däremot kommer ett nytt medel, statusrapporten, att införas i enlighet med bestämmelserna i industriutsläppsdirektivet.

Tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahastolainsäädännön ei-ammattimaisille asiakkaille tarkoitettujen sijoittajansuojasäännösten toteuttamistapoja ja niiden vastaavuutta lain tavoitteisiin. Laki vaihtoehtorahastojen hoitajista (162/2014, AIFML) astui Suomessa voimaan 15.3.2014 ja sillä implementoitiin Euroopan parlamentin ja neuvoston antama vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu direktiivi (2011/61/EU, AIFMD). Sääntelyssä vaihtoehtorahastojen markkinointi on ensisijaisesti tarkoitettu suunnattavaksi ainoastaan ammattimaisille asiakkaille, mutta Suomen käyttämän kansallisen harkinnan johdosta mahdollisuus markkinoida vaihtoehtorahastoja on ulotettu myös ei-ammattimaisiin asiakkaisiin. Suomen valitsema kanta perustuu pitkälti perustuslain takaamiin omaisuudensuojaan ja elinkeinonvapauteen. AIFML:n tärkeimpinä tavoitteina on vaihtoehtorahastomarkkinoiden tehokas toiminta ja riittävän sijoittajansuojan turvaaminen. Tutkielmassa arvioidaan ei-ammattimaisia asiakkaita koskevia sijoittajansuojasäännöksiä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa on omaksuttu normatiivinen lähestymistapa, joka pohtii sitä, minkälainen tulkinta- tai sääntelyvaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi tulisi omaksua. Tutkielma on de lege ferenda –tyyppistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on antaa kannanotto siitä, minkälaista lainsäädännön tulisi olla. Oikeustaloustieteellisen tutkimussuuntauksen toteuttamisessa on ollut olennaista ottaa huomioon se, miten oikeustieteen ja taloustieteen erilaisia tutkimusmetodeja voidaan yhdistää. Suomenkielinen oikeuskirjallisuus AIFM-lainsäädännöstä on edelleen suppeaa, eikä AIFML:n soveltamisalan määrittely ole yksiselitteistä, joten tutkielmassa on nähty perustelluksi avata syvällisesti vaihtoehtorahaston ja sen hoitajan käsitteet ja lainsäädännön soveltamisala. Tässä on hyödynnetty analogista ja oikeusperiaatteiden mukaista tulkintaa. Klassinen taloustieteellinen argumentaatio pohjautuu olettamalle informaatiotehokkaista markkinoista, joilla päätöksentekijät ovat rationaalisia. Empiirinen käyttäytymistaloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että markkinaosapuolet eivät tee rationaalisia päätöksiä, millä perusteella ei-ammattimaisten asiakkaiden korostuneet sijoittajansuojavaatimukset ovat perusteltuja. Taloudellisen päätöksenteon epärationaalisuuden ongelman lisäksi ei-ammattimaiselle asiakkaalle muodostuu kahdenlaisia intressiristiriitatilanteita vaihtoehtorahastotoiminnassa. Ensinnäkin ei-ammattimaisen asiakkaan suhde vaihtoehtorahaston hoitajaan, missä vaihtoehtorahaston hoitajalla on päämies-agentti-teorian mukaisesti kannustin toimia opportunistisesti omien etujensa mukaisesti. Toiseksi ei-ammattimaisen asiakkaan suhde muihin vaihtoehtorahaston sijoittajiin, mikä aiheuttaa mm. negatiivisen valikoitumisen ongelman. Molemmista intressiristiriitatilanteista syntyy peruste ei-ammattimaisen asiakkaan korostettuun sijoittajansuojaan. Rahastoyhtiön oikeudellisesta muodosta tyypillisesti syntyvä sijoittajien rajoitettu vastuu vastaa osaltaan näihin molempiin intressiristitilanteisiin. Ei-ammattimaista asiakasta eksklusiivisesti koskevat sijoittajansuojakeinot ovat arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) ja kuluttajansuojalain (38/1978, KSL) yleissäännökset, avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot. Yleissäännökset ovat kaiken kattavia, mutta heikon ennakoitavuutensa takia oikeusvarmuudeltaan haastavia. Avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot täydentävät sääntelyä. Tutkimustuloksena on ensinnäkin se, että ei-ammattimaisia asiakkaita kohtaan korostuneen sijoittajansuojasääntelyn on katsottava olevan ylipäänsä oikeutettua sen markkinahäiriöitä estävän vaikutuksen johdosta, ei-ammattimaisten asiakkaiden ollessa heikompia osapuolia ja tehokkaiden markkinoiden toiminnan edellyttäen yhdenvertaisesti toimivia markkinaosapuolia. Toiseksi, valitut sääntelykeinot vaikuttavat vaihtoehtorahaston hoitajaa hallinnollisesti suhteellisen vähän rasittavilta, mutta ei-ammattimaiselle asiakkaalle suhteellisen hyödyllisiltä keinoilta. Sääntelystrategisesti valitut sääntelykeinot ovat kuitenkin ristiriitaisia. Toisaalta avaintietoesitteen olemassaololla annetaan ymmärtää, että informaation tarjoaminen ja lisääminen ovat riittäviä sijoittajansuojakeinoja. Samaan aikaan kuitenkin indikoidaan, että informaation lisääminen ei suojakeinona riitä, vaan edellytetään erillisiä vaihtoehtorahaston hoitajaa sitovia kieltoja.

Tutkimuksen kohteena on sijoituspalveluyrityksen tiedonanto- tai selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä seuraava vahingonkorvausvastuu. Oikeussäännösten systematisoinnin ja tulkinnan keinoin selvitetään voimassa olevan korvausoikeuden sisältöä. Tulkinnan ja systematisoinnin kohteena on sijoituspalveluyrityksen tiedonanto- ja selonottovelvollisuus sekä sijoituspalvelulain vahingonkorvausnormi, minkä lisäksi tutkimuksessa jäsennellään sopimusperusteisen korvausvastuun edellytyksiä. Sijoituspalveluyritykselle on laissa säädetty tiedonanto- ja selonottovelvollisuus sen tarjotessa sijoituspalvelua ei-ammattimaiselle asiakkaalle. Näiden velvollisuuksien sisällön ja laajuuden hahmottaminen edellyttää sijoituspalvelulain systematiikan tuntemista. Tiedonanto- ja selonottovelvollisuus määräytyy asiakasluokan ja tarjotun sijoituspalvelun mukaan. Nämä velvollisuudet ovat laajimmillaan palveluntarjoajan tarjotessa toimeksiantopohjaisia sijoituspalveluja ei-ammattimaisille sijoittajille. On todennäköisintä, että tiedonantovelvollisuutta koskevat virheet tapahtuvat juuri ei-ammattimaisten sijoittajien kanssa asioitaessa, sillä heidän voidaan katsoa olevan tiedollisesti heikommassa asemassa verrattuna ammattimaisiin sijoittajiin. Tämän vuoksi tutkitaan ei-ammattimaisten sijoittajien kärsimiä tiedonanto- tai selonottovirheestä johtuvia vahinkoja ja niitä koskevia vahingonkorvausoikeudellisia kysymyksiä. Sijoituspalvelulain mukaisen vahingonkorvausnormin arvioiminen tutkimuksen yhtenä osana on perusteltua hiljattain tapahtuneen normia koskeneen päivityksen vuoksi. Korvausnormi tulee sovellettavaksi silloin, kun vahinkoa on aiheutettu sijoituspalvelulain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisella menettelyllä. Lisäksi korvausvastuun toteutuminen edellyttää sijoituspalveluyrityksen tuottamusta. Sijoituspalveluyrityksen laiminlyödessä sille laissa määritellyn tai Finanssivalvonnan määräyksissä ja ohjeissa esitetyn tiedonanto- tai selonottovelvollisuuden, ja aiheuttaen samalla asiakkaalleen vahinkoriskin, sen voidaan katsoa menetelleen tuottamuksellisesti. Tuottamusta koskeva todistustaakka määräytyy käytännössä käsillä olevan vastuuperusteen mukaisesti. Sijoituspalvelulain vahingonkorvausnormi soveltuu sekä sopimuksenulkoisessa suhteessa että sopimussuhteessa aiheutuneisiin vahinkoihin. Sijoituspalveluyrityksen ja ei-ammattimaisen sijoittajan välillä vallitsee kuitenkin yleensä sijoituspalvelua koskeva sopimus, jonka osaksi sijoituspalvelulain mukaisten velvollisuuksien nähdään asettuvan. Näin ollen, sijoituspalvelulain korvausnormista huolimatta, sijoituspalveluyrityksen korvausvastuu ei-ammattimaista sijoittajaa kohtaan jäsentyy parhaiten sopimusperusteisen korvausvastuun mukaisesti. Syy-yhteyttä ja vahingon määrää koskevien kysymysten osalta näyttö on keskeisessä asemassa, minkä vuoksi näyttökysymykset muodostuvat keskeisiksi sijoituspalveluyrityksen korvausvastuuta määritettäessä.

Tutkielmassani käsittelen oikeuteen elämään kohdistuvia loukkauksia terrorismintorjuntatilanteissa. Käsittelen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksia, jotka koskevat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 2 kappaletta ja jotka liittyvät viranomaisen ehdottoman välttämättömän voimankäytön rikkomiseen terrorismintorjuntatilanteissa. Tarkastelen yhteensä 48 tapausta, jotka ovat löytyneet HUDOC-tietokannasta hakusanoilla “use of force”, “absolutely necessary” sekä “terroris*”. Tutkimuksessa käsittelen yleisesti kaikkia loukkauksia, jotka ilmenevät tutkimusaineistosta ja keskityn tarkemmin käsittelemään kolmea esimerkkitapausta sekä niissä tapahtuneita loukkauksia. Tutkimuksen alussa perehdyn aikaisempaan tutkimukseen oikeuden elämään ja terrorismintorjunnan alalta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään tutkimuskysymyksen kannalta olennaisia seikkoja eli ensinnäkin EIS:n 2 artiklan oikeutta elämään, sen materiaalista ja prosessuaalista velvoitetta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään terrorismin määritelmää ja terrorismintorjuntaa. Lisäksi käsittelen Turkin, Venäjän ja Yhdistyneen kuningaskunnan kansallista lainsäädäntöä terrorismintorjuntaan ja oikeuteen elämään liittyviltä osin. Käsiteltyäni näitä, siirryn tutkimaan tapauksia. Käsittelen yleisesti kaikki loukkaukset, joita tapauksissa esiintyy ja ryhmittelen sekä vertailen loukkauksia. Eniten loukkauksia on tapahtunut Turkissa (yhteensä 32 oikeuteen elämään kohdistuvaa loukkausta), seuraavaksi eniten Venäjällä (yhteensä yhdeksän tapausta) ja kolmanneksi eniten Yhdistyneessä kuningaskunnassa (yhteensä viisi tapausta). Tutkimuskysymyksen konkretisoimiseksi käsittelen kolmea esimerkkitapausta: Makbule Kaymaz ym. v. Turkki, Tagayeva ym. v. Venäjä sekä Kelly ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta. Tapausten ja niissä esiintyvien loukkausten jälkeen siirryn käsittelemään loukkausten taustalla olevia syitä. Loukkausten taustalla on joko se, että valtiossa ei ole kunnollista lainsäädäntöä tai toimintaohjeita terrorismintorjuntatilanteisiin tai sitten se, että viranomainen ei ole noudattanut kunnollista lainsäädäntöä terrorismintorjuntatilanteessa tai sen jälkeisessä tutkinnassa. Syynä sille, että viranomainen ei ole noudattanut kunnollista lainsäädäntöä, on oikeusvaltion heikko tila. Olen tutkinut erilaisten indikaattorien ja osatekijöiden avulla oikeusvaltioon liittyviä tekijöitä, sekä näiden tekijöiden toteutumista tutkimuksen kannalta relevanteissa valtioissa. Indikaattorit, kuten ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja viranomaisen virassaan tekemästä rikoksesta sanktiointi kertovat valtion oikeusvaltion tilasta. Venäjällä ja Turkissa oikeusvaltion tila on erittäin heikko, erityisesti ihmisoikeuksia koskien. Lisäksi valtionhallinto vaikuttaa sopimattomasti oikeuteen. Yhdistyneessä kuningaskunnassa oikeusvaltion tila on hyvä, mutta tutkintaan liittyvät indikaattorit ovat hieman heikompia kuin yleisesti oikeusvaltioon liittyvät indikaattorit. Näiden erilaisten osatekijöiden ja indikaattorien heikkous osoittaa oikeusvaltion heikkouden, joka on oikeuteen elämään liittyvien loukkausten taustalla. Tutkimukseni antaa kattavan kuvan EIS:n 2 artiklan oikeuteen elämään kohdistuvista loukkauksista, joihin valtiot ovat syyllistyneet terrorismintorjuntatilanteissa sekä syistä näille loukkauksille.