Browsing by Title

Tutkielman aiheena on ekologisen kompensaation asema luonnon monimuotoisuuden suojelussa luonnonsuojelulain (LSL 20.12.1996/1096) laji- ja aluesuojelusäännöksistä poikettaessa. Tällä hetkellä ainoa kansallisessa lainsäädännössä esiintyvä kompensaatiovelvoite koskee Natura 2000 -verkoston suojelusta poikkeamista (LSL 66.4 §). Tutkielmassa arvioinnin kohteena on ns. yleinen kompensaatiovelvoite, jolla kompensaatio laajennettaisiin koskemaan myös muita LSL:lla suojattuja luonnonarvoja. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on ekologisen kompensaation asema luonnonsuojelun ja ympäristönkäytön konkurrenssitilanteissa. Kompensaatiotoimenpiteet voidaan nähdä osana LSL:n mukaista poikkeuslupaharkintaa tai tämän harkinnan ulkopuolella joko sen vuoksi, että niillä voidaan välttää LSL:sta myönnettävän poikkeusluvan tarve tai siksi, että ne ovat ainoastaan poikkeusluvasta automaattisesti seuraava velvoite. Vaihtoehtoina on, että kompensaatiotoimenpiteillä voidaan välttää LSL:n vastaisuus, LSL:sta annettavaan poikkeuslupaan voidaan ottaa kompensaatiota koskevia lupaehtoja, kompensaatio toimii yhtenä LSL:ssa säädettynä poikkeusedellytyksenä tai että myönnettyä poikkeuslupaa seuraa lupaharkinnasta erillinen ehdoton kompensaatiovelvoite. Kompensaation asemaan päätöksentekojärjestyksessä liittyy myös kysymys kompensaation käsitteestä sekä siitä, missä vaiheessa päätöksentekojärjestystä tulisi arvioida onko kompensaatioon ylipäätään mahdollisuuksia. Kysymys kompensaation asemasta konkurrenssitilanteissa liittyy myös kysymykseen kompensaatiovelvoitteen soveltamisalasta. Tutkimuksessa esitetään, että yleisestä kompensaatiovelvoitteesta tulisi säätää yhtenä LSL:ssa määriteltynä poikkeusedellytyksenä. Tällä hetkellä kompensaatiota koskevia ehtoja voidaan sisällyttää LSL:sta myönnettävän poikkeusluvan lupaehtoihin, jos niiden avulla voidaan täyttää LSL:n poikkeusedellytys, joka koskee suojelutason säilymistä suotuisana. Luonnonarvojen osalta alarajana voidaan pitää LSL:ssa suojeltuja luonnonarvoja. Määrällisen alarajan asettamisessa on otettava huomioon myös muut ympäristöön kohdistuvat intressit, minkä vuoksi kaiken haitan kompensoimista ei voida pitää tarkoituksenmukaisena. Sen sijaan kysymys kompensaatiovelvoitteen ylärajasta on merkityksellinen ainoastaan tilanteissa, joissa kompensaatio toimii osana hankkeen tai suunnitelman sallittavuusharkintaa ja joissa se on ainoa poikkeusedellytys. Toinen ja kolmas tutkimuskysymys koskevat ekologisen kompensaation asemaa mitigaatiohierarkiassa ja hierarkian velvoittavuutta. Mitigaatiohierarkian mukaisesti kompensaatio on viimesijainen keino luonnon monimuotoisuuden suojelussa ja koskee ns. jäännöshaittoja, joita aiheutuu, kun ensisijaiset ratkaisut, eli toimet haittojen välttämiseksi, lieventämiseksi ja ennallistamiseksi, on toteutettu. Kompensaatiota käsitteenä tai sen liittymäpintaa mitigaatiohierarkiaan ei kuitenkaan ole määritelty laissa. Hierarkian soveltamisalaan ja velvoittavuuteen liittyy useita avoimia kysymyksiä, joihin vastaaminen on toimivan kompensaatiojärjestelmän luomisen edellytys. Tutkielmassa arvioidaan hierarkian soveltamisalaa ja velvoittavuutta LSL:n säännösten ja tavoitteiden, ympäristöön kohdistuvien intressien sekä ympäristöoikeudellisten periaatteiden kautta. Johtopäätöksinä esitetään, että mitigaatiohierarkian noudattamista ei voida tällä hetkellä edellyttää kansallisesti suojeltujen luonnonarvojen suojelusta poikettaessa, vaan hierarkian velvoitteet sisältyvät ainoastaan niihin LSL:n säännöksiin, jotka koskevat EU:n lainsäädäntöön perustuvasta suojelusta poikkeamista. Mitigaatiohierarkian soveltamisalan laajentaminen ja ehdoton noudattamisvelvollisuus ei ole tarkoituksenmukaista, vaan biodiversiteetin turvaamiseen ja ympäristön käyttöön kohdistuvat intressit ovat yhteensovitettavissa järjestelmän joustavuudella sekä ensisijaisesti luonnontieteelliseen tietoon ja toissijaisesti varovaisuusperiaatteeseen perustuvalla päätöksenteolla. Tällainen johtopäätös ei ole ristiriidassa LSL:n tavoitteiden tai laajemmin biodiversiteettioikeuden turvaamistavoitteen kanssa, sillä kompensaatio edesauttaa näiden tavoitteiden toteutumista turvaamalla suotuisaa suojelutasoa ja mahdollistamalla nettohyödyn tuottamisen. Mitigaatiohierarkiasta tulisi voida poiketa tilanteissa, joissa kompensaatiotoimet osoittautuvat luonnon monimuotoisuuden kannalta ekologisesti vaikuttavammiksi keinoiksi kuin välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimet tai joissa välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimet muodostuisivat suhteessa kompensaatiotoimenpiteisiin hankkeen tai suunnitelman toteuttajan kannalta kohtuuttomiksi. Sen sijaan mitigaatiohierarkian noudattaminen on perusteltua silloin, kun välttämis-, lieventämis- ja ennallistamistoimista saatava luonnontieteellinen tieto on varmempaa kuin kompensaatiotoimenpiteitä koskeva puutteellinen tieto ja kun kyse on kvantitatiivisesti tai kvalitatiivisesti merkittävistä luonnonarvoista.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.

Rikoslain 17 luvun eläinsuojelurikoksia koskeva lainmuutos (HE 97/2010) astui voimaan 1.3.2011. Tuolloin lakiin lisättiin uusi törkeää eläinsuojelurikosta koskeva 14 a §, täsmennettiin lievää eläinsuojelurikosta koskevaa säännöstä (RL 17:15) sekä muutettiin eläintenpitokieltoa ja eläinsuojelurikoksiin liittyvää menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä (RL 17:23 ja 23a). Eläinsuojeluvalvonnan tehostamiseksi ja eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi, lailla eläintenpitokieltorekisteristä (21/2011) perustettiin valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, johon nykyisin kirjataan tuomioistuinten ilmoitusten perusteella niiden määräämät eläintenpitokiellot. Myös uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) säätämisellä on pyritty lisäämään ennaltaehkäisevää eläinten hyvinvoinnin valvontaa.Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella edellä mainittuja lainmuutoksia ja niiden vaikutuksia eläinsuojelun tehostamiseen. Tarkastelun näkökulma on pääasiassa rikosoikeudellinen, mutta osin myös eläinsuojelullinen. Tutkimuksen tavoitteena on saattaa aihetta käsittelevä oikeudellinen aines yleiskatsauksellisempaan sekä helpommin hallittavaan muotoon. Säännösten käytännön soveltamista pyritään havainnollistamaan tutkimusta varten kerätyn oikeustapausaineiston avulla. Tutkimuksessa selvitetään eläinsuojelulain ja sen nojalla annettujen alemmanasteisten säännösten sisältöä, soveltamista ja erityisesti niiden noudattamisen valvontaa. Eläinsuojeluvalvonnan osalta tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä eläinsuojelulain tarjoamia keinoja, joiden avulla viranomaisten on mahdollista puuttua eläintenpidossa havaittuihin eläinsuojelullisiin epäkohtiin. Eläinsuojelulakia kokonaisuudistetaan parhaillaan, mutta lainsäädännön voidaan jo nykyisellään katsoa tarjoavan viranomaisille riittävän tehokkaita keinoja epäkohtiin puuttumiseksi. Näitä keinoja ei käytännössä kuitenkaan hyödynnetä riittävän tehokkaasti. Toiseksi tutkielmassa selvitetään eläinsuojelurikossäännösten sisältöä, soveltamista ja niiden nojalla tuomittavia rangaistuksia. Eläinsuojelurikoksen kolmiportaista törkeysasteikkoa sovelletaan paikoitellen epäjohdonmukaisesti, eikä rajanveto tunnusmerkistöjen soveltamisen välillä ole täysin selvää. Eläinsuojelurikosten rangaistuskäytännön osalta on ajauduttu tilanteeseen, jossa törkeysarvostelultaan lievemmistä rikkomusluonteisista teoista tuomitaan keskimäärin ankarampaan rangaistukseen kuin sitä moitittavammista teoista. Rangaistuskäytännön voidaan tältä osin katsoa ajautuneen liiankin kapealle alueelle, jolloin tuomittavien rangaistusten ei voida katsoa olevan oikeassa suhteessa tekojen eriasteiseen moitittavuuteen nähden. Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelurikoksista oheisseuraamuksena määrättävän eläintenpitokiellon sisältöä ja valvontaa sekä eläintenpitokieltoon liittyvää menettämisseuraamusta. Eläintenpitokiellon pituuden osalta sääntelyä on selkeytetty määräämällä eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi yksi vuosi. Myös pysyvän eläintenpitokiellon edellytykset on kirjattu lakiin, mikä on osaltaan lieventänyt seuraamusta tältä osin. Eläintenpitokielto koskee nykyään eläimen pitämisen ohella myös eläimen omistamista, mikä on selkeyttänyt ja tehostanut seuraamusta tältä osin. Nykyisin eläintenpitokieltoon liittyvä menettämisseuraamus on mahdollista panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevan tuomion perusteella, mitä voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelullisista syistä. Eläintenpitokiellon valvontaa on tehostettu perustamalla valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, jonka avulla mahdollisuudet eläintenpitokieltojen noudattamisen valvomiseksi ovat parantuneet huomattavasti aikaisemmasta.

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.

Tutkielmassa käsitellään elatusvelvollisen oikeutta vapautua elatustukivelan takautumissaatavasta. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, miten elatuslainsäädännössä on huomioitu elatusvelvollisen heikentynyt maksukyky sen jälkeen, kun siviilioikeudellisesta elatusavusta on tehty täytäntöönpanokelpoinen päätös. Tutkielmassa on erityisesti etsitty vastausta siihen kysymykseen, millä edellytyksillä maksuvapautuksia on myönnetty elatusturvalain (671/1998) aikana, sekä siihen, millä edellytyksillä maksuvapautus voidaan myöntää nykyisen elatustukilain (580/2008) pohjalta. Tarkastelussa keskitytään erityisesti siihen, miten elatusvelvollisen tuloja, menoja ja varallisuutta on arvioitu. Tutkimusmateriaalina on käytetty Kuopion hallinto-oikeuden elatustuen takautumissaatavasta vapauttamista koskevia ratkaisuja vuosilta 2000–2009, jotka perustuvat jo aiempaan, kumottuun elatusturvalakiin. Ratkaisuja on analysoitu pääosin kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin. Toisena materiaalina ovat sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnan ratkaisut, jotka perustuvat uuteen elatustukilakiin, joka tuli voimaan 1.4.2010. Näiden materiaalien pohjalta tutkielmassa on analysoitu maksuvapautusta koskevaa viranomaisen päätösargumentointia. Tutkimuksesta käy ilmi, että elatusvelvollisen taloudellisen tilanteen arvioiminen on ollut hankalaa elatusturvalain aikana. Maksuvapautusta koskeva sääntely mahdollisti laajan tulkintavallan, mikä johti jokseenkin sekavaan oikeuskäytäntöön ja erikoisiin laintulkintatilanteisiin. Yhtenäistä linjaa siitä, milloin elatusvelvollista pidettiin maksukyvyttömänä, ei ollut. Elatusvelvollisten asema saattoi näin ollen vaihdella asuinkunnan mukaan. Tutkielman perusteella elatustukilaki on sinällään parempi versio edeltäjästään, mutta kuitenkin riittämätön. Elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi Kelan tehtäväksi. Elatustukilakia koskevan hallituksen esityksen mukaan maksuvapautuksen perusteet oli suurilta osin tarkoitus säilyttää ennallaan. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että perusteet ovat jokseenkin muuttuneet. Maksuvapautusharkinnassa on siirrytty velallisen tosiasiallisen maksukyvyn tarkastelusta lähinnä velallisen bruttotulojen, sekä toisaalta maksukyvyttömyyden aiheuttaneen syyn tarkasteluun. Tämän tutkimuksen ympärille on mahdollista luoda jatkotutkimusta täydentämällä sitä Kansaneläkelaitokselta pyydettävällä aineistolla. Tutkimusta voisi jatkaa esimerkiksi pyytämällä Kansaneläkelaitokselta maksuvapautuspäätökset otantatutkimuksena edeltävältä vuodelta. Em. materiaalin avulla voitaisiin analysoida esimerkiksi sitä, kuinka Kansaneläkelaitos, jonka tehtäväksi elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi, on onnistunut soveltamaan elatustukilain 21 §:n maksuvapautuksen edellytyksiä.

The traditional paper Bill of Lading (B/L) remains a cornerstone of international trade, functioning as a receipt, contract of carriage, and document of title for goods transportation. Despite advancements facilitating faster trade, paper B/Ls persist. This thesis investigates the limited adoption of electronic Bill of Lading (eBL) systems, despite their existence for over two decades. It examines the efficacy of eBLs in replicating paper B/L functionalities, explores the eBLs legal frameworks, and evaluates the effectiveness of the existing eBL platforms in mitigating fraud. Furthermore, it critically appraises Blockchain technology's potential as a solution that can completely resonate the ‘document of title’ function of the paper B/L by providing uniqueness to each transaction. This thesis asserts that Blockchain-based B/Ls can offer a secure, digitalized alternative aligned with international trade rules, potentially overcoming limitations of paper B/Ls, and fostering industry-wide adoption at global level.

Besöksförbudets effektivitet har under de senaste åren ifrågasatts på grund av bristande övervakning. I slutet av år 2021 publicerade justitieministeriet ett betänkande med förslag om effektivisering av förbudet med hjälp av elektronisk övervakning. Utgångspunkten i avhandlingen är detta betänkande. Den aktuella frågan är om elektronisk övervakning av besöksförbud kan anses vara en för stor inskränkning i den övervakades grundläggande fri- och rättigheter. Elektronisk övervakning används i Finland idag vid straffpåföljderna övervakningsstraff och övervakad frihet på prov samt tvångsmedlen förstärkt reseförbud och häktningsarrest. En analys av motiveringen till godtagbarheten och proportionaliteten av inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna vid nämnda straffpåföljder och tvångsmedel är av särskild betydelse i avhandlingen. I Sverige kan ett kontaktförbud övervakas med hjälp av elektronisk övervakning. Det är väsentligt att närmare analysera hur Sverige motiverat inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna. En direkt jämförelse av diskussionen är dock inte möjlig, eftersom Finlands och Sveriges grundrättighetssystem skiljer sig åt. Genom analysen av Sveriges diskussion belyses vikten av att beakta den skyddades synvinkel och omständigheten att en enskild individ riskerar bli utsatt för brott. Alternativa åtgärder som kunde innebära en lindrigare inskränkning är relevanta att behandla. Alternativen kunde vara att en förutsättning för elektronisk övervakning är en tidigare överträdelse av förbudet samt möjligheten att variera teknisk utrustning med hänsyn till omständigheterna, till exempel övervakning enbart med GPS-positionering. Alternativen är fördelaktiga ur den övervakades synvinkel men ofördelaktiga ur den skyddades synvinkel. Avhandlingen resulterar i en diskussion över betydelsen av att skydda en enskild individ, men även att undvika inskränkningar i de grundläggande fri- och rättigheterna som möjligtvis inte är särskilt proportionerliga. Utifrån diskussionen om nämnda straffpåföljder och tvångsmedel kunde man dra slutsatsen om att inskränkningen vid elektronisk övervakning av besöksförbud kunde uppfattas vara alltför omfattande. Däremot, enligt analysen av Sveriges diskussion, belyses vikten av att beakta att syftet är att skydda en enskild individ. I den fortsatta beredningen av lagförslaget vore det således väsentligt med en djupare analys av inskränkningens betydelse i jämförelse med vikten av att skydda en enskild individ. Ett nytt separat utlåtande av grundlagsutskottet om skyddsåtgärdens grundrättighetsingripande karaktär är önskvärt.

Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.