Browsing by Title

Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta) muuttaa monia henkilötietojen käsittelyyn liittyviä kysymyksiä jäsenvaltiossa ja muualla maailmassa, sillä asetuksen vaikutus ulottuu myös EU-alueella toimiviin ulkomaisiin yrityksiin. Eräs näistä muutoksista on rekisterinpitäjän ja käsittelijän suhteen aiempaa huomattavasti tarkempi sääntely. Tietosuoja-asetus asettaa vaatimuksen erityisen kirjallisen henkilötietojen käsittelysopimuksen laatimiselle tilanteissa, joissa rekisterinpitäjä ulkoistaa henkilötietojen käsittelyä käsittelijälle. Tutkielman aiheena on EU:n tietosuoja-asetuksen asettamat vaatimukset sopimiselle käsittelijän suorittamasta alihankinnasta. Asetus muun muassa kieltää käsittelijää käyttämästä alihankkijaa ilman rekisterinpitäjän kirjallista ennakkolupaa. Vaatimus ovat osa henkilötietojen käsittelysopimusta, joka on asetuksen soveltamisen alettua pakollinen rekisterinpitäjän ja käsittelijän välillä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavalla henkilötietojen käsittelyn ulkoistamisympäristö muuttuu tietosuoja-asetuksen soveltamisen alkaessa. Tutkielmassa tarkastellaan tietosuoja-asetuksen lisäksi tietosuojalainsäädännön aiempaa, vielä kirjoitushetkellä voimassa ollutta tilannetta, jossa henkilötietojen käsittelyn ulkoistamiselle asetettiin lainsäädännöllä hyvin niukasti vaatimuksia. Lisäksi käsitellään myös erilaisten ulkoistusjärjestelyjen yleistä oikeudellista olemusta, sekä pohditaan ulkoistusjärjestelyjen vakiintuneen käytännön ja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen asettamien vaatimusten välistä suhdetta. Tutkielmassa käydään läpi myös muuttuvan tietosuojalainsäädännön yleistä viitekehystä ja teknologian nopean muutoksen EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen käyttökelpoisuudelle muodostamia haasteita. Eräs esiin nostettu asia on henkilötiedon käsite, jonka muovautuminen tulevaisuudessa aiheuttaa epävarmuustekijöitä. Kysymys henkilötiedon luonteesta on tutkimuksen pääkysymyksen kannalta olennainen, sillä sopimus henkilötietojen käsittelystä tarvitaan nimenomaisesti vain tilanteessa, jossa käsitellään henkilötietoja. Henkilötiedon käsitteen laajuuden ja avoimuuden takia voi olla epäselvää, milloin tiedonkäsittelyä ulkoistettaessa on kysymys henkilötietojen käsittelystä. Kokonaisuutena tietosuoja-asetus tuo runsaasti uusia velvoitteita niin rekisterinpitäjälle kuin käsittelijällekin. Asetuksen vaatimus kirjallisista henkilötietojen käsittelysopimuksista lisää hallinnollista kuormaa. Myös asetuksen yksityiskohtainen, mutta kuitenkin monilla tavoin tulkinnanvarainen henkilötietojen käsittelysopimuksille asettama vaatimuslista herättää kysymyksiä siitä, millainen lopulta on asetuksen mukainen käsittelysopimus. Tutkielmassa paneudutaan syvällisimmin käsittelijän suorittaman alihankinnan kysymykseen, jota avattaessa tarkastellaan useita ICT-alan ostajan ja myyjän näkemyksiä tietosuoja-asetuksen mukaisesta henkilötietojen käsittelysopimuksesta. Voidaan todeta, että EU:n yleinen tietosuoja-asetus sisältää jonkin verran liikkumavaraa käsittelijän suorittaman alihankinnan suhteen, mutta lopulta rekisterinpitäjällä on lähes ehdoton oikeus päättää henkilötietojen käsittelijöistä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan EU:n tietosuojalainsäädännön vaikutusta EU:n rajojen ulkopuolella kolmansissa maissa. Henkilötietojen suojan merkitys on viime aikoina noussut huomattavasti teknologian kehityksen ja internetin seurauksena. EU:ssa henkilötietojen suojalla ja yksityisyydellä on vahva perusoikeusasema, ja hiljattain sovellettavaksi tullut tietosuoja-asetus parantaa henkilötietojen suojaa EU:ssa entisestään. Internetin globaalin luonteen takia ei kuitenkaan riitä, että henkilötiedot on suojattu vain EU:n alueella. Samoin henkilötiedoilla on suuri merkitys taloudellisessa toiminnassa, minkä takia henkilötietoja siirretään ympäri maailmaa. Toteuttaakseen tavoitteensa kattavasta henkilötietojen suojasta EU:n tulisi siten pystyä vaikuttamaan rajojensa ulkopuolellakin. EU voi pyrkiä vaikuttamaan perinteisesti kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja -julistusten kautta tai ottamalla henkilötietojen suojan esille kolmansien maiden kanssa käytävissä neuvotteluissa. Vaikuttaminen tätä kautta on kuitenkin vaikeaa ja saattaa törmätä kolmansien maiden suvereeniuteen. Kolmansissa maissa voi olla henkilötietojen suojasta ja yksityisyydestä hyvin erilaisia näkemyksiä kuin EU:ssa, jolloin myöskään esimerkiksi EU:n tietosuojalainsäädäntöä vastaavia normeja ei haluta. Hienovaraisemmin EU voi vaikuttaa markkinatalouden ja yritysten toiminnan kautta. EU on tarpeeksi suuri markkinavoimaltaan ja tehokas toiminnaltaan, jolloin ns. Bryssel-efektin on mahdollista toteutua. Tällöin EU:n säännellessä omia sisämarkkinoitaan sen lainsäädäntöä tosiasiasiallisesti noudatetaan taloudellisista syistä myös kolmansissa maissa. Kolmas ja pehmein vaihtoehto vaikuttaa on ohjata ihmisten käyttäytymistä. Ihmisten asenteita voidaan yrittää muuttaa, jolloin EU:n ajatusmalli henkilötietojen suojasta leviäisi muualle. Ihmisten käyttäytymistä muuttamalla voidaan vaikuttaa myös yritysten toimintaan, jolloin niiden muuttaessa toimintaansa voidaan mahdollisesti vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen laajemmin. Tutkimuksessa keskitytään nimenomaan lainsäädännön tosiasiallisesti ilmenevään vaikutukseen. EU:n tietosuojalainsäädännön mahdollista ekstraterritoriaalista vaikutusta tutkitaan tarkemmin oikeuden tulla unohdetuksi ja rajatylittävien henkilötietojen siirtojen kautta. Näiden yhteydessä esille nousevat EUT:n ratkaisuista etenkin tapaukset C-131/12 Google Spain ja C-362/14 Schrems. Tapausten perusteella voidaan havaita, että EU:lla on valtaa vaikuttaa rajojensa ulkopuolella mutta kaikissa tilanteissa se ei kuitenkaan onnistu.

Viime vuosikymmeninä Euroopan unioni on kamppaillut useiden merkittävien kriisien kanssa lähes taukoamatta. Eräänlaisen kriisiketjun voidaan katsoa alkaneen euroalueen velkakriisistä 2010-luvulla, joka käynnistyi maailmanlaajuisesta pankki- ja rahoituskriisistä ja joka haastoi euroalueen vakauden sekä edellytti unionilta ja jäsenmailta mittavia pelastuspaketteja. Pakolaiskriisi, Brexit, koronaviruspandemia ja Ukrainan sota – kriisit toisensa jälkeen ovat haastaneet unionia, vaatineet voimakkaita toimia sekä herättäneet kysymyksiä Euroopan integraation tulevaisuudesta. Valtiontukipolitiikalla on ollut erityinen rooli yhtenä unionin työkaluna kriisien haitallisten vaikutusten lieventämisessä. Valtiontuilla voidaan paitsi pyrkiä korjaamaan erinäisiä markkinahäiriöitä myös toteuttamaan unionin yhteisiä tavoitteita, kuten ilmasto- ja ympäristötavoitteita tai edistämään yleishyödyllisiä infrastruktuuriprojekteja sallimalla näihin liittyviä tukitoimenpiteitä. Valtiontukisääntelyn tarkoituksena on turvata sisämarkkinoiden tehokkuus takaamalla yrityksille tasapuoliset kilpailuedellytykset estämällä jäsenvaltioiden kilpailua vääristävät toimet, kuten epätehokkaiden yritysten ”tekohengityksen” tai kotimaisen tuotannon suosimisen. Terveet kilpailuolosuhteet kannustavat yrityksiä muun muassa innovatiivisuuteen, tuottavuuden kehittämiseen ja tehokkuuteen. Normaaliolojen sääntelystä poikkeaminen saattaa kriisiaikoina olla perusteltua, mutta poikkeuksien haittoja ja hyötyjä on pyrittävä tasapainottamaan. EU-oikeudellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisesti tukitoimien tulee olla oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. Oikeuskäytännössä testaamattomat poikkeuspuitteet voivat herkästi olla vaikutuksiltaan ristiriidassa unionin keskeisten periaatteiden, kuten SEU 3 artiklan alueellisen koheesion periaatteen, kanssa. Jäsenvaltioiden erot taloudellisessa tukikapasiteetissa voivat johtaa epäyhdenmukaisiin kilpailuasetelmiin tietyillä toimialoilla täten vääristäen markkinoita ja johtaen epätehokkuuksiin. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi ja tarve purkaa riippuvuus Venäjältä tuodusta fossiilisesta energiasta on luonut erityiset olosuhteet vihreää siirtymää nopeuttavien ja unionin strategista autonomiaa kehittävien kriisipuitteiden säätämiseksi. Tilapäisesti erittäin salliva valtiontukipolitiikka nimenomaan uusituvan energian investointeihin on unionin strategisten tavoitteiden näkökulmasta hyvinkin perusteltua. Samanaikaisesti energiavajetta on paikattu muun muassa käynnistämällä suljettuja hiilivoimaloita valtioavusteisesti uudelleen. Kyseessä onkin viime kädessä erilaisten oikeudellisten periaatteiden ja poliittisten tavoitteiden välisestä punninnasta. Tutkielma keskittyy mainitun oikeudellisen viitekehyksen tarjoaman liikkumavaran kartoittamiseen ja vaikutuksiin. Valtiontukisääntelyn vallitsevia perusperiaatteita peilataan kriisien värittämään nykyhetkeen selvittämällä muun muassa miten ja millä perustein valtiontuki-sääntöjen perusperiaatteista ja vakiintuneista tulkinnoista on mahdollisesti kriisien aikana poikettu ja miten poikkeukselliset olosuhteet ovat vaikuttaneet valtiontukijärjestelmän käyttöön unionin tavoitteiden ajurina. Samanaikaisesti tehdään havaintoja mahdollisista ongelmakohdista, kuten järjestelmän heikentyneestä oikeusvarmuudesta ja unionin lainanoton yhteisvastuullistamisesta.

Väliyhteisöllä tarkoitetaan tavallisesti alhaisen verotuksen valtiossa sijaitsevaa tytäryhtiötä, johon passiivisia tuloja keinotekoisesti siirtämällä pyritään välttämään verotusta korkeamman verotuksen maassa. Väliyhteisösääntelyn avulla pyritään verottamaan osakasta väliyhteisön tuloista, vaikka varojenjakoa osakkaan ja väliyhteisön välillä ei tosiasiallisesti ole tapahtunut. Näin väliyhteisösääntelyllä pyritään suojelemaan valtioiden veropohjia tältä keinotekoiselta tulojen siirtämiseltä alhaisen verotuksen maihin. Väliyhteisösäännöillä oli keskeinen rooli myös OECD:n ja G20:n toteuttamassa BEPS-hankkeessa, joka sisälsi toimenpidepaketin, tavoitteena estää veropohjien rapautumista ja voitonsiirtoa. Toimenpidepaketin kolmas toimenpide liittyi väliyhteisösääntöihin, jonka tarkoituksena oli antaa suosituksia tehokkaiden väliyhteisösääntöjen kehittämiseen. Reaktiona näihin Euroopan komissio ilmoitti, että hankkeen suositukset tulisi implementoida EU:n tasolla, jonka avulla varmistettaisiin yhteinen lähestymistapa unionin tasolla ja tällä tavalla rajoitettaisiin sisämarkkinoita vaarantavien vääristymien muodostumista. Tämän tuloksena syntyi veronkiertodirektiivi, joka hyväksyttiin lopullisesti heinäkuussa 2016. Veronkiertodirektiivi annettiin minimiharmonisointidirektiivin muodossa ja sisältää väliyhteisöjä koskevat 7 ja 8 artiklat. Suomessa on vuodesta 1995 lähtien säännelty väliyhteisöjä koskevista kysymyksistä väliyhteisölaissa. Veronkiertodirektiivi poikkeaa kuitenkin paikoittain lähestymistavoiltaan väliyhteisölaista merkittävästi, jonka vuoksi säännöt tulevat aiheuttamaan muutostarpeita väliyhteisölakiin. Tutkielma pyrkii selvittämään miltä osin väliyhteisölaki on linjassa veronkiertodirektiivin väliyhteisöjä koskevien säännösten kanssa, erityisesti minimiharmonisointivelvoitteet huomioiden. Tutkimuksessa vertaillaan säännöstöjä kuuden väliyhteisösääntelyn peruskomponentin valossa ja tutkitaan miltä osin väliyhteisölaki alittaa veronkiertodirektiivissä säännellyn minimisuojan tason. Koska veronkiertodirektiivin väliyhteisösäännöt perustuvat BEPS-suosituksiin, tullaan myös niitä vertailemaan tässä yhteydessä. Tutkielman pääasiallinen tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen metodi, jonka apuna käytetään vahvasti oikeusvertailevaa metodia. Pääosin väliyhteisölaki on joko suoraan linjassa säännöstöjen kanssa, tai asettuu säännöstöjen tarjoaman harkintavallan ja valinnanvapauden raameihin. Monen peruskomponentin osalta väliyhteisölaki on myös tiukemmin säännelty veronkiertodirektiiviin verrattuna, joka on sallittua direktiivin minimiharmonisoinnin puitteissa. Säännöstöjen välillä on kuitenkin eräitä merkittäviä eroavaisuuksia. Suurimmat säännöstöjen väliset ristiriidat liittyvät väliyhteisölain toimialoja ja verosopimusvaltioita koskeviin poikkeuksiin, joihin tulee kohdistumaan kovimmat muutospaineet, sillä poikkeuksia ei sellaisenaan voida pitää väliyhteisölaissa. Lopuksi tutkielmassa otetaan kantaa siihen, mikä olisi paras tapa implementoida vaaditut muutokset kansalliseen lainsäädäntöön.

Tutkielman aiheena on EU-oikeuteen perustuva palautuskanne, jossa yksityinen taho (kantaja) vaatii jäsenvaltiolta (vastaaja) hyvitystä palautuksen muodossa. Vaatimus perustuu jäsenvaltion langettamaan maksuvelvollisuuteen, joka on osoittautunut unionin perussopimusten tai muiden säädösten vastaiseksi. Jäsenvaltioilla on lähtökohtainen palautusvelvollisuus, kun kansallinen viranomainen on perinyt veron tai julkisoikeudellisen maksun ilman toimivaltaa ja vastoin unionin oikeutta. Palautusvelvollisuus voi aiheutua esimerkiksi tullimaksua vaikutukseltaan vastaavan maksun taikka syrjivän sisäisen veron perimisestä. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) mukaan jäsenvaltiot säätävät tarvittavista muutoksenhakukeinoista tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi unionin oikeuteen kuuluvilla aloilla. Palautuksen suorittaminen yksityiselle tapahtuu kansallisen prosessiautonomian periaatteen mukaisesti kansallisia menettelysäännöksiä noudattaen. Tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteet asettavat rajat jäsenvaltioiden toimivallalle prosessioikeuden alalla, ja Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) onkin puuttunut useisiin palautuskanteisiin sovellettaviin menettelyllisiin säännöksiin. Tuomioistuin on ottanut kantaa esimerkiksi prosessuaalisia määräaikoja sekä todistelua koskeviin kansallisiin käytäntöihin. Palautuskanne on EU-oikeudellinen oikeussuojakeino, jolla pyritään varmistamaan, ettei EU:n jäsenvaltio vastaanota oikeudetonta hyötyä sen rikottua unionin oikeutta. Palauskanne on verrattavissa EU-oikeudelliseen vahingonkorvauskanteeseen, jolla pyritään neutralisoimaan jäsenvaltion EU-oikeuden vastaisen toimen tai laiminlyönnin taloudelliset vaikutukset. Yksityinen taho voi esittää palautus- ja vahingonkorvausvaatimukset rinnakkaisina vaateina samassa oikeudenkäynnissä. Korvaus- ja palautusvelvollisuutta koskevat unionin oikeudessa kuitenkin hyvin erilaiset edellytykset. EUT:n oikeuskäytännössä on todettu, että ainoa jäsenvaltiolle avoin puolustautumiskeino palautusvaatimusta vastaan on vyörytykseen vetoaminen tilanteessa, jossa yksityinen taho on siirtänyt maksuvelvollisuuden eteenpäin kolmannelle taholle ja palautus muodostuisi yksityisen kannalta perusteettomaksi. Perusteetonta etua koskevat opit ovat tutkimuskohteen kannalta olennaisia yhtäältä, koska jäsenvaltion maksusuorituksesta saama hyöty on katsottavissa perusteettomaksi eduksi, joka on vastaanotettu yksityisen tahon kustannuksella. Toisaalta, mikäli yksityinen on turvautunut maksusuorituksen vyöryttämiseen, yhteys sen ja jäsenvaltion välillä on katkennut, ja palautus välittömästi maksuvelvolliselle merkitsisi sen hyötymistä oikeudettomasti. Unionin oikeudessa on tunnustettu vyörytykseen vetoamisen ongelmallisuus ja asetettu puolustuksen hyväksymiselle tiukat kriteerit. Kansallisella tasolla voidaan sallia vyörytys-puolustuksen soveltaminen, joskin tehokkuusperiaatteen mukaisesti tulee huolehtia, ettei palautuksen saaminen muodostu yksityisen tahon kannalta suhteettoman vaikeaksi tai käytännössä mahdottomaksi. Merkittävimmät ongelmat vyörytykseen vetoamisessa liittyvät näyttöseikkoihin. Vyörytyksen ja palautuksen perusteettomuuden välillä ei ole suoraa yhteyttä, joten yhteyden osoittaminen edellyttää perusteellista markkina-analyysia ja näyttövaikeuksien ylittämistä. Palautuskanne on unionin oikeuden hajautetun täytäntöönpanon väline. EU:n intressissä on välttää tilanteet, joissa unionin oikeuden rikkominen hyödyttää jäsenvaltiota taloudellisesti. Viime kädessä kyse on unionin oikeuden tehokkuudesta sekä yksityisten tahojen EU-oikeuksien toteutumisesta. EUT on antanut palautuskannetta koskevia ennakkoratkaisuja runsaasti viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Ratkaisulinja osoittaa tuomioistuimen voimistuvan halun varmistaa, että jäsenvaltio joutuu palautusvelvolliseksi suhteessa maksuvelvolliseen yksityiseen. Tutkimuskohdetta on käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa verrattain vähän huolimatta sen käytännön merkityksestä. EUT on esittänyt viime vuosina merkittäviä palautuskannetta ja etenkin vyörytykseen vetoamista koskevia kannanottoja. Vyörytys-puolustus on ajankohtainen myös kilpailuonrikkomustapauksissa, joskin puolustuskeinoa käsitellään tutkimuksessa ainoastaan liittyen EU-oikeudelliseen palautusvaatimukseen.

Viime vuosikymmenien aikana jatkuvassa kehityksessä ollut viestintäteknologia on helpottanut arkipäiväistä elämäämme monilla tavoin. Yksi merkittävä ero sähköisen viestinnän ja esimerkiksi kirjeitse käydyn keskustelun välillä on myös se, että tietoliikenneverkkojen välityksellä käydystä viestinnästä jää helposti jälki. On selvää, että tällaiset jäljet kuten viestijöitä, viestijöiden sijaintia, puhelun ajankohtaa, kestoa ja muuta tietoa sisältävät välitystiedot voivat tarjota viranomaisille suuren hyödyn rikostorjunnassa. Yhtä lailla on kuitenkin myös selvää, että nämä yksityiselämää herkästi kuvaavat henkilötiedoiksi lukeutuvat välitystiedot ovat massaluontoisesti säilytettyinä alttiita joutumaan tietomurtojen ja muunlaisten väärinkäyttöjen kohteiksi. Ottaen yhtäältä huomioon Euroopassa vallitsevan turvallisuuspoliittisen tilateen ja esimerkiksi Suomessa juuri hyväksytyt tiedustelulait ja toisaalta EU:n viimeaikaiset toimet yksityiselämän ja henkilötietojen suojan korostamiseksi, on rikostorjunnan ja yksityisyyden suojan välisen tasapainon etsiminen sähköisen viestinnän kontekstissa hyvin ajankohtainen. Tässä lainopillisessa tutkielmassa selvitetään EU-oikeuden rajoja välitystietojen säilytysvelvollisuudesta määräämiselle ja säilytysvelvollisuuden alaisten välitystietojen luovuttamiselle rikostutkintaan. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena onkin tarjota vastaus siihen, mitä EU- oikeus ja erityisesti EUT:n tulkinta välitystietojen säilytysvelvollisuuden asettamisesta ja säilytettyjen tietojen luovuttamisesta, pitää sisällään. Milloin EU-oikeus sallii jäsenvaltioiden asettaa teleyrityksille velvollisuuden säilyttää asiakkaidensa välitystietoja – ja milloin ei? Lisäksi pohditaan minkälaisia puutteita EU-oikeuteen ja EUT:n tulkintoihin liittyy, ja kuinka säilytysvelvollisuutta tulisi kehittää de lege ferenda. Esimerkiksi ei tutkielmassa jaeta EUT:n omaksumaa näkemystä yksityiselämää tarkkaa kuvaavien välitystietojen asettamisesta yksityiselämän suojan perusoikeuden ydinalueen reuna-alueille. Jäsenvaltioiden välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskeva lainsäädäntö voidaan EUT:n Tele 2 ja Watson -ratkaisun mukaan sallia unionin oikeuden mukaisesti ensinnäkin ainoastaan vakavan rikollisuuden torjunnan tarkoituksiin. Toiseksi sallii unionin oikeus EUT:n mukaan välitystietojen kohdennetun säilyttämisen, kun säilytysvelvollisuus on rajattu täysin välttämättömään. EUT:n keskittymistä lähinnä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla säilytysvelvollisuus voitaisiin toteuttaa, pidetään tutkielmassa ongelmallisena. Olisi ollut toivottavaa, että se olisi välttämättömyysharkinnassaan pohtinut sitä, onko välitystietojen säilytettäväksi velvoittaminen unionin oikeuden mukaan ylipäätänsä katsottavissa välttämättömäksi rikostorjunnan toimenpiteeksi. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksia peilaten, vastataan toiseen tutkimuskysymykseen siitä, millä tavalla säilytysvelvollisuudesta voidaan jäsenvaltioissa määrätä, jotta edellä mainitut ja muut EU-oikeuden asettamat edellytykset täyttyisivät. EUT:n Tele 2 ja Watson - ratkaisussa väläyttämiä vaihtoehtoja säilytysvelvollisuuden kohdentamista tiettyyn henkilöpiiriin, jonka välitystiedot voi paljastaa vähintään epäsuoran yhteyden vakavaan rikollisuuteen tai sellaiselle maantieteelliselle alueelle, jossa on kohonnut riski vakavien rikosten valmistelulle tai toteuttamiselle, on yhdenvertaisuus- ja tehokkuusnäkökulmista pidetty tutkielmassa hyvin ongelmallisina. Sen sijaan voitaisiin säilytysvelvollisuus tutkielman mukaan kohdistaa tiettyyn ajanjaksoon, esimerkiksi terroriuhkaluokitukseen perustuen. Unionin oikeuden edellytykset voitaisiin tutkielman mukaan toteuttaa myös viranomaisen päätöksestä alkavasta säilytysvelvollisuuden kohdentamisesta sellaisen henkilön välitystietoihin, johon kohdistuu epäily vakavasta rikoksesta. Tällaiseen kohdennettuun säilytysvelvollisuuteen pidetään mahdollisena yhdistää jäädytystoimenpide, jolla viranomainen voisi estää teleyrityksiä poistamasta niitä itseään varten säilyttämiään tiettyä henkilöä tai esimerkiksi tiettyä tukiasemaa koskevia välitystietoja määrätyn ajan tai kunnes tiedot todetaan rikostorjunnassa tarpeettomiksi. Kolmantena vaihtoehtona unionin oikeuden toteuttamiselle pidetään säilytysvelvollisuuden poistamista kokonaan. Näin jäisivät rikostorjunnassa hyödynnettävät välitystiedot riippumaan siitä, mitä välitystietoja teleyrityksellä sattuu tietojen luovutuspyynnön hetkellä olemaan itseään varten säilöttynä. Tutkielmassa tarkastellaan myös välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskevaa Suomen lainsäädäntöä. Suomen lainsäädännön ei tutkielman kannalta relevanteilta osin katsota täyttävän kaikkia EU-oikeuden vaatimuksia.

Tutkielma käsittelee vuonna 2008 käynnistyneen globaalin finanssikriisin seurauksena EU:ssa toteutettuja uudistuksia finanssivalvonnan ja pankkitoiminnan alalla. Tutkimuksessa käydään lyhyesti läpi EMU:n historiaa, minkä jälkeen valaistaan finanssikriisin taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Kriisin synnylle ei ole mahdollista yksilöidä yhtä ainutta syytä, vaan kyse on useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Erityisesti voidaan kuitenkin mainita ns. subprime-asuntolainojen myöntäminen ilman merkittäviä pääomavaatimuksia tahoille, joiden takaisinmaksukyvystä ei ollut takeita. Samoin kriisin syntyyn myötävaikuttivat pankkialan sääntelyssä olevat puutteet sekä erittäin alhainen korkotaso. Finanssikriisin seurauksena luotiin koko EU:n kattava Euroopan finanssivalvontajärjestelmä, joka koostuu Euroopan järjestelmäriskikomiteasta, kolmesta Euroopan valvontaviranomaisesta, Euroopan valvontaviranomaisten yhteiskomiteasta sekä kansallisista valvontaviranomaisista. Euroopan järjestelmäriskikomitea vastaa makrotason vakauden valvonnasta, kun taas Euroopan valvontaviranomaiset ovat mikrotason vakauden valvojia. Euroalueen jäsenvaltioiden kesken muodostettiin pankkiunioni, joka on avoin myös euroalueen ulkopuolisille jäsenvaltioille. Pankkiunionin tavoitteena on katkaista valtioiden ja pankkien välinen kohtalonyhteys korostamalla sijoittajien vastuuta (bail-in) sen sijaan, että pankkeja pelastettaisiin veronmaksajien varoilla (bail-out). Pankkiunioni muodostuu yhteisestä valvontamekanismista, jolla merkittävimpien luottolaitosten valvonta siirrettiin Euroopan keskuspankille, yhteisestä kriisinratkaisumekanismista, jolla taas keskitettiin pankkien kriisinratkaisua koskeva päätöksenteko EU-tasolle, sekä talletussuojajärjestelmästä, jolla nimensä mukaisesti suojataan tallettajien asemaa pankkien mahdollisten kriisitilanteiden varalta. Tutkielmassa käsitellään myös Euroopan finanssivalvontajärjestelmän oikeusperustaa ja Euroopan valvontaviranomaisten toimintaan liittyvää kysymystä toimivallan siirtämisestä. Vaikka Euroopan finanssivalvontajärjestelmä olisi teoriassa voitu perustaa joko SEUT 114 tai SEUT 352 artiklaan, voidaan perustellusti katsoa, että SEUT 114 artikla oli käytännössä ainut todellinen vaihtoehto. Siirretyn toimivallan osalta pyritään antamaan kuva nykyisestä oikeustilasta tarkastelemalla EU-tuomioistuimen ratkaisua ns. lyhyeksimyyntitapauksessa. Ajankohtaisia asioita käsittelevässä osiossa tarkastellaan EKP:n toimivaltaa ja tavoitteita, pankkiunioniin liittymistä euroalueen ulkopuolisten jäsenvaltioiden näkökulmasta sekä pankkiunionin ohella kehitettävää hanketta pääomamarkkinaunionista. Pankkiunionin mahdollisimman tehokkaan toiminnan takaamiseksi optimaalista olisi saada kaikki EU:n jäsenvaltiot osaksi pankkiunionia. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköinen skenaario, sillä perussopimukset eivät tällä hetkellä mahdollista euroon kuulumattomien jäsenvaltioiden yhdenvertaista asemaa pankkiunionin päätöksenteossa suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin. Euron ulkopuolisilla jäsenvaltioilla ei siten ole riittävää kannustinta liittyä pankkiunioniin. Tästä aiheutuukin uhka EU:n yhtenäiselle integraatiolle, sillä on selvää, että jonkinasteista eriytymistä tulee tapahtumaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pääosin 2000-luvulla luonut moninaisia ympäristöongelmia käsittelevän oikeuskäytännön. Suurimmaksi osaksi tämän laajenevan oikeuskäytännön tapaukset liittyvät meluun ja teollisuuden saasteisiin. Tarkastelemalla tapauksia, joissa erilaiset saasteet ovat vaikuttaneet valittajan terveyteen tai hänen oikeuteensa nauttia kodistaan, voidaan todeta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käyttämät arviointikriteerit ovat tällaisissa tapauksissa vakiintuneet. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaan saasteet voivat estää henkilöä nauttimasta kodistaan niin, että ne loukkaavat valittajan yksityis- ja perhe-elämää tai kodin suojaa. Ympäristöhaitta voi estää henkilöä nauttimasta kodistaan, vaikkei se vaarantaisi vakavasti hänen terveyttään. Jos haitta kohdistuu välittömästi valittajaan ja ylittää tietyn vakavuusasteen, voi Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 8 soveltua tapaukseen. Tarkastelipa EIT asiaa valtion negatiivisen tai positiivisen velvoitteen valossa, sovellettavat periaatteet ovat lähtökohtaisesti samat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostaa arvioinnissaan valtion laajaa harkintamarginaalia ja tasapainon löytämistä yksilön ja yhteisön intressien välillä. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa on tiettyjä rajoittavia tekijöitä, jotka tekevät sen soveltamisesta luonnonsuojelullisiin tarkoituksiin vaikeaa. Ensinnäkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen voi valittaa vain väitetyn loukkauksen uhri. Vaatimuksesta, seuraa esimerkiksi se, että tuomioistuimeen ei voi valittaa yleisestä ympäristöön liittyvästä haitasta tai pilaantumisesta, jos se ei vaaranna valittajan Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamaa oikeutta. Lisäksi EIT tutkii hyvin harvoin valituksia, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuviin loukkauksiin. Kuten Tukholman julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, myös tulevat sukupolvet tulee ottaa luonnonsuojelussa huomioon. Ennalta varautumisen periaatteen mukaan taas, jos toiminnan epäillään aiheuttavan luonnolle peruttamatonta haittaa, tulee siihen puuttua vaikkei asiaa olisi tieteellisesti pystytty vielä todistamaan. Esimerkiksi näille ympäristönsuojelun kannelta keskeisille näkökohdille kapea uhrin määritelmä ei anna sijaa. Sen lisäksi, että valittajan on osoitettava saasteiden vaikuttavan häneen välittömästi, hänen on myös näytettävä loukkauksen ylittävän tietyn vakavuusasteen. Tätä arvioidessaan EIT:n on tukeuduttava muun muassa viranomaisten tuottamiin materiaaleihin. Vertaamalla eri saasteisiin liittyviä tapauksia voidaan todeta, että valituksen menestymisen kannalta keskeistä on pystyä esittämään valitusta tukevaa tieteellistä näyttöä. Ilman yksiselitteisiä tutkimustuloksia, joissa saasteiden on vahvistettu aiheuttavan terveysvaikutuksia ihmisiin, EIT todennäköisesti hylkää valituksen. EIT on siis hyvin riippuvainen ulkopuolisten tahojen, yleensä viranomaisten, tuottamasta materiaalista. Näin ollen viranomaiset, jotka eivät ole kiinnostuneita selvittämään saasteiden aiheuttamia vaikutuksia väestöön, esimerkiksi taloudellisten intressien vuoksi, voivat tehdä menestyvän valituksen tekemisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen mahdotonta. Toiseksi, koska on vaikea todistaa tietyn saastelähteen aiheuttaneen valittajan terveysongelmat, usein joudutaan turvautumaan alueen väestön tasolla tehtyihin tutkimuksiin. Siihen, että saasteiden aiheuttamien aiheuttamia sairauksia voidaan havainnoida alueen väestön tasolla, todennäköisesti menee aikaa. Tällöin tilanne ympäristönsuojelun kannalta voi olla jo hankala. Vaikka valittaja olisikin onnistunut näyttämään oikeuden loukkauksen, voi valtio vedota sen sallittavuuteen. Oikeuden rajoitus voi olla sallittua esimerkiksi alueen taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi. Lisäksi valtiolla on laaja harkintamarginaali liittyen esimerkiksi erilaisten ympäristöön liittyvien toimenpiteiden tarpeellisuuteen ja niiden mahdolliseen kohdentamiseen. Tämä johtuu siitä, että EIT katsoo kansallisilla viranomaisilla olevan paremmat valmiudet arvioida ympäristökysymyksiin liittyviä sosiaalisia ja teknisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi arvioitaessa onko valtio saavuttanut tasapainon yksilön ja yhteisön edun välillä, EIT ei ota kantaa siihen, mihin toimiin valtion on ryhdyttävä tasapainon saavuttamiseksi. Sen tarkastelu lähinnä rajoittuu siihen, onko päätöksentekoprosessissa otettu yksilön näkökulma huomioon. Myös ympäristölainsäädännön rikkominen johtaa usein siihen, että EIT katsoo tasapainon jääneen saavuttamatta. Suurta osaa menestyneitä saasteisiin liittyviä valituksia yhdistääkin viranomaisen kykenemättömyys noudattaa kansallista ympäristölainsäädäntöä tai tuomioistuimen tuomiota. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen taipumus ympäristöasioissa korostaa toissijaisuuttaan suhteessa valtioihin rajoittaa sen mahdollisuutta puuttua ympäristön kannalta vaarallisiin tilanteisiin. Kun otetaan huomioon edellä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön asettamat rajoitteet ja erilaisia saasteita käsittelevän oikeuskäytännön ominaispiirteet voidaan huomata, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa menestyy parhaiten tapaukset, joissa alueen saastetilanne on ollut niin vakava ja pitkäaikainen, että sen vaikutuksia voidaan mitata jo väestöntasolla. Jos ei ole olemassa tutkimuksia, jotka osoittavat esimerkiksi alueella olevan kohonnut valittajan tulee näyttää kausaalinen linkki tietyn saastelähteen ja hänen terveydentilan välillä. Jos valittaja taas asuu alueella, jossa väestön keskimääräinen terveydentila on todistetusti heikentynyt saastuneisuuden vuoksi, hänellä on mahdollisuus valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vaikka saasteet eivät olisikaan aiheuttaneet haittoja juuri hänelle. Jos saasteiden aiheuttamat haitat tulevat arvioitavaksi artiklan 8 alla, EIT voi tällöin positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla velvoittaa valtion esimerkiksi täytäntöönpanemaan ympäristölainsäädäntöä ja antamaan tietoa saasteiden vaikutuksista.

Tutkielma käsittelee Euroopan rajat ylittäviä turvaamistoimiprosesseja, erityisesti Bryssel I -asetuksen piiriin kuuluvia siviiliprosessuaalisia turvaamistoimia. Rajat ylittävää turvaamista koskeva lainsäädäntö on eurooppalaisella mittapuulla suhteellisen tuoretta ja on tämän tutkielman laatimisajankohtana uudistuksen kohteena. Bryssel I -asetuksen soveltaminen keskittyy turvaamistoimien osalta pääasiallisesti niiden rajat ylittävään täytäntöönpanoon, ts. vieraan valtion tuomioistuimessa annetun tuomion tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa. Kuitenkin turvaamistoimia koskevat eurooppalaiset oikeusohjeet ovat toistaiseksi melko jäsentymättömiä ja tiivistyvät hajanaisessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Näiden oikeusohjeiden ja tulkintojen ymmärtäminen vaatii kattavaa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön tutustumista. Tutkielmassa nämä oikeussäännöt on koottu yhteen ja niiden vaikutuksia on arvioitu suhteessa kotimaisiin sekä erilaisiin eurooppalaisiin käytäntöihin. Kirjoituksessa esitellään myös rajat ylittävälle täytäntöönpanolle rinnakainen, eurooppalaisessa valmistelussa oleva, yhtenäiseurooppalainen turvaamistoimisäännös. Kirjoituksessa arvioidaan erilaisten lähestymistapojen vaikutuksia rajat ylittävään turvaamiseen erityisesti turvaamistoimen hakijan perspektiivistä. Kuitenkin tämän vastakohtana tutkielmassa on huomioitu myös turvaamistoimiasian vastaajan oikeusturvaongelmat, erityisesti erot eurooppalaisissa käsityksissä vakuuksista ja oikeudesta vahingonkorvaukseen tarpeettoman turvaamisen tullessa kyseeseen. Rajat ylittävän täytäntöönpanon problematiikka näyttäytyy erityisen vahvasti turvaamisasioiden yhteydessä - turvaamistoimilta tyypillisesti odotetut halpuus, nopeus ja tehokkuus vaarantuvat herkästi kun rajat ylittävä täytäntöönpano lisää tosiasiallisesti turvaamistoimien soveltamisen esteitä mm. eksekvatuuriprosessin muodossa. Tutkielman premissinä on tunnustettu tosiseikka - tyypillisesti kansallinen turvaaminen on tehokkaampaa kuin rajat ylittävä täytäntöönpano ja näin ollen moni rajat ylittävä turvaamistoimiprosessi jää tyystin käynnistämättä ylihankaluuden vuoksi. Tämä johtaa oikeudenmenetyksiin eurooppalaisten toimijoiden keskuudessa, jota taas ei voida pitää suotavana eurooppalaisen integraatiokehityksen kannalta. Eurooppalainen säädöskehitys on erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt kaventamaan tätä kansallisen ja ylikansallisen turvaamisen välistä tehokkuuskuilua poistamalla rajat ylittävien tuomioiden täytäntöönpanon esteitä. Tutkielmassa arvioidaan eurooppalaisen lainsäätäjän valitsemia ratkaisuja säädöstasolla ja esitellään niihin liittyvää koti- sekä ulkomaista oikeudellista ajattelua sekä aiheeseen liittyviä unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Rajat ylittävän turvaamisen problematiikka tiivistyy ennen kaikkea turvaamistoimi -käsitteen avoimuuteen ja tulkinnanvaraisuuteen, turvaamistuomioistuimen ja pääasiassa toimivaltaisen tuomioistuimen toimivaltakysymyksiin sekä osin välimiesmenettelyihin liittyviin turvaamisasioihin. Erityiseksi tutkimuskohteiksi tulevan säätelyn osalta nousevat Bryssel I -asetuksen 2015 voimaan tulevat muutokset sekä valmisteilla oleva eurooppalainen tilinjäädyttämisasetus ennakkotapauksenomaisena ensimmäisenä yhtenäiseurooppalaisena turvaamistoimisäännöksenä. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tulevien säännösuudistusten vaikutusta rajat ylittävään turvaamiseen ja esitellään erilaisia näkemyksiä eurooppalaisen rajat ylittävän turvaamisen tulevaisuudesta rajat ylittävänä täytäntöönpanona tai vaihtoehtoisesti ja rinnakkaisesti yhtenäiseurooppalaisina oikeussääntöinä.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Oikeustiede Tekijä: Juuso Kivistö Työn nimi: Euroopan unionin elpymisväline – politiikkaa, juridiikkaa ja SEUT 122 artikla Työn laji: OTM-tutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2022 Sivumäärä: XIII + 69 Avainsanat: Eurooppaoikeus – elpymisväline – NGEU – SEUT 122 – talous- ja rahaliitto – oikeusvaltio – oikeusvaltioperiaate – budjetin tasapainoperiaate – SEUT 310 – SEUT 311 Ohjaaja tai ohjaajat: Juha Raitio Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Maaliskuussa 2020 Eurooppaa järkytti terveydenhuollon polvilleen pakottavalla voimalla maanosaan iskenyt uudenlainen koronavirus. Ravintolat, kaupat, harrastustilat ja lopulta myös kodit sulkivat ovensa. Koronaviruksen kiertoa oli estettävä, mutta samalla se tarkoitti talouden lamaannuttamista. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että terveyskriisin lisäksi EU:lla oli käsissään jälleen uusi talouskriisi. Oli elvytettävä, mutta miten? Talous- ja rahaliiton rakenteellisten puutteiden vuoksi katse kohdistui jälleen Euroopan keskuspankin innovatiiviseen ja epäkonventionaaliseen rahapolitiikkaan, mutta niin kohdistui myös Saksan perustuslakituomioistuimen huomio. Tuomioistuimen toukokuun 2020 alussa antama niin kutsuttu PSPP-ratkaisu ohjasi unionin päättäjiä ratkaisemaan tilanteen talous- ja rahaliiton vajavaisen finanssipoliittisen ulottuvuuden puolelta. Komissio antoi toukokuun 2020 lopussa ehdotuksensa täysin poikkeukselliseksi elpymisvälineeksi, josta ohjattaisiin komission ottama hurja 750 miljardin euron laina jäsenvaltioille niin lainoina kuin avustuksinakin. Tämän ei pitänyt olla perussopimusten mukaan mahdollista, ja ehdotus herättikin mitä runsaimmin huomiota eurooppalaisessa julkisessa ja oikeustieteellisessä keskustelussa. Ehdotus ohjattiin neuvoston oikeuspalvelun arvioitavaksi. Tässä tutkielmassa perehdytään neuvoston oikeuspalvelun kattavaan, tarkkaan ja yksityiskohtaiseen arvioon elpymisvälineen oikeudellisesta konstruktiosta. Lausuntoa peilataan unionin aikaisempiin näkemyksiin ja oikeustieteen alalla esitettyihin tulkintoihin. Oikeuspalvelun lausunnon pohjalta tutkielmassa nostetaan erityisesti esille elpymisvälineen oikeusperustaksi valikoitunut SEUT 122 artikla, jolle elpymisvälineen myötä annettu tulkinta on elpymisvälineen tavoin poikkeuksellinen ja silmiinpistävä. Elpymisvälineen ympärillä käyty debatti ei ole juuri kiinnittänyt SEUT 122 artiklan asettamiin vaatimuksiin huomiota, vaan on keskittynyt ennemminkin budjettiperiaatteita koskeviin kysymyksiin sekä elpymisvälineen merkitykseen EU:n kehityksessä. SEUT 122 artiklan elpymisvälineen mukaista käyttöä verrataan sen aikaisempaan soveltamiseen ja pyritään peilaamaan näitä havaintoja myös oikeustieteen alalla artiklasta esitettyyn. Huomio kiinnittyy etenkin elpymisvälineen varojen kohdentamiseen. Tutkielmassa yhdistetään elpymisväline myös EU:ssa käsillä olevaan oikeusvaltiokriisiin, jossa pääosaa näyttelevät Puola, Unkari ja uusi niin kutsuttu ehdollisuusasetus. Tutkielmassa pyritään näin löytämään elpymisvälineen taustalla vaikuttaneesta poliittisesta todellisuudesta selityksiä elpymisvälineen prosessissa tehdyille oikeudellisille tulkinnoille, kun toisessa päässä painetta tulee talous- ja rahaliiton puutteellisuuksista ja toisessa päässä Puolalta, Unkarilta ja tarpeelta pelastaa oikeusvaltion nimeen vannovan EU:n maine.