Browsing by discipline "Prosessi- ja insolvenssioikeus"

Tutkielman kohteena on seulontamenettelyn korvannut jatkokäsittelylupajärjestelmä. Tutkielmassa selvitetään, onko jatkokäsittely-lupa täyttänyt sille asetetut tavoitteet ja miten korkeimman oikeuden antamat ratkaisut ovat vaikuttaneet jatkokäsittelyluvan sovel-tamiseen. Jatkokäsittelyluvasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 25a luvussa ja sääntely astui voimaan 1.11.2011. Jatkokäsitte-lylupajärjestelmää sovelletaan silloin, kun käräjäoikeuden lain voimaantulon jälkeen antamaan ratkaisuun haetaan muutosta valit-tamalla hovioikeuteen. Jatkokäsittelylupajärjestelmää sovelletaan ainoastaan riita- ja rikosasioihin. Muutoksenhakija tarvitsee asiassa jatkokäsittelyluvan silloin, kun asialle josta valitetaan, edellytetään jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25a luvun 5 ja 6 §:ien perusteella. Syyttäjän ja asianomistajan lupatarpeesta säädetään erikseen luvun 7 ja 8 §:ssä. Hovioikeuden on myönnettä-vä asialle jatkokäsittelylupa ja otettava asia täystutkintaiseen menettelyyn silloin, kun jatkokäsittelyluvan myöntämiselle OK 25a:11:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Jos hovioikeus katsoo, että lupaperusteet eivät täyty, hovioikeus antaa jatkokäsittelylu-van epäävän päätöksen ja hylkää valituksen, jolloin käräjäoikeuden ratkaisu asiassa jää lopulliseksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut säätää täsmällinen ja tarkkarajainen muutoksenhakumenettely. Jatkokäsittelyluvan tarkoituk-sena on ollut myös hovioikeuksien työmäärän ja toimintakulujen vähentäminen. Jatkokäsittelyluvan tarkoituksena ei ollut rajoittaa muutoksenhakua, vaan asia tulisi lupajärjestelmän perusteella aina hovioikeuden tutkittavaksi, mikäli sille on perusteet. Jatkokäsit-telylupaa koskevan lainsäädännön ja sen esitöiden arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupa ei ole tutkielmassa tehtyjen johtopää-tösten mukaan ollut täsmällinen ja tarkkarajainen. Korkein oikeus on antanut jatkokäsittelylupaa koskien 21 ratkaisua ja ratkaisujen analysointi vahvistaa sen, että laki ei ole voimaantullessaan täyttänyt sille asetettuja tavoitteita rikosasioiden kohdalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen kynnys on ollut hovioikeuksissa huomatta-vasti lainsäätäjän tarkoitusta korkeammalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupajärjestelmä vastaa tällä hetkellä lainsäätäjän sille aset-tamia tavoitteita riita-asioiden osalta. Rikosasioissa jatkokäsittelylupajärjestelmän toimivuudesta ei voida kuitenkaan antaa täysin varmaa arviota. Korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisujen perusteella jatkokäsittelylupaa pitäisi soveltaa lain tarkoittamalla tavalla myös rikosasioiden kohdalla, mutta asian varmistaminen edellyttää hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevien ratkaisujen kattavaa analysointia. Lainsäätäjällä on kova paine kehittää jatkokäsittelylupaa ja saavuttaa suurempia säästöjä hovioikeuksien toimintakuluissa. Oike-usministeriön asettama työryhmä on esittänyt jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajentamista. Tutkimustulosten perusteella jatko-käsittelylupajärjestelmää voidaan laajentaa riita-asioiden kohdalla ja siirtyä jatkokäsittelyluvan yleiseen soveltamisalaan. Myös hakemusasiat voidaan liittää lupajärjestelmän yleiseen soveltamisalaan. Tutkimustulosten perusteella tällä hetkellä ei kuitenkaan ole perusteita laajentaa jatkokäsittelylupaa rikosasioissa. Rikosasioissa jatkokäsittelylupaa voidaan tutkimustulosten perusteella laajentaa vasta sen jälkeen, kun voidaan varmistua, että lupajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden asettamat vaatimukset.

I Finland har det förts diskussion om den nuvarande finländska lag om skiljeförfarande (967/1992) borde genomgå en reformation. Den finländska skiljeförfarandelagen anses vara ålderdomlig och skapar inte tillräckligt med tillit för att parter, främst då företag i affärsvärlden ska välja att ett skiljeförfarande hålls i Finland. Experter inom det finländska skiljeförfarandet talar för att det skulle vara ändamålsenligt att som grund för den finländska skiljeförfarandelagen använda UNCITRAL:s modellag. På detta sätt skulle möjliggöras att Finland skulle vara ett mer attraktivt alternativ som säte för ett skiljeförfarande ur ett internationellt perspektiv. Avhandlingen undersöker en viktig del av den finländska skiljeförfarandelagen nämligen jävsgrunderna dvs. på vilka grunder som en skiljeman kan förklaras jävig. Jävsbestämmelserna är till för att säkra ett trovärdigt skiljeförfarande. Centralhandelskammaren listar i sin utredning om den finländska skiljeförfarandelagen den ena jävsgrunden som problematisk. För att få en referenspunkt till om de nuvarande jävsgrunderna i den finländska skiljeförfarandelagen är problematiska, behandlas motsvarande bestämmelser från lag om skiljeförfarande (1999:116, Sverige), lov om voldgift (2004-05-14, Norge) samt lov om voldgift (nr 181 af 14 juni 2005, Danmark). Sverige har länge varit ett populärt alternativ att välja som säte för ett skiljeförfarande och den svenska skiljeförfarandelagens nationella aspekter är internationellt kända. Norge och Danmark är båda så kallade modellagsländer dvs. båda länderna har valt att anta UNCITRAL:s modellag som grund för sina skiljeförfarandelagar. Syftet med avhandlingen är att utreda skillnader och likheter mellan den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrunder och andra nordiska ländernas motsvarande lagars jävsgrunder. Avhandlingen är en rättsdogmatisk de lege lata studie men innehåller även komparativa inslag. Jävsgrunderna är i direkt koppling till kravet om skiljemannens opartiskhet eller oavhängighet samt till skiljemannens upplysningsplikt, varav dessa även behandlas centralt i denna avhandling. För att verkligen kunna förstå jävsgrunderna till fullo, behandlas även jävsbestämmelserna för den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar. Till jävsbestämmelserna hör hur yrkandet om att skiljemannen är jävig ska framställas och behandlas, vem som avgör ett yrkande om jäv, kravet om skiljemannens opartiskhet och oavhängighet, upplysningsplikten, jävsgrunder samt upphävande av en skiljedom till följd av att skiljeman varit jävig. Dessutom har även i samband med jävsbestämmelser behandlats skiljemannens allmänna behörighet, hur en skiljeman utses till ett skiljeförfarande och hur en skiljeman utses efter att den tidigare skiljemannen skiljts från sitt uppdrag till följd av att skiljemannen varit jävig. Det förekommer både likheter och skillnader mellan jävsgrunderna enligt den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar. Det problematiska med den finländska skiljeförfarandelagen är att lagen har två jävsgrunder medan de andra nordiska ländernas motsvarande lagar har endast en grund. Denna ena jävsgrunden i de andra nordiska ländernas skiljeförfarandelagar har huvudsakligen lika brett tillämpningsområde som den finländska skiljeförfarandelagens två jävsgrunder tillsammans. Dessutom framkommer det även tolkningar att den finländska skiljeförfarandelagens så kallade allmänna jävsgrund ”någon annan sådan omständighet som är ägnad att ge befogad anledning att betvivla skiljemannens opartiskhet eller oavhängighet” skulle ha samma men även ett bredare tillämpningsområde än den andra jävsgrunden ”om han hade varit jävig att behandla saken som domare”. På basis av jämförelsen av likheter och skillnader mellan jävsgrunderna enligt den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar har jag föreslagit som de lege ferenda argument att den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrunder skulle reformeras i enlighet med den norska skiljeförfarandelagens jävsgrund. Efter föreslagen reformation skulle den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrund motsvara det som internationellt sätt är erkänt. Vilket skulle möjliggöra att Finland och den finländska skiljeförfarandelagen överlag internationellt sätt skulle vara ett mer attraktivt alternativ att välja som säte för ett skiljeförfarande.

Rätten för journalister att skydda sina källor genom att vägra röja deras identiteter är en grundläggande förutsättning för att pressen ska kunna förverkliga sin uppgift som övervakare av maktutövningen i demokratiska samhällen. I lagberedningsarbetet har man länge erkänt behovet att skydda sekretessbelagd information i tvångsmedelsanvändning. Särskild husrannsakan infördes som en ny kategori av husrannsakan år 2014 för att detta ändamål, t.ex. för att säkerställa att skyddad information inte obehörigen blir tillgängligt för poliser som utför en husrannsakan. Genom högre krav och striktare regler om verkställandet av husrannsakningen är syftet även att säkerställa att information som omfattas av källskydd inte avslöjas för utomstående. Forskningsfrågan i denna avhandling är hur skyddas journalisters källskydd i husrannsakningar i Finland – är regleringen för särskild husrannsakan tillräcklig för att garantera källskyddets ställning i förhållande till brottsutredningens intressen? Med andra ord har relevanta processrättsliga rättsskyddsgarantier granskats och deras verkningar analyserats, dels i förhållande till källskydd, dels i förhållande till brottsutredningens intressen. För att besvara frågan och utreda rättsläget i den finska rättsordningen angående ämnet har en i huvudsak rättsdogmatisk analys företagits av relevanta lagar, förarbeten och rättslitteratur, samt av hur rättspraxis från HD och Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna (EMD) har format rättsläget. Enligt vedertagen uppfattning anses källskyddet utgöra en dimension av yttrandefriheten, som varit föremål för forskning också inom samhällsvetenskaperna. Tillsammans med frågeställningens samhälleliga kontaktyta har detta motiverat varför den rättsdogmatiska analysen har kompletterats av samhällsvetenskapliga inslag. I stora drag kan man säga att regleringen för tillfället verkar vara tillräckligt stark för att garantera källskyddets förverkligande och erbjuda skydd åt journalister och deras källor. Rättspraxis från EMD tyder på att källskydd prioriterats framom andra intressen i en majoritet av fallen där det behandlats, då endast ett tydligt undantag, som hade anknytning till utredningen av ett allvarligt terrorbrott, kunde urskiljas. Utvecklingslinjen där man konsekvent prioriterar källskyddet även i brottsutredningar är värdefull för demokratiska länders framtid, samtidigt som det vore av nytta för rättsläget att få gränsen preciserad. Trots att källskyddet i dagens läge har prioriterats väldigt långt framom andra intressen, kan man inte låta bedömningen bli automatisk så att källskyddet kategoriskt prioriteras – också brottsutredningens intressen är viktiga att beakta. Den omfattande reformen av tvångsmedels- och förundersökningslagstiftningen trädde i kraft år 2014 och kom i grevens tid efter att Finland fått flera fällande domar för bristfällig reglering från EMD. Reformen har förtydligat källskyddets ställning inom tvångsmedelsanvändning. Utöver att processen för särskild husrannsakan har stärkt källskyddets ställning, bidrog även införandet av möjligheten till efterhandskontroll av utförda husrannsakningar år 2011 till resultatet. Däremot har även en del brister noterats i den nuvarande regleringen: regleringen stöder sig på otaliga paragrafhänvisningar vilket leder till en komplicerad helhet, och lagens systematik och namnet på tvångsmedlet är ägnade att orsaka förvirring. Individens rättsskyddsmedel kunde ytterligare stärkas för att dessa skulle bli mer jämlika i förhållande till förundersökningsmyndigheten. Trots att bristerna inte utgör akuta hot mot källskyddets ställning, vore det ändå motiverat att åtgärda dem i framtida lagberedning för att garantera källskyddets ställning i tvångsmedelsanvändning även i framtiden, samt för att förtydliga regleringen.

Yritystoiminnan kansainvälistyessä myös konkurssit muuttuvat yhä kansainvälisemmiksi. Julkisoikeudelliset velkojat ottavat aktiivisesti osaa Suomessa käytävään konkurssimenettelyyn. Eurooppalaista konkurssia sääntelee Euroopan neuvoston asetus maksukyvyttömyysmenettelyistä (EY 1346/2000) sekä sen uudelleenlaadittu versio (EU 2015/848), joka tuli jäsenvaltioissa voimaan 25.6.2015. Uudelleenlaadittua maksukyvyttömyysasetusta sovelletaan maksukyvyttömyysmenettelyihin, jotka aloitetaan 26.6.2017 jälkeen. Tutkielmassa tarkastellaan julkisen saatavan velkojan asemaa eurooppalaisessa konkurssissa. Velkojan asemaa tarkastellaan suomalaisen konkurssipesän näkökulmasta eli tutkimuksen kohteena on Suomessa aloitettava konkurssimenettely, johon sovelletaan maksukyvyttömyysasetusta, ja johon ottaa osaa muista jäsenvaltioista saapuvia julkisoikeudellisia velkojia. Varsinaisena tutkimustehtävänä on selvittää, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia julkisoikeudelliselle velkojalle on asetettu suomalaisen konkurssimenettelyn eri vaiheissa. Sen lisäksi, että suomalaiseen konkurssiin osallistuva velkoja on tässä tutkielmassa institutionaalinen, on tämä myös kotimaisiin velkojiin nähden ulkomainen. Niinpä tutkielman tarkoituksena on myös selvittää, miten konkurssioikeudessa keskeisenä arvoperiaatteena tunnustettu velkojien yhdenvertaisuus eli tasa-arvoisuus toteutuu suomalaisessa konkurssimenettelyssä. Tutkielman tarkoituksena on esittää julkisen saatavan velkojan asemasta kokonaiskuva perinteisen oikeusdogmaattisen tutkimuksen menetelmin. Sen johdosta, että tutkielma käsittelee nimenomaan julkisen saatavan velkomista konkurssimenettelyssä, on luontevaa, että huomiota kiinnitetään maksukyvyttömyysasetuksen ohella perintädirektiiviin, joka mahdollistaa verojen ja muiden julkisten maksujen perimisen EU:n alueella myös jäsenvaltioiden rajat ylittävissä tilanteissa. Verohallinto perii virka-apuna suomalaisessa konkurssimenettelyssä vieraankin valtion veroja. Niinpä tutkielmassa pyritään selvittämään, miten hyvin EU:n jäsenvaltioiden rajat ylittävä verojen perintä konkurssiasioissa toteutuu käytännössä. Perintädirektiivin käytännön toimivuutta selvitetään pienimuotoisen haastattelututkimuksen avulla. Tutkimuksen tulos osoittaa, että velkojien yhdenvertaisuus toteutuu hyvin suomalaisessa konkurssimenettelyssä. Velkojien yhdenvertaisuutta edistämään on säädetty useita säännöksiä niin kansallisesti kuin ylikansallisestikin. Konkurssilaista on poistettu kaikki ulkomaisia velkojia syrjivät säännökset. Maksukyvyttömyysasetus pyrkii helpottamaan ulkomaisen velkojan osallistumista konkurssimenettelyyn suoran sääntelyn avulla. Uudelleenlaaditulla maksukyvyttömyysasetuksella pyritään helpottamaan velkojien osallistumista entisestään. Tämä tapahtuu muun muassa parantamalla velkojien tiedonsaantia, helpottamalla saatavien ilmoittamismenettelyä sekä vähentämällä menettelyyn osallistumisesta aiheutuvia kustannuksia. Haastattelututkimuksessa ilmeni, että perintädirektiivi ei toimi parhaimmalla mahdollisella tavalla, sillä jäsenvaltiot tulkitsevat direktiiviä eri tavalla. Osa jäsenvaltioista ei anna lainkaan virka-apua konkurssiasioihin liittyen.

Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.

Access to justice -rörelsen har medfört tanken att medborgarna skall ha en möjlighet att få sitt ärende behandlat i domstolen. Denna rättighet har fastställts i grundlagen och flera internationella konventioner. Bara för att medborgarna har rätt att få sitt ärende behandlat i domstolen, så betyder det inte nödvändigtvis att de i praktiken har en möjlighet till det. Access to justice innebär att medborgarna i praktiken skall ha en möjlighet att föra sitt ärende till domstolen. För tillfället är procesströskeln hög i Finland och de höga rättegångskostnaderna är ofta på tapeten. Om rättegångskostnaderna är större än det ekonomiska värdet på tvistemålet kan det vara olönsamt att behandla ärendet i domstolen, som ofta är fallet i små tvistemål. Avhandlingen behandlar hur procesströskeln för tillfället ser ut i Finland och om det finns ett behov av att sänka procesströskeln. Det finns flera sätt att sänka procesströskeln och en av dessa är en förenklad rättegångsprocess. Tanken bakom en förenklad rättegångsprocess är att göra processen tillräckligt enkel för parterna att föra sin egen talan med hjälp av vägledning från domstolen. Parterna brukar även ha en begränsad möjlighet att få ersättning för rättegångskostnader vid vinnandet av rättegången. Med att lämna bort advokaterna från processen kan man sänka på rättegångskostnaderna och därmed på procesströskeln. Norge och Danmark införde en förenklad rättegångsprocess på 2000-talet för att sänka procesströskeln i små tvistemål, medan andra länder har haft en förenklad rättegångsprocess betydligt längre. I avhandlingen behandlas den förenklade rättegångsprocessen i England och Wales, Sverige, Norge och Danmark. I avhandlingen behandlas regleringen gällande processen och hur processen har fungerat i praktiken. Syftet med avhandlingen är att forska om en förenklad rättegångsprocess kunde användas i Finland för att sänka procesströskeln.

Suomessa on viimeisten vuosien aikana ollut kaksi todella laajaa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausjoukkokannetta, joissa kantajat ovat vaatineet korvausta kartellien aiheuttamista vahingoista. Tapaukset tunnetaan nimillä asfaltti- ja puukartellikanteet ja ne ovat eräitä suurimmista riita-asioista, joita tuomioistuimissamme on koskaan käsitelty. Kartellit aiheuttavat yhteiskunnalle ja yksilöille valtavia kustannuksia, mutta niihin perustuvien vahingonkorvauskanteiden ajaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Tutkielmassani pyrin jäsentämään niihin liittyvää lainsäädäntöä sekä havainnollistamaan oikeustilaa mainittujen kartellitapausten avulla. Tutkielmani lukeutuu ensisijaisesti prosessioikeudelliseen tutkimukseen, jossa se edustaa access to justice ¬–tutkimussuuntausta, jonka kohde on oikeuden tosiasiallinen saatavuus. Kollektiivinen oikeussuoja on mielestäni keino, jolla oikeuden tosiasiallista saatavuutta pystyttäisiin parantamaan ja se on tutkielmassani keskiössä. Prosessioikeudellisen tutkimuksen lisäksi tutkielmani käsittelee myös luonnollisesti kilpailu- ja vahingonkorvausoikeutta soveltuvin osin. Tutkielmassani käsittelen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen riita-prosessiin liittyviä ominaispiirteitä sekä kollektiiviseen oikeuteen ja siinä erityisesti joukkokanteisiin liittyvää teoriaa ja lainoppia. Tuon tutkielmassani ilmi kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen liittyviä systeemisiä ongelmia kuten todistelussa olevat sisäänrakennetut vaikeudet. Lainopin ja teorian lisäksi olen kerännyt asfaltti- ja puukartellien oikeudenkäyntiaineistoa, jota analysoimalla olen pyrkinyt muun muassa vastaamaan kysymykseen: ”Miksi tapauksissa oli erilaiset lopputulemat?”. Lisäksi aineisto tuo tietynlaisen, law in action, näkökulman ja empiirisen kosketuspinnan tutkielmalleni. Tutkielmani osoittaa, että kollektiivisen oikeussuojan kehittämisen tarve yhteiskunnassamme on merkittävä ja nykyinen järjestelmämme ei pysty vastaamaan tämän päivän laajamittaisissa riita-asioissa oleviin haasteisiin tyydyttävällä tavalla. Lisäksi tutkielma tuo ilmi nimenomaisesti kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyviä ongelmia sekä kritisoi tietyiltä osin käräjäoikeuden ratkaisua puukartelliasiassa. Lopuksi, olen pyrkinyt esittämään ehdotuksia vallitsevan oikeustilan kehittämiseksi kuten esimerkiksi discovery instituution käyttöönottamisen ja ryhmäkanteen soveltamisalan laajennuksen.

Tutkielmassa tarkastellaan konkurssipesän julkisoikeudellista ympäristövastuuta ja sen vaikutuksia konkurssimenettelyssä. Aihe on ajankohtainen, sillä julkisuudessakin on käyty keskustelua tilanteista, joissa ympäristöongelmia on jo ilmennyt tai on vaarana ilmetä konkurssimenettelyn yhteydessä. Aiheen tarkastelussa yhdistyvät ympäristöoikeus, jonka säännösten perusteella julkisoikeudellinen ympäristövastuu muodostuu, sekä konkurssioikeus, joka sääntelee konkurssimenettelyn kulkua, saatavien luokittelua ja konkurssivelkojien asemaa. Tutkimuksen pääpaino on kansallisessa oikeudessa, mutta aiheen tarkastelun monipuolistamiseksi tutkielmassa tarkastellaan myös, miten konkurssipesän ympäristövastuusta on linjattu Ruotsissa. Julkisoikeudellisella ympäristövastuulla tarkoitetaan velvollisuutta ryhtyä tarpeellisiin toimiin ympäristön ennallistamiseksi eli lainvastaisen tilan poistamiseksi ympäristövahingon jäljiltä tai ympäristövahingon ennaltaehkäisemiseksi. Ensisijaisessa ympäristövastuussa on usein aiheuttamisperiaatteen mukaisesti toiminnanharjoittaja. Toissijainen tai rinnakkainen ympäristövastuu perustuu tyypillisesti hallintaan, ja toissijaista vastuuta on voitu myös rajoittaa vilpittömän mielen perusteella ja kohtuullisuusarvioinnilla. Lisäksi kunta on asetettu viimesijaiseen ympäristövastuuseen tärkeimpinä pidetyistä ympäristövelvoitteista. Ympäristöoikeudessa ei ole erikseen säädetty konkurssipesän julkisoikeudellisesta ympäristövastuusta. Oikeuskäytännössä on katsottu, että myös konkurssipesä on ympäristövastuussa, jos se täyttää vastuun syntymiselle laissa asetetut edellytykset. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että konkurssipesä on toiminnanharjoittajana ja haltijana ympäristövastuussa ainakin sen harjoittamasta toiminnasta aiheutuneista ympäristöongelmista. Lisäksi konkurssipesä on jätteen haltijana jätehuoltovastuussa silloinkin, kun jäte on syntynyt konkurssivelallisen toiminnasta. Muilta osin oikeustila on kuitenkin epäselvä. Epävarmuus johtuu erityisesti toiminnan, toiminnanharjoittajan ja haltijan käsitteiden tulkinnanvaraisuudesta sekä konkurssipesän ympäristövastuun seurauksista konkurssimenettelyssä. Ruotsissa, jossa konkurssipesän ympäristövastuuta on tarkasteltu laajemmin, on omaksuttu verrattain laaja konkurssipesän ympäristövastuu. Oikeuskäytännössä vakiintuneen linjauksen mukaan konkurssipesä voi olla ympäristövastuussa, kun se on jatkanut velallisen toimintaa ja myötävaikuttanut pilaantumiseen, tai kun se ei ole varsinaisesti jatkanut toimintaa, mutta pitää hallussaan jotain, mikä voi aiheuttaa pilaantumista ja konkurssipesällä on siihen määräämisoikeus. Konkurssipesän ympäristövastuun seuraukset konkurssimenettelyssä ovat yllättäviä erityisesti konkurssivelkojien ja saatavien luokittelun kannalta, sillä konkurssipesän ympäristövastuun myötä konkurssipesä voi olla massavelkaisessa vastuussa myös sellaisista ympäristöongelmista, jotka ovat aiheutuneet velallisen toiminnasta. Koska tällaisten saatavien oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssimenettelyn alkamista, ne luokiteltaisiin tyypillisesti konkurssisaatavaksi. Massavelan aseman myötä saatavien asema paranee muihin konkurssisaataviin nähden, mitä voidaan pitää ongelmallisena varsinkin velkojien yhdenvertaisuuden periaatteen kannalta. Siten ympäristöoikeuden ja konkurssimenettelyn välille muodostuu jännite. Jännitteen lähempi tarkastelu osoittaa, että konkurssipesän ympäristövastuulla on hyvin laaja yhteiskunnallinen merkitys esimerkiksi ympäristönsuojelun, kustannuksen oikeudenmukaisen kohdistumisen, konkurssivelkojien maksunsaantioikeuden ja yritysrahoituksen järjestymisen kannalta. Konkurssipesän ympäristövastuuta voidaan niin puoltaa kuin vastustaa usein eri perustein, joten vallitseva jännite ei ole poistettavissa pelkästään laintulkinnan ja punninnan avulla. Jännitteestä ja paikoitellen epäselvästä oikeustilasta johtuen tutkielmassa ehdotetaan oikeustilan selventämistä lain tasolla. Myös oikeusministeriö on asettanut työryhmän pohtimaan ympäristövastuiden asemaa konkurssissa, joten lainsäädäntömuutos on odotettavissa. Tutkielmassa ehdotetaan, että konkurssipesän ympäristövastuu olisi jatkossa verrattain suppea. Aiheuttamisperiaatteen mukaisesti konkurssipesä olisi massavelkaisessa vastuussa ympäristöongelmista silloin, kun ne johtuvat konkurssipesän omasta toiminnasta tai liittyvät kyseiseen toimintaan. Lisäksi konkurssipesä olisi rajatussa ympäristövastuussa äkillisistä ympäristöongelmista ja niiden ennaltaehkäisemisestä. Tällöin konkurssipesän tulisi ryhtyä toimenpiteisiin vähintään siinä laajuudessa, että ympäristöongelmasta ei voi aiheutua akuuttia vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Konkurssipesä ei olisi ympäristövastuussa muista velallisen toiminnasta aiheutuneista ympäristöongelmista, vaan niihin liittyvät saatavat olisivat tavallisia konkurssisaatavia. Konkurssipesän ympäristövastuu voi määräytyä kuitenkin myös tätä laajemmaksi tai suppeammaksi, sillä viime kädessä kyse on politiikasta ja arvojen välisestä punninnasta.

Perinteisen lainkäytön rinnalle on vuosien varrella kehittynyt sovitteluinstituutio joka vaikuttaa nykyisin miltei kaikilla oikeudenaloilla eikä konkurssioikeus ole jäänyt tästä kehityksestä. Takaisinsaantilaki sisältää oman nimenomaisen sovittelupykälän, minkä lisäksi myös konkurssilaista voidaan hakea tukea erilaisten konkurssiliitännäisten riitojen sovinnolliseen ratkaisemiseen. Takaisinsaantilain mahdollistama sovittelu on kuitenkin puhtaasti aineellisoikeudellista kohtuullistamista jolla pyritään poistamaan takaisinsaantivastaajalle kohtuuttomat seuraukset. Tässä työssä pyritään selvittämään, olisiko takaisinsaannin sovittelulle myös muita mahdollisia malleja kuin lainsäätäjän tuomioistuinperusteinen sovittelu. Työssä pyritään löytämään vastaus siihen, mitä sovittelu itseasiassa tarkoittaa konkurssitakaisinsaannin kontekstissa. Tätä tarkastellaan muun muassa lainsäädännön, oikeuskirjallisuuden ja – periaatteiden, sekä oikeuskäytännön kautta. Nykytilan kartoituksen jälkeen työssä pohditaan sovittelun edellytyksiä ja kannattavuutta takaisinsaantivastaajan ja velkojien näkökulmasta. Tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, kannattaako takaisinsaantiriidan sovittelu ja miten osapuolten tulisi valita juuri heille oikeanlainen menettely. Lisäksi takaisinsaantiriidan sovittelun edellytyksiä ja myös oikeutusta pohditaan konkurssioikeudellisten tavoitteiden näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on vastata kahteen kysymykseen: mitä eri mahdollisuuksia konkurssitakaisinsaannin sovittelulle on tällä hetkellä? ja tulisiko takaisinsaantiriitoja sovitella?

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä ovat kryptovaluuttojen ulosoton merkittävimmät haasteet. Tutkimuksessa kryptovaluutoilla tarkoitetaan lohkoketjuteknologiaan perustuvia virtuaalivaluuttoja. Kryptovaluuttojen perimmäinen ajatus on olla itsenäinen järjestelmä julkisen vallan tai muiden kolmansien tahojen ulottumattomissa. Niiden perusperiaate on ristiriidassa ulosoton kanssa, jonka tavoitteena on toteuttaa tehokas täytäntöönpano julkista valtaa käyttämällä. Tutkimuksessa pyritään myös antamaan ehdotuksia siitä, kuinka haasteisiin voitaisiin vastata. Tutkimusmetodit ovat lainoppi sekä oikeussosiologinen ja oikeuspoliittinen tutkimusmetodi. Työssä tutkitaan voimassaolevaa oikeutta, mutta aihetta lähestytään myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tutkimuksen lähteinä käytetään ulosotto-oikeudellista kotimaista kirjallisuutta. Kryptovaluuttojen osalta aineisto on pitkälti ulkomaista kirjallisuutta tai internet-lähteitä, sillä aihe on tuore eikä kotimaista kirjallisuutta ole vielä runsaasti. Tutkimus jakautuu kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa käsitellään kryptovaluuttoja, jotta niitä ja niiden toimintaa voidaan verrata suhteessa ulosottoon merkittävimpien haasteiden määrittämiseksi. Ensimmäisessä osiossa käsitellään myös kryptovaluuttoja koskevaa lainsäädäntöä. Toisessa osiossa käsitellään kryptovaluuttojen ulosottoa aikajärjestyksessä ulosoton kulkua seuraten. Tutkimuksen lopussa pohditaan ulosoton merkittävimpiä haasteita ja potentiaalisia tapoja vastata niihin. Tutkimuksen pohjalta päädytään siihen, että voimassa oleva lainsäädäntö ei täysin vastaa kryptovaluuttojen anonymiteettiin liittyvään ongelmaan. Erilaisia tapoja vastata tähän ongelmaan voisivat olla erilaisten teknisten keinojen hyödyntäminen tai lainsäädännön ulottaminen useampaan kryptovaluuttojen ja muun maailman välissä toimivaan palveluntarjoajaan. Keinojen määrittämistä vaikeuttaa kuitenkin tiedon puute tämänhetkisen lainsäädännön todellisesta tehokkuudesta ja kryptovaluuttoihin liittyvän teknologian tulevaisuuden kehityksestä. Tästä syytä kehitystä tulisi ensin tarkkailla tiiviisti ja vasta sitten, mikäli tarve vaatii, määrittää lisää keinoja kryptovaluuttojen sääntelemiseksi.