Browsing by study line "Handelsrätt"
Now showing items 61-80 of 188
-
Kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeudellisesta näkökulmasta (2021)Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaista kestävyysraportointisääntelyn tulisi olla, jotta se olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista. Sääntelystandardeina käytetään sääntelyn vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta. Tutkielmassa tarkastellaan muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskevaa direktiiviä (2014/95/EU) ja Euroopan komission keväällä 2021 antamaa ehdotusta direktiiviksi yritysten kestävyysraportoinnista (KOM(2021) 189 lopll.). Kestävyysraportoinnin tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan edistävän yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeudellisen tiedonantosääntelyn kanssa. Näkemystä tukee myös esitetty de lege lata -tulkinta. Kestävyysraportointisääntelyn tarkkarajainen tarkastelu osoittaa sen, että kestävyystietojen sääntely on arvopaperimarkkinaoikeudesta poikkeavaa. Sääntelyä leimaa ensinnäkin joustavuus, jonka arvioidaan heikentävän sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Euroopan komission direktiiviehdotuksessa esitetyn tarkkarajaisen ja pakottavan sääntelyn katsotaan kuitenkin edistävän kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta. Toisekseen julkistettavien kestävyystietojen sääntely eroaa arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä, minkä arvioidaan johtavan sääntelyn sivuvaikutuksiin, jotka heikentävät paitsi kestävyysraportointisääntelyn tarkoituksenmukaisuutta myös arvopaperimarkkinoiden toimintaedellytyksiä. Kestävyysraportointisääntelyssä sovellettava olennaisuuden käsite on laajempi kuin arvopaperimarkkinaoikeudessa, minkä arvioidaan lisäävän informaation määrää markkinoilla. Kestävyysraportointisääntely velvoittaa antamaan tulevaisuuteen suuntautuvia kestävyystietoja. Lainsäätäjä ei ole kuitenkaan edellyttänyt tietojen täsmällisyyttä, mikä kasvattaa riskiä harhaanjohtavasta tiedottamisesta. Tutkielmassa esitetään johtopäätös siitä, että kestävyysraportointisääntelyn yhdenmukaisuus arvopaperimarkkinaoikeuden kanssa parantaisi kustannustehokkuutta. Kestävyysraportointisääntelyn vaikuttavuuden katsotaan kuitenkin edellyttävän arvopaperimarkkinaoikeudellisesta tiedonantosääntelystä poikkeavaa tietojen täsmällisyyden ja olennaisuuden sääntelyä. Tältä osin kyseenalaistetaan se, onko arvopaperimarkkinoilla tapahtuva kestävyysraportointi tarkoituksenmukaisin keino edistää kestävyysriskien hallinnointia.
-
(2023)Yhtenäispatenttijärjestelmä on astumassa voimaan patenttioikeuden ollessa suuren haasteen edessä. 3D-tulostusteknologia, jonka johdosta patentoituja fyysisiä keksintöjä on mahdollista jakaa verkkoalustoilla digitaalisten CAD-tiedostojen muodossa, kehittyy ja yleistyy jatkuvasti. Tutkielmassa kartoitetaan yhtenäispatentinhaltijan edellytyksiä hakea kieltomääräystä CAD-tiedostoja välittävää verkkoalustaa vastaan ja selvitetään, millä tavalla EU-oikeudessa omaksuttu yleisen valvontavelvollisuuden kielto voi vaikuttaa mahdollisuuteen velvoittaa kieltomääräyksessä verkkoalustaa estämään myös uudet patentin loukkaukset. Tutkielmassa tunnistetaan kaksi keinoa kohdistaa kieltomääräys verkkoalustaan: verkkoalustan oma patentinloukkaus ja kolmannen patentinloukkaus verkkoalustaa käyttäen. Tutkielmassa katsotaan, että verkkoalusta ei voi itse loukata patenttia välittömästi jakaessaan keksintöä esittävää CAD-tiedostoa, joten tarkastelu rajoittuu alustan välilliseen patentinloukkaukseen. Kieltomääräyksen hakemiseen alustan oman loukkauksen perusteella liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä. Tutkielmassa puolletaan kantaa, jonka mukaan verkkoalustan oma välillinen patentinloukkaus voisi sääntelyn puitteissa olla mahdollinen, mutta sen osoittaminen olisi erittäin haastavaa. Säännöstä, joka mahdollistaa kieltomääräyksen hakemisen sellaista välittäjää vastaan, jonka palveluja kolmas käyttää patentinloukkauksessaan, ei ole tiettävästi vielä hyödynnetty patentin suojakeinona. Tämä aiheuttaa oikeustilaan epävarmuutta. EU-oikeudessa on kuitenkin säännöksen soveltamisessa omaksuttu varsin laaja tulkinta, mikä voi edesauttaa patentinhaltijan mahdollisuuksia saada kieltomääräys verkkoalustaa vastaan ja siten estää patentoidun keksinnön leviäminen verkossa. Yleisen valvontavelvollisuuden kiellon osalta havaitaan unionin tuomioistuimen tulkintalinjassa tapahtuneen viime vuosina muutos. Muutoksen seurauksena voidaan perustellusti katsoa, että yleisen valvontavelvollisuuden kielto ei enää ole esteenä sille, että kieltomääräyksiin sisällytetään velvoitteita estää jo poistettavaksi määrätyn tiedoston lataaminen alustalle uudelleen. Tämä linjamuutos tehostaa kieltomääräyksen patenttia suojaavaa vaikutusta ja voi lisätä kannattavuutta hakea kieltomääräystä verkkoalustaa vastaan siitä huolimatta, että kieltomääräyksen saamisen edellytykset ovat vielä oikeuskäytännön puuttuessa epävarmat. Kokoavasti todetaan, että yhtenäispatenttijärjestelmän sääntelykehys tarjoaa puitteet hakea kieltomääräystä verkkoalustaa vastaan. Jää kuitenkin yhdistetyn patenttituomioistuimen varmistettavaksi tulevassa oikeuskäytännössään, että nämä puitteet tarjoavat tosiasiallisen keinon oikeuksiin pääsemiseksi.
-
(2022)Tutkielmassa käsitellään patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan laajuutta ja sen perusteella syntyvää mahdollista kielto-oikeutta. Väliaikaisesta suojasta säännellään patenttilain 60 §:ssä ja 70 n §:ssä, jonka mukaan, jos joku sen jälkeen, kun hakemusasiakirjat ovat patenttilain mukaisella tavalla tulleet julkisiksi, käyttää ammattimaisesti hyväksi keksintöä, johon on haettu patenttia, on patentinloukkausta koskevia säännöksiä vastaavasti sovellettava, jos patentti sittemmin myönnetään. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, onko patentinhakijalla jo täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia ennen patentin myöntämistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, tulisiko patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan katsoa sisältävän kielto-oikeutta, eli tulisiko patenttihakemuksen julkaiseminen antaa keksijälle täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia jo ennen patentin myöntämistä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys on, millä edellytyksillä kielto pitäisi pystyä määräämään. Tutkielmassa esitetään tulkintasuositus de sententia ferenda. Patenttilain säännösten tulkinnan tulisi mahdollisimman hyvin olla yhteensopivia patenttijärjestelmän tarkoitusten kanssa, eikä turvaamistoimi-instituution tarkoitus toteudu, jos ei kieltoa voitaisi perustaa patenttihakemuksen tuottamaan väliaikaiseen suojaan. Lisäksi, jos kielto ei voitaisi myöntää väliaikaisen suojan perusteella, se voisi aiheuttaa peruuttamatonta haittaa patentinhaltijalle myös patentin myöntämisen jälkeiselle ajalla. Markkinarakenteiden muuttuessa patentinhaltijan oikeus voisi tyhjentyä täydellisesti. Tutkielmassa esitetään lisäksi ehdotuksia edellytyksistä, joiden perusteella kielto voitaisi määrätä patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan perusteella. Tutkielmassa päädytään esittämään, että kielto tulisi voida määrätä, jos hakija pystyy näyttämään, että patentti todennäköisesti tullaan myöntämään. Näyttökynnys olisi todennäköisesti kuitenkin korkea, koska kyseessä olisi aina etukäteisnautintatilanne.
-
Kohdeyhtiön hallituksen ja tarjouksentekijän väliset sopimusjärjestelyt julkisessa ostotarjouksessa. (2022)Tutkimus käsittelee osakkeenomistajien ja johdon välistä päämies-agenttisuhdetta sekä johdon roolia julkisessa ostotarjouksessa erityisesti yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti ostotarjousprosessissa laadittavia yhdistymissopimuksia, joilla tarkoitetaan kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän välisiä prosessisopimuksia, joissa osapuolet sopivat ostotarjoukseen liittyvistä menettelyistä. Suomen oikeusjärjestys ei sisällä laintasoisia säännöksiä, joissa edellytettäisiin yhdistymissopimusta, saati säänneltäisiin sen sisältöä, vaan yhdistymissopimusten ehtoja on arvioitava yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden perusteella. Potentiaalisen tarjouksentekijän kannalta keskeisimpiä yhdistymissopimuksen ehtoja ovat erilaiset määräykset, joiden avulla tarjouksentekijä pyrkii rajoittamaan kohdeyhtiön hallituksen toimintavapautta ja varmistamaan tarjouksensa onnistumisen. Nämä hallituksen toimintavapautta rajoittavat ehdot saattavat olla erityisen ongelmallisia johdon fidusiaaristen velvollisuuksien sekä yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta, joita johto on velvollinen noudattamaan sen kaikessa toiminnassa. Osakeyhtiölain 1:8:n mukainen velvollisuus edistää yhtiön etua merkitsee johdolle asetettua lojaliteettivelvollisuutta yhtiötä ja sen kaikkia osakkeenomistajia kohtaan. Osakkeenomistajien etujen kannalta olisikin erityisen tärkeää, että hallitus olisi vapaa reagoimaan ja toimimaan kaikissa olosuhteissa, eikä myöskään hallituksen solmimat yhdistymissopimukset saisi estää hallitusta toimimasta sen lakisääteisten velvoitteiden mukaisesti. Suomalaisessa ostotarjouskäytännössä tarjouksentekijä ja kohdeyhtiö tavanomaisesti kuitenkin laativat yhdistymissopimuksen, vaikka monet yhdistymissopimusten ehdot ovat jo sanamuodoltaan ongelmallisia yhtiöoikeudellisten periaatteiden kannalta. Rajoittavat sopimusehdot näyttävätkin vakiinnuttaneen asemansa yhdistymissopimusten vakioehtoina ilman, että niiden käytännön funktiota tai hyväksyttävyyttä olisi sen enempää kyseenalaistettu. Huomionarvoista on, että esimerkiksi Ruotsissa kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän väliset sopimusjärjestelyt ovat nimenomaisesti kiellettyjä. Onkin perusteltua pohtia sitä, tulisiko myös Suomen ostotarjoussääntelyä muuttaa niin, että kohdeyhtiön hallituksen ja potentiaalisen tarjouksentekijän väliset sopimusjärjestelyt kiellettäisiin?
-
(2021)Euroopan unionin piirissä on vireillä useita kestävän rahoituksen hankkeita, joiden tavoitteena on edistää siirtymää kestävään talousjärjestelmään. Tämän tutkielman aiheena ovat vihreät joukkovelkakirjalainat (green bond), jotka sijoittuvat kestävän rahoituksen piiristä ympäristöllisen kestävyyden alaan. Vihreät joukkovelkakirjalainat ovat velkasitoumuksia, joiden varat kohdistuvat vihreiden hankkeiden rahoittamiseen tai uudelleenrahoittamiseen. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen merkittävyyttä kestävän rahoituksen segmenttinä korostaa viime vuosina vahvasti kasvanut markkina. Vihreiden joukkovelkakirjalainojen markkinat ovat toistaiseksi kärsineet selvän vihreä-käsitteen puuttumisesta, mikä on altistanut sijoittajat viherpesulle. Vaikka liikkeeseenlaskijat ovat pyrkineet lujittamaan kestävyysväitteitään viittauksilla itsesääntelyperiaatteisiin ja -standardeihin, markkinoiden luotettavuuteen ja läpinäkyvyyteen liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan ole poistuneet. Tämän vuoksi EU:ssa on nähty tarpeelliseksi kytkeä vihreiden joukkovelkakirjalainojen vihreä-käsite yhtenäiseen kestävän taloudellisen toiminnan luokitusjärjestelmään, taksonomiaan. Tutkielmassa tarkastellaan vihreiden joukkovelkakirjalainojen sääntelyä erityisesti Euroopan komission valmistelussa olevan EU green bond -standardin valossa. Itsesääntelystä siirtyminen EU-tasoiseen lakiperusteiseen standardiin luo mielenkiintoisen asetelman tarkastella oikeudellisesti itse sääntelyinstrumenttia sekä sen vaikutuksia markkinatoimijoihin. Suuressa kuvassa tutkielman tutkimuskysymyksenä on selvittää, millainen sääntelyinstrumentti EU green bond -standardi on. Tutkielmassa havaitaan, että vaikka sääntelyinstrumentin kohde on EU:n arvopaperimarkkinaoikeudellisessa sääntelyssä uusi, ympäristöllisesti kestävän toiminnan rahoittaminen, noudattaa EU-standardi vakiintunutta arvopaperimarkkinaoikeuden sääntelytekniikkaa. EU green bond -standardi muodostaa ensimmäisen tason säädöksenä pääperiaatteet vihreille joukkovelkakirjalainoille, jotka täsmentyvät toisen tason sääntelyssä ennen kaikkea taksonomian vähimmäisedellytysten mukaisesti. Muutosta itsesääntelystä velvoitesääntelyyn pehmentää kuitenkin EU-standardin soveltamisen vapaaehtoisuus. Sääntelyn velvoittavuuden kasvattaminen on tutkimuksen havaintojen valossa suhteellisen legitiimiä, sillä sääntelyinstrumentti perustuu nykyiseen markkinakäytäntöön, minkä lisäksi etenkin rahoitusmarkkinatoimijat on otettu vahvasti mukaan sääntelyä valmisteleviin asiantuntijaryhmiin. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen EU green bond -standardin aineellisoikeudellisen sisällön tarkasteluun ja havaitaan standardin tavoitteiden kytkeytyvän perinteisiin arvopaperimarkkinaoikeudellisiin tavoiteasetteluihin: markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen sekä sijoittajansuojan turvaamiseen ja väärinkäytösten estämiseen. EU green bond -standardi rakentuu neljän perusosion varaan. Ensinnäkin standardi asettaa nykyistä selkeämmän vihreä-käsitteen rahoitettaville hankkeille. Toisekseen standardi pyrkii parantamaan vihreitä joukkovelkakirjalainoja koskevaa tiedonantoa asettamalla velvoitteen julkaista vihreiden joukkovelkakirjalainojen viitekehys ja implementoimalla markkinakäytännössä omaksutut raportointikäytänteet pakottavaksi osaksi standardia. Neljäntenä perusosiona standardilla implementoidaan lakisääteinen vihreisiin joukkovelkakirjalainoihin kohdistuva verifikaatiovaatimus. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan EU-standardin vaikutuksia markkinatoimijoihin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan, että standardin taloudelliset edut liikkeeseenlaskijoille eivät ole yksiselitteisiä. Sen sijaan standardin selvä taksonomiaan perustuva vihreä-käsite parantaa green bondeja koskevien kestävyysväitteiden oikeusvarmuutta, mikä on omiaan lisäämään vihreiden joukkovelkakirjalainojen kysyntää sijoittajien keskuudessa ja näin edistämään markkinan kasvua. Edelleen havaitaan, että EU-standardin lisäarvo ja vaikuttavuus perustuvat markkinoiden tehokkuuden vahvistamiseen kestävyystiedon laatua ja vertailukelpoisuutta parantamalla. Standardin vahvuutena voidaan pitää sen kytkeytymistä julkisen vallan hyväksymiin ympäristö- ja ilmastotavoitteisiin, jotka edelleen linkittyvät Pariisin sopimukseen ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin.
-
(2023)Julkisen vallan investointimahdollisuudet eivät yksinään riitä ilmastokriisin ratkaisemisemiseksi, vaan ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii myös paljon yksityistä rahoitusta. Jotta valtiot voivat saavuttaa ylikansallisesti sovitut ilmastotavoitteet nykyisessä markkinaympäristössä, nähdään kestävään kehitykseen kannustava ja vihreää siirtymää edistävä vihreä rahoitus välttämättömänä. Maailmanlaajuisesti markkinoilla on kuitenkin puutteelliset ja heikosti toimivat kannustimet ratkaista ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat, eivätkä tätä helpota myöskään taantumaennusteet. Yhtenä keinona puutteellisten ja liian heikosti toimivien kannustimien ratkaisemiseen on rahoitusjärjestelmän vakauden tavoittelun rinnalla kannustimien tarjoaminen vihreän rahoituksen edistämiseksi. Tutkielmassa selvitetään miten rahoitus ohjaa yrityksiä kohti ympäristöllistä kestävyyttä – rahoitussektorilla tiedostetaan olevan tärkeä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa vihreän ja kestävän rahoituksen edistämisen ja saavuttamisen kautta. Tutkielman tavoitteet ovat kaksiosaiset: yhtäältä siinä systematisoidaan nykytilaa ja toisaalta tarkastellaan pakottavan lainsäädännön tarvetta. Tutkielman nykytilan selvittäminen toteutetaan tarkastelemalla sääntelyä ylhäältä alas: Pariisin sopimus ja Agenda 2030 -toimintaohjelma toimivat viitekehyksenä, joiden tavoitteisiin pohjaten Euroopan unionissa on annettu komission tiedonantoja, joilla puolestaan edistetään vihreää ja kestävää rahoitusta erilaisten toimien ja lainsäädäntöhankkeiden kautta. Nykyisen sääntelyn tarkastelun kautta havaitaan, että rahoitusmarkkinoilla on jo pidempään tuotettu erilaisia vihreää ja kestävää rahoitusta edistävää sääntelyä ja sijoitustuotteita. Vihreän ja kestävän rahoituksen sääntely on kuitenkin lähihistoriassa lisääntynyt runsaasti. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin viime vuosina julkaisemia ja toteuttamia erilaisia lainsäädäntöhankkeita, pohditaan niiden merkitystä markkinoiden parantamisen näkökulmasta sekä tarkastellaan niiden linkittymistä toisiinsa. Tarkastelulla luodaan kokonaiskuvaa vihreän rahoituksen sääntelystä. On huomattava, etteivät kaikki Euroopan unionin vihreän rahoituksen hankkeet ole tätä kirjoittaessa vielä voimassa. Suunta sääntelyssä on kuitenkin kohti pakottavampaa. Tutkielmassa havaitaan lisäksi, että markkinoilla on vihreään ja kestävään rahoitukseen liittyviä markkinahäiriöitä, joita on pyritty korjaamaan itsesääntelyllä. Tarkastelu osoittaa, etteivät nämä keinot ole olleet riittäviä, ja kovalle eli pakottavalle sääntelylle on tarvetta. Sääntelyn keinojen ja tarpeen tarkastelussa havaitaan myös, että markkinoilla ovat yleistyneet paitsi Pariisin sopimukseen perustuvat kansalliset ilmasto-oikeudenkäynnit, myös pankkien ja yritysten haastaminen oikeuteen muun muassa fossiilisten polttoaineiden rahoittamisesta sekä epäonnistuneesta ilmastoriskien hallinnasta. Suunnan vihreän rahoituksen saralla voidaan katsoa olevan oikea, vaikka tällä hetkellä sääntely ei olekaan riittävällä tasolla.
-
(2021)Teknologiset standardit ovat etenkin telekommunikaatioalalla yleisiä. Standardinasettamisorganisaation johdolla asetetun standardin hyödyntäminen vaatii standardiessentiaalipatentein (SEP) suojatun teknologian implementointia. SEP-haltijat ovat sitoutuneet lisensioimaan essentiaalipatenttinsa reiluin, kohtuullisin ja syrjimättömin (fair, reasonable and non-discriminatory, FRAND) ehdoin. SEP-haltijan vaatiman lisensiointihinnan ollessa liian korkea se voi FRAND-sitoumuksen lisäksi olla myös SEUT 102(a) artiklan mukaisesti kohtuuton ja täten määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten SEUT 102(a) artiklan mukainen kohtuuton ylihinnoittelu soveltuu SEP-lisensiointiin. Tutkielman alussa FRAND-järjestelmää ja todetaan, että FRAND ei tarkoita mitään tiettyä ehtojoukkoa, vaan se asettaa hyväksyttävän käyttäytymisen rajat, joiden sisällä SEP-haltijat ovat vapaita toimimaan. FRAND-järjestelmän esittelyn jälkeen tarkastellaan määräävää markkina-asemaa yleisellä tasolla ja esitellään määräävän markkina-aseman arvioinnin neljä keskeistä elementtiä: 1) relevanttien markkinoiden määrittely, 2) markkinaosuuksien tarkastelu, 3) muiden mahdollisten määräävän markkina-aseman olemassaolon puolesta puhuvien yrityksen (tai yritysten) merkittävää markkinavoimaa selittävien tekijöiden tarkastelu sekä 4) mahdollisten määräävän markkina-aseman olemassaoloa vastaan puhuvien – niin sanottujen markkinavoimaa tasapainottavien – tekijöiden tarkastelu. Määräävän markkina-aseman väärinkäytön yleisestä tarkastelusta syvennytään kohtuuttomaan ylihinnoittelun tutkimiseen. Jaksossa esitellään, kuinka United Brands-tapauksen price-cost-testi on ensisijainen kohtuuttoman ylihinnoittelun arviointikeino, mutta huonosti soveltuva patenttilisensiointiin. Patenttilisensioinnin hinnan kohtuuttomuuden arvioimiseen soveltuu paremmin jaksossa esiteltävät Euroopan komission ja unionin tuomiois-tuimen ratkaisukäytännössä kehittyneet vertailuanalyysin eri muodot. Lopuksi tarkastellaan, miten kohtuuton ylihinnoittelu määräävän markkina-aseman väärinkäytön muoto-na soveltuu SEP-lisensiointiin. Jaksossa esitetään, kuinka kohtuuttomuuden arvioinnissa vertailuanalyysilla voidaan osoittaa vaaditun SEP-rojaltin kohtuuttomuus. Tutkielmassa tunnistetaan neljä oikeuskäytännössä kehittynyttä vertailuanalyysin muotoa, jotka soveltuvat SEP-lisensioinnin kohtuuttomuuden arvioimiseen: 1) rojaltihinnan vertaaminen kilpailijoiden hintoihin, 2) hinnan vertaaminen kilpailijoiden hintoihin muilla maantieteellisillä markkinoilla, 3) eri lisenssinottajille SEP-haltijan tarjoamien hintojen vertaaminen ja 4) hintojen vertaaminen ajallisessa ulottuvuudessa. Lopuksi todetaan, ettei kilpailuoikeudessa yleisimmin käytetty seuraamusmuoto, seuraamusmaksu, sovellu yksinään SEP-lisensioinnin kohtuuttoman ylihinnoittelun torjumiseen ja sen tueksi esitetään seuraamismuodoksi patenttiportfolion pakkolisensiointia.
-
(2023)Erillisyhtiöperiaatteen mukaisesti yhtiötä kohdellaan verotuksessa itsenäisenä tulosyksikkönä ja verovelvollisena riippumatta siitä, kuuluuko yhtiö taloudellisen kokonaisuuden muodostavaan konserniin. Liiketoiminnan harjoittaminen konsernissa voi siksi johtaa ankarampaan kokonaisverorasitukseen kuin silloin, kun samaa liiketoimintaa harjoitetaan yhtenä yhtiönä. Verotuksen neutraliteettitavoitteen ja verovelvollisten yhdenvertaisuuden vuoksi yhtiön kuuluminen konserniin on huomioitava verotuksessa siten, että yhtiöillä on mahdollisuus vapaaseen organisoitumismalliin ilman verotuksellista kustannusta tai muuta haittaa. Suomessa erillisyhtiöperiaatteesta johtuvaan konsernin verotukselliseen epäedullisuuteen on reagoitu konserniavustuksesta verotuksessa annetulla lailla (825/1986, KonsAvL). Konserniavustuksella tarkoitetaan muuna kuin pääomansijoituksena suoritettua avustusta, jota ei elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968) mukaan saa vähentää tulosta. Konserniavustuksen tuloksentasausvaikutus perustuu siihen, että verotuksessa varojensiirto on antajalleen vähennyskelpoista menoa ja saajalleen veronalaista tuloa. Konserniavustusjärjestelmän hyödyntäminen on tarkoin rajattu, ja KonsAvL:n soveltamisalaan kuuluvat ainoastaan sellaiset konsernit, joissa emoyhteisö suoraan tai välillisesti omistaa vähintään yhdeksän kymmenesosaa tytäryhteisön osakepääomasta tai osuuksista. Mikäli KonsAvL:n soveltamisedellytykset täyttyvät, voidaan konserniavustus antaa emo- ja tytäryhteisön välillä kumpaankin suuntaan sekä tytäryhteisöltä emoyhteisön toiselle tytäryhteisölle. Konserniavustus on voimakkaan kirjanpitosidonnainen vero-oikeudellinen mekanismi, jonka yhteisöoikeudellisiin edellytyksiin ei ole otettu kantaa säännöstasolla. Taloudelliselta luonteeltaan emoyhteisöltä tytäryhteisölle annettu konserniavustus sisältää vastikkeettoman pääomasijoituksen piirteitä. Muunsuuntainen konserniavustus rinnastuu käytännössä osingonjakoon. Konserniavustuksen vähennyskelpoisuuden edellytyksenä on, että avustus kirjataan tulosvaikutteisena eränä antajan ja saajan kirjanpitoon. Edelleen KonsAvL vaatii, että varojensiirto on vastikkeeton. Tutkielmassa keskeisenä teemana on konserniavustuksen tulosvaikutteisuuden ja vastikkeettomuuden aiheuttama problematiikka osakeyhtiö- ja kirjanpito-oikeudessa. Muutospaineita konserniavustusjärjestelmään kohdistuu erityisesti kansainvälisten tilinpäätösstandardien sekä osakeyhtiölain (624/2006) varojenjakoa ja varojen käyttöä koskevien säännösten näkökulmasta. Konserniavustusjärjestelmä voitaisiin korvata pelkästään verotuksen tasolla toteutettavalla tuloksentasauksella ilman varojensiirtoa. Nykyiset kirjanpidolliset ja yhteisöoikeudelliset ristiriitatilanteet eliminoituisivat. Konserniavustusjärjestelmän etuna on kuitenkin sen tarjoama mahdollisuus ketterään, nopeaan ja verotehokkaaseen varojensiirtoon konsernin sisällä.
-
(2021)Digitaalinen rahoitus ja digitaaliset rahoitusmarkkinat ovat kehittyneet viime vuosien aikana merkittävää vauhtia. Digitaalinen rahoitus on tuonut mukanaan lohkoketjuteknologiaan perustuvat kryptomarkkinat ja kryptovarat. Kryptovarat ovat uusia ja vieraita instrumentteja markkinoilla, mutta koska niillä on paljon käyttömahdollisuuksia ja potentiaalia, ja koska ne ovat kasvattaneet merkitystään globaalisti lähivuosina, ovat ne hyvin ajankohtainen ja tärkeä tutkimusaihe myös oikeustieteellisestä näkökulmasta. Tämän tutkielman aiheena on kolikkoannit eli ICOt modernina rahoituskeinona ja näissä liikkeeseen laskettujen kryp-tovarojen, tarkemmin kryptotokeneiden oikeudellisen luonteen määrittely. ICO:jen ja kryptovarojen ympärillä liikkuu vielä hyvin paljon epäselvyyttä, ja lainsäädäntö on laahannut valitettavan jäljessä tässä digitaalisen rahoituksen kehityssuunnassa. Sääntelyyn liittyy paljon haasteita kryptovaroihin liittyvien epätietoisuuden sekä niiden luonteen monipuolisuuden johdosta, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja näiden kanssa toimimiselle olisi tärkeä kehittää, jotta niiden turvallista käyttöä saataisiin varmistettua ja lisättyä markkinoilla. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle digitalisaatiosta ja digitaalisesta rahoituksesta, sillä nämä luovat pohjan ja taustaymmärryksen itse tutkimuskysymykselle. Digitaalisessa rahoituksessa ja tähän liittyvissä kysmyksissä hyödynnetään EU:n digitaaliseen rahoitukseen liittyviä suunnitelmia, sillä nämä antavat hyviä suuntaviivoja eri valtioiden ja viranomaisten suhtautumisesta kryptomarkkinoihin. Kansainväliset eroavaisuudet kryptomarkkinoilla ovat suuria, ja tämä hankaloittaa kryptomarkkinoiden kehitystä. Tutkielmassa vertaillaan eri valtioiden suhtautumista kryptomark-kinoihin ja sitä, miten eri valtiot sääntelevät ICO:ja ja miten ne suhtautuvat kryptotokeneihin. Tässä arvioinnissa keskeistä on arvopaperimarkkinaoikeudellinen näkökulma. Tutkielmassa edetään kryptomarkkinoiden vertailun ja käsittelyn jälkeen suomalaiseen yhteisöoikeuskontekstiin ja lähdetään tutkimaan sitä, minkälaisista oikeudellisista instrumenteista kryptotokeneissa mahdollisesti on kyse, ja miten nämä kryptotokenit sopeutuisivat perinteisten yritysmuotojen olemassa olevien rahoitusinstrumenttien rinnalle. Alkuun käsitellään yritysten, pääasiallisesti osakeyhtiöiden, perinteistä pääomarakennetta ja rahoitusinstumentteihin liittyvään toimivaltaan ja kirjanpitoon liittyviä kysymyksiä. Näistä teemoista saamme suuntaviivoja kryptotokeneiden oikeudellisen luonteen määrittelylle, sillä näistä ei ole olemassa vielä erillissääntelyä, josta saisimme vastauksia näihin kysymyksiin. Koska yhteisöoikeudellista tai kirjanpito-oikeudellista sääntelyä kryptotokeneiden luonteesta ei ole vielä olemassa, on näiden tokeneiden oikeudellista luonnetta arvioitava niiden ominaisuuksien perusteella. Arvioitavana on kolme erilaista kryptotokenin muotoa, sijoitusmuotoiset, hyödykesidonnaiset sekä maksuvälinemuotoiset tokenit. Kaikilla näillä on erilaisia ominaisuuksia, eikä niitä voida lukea automaattisesti saman pääomakategorian alle. Sijoitusmuotoiset tokenit muistuttavat eniten perinteisiä arvopapereita, joilla käydään kauppaa markkinoilla, joten näiden oikeudellisen luonteen määrittely tuottaa mielenkiintoisimmat kysymykset juuri niiden sisällön ja osakkeiden kaltaisten ominai-suuksiensa vuoksi. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan, että kryptotokenit edustavat lähtökohtaisesti vieraan pääoman ehtoisia instrumentteja, mutta ne voivat sisältää oman pääoman ehtoisten instrumenttien kaltaisia ominaisuuksia, jolloin niitä voidaan arvioida välipääomarahoituksen näkökulmasta. Selkeitä johtopäätöksiä kryptotokeneiden oikeudellisesta luonteesta emme kuitenkaan voi vielä tehdä, sillä moni asia kryptomarkkinoilla on vielä erittäin epäselvää.
-
(2021)Ylivelkaantumista pyritään ehkäisemään muun muassa kuluttajaluottojen hintaa sääntelemällä. Voimassa oleva kansallinen hintasääntely perustuu luotosta perittävää korkoa rajoittavaan korkokattoon ja muiden luottokustannusten enimmäismäärän osoittavaan kulukattoon. Näiden rajojen soveltaminen edellyttää selvyyttä siitä, mitä luoton korolla ja muilla luottokustannuksilla tarkoitetaan. Osa kuluttajaluottoja koskevasta sääntelystä perustuu Euroopan unionin lainsäädäntöön. Esimerkiksi kansallisessa hintasääntelyssä käytetyt käsitteet on yhdenmukaistettu koko unionin alueella. Tutkielman taustalla on ajatus siitä, että EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden erot ovat merkityksellisiä hintasääntelyyn liittyvien käsitteiden tulkinnassa ja aiheuttavat jännitettä, joka täytyy jollakin tavalla purkaa. Erityisesti erot sääntelyn tavoitteissa ja käsitteiden tehtävissä voivat vaikuttaa olennaisella tavalla siihen, miten kansallisen hintasääntelyn soveltamisala määräytyy. Tutkielman selvitetään, millaisia luottokustannusten käsitteeseen liittyviä jännitteitä EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välillä on ja miten ne vaikuttavat käsitteen tulkintaan. Kysymykseen vastataan kuluttajaluottoja koskevaa kansallista ja EU-lainsäädäntöä tulkitsemalla. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten hintasääntelyn kannalta olennaisia käsitteitä käytetään EU-oikeudessa ja mikä niiden tehtävä EU-oikeudessa on. Tavoitteena on lainopillista metodia hyödyntäen löytää ja tarvittaessa kehittää juridisesti relevantteja työkaluja hintasääntelyn soveltamiseen. Tutkielman pääasiallisia tuloksia on ensinnäkin se, että jännite EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välillä on todellinen. Kansallisen hintasääntelyn soveltaminen edellyttää siihen liittyvien käsitteiden tulkitsemista EU-oikeuden lähtökohdista ja sille ominaista argumentaatiota käyttäen. Luottokustannusten käsitteellä ei ole itsenäistä kansallista sisältöä, vaan käsitteen sisältö määräytyy EU-oikeudellisen luoton kokonaiskustannusten käsitteen perusteella. Tilanne on sama luoton koron käsitteen kohdalla. Tällä käsitteellä on kuitenkin kansallisessa ja EU-oikeudessa niin erilaiset tehtävät, ettei se täysin luontevasti sovellu hintasääntelyssä käytettäväksi. Olennaisena johtopäätöksenä voi esittää myös sen, että luottokustannusten kannalta olennainen lisäpalvelun käsite kattaa vain sellaiset palvelut, jotka ovat luottosopimukseen nähden ylimääräisiä tai sitä täydentäviä. Lisäpalvelu ei itsessään vaikuta luottosopimuksen ehtoihin, ja niinpä sellainen seikka, josta on määrättävä luottosopimuksessa, ei voi olla lisäpalvelua koskevan sopimuksen kohteena.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan luonnonmukaisen tuotannon ja luomutuotteiden oikeudellisia vaatimuksia kuluttajan perspektiivistä. Näkökulmia on neljä: luomutuotannon tavoitteet ja periaatteet, tuotantovaatimukset, markkinointi ja valvonta. Keskeisenä apukäsitteenä on EU:n luomulainsäädännön korostama kuluttajan luottamuksen suojaaminen. Suurin huomio kohdistetaan EU:n nykyiseen ja tulevaan luomuasetukseen 834/2007 ja 2018/848. Pääpaino on niin sanotuissa minimivaatimuksissa, eikä luomuasetuksen vaatimuksia ylittäviä vapaaehtoisia järjestelmiä käsitellä. Tuotantosääntöjen taustalla vaikuttavat tietyt tavoitteet ja periaatteet, jotka muodostavat selkärangan koko sääntelylle. Luomuasetusten kontekstissa nämä keskittyvät erityisesti kolmen teeman ympärille: (1) ympäristönsuojelun ja eläinten tarpeiden huomioon ottamiseen; (2) korkealaatuisten tuotteiden markkinoille tuottamiseen; ja (3) kuluttajien tarpeisiin vastaamiseen ja näiden luottamuksen suojelemiseen. On kuluttajan luottamuksen kannalta ratkaisevaa, että luomuasetus kykenee käytännössä toteuttamaan julkilausumiaan tavoitteita. Siksi tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia tavoitteita luomulainsäädännöllä on, ja kuinka hyvin se on tosiasiassa kyennyt vastaamaan niihin. Kuluttajan tulee voida luottaa siihen, että tuote on sellainen, kuin on luvattu. Luomutuotteen ostaessaan kuluttaja ostaa lopputuotteen lisäksi myös lupauksen tuotantotavasta. Tuotantovaatimukset muotoutuvat käytännössä kokonaan EU:n asetusten kautta. Samassa yhteydessä tarkastellaan myös kolmansien maiden kanssa käytävää kauppaa. Lukuisat poikkeukset ja tuontituotteiden erilainen kohtelu muodostavat tältä osin suurimmat kysymykset kuluttajan luottamuksen kannalta. Markkinoinnissakin toimijoiden tulee noudattaa luomuasetuksen normeja, eikä kuluttajalle saa muodostua harhaanjohtavaa kuvaa tuotteesta. Markkinointia koskevat vaatimukset ovat kuluttajaoikeuden perinteisiä suojakeinoja. Markkinoinnin kannalta oleellista sääntelyä löytyy myös muualta elintarvikelainsäädännöstä. Harhaanjohtavat ympäristöväittämät ovat tällä hetkellä markkinoinnin kannalta kenties suurimpia ongelmakohtia. Valvonta on viimesijainen keino varmistaa, että luonnonmukaisen tuotannon sääntöjä on noudatettu. Valvontaa käsitellään lähinnä luomuasetusten näkökulmasta, mutta myös sen käytännön toteutumista Suomessa ja laajemmin EU:n alueella käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan luomuun liittyviä huijauksia ja sitä, kuinka niitä pyritään ehkäisemään. Tutkielmassa havaitaan, että uutta luomuasetusta luodessa on tiedostettu edeltävän asetuksen keskeiset ongelmakohdat ja niihin pyritään myös vastaamaan. Kuluttajan luottamusta ja asemaa parantaisi muun muassa kuluttajatiedotuksen kohentaminen sekä epämääräisten tavoitteiden ja käsitteiden selkeämpi määritteleminen.
-
(2021)Levytyssopimus on artistin ja levy-yhtiön välinen sopimus, jonka ytimessä on artistille kuuluvien esittävän taiteilijan lähioikeuksien siirtäminen levy-yhtiölle. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien luovutuksesta ei ole juurikaan sääntelyä eikä oikeuskäytäntöä, minkä vuoksi nykyisellään luovutuksen ehdot ovat jääneet alan käytännön varaan. Alan käytäntö muodostuu pitkälti levy-yhtiön päättämistä sopimusehdoista, koska levytyssopimukset sisältävät usein vakioehtoja ja aloittelevat artistit ovat yleensä levy-yhtiötä heikommassa neuvotteluasemassa. Tässä lainopillisessa tutkimuksessa selvitetään, millaiset levytyssopimusten ehdot voivat olla kohtuuttomia, millä keinoilla kohtuullisuus pyritään turvaamaan ja mitä sääntelyä tulevaisuudessa tarvittaisiin, jotta levytyssopimuskäytäntö olisi kohtuullinen kummallekin sopijapuolelle. Tutkimuksessa tarkastellaan myös studiomuusikon työsopimusta ja selvitetään, voisiko työsuhteen elementeistä löytyä tukea levytyssopimusta koskevaan sääntelyyn. Levytyssopimusten kohtuuttomuus johtuu yleensä sopijapuolten välisestä epätasapainosta. Kohtuuttomuus liittyy usein rojaltiehtoihin, luovutuksen kestoon ja velvollisuuteen tehdä levy-yhtiön kanssa muitakin alan sopimuksia. Lisäksi levytyssopimuksen ehdot voivat ajan myötä muuttua kohtuuttomiksi, jos esimerkiksi sopimus koskee vielä syntymättömiä oikeuksia ja käyttömuotoja tai jos levy-yhtiö ei hyödynnä sille luovutettuja oikeuksia. Nykyään levytyssopimuksen kohtuullisuutta edistävät vain yksittäiset tekijänoikeuslain säännökset, tekijänoikeusluovutusten suppean tulkinnan periaate sekä laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Näistä ei ole merkittävää hyötyä artistille. Keskeisimmäksi kohtuullisuusmekanismiksi jää näin ollen tekijänoikeuslain 29 §:n sovittelusäännös, jota voi pitää oikeustoimilain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä täsmentävänä säännöksenä. Tekijänoikeuslain 29 § tuli voimaan vuonna 2015 ja sen tavoitteena oli edistää tekijänoikeusalan sopimuskulttuurin kehitystä kohtuullisempaan suuntaan. Säännöstä on kuitenkin sovellettu erittäin vähän eikä sillä ole ollut sopimuskäytäntöä edistävää vaikutusta, minkä vuoksi tarvitaan tekijänoikeussopimuksia koskevaa yleistä ja pakottavaa lainsäädäntöä. Levytyssopimusta koskevaa sääntelyä voisi kehittää studiomuusikon työsopimuksesta mallia ottaen. Työntekijän heikompi asema on työsopimuslaissa rakenteellisesti tunnustettu, ja samankaltaista tunnustusta tarvitsisi myös tekijän ja esittävän taiteilijan heikompi asema. Saksan tekijänoikeuslakiin sisältyy tällaista tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita suojaavaa sääntelyä, josta voisi ottaa Suomessakin mallia. Hetki sääntelyn laatimiselle on käsillä, koska DSM-direktiivin implementointi on käynnissä. Direktiiviin sisältyy useita tekijänoikeussopimuksia koskevia artikloja, jotka tulisi implementoida direktiivin tavoitteita noudattaen, jotta tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asema saisi tehokasta suojaa. Tämän tutkimuksen perusteella käytännöllisin keino sääntelyn toteuttamiseksi olisi tekijänoikeuslakiin kirjattu velvollisuus osapuolten edustajien välisiin kollektiivisiin neuvotteluihin. Tässä mallia voisi ottaa siitä, miten studiomuusikko saa työsuhteessaan tukea työehtosopimuksesta, jossa lähioikeuden luovutuksen raameista on sovittu. Levytyssopimuksen osapuolten edustajat voisivat neuvotella sopimuspohjasta tai yleisemmistä neuvottelu- ja sopimuskäytänteistä. Tällä tavoin kullakin alalla voitaisiin luoda kumpaakin osapuolta miellyttävä hyvä sopimustapa, jossa heijastuisi myös heikomman sopijapuolen näkökulma.
-
(2020)Suhtautuminen tekijänoikeudella suojatun materiaalin hyödyntämiseen on suunniteltu etupäässä niin sanottua lineaarista taloutta ajatellen. Kiertotaloudessa myös tavaroiden kierrättäjillä, uusiokäyttäjillä ja korjaajilla voi olla yksittäiseen teoskappaleeseen kohdistuvia intressejä. Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden toiminnan mahdollistavien sulautettujen järjestelmien laiteohjelmistot katsotaan teoskynnyksen ylittyessä tekijänoikeudella suojattaviksi kohteiksi. Kun korjaaminen merkitsee teoskappaleen muuttamista, lukeutuu se lähtökohtaisesti tietokoneohjelman tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuksiin. Kysymys laitteiden korjattavuudesta on siten relevantti myös muiden kuin teollisoikeuksien kannalta. Loppukäyttäjän lisenssisopimus (End User License Agreement, EULA) on muun muassa kuluttajille suunnattu ohjelmistolisenssityyppi, joka määrittää oikeudenhaltijan ja ohjelman käyttäjän välistä oikeussuhdetta. Tutkielman kohteena ovat loppukäyttäjän lisenssisopimuksen ehdot, joissa kielletään valtuuttamattoman tahon suorittama laitteen korjaaminen. Tutkielmassa selvitetään, onko tietokoneohjelmia toiminnassaan hyödyntävien laitteiden muuttamisen ja korjaamisen poissuljenta EULA:lla mahdollista voimassa olevan tekijänoikeusdoktriinin valossa, ja onko tällaisella EULA:n ehdolla valtuuttamattoman korjaajan (kolmannen) toimintaa rajoittava vaikutus. Tekijänoikeuslain 25 j §:n mukaan tietokoneohjelmaan voidaan yksinoikeuden estämättä tehdä teknisesti tarpeellisia muutoksia. Tästä käyttäjän oikeudesta voidaan kuitenkin sopia toisin. Sopimusrikkomusta ei kuitenkaan arvioida tekijänoikeuden loukkauksena. EULA:n ja kolmannen suhdetta tarkastellaan tutkielmassa sopimuksen oikeusvaikutusten rajautumista koskevan opin (privity of contract) sekä niin sanotun sopimusrikkomukseen myötävaikuttamisen kautta. Viimeksi mainitun tarkoituksena on arvioida sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 1.1 §:n sovellettavuutta valtuuttamattoman korjaajan toimintaan silloin, kun laiteohjelmiston muuttamista on rajoitettu lisenssisopimuksessa. EULA:n liittyminen osaksi laitteen kaupan ehtoja voidaan usein haastaa siksi, ettei kuluttajalla tyypillisesti ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta tutustua lisenssiehtoihin ennen laitteen ostamista. Korjausta rajoittavan ehdon kolmatta sitova vaikutus ei voi tulla kyseeseen ainakaan silloin, kun tämän perusteena ei ole pätevää sopimusta. Tekijänoikeuden väärinkäyttöä koskeva oppi olisi tutkielman valossa sisällöltään raukeamiskonstruktiota sopivampi ratkaisemaan tietokoneohjelmien muuttamiseen liittyviä kiistoja. Toistaiseksi opin asema Euroopassa on jäsentymätön. Heikkoja signaaleita yhdysvaltalaisperäisten käsitteiden kulkeutumisesta myös unionin tekijänoikeuteen on kuitenkin paikannettavissa.
-
(2022)Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiön varojen käyttöä ohjaavia universaaleja ja yleisiä osakeyhtiöoikeudellisia periaatteita tilanteessa, jossa yhtiö on velkavivutetun yritysoston kohteena. Osakeyhtiölain systematiikan mukaan yhtiön varojen käytön on oltava yhtiön edun mukaista ja toi-melle on oltava hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste. Tällä hetkellä Suomen osakeyhtiölain 13 luvun 10 pykälässä säädetään yhtiön omien osakkeiden hankinnan rahoituskiellosta. Kiellon mukaan Yhtiö ei saa antaa rahalainaa, varoja tai vakuutta käy-tettäväksi siihen tarkoitukseen, että ulkopuolinen voi hankkia yhtiön tai sen emoyhtiön osakkeita. Kielto on ehdoton ja sen rikkominen on tulkittava yhtiön johdon kelpoisuuden ylitykseksi osakeyhtiö-lain 6 luvun 28 pykälän tarkoittamalla tavalla. Oikeustoimi ei tällöin sido yhtiötä. Yhtiöltä osakeyhtiö-lain säännösten vastaisesti saadut varat tai vakuus on palautettava. Jos toimesta on syntynyt vahin-koa esimerkiksi yhtiön velkojille, toimesta päättäneet voivat olla henkilökohtaisessa vahingonkor-vausvastuussa aiheutuneesta vahingosta tietyin edellytyksin. Kiellon olemassaolo perustuu Euroopan unionin kodifioidun yhtiöoikeusdirektiivin 64 artiklaan, joka sallii kiellon rajaamisen vain julkisia osakeyhtiöitä koskevaksi. Kieltoa on lisäksi laimennettu vuonna 2008 tehdyllä muutoksella, joka sallii rahoitusavun antamisen tiettyjen edellytysten täyttyessä tilan-teessa, jossa kiellon suojatarkoitusta ei loukata. Suomen osalta rajausta ei ole implementoitu ja kielto koskee kaikessa ehdottomuudessaan sekä yksityisiä että julkisia osakeyhtiöitä. Koska yleiset varojen käyttöä ohjaavat periaatteet on todettu toimiviksi muun muassa lähipiirilainojen sallittavuutta arvioitaessa, on vaikea löytää järkeviä perusteluita nimenomaisen ja ehdottoman ra-hoituskiellon olemassaololle. Kiellon voidaan perustellusti väittää rajoittavan yhtiön toimintaa tarpeet-tomasti tilanteessa, jossa säännöksen suojatarkoitusta ei loukata.
-
(2022)Osakeyhtiölain 18 luku sisältää säännökset osakeyhtiön vähemmistöosakkeiden lunastamisesta määräysvallan keskittyessä yli 90 prosenttisesti enemmistöosakkeenomistajalle. Määräysvallan keskittyminen voi johtaa osakeyhtiössä osakkeenomistajien välisten intressiristiriitojen kärjistymiseen. Yhtiön toiminnan kannalta epäoptimaalisen tilanteen ratkaisuna sekä enemmistö- että vähemmistöosakkeenomistajalla on oikeus vaatia, että enemmistöosakkeenomistaja lunastaa kohdeyhtiön jäljellä olevat vähemmistöosakkeet käyvästä hinnasta. Mikäli osapuolet eivät pääse lunastushinnasta tai lunastusoikeuden olemassaolosta yksimielisyyteen, on asia annettava välimiesten ratkaistavaksi erityisessä legaalisessa välimiesmenettelyssä suoraan osakeyhtiölain nojalla. Osakeyhtiölain 18 luvun mukainen välimiesmenettely eroaa oleellisesti sekä yleisestä tuomioistuinmenettelystä että tavallisesta sopimukseen perustuvasta välimiesmenettelystä. Keskeisiä eroja ovat muun muassa vähemmistöosakkeenomistajien etua valvovan uskotun miehen osallisuus prosessissa, muutoksenhakusäännökset sekä legaalisen välimiesmenettelyn kustannusrakenne ja kustannusvastuusäännökset. Legaalisessa välimiesmenettelyssä aiheutuu yleiseen tuomioistuinmenettelyyn verrattuna ylimääräisiä kustannuksia, jotka voivat toisinaan olla asian taloudelliseen intressiin suhteutettuna huomattavia. Tutkielmassa luodaan lainopillinen katsaus voimassa olevaan osakeyhtiölain 18 luvun lunastussääntelyyn sekä avataan sääntelyn taustalla vaikuttavaa teoreettista viitekehystä. Sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan erityisesti pienosakeyhtiöiden kannalta kiinnittämällä huomiota sekä käytännöllisiin ongelmiin että teoreettiseen johdonmukaisuuteen. Tutkielmassa havaitaan voimassa olevan sääntelyn olevan osin epätarkoituksenmukaista järjestelmän kustannusrakenteen sekä kustannusvastuusäännösten luomien insentiivien takia. Ratkaisuksi havaittuihin ongelmiin ehdotetaan forumsäännöksen tahdonvaltaisuuden lisäämistä ja uskotun miehen toimivallan laajentamista.
-
(2022)Koronaviruspandemian vaikutukset ovat näkyneet niin kuluttajien kuin elinkeinonharjoittajien arjessa. Erityinen vaikutus pandemialla on ollut lentomatkustamiseen. Lähtökohta sopimusoikeudessa on sopimusten sitovuuden periaate ja lentoyhtiön sekä matkanjärjestäjän tulee täyttää sopimuksen mukaiset velvollisuutensa myös koronaviruspandemian kaltaisissa erityisissä oloissa. Lentoyhtiötä koskevassa ylivarausasetuksessa (EY) 261/2004 ja Montrealin yleissopimuksessa sekä matkanjärjestäjää koskevassa matkapakettilaissa poikkeukselliset olosuhteet vapauttavat kuitenkin elinkeinonharjoittajan suoritushäiriöstä seuraavasta korvausvastuusta. Tutkielmassa selvitetään ja vertaillaan lentoyhtiön ja matkanjärjestäjän velvollisuuksien sisältöä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Lentoyhtiötä koskeva sääntely on monikerroksista ja lainsäädäntö on osittain päällekkäistä myös matkapakettilain kanssa. Matkustajan suoja rakentuu pitkälti samoihin oikeuksiin ja suoja on päällisin puolin samantasoista. Koronaviruspandemian aiheuttamien olosuhteiden vaikutus elinkeinonharjoittajan suoritukseen sekä näin ollen vastuusta vapautumiseen vaikuttaa kuitenkin lainsäädännöissä ja eri tilanteissa eri tavalla. Merkittävimpinä eroina voidaan todeta, että lentoyhtiötä koskeva lainsäädäntö antaa matkustajalle mahdollisuuden pitää sopimuksen voimassa valitsemalla suoritushäiriötilanteessa uudelleenreitityksen, kun taas matkapakettilaki näyttää tarjoavan matkustajalle paremman suojan paluukuljetuksen viivästyessä. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan poikkeuksellisten olosuhteiden määritelmää – ja erityisesti osapuolilta vaadittavia toimenpiteitä – pandemian jatkuessa ja olosuhteiden ollessa osapuolten tiedossa sopimusta tehtäessä. Näkökohdat siitä, voidaanko elinkeinonharjoittajan koronaviruspandemian jatkuessa edellyttää ottavan jatkuneet olosuhteet huomioon ja varautua mahdolliseen suoritushäiriöön näyttää vastuuvapausperusteiden samanlaisuudesta huolimatta koskevan lähinnä lentoyhtiötä. Lentoyhtiön varautuminen on huomioitu jo aikaisemmassa oikeuskäytännössä ja lentoyhtiön voidaan edellyttää taloudellisesti siedettävillä toimenpiteillä varautumaan olosuhteisiin ja niiden vaikutukseen, jotta lentojen peruutukset ja viivästyksen saataisiin vältettyä. Matkanjärjestäjää varautumisedellytykset eivät koske lainsäädännön sanamuodon perusteella arvioituna. Matkapaketti on molempien osapuolten aina peruttavissa ilman korvausvastuuta, jos matkakohteen olosuhteet ovat sopimuksen tekohetkestä muuttuneet siten, että matkaa ei voi toteuttaa sovitulla tavalla eli matkustajien turvallisuutta vaarantamatta. Kuitenkin erityisesti matkustajan peruutusoikeus saattaa riippua peruutuksen ajankohdasta ja erityisesti matkustajan etukäteisarvioon nojaavien perustelujen hyväksyttävyydestä.
-
(2022)Tekijänoikeuslain 1 §:n mukaisesti tekijänoikeudella voi tulla suojatuksi joko kirjallinen tai taiteellinen teos. Saman pykälän 2 momentti ulottaa kirjallisen teoksen suojan koskemaan esimerkiksi tietokoneohjelmia. Lain 49.2 § puolestaan tarjoaa tietokannalle tietokantadirektiiviin (96/9/EY) perustuvaa lähioikeudellista investoinnin suojaa. Tekijänoikeuden onkin katsottu laajentuneen ohi sen alkuperäisen suojafunktion: suojan piiriin kuuluvat nykyään melko kattavasti teollisuuden tuotokset, joiden alkuperä ei ole taiteellinen ja luova toiminta, jossa perinteisen tekijänoikeuden juuret ovat olleet. 1960-luvulla alkaneen laajentumiskehityksen myötä uusia suojakohteita on lisätty lainsäädäntöön avoimilla ja teknologianeutraaleilla normeilla. Tämän myötä tekijänoikeudesta on kehittynyt yhä abstraktimpi suojamuoto. Tekijänoikeudessa korostuu yhteiskunnan ja tekijän intressien välinen punninta, joka konkretisoituu kysymyksenä siitä, kuinka laajasti tekijä voi saada muut poissulkevan määräämisvallan luomistyönsä taloudelliseen hyödyntämiseen. Nykyään myös kysymys tiedon roolista itsenäisenä vastikkeellisen hyödyntämisoikeuden kohteena ajankohtaistuu yhä useammin. Olennainen kysymys on, miten yritysten liiketoiminnalle arvokasta tietoa voidaan suojata aineettomana varallisuutena erityisesti tekijänoikeuden yleisten oppien valossa. Tiedon luonne aineettomana oikeutena on nimittäin varsin haastava: se voi olla mahdollinen suojakohde mutta myös public domainiin olennaisesti kuuluva tieteen, taiteen ja innovaatiotoiminnan rakennuspalikka. Toisaalta luottamuksellisia yritystietoja on kansainvälisesti suojattu TRIPS-sopimuksen 39 artiklan mukaisesti liikesalaisuuksina. Liikesalaisuuslainsäädäntö täydentää tekijänoikeuslainsäädäntöä esimerkiksi sellaisten innovaatioiden osalta, jotka liittyvät tekijänoikeussuojan ulkopuolelle jäävän tiedon luomiseen. Liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) perusteluissa onkin todettu, että liikesalaisuudet suojaavat monenlaista taitotietoa ja liiketoimintatietoa joko täydentäen teollis- ja tekijänoikeuksia tai niiden vaihtoehtona. Suojamuotojen päällekkäisyyksistä ei ole aiemmin juuri kirjoitettu. Päällekkäisyyksiä tutkimalla suojamuotoja voidaan kuitenkin räätälöidä vastaamaan tasapainoisemmin tavoitteitaan laajentamatta niitä liikaa. Tämä on tärkeää, sillä suojamuotojen päällekkäisyyksillä voi olla kahdenlaisia vaikutuksia. Yhtäältä ne voivat johtaa tarpeettomiin ylisuojaamistilanteisiin, mikäli kummankin suojamuodon perimmäistä funktiota ei ole yleisten oppien tasolla tunnistettu. Toisaalta suojamuotojen voi katsoa luovan erityyppisiä kannustimia erityisesti innovaatiotoimintaan. Tässä pääasiallisesti lainopillisessa ja oikeusteoreettisessa tutkimuksessa selvitetäänkin niin tekijänoikeus- kuin lähioikeussuojan perimmäistä funktiota ja suhdetta semanttisen tiedon suojaamiseen. Aihetta konkretisoidaan tietokoneohjelman tekijänoikeussuojaan ja tietokannan lähioikeussuojaan perehtymällä. Lisäksi tarkastellaan liikesalaisuussuojan merkittävyyttä tekijänoikeussuojan vaihtoehtona ja täydentäjänä samalla selvittäen, miten tekijänoikeus reagoi tiedon määrän ja merkityksen kasvuun sekä mikä liikesalaisuuden asema tässä reagoinnissa on.
-
(2021)Tutkielma tarkastelee todistelutarkoituksessa laadittuja lohkoketjupohjaisia sähköisiä todisteita ja erityisesti niiden hyödynnettävyyttä tavaramerkkien tosiasiallisen käytön osoittamisessa. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan lohkoketjuteknologiaa ja sähköisiä todisteita koskevia peruslähtökohtia. Näiden sisäistäminen avaa teknologian ja oikeuden välisen vuoropuhelun, jonka hahmottaminen nähdään tutkielmassa keskeisenä. Jotta oikeudellisen menettelyn osapuolilla olisi kuitenkin intressi turvautua sähköisiin todisteisiin, on heidän voitava luottaa siihen, että esimerkiksi myös lohkoketjupohjaisille todisteille annetaan johdonmukaisesti todistusarvoa ja että tällaiset todisteet voivat siten aidosti vaikuttaa menettelyn lopputulokseen. Tutkielmassa tarkastellaankin lohkoketjupohjaisten todisteiden hyväksyttävyyttä ja laillisuutta. Tutkielmassa päädytään perustellusti johtopäätökseen, että markkinatoimijat eivät voi täysimääräisesti luottaa lohkoketjupohjaisiin todisteisiin oikeuksiin pääsyssä. Tämä siitä huolimatta, että Euroopan neuvoston mukaan sähköisiä todisteita ei tulisi syrjiä muun tyyppisiin todisteisiin nähden: kaikki tekniikat, jotka mahdollistavat informaatiosisällön aitouden, tarkkuuden ja eheyden toteamisen, olisi oltava hyväksyttäviä. Tutkielman toisen esikysymyksen osalta tarkastellaan tavaramerkin tosiasiallista käyttöä oikeusilmiönä. Tällöin keskeistä on myös eräiden menettelyllisten seikkojen arvioiminen. Se, miten ja millä tavalla tavaramerkin tosiasiallinen käyttö konkreettisesti nimittäin osoitetaan, on myös toimitettavien todistusten näkökulmasta keskeistä. Tarkastelulla suljetaan pois etenkin prosessuaalisia esteitä ja arvioidaan lohkoketjutodisteisiin liittyviä tarkoituksenmukaisuusnäkökohtia näissä menettelyissä. Tutkielman varsinaista tutkimuskysymystä koskevassa kappaleessa arvioidaan sitä, miten lohkoketjupohjaiset todisteet voivat näyttäytyä hyödyllisenä tavaramerkin tosiasiallisen käytön osoittamisessa. Lohkoketjuteknologian mahdollistaman muuttumattomuuden merkitystä korostetaan: teknologia itsessään varmistaa, että todisteet pysyvät muuttumattomana ja väärentämättömänä aina oikeudelliseen menettelyyn asti. Tutkielmassa argumentoidaan, että lohkoketjutodisteita tulisi kohdella edellytysten täyttyessä eräänlaisesti itseään todentavina. Tutkielmassa alleviivataan myös aikaleimaominaisuuden merkitystä, joka tavaramerkin käyttöön liittyen saattaa auttaa toimitetun käyttönäytön kytkemistä tiettyyn ajalliseen hetkeen. Tutkielmassa keskeinen havainto onkin, että lohkoketjuteknologian ominaispiirteiden vuoksi lainsoveltaja voisi mahdollisesti kohdistaa harkintaansa suoremmin tallennetun datan (eli käyttönäytön) informaatiosisällön analysointiin eli käytännössä tuomari tai muun viranomainen voisi ryhtyä ratkaisemaan käsillä olevan jutun aineellisoikeudellista kysymystä. Lainsoveltajan ei tarvitsisi käyttää aikaa, ja mahdollisten teknisten asiantuntijoiden muodossa ylimääräisiä resursseja, sähköisen todisteen tuottaneen tietojenkäsittelyprosessin alkuperäisyyden ja eheyden arvioimiseen. Tutkielman lopussa tarkastellaan vaihtoehtoja lohkoketjupohjaisten todisteiden laajemmalle käyttöönotolle eurooppalaisesta näkökulmasta. Lainsoveltajien kouluttamisen lisäksi keskeinen merkitys tulee todennäköisesti olemaan erilaisten sertifikaattien, standardien ja lainsäädäntömuutosten – esimerkiksi koskien eIDAS-asetusta – hyväksymisellä, jotka tekisivät lohkoketjuun tallennettujen todisteiden hyväksyttävyydestä ja arvioinnista yhdenmukaisempaa.
-
(2024)Yhteiskunnassa tapahtuva taloudellinen toiminta on yleensä järjestetty toimimaan tiettyjen sääntöjen puitteissa. Taloudelliseen toimintaan keskeisesti liittyvä säännelty yritysmuoto on osakeyhtiö, joka oli vuonna 2023 Suomen yleisin yritysmuoto. Osakeyhtiön avulla voidaan järjestää ja harjoittaa yritystoimintaa. Se soveltuu niin pienten kuin myös suurten yritysten harjoittamaan yritystoimintaan. Suomessa osakeyhtiöitä sääntelee osakeyhtiölaki. Osakeyhtiölain 1 luku sisältää keskeisiä periaatteita, joiden varaan laki rakentuu. Näitä periaatteita ovat muun muassa osakeyhtiön toiminnan tarkoitus, yhdenvertaisuus ja johdon tehtävä, jonka mukaan yhtiön johdon on huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua. Voimassa oleva osakeyhtiölaki perustuu osakkeenomistajakeskeisyydelle. Tutkielman tutkimuskysymyksenä on tarkastella lojaliteettivelvollisuuksia osakeyhtiön eri sidosryhmien näkökulmasta sekä selvittää niiden suhdetta yhtiön etuun ja toiminnan tarkoitukseen. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan, miten yhtiön etu määritellään ja miten se liittyy yhtiön toiminnan tarkoitukseen. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan yhtiön johdon lojaliteettivelvollisuutta ja sen sääntelyperustaa. Tutkielmassa tarkastellaan myös, mikä on osakkeenomistajien lojaliteettivelvollisuus ja voidaanko lojaliteettivelvollisuuksia ylipäätänsä tunnistaa. Tutkielman viimeisessä osiossa tarkastellaan velkojien mahdollisia lojaliteettivelvollisuuksia ja tämän jälkeen kiteytetään johtopäätökset. Tutkielman ulkopuolelle on rajattu kysymykset yhtiön johdon vastuusta sekä osakassopimukset. Tutkimus on osakeyhtiöoikeudellinen ja siinä on käytetty metodina oikeusdogmatiikkaa, jossa tarkastellaan voimassa olevaa lakia ja sen tulkintaa. Tutkielmassa tunnistetaan yhtiön johdon lakiin perustuva velvollisuus edistää yhtiön etua, jonka todetaan lähtökohtaisesti palautuvan viimekädessä kaikkien osakkeenomistajien etuun. Osakkeenomistajien kohdalla samankaltaista suoraan lakiin perustuvaa lojaliteettivelvollisuutta ei tunnisteta. Tästä huolimatta osakkeenomistajilla voidaan tietyissä tilanteissa nähdä lojaliteettivelvollisuuksia muistuttavia velvollisuuksia, joita voidaan perustella usein eri tavoin, kuten laintulkinnalla. Lojaliteettivelvollisuus voi koskea erityisesti määräävässä asemassa olevaa osakkeenomistajaa. Tutkielmassa tunnistetaan myös rajattuja tilanteita, joissa myös velkojilla voitaisiin nähdä lojaliteettivelvollisuuden kaltaisia velvollisuuksia.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan lunastuslauseketta yhtiön omistajapiirin kontrolloimisen mahdollistavana työkaluna. Osakeyhtiölaki mahdollistaa osakkeen vapaan vaihdannan lähtökohdasta poikkeamisen yhtiöjärjestykseen otettavalla lunastuslausekkeella. Osakkeiden vaihdantaa on myös mahdollista rajoittaa osakkeenomistajien väliseen osakassopimukseen sisällytettävällä lunastuslausekkeella. Osakkeiden lunastusmekanismia omistajapiirin kontrolloimiseksi tarkastellaan kokonaisuutena pyrkien systematisoimaan tapoja, jolla lunastusmekanismista saadaan samanaikaisesti mahdollisimman tehokas sekä osapuolia mahdollisimman yhdenvertaisesti kohteleva. Tutkielmassa tarkastellaan yhtiöjärjestyksen määräysten ja osakassopimuksen ehtojen yhdessä osakeyhtiölain säännösten ja osakeyhtiöoikeuden periaatteiden kanssa muodostavaa normien verkostoa, jotka yhdessä sääntelevät ja ohjaavat osakeyhtiön toimintaa. Osakassopimuksen ehtoihin otettava lunastuslause muotoillaan vakiintuneesti niin sanotun etuostolausekkeen muotoon. Keskeisenä eroavaisuutena osakassopimuksen ehtoihin perustuvalla etuostolausekkeella ja yhtiöjärjestyksen lunastuslausekkeella on etuostolausekkeelta puuttuva yhtiöoikeudellinen sitovuusvaikutus. Lisäksi etuostolausekkeella pyritään estämään osakkeiden siirtyminen kolmannelle, kun taas yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke mahdollistaa osakkeiden lunastamisen niiden siirronsaajalta. Toisin sanoen yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke ei estä osakkeiden siirtämistä, toisin kuin etuostolauseke, vaan mahdollistaa niiden jälkikäteisen lunastamisen. Tutkielmassa keskeiseksi teemaksi yhtiöjärjestyksen määräyksiin perustuvan lunastuslausekkeen osalta nousee osakkeesta maksettavan lunastushinnan määrittäminen ja siihen liittyvät erilaiset osakkeen arvonmääritystavat. Tutkielmassa esitettyjen näkökulmien pohjalta keskeisenä johtopäätöksenä voidaan esittää, että osakkeen vapaata luovutettavuutta voidaan nykyisen oikeustilan valossa rajoittaa varsin tehokkaasti yhtiön omistajapiirin kontrolloimiseksi. On kuitenkin huomioitava, että osakeyhtiölakiin olisi tarkoituksenmukaista sisällyttää mallisäännös lunastuslausekkeesta, johon voitaisiin turvautua tilanteissa, joissa yhtiöjärjestykseen ei ole otettu tarkempia määräyksiä lunastusoikeuden sisällöstä, mutta lunastusoikeudesta voidaan kuitenkin katsoa sovitun. Tämä samanaikaisesti edesauttaisi sekä osakkeiden lunastamista että yhtiöstä irtautumista mahdollisimman ennakoitavasti ja kohtuullisin ehdoin kaikkien osapuolten kannalta.
Now showing items 61-80 of 188