Browsing by Title

Neuvoston puitepäätökseen eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä (EAW-puitepäätös) ei sisällytetty mainintaa siitä, mitä viranomaisia on puitepäätöksen soveltamisalalla pidettävä sellaisina oikeusviranomaisina, joilla on toimivalta antaa tai täytäntöönpanna eurooppalainen pidätysmääräys. Tämä johti jäsenvaltioissa erilaisiin eurooppalaista pidätysmääräystä koskeviin menettelyllisiin ratkaisuihin. Tutkielman tavoitteena on selvittää EUT:n oikeusviranomaisen käsitettä koskevan oikeuskäytännön perusteella, mitä edellytyksiä jäsenvaltioiden kansallisille viranomaisille asetetaan, jotta ne voidaan lukea EAW-puitepäätöksen 6 artiklassa tarkoitetun oikeusviranomaisen käsitteen alaan ja millainen merkitys luovuttamisjärjestelmän perustumisella juuri oikeusviranomaisten väliselle yhteistyölle unionissa on. Oikeusviranomaisen käsitteen määrittelyssä merkityksellistä on oikeusviranomaisen osallistuminen rikoslainkäyttöön ja sen riippumattomuus täytäntöönpanovallasta. EUT:n oikeuskäytännössä syyttäjäviranomaisen riippumattomuuden arviointi poikkeaa EUT:n tuomioistuinten riippumattomuutta koskevasta oikeuskäytännöstä. EUT on todennut, että eurooppalaista pidätysmääräystä koskevassa järjestelmässä henkilölle taattavia menettelyllisiä oikeuksia ja perusoikeuksia suojellaan kahdella tasolla, ensimmäisellä tasolla annettaessa kansallisen pidätysmääräyksen kaltainen oikeudellinen päätös ja toisella tasolla annettaessa eurooppalainen pidätysmääräys. Koska eurooppalaisella pidätysmääräyksellä puututaan sen kohteena olevan henkilön perusoikeuskirjan 6 artiklan vapautta koskevaan perusoikeuteen, pidätysmääräyksen kohteena olevan henkilön oikeuksien turvaamisen kannalta on välttämätöntä, että pidätysmääräyksen antamisedellytyksiä ja oikeasuhteisuutta koskevan harkinnan suorittaa nimenomaan oikeusviranomainen. Mikäli eurooppalaisen pidätysmääräyksen on antanut jokin muu oikeusviranomainen kuin tuomioistuin, kyseisessä jäsenvaltiossa on oltava käytössä sellainen oikeussuojakeino tuomioistuimessa, joka täyttää kaikki perusoikeuskirjan 47 artiklan tehokkaaseen oikeussuojaan liittyvät vaatimukset. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen tehokas soveltaminen edellyttää jäsenvaltioiden välistä keskinäistä luottamusta. EUT:n oikeusviranomaisen käsitettä määrittelevä oikeuskäytäntö on pyrkinyt vahvistamaan tätä luottamusta. Oikeuskäytäntö kuitenkin velvoittaa eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastaavan oikeusviranomaisen arvioimaan muun muassa pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen riippumattomuutta ja pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa käytettävissä olevien tehokkaiden oikeussuojakeinojen olemassaoloa. Tällaisen kehityksen on argumentoitu myös heikentävän jäsenvaltioiden välistä keskinäistä luottamusta.

Henkilöiden vapaa liikkuvuus on yksi neljästä Euroopan unionin (EU) perusvapaudesta ja myös unionin perusoikeuskirjassa unionin kansalaisille turvattu perusoikeus. Lainsäädännössä on alusta asti säädetty myös sellaisten perheenjäsenten oikeudesta liikkua unionikansalaisen mukana, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia. Heidän oikeutensa ovat olleet – ja ovat pitkälti edelleen - unionikansalaisten oikeuksista johdettuja, eivätkä itsenäisiä maahantulo- ja oleskeluoikeuksia. Ne on turvattu perheenjäsenille, jotta unionikansalaisilla olisi mahdollisuus tosiasiallisesti käyttää tehokkaasti oikeuttaan vapaaseen liikkumiseen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus oli ensin lähinnä keino sisämarkkinoiden luomiseksi, mutta vähitellen EU-lainsäädäntö on laajentunut kattamaan myös muiden kuin taloudellisesti aktiivisten kansalaisten liikkumisoikeudet. Unionikansalaisten yleinen liikkumis- ja oleskeluoikeus tunnustettiin myös perussopimusten tasolla Maastrichtin sopimuksella. Perussopimus- ja lainsäädäntömuutosten lisäksi Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön katsotaan vaikuttaneen merkittävästi oikeuksien kehittymiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, keiden unionikansalaisten perheenyhdistämistä unionioikeudessa suojataan, keitä perheenjäseniä se koskee ja millä edellytyksillä. Työ keskittyy liikkumis- ja oleskeluoikeuksien henkilölliseen soveltamisalaan, sillä tämän kysymyksen osalta unionin primäärioikeuden tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Työssä selvitetään, missä määrin vapaata liikkuvuutta koskevien perussopimusmääräysten sekä unionin kansalaisuutta ja perusoikeuksia koskevan unionin primäärioikeuden tulkinta tuomioistuimessa on vaikuttanut oikeuksien kehittymiseen. Oikeuskäytännön osalta on ensinnäkin ollut merkityksellistä, että EUT on tunnustanut perussopimuksissa turvatun yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden välittömän oikeusvaikutuksen. Toiseksi on ollut olennaista, että EUT on pitänyt mahdollisena vedota perheenyhdistämistä koskevissa asioissa perussopimusmääräyksiin, vaikka niissä ei määrätä perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeuksista. Kolmanneksi EUT on korostanut vapaaseen liikkuvuuteen liittyvien säännösten laajaa tulkintaa. Unionin kansalaisuuden käyttöönoton voidaan yhdessä yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden kanssa vaikuttaneen tiukentuneeseen kontrolliin vapaan liikkuvuuden rajoitusten arvioinnissa. Lisäksi tuomioistuin on uusimmissa tuomioissaan antanut kansalaisuutta koskevalle perussopimusmääräykselle aivan uutta itsenäistä merkitystä perheenyhdistämistä koskevissa asioissa. Perheenyhdistämistä koskevat tapaukset vapaan liikkuvuuden alalla konkretisoivat hyvin, mitä ongelmia saattaa liittyä siihen, että unionin perusoikeuksia sovelletaan ainoastaan unionioikeuden asiallisella soveltamisalalla. EUT:n oikeuskäytännön perusteella on vaikea saada tarkkaa kuvaa siitä, mikä painoarvo perusoikeusnäkökohdilla, erityisesti perhe-elämän suojaa ja usein myös lasten oikeuksia koskien, on tuomioihin ollut. Tämä johtuu pitkälti siitä, että perhe-elämän suojaamisen tärkeyttä on tuomioissa korostettu unionikansalaisten vapaan liikkuvuuden esteiden poistamiseksi. Yleisesti kuitenkin arvioidaan, että EUT on useissa tapauksissa tulkinnut perheenyhdistämistä koskevissa tapauksissa tilanteen kuuluvan vapaan liikkuvuuden oikeuden soveltamisalaan juuri siksi, että perhe-elämän suoja pystyttäisiin turvaamaan.

Tämä tutkielma on oikeushistoriallinen katsaus Euroopan unionin kilpailuoikeuden varhaisvaiheista. Tarkemmin ottaen tutkielman tarkoituksena on arvioida sitä, miten amerikkalainen sääntely vaikutti EU:n kilpailuoikeuden syntyyn 1950-luvulla. Ilmiötä tarkastellaan oikeushistorian ja oikeusvertailun näkökulmista, erityisesti hyödyntäen oikeuden rakenteellista selittämistä. Pohdinnan keskiössä on ympäröivä yhteiskunta, ja oikeutta analysoidaan aikansa taloudellisten ja poliittisten kontekstien valossa. EU:n kilpailuoikeuden on usein sanottu syntyneen liittoutuneiden painostuksesta toisen maailmansodan jälkeen, mutta tutkielmani korostaa eurooppalaisen tradition omaleimaisuutta. EU:n kilpailuoikeuden synty liittyy läheisesti sotien jälkeiseen poliittiseen tavoitteeseen luoda vakaa perusta rauhalle. Vuonna 1951 perustetun Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tarkoituksena oli yhdistää toisiaan vastaan sotineiden maiden teollisuuden kannalta keskeiset tuotannonalat, mikä edesauttaisi pysyvän rauhan saavuttamista. Ranskan pyrkimyksenä oli lisäksi estää Saksan taloudelle tärkeän Ruhrin teollisuuden nouseminen Euroopan johtoon. Siksi hiilen ja teräksen tuotanto oli saatettava yhteiseen valvontaan, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman tuotannonaloja koskevan kilpailun valvontaa. EHTY:n syntyyn vaikuttivat eurooppalaiset poliitikot, kuten ranskalaiset Jean Monnet ja Robert Schuman sekä saksalaiset Konrad Adenauer, Walter Hallstein ja Ludwig Erhard. Lisäksi sääntöjen muotoiluun vaikutti Yhdysvallat, kun Monnet oli hankkinut kilpailusääntöjä laatimaan amerikkalaisen professori Robert R. Bowien. Kuusi vuotta myöhemmin hiili- ja teräsyhteisön menestystarina johti taloudellisen yhteistyön ulottamiseen koko talouteen. Ajatuksena oli, että eurooppalaisen integraation seuraavana vaiheena luotaisiin yhteismarkkinat ilman tulleja. Tavoitteena oli edistää Euroopan menetystä tavaroiden, palveluiden, pääoman ja työvoiman vapaan liikkuvuuden kautta sekä samalla vahvistaa vakaata perustaa rauhan säilymiselle. Ilman kilpailua rajoittavan toiminnan sääntelyä kaupan esteiden poistaminen ei olisi ollut mahdollista. ETY:n syntyyn vaikuttivat eurooppalaiset päättäjät, kuten belgialainen Paul-Henri Spaak ja saksalainen Hans von der Groeben. Sekä EHTY:n että ETY:n osalta osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, että kilpailusäätöjen tulisi olla osa yhteisöjä. Sen vuoksi Yhdysvaltojen painostusta ei tarvittu. Kiistaa kuitenkin syntyi siitä, minkälaiset ja kuinka tiukat sääntöjen tulisi olla, erityisesti kartellikiellon osalta. Painoarvoa on annettu neuvottelijoiden ja lopullisten sääntöjen ordoliberaaleille vaikuttumille, mutta tässä tutkielmassa korostetaan kiistojen ratkenneen lopulta reaalipoliittisista syistä. Keskeisimmät eurooppalaiset päättäjät tiedostivat EHTY:n kohdalla sen synnyn merkityksen Euroopan pitkäaikaisen rauhan saavuttamiselle ja ETY:n kohdalla tarpeen Euroopan taloutta ja rauhan pyrkimyksiä hyödyttävien markkinoiden integroimisesta. Tavoitteiden saavuttamiseksi osapuolten oli tehtävä kompromisseja. Tiivistäen voidaan todeta, että Yhdysvalloilla ei ollut EU:n varhaisen kilpailuoikeuden synnyn kannalta ratkaisevaa merkitystä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää EU:n päästökaupan tavoitteet ja haasteet sekä sen, miten neljättä päästökauppakautta koskeva uudistus on niihin vastannut. Kysymystä ei voi kuitenkaan tutkia perehtymättä kansainvälisiin ilmasto-oikeudellisiin sopimuksiin, erityisesti YK:n ilmastosopimuksen järjestelmään, tai EU:n päästökauppaoikeuden kehitysvaiheisiin. Myös päästökauppaoikeuden taustalla vaikuttavat oikeusperiaatteet käydään tutkielmassa läpi. EU:n päästökauppajärjestelmällä on tarkoitus vastata EU:ta koskeviin kansainvälisoikeudellisiin päästövähennysvelvoitteisiin. Konkreettisesti järjestelmällä on tarkoitus vähentää kasvihuonepäästöjä unionin alueella. Lisäksi EU:n päästökauppajärjestelmä sekä muu unionin ilmastopolitiikka näyttää todella vähentäneen päästöjä EU:n alueella. Päästövähennysten toteutumiseen vaikuttavat kuitenkin talouden suhdannevaikutukset, eikä päästökauppajärjestelmää voi yksin kiittää päästövähennysvelvoitteiden saavuttamisesta. Järjestelmän tehokkuutta päästöjen vähentämiseksi onkin kritisoitu. Neljännellä päästökauppakaudella päästökauppajärjestelmää on uudistettu laaja-alaisesti tekemällä lukuisia muutoksia. Tarkoituksena uudistuksessa on tehostaa päästövähennysten toteutumista sekä kannustaa vähähiilisyyttä edistäviä investointeja unionissa. Uudistuksella on myös pyritty vastaamaan erityisesti hiilivuodon ja vesisänkyefektin aiheuttamiin haasteisiin sekä tehostamaan aiheuttamisperiaatteen toteutumista. Tarkoituksena on ollut myös varmistaa päästöoikeuksien riittävän korkea hinta. Päästökauppajärjestelmän yhteyteen perustettiin markkinavakausvaranto, jolla ehkäistään muun muassa vesisänkyefektistä sekä suhdannevaihteluista johtuvia vääristymiä markkinoihin. Vesisänkyefektiä ehkäistään myös muilla mekanismeilla. EU:n päästökauppajärjestelmää on uudistettu säännöllisin väliajoin tarkoituksena edistää kestävää kehitystä sekä korjata sitä edellisiltä päästökauppakausilta opitun perusteella. Järjestelmää tulisi jatkossakin uudistaa, vaikka päästökauppakauden uudistukset näyttävät vastaavat varsin hyvin useisiin järjestelmän ongelmiin. Uudistuksen todelliset vaikutukset saadaan selville kuitenkin vasta ajan mittaan. Tärkeää olisikin tutkia päästökaupan toimivuutta sekä sen markkinamekanismien että todellisten päästövähennysten saavuttamisen kannalta.

Toimitusvarmuus on ollut energia-alan keskustelun keskiössä viime aikoina EU:ssa. Sähkön osalta toimitusvarmuuskeskustelu liittyy olennaisesti sähkömarkkinoilla tapahtuneisiin rakenteellisiin muutoksiin: uusiutuviin energialähteisiin perustuvan sähköntuotannon osuus on kasvanut ja samaan aikaan sähkönkulutuksen huippuhetkien tehontarve on jopa lisääntynyt. Nämä muutokset ilmenevät herkempänä altistumisena toimituskatkoille. EU:n voimassa oleva toimitusvarmuussääntely mahdollistaa erilaiset toimitusvarmuuden turvaamista tähtäävät käytännöt jäsenvaltioissa. Sähkömarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena useat jäsenvaltiot ovatkin implementoineet erilaisia kapasiteettimekanismeja toimitusvarmuuden varmistamiseksi. Esimerkiksi Suomessa on käytössä tehoreservijärjestelmä sähkön kysynnän ja tuotannon välisen tasapainon turvaamiseksi huippukulutushetkinä. Erilaiset kapasiteettimekanismit ja toimitusvarmuuden arviointimenetelmät vaikeuttavat toimitusvarmuuteen liittyvää vertailua jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi erilaiset kapasiteettimekanismit voivat häiritä sähkön sisämarkkinoiden toimintaa ja rajoittaa rajat ylittävää sähkönsiirtoa. Euroopan komissio on niin ikään esittänyt huolensa sähkön toimitusvarmuuden toteutumisesta EU:n alueella. Komissio antoi marraskuussa 2016 osana Energiaunionin toimeenpanoa kaksi toimitusvarmuutta koskevaa asetusehdotusta: ehdotus uudeksi sähkön sisämarkkina-asetukseksi ja ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi. Asetusehdotusten tavoitteena on parantaa toimitusvarmuuden toteutumista EU:ssa lisäämällä alueellista yhteistyötä ja yhdenmukaistamalla arviointimenetelmiä, sekä varautua paremmin sähköalan kriisitilanteisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia vaikutuksia Euroopan Unionin uudella sähkön toimitusvarmuussääntelyllä olisi Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin komission ehdotusten perusteella. Tutkimuksen ensimmäinen osakysymys koskee sitä, miten ehdotus sähkön sisämarkkina-asetukseksi vaikuttaisi Suomen tehoreservijärjestelmään, etenkin sähkön toimitusvarmuuden arviointimenetelmien ja tehoreservin mitoittamisen osalta, sekä mitä muita merkittäviä vaikutuksia ehdotuksella olisi Suomen tehoreservijärjestelmään. Nykyisessä tehoreservijärjestelmässä sähkön toimitusvarmuuden tavoitetasoa ei ole määritelty laissa eikä poliittisesti, vaan Energiavirasto arvioi tarpeen erikseen kullekin tehoreservikaudelle. Tutkimuksen toisena osakysymyksenä on selvittää, miten ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi vaikuttaisi Suomen sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin niin riskiarviointimenetelmien ja riskivalmiussuunnittelun kuin valvonnankin osalta. Sähköalan riskivalmiuden osalta voimassa oleva EU-tason sekä kansallinen sääntely ei ole kattavaa. Säännösten, jotka takaavat yhteensovitetun toiminnan kriisitilanteissa ja kriisitilanteiden ehkäisemiseksi puuttuminen on ongelmallista, sillä EU:lla ei ole toimintakehystä sellaisissa kriisitilanteissa, jotka uhkaavat laajaa aluetta EU:ssa. Lisäksi erilaisten käytäntöjen salliminen sähköalan häiriötilanteissa ei luonnollisestikaan vastaa nykypäivän vaatimuksia yhteenliitetyillä sähkömarkkinoilla EU:ssa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään tulkitsemalla asetusehdotuksia ja analysoimalla ehdotuksiin sisältyvien relevanteiksi valittujen säännösten mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Tutkimusaiheen sijoittuessa energiaoikeuden alaan tutkimuksessa perehdytään säännösten lisäksi sääntelyn taustalla vaikuttaviin politiikkatoimiin. Tutkimus kohdistuu komission antamiin asetusehdotuksiin, joihin saattaa tulla suurella todennäköisyydellä muutoksia. Näin ollen esille nostetut asetusehdotusten vaikutukset Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin ovat vain tämän hetkisiin ehdotuksiin perustuvia olettamia tulevista vaikutuksista.

Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastuussa oleva oikeusviranomainen ei lähtökohtaisesti saa tarkastaa, toteutuvatko luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeudet pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa. Lähtökohdasta voidaan kuitenkin tietyissä tilanteissa poiketa. Poikkeaminen on mahdollista esimerkiksi silloin, kun pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvät puutteet vaarantavat luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkielmassa selvitetään oikeusviranomaisen arviointimenettelyä ja poikkeamisen aineellisoikeudellisia edellytyksiä tällaisessa tilanteessa EU-oikeudellisesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. Poikkeamismenettelyn osalta tutkielmassa esitetään oikeusviranomaisen niin EU-oikeuden kuin EIS:n puitteissa suorittama perusoikeusvalvonta kaksivaiheisena menettelynä. Ensimmäisessä vaiheessa oikeusviranomaisen tulee selvittää, saako perusoikeuksien toteutumista tarkastaa. Se, ettei mitä tahansa loukkausta saa tutkia, liittyy perusoikeussuojan tarjoamista koskevan vastuun kohdentamiseen oikealle valtiolle. Toisin sanoen perusoikeussuojaa koskevan vastuun laajentuminen pidätysmääräyksen täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle on poikkeuksellista. Laajentumisen edellytyksenä on, että olettama siitä, että pidätysmääräyksen antanut jäsenvaltio kunnioittaa perusoikeuksia, kumoutuu. Olettama seuraa toisaalta EUT:n kehittämästä keskinäisen luottamuksen periaatteesta ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittämästä Bosphorus-olettamasta. Kun jompikumpi olettama kumoutuu, tulee oikeusviranomaisen tutkia perusoikeusloukkausta koskeva väite perusoikeusvalvonnan toisena vaiheena. Täytäntöönpanosta kieltäytymisen aineellisoikeudellisten edellytysten osalta puolestaan todetaan, että EIT:n asettama kynnys olla luovuttamatta henkilöä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden loukkauksen vuoksi on korkeampi kuin EU-oikeudessa. Lainopillisen tutkimuksen tukena käytetystä tuomioistuinratkaisuista koostuvasta empiirisestä aineistosta kuitenkin selviää, että kynnys luovuttamiselle on muodostunut erittäin korkeaksi myös EU-oikeudessa.

Tutkielmassa tarkastellaan eurooppaoikeudesta johtuvia vähimmäisvaatimuksia kansalliselle tuomioistuinmenettelylle ja niiden täyttymistä jäsenvaltion korvausvastuuasioiden käsittelyssä Suomessa. Jäsenvaltion korvausvastuu on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämä periaate, josta ei ole säännöksiä kirjoitetussa EU-oikeudessa. Periaatteen mukaan yksityisellä on oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta vahingosta, jonka jäsenvaltio on aiheuttanut rikkomalla EU-oikeutta. Periaatetta pidetään yhtenä unionituomioistuimen oikeuskäytännön merkittävimmistä aikaansaannoksista, sillä se tehostaa jäsenvaltioiden toimien laillisuuskontrollia vahvistamalla yksityisten mahdollisuuksia valvoa EU-oikeuden soveltamista. Suomessa on epäselvyyttä periaatteen soveltamiseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Toimivallasta ei ole säädetty ja ylimmät tuomioistuimet ovat kumpikin katsoneet oman tuomioistuinlinjansa olevan toimivaltainen käsittelemään siihen perustuvat korvausvaatimukset. Korkein oikeus katsoo, että asiat tulisi käsitellä riita-asioina yleisissä tuomioistuimissa, kun taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että asiat voidaan tutkia hallintoriita-asioina hallintotuomioistuimissa. Asiasta on siis muodostunut positiivinen toimivaltakiista tuomioistuinlinjojen välille. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset koskevat kaikkea tuomioistuinmenettelyä, jossa on kyse yksityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Ne määrittävät tuomioistuinmenettelyn vähimmäistason myös jäsenvaltion korvausvastuuasiassa. Koska jäsenvaltion korvausvastuun periaate on unionioikeudellinen normi, tulee sen toteuttamismenettelyn täyttää myös EU-oikeudelliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle tuomioistuinmenettelylle. Vallitsevaa kansallista oikeustilaa korvausvastuukanteiden osalta peilataan siten sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen että unionioikeuden prosessuaalisiin vähimmäisvaatimuksiin. Tämän jäsenvaltion korvausvastuun periaatteen, eurooppaoikeudellisten prosessia koskevien vähimmäisvaatimusten ja kansallisten menettelyvaihtoehtojen keskinäistarkastelun perusteella vastataan seuraaviin kysymyksiin: Mitä vaatimuksia eurooppa- ja unionioikeus asettavat kansalliselle tuomioistuinmenettelylle? Miten vallitseva kansallinen oikeustila jäsenvaltion korvausvastuukanteiden käsittelyn osalta täyttää nämä vaatimukset? Lisäksi esitetään näkemys siitä, kumpi kansallisista menettelyvaihtoehdoista olisi EU-oikeuden kannalta edullisempi. Kuten tutkimuskysymyksistä ilmenee, tässä työssä ei ole pyrkimyksenä selvittää kansallisen oikeussuojamenettelyn valintaan vaikuttavia seikkoja tyhjentävästi, vaan käsittely rajoittuu asian EU- ja osin eurooppaoikeudelliseen arviointiin. Tähän tutkielmaan on valittu EU- ja eurooppaoikeudellinen näkökulma, koska EU-oikeudesta johtuvia vaatimuksia ei voida kansallisessa oikeudessa ohittaa ja koska EU-oikeuden on myös arvioitu tuovan oikeussuojamenettelyn valintaan sellaisia näkökohtia, joita ei vahingonkorvauslakia 1970-luvulla säädettäessä ole voitu ottaa huomioon. Tutkimuskysymykset liittyvät eurooppaoikeuteen, korvausoikeuteen ja prosessioikeuteen. Niitä on luontevaa lähestyä lainopillisesta näkökulmasta, sillä kysymykset koskevat voimassa olevaa oikeutta ja siitä vedettäviä johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksistä johtuen tutkielman lähdeaineisto koostuu toisaalta eurooppalaisista lähteistä ja toisaalta puhtaasti kansallisista lähteistä. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden merkitys on korostunut, koska niin jäsenvaltion korvausvastuun periaate kuin eurooppaoikeudelliset tuomioistuinmenettelyä koskevat vähimmäisvaatimuksetkin perustuvat pääosin muuhun kuin kirjoitettuun oikeuteen. Lainsäädäntö on pääroolissa lähinnä kansallisten menettelyvaihtoehtojen tarkastelussa.

EU:n päästökauppajärjestelmä uudistuu perusteellisesti direktiivin 2009/29/EY astuessa voimaan 1.1.2013. Päästökauppajärjestelmän kenties keskeisin muutos liittyy päästöoikeuksien jakoon: kasvihuonepäästöille asetetaan ensimmäistä kertaa EU-laajuinen, vuotuinen kokonaispäästökatto ja huutokaupan merkitys päästöoikeuksien jakomekanismina lisääntyy, sillä Euroopan komission tavoitteena on tehdä huutokaupasta pääasiallinen jakomekanismi vähentämällä asteittain päästöoikeuksien ilmaisjakoa siten, että se kattaisi vuoteen 2020 mennessä enää 30 % päästöoikeuksista. Ilmaisjaon vähentämiseen liittyy kuitenkin riski ns. hiilivuodon lisääntymisestä, sillä huutokauppa lisää päästökaupasta yhtiöille koituvia kustannuksia, minkä seurauksena yhtiöille saattaa muodostua kannattavammaksi siirtää tuotantoaan EU:n päästökauppajärjestelmän ulkopuolisiin maihin. Hiilivuotoriskin torjumiseksi uusi päästökauppadirektiivi sisältää tiettyjä hiilivuodon torjuntaan tähtääviä mekanismeja, joista merkittävin on päästöoikeuksien ilmaisjako sellaisille teollisuussektoreille, joiden Euroopan komissio katsoo olevan erityisen herkkiä hiilivuodolle. Tutkielman tarkoituksena on arvioida EU:n uudistetun päästökauppajärjestelmän ja sen ilmaisjaolle perustuvien hiilivuodontorjuntamekanismien tehokkuutta eli sitä, miten hyvin ne todella vastaavat hiilivuotoriskin asettamaan haasteeseen ja vaikuttaako hiilivuoto-ilmiö ja sen torjunta toisaalta EU:n päästökauppajärjestelmän yleisiin tavoitteisiin eli kustannustehokkaiden päästönvähennysten aikaansaamiseen ja päästöjen kustannusten sisäistämiseen osaksi yhtiöiden päätöksentekoa. Tutkielmassa arvioidaan myös niitä mahdollisia ongelmia, joita uudistettu päästökauppajärjestelmä hiilivuodontorjuntamekanismeineen saattaa aiheuttaa EU:n muiden tavoitteiden ja politiikkojen kannalta. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tutkielmassa uudistettua päästökauppajärjestelmää analysoidaan viidestä näkökulmasta: 1) yhteensopivuus EU:n valtiontukilainsäädännön kanssa; 2) yhteensopivuus EU:n perustamissopimuksen 191(2) artiklan mukaisen aiheuttamisperiaatteen kanssa; 3) dynaamisen tehokkuuden toteutuminen; 4) yhteensopivuus EU:n kilpailupolitiikan ja sen tavoitteiden kanssa; 5) hiilivuodon torjunnan tosiasiallinen tehokkuus. Analyysin perusteella nykyisessä päästökauppajärjestelmässä on havaittavissa useita heikkouksia. Hiilivuotosektorit, jotka saavat 100 % päästöoikeuksistaan ilmaiseksi, on määritelty varsin laajasti, minkä seurauksena päästöoikeuksia myönnetään kokonaisuudessaan ilmaiseksi myös sellaisille teollisuussektoreille, joiden tosiasiallinen hiilivuotoriski on alhainen. Tämä on ongelmallista niin aiheuttamisperiaatteen kuin dynaamisen tehokkuuden kannalta. Sektoreita ei myöskään ole määritelty niiden tuottamien tuotteiden markkinoiden perusteella, minkä seurauksena ilmaisjako saattaa aiheuttaa kilpailuetua hiilivuotosektorille tilanteessa, jossa sen tuotteet ovat osittain substituutteja ei-hiilivuotosektorin tuotteiden kanssa. Ilmaisjakojärjestelmä saattaa myös lisätä markkinaepävarmuutta suhteessa puhtaasti huutokaupalle perustuvaan järjestelmään, mikä puolestaan on omiaan heikentämään kannustimia innovaatioille. On lisäksi epäselvää, ehkäiseekö ilmaisjakojärjestelmä riittävällä tavalla sellaisten sektoreiden hiilivuotoriskiä, joiden mahdollisuus vähentää päästöjä kustannustehokkaasti on rajallinen. Sektorikohtaisesti laskettavat vertailuarvot, joiden perusteella ilmaiseksi jaettavien päästöoikeuksien määrä määräytyy, eivät nimittäin huomioi sektoreiden tulevaa päästönvähennyskapasiteettia, minkä vuoksi vertailuarvot saattavat muodostua tietyille sektoreille muita ankarammiksi. Analyysin pohjalta tutkielmassa on tuotu esille kaksi vaihtoehtoista tapaa kehittää EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismiin liittyviä heikkouksia. Poliittisesti ja teknisesti toteuttamiskelpoisin vaihtoehto olisi kehittää järjestelmää ilmaisjaolle perustuvan hiilivuodontorjuntamekanismin puitteissa. Tällöin kyettäisiin todennäköisesti ratkaisemaan merkittävimmät aiheuttamisperiaatteen, dynaamisen tehokkuuden sekä kilpailupoliittisten tavoitteiden toteutumiseen liittyvät ongelmat, mutta hiilivuodon torjumisen tehokkuutta ei merkittävästi kyettäisi lisäämään. Toisena vaihtoehtona tutkielmassa on esitetty kokonaan huutokaupalle perustuvaa järjestelmää, jossa hiilivuotoriskiä torjuttaisiin myöntämällä huutokauppatuloista suoraa taloudellista tukea hiilivuotosektoreiden päästöjenvähennysinvestointeihin. Kyseinen vaihtoehto vaikuttaisi tutkielman perusteella teoreettisesti jopa ilmaisjaolle nojaavaa järjestelmää tehokkaammalta niiden viiden näkökulman kannalta, joiden pohjalta tutkielma on kirjoitettu. Kokonaan huutokauppaan siirtyminen saattaisi kuitenkin aiheutua käytännöllisiä vaikutuksia ja olisi poliittisesti vaikea toteuttaa. Selvää kuitenkin on, että EU:n päästökauppajärjestelmän hiilivuodontorjuntamekanismeja on syytä kehittää nykyisestä, mikäli järjestelmän tavoitteiden tehokas saavuttaminen halutaan turvata.

The thesis studies approaches to regulating algorithmic management proposed by the European Commission in the Platform Work Directive (PWD) and the Artificial Intelligence Act (AI Act). Widely used in the context of digital labour platforms, algorithmic management strategies are finding their way to regular workplaces, raising legal and ethical questions on the acceptable use of algorithmic management where it affects working conditions of employees and self-employed workers. The thesis answers two main research questions and one follow-up question. Firstly, the objective of this thesis is to critically assess the limits of EU competence to regulate algorithmic management protections to persons performing platform work through critical evaluation of the PWD’s legal basis. Here, the thesis presents that the chosen legal basis for algorithmic management protections has proven controversial and the legislative technique incompatible with many Member State labour protection systems. Secondly, the thesis carries out an analysis on the interplay of the provisions of the PWD and AI Act where they relate to algorithmic management and critically analyses what implications the chosen transparency-oriented legislative technique has for the efficient protection of workers at large. In this regard, the thesis argues that the legal instruments are deregulatory in nature and tilted towards private interests at the cost of efficient worker protections and Member State competences. To conclude, the thesis examines what solutions there are to balance these legislative proposals and provides insights to the role of Member States and collective action in responding to the lack of integrity of algorithmic management regulation. It also provides assessment on how algorithmic management could be regulated in any future EU legal instrument to ensure efficient protection of workers’ rights.

Pro gradu-avhandlingen behandlar EU:s föreslagna nya lagstiftningspaket om överföring av elektroniska bevis i gränsöverskridande situationer, som består av ett förordningsförslag och ett direktivförslag. Lagstiftningen rör straffprocessrättsliga förfaranden, och skulle om de antas i den form kommissionens förslag är innebära att den traditionella mekanismen för ömsesidig rättslig hjälp på området ersätts med ett förfarande där en medlemsstats behöriga myndighet kan ålägga en tjänsteleverantör i en annan medlemsstat eller ett tredje land att direkt utlämna elektroniska bevis till myndigheten. Myndigheten skulle även ha möjlighet att beordra tjänsteleverantören att bevara den begärda informationen tills att en utlämnandeorder färdigställts. Under direktivet skulle tjänsteleverantörer, även de som inte är etablerade inom unionen men erbjuder sina tjänster inom unionen, bli skyldiga att utse en rättslig företrädare till vilken myndigheterna kan rikta sina order. Avhandlingen granskar lagförslagens konsekvenser ur tre olika synvinklar, i förhållande till berörda individer, berörda tjänsteleverantörer och tredje länder. I avhandlingen presenteras kort gällande rätt på området, och analyseras sedan förordnings- och direktivförslaget artikel för artikel i varsitt kapitel. I samband med att lagförslagen redogörs för lyfts problematiska aspekter i förhållande till de ovan nämnda grupperna fram. Därefter undersöks vilka konsekvenser lagförslagen skulle ha för de tre respektive kategorierna, berörda individer, berörda tjänsteleverantörer och tredje länder. Slutligen presenteras förordningsförslag som kan bidra till ett instrument som är såväl effektivt som respekterar grundläggande och mänskliga rättigheter samt viktiga straffprocessrättsliga principer. Avhandlingen bygger på rättsdogmatisk metod, där lagförslagen behandlas såsom att de vore gällande rätt, särskilt i förhållande till tredje länders lagstiftning och EUD:s praxis. Avhandlingen syfte är att redogöra för lagförslagens innehåll, lyfta fram de konsekvenser de kan ha samt bidra med konkreta förslag på hur de kunde förbättras. Särskilt förordningsförslaget har väckt stor uppmärksamhet, då det på många sätt är okonventionellt. Traditionellt sett har en myndighet i ett annat land alltid varit tvungen att vända sig till den behöriga myndigheten i det landet var beviset finns för att få assistans vid bevisöverföring, men under detta förslag skulle detta mellansteg slopas. Kommissionen har framhållit att man på basis av principerna om ömsesidigt erkännande och ömsesidigt förtroende kan rättfärdiga en sådan modell, men kritiker har ansett att den typ av rättsligt samarbete som förordningen bygger på endast rör samarbete myndigheter emellan, inte mellan myndighet och en tjänsteleverantör i ett annat land. Lagförslagen är inte minst i förhållande till grundläggande och mänskliga rättigheter och EUD:s praxis på området problematiska, dessutom riskerar de att innebära oskäliga bördor för tjänsteleverantörer och leda till att tredje länder antar liknande lagstiftning som tvingar tjänsteleverantörer inom unionen att på mer eller mindre rättfärdigade grunder lämna ut information om unionsmedborgare.