Browsing by Title

Tutkimuksessa tarkastellaan EU:n tavaramerkkiasetuksen (TMerkkiA:n) 7(1)(f) artiklan mukaista ehdotonta hylkäysperustetta, jonka perusteella yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisia tavaramerkkejä ei rekisteröidä. Kyseessä on joustava säännös, joka jättää paljon harkintavaltaa virastolle ja tuomioistuimille. Tutkimuksessa selvennetään lainopillista metodia hyödyntäen EU:ssa vallitsevaa oikeustilaa siitä, miten EU-tavaramerkkien yleisen järjestyksen ja hyvän tavan vastaisuutta arvioidaan. Tämän pääkysymyksen selvittämiseksi tutkimuksessa on asetettu kaksi alakysymystä: i. Mitä tekijöitä arvioinnissa voidaan ottaa huomioon? ii. Miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat arviointiin? Tutkielman aineistona on pääasiassa Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen ja EUIPO:n valituslautakuntien EU-tavaramerkkien arviointia koskeva käytäntö. ”Hyvän tavan vastaisuus” ja ”yleisen järjestyksen vastaisuus” ovat kaksi erillistä perustetta, jotka voivat kuitenkin tulla molemmat kyseeseen saman tavaramerkin osalta. Yleisen järjestyksen vastaisilla merkeillä viitataan demokraattisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion toiminnan kannalta välttämättömien oikeussääntöjen vastaisiin merkkeihin. Hyvän tavan vastaisuus koskee sen sijaan subjektiivisia, läheisesti moraaliin sidoksissa olevia arvoja. Tavaramerkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuutta tulee arvioida objektiivisin perustein relevantin kohdeyleisön näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa tulee ottaa huomioon ensinnäkin hakuajankohtana vallitseva moraalin taso, sillä yhteiskunnassa vallitsevat moraalikäsitykset voivat paitsi lieventyä, myös muuttua ajan kuluessa ankarampaan suuntaan. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan tavaramerkin todelliset ominaisuudet, joten esimerkiksi hakijan toiminnalla ei ole vaikutusta merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuuteen. Tavaramerkkiä on tarkasteltava suhteessa niihin tavaroihin ja palveluihin, joille rekisteröintiä on haettu. Merkin käyttö tietyille tavaroille ja palveluille voi aiheuttaa pahennusta, vaikka käyttö joillekin toisille tavaroille ja palveluille ei tällaista saisikaan aikaan. Erityisen järkyttävät tai loukkaavat merkit ovat kuitenkin TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan vastaisia riippumatta siitä, millaisille tavaroille ja palveluille rekisteröintiä on haettu. Tutkimuksen perusteella arvioinnissa on huomioitava sekä EU:n jäsenvaltioille yhteiset olosuhteet että yksittäisten jäsenvaltioiden olosuhteet, sillä merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuus yhdessäkin EU:n jäsenvaltiossa on riittävä peruste merkin rekisteröinnin hylkäämiselle. Paikallisten olosuhteiden selvittämisessä voidaan ottaa huomioon tosiasioihin perustuvina viitteinä esimerkiksi paikallinen lainsäädäntö, kansallisten virastojen ohjeet tai oikeuskäytäntö. Perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen osalta tutkimuksessa päädytään hyvin erilaisiin lopputuloksiin riippuen siitä, kenen oikeuksia tarkastellaan. Mikäli haetun tavaramerkin katsotaan olevan ristiriidassa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, kuuluu se selkeästi TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan soveltamisalaan. Kyseessä on ainoa tavaramerkin hylkäysperuste, joka sallii moraalisten näkökulmien sekä tätä kautta perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottamisen EU-tavaramerkin rekisteröitävyyden arvioinnissa. Tutkimuksen perusteella hakijan perus- ja ihmisoikeuksilla, kuten sananvapaudella, ei ole vaikutusta TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa, sillä merkin rekisteröinnin hylkäämisestä huolimatta hakija voi käyttää merkkiä tavaroiden ja palveluiden tunnuksena. Ainoana mahdollisuutena hakijan sananvapauden huomioon ottamiseen näyttäisi olevan, että itse rekisteröinnillä, tavaramerkin sijaan, olisi jokin taiteellinen tai poliittinen tarkoitus.

Tutkielmassa keskitytään tutkimaan Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) toimivaltaa ja roolia uudessa voimaan astuvassa yhtenäispatenttijärjestelmässä (YPJ). Yhtenäispatenttijärjestelmää on pyritty luomaan Euroopan alueelle jo lähemmäs puoli vuosisataa. Useat aikaisemmat yritykset luoda vastaava järjestelmä ovat kaatuneet järjestelmän tuomioistuinjärjestelyihin sekä kielijärjestelyihin. Nämä seikat ovat olleet keskeisiä koetinkiviä myös uuden järjestelmän luomisessa. YPJ:ssä perustetaan uusi kansainvälinen tuomioistuin, yhdistetty patenttituomioistuin (YPT), joka tulee olemaan suuressa roolissa eurooppalaisessa patenttikentässä. YPT tulee soveltamaan ratkaisukäytännössään myös EU-oikeutta ja siksi sen on tehtävä yhteistyötä EUT:n kanssa unionin oikeuden asianmukaisen soveltamisen ja yhdenmukaisen tulkinnan varmistamiseksi. YPT:n ja EUT:n välinen roolijako tässä yhteistyössä on tämän tutkielman keskiössä. Tutkielman päätutkimuskysymyksenä on: mikä on EUT:n toimivalta ja rooli uudessa YPJ:ssä? Päätutkimuskysymystä tukevina alatutkimuskysymyksinä ovat seuraavat: 1) Mikä on YPJ:n EU-oikeudellinen ulottuvuus?; 2) Miten ja millä perusteilla EUT:n toimivalta voi määräytyä YPJ:ssä?; ja 3) Minkälaiseksi EUT:n rooli voi muotoutua yhtenäispatentteihin liittyvässä ratkaisutoiminnassa ja mitä siitä voi seurata? Toimivalta ja rooli eroavat toisistaan siten, että roolilla tarkoitetaan EUT:n mahdollista vaikutusvaltaa YPJ:ssä ja toimivallalla sitä kompetenssia, johon EUT voi vaikutusvaltansa perustaa. YPJ:n sääntely on moniulotteista sisältäen sekä EU-oikeutta että kansainvälistä ja kansallista oikeutta. Sääntelyn sisällön monitahoisuus on vaikuttanut siihen, että EUT:n rooli ja toimivalta arvioida uusia yhtenäispatentteja koskevia asioita on vallitsevassa oikeustilassa epävarmaa. Erityisesti yhtenäispatenttijärjestelmän sääntelyssä tehty ratkaisu siirtää yhtenäispatentteja koskeva substanssioikeus pois EU-oikeudellisesta sääntelystä on herättänyt oikeustieteellisessä keskustelussa kysymyksiä EUT:n tulevasta roolista ja toimivallasta uudessa järjestelmässä. Ratkaisu tehtiin patenttialan toimijoiden esittäessä huolen liian suureksi kasvavasta EUT:n roolista yhtenäispatenttijärjestelmässä vaarantaen järjestelmän tehokkuuden tavoitteen toteutumisen. Tapa, jolla substanssisääntely siirrettiin pois EU-asetuksesta nostaa tutkielman keskeiseksi mielenkiinnon kohteeksi EUT:n toimivallan ulottuvuuden tämän substanssisääntelyn tulkinnassa. Tutkimuskysymyksiin keskitytään vastaamaan lainopillisen tutkimusmetodin tulkintakeinoin. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää myös reaalisen argumentoinnin kaltaista näkökulmaa, jossa lähestytään osittain de lege ferenda -tyyppiselle tutkimukselle tyypillistä lähestymistä aiheeseen. Tutkimuksessa keskeisimpänä lähdeaineistona toimivat sekä eurooppalainen että yhdysvaltalainen patenttioikeuskirjallisuus. Näiden lisäksi keskiössä ovat EUT:n oikeuskäytäntö sekä EU-lainsäädännön esityöt. Tutkielmassa korostuu aiheen spekulatiivisuus, sillä viimekätisen ratkaisun toimivallastaan ja roolistaan tekee EUT itse antamiensa ennakkoratkaisujensa kautta. EUT:n roolin muodostumiseen tulee olemaan vaikutusta myös YPT:lla, sillä se voi ennakkoratkaisupyynnöillään ohjata EUT:n roolin muodostumista omatessaan järjestelmän käynnistyessä yksinomaisen toimivallan esittää yhtenäispatentteja koskevia ennakkoratkaisuja EUT:lle. Tutkielmassa päätellään, että EUT voi tulkita omaavansa toimivallan arvioida YPJ:n koko sääntelyä perustaen toimivaltansa erityisesti YPJ:n EU-oikeudelliseen taustaan sekä TRIPS-sopimuksen, SEUT 118 artiklan että EU:n perusoikeuskirjan 17 artiklan sääntelyyn. Tämän toimivallan laajuus tulee tuskin kuitenkaan mahdollistamaan EUT:lle kovin suurta roolia YPJ:ssä, sillä edellä mainittu sääntely on luonteeltaan minimisääntelyä. Tutkielmassa kannatetaan kuitenkin EUT:n roolia laajempien yhteiskunnallisten intressien sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen varmistajana YPJ:ssä jättäen YPT:lle pääsääntöisen ratkaisutoiminnan yhtenäispatentteja koskien. Tällä asiatyyppiin perustuvalla roolijaolla voitaisiin todennäköisimmin saavuttaa ideaalinen tasapaino, jossa voitaisiin mahdollisimman pitkälle toteuttaa YPJ:n toimintaan vaikuttavia osin ristiriitaisia intressejä.

Central counterparties (CCPs) interpose themselves between the counterparties to contracts traded on financial markets, becoming the buyer to every seller and the seller to every buyer. Over the past two decades, CCPs have grown into some of the world’s most interconnected financial market infrastructures clearing financial instruments worth trillions of dollars a day. A possible default of a CCP has been described as an extremely high-impact event and notable academics have considered that a default of a CCP would require a large-scale tax payer bail-out. CCP-related financial stability concerns have grown especially in the European Union (EU) as the United Kingdom (UK) exited the EU on 31 January 2020 (Brexit). Many of the world’s leading CCPs are located in the City of London and Brexit has meant that these CCPs will be no longer authorised and supervised pursuant to the European Market Infrastructure Regulation (EU) No 648/2012 (EMIR). They are moving out of the EU’s jurisdiction and becoming “third country CCPs” from the perspective of the EU regulation. The EU confronts these growing financial stability concerns by revising EMIR with European Market Infrastructure Regulation (EU) 2019/2099 (EMIR 2.2). EMIR 2.2 has entered into force on 1 January 2020 and it introduces an unconventional approach to regulate third country CCPs. This approach includes a requirement for third country CCPs to accept direct regulation and supervision of the EU authorities despite the CCPs being located outside the EU’s jurisdiction. In addition, the regime enables the controversial “location policy”, a mechanism to compel third country CCPs to relocate into the EU. This research examines the tensions in extraterritorial regulation of systemically important CCPs and how EMIR 2.2 succeeds in its objective of reinforcing the overall stability of the Union financial system in relation to third country CCPs. The first part examines extraterritorial regulation and supervision of systemically important CCPs through the financial trilemma, a theory developed in economics and international governance, to discover the underlying tensions. The aim is to arrive at a framework that enables meaningful evaluation of EMIR 2.2. The second part evaluates whether EMIR 2.2 is capable to achieve its objective.

Välimiesmenettelyssä, kuten riidanratkaisussa yleensäkin, edellytetään tuomion perustamista lakiin. Välimiesmenettelyn asianosaisilla on kuitenkin VML 31 §:n 3 momentin nojalla mahdollisuus sopia, että välitystuomio perustetaan siihen, minkä välimiesoikeus katsoo kohtuulliseksi (ex aequo et bono). Ex aequo et bono -ratkaisutoiminta on käytännössä hyvin harvinaista, sillä asianosaiset eivät lähestulkoon koskaan valtuuta välimiehiä perustamaan välitystuomioitaan kohtuusnäkökohtiin. Kohtuusperusteiseen ratkaisutoimintaan on suhtauduttu epäluuloisesti sen vuoksi, että sen on ajateltu antavan liikaa harkinnanvaraa välimiehille ja mahdollistavan mielivaltaiset ratkaisut. Asiaan perehtyminen ei ole kuitenkaan antanut aihetta epäillä välimiehiä mielivaltaisten ratkaisujen antamisesta, sillä välimiesoikeuksilla on saamistaan valtuuksistaan huolimatta vaikuttanut olevan taipumuksena antaa hyvin pitkälti kansallisten lakien kanssa linjassa olevia ratkaisuja. Ex aequo et bonon tarve on kyseenalaistettu nykymaailmassa sen vuoksi, että kohtuullistamissäännöksiä sisältyy nykyään aikaisempaa enemmän aineellisen oikeuden puolelle. Aineellisoikeudellisilla kohtuullistamissäännöksillä ei kuitenkaan ole täysin samanlaista funktiota kuin ex aequo et bonolla. Siinä missä ex aequo et bono edellyttää asianosaisten yhteistä sopimusta siitä, että asia voidaan ratkaista kohtuusperusteella, aineellisoikeudelliset kohtuullistamissäännökset tulevat lähtökohtaisesti sovellettaviksi toisen asianosaisen eduksi tämän omasta vaatimuksesta. Joissakin poikkeuksellisissa tapauksissa lain säännöksiin perustuva kohtuullistaminen voi jopa tulla kyseeseen, vaikka kumpikaan asianosaisista ei olisi vaatinut kohtuullistamista. Sekin on syytä huomioida, että välimiesoikeudella ei ole velvollisuutta soveltaa lakiin perustuvia kohtuullistamissäännöksiä, vaikka jompikumpi asianosaisista olisi sellaisiin vedonnut. Tässä suhteessa ex aequo et bonon voi jopa ajatella lisäävän menettelyn ennustettavuutta, sillä kohtuusnäkökohtien huomioiminen ei tule kummallekaan asianosaisista yllätyksenä. Asianosaisten on myös mahdollista sopia, että heidän välisensä riita on ratkaistava kansainvälisen kauppaoikeuden eli lex mercatorian nojalla. Ex aequo et bonon ja lex mercatorian suhteeseen liittyy oma problematiikkansa, sillä oikeuskirjallisuudessa on esiintynyt taipumusta rinnastaa nämä ratkaisuperusteet toisiinsa. Yksi tutkielmani keskeisimmistä tavoitteista on eritellä ex aequo et bonon ja lex mercatorian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Näistä ex aequo et bono antaa välimiesoikeudelle vapaammat kädet, sillä välimiesoikeudella on tällaiset valtuudet saatuaan vapaus soveltaa – tai olla soveltamatta – niin kansallisia lakeja, ylikansallisia oikeusohjeita kuin myös lex mercatoriaa. Tämän laajan harkinnanvaran vuoksi ex aequo et bono -ratkaisutoiminta edellyttää aina asianosaisten välistä nimenomaista sopimusta kohtuusperusteella ratkaisemisesta. Lex mercatorian soveltamiseen välimiehet voivat sen sijaan tietyin edellytyksin päätyä myös omasta aloitteestaan. Tutkielmani toisena tavoitteena on selvittää, minkälaista ratkaisutoiminta on ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä – ja minkälaista sen tulisi olla. Vaikka ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä välimiesoikeuden ratkaisutoimintaa ei olekaan sidottu lain säännöksiin, ei välimiesoikeus voi siltikään päätyä minkälaiseen lopputulokseen tahansa. Välimiesoikeuden toimivallan rajoja ex aequo et bono -välimiesmenettelyssä ei ole mahdollista määritellä tyhjentävästi, ja näiden määräytymiseen vaikuttaa keskeisesti se, ovatko asianosaiset sopineet jonkin lain soveltamisesta kohtuusperusteella ratkaisemisen lisäksi. Jos asianosaiset ovat sopineet myös jonkin lain soveltamisesta, välimiesoikeuden tulee lähtökohtaisesti soveltaa valittua lakia ja poiketa siitä ainoastaan silloin, kun valittua lakia soveltamalla ei päästä kohtuullisena pidettävään lopputulokseen. Välimiesoikeuden ratkaisutoimintaa sitoo tällöin myös valitun lain pakottavat säännökset. Riippumatta siitä, ovatko asianosaiset sopineet jonkin lainsäädännön soveltamisesta, välimiesoikeuden tulee aina huomioida asianosaisten välinen materiaalinen sopimus ja public policyn vaatimukset. Tutkielmani kolmannella tavoitteella on käytännönläheisempi ulottuvuutensa, sillä se sisältää sovellettaviin oikeusohjeisiin ja lainvalintaan liittyvään sääntelyyn perehtymistä ja de lege ferenda -kannanottojen esittämistä. Näiden roolia tutkielmassani selittää VML:n lakitekninen ratkaisu, jossa sekä ex aequo et bonosta että sovellettavista oikeusohjeista päättäminen sisältyvät samaan lainkohtaan. Maaperä de lege ferenda -tutkimukselle on tällä hetkellä erityisen hedelmällinen, sillä VML:n uudistamistarpeet ovat puhututtaneet suomalaista välimiesmenettely-yhteisöä runsaasti viime aikoina. Sen vuoksi olen halunnut myös omassa tutkielmassani pohtia, minkälaisia muutoksia välimiesmenettelyä koskeva sääntely kaipaisi tutkielmani aihepiirien tiimoilta. Tekemieni huomioiden pohjalta ehdottaisin seuraavia lisäyksiä VML:iin: 1) säännös, josta ilmenee, miten soveltuvat oikeusohjeet määräytyvät, kun asianosaiset eivät ole niistä sopineet; 2) ”rules of law” -ratkaisutoiminnan mahdollistaminen; ja 3) vaatimus välitystuomion perustelemisesta.

Abstract Faculty: Faculty of Law Degree programme: International Business Law Programme Author: Aitor Sevillano Orbegozo Title:” Exclusivity agreements in international business operations; Risks and best practices. Level: Master’s thesis Month and year: November 2023 Number of pages: 79 Keywords: Exclusive dealings, competition law, international law, employment law, freedom of contract, choice of law, EU Law, exclusive clauses, contract law. Supervisor: P. Sean Morris Where deposited: E-thesis Helsinki University Abstract: This thesis will address the question of exclusivity clauses in business operations at the international level, consequentially establish what the risks are, and determine the best practices for entering into an exclusive commercial agreement in an international context. I will explore the international business environment and how companies interact with other undertakings in this environment. We will proceed by studying exclusivity in its different forms and aspects in a contractual context and dissecting exclusivity dealings exposing its features and effects, as well as looking at them through a dimensional prism. This will serve to understand and see how exclusivity terms affect the parties to an international business arrangement and the effects they have in the market they operate. Using principles of legal theory such as freedom of contract, and using a theoretical approach, a study of the effects of exclusivity will be elaborated considering the factors and attributes inherent to the inclusion of exclusivity terms in a commercial contract. Classifying and studying the effects of exclusivity considering the effects as isolated items and how these shape the relationship between the parties and play a role in international business operations. We will examine how exclusivity clauses position the parties in respect to their contractual relationship. Laws and regulations applicable to exclusivity agreements will be identified and considering these, the applicability and validity of exclusivity clauses and agreements will be scrutinised. Competition law and employment law will be the main fields of exploration to observe and study how these two fields of law regulate exclusivity terms in view of the horizontal and vertical direction of exclusivity agreements between the parties. We will use the examples of EU and UK regulations as they have a different angle in approaching the validity of exclusivity agreements. Following the identification of the main elements of exclusivity agreements, based on Competition end employment regulations as well as business elements, I will classify and identify the risks that the use of exclusivity agreements has for international commercial agreements, from an operational and legal perspective. Considering the risks and the features of exclusivity agreements, I will propose best practices to avert or remedy the risks and to achieve the best efficient use of exclusivity agreements.

Science plays an important role in determining factual issues. Science also has a link with public international law. Courts, whether national or international, rely on scientific facts, theories and expertise in their work. The United Nations’ principal judicial organ, the International Court of Justice, is not an exception and occasionally it has to rely on scientific expert evidence. This thesis studies the procedural rules related to scientific fact-finding in the International Court of Justice. The theoretical background of the thesis is based on the division of two important schools of thought when it comes to scientific fact-finding in international adjudication. The so-called nihilist school is rejected in the thesis but the emphasis is on a variation of the second school (Victorian engagement) called outsourcing school. The outsourcing school claims that international courts take scientific knowledge into account when solving disputes and they call experts to produce evidence. The thesis addresses the following research question: “Should scientific experts be heard before the International Court of Justice as counsels or as witnesses”. The research method is purely traditional doctrinal legal research. This method was chosen because of the sources of the study that mainly consist of provisions of the Statute of the International Court of Justice, the Rules of Court, other official documents and case-law of the International Court of Justice. The first part of the thesis, focusing on the Statute of the International Court of Justice and the Rules of Court, utilizes the standard interpretation methods of international treaties. When it comes to the second part of the study, the case-law, the method is to describe and critically analyse three cases of the International Court of Justice. In the thesis I have been able to confirm that pursuant to Article 43(5) of the Statute of the International Court of Justice together with Articles 54-72 of the Rules of Court, scientific experts should be heard before the Court as expert witnesses instead of counsels of the parties. This approach seems to be applied by the Court according to its latest case-law. The conclusion is confirmative interpretation applied by the Court in Whaling in the Antarctic case. The interpretation of the Statute of the International Court of Justice and the Rules of Court demonstrates that there are multiple provisions concerning experts in the oral proceedings. It is not mentioned in the rules that experts should be heard as counsels in the oral proceedings. Instead the rules concerning experts in the procedure all focus on the oral proceedings and assimilate experts with witnesses. This suggests that the correct position for scientific experts is as expert witnesses who make the solemn declaration before giving their evidence. The three cases assessed in the thesis are all related to international environmental law because it is a field of law with close connection to scientific knowledge. The first case, Gabčíkovo-Nagymaros, demonstrated that hearing the experts as counsels caused mostly a confusion and eventually the Court partly rejected the scientific evidence in the judgement. The second case, Pulp Mills on the River Uruguay, was a “game changer” in the sense that the members of the Court identified the problem of hearing scientific experts as counsels and expressed in the judgement and the dissenting opinions that hearing them as expert witnesses would have been much more reasonable. The last case, Whaling in the Antarctic, was basically the Court’s new interpretation put into practice. In this case the Court used the whole potential of Article 43 of the Statute of the International Court of Justice and Articles 54-72 of the Rules of Court and it proved to be beneficial to hear experts as expert witnesses instead of counsels. Hearing scientific experts as expert witnesses gives the parties the possibility to better actualize their procedural rights. They may both examine the expert evidence by presenting questions directly to the experts called by either of the parties. It increases the efficiency of the procedure because the experts do not engage in reviewing each other’s actions or rhetorical speeches but focus on the scientific issues. Additionally it makes the procedure more transparent because one may note the responses to questions presented by the members of the Court and observe what the judges are focusing on.

Abstract This thesis conceptualizes how the selection of lawful bases for processing by controllers upholds or constrains data subjects' rights to erasure ("right to be forgotten"), restriction, and objection to processing personal data under the GDPR, particularly when data subjects assert these rights. This thesis asks two research questions to achieve this: How do the prioritization and relative authority – as represented by the non-absoluteness of the right to data protection - of different lawful bases under GDPR influence the applicability of data subjects' rights to erasure, restriction, and objection; and how do specific contextual factors recognized by the GDPR, such as data subject vulnerability and exceptional processing circumstances, influence the applicability of lawful bases and the consequent exercise of data subjects' rights to erasure, restriction, and objection? Given the nature of the above research questions that touch upon the interpretation of letters of the law, this thesis employs a legal doctrine approach with limited exposure to social science, and therefore, resources from both fields are used given this limitation. To address the first research question, this thesis categorizes the rights to erasure, restriction, and objection according to the lawful bases used for processing, aiming to decode their interrelationships. My findings reveal that all GDPR provisions embed the non-absolute nature of data protection rights; however, they disproportionately manifest this nature within these three specific rights due to the peculiarities of the chosen lawful bases and the processing contexts. Some rights are significantly more impacted than others. This thesis argues that lawful bases for processing carry an implicit hierarchical order, considerably influencing the enforcement of subjects' rights to erasure, restriction, and objection in a direct proportion relationship. To address the second research question, this thesis categorizes the contexts of processing deemed exceptional due to either the inherent processing risks involved or implicitly recognized favored societal interests. My analysis reveals that these processing contexts impact the rights to Erasure, Restriction, and Objection, as they influence the selection of the lawful base for processing and consequently modulate the interplay identified in the initial research question. In essence, the context introduces an additional layer of protection, tempering the degree of non-absoluteness of data protection right while negatively impacting the three rights in other contexts.

The European Court of Human Rights has brought a revolutionary aspect to the extraterritorial application of its Convention by extending it to cover the state parties’ actions abroad. By opening the door to the application of the European Convention on Human Rights to activities of a member state beyond its territorial borders, the Court has changed its case-law practice from more restrictive to more allowing. The major authority on the extraterritorial application of the ECHR has thus far been the Bankovi? v Belgium case from 2001. In Bankovi? the Court decided on the claims against 17 NATO states for the bombardments in Yugoslavia in 1999. The Court dismissed the claims on the basis of jurisdiction as it held that the jurisdictional threshold of Article 1 of the ECHR was not met. Contrary to Bankovi?, the Court decided on Al-Skeini and Al-Jedda positively on the application of the Convention outside of its direct territory. This is a big change in the practice and will have an even bigger impact on the states and thus it is now time to reevaluate the issue in light of these new cases. The incoherence of the Court’s judgments places the states, and individuals, in an unpredictable world as the meaning of ‘within their jurisdiction’ as set out in Article 1 of the Convention remains controversial. The two identities of the Convention as a regional, European instrument and as a universal human rights mechanism create a challenging relationship. This thesis explores the change in the Court’s interpretation views through the case law concerning the extraterritorial application of the ECHR. For a global comparison other human rights treaties and their jurisdiction clauses are reviewed in order to evaluate the status quo in this field and the impacts on states’ actions and respective policies thereof. The Article 1 plays a fundamental role in this context and thus it is reflected throughout the thesis.

This thesis addresses the role of home states in relation to extraterritorial human rights violations committed by their corporate nationals, more specifically transnational corporations (TNCs). This thesis examines the difficulties of holding TNCs directly accountable for the violations they commit. Secondly, this thesis explores whether and to what extent home states of TNCs can become responsible for extraterritorial human rights violations committed by TNCs domiciled in their territories. This thesis approaches the issue of home state responsibility from two separate points of view namely the law on state responsibility and international human rights law. Growing corporate power and its possible detrimental impact on the enjoyment of human rights has not gone unnoticed. TNCs’ corporate structures are as the name says, transnational, and their operations are commonly global. This in turn leads to a situation in which the operations of a TNC existing under the laws of one state may impact the lives of people located in other the countries hosting the operations of the TNC. Although some attempts have been made in the international legal sphere to keep corporations directly accountable for the human rights violations they commit, under the current state of international law, no legally binding provisions exist to keep corporations directly accountable. Focus has therefore been on states’ obligations to ensure the adequate protection of human rights and this thesis stresses the obligations of the home state. The two separate approaches to state responsibility examined in this thesis are built on very different premises. Firstly, the law of state responsibility provides the circumstances pursuant to which the acts of TNCs can become attributable to the home state as an act of state. As a general rule, private acts are not automatically imputable to the state, but may under certain circumstances be considered as such. This thesis explores the exemptions to this basic rule of non-attribution and the conditions when a state can be held responsible for the acts of TNCs. Pursuant to the rules of state responsibility, acts of TNCs may become attributable to the home state in four situations, namely when the TNC has the status of an organ of the state de facto or de jure; when the TNC has been authorized to exercise governmental authority; when the TNC has acted under the instructions, direction or control of the state and when the home state acknowledges and adopts the conduct as its own. However, as this thesis demonstrates the criteria for attribution of TNCs’ conduct to the state are rather strict and the practical usefulness of the law of state responsibility for the purposes of keeping home states responsible for human rights abuse is rather speculative. The second approach adopted in this thesis finds its basis in human rights law. It is widely acknowledged that states are under an obligation to respect, protect and fulfil human rights. Of these three aspects, the obligation to protect is central to this thesis as it concerns the state’s duty to protect human rights of individuals from infringements of non-state actors such as TNCs. The positive duties to protect human rights have traditionally been perceived to apply in the domestic territories of the state, and this thesis examines whether the home states of a TNC can be under an obligation to extend this protection to the human rights of people in third states and thus to control their corporate nationals by means of e.g. legislation. The recent developments in this field signal of a willingness to recognize and strengthen the duties of home states’ extraterritorial obligations. This is perhaps due to the fact that recent initiatives have on the one hand abandoned the idea of direct corporate accountability and relied solely on the permissibility of home state regulation, which is insufficient and gives rise to governance gaps. However, the work of various human rights treaty bodies signal of the possibility of recognizing such home state obligations and is also discussed in this thesis. Conclusively, the discussion in this thesis provides that home states can incur state responsibility under certain rather strict conditions. The conclusions also highlight that of the two approaches addressed in this thesis, international human rights law is perhaps a better tool in this regard. Nevertheless, the existence of legally binding norms is still an unresolved matter. Therefore the conclusions of this thesis observe the need to clarify the precise scope of the extraterritorial obligations of home states with regard to control of TNCs.

Already since the 1980’s, in order to combat irregular immigration states have emphasized controlling immigration at source, also with the assistance of private actors. One of the oldest of these extraterritorialization and privatization methods is carrier sanction legislation, which imposes document control activities to transport companies by threatening them with financial penalties. This method is nowadays endorsed in several international conventions. The downside of the extraterritorial border control is its severe implications on refugee protection. Refugees are often unable to obtain the proper travel documents and therefore cannot resort to international protection. However, due to states’ growing control over their borders and on the other hand detrimental effect on refugees, the scope of the human rights and refugee rights obligations has come under debate. This thesis is participating in the discussion by evaluating can the norms of refugee and human rights protection apply extraterritorially, and if yes, can carriers’ border control actions breach these rights or are refugees’ rights already taken into account efficiently. Refugee rights and human rights obligations rise from international and regional conventions, which impose obligations mainly to the sovereign states. Thus, the first issue in establishing responsibility is whether carriers’ conduct could be attributed to the state according to the customary rules of international law codified in Draft Articles on Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts. Secondly, the scope of the international obligations must be established. Carrier sanctions have been widely criticized for circumventing the non-refoulement principle recognized in the Refugee Convention and several human rights treaties and also described as the cornerstone of refugee protection. Besides, the carrier sanctions affect the obligation not to penalize refugees for illegal entry recognized in Refugee Convention, right to leave a country and the right to seek asylum. However, whether these obligations apply only on the territory of the state or also in the situations of extraterritorially is not always crystal clear. Even if state´s obligations could apply extraterritorially, states can clearly be responsible only for violations they can impact on. Thus, the third threshold of state´s extraterritorial responsibility is establishing extraterritorial jurisdiction. There is no case law on attribution of carrier’s actions to states and creation of extraterritorial jurisdiction is still an exceptional thing applied inconsistently by different courts. In cases where the attribution is not possible or jurisdictional link is weak, the last chapter of this work discusses if states’ human rights due diligence obligation could still provide a layer of protection and mitigate the negative effects on refugees. Accepting extraterritorial effects on refugee protection would have massive effects on the Western states asylum regimes. It would also create problems targeting responsibility between states and increase the phenomenon of jurisdiction shopping. On the other hand, states’ extraterritorial control might create a human rights vacuum where persons are artificially blocked from protection.