Browsing by Issue Date

Vaikka valtioilla katsotaan olevan suvereniteettiinsa perustuva ja kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettu oikeus kontrolloida ulkomaalaisten maassa oleskelua, ei valtioilla ole ehdotonta oikeutta poistaa alueellaan oleskelevaa ulkomaalaista valtion alueelta. Maasta poistamisen on sen sijaan perustuttava tapauskohtaiseen kokonais- ja suhteellisuusharkintaan, jossa valtion oikeutta poistaa ulkomaalainen maasta voivat rajoittaa esimerkiksi ulkomaalaisen Suomessa viettämä perhe-elämä ja lapsen etu. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusjärjestyksen lainopillisen tarkastelun avulla, mikä merkitys kolmannen maan kansalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille, ja erityisesti perhe-elämän suojalle sekä lapsen edulle, on annettava tämän maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa. Tämän kokonaisharkinnan sisältö riippuu pitkälti juuri kyseisen tapauksen yksityiskohdista. Tutkielmassa eritellään ne kokonaisharkinnassa huomioon otettavat harkintakriteerit, joihin yksittäinen maasta poistamista koskeva päätös tulee tapauskohtaisesti perustaa. Tämän kriteeristön osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, minkälainen suhteellinen painoarvo ulkomaalaisen Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyville näkökohdille on maasta poistamista koskevassa harkinnassa annettava. Mikäli maasta poistamisella puututtaisiin henkilön Suomessa viettämään perhe-elämään, tulee maasta poistamista koskevassa kokonaisharkinnassa ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukainen perhe-elämän suoja sekä siihen puuttumiselle asetetut rajoitusedellytykset. Lisäksi silloin, kun maasta poistettavan ulkomaalaisen perheeseen kuuluu lapsi, tulee myös lapsen etua koskeva oikeusperiaate ottaa kokonaisharkinnassa huomioon. Kansainvälinen tai kansallinen oikeus eivät kuitenkaan tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, minkälainen suhteellinen painoarvo kullekin harkintakriteerille tulisi kokonaisharkinnassa antaa. Sen sijaan niin kansainvälisessä kuin myös kansallisessa oikeuskäytännössä on korostettu tapauskohtaisen arvioinnin merkitystä. Ulkomaalaisen Suomessa viettämän perhe-elämän tai lapsen edun ei voida katsoa nauttivan maasta poistamista koskevassa harkinnassa kiistatonta suojaa, vaan niitä on arvioitava yksittäisinä maasta poistamista koskevassa kokonais- ja suhteellisuusharkinnassa punnittavina seikkoina. Kaiken kaikkiaan kynnys sille, että kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisesta luovuttaisiin Suomessa sijaitseviin perhesiteisiin liittyvien näkökohtien vuoksi, on muodostunut melko korkeaksi. Erityisesti lapsen edun osalta voidaankin katsoa, että lapsen edulle tulisi antaa kokonaisharkinnassa aikaisempaa suurempi painoarvo.

Urheiluympäristössä kielenkäyttö on usein poikkeuksellisen värikästä. Viime aikoina niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa on noussut esiin urheiluun ja sananvapauteen liittyviä ongelmatilanteita. Urheilukilpailut ovat tapahtumina ainutlaatuisia, sillä sen lisäksi, että urheilijat kilpailevat keskenään, myös katsojat jakautuvat usein eri joukkueiden tai osallistujien kannattajaksi. Tämä urheilulle tyypillinen vastakkainasettelu vaikuttaa myös erilaisten ilmaisujen luonteeseen. Monissa urheilulajeissa onkin tyypillistä pyrkiä vaikuttamaan kilpailun lopputulokseen niin ”omaa” joukkuetta kannattamalla kuin kilpailevia tahoja häiritsemällä. Etenkin korkeamman tasoiset urheilukilpailut herättävät myös vilkasta keskustelua ja erisuuntaisia mielipiteitä, joita ilmaistaan myös erilaisilla alustoilla, kuten sosiaalisessa mediassa. Perinteisesti sananvapautta on rajoitettu muun ohessa rikosoikeudellisella kunnianloukkaussäännöksellä, jonka voidaan katsoa sallivan tavanomaista laajemman sananvapauden käytön urheilun piirissä. Tutkielmassa käsitellään myös muita rikosoikeuden asettamia sananvapauden rajoituksia. Myös urheiluoikeudessa keskeisessä asemassa olevalla yhdistysautonomialla on tärkeärooli sananvapautta tarkasteltaessa. Yleisesti sananvapauden aineelliset rajoitukset löytyvät lähinnä rikoslaista (39/1889), mutta yhdistysautonomia antaa urheilujärjestöille mahdollisuuden rajoittaa sananvapautta myös urheilun itsesääntelyyn perustuen. Tällöin sananvapauden rajat ylittäviä ilmaisuja saatetaan tutkia useiden eri tahojen toimesta, jolloin samoista rikkomuksista voi seurata niin kurinpitoseuraamus kuin rikosoikeudellinenkin rangaistus. Yhdenvertaisuuslakia sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettua lakia koskevissa asioissa toimivalta voi olla edellä mainittujen lisäksi myös näitä lakeja valvovilla viranomaisilla. Siten urheilun vakavien eettisten rikkomusten tilanteissa voi syntyä ongelmia sen suhteen, mikä taho on toimivaltainen käsittelemään asian ja miten toinen ratkaisu tulee mahdollisesti huomioida myöhemmässä päätöksenteossa. Tähän liittyy keskeisesti myös erilaiset toimivaltuudet tapausten tutkinnassa, mikä puolestaan vaikuttaa eri tahojen mahdollisuuksiin selvittää todellinen tapahtumainkulku käsiteltävänä olevissa asioissa. Tutkielmassa käsitellään niin itsesääntelyn asettamia sananvapauden rajoituksia kuin päällekkäisen toimivallan tilanteita. Urheilujärjestöjen asema yksityisinä toimijoina vaikuttaa lisäksi perusoikeuksien tarkasteluun. Perinteisesti perusoikeuksilla on katsottu olevan tärkeämpi rooli yksilöiden suojaamisessa julkisen vallan käytöltä eli niin kutsutussa vertikaalisuhteessa. Moderni perusoikeusajattelu kuitenkin yhä enenevässä määrin korostaa perusoikeuksien suojan merkitystä myös yksityisten toimijoiden välillä eli horisontaalisuhteessa. Urheilutoiminnan organisointi pyramidimallin mukaisesti korostaa edelleen horisontaalivaikutuksen tärkeyttä urheilijoiden aseman parantamiseksi. Urheilujärjestöillä on sääntelymonopoli, jossa perusoikeuksien toteutumista ei juuri seurata. Siitä huolimatta, että urheilijat teoriassa vapaaehtoisesti sitoutuvat noudattamaan itsesääntelyä, käytännössä vaihtoehtoa ei kuitenkaan useimmiten ole, mikäli haluaa osallistua kilpailutoimintaan edes jollain tasolla. Sinänsä pyramidimalli on todettu toimivaksi ratkaisuksi urheilun organisoinnissa, mutta sen voidaan katsoa heikentävän merkittävästi urheilijoiden perusoikeussuojaa ilman tehokasta itsesääntelyn laillisuuden valvontaa.

Osakeyhtiö on osakkeenomistajistaan erillinen oikeushenkilö, joka rakentuu ajatukselle siitä, että se pystyy itse sitoutumaan sopimuksiin tai omistamaan asioita. Se ei kuitenkaan itse kykene tekemään tällaisia oikeusvaikutuksia aikaansaavia toimia, vaan se tarvitsee tähän luonnollisia henkilöitä. Kun kuvaan ilmestyy ihmisen kaltaisesti toimiva tekoälyjärjestelmä, muuttuu tilanne haastavaksi, sillä osakeyhtiölain sääntely koskee pääasiassa ihmishenkilöiden toimintaa. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää kuka tai mikä voi toimia osakeyhtiön johdon jäsenenä, sillä osakeyhtiölaissa asetetaan kyseisille jäsenille erilaisia tehtäviä. Tavallisesti yhtiön johdon katsotaan koostuvan hallituksesta, sekä mahdollisesta toimitusjohtajasta ja hallintoneuvostosta, mutta laajemmin tarkasteltuna on mahdollista hahmottaa johdon koostuvan näiden orgaanien lisäksi myös koko johto-organisaatiosta, kuten johtoryhmästä. Tämän osalta pohditaan mihin kohtaan organisaatiota ja millaiseen asemaan tekoälyjärjestelmä voidaan sijoittaa. Osakeyhtiölaissa johdolle määritellään yleisiä ja erityisiä tehtäviä. Näiden tehtävien suorittamiselle on lisäksi asetettu erilaisia vaatimuksia, jotka johdon kannalta konkretisoituvat erityisesti OYL 1:8:n huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien kautta. Tämän osalta tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tekoälyjärjestelmien käyttäminen johdon toiminnassa vaikuttaa kyseisten vaatimusten arvioimiseen ja miten esimerkiksi liiketoimintapäätösperiaate soveltuu velvollisuuksien noudattamisen arvioimiseen silloin, kun päätöksen tukena on käytetty tekoälyjärjestelmän tuottamaa tietoa. Johdon menetellessä tehtävässään huolimattomasti tai sen laiminlyödessä tehtäviensä suorittamisen kokonaan, voi tästä aiheutua vahinkoa joko yhtiölle, osakkeenomistajalle tai kolmannelle osapuolelle, jolloin syntyneen vahingon vastuukysymykset pyritään ratkaisemaan yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausnormiston perusteella. Erityisen hankalaksi tilanne muodostuu kuitenkin silloin, kun vahingon onkin aiheuttanut ihmisen sijasta tekoälyjärjestelmä, ja siksi tutkielmassa yritetään löytää vastausta siihen, tulisiko tekoälyjärjestelmä käsittää ainoastaan johtoa avustavaksi työkaluksi vai kenties omaksi itsenäiseksi toimijakseen. Tilannetta arvioidaan myös siltä kannalta, voisiko johto joutua vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta silloin, kun päätöksenteossa ei ole lainkaan käytetty tekoälyjärjestelmää apuna. Lopputulemana tutkielmassa todetaan, ettei tekoälyjärjestelmä voi toimia osakeyhtiölain tarkoittamana johdon jäsenenä, mutta johtoryhmän osalta tilanne on toisin. Tällöinkin tosin vaikuttaisi siltä, että lähtökohtaisesti tekoälyjärjestelmää käyttänyt on aina viimesijaisessa vastuussa kyseisen järjestelmän valvonnasta ja siten sen aiheuttamasta vahingosta. Huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksien täyttämiseksi tutkielmassa katsotaan, ettei johto voi sokeasti luottaa pelkästään tekoälyjärjestelmän tuottamaan tietoon, vaan se joutuu päätöksiä tehdessä arvioimaan myös muita päätöksiin mahdollisesti vaikuttavia seikkoja.

Legaalinen välimiesmenettely nimensä mukaisesti pohjautuu menettelynä lainsäännökseen. Se on ominaislaatuinen oikeudelliselta luonteeltaan, kun sitä peilataan sopimusperustaisiin välimiesmenettelyihin. Toisaalta kyseessä ei voida katsoa olevan myöskään julkisen lainkäytön alueelle rinnastuva yleinen tuomioistuinmenettely. Tutkielmassani keskityn käsittelemään legaalisista välimiesmenettelyistä osakeyhtiölain 24:4 lunastusriita-asioiden vähemmistöosakkeiden lakisääteistä lunastusvälimiesmenettelyä. Lähestyn aihetta tutkielman teoreettisessa osuudessa eri välimiesmenettelylajien välillä suoritettavan ekskursion avulla, jossa metodina toimii lainoppi. Olen toteuttanut ekskursion tarkastelemalla pistemäisesti välimiesmenettelylajien prosessuaalisia eroja, erityisesti kohdentaen osakeyhtiölain lakisääteistä välimiesmenettelyä seuraavaan muutoksenhakuun. Kun lakisääteisen välimiesmenettelyn ominaislaatuiset piirteet suhteessa muihin menettelyihin on hahmotettu, siirryn tutkielmassa tarkastelemaan sen asemaa EU-oikeudessa. Aineistona tässä käytän Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastelun asetan siihen, miten primäärinormistoon kuuluva SEUT 267 artikla suhtautuu osakeyhtiölain lakisääteiseen lunastusvälimiesmenettelyn välitystuomioistuimeen: onko se SEUT 267 artiklan toisessa kohdassa tarkoittama ”jäsenvaltion tuomioistuin”. Jatkokysymyksenä voidaan esittää, että mikä on osakeyhtiölain lakisääteiselle lunastusvälimiesmenettelylle vaihtoehtoisten menettelyiden välitystuomioistuinten osalta tilanne. Tutkielmani johtopäätöksenä on, että osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn muutoksenhakuinstituutio on erikoislaatuinen oikeudellinen yhdistelmä, jossa välimiesmenettelylain sekä osakeyhtiölain muutoksenhakukeinot ovat perusteltuja lainsäädännöllisiä ratkaisuja. Huolimatta niiden sulavasta nivoutumisesta toisiinsa, joitakin ristiriitoja esiintyy niiden säännösten suhteen. Lisäksi johtopäätöksenäni on, että EU-oikeuden valossa osakeyhtiölain lakisääteisen lunastusvälimiesmenettelyn välimiesoikeus täyttää SEUT 267 artiklan toisen kohdan tarkoittaman jäsenvaltion tuomioistuimen määritelmän välttämättömät edellytykset ja sillä on oikeus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen. Tutkielman lopussa suoritettava katsaus Tanskan välimiesmenettelylain 27.2 §:n säännökseen tukee sitä esittämääni argumenttia, että kotimaisesti osakeyhtiölain lakisääteistä lunastusvalimiesmenettelyä tulisi entisestään vahvistaa yksinomaisena riidanratkaisukeinona.

Emerging from the ruins of the World War II, European states sought to prevent new wars from breaking out by initiating a process of economic integration. The first step on the path to economic integration was the establishment of the European Coal and Steel Community in 1951, with further deepening by the establishment of the European Economic Community, eventually culminating in the establishment of the European Economic and Monetary Union (EMU) in the 1990s. Although the EMU can be considered the Holy Grail of European integration, its structure has significant shortcomings: monetary integration is strong, but economic integration remains superficial. This thesis examines the development of economic and fiscal integration in the European Union (EU) from the World War II to the 2020s. The analysis particularly seeks to answer how crises have impacted the progression of economic integration within the EU and what is the impact of the EU’s recent crisis response measures on the trajectory of fiscal integration. The thesis begins by examining the establishment of the EU and its initial stages of economic integration after the World War II. It focuses on the role of the Court of Justice of the European Union (CJEU) in deepening integration, examining its methods of interpretation of Treaties to promote an ever closer Union. The thesis progresses chronologically, addressing the significance of the Eurozone crisis in deepening economic and fiscal integration. Regarding the COVID-19 pandemic, it focuses on the EU's strong response in the form of the recovery instrument and its impact on the progress of fiscal integration and the structural asymmetry of the EMU. The main conclusions of the thesis are that European economic and fiscal integration have deepened significantly because of existential crises, even beyond what the Treaty provisions would prima facie allow, thus raising questions of constitutionality. Integration has been facilitated in part by the vague language of the Treaties and the Court’s creative, pro- integrative approach to legal interpretation, resulting in the EU gaining new competences beyond those explicitly granted to it. EU crisis management measures have acted as clear steps towards a fiscal union, thus correcting the original asymmetry of the EMU, but they do not in themselves create a genuine fiscal union.

Kasvojentunnistusteknologian käyttö rikostorjunnassa on yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä, sillä myös lainvalvontaviranomaiset ovat huomanneet teknologian kehitykseen liittyvät mahdollisuudet. Biometrisen etätunnistamisen avulla ihmisiä voidaan tunnistaa ja paikantaa nopeasti ja helposti, mikä tehostaa rikostorjuntaa ja helpottaa erityisesti vakavaan rikollisuuteen puuttumista. Biometrinen etätunnistaminen toimii tyypillisesti siten, että julkiseen tilaan asennetaan internet-yhteydellä varustettu valvontakamera, joka skannaa jokaisen valvottuun tilaan astuvan henkilön kasvot. Kasvoista luodaan biometrinen malli, jota verrataan tietokannassa oleviin kasvokuvatietoihin. Hyötyjen lisäksi kasvojentunnistusteknologian käyttöön liittyy myös erilaisia riskejä ja ongelmia perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, sillä biometrinen etätunnistaminen julkisessa tilassa kohdistuu rajoittamattomaan joukkoon henkilöitä, joita ei voida ennakolta määritellä. Biometrisen etätunnistamisen voidaan sen vuoksi katsoa tarkoittavan varsin vakavaa puuttumista perus- ja ihmisoikeuksiin, sillä biometrisellä etätunnistusjärjestelmällä käsitellään myös rikollisuuteen ja turvallisuusuhkiin täysin liittymättömien henkilöiden biometrisiä eli erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja. Omat haasteensa kasvojentunnistusteknologian käyttöön tuo myös se, että tekoälylainsäädäntö on EU:ssa vasta tuloillaan, joten kasvojentunnistusteknologian rikostorjuntakäyttöä sääntelee tällä hetkellä lähinnä rikosasioiden tietosuojalaki. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, minkälaisia rajoituksia henkilötietojen suoja perusoikeutena asettaa biometriselle etätunnistamiselle rikostorjunnassa Suomessa ja EU:ssa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään myös muita aiheeseen liittyviä oikeudellisia reunaehtoja ja haasteita. Biometrisen etätunnistamisen hyväksyttävyyden rajoja hahmotellaan tutkielmassa erityisesti perusoikeuksien rajoitustestin avulla tarkastelemalla sitä, miten biometrinen etätunnistaminen julkisissa tiloissa rikostorjuntaa varten suhteutuu hyväksyttävän rajoitusperusteen, suhteellisuusvaatimuksen, ytimen koskemattomuuden sekä lainsäädännön täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimuksiin. Perusoikeuksien rajoitusten hyväksyttävyyden arvioinnissa on hyödynnetty erityisesti EU-tuomioistuimen kohdentamattomaan valvontaan liittyviä ratkaisuja. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen käsittelyyn liittyviä riskejä biometrisen etätunnistamisen näkökulmasta erityisesti rikosasioiden tietosuojalaista nousevien tietosuojaperiaatteiden ja henkilötietojen käsittelyn yleisten edellytysten kautta. Tutkielman tavoitteena on erityisesti tuoda esiin ne haasteet, joita biometriseen etätunnistamiseen liittyy perusoikeuksien näkökulmasta, ja esitellä rajat julkisissa tiloissa tapahtuvalle biometriselle etätunnistamiselle tilanteissa, joissa biometristä etätunnistamista suoritetaan rikostorjuntaa varten. Tutkielman perimmäisenä kysymyksenä on kuitenkin se, voidaanko biometristä etätunnistamista pitää lopulta lainkaan hyväksyttävänä rikostorjunnan keinona. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että biometrinen etätunnistaminen tavalla, joka riittävästi huomioisi henkilötietojen suojan sille asettamat ehdot ja rajoitteet, ei käytännössä ole mahdollista. Biometrisen etätunnistamisen voidaan katsoa olevan niin vakavaa puuttumista perus- ja ihmisoikeuksiin, että sille ei tulisi olla sijaa edes vakavan rikollisuuden torjunnassa. Tutkielma jakaa siten saman näkemyksen biometrisestä etätunnistamisesta kuin Euroopan parlamentti sekä lukuisat ihmisoikeusjärjestöt, joiden mukaan biometrinen etätunnistaminen tulisi lähtökohtaisesti kieltää täysin myös lainvalvontaviranomaisten käytössä.

Syytesidonnaisuus tarkoittaa, että tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu (ROL 11:3). Teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Lisäksi tuomioistuinta sitoo se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja tarkoituksesta, kuten tahallisuudesta tai tuottamuksesta. Syytesidonnaisuuden tärkein tehtävä on varmistaa vastaajan puolustautumismahdollisuudet, ja on näin olennainen osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Vastaajaa ei saa tuomita sellaisesta, mitä vastaan hänellä ei ole ollut mahdollisuutta puolustautua. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskäytännön valossa syytesidonnaisuuden soveltamisalan laajuutta erityisesti syyksiluettavuuden muotojen näkökulmasta. Syytesidonnaisuuden arvioinnissa ensisijaista on teonkuvauksen sanamuodon mukainen tulkinta, ja tapahtumainkulku on kuvattava yleiskielisesti sekä puolustuksen näkökulmasta ymmärrettävällä tavalla, pelkkien rikoksen tunnusmerkistötekijöiden toistaminen ei ole riittävää. Oikeuskäytännön mukaan Suomessa on sitouduttu tiukkaan syytesidonnaisuustulkintaan myös syyksiluettavuusmuodon osalta. Tahallisen tekomuodon ei ole katsottu myöskään sisältävän huolimattomuutta, vaan tähän on erikseen teonkuvauksessa vedottava syyksilukevan tuomion mahdollistamiseksi.

Viranomaisille ilmoitetuista raiskauksista vain hieman yli 20 prosenttia etenee käräjäoikeuden käsiteltäväksi, ja vielä tätäkin pienempi määrä johtaa syyksi lukevaan tuomioon. Suurin syy prosessin näennäiseen tehottomuuteen lienee se, että raiskausrikosten todisteluun liittyy usein erityisen vaikeita näyttöongelmia. Oikeuskäytännössä varsin yleisiä ovat niin sanotut sana vastaan sana -tilanteet, joissa rikoksen osapuolet esittävät keskenään ristiriitaisen kertomuksen tapahtuneesta. Näyttömahdollisuuksien ollessa heikot, joutuu tuomioistuin turvautumaan vaihtoehtoisiin keinoihin, kuten välittömän näytön ulkopuolisen todistelun vastaanottamiseen sekä asianosaisten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä keinoja tuomarilla on ratkaista sellaisia raiskaustapauksia, joissa näyttöä on vain vähän tai ei ollenkaan ja mitä haasteita tällaiseen välittömän näytön ulkopuolisen todistelun arvioimiseen voi liittyä. Korkeimman oikeuden raiskausrikosten näytönarviointia koskevista ratkaisuista ilmenee, että painoarvoa on vastaavissa tapauksissa annettu välilliselle näytölle sekä arvioille siitä, onko asianomistajan kertomusta tapahtuneesta pidettävä luotettavana. Korkein oikeus ei ole tarkentanut välillisen näytön käsitettä, eikä sitä ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Sillä kuitenkin tarkoitettaneen samaa kuin välillisellä todistelulla oikeudenkäynnissä. Välilliseksi näytöksi voivat lukeutua monet erilaiset todisteet, mutta yleisimpiä välillisen näytön tyyppejä raiskausrikosten todistelussa ovat lääkärinlausunnot ja potilaskertomukset sekä tapahtumalle ulkopuolisten henkilöiden kertomukset tapahtuneesta. Välillinen näyttö vaatii kuitenkin tuekseen myös luotettavaksi arvioidun asianomistajan kertomuksen, jotta tuomioistuin voi jäädä vaille varteenotettavaa epäilyä rikoksen tapahtumisesta. Tuomioistuimissa tehty asianomistajan kertomuksen luotettavuusarviointi näyttäytyy paikoittain kestämättömänä konstruktiona. Oikeus- ja todistajanpsykologisen tutkimustiedon valossa tuomioistuimet eivät vaikuta ottavan kertomukseen vaikuttavia tekijöitä, kuten kertojan muistia ja tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia riittävästi huomioon, joka voi olla omiaan vaarantamaan asianosaisten oikeusturvaa. Oikeustilaa tulisi parantaa kannustamalla tai jopa velvoittamalla todistajanpsykologisen tutkimustiedon huomioon ottamiseen tilanteissa, joissa luotettavuusarvioinnilla on merkittävä vaikutus asian lopputulokseen.

Under andra hälften av 1900-talet skedde betydande framsteg i utvecklingen av principerna om icke-diskriminering. Som en del av denna utveckling växte även förbudet mot åldersdiskriminering fram. Idag anses detta förbud vara en allmän rättsprincip inom EU och regleras nationellt både i grundlagen och i diskrimineringslagen. Diskrimineringslagen tillämpas framför allt inom arbetslivet och under rekryteringssituationer, och dess bestämmelser har sin grund i EU:s arbetslivsdirektiv från år 2000. En arbetssökande skyddas därmed av den starka regeln som förbjuder arbetsgivare från att diskriminera arbetssökande på grund av deras ålder. Med åldersdiskriminering i detta avseende avses att en arbetssökande behandlas mindre fördelaktigt på grund av sin ålder jämfört med andra personer i en liknande situation, utan att det finns någon objektiv och godtagbar grund för detta. I vissa situationer är det ändå berättigat för arbetsgivaren att förbigå skyldigheten till likabehandling, eftersom syftet med förbudet mot åldersdiskriminering inte är att avlägsna naturliga skillnader mellan människor. Lagen tillåter således viss särbehandling, det vill säga ojämlik behandling, av arbetssökande i situationer där det är rationellt, nödvändigt samt tjänar viktiga sociala och ekonomiska mål. Samtidigt innebär detta att det finns en oklar balansgång mellan tillåten och otillåten särbehandling. Avhandlingens syfte är att undersöka denna gränsdragning och söka svar på när särbehandling på grund av ålder av äldre arbetstagare vid rekrytering anses utgöra diskriminering och när anses den vara berättigad. Avhandlingen utforskar även innebörden av förbudet mot åldersdiskriminering och begreppet särbehandling, samt de olika formerna av berättigad särbehandling som lagen erkänner. Lagen erkänner fyra former av särbehandling, vilka alla är tillämpbara inom rekrytering och ger arbetsgivaren rätt att till exempel sätta ålderskrav eller välja kandidater baserat på ålder. För det första tillåter GOR-undantaget särbehandling i arbeten där verkliga och avgörande yrkeskrav föreligger. Särbehandling kan också berättigas om arbetsgivaren har ett befogat syfte som gäller sysselsättningspolitik eller arbetsmarknad. Positiv särbehandling tillåter särbehandling för att främja faktisk likabehandling och avslutningsvis kan indirekt diskriminering berättigas om den har ett godtagbart syfte. Det finns inget entydigt svar på när särbehandling av ålder anses tillåten, eftersom gränsen mellan berättigad och icke-berättigad särbehandling fastställs vid en proportionalitetsbedömning för att bedöma om åtgärderna är lämpliga och nödvändiga. Klart är i varje fall att alla grunder för berättigad särbehandling ska tolkas restriktivt, eftersom utgångspunkten alltid är att åldersdiskriminering vid rekrytering är förbjudet.

Tarkastelen tässä tutkielmassa palveluntuottajan omavalvontaa, 2000-luvulla Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä yleistynyttä valvonta- ja sääntelykeinoa. Omavalvonnan soveltamisala on laajentunut ja se on entisestään vakiintunut systemaattisemmin osaksi sääntelyä myös myöhempien sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän muutosten yhteydessä, ja palvelujen järjestäjien ja tuottajien omavalvonnasta on lopulta säädetty varsin yksityiskohtaisesti vuoden 2024 alussa voimaan tulleessa sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa (741/2023). Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Miten omavalvonta on kehittynyt sääntelykeinona yhteiskunnassa? Ja 2) mitä omavalvonta on lainopillisesti tarkasteltavina velvollisuuksina ja vastuina? Kysymyksistä muodostuu kaksi näkökulmaa: Toisaalta selvitän omavalvonnan sääntelyhistoriaa lainvalmisteluasiakirjojen perusteella sekä hahmottelen kehyksiä omavalvonnan kaltaisen sääntelykeinon muodostumiselle oikeus- ja yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden perusteella. Lisäksi tarkastelen nykyisen omavalvontasääntelyn yhteyksiä lainvalmistelussa asetettuihin tavoitteisiin ja vaikutusarvioihin. Lainopillisessa tarkastelussa puolestaan selvitän nykyisen omavalvontasääntelyn sisältöä eli siinä asetettuja velvollisuuksia ja vastuita julkisille ja yksityisille toimijoille sekä sitä, millaisia yhteyksiä omavalvonnan korostumisella on esimerkiksi asiakkaiden ja potilaiden sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen. Omavalvonta on esimerkki muun muassa siitä niin sanotun sääntelyvaltiokehityksen piirteestä, että yhteiskunnan palvelujen tuottajien lähtökohtien monimuotoistuessa erilaisten elämänalueiden sääntelykeinoja taivutetaan toimimaan samoilla perusteilla. Omavalvonnalla pyritäänkin hallitsemaan monien sellaisten peruspalvelujen laatua ja turvallisuutta, jotka kytkeytyvät esimerkiksi sosiaaliturva- ja oikeusturvaperusoikeuksiin. Omavalvontaan nojaaviin sääntelyratkaisuihin päätymistä on silti perusteltu eri aikoina tehtyjen lakimuutosten yhteydessä melko vähän, vaikka ratkaisuilla on sanottu tavoiteltavan paljon. Oikeustieteessä ja yleisessä keskustelussa omavalvontaa on sen sijaan kritisoitu valvojan ja valvottavan roolien sekoittumisesta ja epämääräisestä suhteesta julkisen vallan vastuuseen sosiaalilainsäädännön toimeenpanosta. Kuitenkin omavalvonta ja vastuun jakaminen voivat edistää erilaisten toimijoiden yhteistyötä ja luottamuksellisia suhteita.