Browsing by discipline "Finanssioikeus"

Talouden kansainvälistyessä rajat ylittävät sijoitukset, ja niiden myötä osinkojen maksaminen valtiosta toiseen, ovat lisääntyneet merkittävästi 1990-luvulta alkaen. Sekä tulon lähdevaltiolla eli valtiolla, jossa osinkoa maksava yhtiö asuu, että osingonsaajan asuinvaltiolla on intressi verottaa rajojen yli maksettavia osinkoja. Kaksinkertainen verotus on kuitenkin ongelmallista muun muassa sen aiheuttamien neutraalisuushäiriöiden takia ja pääomien vapaan liikkuvuuden näkökulmasta. Kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi valtiot ovat solmineet verosopimuksia, joissa osinkotulon osalta lähtökohtana on sekä lähde- että asuinvaltion verotusoikeus. Lähdevaltion verotusoikeutta on kuitenkin merkittävästi rajoitettu. Suurin osa verosopimuksista perustuu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) laatimaan malliverosopimukseen. Malliverosopimuksen lisäksi OECD julkaisee malliverosopimuksen kommentaaria, joka sisältää tulkintaohjeita malliverosopimukseen perustuvien, valtioiden välillä solmittujen verosopimusten soveltamiseen. Ensimmäinen malliverosopimus ja sen kommentaari julkaistiin vuonna 1977. OECD tekee jatkuvasti työtä malliverosopimuksen ja kommentaarin täsmentämiseksi ja julkaisee uusia versioita tasaisin väliajoin. Osinkotuloihin liittyvää verorasitusta on kansainvälisissä tilanteissa pyritty minimoimaan verosopimusetuuksien ja kansallisten verolainsäädäntöjen välisten epäjatkuvuuskohtien keinotekoisella hyväksikäytöllä. Tässä tarkoituksessa on yleisesti hyödynnetty niin kutsuttuja dividend stripping -järjestelyjä, joissa osakelainauksen avulla osinkotulot pyritään siirtämään mahdollisimman alhaisen verotuksen piiriin. Järjestelyssä osakkeet lainataan täsmäytyspäivän yli sellaiselle taholle, jonka saamana osakkeiden perusteella maksettava osinko on kokonaan vapautettu lähdeverosta tai verosopimuksen mukainen lähdeveron enimmäismäärä on alhainen. Täsmäytyspäivän jälkeen lainaksiottaja palauttaa lainaksiantajalle vastaavan määrän samanlaisia osakkeita. Suomesta maksetut osingot on mahdollista saada lähdeverovapaasti muun muassa Ison-Britannian ja Irlannin kanssa solmittujen verosopimusten perusteella. Verohallinnon selvityksen mukaan huomattava osa Suomesta ulkomaille maksettavista osingoista maksetaankin sellaisiin valtioihin, joiden kanssa solmitut verosopimukset mahdollistavat osinkojen nollaverotuksen. Verosopimusetuuksien keinotekoisen hyödyntämisen ehkäisemiseksi malliverosopimuksen osinkoartiklaan sisältyy tosiasiallisen edunsaajan käsite, joka rajoittaa verosopimusetuuksien soveltamisalaa. Malliverosopimuksen mukaan verosopimusetuuksia voidaan soveltaa vain, jos osinkotulon tosiasiallinen edunsaaja asuu sopimusvaltiossa. Ensinäkemältä yksinkertaisen verosopimusetuuksien rajoituksen soveltaminen on kuitenkin käytännössä osoittautunut ongelmalliseksi, sillä tosiasiallisen edunsaajan käsitettä ei ole pystytty tyhjentävästi määrittelemään. Määritelmän puutetta on pidetty merkittävimpänä verosopimusten soveltamiseen liittyvänä ongelmana. Erityisen hankalaa tosiasiallisen edunsaajan käsitteen määrittely on, jos osinkotuloon liittyy osakelainaus- tai muu johdannaistyyppinen järjestely, joka muodostaa jännitteen taloudellisen ja muodollisen omistajuuden välille. Suomessa lisäksi mahdollisuus osakeomistusten hallintarekisteröintiin on helpottanut osakkeisiin liittyvien omistussuhteiden hämärtämistä ja siten osinkotuloihin liittyvää veronkiertoa. Tunnistettaessa tosiasiallista edunsaajaa osakelainausjärjestelyssä tulee analyysissa lähteä liikkeelle järjestelyn oikeudellisesta arvioinnista. Jos oikeudellinen analyysi ei ole riittävää tosiasiallisen edunsaajan tunnistamiseksi, tulee kiinnittää huomiota myös järjestelyn olosuhteisiin ja tosiasiallisiin taloudellisiin vaikutuksiin. Vuonna 2014 julkaistun OECD:n malliverosopimuksen kommentaarin päivityksen myötä tosiasiallisen edunsaajan tunnistamisessa merkittävään asemaan nousi sen arviointi, onko osinkotulon saajalla aidosti mahdollisuus nauttia saamastaan tulosta vai rajoittaako tätä oikeutta velvollisuus siirtää tulo edelleen. Jos tällainen velvollisuus on olemassa, ei tulonsaajaa voida pitää sen tosiasiallisena edunsaajana. Yksittäistapauksen arvioinnissa tulee kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, milloin sovellettavana oleva verosopimus on solmittu. Malliverosopimuksen kommentaarin päivitetyt versiot ovat sovellettavissa päivitystä ennen solmittuihin verosopimuksiin vain, jos päivitys voidaan katsoa varsinaisen muutoksen sijaan vain aikaisempaa täsmentäväksi tai selventäväksi.

Tutkielman tarkoituksena on lainopin metodin avulla selvittää, millainen sijoitusmuoto osakesäästötili on erityisesti luonnollisen henkilön näkökulmasta. Osakesäästötilin kautta on mahdollista sijoittaa pääasiassa julkisesti noteerattuihin osakkeisiin. Vertaan tutkielmassani osakesäästötiliä julkisesti noteerattuihin osakkeisiin kohdistuvaan suoraan sijoittamiseen ja sijoitusrahastoihin kohdistuvaan sijoittamiseen. Osakesäästötili eroaa suorasta sijoittamisesta ja sijoitusrahastoihin kohdistuvasta sijoittamisesta ensinnäkin siten, että osakesäästötilille siirrettäville varoille on laissa säädetty euromääräinen raja. Euromääräistä rajaa on perusteltu sillä, että osakesäästötilin tarjoamaa veroetua on haluttu rajoittaa. Toisaalta rajan on arvioitu vaikuttavan sijoittajien päätökseen valita osakesäästötili sijoitusmuodokseen. Osakesäästötilin kautta sijoittaessaan sijoittaja hyötyy verotuksen lykkääntymisedusta, millä tarkoitetaan sitä, että osakesäästötilin tuottoa verotetaan vasta, kun varoja nostetaan pois osakesäästötililtä tai osakesäästötili lopetetaan. Tämä mahdollistaa myös sijoituskohteiden vaihtamisen osakesäästötilin sisällä ilman välittömiä veroseuraamuksia. Näin ollen osakesäästötilistä saatu tuotto on mahdollista käyttää uusiin sijoituskohteisiin. Sijoitusrahaston ja osakesäästötilin merkittävin ero on se, ettei osakesäästötilille ole säädetty sijoitusten hajautusvaatimusta. Yhtenä merkittävimmistä osakesäästötiliä koskevista verotuksellisista kysymyksistä koskee osinkojen verotusta. Osinkoja verotetaan vasta varoja osakesäästötililtä nostettaessa, joten ne on mahdollista käyttää osakesäästötilin sisällä uusiin sijoituskohteisiin. Toisaalta osakesäästötilin kautta sijoitettaessa menetetään julkisesti noteerattujen osakkeiden osinkojen osittainen verovapaus. Sijoittajan tuleekin yleensä kyetä hyödyntämään verotuksen lykkääntymisetua, jotta sijoittajan kannattaa sijoittaa osakesäästötilin kautta osakkeisiin. Osakesäästötilin verokohteluun vaikuttavat kansainvälisissä tilanteissa kansainväliset verosopimukset sekä rajoitetusti verovelvollisen osakesäästötilin haltijan asuinvaltion lainsäädäntö. Osakesäästötilin verokohtelu rajat ylittävissä tilanteissa on tulkittavissa vaikeasti ennustettavaksi. Ulkomaisen osakesäästötilin verokohteluun Suomessa vaikuttaa sen mahdollinen rinnastettavuus Suomen lainsäädännössä tarkoitettuun osakesäästötiliin. Tutkielman lähdemateriaalina on käytetty erityisesti osakesäästötiliä koskevaa lainvalmistelumateriaalia. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty sijoitusmuotoja käsittelevää oikeuskirjallisuutta. Koska osakesäästötilille on ollut mahdollista tallettaa varoja vasta ensimmäinen tammikuuta 2020 lähtien, ei osakesäästötilille ole ehtinyt vielä syntyä varsinaista kotimaista oikeuskäytäntöä.

Sijoitetun vapaan oman pääoman rahasto (SVOP-rahasto) lisättiin uuteen osakeyhtiölakiin (21.7.2006/624). Kyse oli siten yhtiön vapaaseen omaan pääomaan lisätystä rahastosta. SVOP-rahastoon on tarkoitus merkitä pääomaan tehtyjä sijoituksia osittain tai kokonaan, kuten osa nimellisarvottoman osakkeen merkintähinnasta SVOP-rahastoon voidaan siirtää muitakin varoja, kuten yhtiön jakamattomia voittovaroja. Uutta osakeyhtiölakia koskevassa hallituksen esityksessä todettiin, että SVOP-rahastoon on mahdollista sijoittaa varoja myös esimerkiksi sulautuvan yhtiön osakepääomasta. Osakeyhtiölakiin otettiin lähtökohta, jonka mukaan SVOP-rahastosta jaettavat varat rinnastetaan voiton jakamiseen. Osakeyhtiölain muutoksesta seuranneet varolakien muutospaineet tunnistettiin jo uutta osakeyhtiölakia laadittaessa. Tuloverolakia (30.12.1992/1535) sekä lakia elinkeinotulon verottamisesta (24.6.1968/360) ei kuitenkaan muutettu vastaamaan uuden osakeyhtiölain tuomia muutospaineita kuin vasta vuonna 2014. Tämä johti siihen, että yhtiön SVOP-rahastosta alettiin jakamaan varoja yhtiön osakkeenomistajille ilman, että jaettavien varojen verokohtelusta oli säädetty lailla. SVOP-rahastosta jaettavien varojen verokohtelu muovautui nojaten verohallinnon ohjeistukseen. Vuonna 2014 voimaan tulleet verolakien muutokset sisälsivät säännökset SVOP-rahastosta jaettavien varojen verokohtelusta. Lähtökohdaksi tuloverolain ja elinkeinoverolain säännöksiin otettiin jaettavien varojen verottaminen osinkotulona. Lähtökohdasta on kuitenkin mahdollista poiketa tilanteessa, jossa osakkeenomistajalle palautetaan tämän yhtiöön tekemä sijoitus kymmenen vuoden sisällä sijoituksen tekemisestä. Tutkielmassa tarkastellaan SVOP-rahastosta osakkeenomistajille jaettavien varojen verotusta koskevia säännöksiä. Tutkielma keskittyy julkisesti noteeraamattomista osakeyhtiöistä tehtäviin varojenjakoihin osakkeenomistajina oleville luonnollisille henkilöille sekä osakeyhtiöille. Tutkielman painopiste on hallituksen esityksen rajauksessa, jonka mukaan yritysjärjestelyssä syntynyttä SVOP-rahastosijoitusta ei tulisi verottaa luovutuksena. Hallituksen esityksessä ei avata yritysjärjestelyn käsitettä, joten ei ole täysin selvää, mitä rajauksen katsotaan kattavan. Yritysjärjestelyissä syntyneitä sijoituksia koskeva rajaus nojaa ainoastaan hallituksen esitykseen ilman lain tasoista sääntelyä. Lain sanamuoto ja hallituksen esityksen rajaus ovat näin ollen ristiriidassa keskenään. Kysymyksenä onkin, miten rajaus vaikuttaa SVOP-rahastosta jaettavien varojen verotukseen käytännössä, ja voidaanko hallituksen esityksen rajauksen katsoa toimivan tulkintaohjeena vai onko se ristiriitainen lainsäädäntöön verrattuna.

Yritykselle kerran valittu rakenne ei välttämättä ole toimiva koko yrityksen elinkaaren ajan. Rakenteen muuttamiselle voi olla monia syitä kuten esimerkiksi kilpailukyvyn parantaminen, synergiaetujen tavoitteleminen, toimintojen eriyttäminen sekä yrityskauppaan tai sukupolvenvaihdokseen valmistautuminen. Elinkeinotulon verottamisesta annetun lain tunnistamien yritysjärjestelyiden avulla yrityksen toiminnan ja omistuksen rakennetta voidaan muokata veroneutraalisti ilman välittömiä tuloveroseuraamuksia. Vuoden 2007 alussa osittaisjakautumisesta tuli veroneutraali yritysjärjestelymuoto. Taustalla oli muutosdirektiivin 2005/19/EY implementointi, jolla muutettiin yritysjärjestelydirektiiviä 90/434/ETY. Osittaisjakautuminen on joustava keino yrityksen rakenteen muutokseen. Osittaisjakautumisessa osakeyhtiö ei purkaudu, vaan se siirtää selvitysmenettelyttä yhden tai useamman liiketoimintakokonaisuutensa sellaisenaan yhdelle tai useammalle osakeyhtiölle ja jättää vähintään yhden liiketoimintakokonaisuuden siirtävään yhtiöön. EVL 52c §:n mukaiselle osittaisjakautumiselle on asetettu EVL:ssa tiukat kriteerit. Oikeuskäytännössä ongelmalliseksi on muodostunut erityisesti liiketoiminnan käsite sekä jakautumisvastikkeeseen liittyvät tulkintakysymykset. Tutkielmassa käydään läpi EVL 52c §:ssä asetettuja edellytyksiä ja tulkintalinjoja tuodaan esiin KHO:n ja KVL:n ratkaisuihin nojaten. Jakautumistilanteissa nousee esiin myös mahdollisuus veron kiertämiseen. Mikäli järjestelylle ei ole liiketaloudellisia perusteita, sinänsä EVL 52c §:n vaatimukset täyttävän osittaisjakautumisen veroedut voidaan jättää myöntämättä tai ne voidaan evätä. Lisäksi ongelmallisia ovat sarjatoimet, joissa jakautuminen on osa laajempaa toimenpiteiden kokonaisuutta. Tutkielmassa käydään läpi laajasti oikeuskäytäntöä sekä selvitetään sallitun verosuunnittelun ja veron kiertämisen häilyvää rajaa.

Osuuskunnat ovat olleet suuressa merkityksessä Suomen taloudellisessa kehityksessä ja osuuskunnilla on edelleen suuri merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Osuuskuntien samoin kuin osakeyhtiöiden taloudelliseen toimintakykyyn vaikuttaa keskeisiltä osin se, kuinka näistä yhteisöistä ulosjaettuja voittoja/ylijäämiä verotetaan. Osuuskunnat ja osakeyhtiöt ovat verotuksessa molemmat yhteisöjä ja niihin kohdistuu yhteisöverotus. Kun yhteisöistä jaetaan ylijäämää/voittoa, saaja maksaa vielä erikseen veroa ulosjaetusta voitosta. Kysymyksessä on siten yhteisöstä ulosjaetun ylijäämän/voiton kahdenkertaisen verotuksen ongelma. Kataisen hallituksen hallitusohjelman eräänä tavoitteena oli siirtää verotuksen painopistettä yhteisöjen verotuksesta voitonsaajien verotukseen. Vuoden 2014 alussa yhteisöveroaste alenikin 20 %:iin ja samalla tehtiin korjaukset osinkoverotukseen, minkä myötä osinkoverotus muodostuu rakenteellisesti aina kahdenkertaiseksi. Osuuskuntien ylijäämien verotuksen muutoksia ei tässä yhteydessä vielä hyväksytty, vaan eduskunta edellytti hallitusta valmistelemaan uudet osuuskuntien ylijäämän verotusta koskevat säännökset siten, että niitä voidaan soveltaa ensi kertaa vuoden 2015 verotuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti tätä osuuskuntien uudistuvaa ylijäämän verotusta. Tutkimus ei kuitenkaan rajoitu pelkkään osuuskuntien verotukseen, vaan tutkimuksessa tarkastellaan myös osinkoverotusta. Näin ollen tutkimuksesta muodostuu vertaileva tutkimus osuuskuntien ja osakeyhtiöiden verotuksen välillä. Osuuskuntia on perustettu alun perin vastapainoksi pääomaperusteisille osakeyhtiöille. Osuuskunnan toiminnan tarkoitus sekä periaatteet eroavat osakeyhtiön periaatteista ja tarkoituksesta. Osuuskuntien ideana on osuuskunnan jäsenten talouden tukeminen ja palveluetujen tuottaminen jäsenille, kun taas osakeyhtiön lähtökohtaisena tarkoituksena on voiton tuottaminen osakkeenomistajille. Osuuskunnat tuottavat jäsenille etua tyypillisimmin omakustannushinnoittelun, ylijäämänpalautuksen tai osuuskoron muodossa. Osuuskunnan ylijäämänjakoa näistä ovat osuuskorko ja ylijäämänpalautus, joiden verottamisesta säädetään verolaeissa niitä koskevissa säännöksissä. Ylijäämänpalautuksella tarkoitetaan osuuskunnan ylijäämänjakoa, joka toteutetaan sen mukaan, kuinka paljon jäsen on käyttänyt hyväkseen osuuskunnan palveluita. Taloudelliselta luonteeltaan ylijäämänpalautuksen voidaan katsoa muistuttavan hinnanoikaisua, mutta oikeudellisesti se on osuuskunnan ylijäämänjakoa. Osuuskuntien ylijäämänjako on kuitenkin melko joustavaa osakeyhtiöiden voitonjakoon verraten, sillä osakeyhtiöt voivat jakaa voittoa ainoastaan osinkoina toisin kuin osuuskunnat, jotka jakavat ylijäämää sääntöihin kirjatun perusteen mukaisesti. Osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisista tarkoituksista sekä voitonjakotavoista johtuen myös näiden yhteisöjen jakamien voittojen verotukseen on sovellettu erilaisia säännöksiä. Osuuskuntien verotuksessa keskeisen poikkeuksen on tehnyt ylijäämänpalautuksen vähennysoikeus osuuskuntien verotuksessa. Tällöin ylijäämänpalautuksena jaettuun ylijäämään on kohdistunut vain yhdenkertainen verotus, minkä on katsottu joissakin tapauksissa muodostavan neutraalisuuspoikkeaman osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisessä verotuksen tarkastelussa. Osuuskorkoja on periaatteellisella tasolla verotettu samoin kuin osinkoja. Tutkimuksessa keskeisessä asemassa on osuuskuntien ja osakeyhtiöiden välisen verotuksen vertailu yritysmuoto- ja rahoitusmuotoneutraliteetin valossa. Tarkoituksena on selvittää, onko osuuskuntien ja osakeyhtiöiden erilaisten voitonjakojen verotuksen vuoksi muodostunut neutraliteettipoikkeama ja mikä merkitys näillä erilaisilla verotussäännöksillä on yhteisöjen toiminnan kannalta. Tätä tarkastelua tehdään ennen osuuskuntien verouudistusta koskevien verosäännösten valossa, minkä jälkeen tutkitaan millaisia muutoksia uudistuvat verosäännökset aiheuttavat osuuskuntien ylijäämän verotukseen. Tutkimuksen viimeisessä luvussa on myös oikeusvertaileva osio, joka selventää, kuinka osuuskuntia verotetaan neljässä muussa eurooppalaisessa valtiossa. Tutkimus osoittaa, että muutokset osuuskuntien ylijäämän verotuksessa kiristävät joiltain osin osuuskuntien verotusta. Osuuskuntien voidaan myös nähdä asettuvan tietyin osin verotuksellisessa tarkastelussa osakeyhtiöitä huonompaan asemaan. Merkityksellistä on huomata, että nykyinen osinkoverotus ei toimi hyvänä pohjana osuuskuntien ylijäämän verotuksen uudistamiselle. Verouudistus monimutkaistaa osaltaan verojärjestelmää, minkä lisäksi uudistukselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen on kyseenalaista.

Tutkielmassa tarkastellaan tulonhankkimiskustannusten korvausten verotusta erilaisissa kansainvälisissä työskentelytilanteissa. Verotusta tarkastellaan Suomen sisäisen verolainsäädännön näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten kustannusten korvauksia verotetaan lainsäädännön sekä vallitsevan oikeus- ja verotuskäytännön mukaan. Tutkielmassa tarkastellaan myös verosopimusten vaikutusta Suomen verotusoikeuden syntymiseen. TVL 77 §:n soveltuessa Suomesta ulkomaille suuntautuvissa työskentelytilanteissa, myös kaikki ulkomaantyöskentelyyn liittyvät kustannusten korvaukset ovat verovapaita työntekijälle. Tutkielmassa selvitetään, minkälaisiin työskentelytilanteisiin TVL 77 § soveltuu ja vastaavasti pykälän soveltumattomuutta tiettyihin yleistyviin ulkomaantyöskentelyn muotoihin, kuten toistuvat työmatkat ja etätyö. Tutkielmassani olen jaotellut eri tyyppiset kustannusten korvaukset soveltuvien verosäännösten perusteella TVL 76.1 § 5 kohdan mukaisiin kustannusten korvauksiin, matkakustannusten korvauksiin sekä muihin kansainvälisissä työskentelytilanteissa yleisesti korvattaviin tulonhankkimiskustannuksiin. Tutkielmassa selvitetään milloin TVL 76.1 § 5 kohdan mukaisia verovapaita kustannusten korvauksia voidaan maksaa ja minkälaisia kustannusten korvauksia tämän säännöksen piiriin kuuluu vallitsevan oikeus- ja verotuskäytännön perusteella. Etenkin muutto- ja matkakustannusten osalta oikeus- ja verotuskäytäntö ei ole kaikilta osin täysin vakiintunutta. Suurimmat verotuskäytännön epäselvyydet kansainvälisten työskentelytilanteiden kustannusten korvausten osalta liittyvät verovapaisiin matkakustannusten korvauksiin. Oikeus- ja verotuskäytäntö näyttäisi tiukentuneen sen suhteen, milloin työntekijälle syntyy toiseen maahan uusi varsinainen työpaikka. Viime aikaisissa oikeustapauksissa on yhä useammin katsottu, että työntekijän tosiasiallinen työnantaja vaihtuu ulkomaankomennuksen aikana, jolloin hänelle muodostuu työskentelymaahan uusi varsinainen työpaikka. Tutkielmassa on selvitetty, mitkä seikat näyttäisivät nykyisen oikeuskäytännön valossa vaikuttavan varsinaisen työpaikan määräytymiseen kansainvälisissä työskentelytilanteissa. Tutkielmassa selvitetään myös, miten kansainvälisissä työskentelytilanteissa tyypillisesti korvattavien tulonhankkimiskustannusten korvauksia verotetaan silloin, kun 76.1 § 5 kohta ei sovellu, eikä kyse ole myöskään verovapaista matkakustannusten korvauksista. Tällaisia kustannusten korvauksia ovat esimerkiksi kielikurssit ja kulttuurivalmennus, matkustusasiakirjat ja kotilomamatkat. Komennusmatkavakuutukseen ei verotuskäytännön mukaan aina sovellu TVL 76.1 § 5 kohta. Tätäkin on tutkielmassa pohdittu.

Tax neutrality and material tax uniformity (or in other words, horizontal equity) are both considered as elements of a good taxation system. The latter suggests that economically equivalent financial instruments should be taxed under similar rules. Tax neutrality, in turn, is concerned with efficiency of the tax system by implying that taxation should not distort the optimal allocation of resources in society. The private law part of this study presents how securitization, or securitization-like techniques have been applied to private equity fund interests, in order to turn the equity-based interest into a debt instrument. An observation is made that in some situations, the essential objective of the securitization transaction is to create an economically equivalent, debt-based counterpart to a normal private equity fund interest. One of the underlying purposes behind this kind of transaction might be to make it possible for small private investors to allocate some of their investment capital in private equity, and at the same time, widen the private equity fund’s sources of funding beyond the conventional institutional and other large-scale investors. Similarly, due to tax issues related to normal private equity fund interests, securitization structures have been used to allow public benefit organizations to invest in private equity. The theoretical part of this study presents the concepts of tax neutrality and tax uniformity, and their meaning within the context of taxation of financial instruments. Furthermore, it deals with the question in what circumstances could the Finnish General Anti-Avoidance Rule (the GAAR) come to be applied to economically equivalent financial instruments that produce different post-tax returns, i.e. differ in their tax treatment. Finally, it puts the aforesaid concepts in the context and substance of this study by specifying the questions that should be asked in the tax law part of the study. On the basis of the observations made in the private law part, the essential research question is whether returns on normal private equity fund interests and their securitized counterparts result in similar tax burden in situations, where the holder of such instruments is a public benefit organization or a natural person (private investor). In the tax law part of this study, the income tax treatment of both normal and securitized private equity fund interests is analyzed. In addition to producing answers to the questions presented in the theoretical part, the tax law part covers some of the current issues regarding income taxation of private equity funds and investors thereof. The method used in this part is mainly dogmatic, since the attention is in the contents and interpretation of existing law. Also some practical viewpoints will be presented with regard to the interplay between taxation of financial instruments and corporate finance. The study ends in conclusions, in which the research question is evaluated against the findings made in the tax law part. The study is able to conclude that the tax treatment of normal private equity fund interests and securitized private equity fund interests is not entirely consistent, and thus implies that the ideal of material tax uniformity does not realize between these two instruments. However, it is noticed that material tax uniformity should not necessarily be understood as an absolute requirement of a good tax system. Pursuing for material tax uniformity in the field of finance and investments may not lead to any overall improvements of the tax system, if the instrument considered as normal is actually non-tax neutral compared to other financial instruments. It is further discussed, whether there is any room for the GAAR to be applied to the securitization structures within the context of this study. Based on the observations made in the private law part, the suggestion is that the GAAR should not applied, because the structures – at least in this context – are usually based on commercial reasons, and should not be viewed as artificial.

Kolmikantasuhteeseen perustuva rahoitusleasingjärjestely muodostuu tavarantoimittajan ja leasingantajan välillä tehtävästä kauppasopimuksesta sekä leasingantajan ja leasingottajan välillä tehtävästä vuokrasopimuksesta, jota kutsutaan tässä tutkielmassa rahoitusleasingsopimukseksi. Rahoitusleasingsopimuksen ominaispiirteiden vuoksi leasingottajan oikeusasema voi muistuttaa leasingkohteen omistajan oikeusasemaa. Tämän seurauksena voidaan kysyä, onko rahoitusleasingsopimuksessa tosiasiassa kyse vuokrasta vai kaupasta. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten rahoitusleasingsopimuksen vuokran- ja kaupanluonteisuuden väliseen rajanvetoon suhtaudutaan ensinnäkin Suomen ja toiseksi Yhdysvaltojen vero-oikeudessa. Tähän liittyen tutkielmassa selvitetään, mitä eroja ja yhteneväisyyksiä kyseisten valtioiden oikeuskäytännössä ilmenee rahoitusleasingsopimuksen tulkintaan liittyen. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten leasingantajaa ja leasingottajaa verotetaan Suomessa rahoitusleasingjärjestelyyn liittyen silloin, kun rahoitusleasingsopimusta pidetään toisaalta vuokranluonteisena, toisaalta kaupanluonteisena. Tutkielmassa tarkastellaan myös rahoitusleasingsopimuksen kirjanpitokäsittelyä, mikä on tutkimuskysymyksen kannalta olennaista etenkin Suomessa vallitsevan verotuksen ja kirjanpidon vahvan sidonnaisuuden vuoksi. Tutkielmassa havaittiin, että rahoitusleasingsopimuksen luokittelu vaikuttaa osapuolten verotukseen etenkin menon ja tulon jaksotuksen osalta. Leasingantajalla on oikeus tehdä leasingkohteen hankintamenosta verotuksessa poistoja vain vuokranluonteisessa leasingissa, kun taas kaupanluonteisessa leasingissa oikeus hankintamenon poistoihin on leasingottajalla. EVL 54.2 §:n sisältämä poistojen kirjanpitosidonnaisuutta koskeva vaatimus voi kuitenkin aiheuttaa haasteita, mikäli rahoitusleasingsopimuksen vero-oikeudellinen tulkinta eroaa osapuolten noudattamasta kirjanpitokäytännöstä, eikä poistoihin verotuksessa oikeutettu osapuoli ole tehnyt leasingkohteen hankintamenosta poistoja kirjanpidossaan. Leasingsopimuksen vuokran- ja kaupanluonteisuuden välisen rajanvedon osalta tutkielmassa havaittiin, että Suomen oikeuskäytännössä painotetaan osapuolten liiketoimelle antamaa oikeudellista muotoa, ja vuokrasopimukseksi muotoiltu rahoitusleasingsopimus katsotaan lähtökohtaisesti vuokrasopimukseksi myös verotuksessa. VML 28 §:n veronkiertosäännös on tullut leasingjärjestelyjen osalta sovellettavaksi toistaiseksi harvoin. Yhdysvaltojen vero-oikeudessa sen sijaan painotetaan liiketoimen taloudellista sisältöä, ja liiketoimelle annettu oikeudellinen muoto on substance over form -periaatteen mukaisesti toissijaista. Yhdysvalloissa leasingsopimusten arvioinnissa kiinnitetään huomiota ensinnäkin siihen, kumpi osapuoli saa hyväkseen leasingkohteen omistamiseen liittyvät hyödyt ja kantaa siitä koituvat riskit. Toisaalta arvioidaan, onko osapuolilla ollut verotuksesta riippumaton liiketaloudellinen peruste leasingjärjestelyyn ryhtymiselle, jolloin tarkastellaan etenkin järjestelyn voittopotentiaalia sekä sen suhdetta saataviin verohyötyihin. Suomen oikeuskäytännössä leasingsopimuksen ehdoista ainoastaan leasingkohteen automaattinen siirtyminen leasingottajan omistukseen leasingkauden päätyttyä sekä leasingottajalla oleva leasingkohteen lunastusvelvollisuus vaikuttavat voivan johtaa leasingsopimuksen kaupanluonteisuuteen verotuksessa. Lunastusvelvollisuutta koskevan ehdon osalta oikeuskäytäntö on kuitenkin ollut vakiintumatonta. Yhdysvaltojen oikeuskäytännön valossa selvin osoitus leasingsopimuksen kaupanluonteisuudesta on leasingkohteen omistusoikeuden siirtyminen leasingottajalle joko automaattisesti, lunastusvelvollisuuden myötä tai osto-option nojalla silloin, kun osto-option toteutuminen on leasingsopimuksen tekohetkellä vähintään kohtuullisen varmaa. Suomessa taas leasingsopimukseen sisältyvä osto-optio ei pääsääntöisesti johda leasingsopimuksen kaupanluonteisuuteen verotuksessa. Leasingantajan ja leasingottajan verotusta tarkastellaan tässä tutkielmassa vain tuloverotuksen osalta, eli arvonlisäverotusta koskevia kysymyksiä ei tutkielmassa käsitellä. Tutkielma keskittyy lisäksi vain yhden valtion verotusoikeuden sisällä toteutettaviin rahoitusleasingjärjestelyihin, ja rajat ylittävien järjestelyjen tarkastelu on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielmassa käytetään lainopillista eli oikeusdogmaattista metodia sekä soveltuvin osin oikeusvertailevaa menetelmää.

The main purpose of transfer pricing provisions is to ensure that associated enterprises, when conducting intra-group business, transact at arm´s length. Traditionally this has been considered implying that the pricing of transactions between associated enterprises must be at arm´s length. However, lately tax authorities´ focus has shifted from the pricing of transactions to the transaction structures. It is evident that also the transaction structure affects the division of profits between the associated enterprises. The purpose of this study is to look into the arm´s length provisions, as they are formulated in both tax treaty context and domestic law, in order to conclude whether the current wordings of the provisions allow the tax authorities to question the transaction structures chosen by the taxpayer, i.e. to restructure transactions. In Finnish domestic law the arm´s length principle is expressed in VML § 31. In tax treaty context, the arm´s length principle is expressed in Art. 9(1) of the OECD Model Tax Convention. The wordings of the provisions are not identical but both are said to replicate the arm´s length principle, as expressed in the OECD Transfer Pricing Guidelines. The Guidelines state that the recognition of the actual transaction is the principal rule, but that restructuring of transactions is allowed in exceptional circumstances. However, neither the wording of Art. 9(1) nor VML § 31 seem to directly support such possibility. Even in a tax treaty context, the taxation must be based on domestic law. The tax liability can never be based solely on the tax treaty provisions. It follows that tax treaties can restrict the application of domestic law, but can never broaden the taxing rights under domestic law. This has been called the golden rule of tax treaty law. It follows that even if Art. 9(1) would be interpreted as to allow the restructuring of transactions, also VML § 31 must be able to be interpreted in such a way. The application and interpretation of tax rules is subject to the principle of legality, as expressed in Section 81 of the Constitution of Finland. It follows that taxes must be governed by law. The taxpayer must be able to recognize the basic factors affecting the tax liability and the amount of payable tax straight out of the wording of the provision. These factors cannot be regulated or specified on a subordinate level. Due to the strict principle of legality, the interpretation of tax rules is governed by the wording of the provision. The interpretation cannot result in an outcome that is contrary to the wording of the provision, not even in cases where the purpose of the provision would support such outcome. But when the wording of the provision leaves the interpretation open, other sources of interpretation must be used to support the wording. Due to the general formulation of VML § 31, the accurate scope of the provision is determined in case law. Hence, case law has an emphasized influence on the interpretation of the provision.

Sähköiset palvelut ovat uusi palvelutyyppi, johon yhteisön arvonlisäverojärjestelmän palvelukauppaa koskevat säännöt ovat soveltuneet huonosti. Tällaisten palvelujen tuominen yhteisön arvonlisäverotuksen piiriin on vaatinut lukuisia muutoksia arvonlisäverodirektiiviin. Erityisesti muille kuin verovelvollisille asiakkaille suoritettujen sähköisten palvelujen arvonlisäverotus poikkeaa merkittävästi muunlaisten palvelujen arvonlisäverotuksesta. Vuoden 2015 alusta lähtien tulee voimaan uudistus, jonka jälkeen kuluttaja-asiakkaille suoritettujen sähköisten palvelujen arvonlisäverotus tapahtuu aina asiakkaan sijaintivaltiossa. Koska sähköisesti suoritettujen palvelujen suorituspaikka määräytyy omien erityissääntöjen mukaan, on olennaista pystyä määrittämään, onko kyse sähköisesti suoritetusta palvelusta vai jostakin muusta palvelutyypistä. Pelkkä sähköinen toimitustapa ei välttämättä merkitse sitä, että kyse olisi sähköisesti suoritetusta palvelusta arvonlisäverodirektiivin näkökulmasta. Jotta palvelu voitaisiin katsoa sähköisesti suoritetuksi palveluksi, tulisi sen olla luonteeltaan automatisoitu ja vaatia vain vähän ihmisen osallistumista palvelun suoritukseen. Ongelmia voivat aiheuttaa myös erilaiset suoritekokonaisuudet, joissa sähköisesti suoritettuun palveluun liittyy jokin muu suorite, jonka arvonlisäverokohtelu määräytyisi eri sääntöjen mukaan. Sähköisesti suoritettujen palvelujen arvonlisäverotus määräytyy eri tavoin riippuen siitä, onko palvelun ostaja verovelvollinen yritys vai kuluttaja-asiakas. Sähköisiä palveluja myyvän toimijan on siten pystyttävä määrittämään, myykö hän palvelun verovelvolliselle asiakkaalle vai kuluttaja-asiakkaalle. Tämä voi olla haasteellista ottaen huomioon, että palvelu suoritetaan sähköistä tietoverkkoa pitkin ja myyjän tiedot ostajasta ovat rajalliset ja niiden luotettavuutta voi olla vaikea varmistaa. Toisaalta sähköisiä palveluja myyvän toimijan on usein pystyttävä määrittämään myös se, mihin valtioon palvelu suoritetaan. Verovelvollisten välisessä kaupassa myyjän on tiedettävä ostajan sijaintivaltio voidakseen selvittää, voidaanko palvelun suoritukseen soveltaa käännettyä verovelvollisuutta. Kuluttajakaupassa ostajan sijainnin määrittäminen on välttämätöntä erityisesti vuoden 2015 alussa voimaan tulevan uudistuksen myötä, sillä tämän jälkeen myyjän tulee aina suorittaa arvonlisävero sähköisesti suoritetusta palvelusta ostajan sijaintivaltioon ja sijaintivaltion verokantaa soveltaen. EU:ta voidaan pitää edelläkävijänä sähköisten palvelujen arvonlisäverotuksessa. Yhteisön arvonlisäverojärjestelmän sääntöjen soveltaminen voi kuitenkin osoittautua hyvin haastavaksi sähköisiä palveluja myyvälle yritykselle. Suurimmaksi ongelmaksi sähköisesti suoritettujen palvelujen arvonlisäverotuksessa muodostuu asiakkaan sijaintipaikan määrittäminen luotettavalla tavalla. Sähköisen palvelun arvonlisäverokohtelun määrittämiseksi tarvittavien tietojen hankkiminen, arvioiminen, tarkistaminen ja säilyttäminen voivat muodostaa kohtuuttoman rasitteen palvelujen myyjälle. Arvonlisäverotukseen liittyvät haasteet voivat jopa vähentää yritysten halukkuutta toimia EU:n sisämarkkinoilla. Sähköisesti suoritettujen palvelujen arvonlisäverotus tulisi pyrkiä toteuttamaan yhteisössä tavalla, joka ei aiheuta myyjille kohtuuttomia velvoitteita.