Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i rättsvetenskap Helsingfors"

Valmisteverot ovat erityisiä kulutusveroja. Toisin kuin yleisiä kulutusveroja, eli esimerkiksi arvonlisäveroa, erityisiä kulutusveroja kannetaan ainoastaan tiettyjen, erikseen määriteltyjen tavaroiden kulutuksesta. Muita erityisiä kulutusveroja ovat esimerkiksi autovero ja vakuutusmaksuvero. Suomessa nykyään valmisteveron alaisia tavaroita ovat nestemäiset polttoaineet, sähkö ja eräät muut polttoaineet, alkoholi ja alkoholijuomat, tupakkatuotteet, virvoitusjuomat, juomapakkaukset, jätteet sekä kaivosmineraalit. Nykyisen valmisteverotusdirektiivin edeltäjillä on 1990-luvun alkupuoliskolla luotu yhteinen valmisteverotusjärjestelmä EU:n alueelle, minkä lisäksi tietyille tuotteille on direktiivein säädetty vähimmäisverotasot. Näiden niin kutsuttujen harmonisoitujen valmisteverojen alaisia tavaroita ovat energiatuotteet, alkoholi ja alkoholijuomat sekä tupakkatuotteet. Näiden lisäksi EU:n jäsenvaltioilla on oikeus kantaa valmisteveroa myös muista tuotteista, kunhan tällaiset verot eivät häiritse sisämarkkinoiden toimintaa. Valmisteverotuksessa vero-objekti, eli se asiantila, johon verotus kohdistuu, on ajallisesti erotettu siitä ajanhetkestä, jolloin valmisteverosaatava syntyy, tai toisin sanoen, tulee täytäntöönpanokelpoiseksi. Tämä on käytännössä toteutettu valmisteverotusdirektiivissä niin sanotulla väliaikaisen verottomuuden järjestelmällä, jossa toimiessaan tietyt luvan saaneet elinkeinonharjoittajat voivat muun muassa valmistaa, jalostaa, varastoida ja siirtää valmisteveron alaisia tuotteita väliaikaisesti valmisteverottomina. Kun valmisteverotuksessa vero-objekti itsessään on valmisteveron alaisen tuotteen valmistus tai tuonti EU:n alueelle, valmisteverosaatava syntyy lähtökohtaisesti silloin, kun tuote luovutetaan kulutukseen, eli käytännössä poistuu väliaikaisen verottomuuden järjestelmästä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, mikä merkityssisältö käsitteellä ”kulutukseen luovuttaminen” on ja millaisia poikkeuksia siihen sisältyy. Lisäksi tarkastellaan niin kutsuttua hävikkiä, ja sitä, milloin hävikki ei muodosta kulutukseen luovutusta, jolloin hävikkiä voidaan pitää verottomana. Koska valmistevero-oikeudellinen tutkimus on erityisesti Suomessa ollut suhteellisen vähäistä, on keskeisenä lähdeaineistona Euroopan unionin tuomioistuimen aihetta koskeva oikeuskäytäntö, josta voidaan havaita, että olennainen kulutukseen luovutuksen elementti muodostuu siitä, voidaanko tuote tosiasiallisesti luovuttaa kulutettavaksi. Lisäksi erinäisissä hävikkiä synnyttävissä tilanteissa tulee arvioida verovelvollisen oman toiminnan vaikutusta ja sitä, olisiko hävikin syntyminen ollut kohtuullisin toimenpitein estettävissä.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin komission 22.12.2021 antamaa ehdotusta direktiiviksi koskien sellaisten yhtiöiden tunnistamista, joita perustetaan pääasiassa verotuksellisista syistä ja jotka ulkoistavat ydintoimintonsa, koska niillä ei ole riittävästi omia resursseja, eli substanssia yhtiön ydintoimintojen hoitamiseen. Euroopan unioni on jo aikaisemmin säätänyt direktiivejä, joiden tarkoitus on estää verovilppiä ja jäsenvaltioiden välistä epätervettä verokilpailua ja sen seurauksena tapahtuvaa valtioiden veropohjien rapautumista, mutta nyt annettu direktiiviehdotus on ensimmäinen yritys luoda koko unionin alueelle yhtenäiset säännöt, jotka kohdentuvat ns. kuoriyhtiöiden tunnistamiseen. Direktiiviehdotuksesta annettiin komissiolle lausuntoja, joissa esitettiin kritiikkiä koskien ehdotuksen tarkoituksenmukaisuutta, ehdotuksen tulkinnanvaraisten termien mahdollista sisältöä sekä ehdotuksen mahdollista ristiriitaa EU:n primäärioikeuden kanssa. Tutkielmassa käsitellään edellä mainittuja kolmea teemaa direktiiviehdotuksen ulkoistamista koskevien 6, 7 ja 9 artiklojen osalta. Kyseisten artiklojen avulla on tarkoitus tunnistaa ns. riskiyhtiöt, tarkastella niiden substanssia sekä antaa verovelvolliselle mahdollisuus kumota olettama kuoriyhtiöstä. Tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan ehdotuksesta annettujen lausuntojen perusteella painottaen muutamaa lausunnoissa esiin nostettua teemaa. Samanlaista arviointia tehdään vähäisessä määrin myös direktiiviehdotuksesta kansallisesti annettujen asiantuntijalausuntojen perusteella. Direktiiviehdotuksen termien mahdollista sisältöä tarkastellaan käyttäen apuna direktiiviehdotuksessa mainittuja lähteitä. Direktiiviehdotuksen mahdollista ristiriitaa EU:n primäärioikeuden kanssa arvioidaan EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön ja oikeuskirjallisuuden kannanottojen perusteella. Direktiiviehdotuksen substanssin arviointi perustuu yhtiöiden tarkasteluun ennalta määriteltyjen kiinteiden edellytysten perusteella. Tällainen rakenne ei lähtökohtaisesti ota huomioon eri toimialojen tai erityyppisten yhtiöiden erilaisia liiketaloudellisia tarpeita ja tilanteita. Direktiiviehdotuksen mukaan tapauskohtainen arviointi ja poikkeussääntöjen soveltaminen on kylläkin mahdollista, mutta johtuen joidenkin termien tulkinnanvaraisesta muotoilusta sekä substanssia koskevien vaatimusten poikkeamisesta EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ja direktiiviehdotuksen lähteistä, ei direktiiviä tulevaisuudessa soveltava taho voi varmuudella tietää mihin tilanteisiin direktiivi soveltuu. Direktiiviehdotuksen substanssia koskevat vaatimukset ovat myös mahdollisesti vastoin EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössään määrittämiä ehtoja, joiden mukaan ennalta määritellyt kiinteät ehdot eivät ole sallittuja, vaan jokainen verovelvollista koskeva ratkaisu täytyy tehdä tapauskohtaisen arvioinnin perusteella.

Pääkaupunkiseudulla toimivat katujengit ovat yleistyneet viime vuosina. Mahdollisuus siitä, että Suomi on ajautumassa samankaltaiseen jengitilanteeseen kuin Ruotsi on antanut syytä pohtia lainopillisesta näkökulmasta, miten katujengit soveltuvat nykyiseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvään lainsäädäntöön. Tarkemmin on siis aiheellista pohtia, mikäli katujengit kuuluvat järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöksen soveltamispiiriin, ja näin ollen myös mikäli rikoslain 6:5 järjestäytynyttä rikollisuutta koskeva koventamisperuste soveltuisi. Järjestäytynyt rikollisuus on mielletty hierarkkisena ja jäykkärakenteisena, mutta viime aikoina rikollisryhmät ovat muuttuneet dynaamisimmiksi sekä rakenteeltaan löyhemmiksi. Muuttunut ryhmärakenne kytkeytyy myös katujengeihin ja näin ollen pohdinta järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöksen soveltamisesta on aiheellinen. Koska määritelmäsäännös rajaa rikoksia tekevät ryhmät joko järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi taikka rikosoikeuden yleisten osallisuusoppien mukaisesti nousee kysymys, mikäli katujengit istuvat määritelmäsäännöksen kriteereihin. Vertailu katujengi-ilmiön sekä järjestäytyneen rikollisryhmän välillä mahdollistaa katujengien asettamisen oikeudelliseen kontekstiin. Katujengien jäsenprofiili tuo rajanvetotilanteen, mikäli katujengit ovat nuorisorikollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden välimalli. Tuoretta oikeuskäytäntöä on niukasti, mutta oikeuskäytäntö on kuitenkin osoittanut kulkusuunnan katujengien istuvuuteen nykyiseen lainsäädäntöön. Koska tuomiot eivät ole lainvoimaisia, voi hovioikeuden ratkaisut vaikuttaa käsitykseen siihen, mikäli katujengeihin sovelletaan järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmäsäännöstä.

Lähisuhdeväkivallan sovittelulla tarkoitetaan läheisten ihmisten välillä tapahtuneiden väkivaltarikosten sovittelua. Vaikka lähisuhdeväkivaltaa on Suomessa soviteltu vuosikymmenien ajan, vallitsee sovittelusta suurta erimielisyyttä julkisessa keskustelussa. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on esimerkiksi ehdotettu rajoitettavaksi, jonka lisäksi on myös vaadittu, että sovittelusta luovuttaisiin kokonaan. Kriittisiä kannanottoja on esitetty esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa, valtionhallinnossa ja ihmisoikeusjärjestöjen kannanotoissa. Työn tutkimuskysymykset liittyvät keskeisesti lähisuhdeväkivallan sovittelussa koettujen ongelmakohtien ja muutostarpeiden tarkasteluun. Ongelmakohtia tarkastellaan lainsäädännön asettamien vaatimusten, sovittelun osapuolien sekä rikosprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös yleisesti rikosten sovittelua, sovittelun vaikutuksia rikosprosessiin, lähisuhdeväkivaltaa ja lähisuhdeväkivallan sovittelua. Tutkimusmetodeina työssä yhdistyvät lainopillinen tutkimus, oikeuspoliittinen tutkimus ja de lege ferenda -tutkimus. Tutkielmassa havaitaan, että keskeisimmät lähisuhdeväkivallan sovittelussa koetut ongelmat liittyvät toistuvan väkivallan sovitteluun ja toistuvuuden arviointiin, lähisuhdeväkivallan aiheuttaman vallan epätasapainon huomioimiseen sovittelussa ja rikoksen luonteen häilyvyyteen sovittelussa. Tutkimuksessa esitetään kehitysehdotuksia, joiden avulla kyseisiä ongelmakohtia voitaisiin huomioida sovitteluprosessissa nykyistä paremmin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lähisuhdeväkivallan sovittelun tulevaisuuden näkymiä.

Oikeudenkäynnin julkisuus on perus- ja ihmisoikeus, joka vahvistetaan muun muassa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä. Julkisuutta toteuttaessa rikosasian oikeudenkäynnissä on otettava huomioon lisäksi rikoksen uhrin eli asianomistajan yksityisyyden suoja. Kun rikoksen uhrina on alaikäinen lapsi, tulee tuomioistuimen huomioida myös Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet ja niistä johtuvat velvoitteet. Tässä tutkielmassa analysoidaan lainopin menetelmien avulla lapsen oikeuksien sopimuksen 3(1) artiklan mukaista lapsen edun ensisijaisuuden vaikutusta oikeudenkäynnin julkisuuteen. Tarkastelu painottuu siihen, mitä rikosasian tuomarin on otettava huomioon rikosasiaa koskevia julkisuusratkaisuja tehdessään. Kyseessä on lapsen ennakollisen oikeusturvan toteuttaminen ja hänen perus- ja ihmisoikeuksiensa kunnioittaminen lapsen edun mukaisesti. Oikeudenkäynnin julkisuutta analysoidaan kokonaisuutena sisältäen käsittelyn, asiakirjojen ja ratkaisun julkisuuden. Julkisuuden toteuttamista tarkastellaan pääasiassa yleisö- ja mediajulkisuuden kannalta. Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lapsen etu arvioidaan ja ratkaisut toteutetaan sen mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Tutkielmassa analysoidaan lapsen oikeuksien sopimuksen lapsikäsitystä ja omaksutaan lapsi itsenäisenä oikeuksien haltijana, erityisen suojelun kohteena sekä aktiivisena osallistujana. Tätä lapsioikeudellista näkökulmaa hyödynnetään tutkielmassa, kun systematisoidaan oikeudenkäynnin julkisuuteen liittyvää käytäntöä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön mukaan. Tutkielmassa esitetään, että lapsen edun lisäksi rikosasiassa asianomistajana olevan lapsen oikeuksia tulee arvioida myös uhrin edun mukaisesti. Julkisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee punnita ottaen huomioon tapauskohtaiset seikat. Keskeistä on löytää ratkaisu, joka toteuttaa sekä lapsen etua että uhrin etua siten, että myös rikosprosessuaaliset oikeudet ja tavoitteet toteutuvat.

Tutkielmassa tarkastellaan luotonantajien velvollisuuksia luotonmyöntöprosesseissa osana vastuullista luotonantoa. Tutkielmassa valittu rajaus huomioiden siinä käsitellään kuluttajalle myönnettäviä vakuudettomia kulutusluottoja kattavasti luotonantajan vastuiden kannalta ja paikoin luottotyyppikohtaisesti. Velvollisuuksia luotonantajille seuraa suoraan vahvasti velvoittavista oikeuslähteistä, kuin myös erilaisista oikeudelliselta sitovuudeltaan heikommin velvoittavista normeista, jotka määrittelevät luotonantajien toimintaa erilaisten menettelytapaohjeiden kautta. Velvollisuudet voivat olla välillisiä taikka suoria, ja niistä osa liittyy varsinaiseen luotonmyöntöprosessiin itseensä, kun taas osa velvollisuuksista koskettaa luotonantajia lähinnä toimijoina. Tutkielmassa käsitellään ensin luotonantotoimintaa yleisesti sekä sen ennakko- ja jälkivalvontaa. Luotonantajat ovat kaikessa toiminnassaan velvollisia noudattamaan hyvää luotonantotapaa, minkä oikeudellista asemaa ja käytännön merkitystä luotonantajien toiminnan kannalta tutkielmassa tarkastellaan ja arvioidaan. Lähestyttäessä varsinaista luotonmyöntöprosessia luotonantajat ovat velvollisia antamaan tietyt määrämuotoiset tiedot luotonhakijalle ennen luottosopimuksen tekemistä. Näitä prekontraktuaalisia informaatiovelvoitteita sekä luottosopimuksen tekemistä koskevia velvollisuuksia käsitellään tässä tutkielmassa. Varsinaista luotonmyöntöprosessia koskien korostuvat puolestaan luotonantajan velvollisuus todentaa luotonhakijan henkilöllisyys sekä arvioida tämän luottokelpoisuus. Luotonantajan velvollisuuksia määrittelevässä sääntelyssä tapahtuu vuonna 2023 verraten paljon uudistuksia, joita tutkielmassa tarkastellaan erityisesti luotonantajan toimintaedellytysten näkökulmasta. Tutkielman pääasiallisena metodina on lainoppi, mutta siinä arvioidaan luotonantajan velvollisuuksia määrittelevää ainesta erityisesti oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa arvioidaan sääntely-ympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikuttavuutta ja tehokkuutta luottomarkkinoilla, sekä toisaalta sääntelyn aiheuttamia haitallisia vaikutuksia markkinoihin ja ylipäänsä luotonantoon elinkeinona. Tutkielmassa tarkastellaan vielä lopuksi tulevaa lainsäädäntökehitystä sekä siihen liittyviä haasteita tutkielmassa tehdyt havainnot huomioiden.

Tutkielmassa käsitellään sanan- ja lehdistönvapauden ja markkinoiden tehokkuusperiaatteen välisiä suhteita Euroopassa. Euroopan unionin markkinoiden väärinkäyttöä estävä sääntely pyrkii optimoimaan markkinoiden tehokkuutta ja varmistamaan sijoittajien tasapuolisen tiedonsaannin. Sananvapautta ja lehdistönvapautta taas pidetään demokraattisen yhteiskunnan perustana, ja journalismi voidaan nähdä demokratian välttämättömänä edellytyksenä, toimien hallinnon vahtikoirana ja edistäen laadukasta tiedonlevitystä valistuneiden mielipiteiden muodostamiseksi. Tutkielma tarkastelee, kuinka sananvapausrajoituksia voidaan soveltaa taloudellisin perustein, erityisesti unionin markkinoiden väärinkäyttöasetuksen näkökulmasta. Tutkielmassa perehdytään myös vastuukysymyksiin, eli journalisteille aiheutuvia mahdollisia seuraamuksia tilanteissa, joissa relevantti sääntely on ylitetty. Tutkielman taustalla käsitellään arvopaperimarkkinaoikeudellista sääntelyä, jonka tavoitteena on tukea markkinoiden luotettavaa toimintaa ja varmistaa sijoittajien välinen tasa-arvo. Tutkielmassa esitetään tutkimuskysymykset, jotka keskittyvät markkinoiden väärinkäyttöasetuksen 10 ja 21 artiklojen väliseen suhteeseen sekä sisäpiiritiedon ilmaisemisen rajoituksiin silloin, kun kyseessä on tiedon ilmaisu journalistisiin tarkoituksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin journalistit voivat toimia näiden säännösten puitteissa ja millaisia rajoja heidän on noudatettava työssään, jotta he eivät rikkoisi markkinoiden väärinkäyttösääntelyä työtänsä suorittaessaan. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että sisäpiiritiedon ilmaisemisen journalistisiin tarkoituksiin ympärillä on edelleen epäselvyyttä ja että oikeustila on tulkinnanvarainen ja kehittyvä. Uudet teknologiat ja viestintämuodot voivat entisestään haastaa nykyisiä sääntelynormeja. Journalistien sanktiot voivat tässäkin yhteydessä aiheuttaa pelotevaikutuksen synnyn, ja toisaalta sananvapausmyönteinen ja tulkinnanvarainen ratkaisukäytäntö voi vaikuttaa negatiivisesti markkinoihin ja asettaa journalistit epätasapainoiseen rikosoikeudelliseen vastuuseen eri jäsenvaltioissa. Sääntely on tarpeen sijoittajien suojelun ja markkinoiden tehokkuuden kannalta, mutta samalla on varmistettava, että sananvapaus ja journalistinen toiminta eivät kärsi kohtuuttomasti. Tulevaisuuden teknologiset muutokset voivat edelleen vaikuttaa tähän tasapainoon.

Globaalit haasteet, kuten lapsi- ja pakkotyövoima, epätyypillisen työn lisääntyminen, ilmastokriisi ja globalisaatio muuttavat työelämää nopeasti. Avainasemassa tähän muutokseen vastaamisessa on kansainvälisen työoikeuden toimijana tunnettu kansainvälinen työjärjestö ILO, jonka päätavoitteena on vuodesta 1999 alkaen ollut säällisen työn tavoite. Säällisen työn toteuttaminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista sen tavoiteluonteen, soveltamisalan laajuuden, kansainvälisen luonteen ja tietynlaisen epämääräisyyden vuoksi. Tavoitteen toteutuminen vaatikin ILO:n oman edistämistoiminnan lisäksi tuekseen rajat ylittävällä tasolla toimivien organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tutkimuksessa selvitetään ensin lainopillisen metodin avulla, mitä säällinen työ tarkoittaa ja millä tavoin ILO itse edistää säällistä työtä toiminnassaan. Neljästä pilarista koostuvalla säällisellä työllä havaitaan tarkoitettavan työtä, joka takaa riittävän toimeentulon, kunnioittaa työntekijän oikeuksia ja takaa riittävän sosiaalisen suojelun. Säällinen työ on luonteeltaan laajasti vaikuttava tavoite ja yhden sopimuksen sijaan säällisen työn sisältö näkyy laajalti erityyppisissä ja sovellettavuudeltaan eri tasoisissa sääntelyinstrumenteissa. Säällinen työ saa lisäksi muotoaan myös Agenda 2030 -toimintaohjelman, ILO:n jäsenvaltioiden ja alueellisten toimijoiden kautta. Säällisen työn sisältöä ja merkitystä havainnoitaessa ei siten voida tyytyä tarkastelemaan ainoastaan ILO:n tasolla tehtäviä toimia, vaan huomioon on otettava myös muiden toimijoiden kontribuutio. Virallisen EU-tason asiakirja-aineiston pohjalta taas selvitetään, miten ILO:n kontekstissa muodostunutta säällisen työn tavoitetta edistetään EU:n toimesta. Tutkitun aineiston perusteella EU on päämäärätietoisesti ja aktiivisesti edistänyt säällistä työtä aina vuodesta 2001 lähtien niin sitoutumisellaan kuin sääntelytoimenpiteilläänkin. Konkreettisina välineinä säällisen työn edistämisessä toimivat erityisesti Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilari sekä erinäiset yleisluontoiset ja alakohtaiset sääntelytoimenpiteet, joita on toteutettu erityisesti 2020-luvulla. Lopuksi tutkimuksessa tehdään vielä havaintoja (1) ILO:n ja EU:n suhteesta sekä (2) ILO:n asemasta kansainvälisen työoikeuden sääntelykehikossa. Johtopäätöksenä EU:n ja ILO:n välistä suhdetta voidaan pitää esimerkkinä onnistuneesta kansainvälisen ja alueellisen toimijan yhteistyöstä. Mahdollisista ongelmakohdistaan huolimatta molemmat toimijat pyrkivät rakentamaan yhteisymmärrystä ja toteuttamaan ILO:n keskeistä säällisen työn tavoitetta. EU:n edistämistoimenpiteet kuvastavat lisäksi väistämättä ILO:n jokseenkin merkittävää asemaa kansainvälisen työoikeuden sääntelykehikossa, kun ILO:sta riippumaton ja taloudellisesti merkittävä EU edistää tällaista ILO:n keskeistä tavoitetta vapaaehtoisesti. Säällisen työn tavoitteen voidaan lisäksi arvioida vaikuttaneen sekä (1) ILO:n tarkoitusta kirkastaneena seikkana että (2) ILO:n asemaa kansainvälisen työoikeuden sääntelykehikossa korottavana seikkana. Säällisen työn tavoitteen lanseeraaminen onkin kirkastanut ILO:n tarkoitusta ja nostanut sen takaisin kansainvälisen työoikeuden keskiöön.

Vaikka lääkkeiden lisäsuojatodistuksia koskeva sääntely on EU-oikeutta, on lisäsuojatodistukset tähän mennessä myönnetty kansallisesti, mikä on aiheuttanut jäsenvaltiokohtaisia eroja sääntelyn ja etenkin lisäsuojatodistusten myöntämisedellytysten tulkinnassa. Vaikka joitakin tulkintaongelmia liittyen lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytyksiin on jo onnistuttu ratkaisemaan, useita kysymyksiä erityisesti koskien artiklan c alakohtaa on yhä avoinna. Kyseisen myöntämisedellytyksen mukaan todistus annetaan, jos hakemuspäivänä jäsenvaltiossa, jossa hakemus jätetään, tuotteelle ei ole vielä annettu todistusta. Tätä myöntämisedellytystä koskevien tulkintaongelmien tarkastelu on kuitenkin jäänyt oikeuskirjallisuudessa vähemmälle huomiolle. Aihe on etenkin viime aikoina muuttunut erityisen ajankohtaiseksi usean uuden ennakkoratkaisupyynnön ja Euroopan komission sääntelyuudistuksia koskevien ehdotusten myötä. Tämän lainopillisen tutkielman päätutkimuskysymyksenä pyritään arvioimaan erityisesti alkuperäislääkkeiden kehittäjien näkökulmasta, vastaako 3(c) artiklan tulkinta lisäsuojatodistusasetuksen tarkoitusta, sekä miten kyseistä artiklaa tulisi tulkita ja lisäsuojatodistussääntelyä mahdollisesti muuttaa siten, että tulkinta paremmin vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Tutkimuskysymystä tullaan pohjustamaan etenkin käymällä läpi lisäsuojatodistusjärjestelmän syntyä ja tarkoitusta. Luvussa 3 tullaan arvioimaan, mitä ongelmia ja epäjohdonmukaisuuksia 3(c) artiklaa koskevaan EUT:n ratkaisukäytäntöön liittyy esimerkiksi koskien lisäsuojatodistussääntelyn ja patenttioikeuden välistä suhdetta sekä vaatimusta tulkita jokaista myöntämisedellytystä itsenäisesti. Luvussa 4 käsitellään lisäsuojatodistussääntelyyn liittyviä viimeaikaisia ennakkoratkaisupyyntöjä sekä Euroopan komission kaavailemia sääntelyuudistuksia ja esitetään de lege ferenda -näkökulmasta tulevaisuuden muutosehdotuksia näihin liittyen. Johtopäätöksissä on tunnistettu erilaisia vaihtoehtoisia tapoja tulkita lisäsuojatodistusasetuksen 3(c) artiklaa sekä esitetty puolesta ja vastaan argumentteja koskien sitä, mikä tulkinnoista parhaiten vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Ratkaisevaksi sen kannalta, mitä ehdotetuista vaihtoehdoista sovelletaan, muodostuu, pyritäänkö tulkinnassa painottamaan innovaatiotoiminnan tukemista vai ollaanko EU:ssa valmiita innovaation kustannuksella varmistamaan rinnakkaislääkkeiden mahdollisimman aikainen pääsy markkinoille. Lisäksi todetaan, että mikäli tulkinnassa ajaudutaan kauas artiklan sanamuodosta, tulisi tulevissa ennakkoratkaisuissa omaksuttujen tulkintojen johdosta tehdä tarvittavat muutokset lisäsuojatodistusasetukseen joko muuttamalla 3 artiklan sanamuotoa tai vähintäänkin lisäämällä johdanto-osaan tulkinnassa avustavia perustelukappaleita. Joka tapauksessa 3(c) artiklan tulkinnalle tulisi asettaa selkeät, objektiiviset ja helposti sovellettavissa olevat kriteerit.

Lastensuojelun tulee pohjautua ajatukselle yhteistyöstä, sillä tuloksellisen lastensuojelun edellytyksenä ovat integroidut palvelukokonaisuudet. Nykyisin sosiaali- ja terveydenhuollossa kohdataan yhä monimutkaisempia ongelmia, minkä vuoksi ammattilaiset ovat entistä riippuvaisempia toisistaan. Päällekkäinen ja ristiriitainen työskentely johtaa sekaannuksiin ja on tehotonta. Ongelmalliseksi on todettu, että viranomaisten välinen yhteistyö perustuu lähtökohtaisesti asiakkaan suostumukseen. Käytännön toimijat ovat kertoneet pelkäävänsä salassapitosäännösten loukkaamista. Moniammatillisen yhteistyön voidaan katsoa olevan lapsen oikeuksien sopimuksen turvaaman lapsen edun toteutumisen edellytys. Moniammatillisen yhteistyön keinoin tulee toteuttaa lastensuojelua yhteisesti, siten että sen tavoitteena on turvata kaikki lapsen oikeuksien yleissopimuksen oikeudet täysimääräisesti. Tämä edellyttää, että moniammatillisen yhteistyön keinoin voidaan puuttua lapsen ja perheen kohtaamiin ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mikä taas edellyttää sitä, että viranomaisella on ajoissa riittävät tiedot tilanteen arvioimista varten. Lainsäädännön on siis ensinnäkin mahdollistettava jouheva tietojen tallentaminen ja luovuttaminen, jonka arvioinnin keskiössä on oltava lapsen etu. Tässä on edelleen parantamisen varaa. Nähtäväksi jää auttaako edes 1.1.2024 voimaan tuleva laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä tietojenkulkua koskevaan liittyvään problematiikkaan moniammatillisessa yhteistyössä. Toisekseen lainsäädännöltä on edellytettävä, että moniammatillisen yhteistyöhön velvollisten tahojen ja toisaalta myös niiden, keillä on oikeus osallistua asian käsittelyyn, henkilöpiiri määritellään mahdollisimman täsmällisesti. Erityisen tärkeää henkilöpiirin täsmällinen määrittely on kaikista eniten lapsen ja perheen asioihin puuttuvien lastensuojelutoimien osalta, eli erityisesti huostaanoton ja sijaishuollon valmistelun osalta, sekä oikeudenkäyntien osalta. Ns. EHO-jakson osalta sääntely on onnistunutta; lastensuojelulain 72 §:ssä määrätään täsmällisesti neljän asiantuntijatahon (kasvatuksellinen, sosiaalityö, psykologinen ja lääketieteellinen). Laki velvoittaa siis tältä osin täsmällisesti, ettei ilman näiden tahojen vuorovaikutuksellista yhteistyötä voida tehdä päätöstä erityisen huolenpidon järjestämisestä. Muilta osin lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain moniammatillista yhteistyötä koskevassa lainsäädännössä on useissa kohdin parantamisen varaa henkilöpiirin määrittelyn ja harkintavallan käytön suhteen.