Browsing by Title

Tutkielman pääkysymyksenä on ensiksi kuolleen puolison toissijaisten perillisten nauttima suoja lesken ottamien henkivakuutuksien ja niihin liitettyjen edunsaajamääräyksiä varalta. Tutkielmassa pohjustetaan ongelman tarkastelua henkivakuutukseen liittyvien yleisten kysymysten käsittelyllä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan tutkielman aiherajauksen mukaisesti vapaaehtoisia henkivakuutuksia sijoitus- ja säästämisinstrumenttina sekä niihin liittyvän edunsaajamääräyksen oikeustoimiluonnetta ja suhdetta testamenttiin. Lisäksi luvussa luodaan katsaus henkivakuutuksien verottamiseen ja niiden merkitykseen jäämistösuunnittelukeinona. Lopuksi ensimmäisessä luvussa käsitellään vielä henkivakuutusten aiheuttamia ongelmia perhe- ja jäämistöoikeuden alalla ja erityisesti tutkielman näkökulman mukaisesti PK 3 luvun järjestelmässä. Vastaavanlainen valmisteleva rooli on myös tutkielman toisella pääluvulla, jossa kuvataan PK 3 luvun mukaista jakoa koskevaa säännöstöä, erityisesti toissijaisia perillisiä suojaavia säännöksiä. Luvussa käsitellään lesken perintöoikeutta ja toisaalta toissijaisten perillisten oikeutta lesken disponointeja vastaan. PK 3 luvun pääsäännön mukaan eloonjääneen puolison kuoltua lesken pesä tulee jakaa puoliksi ensiksi kuolleen puolison perillisten ja lesken perillisten kesken. Leski saattaa kuitenkin lahjoittaa omaisuuttaan elinaikanaan, tai esimerkiksi sijoittaa sitä vapaaehtoiseen henkivakuutukseen ja siten olennaisesti vähentää omaisuuttaan. Omille perillisilleen kuuluvasta omaisuudestaan leski saa disponoida haluamallaan tavalla, mutta toissijaisille perillisille kuuluvaa osuutta koskee testamenttauskielto. PK 3 luvussa säädetään vastikkeesta ja lahjansaajan palautusvastuusta toissijaisien perillisten oikeussuojakeinoina. Vastike on oikeussuojakeinoista ensisijainen, ja lesken disponoinnin tulee täyttää vastikeperusteen tunnusmerkit, jotta toissijaiset perilliset voisivat onnistuneesti vedota vastikkeen antamiseen. Kyseessä tulee lain mukaan olla lahja tai siihen rinnastuva oikeustoimi, jolla leski on olennaisesti huonontanut omaisuuttaan ottamatta asianmukaisesti huomioon toissijaisten perillisten oikeutta. Mikäli vastikkeen nojalla laskennallisesti huomioon otetusta lahjasta seuraa, että lesken pesä on riittämätön toteuttamaan toissijaisten perillisten oikeutta, voi kyseeseen tulla lahjansaajan palautusvastuu. Kyseessä siis tulee olla vastikeperusteen edellytykset täyttävä oikeustoimi, jonka huomioon ottaminen johtaa pesän riittämättömyyteen. Palautusvastuuseen ei voida vedota ennen kuin vastikkeen antamista on vaadittu. Lain mukaan palautusvastuu edellyttää toteutuakseen, että kyseessä on vilpillisessä mielessä ollut lahjan saaja. Lahjan saaja on siten joko tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää, että lesken antama lahja loukkaa toissijaisten perillisten oikeutta. Tutkielman viimeisessä pääluvussa tarkastellaan päätutkimuskysymystä eli sitä, millä tavalla PK 3:3:een otettuja vastiketta ja lahjansaajan palautusvastuuta koskevia säännöksiä voidaan soveltaa lesken ottamiin henkivakuutuksiin. Ensinnäkin luvussa tarkastellaan vastikeperusteen edellytyksien täyttymistä henkivakuutuksien kohdalla. Lain sanamuodon perusteella henkivakuutus ei oikeustoimiluonteensa puolesta aiheuta soveltamisongelmia. Olennaisuus-kriteerin suhteen tarkastelu on tapauskohtaista arviointia, johon vaikuttavat sekä lesken pesän koko että annettu henkivakuutussumma. Mikäli henkivakuutus täyttää vastikkeen tunnusmerkistön ja pesä on riittämätön, ajankohtaistuu mahdollinen henkivakuutuksen edunsaajan palautusvastuu saamastaan vakuutussummasta. Palautusvastuu ei kuitenkaan ole yhtä yksiselitteinen verrattuna vastikkeen antamiseen, sillä kyseessä tulisi lain sanamuodon mukaisesti olla lahja. Henkivakuutuksien oikeustoimiluonnetta tulee siis tarkastella ja tutkia sen mahdollista rinnastumista lahjaan. Lisäkysymyksenä tulee myös pohtia, edellyttääkö PK 3:3.2 toteutuakseen välittömän lahjoituksen tapahtumista. Edunsaaja ei ole välitön lahjansaaja, sillä henkivakuutusjärjestelyissä on kyse kolmannen välityksellä annetusta lahjasta. Edunsaajalta edellytetään vielä tämän lisäksi vilpillistä mieltä. Vilpillisessä mielessä on sekä henkilöllinen että ajallinen ulottuvuus, joista erityisesti vilpillisen mielen määräytymisen ajankohta muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen. Vilpillisen mielen määräytymisen tutkimisessa haetaan apua muiden oikeudenalojen vilpillistä mieltä koskevista opeista. Näiden oppien pohjalta ajallinen määräytyminen voi tapahtua joko takaisinsaantinormiston mukaisesti lahjoitustahdonimaisun antamisen hetkellä tai esineoikeudellisen saantosuojan mukaisesti vilpillisen mielen arviointiajankohdaksi voidaan määrätä tradition tapahtuminen. PK 3 luvun järjestelmässä perustellulta vaikuttaisi kallistua määrittämään lahjansaajan vilpillinen mieli tradition hetkellä. Henkivakuutusten kohdalla tradition määräytyminen on oma kysymyksensä. Henkivakuutus on kuolemanvarainen oikeustoimi siten, että edunsaajan oikeus alkaa vasta vakuutuksenottajan kuollessa. Tradition tapahtuminen ei kuitenkaan vielä tapahdu tällöin. Loppuluvussa tutkitaan mahdollisuutta soveltaa maksupalvelulain mukaan tapahtuvaa rahan siirtymistä edunsaajan haltuun keinona ajoittaa vilpittömän mielen suojan ulottuvuus ja voidaanko edunsaajan vilpittömälle mielelle antaa suojaa ennen tätä.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.

Tiivistelmä: Itsemääräämisoikeus on perustuslain 7 §:än sisältyvä perusoikeus, jonka rajoittaminen on sallittu vain laissa säädetyin perustein. Kemiallinen rajoittaminen on dementoituvien henki-löiden hoidossa tunnistettu ilmiö, millä tarkoitetaan psyykenlääkkeiden käyttöä, jonka ainoana tarkoituksena on hillitä potilaan liikkumista, käyttäytymistä tai muuta toimintaa. Tutkielman tarkoitus on selvittää dementoituvan henkilön itsemääräämisoikeuden kemiallista rajoittamista oikeudellises-ta näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: miten itsemääräämisoikeus ulottuu dementoituvan henkilön lääkehoitoon, miten oikeudellisessa sääntelyssä ja oikeuskäytännössä tulkitaan kemiallisen rajoittamisen ilmiötä ja mitä oikeussuojakeinoja dementoituvalla henkilöllä on käytössään perusteettomaan kemialliseen rajoittamiseen liittyen. Tutkimusmenetelmänä on ongelmakeskeinen lainoppi, minkä avulla voidaan esimerkiksi tuottaa tietoa voimassaolevan oikeuden sisällöstä, osoittaa lainsäädännön puutteellisuus ja antaa tulkintakannanottoja. Tutkielman keskeisinä lähteinä ovat lait ja asetukset, Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, lain esityöt, eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut, oikeuskirjallisuus ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvät soft law -asiakirjat. Tutkielman johtopäätöksenä on, että dementoituvan henkilön itsemääräämiskyvyn ollessa alentunut, lääkehoitoa koskevissa hoitopäätöksissä korostuu itsemääräämiskyvyn arviointi, sijaispäättäjän rooli ja aikaisemmin ilmaistu hoitotahto. Dementoituvan henkilön yhtäaikainen oikeus erityiseen suojaan aiheuttaa tasapainoilua itsemääräämisoikeuden ja suojaamisen periaatteiden välillä. Dementoituviin kohdistuvassa kemiallisen rajoittamisen ilmiössä on oikeudellisen arvioinnin perus-teella kysymys sosiaalihuoltolain mukaisesta kemiallisesta kaltoinkohtelusta tai tahdosta riippumattomasta lääkitsemisestä, jota koskeva lainsäädäntö on puutteellinen. Dementoituvien henkilöiden kemiallinen kaltoinkohtelu hoidossa on ihmisarvon vastaista, mutta ei täytä lähtökohtaisen hoidollisen luonteensa vuoksi ihmisoikeussopimuksen 3 artiklalle asetettua loukkauskynnystä. Keskeisimmät jälkikäteiset oikeussuojakeinot dementoituvan henkilön kemiallisen kaltoinkohtelun ja tahdonvastaisen lääkitsemisen tilanteissa ovat hoivayksikön johdolle osoitettu muistutus sekä valvontaviranomaisille tai laillisuusvalvojille osoitettu kantelu.

Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.

Tutkielman tavoitteena on ollut selvittää muun kuin koronapotilaan hoitoon pääsyyn liittyviä oikeudellisia näkökohtia koronapandemian aikana Suomessa. Ennen varsinaista hoitoon pääsyyn ja hoitotakuuseen liittyvien seikkojen käsittelyä tutkielmassa on terveydenhuollon ja potilaan oikeuksien historiaa koskeva osio. Hoitoon pääsy on yksi potilaan oikeuksista. Tutkielmassa kerrotaan lyhyesti muistakin potilaan oikeuksista laajemman kokonaisuuden hahmottamiseksi. Edellä mainittujen lisäksi käsitellään esimerkiksi hoidon priorisointia ja hoidon tarpeen arviointia. Lasten ja nuorten tilanteesta korona-aikoina tutkielmassa on oma osionsa. Tutkimusmetodi on pääosin lainopillinen, sillä tutkielmassa syvennytään potilaan oikeuksia ja hoitoon pääsyä koskevaan lainsäädäntöön ja lain esitöihin, kuten myös Suomea velvoittaviin ihmisoikeussopimuksiin. Jossain määrin hyödynnetään myös empiiristä metodia, koska tutkielmassa on koronapandemian uutuuden ja ajankohtaisuuden vuoksi käytetty paljon uutislähteitä. Muuta käytettyä aineistoa ovat kirjallisuus, artikkelit, erilaiset verkkosivut ja terveydenhuoltoa koskevat ohjeet. Tutkielman tekemisen yhteydessä on käynyt selväksi, että terveydenhuollossa on ollut monin paikoin vaikeuksia pysyä niin kutsutun hoitotakuun määräaikojen raameissa jo ennen koronapandemiaa. Tilanne on kuitenkin selvästi heikentynyt, kun kiireettömiksi katsottuja toimenpiteitä on voitu samankin potilaan kohdalla siirtää useitakin kertoja. Monia toimintoja on myös määräajaksi keskeytetty ja henkilökuntaa on ohjattu muihin tehtäviin. Siten varsinkin erikoissairaanhoidon jonot ovat kasvaneet. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että terveydenhuollossa ei ole aina toimittu lain tai kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien mukaan.

The purpose of this Master’s thesis is to analyse state-sponsored terrorism from the perspective of the doctrine of state responsibility. The aim of this work is to assess whether it is possible to hold a state responsible for the acts of non-state terrorist actors which originate from its territory. The term “state-sponsored terrorism” is used in this work to refer to situations where a state provides support to a terrorist organisation for the purpose of carrying out acts of international terrorism. State terrorism, which can be understood as terrorism practiced by states, falls outside the scope of this study. The methodology followed in this thesis is doctrinal research. As such, this thesis utilises international conventions, custom, academic literature and case law as sources. Particular attention is given to the International Law Commission’s 2001 Articles on Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts which are utilised to conceptualise international responsibility and highlight some of the shortcomings of the existing state responsibility rules in the context of state-sponsored terrorism. The starting point of this research has been the view expressed in academic literature that the rules of state responsibility are unable to respond to challenges posed by state-sponsored terrorism. Thus, this thesis also considers the customary obligation of states to refrain from activities that may cause harm to the territory of other states as an alternative to state responsibility. The use of terrorist organisations as proxies has become more attractive for states seeking to avoid the increasing costs of traditional warfare and the risk of nuclear war. States support terrorist groups to evade international responsibility and deny their role in terrorist activities. Attributing responsibility for terrorist acts is imperative if states are to prevent international terrorism. State sponsorship of terrorism therefore poses a significant challenge to the international community. This study finds that establishing responsibility for state sponsorship of international terrorist organisations is often difficult, if not impossible, because the evidence linking the wrongful act to the actions or omissions of the state is lacking. Even if an injured state can show that another state has provided some logistical support, financing or sanctuary to the terrorist organisation that committed a terrorist act this is not enough to hold the state sponsor responsible for the consequences of wrongful private conduct that it has helped bring about in many cases.

Tutkimuksessa käsitellään holhoustoimesta annetun lain (442/1999, HolhTL) 39.2 §:n mukaista edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta tutkitaan selvittämällä, mitä omaisuutta edunvalvoja voi ylipäätään käyttää sijoittamiseen, millaisella toiminnalla edunvalvoja täyttää sijoittamisvelvollisuutensa ja mitä seikkoja edunvalvojan tulee ottaa huomioon valitessaan sijoituskohteita. Ongelmien suhteen tutkimuksessa keskitytään pitkälti HolhTL 34.1 §:n 13 kohdan sallittuihin ja luvanvaraisiin sijoitustuotteisiin sekä edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuden vähäiseen sääntelyyn. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa näihin liittyvät ongelmat ja etsiä niihin ratkaisuja (de lege ferenda). Edunvalvontaoikeutta on tutkittu runsaasti, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuteen (HolhTL 39.2 §) ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuuteen (HolhTL 34 §) liittyvät kysymykset. Nämä ovat kuitenkin mielenkiintoisia aiheita, sillä niihin liittyy useita ongelmia. Ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että sijoittamista ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta koskevat säännökset ovat pysyneet lähes ennallaan viimeisen 20 vuoden ajan. Samaan aikaan sijoitustuotteet ovat muuttuneet, monimutkaistuneet ja lisääntyneet. Holhoustoimilain sääntely on jäänyt jälkeen tästä muutoksesta, sillä uudistamisen sijaan lakia on vain pyritty paikkailemaan muun lainsäädännön muuttuessa. Tämä on johtanut epäselvään sääntelyyn, joka ei vastaa nykyajan vaatimuksia. Tutkimuksen ensimmäinen tutkimuskysymys koskee edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta. Sijoitettavaksi käytettävissä oleva omaisuus määritellään HolhTL 38 §:n 1 momentissa ja 39 §:n 1–2 momenteissa. Tutkimuksen johtopäätökset ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta voitaisiin tiivistää seuraavaan kolmen virkkeeseen. Edunvalvojalla on HolhTL 39.2 §:n mukainen sijoittamisvelvollisuus silloin, kun sijoitettavaksi kelpaavaa omaisuutta on päämiehellä enemmän kuin vain vähän ja tätä omaisuutta ei ole jo sijoitettu HolhTL 39.2 §:n edellyttämällä tavalla turvaavasti ja tuottavasti sekä päämiehen edun mukaisesti. Sijoituskohteiden tulisi olla turvaavia ja tuottavia kuitenkin niin, että turvaavuus on ensisijaista. Turvaavuuden ja tuottavuuden lisäksi sijoituskohteen tulisi olla päämiehen edun mukainen. Sijoittamisvelvollisuuteen ja sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Ensinnäkin luvanvaraisuuden määräytymiseen ja sen sääntelyyn liittyy ongelmia. Luvanvaraiset oikeustoimet on määritelty oikeustoimityypeittäin ja sen mukaan, millaisia riskejä niihin keskimäärin liittyy. Ongelmana on se, että esimerkiksi jotkut ei-luvanvaraiset sijoitusrahastot sisältävät enemmän riskejä kuin jotkut luvanvaraiset rahastot. Samaan kategoriaan kuuluvat oikeustoimet eivät siis ole välttämättä keskenään yhtä riskipitoisia, mitä voidaan pitää päämiehen edun vastaisena. Lisäksi sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta määrittelevä HolhTL 34 §:n 13 kohta on monimutkainen ja epäselvä, mikä aiheuttaa edunvalvojille haasteita ja vaikeuksia. Toinen kategoria on luvan hakemiseen liittyvät ongelmat. Merkittävimpinä voidaan mainita se, että vain edunvalvoja voi hakea lupaa luvanvaraisiin oikeustoimiin ja se, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen. Säännöllinen sijoittaminen, esimerkiksi luvanvaraiseen rahastoon, ei siis tule varsinaisesti kysymykseen. Kolmantena ongelmien kategoriana voidaan mainita sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat. Edunvalvojan sijoitustoimintaa ohjaa lähinnä vain HolhTL 39.2 §, jonka mukaan edunvalvojan tulisi sijoittaa päämiehensä omaisuus turvaavasti ja tuottavasti. Vähäisestä sääntelystä seuraa se, että edunvalvojat eivät välttämättä osaa sijoittaa päämiestensä omaisuutta heidän etunsa mukaisesti sekä turvaavasti ja tuottavasti. Seurauksena on myös se, että edunvalvojat sijoittavat päämiestensä omaisuutta erilaisin periaattein ja tavoin, mikä saattaa johtaa päämiesten keskinäiseen eriarvoisuuteen. Tutkielmassa esitetään ratkaisuehdotuksia näihin edellä mainittuihin ongelmiin. Luvanvaraisuuteen ja sen sääntelyyn liittyviin ongelmiin ehdotetaan ratkaisuksi sääntelyn selkiyttämistä. Tämän tulisi tapahtua etenkin vähentämällä lakiviittauksia ja poikkeuksia. Ratkaisuksi siihen, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen, esitetään ensisijaisesti HolhTL 40 §:n mukaisen omaisuuden hoitosuunnitelman käyttöalan laajentamista siten, että edunvalvojan ei tarvitsisi hakea lupaa niihin sijoittamiseen liittyviin luvanvaraisiin oikeustoimiin, jotka toteutetaan hoitosuunnitelman mukaisesti. Hoitosuunnitelman käyttöalan laajentaminen edistäisi myös edunvalvojien sijoittamisen suunnitelmallisuutta. Ratkaisuna sijoittamisen sääntelyyn liittyviin ongelmiin esitetään sääntelyn tarkentamista niin, että sääntely ohjaisi tarkemmin edunvalvojien sijoittamista esimerkiksi hajauttamista koskevilla säännöksillä. Mallina sääntelyn tarkentamisessa voitaisiin käyttää Tanskan holhouslainsäädäntöä sekä vuonna 1971 esitettyä ehdotusta holhouslainsäädännön uudistamiseksi (komiteamietintö 1971: A 22). Yhdessä nämä edellä mainitut muutokset mahdollistaisivat päämiehen edun paremman toteutumisen omaisuuden hoitamisessa ja sijoittamisessa.

Horisontaalisten sulautumien aiheuttamat innovaatiovaikutukset ovat olleet taloustieteellisen tutkimuksen kohteena jo pitkään. Sulautumien myötä muuttuvan markkinoiden kilpailuasetelman on tiedetty vaikuttavan sulautuvien yritysten ja niiden kilpailijoiden innovointikannustimiin ja –kykyyn, mikä heijastuu viime kädessä uusien innovaatioiden määrään ja laatuun. Innovaatiovaikutuksia on arvioitu osana sulautumien kilpailuvaikutusharkintaa EU:n yrityskeskittymävalvonnassa, jossa niiden merkitys on kasvanut 2010-luvulla voimakkaasti. Tässä tutkielmassa selvitetään, miten innovaatiovaikutusten oikeudellinen ja taloudellinen arviointi on kehittynyt Euroopan komission sulautumapäätöskäytännössä sekä mitä ongelmia kehitykseen liittyy. Komissio on vakiintuneesti arvioitunut sulautumien innovaatiovaikutuksia sen perusteella, tulisivatko sulautuvat yritykset lakkauttamaan sellaisia päällekkäisiä kehityksessä olevia tuotteita, jotka kilpailisivat valmistuttuaan samoilla tuotemarkkinoilla. Tällöin innovaatiovaikutusten merkityksen arviointi on ollut epäitsenäistä, sillä varsinainen tehokasta kilpailua olennaisesti estävä kilpailuhaitta on ollut hintatason nousu ja tuotevalikoiman vähentyminen kyseisillä tuotemarkkinoilla. Komissio on kuitenkin 2010-luvun alusta lähtien alkanut huomioida sulautumapäätöksissään myös niin sanottuja laajempia innovaatiovaikutuksia, joilta ei ole enää edellytetty yhtä selvää linkkiä varsinaisiin tuotemarkkinoihin. Laajemmat innovaatiovaikutukset ovatkin olleet kilpailuvaikutuksina luonteeltaan itsenäisempiä ja niiden on katsottu kykenevän aiempaa paremmin huomioimaan innovaatiovaikutusten todellinen dynaaminen luonne. Arviointikäytännön evoluutio on kulminoitunut komission vuoden 2017 päätökseen M.7932 Dow / DuPont, jossa komissio arvioi innovaatiovaikutuksia ensimmäistä kertaa omana itsenäisenä kilpailuvaikutuksenaan vakiintuneesta arviointimallista poikkeavalla tavalla. Komission on tällä tavoin katsottu jopa luoneen kokonaan uusi niin sanottu innovaatiovaikutusten haittateoria. Komission tekemää innovaatiovaikutusten arviointia on kuitenkin kritisoitu siitä, ettei arvioinnin lähtökohtana ole ollut neutraali ennakko-oletus sulautumien innovaatiovaikutuksiin, vaan komission on katsottu olettaneen markkinoiden keskittymisen lähtökohtaisesti vähentävän innovointia. Tämä lähtökohta on ollut ristiriidassa vakiintuneen taloustieteellisen tutkimuksen kanssa, jonka mukaan markkinoita keskittävät sulautumat voivat tapauskohtaisesti sekä lisätä että vähentää yritysten innovointia. Innovaatiovaikutuksia tutkineet taloustieteilijät eivät ole kyenneet yhteen sovittamaan tällaisia päinvastaisia vaikutustyyppejä yleispäteväksi innovaatiovaikutusten arviointimalliksi, vaan ovat korostaneet tapauskohtaisen harkinnan merkitystä sulautumien kokonaisinnovaatiovaikutusten arvioinnissa. Tutkielman tärkeimpänä argumenttina onkin, että vaikka komissio on teoriassa kyennyt innovaatiovaikutusten uudella arviointitavallaan huomioimaan sulautumien dynaamiset innovaatiovaikutukset aiempaa paremmin, se ei ole noudattanut innovaatiovaikutusten arvioinnissa taloustieteellisen tutkimuksen suosituksia. Tämän voidaan katsoa vaarantaneen EUT:n tuomiossa C-413/06 Bertelsmann vahvistaman niin sanotun symmetriaoletuksen toteutumisen, jonka mukaan komission on sulautuman laillisuutta arvioidessaan omaksuttava neutraali ennakkoasenne. Symmetriaoletus on vaarantunut ensinnäkin siten, että komissio on edellyttänyt haitallisilta innovaatiokilpailuvaikutuksilta matalampaa syy-yhteyttä tarkasteltavaan sulautumaan kuin innovaatiotehokkuuseduilta. Toiseksi, Dow / DuPont –päätöksessä muotoillun innovaatiovaikutusten uuden arviointimallin taloustieteellisten perusteiden voidaan myös argumentoida presumoivan tehokkaalle kilpailulle haitallisia innovaatiovaikutuksia. Kehityksen voidaan katsoa viime kädessä vaarantavan unionin oikeusperiaatteiden sekä tosiasiallisen kuluttajien hyvinvoinnin toteutuminen. Toisaalta komission linjaa voidaan pitää yllätyksettömänä EU:n kilpailuoikeudessa vallitsevan taloustieteellisemmän lähestymistavan sekä unionin vakiintuneiden kilpailupoliittisten tavoitteiden näkökulmasta.

Mounting environmental challenges including climate change call for accelerated global action, but the response provided within international frameworks has thus far remained inadequate. In this context, can the perspectives of human rights law and climate change be usefully combined? This thesis studies the prospects of the UN Convention on the Rights of the Child (UNCRC) as the most widely ratified global human rights treaty. It explores whether it can be argued that obligations in relation to environmental and climate action follow from the Convention and examines how current discourses on children’s rights and climate change are intersecting. These questions are approached by assessing the wording and aim of the UNCRC text and its interpretation by the Committee on the Rights of the Child (CRC) through the case Sacchi et al v Argentina et al and a draft of the upcoming General comment on children's rights, the environment and climate change. The analysis is complemented by an overview of practitioner discourses on the topic, including policy and advocacy documents, climate litigation and multilateral resolutions. In this study, law as a concept is understood as a living institution, consisting not only of the specific legislation but also its application in legal and social contexts. The results show that although the UNCRC includes strikingly few references to the environment, several of the rights enshrined in the Convention are directly affected by environmental threats, notably the impacts of climate change. Considering this, the CRC has indicated that state parties have environmental and climate-related obligations in order to comply with the UNCRC. A holistic reading of human rights instruments and obligations under international environmental law comes across as a key point. Furthermore, it seems that the UNCRC is being deployed in expert narratives to urge climate action to respect, protect and fulfil the rights of children, despite the Convention’s substantive limitations in this regard and its interpretation by the CRC being ‘work in progress’. It is concluded that the UNCRC has potential to foster actions to protect children and humanity from harm related to climate change. A holistic interpretation of the Convention is required to safeguard child rights in the context of the escalating planetary crisis. Acknowledging these interlinkages can serve both the child rights and the environmental and climate policy fields.

The study compares and contrasts loyalty principles that affect copyright and trademark licensing agreements in Finland and the United States of America, respectively. In doing so, it establishes how and to what extent the principles affect said agreements. The study also provides a stance on which system better ensures the parties' rights. The thesis covers this viewpoint as principles of loyalty have as one of their objectives to ensure that the parties' rights are not frustrated. First, the study defines the principles governing loyalty within the framework of general contract law, applying these findings to the more specific framework of copyright and trademark licensing agreements. The study examines and evaluates these principles' effects on the agreements while simultaneously comparing the two systems, establishing their main similarities and differences. The study also investigates franchising agreements in more detail due to their high relationality and abundance in business. After this, the study evaluates these findings and utilizes them to extract an answer to the question of which system better ensures the rights of the parties.