Browsing by Title

The EU’s climate goals require that, among other things, the internal gas market is decarbonised as much as possible. Hydrogen and hydrogen-based synthetic fuels have been identified as one of the major solutions for decarbonising the internal gas market. The inclusion of hydrogen to the internal gas market will fundamentally change the internal gas market. The decarbonisation will also have positive implications to security of gas supply as hydrogen can be produced in the EU with water and electricity. This will allow the EU to reduce its reliance on third country gas suppliers. However, the inclusion of hydrogen requires extensive transmission infrastructure as hydrogen production cannot always be geographically close to industrial facilities using hydrogen. Additionally, large-scale hydrogen transmission has been identified as more cost-effective than electricity transmission. The TEN-E Regulation and Projects of Common Interest play an important role in actualising the infrastructure projects. The purpose of this thesis is two-fold. Primarily, it will examine how a hydrogen transmission project can fulfil the general and specific criteria of Article 4 of the TEN-E Regulation. Fulfilling these criteria allow the project to potentially be included in the list of Projects of Common Interest published by the European Commission. At the same time, this thesis will examine how the proposed new gas market legislation, climate legislation and other energy legislation affect the internal gas market and the forming hydrogen market. This thesis will also examine what potential challenges the hydrogen transmission projects and the forming hydrogen market will face. In short, fulfilling the eligibility criteria is tied to the amount of renewable and low-carbon hydrogen which the transmission project makes available to the market, the benefits to the market and interconnection of networks enabled by the project, the possibility for efficient and non-discriminatory competition as well as the impact to the security of supply of the EU’s energy market. The potential challenges include prolonged legislative processes regarding gas market and climate legislation, issues caused by the variability of the renewable power generation, certain competition issues and legislative burden on the forming hydrogen market.

Tutkielmani aiheena on hyödyntämiskielto erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa oikeudenkäynneissä. Ensimmäinen tavoitteeni on näyttää, että tietyissä todistelutilanteissa hyödyntämiskielto on välttämätön ja ainoa keino turvata oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus. Todistetta rasittaa tällöin korjaamiskelvoton virhe, jonka taustalla on yleensä viranomaisen laiminlyönti. Toinen tavoitteeni on osoittaa, että hyödyntämiskieltoa ei tarvita, jos rikosmenettely itsessään on kokonaisuutena oikeudenmukainen. Oikeudenmukaisuuden pitää olla itseisarvo, mutta se ei saa estää rikosvastuun toteuttamista. Hyödyntämiskielto on vasta viimeinen keino välttää epäoikeudenmukainen oikeudenkäynti. Osoitan toisaalta myös, että hyödyntämiskiellot eivät ole pitkäaikaisesta vastustuksesta huolimatta oikeusjärjestelmäämme sopimattomia. Seksuaalirikoksia käsittelevät oikeudenkäynnit ovat jo lähtökohtaisesti arkaluontoisia, mikä vaikuttaa oikeudenkäynnin luonteeseen. Arkaluontoisuus korostuu entisestään, kun uhri on lapsi. Asetelma vaikuttaa olennaisesti myös todisteluun. Kun oikeudenkäynnin asianomistaja on lapsi, voidaan lapsen edun vuoksi poiketa tavanomaisista menettelytavoista. Lasta ei pakoteta esimerkiksi kohtaamaan syytettyä oikeudenkäynnissä, koska se on tarpeeton koettelemus ja usein lapselle haitallista. Henkilökohtaisen kuulemisen sijaan lapsen kertomus voidaan tallentaa ennen oikeudenkäyntiä esitutkintavaiheessa. Tällöin on syytetylle kuitenkin varattava tilaisuus esittää lapselle kysymyksiä. Lapsen kertomus on usein merkittävin ja jopa ainoa todiste syytettyä vastaan, minkä vuoksi syytetyllä on oltava kunnollinen mahdollisuus puolustautua. Oikeudenkäynnissä on siis tasapainotettava keskenään vastakkaiset intressit eli syytetyn oikeusturva ja hänen oikeutensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä rikosvastuun toteuttaminen ja pyrkimys suojella lasta menettelyn aiheuttamilta haitoilta. Käsittelemissäni oikeustapauksissa hyödyntämiskielto liittyy olennaisesti oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksiin, jotka saavat sisältönsä suurelta osin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Menettelyjen puutteet ovat koskeneet lähinnä kuulemis- eli kontradiktorista periaatetta ja erityisesti siihen sisältyvää syytetyn vastakuulusteluoikeutta. Kuulemisperiaatteen kannalta keskeisimpiä vaatimuksia käsiteltävissä tapauksissa on, että syytetyllä on asianmukainen mahdollisuus esittää lapselle kysymyksiä. Jos kuulemisperiaatetta ei ole noudatettu ja esitutkintatallenne on pääasiallinen tai ratkaiseva todiste, tallenteen esittäminen loukkaa syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Epäoikeudenmukaisuus korjaantuu, kun kuulemisperiaatteen vastainen todiste asetetaan hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskielto on moniulotteinen käsite. Sillä on sekä prosessiteknisiä että yhteiskunnallisia tehtäviä. Valotan aluksi hyödyntämiskiellon teoreettista taustaa, perusteita sen käytölle sekä sen haittoja ja hyötyjä. Sen jälkeen avaan hyödyntämiskiellon suhdetta oikeudenmukaisuuteen ja esittelen, miten hyödyntämiskieltoa sovelletaan oikeuskäytännössä. Aineistona olen käyttänyt pääasiallisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ja Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Varsinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö on vaikuttanut laajasti sekä Suomen lainsäädäntöön että oikeustilaan. En käsittele syyllisyyskysymyksiä enkä tuomioiden aineellisen oikeuden mukaisuutta lainkaan. Tutkielmani keskiössä on suomalaisten oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuus todistelun näkökulmasta. Oikeustapausten perusteella selvitän, millaista todistelun tulisi oikeudenkäynnissä vähintäänkin olla, miten todistelun oikeudenmukaisuus on Suomessa toteutunut ja millaisia puutteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat Suomen oikeusjärjestelmässä paljastaneet. Tutkielmassa käsitellään myös rikosmenettelyä yleisesti, sillä hyödyntämiskieltoon liittyy olennaisesti keskustelu rikosmenettelyssä noudatettavista periaatteista. Esittelen aineellisen totuuden periaatteen ja vapaan todistusteorian, jotka ovat vaikuttaneet paljon hyödyntämiskiellon asemaan Suomen oikeusjärjestelmässä. Lyhyesti tarkastelen myös rikosmenettelyn erityispiirteitä silloin, kun asianomistaja on lapsi. Todistelussa on otettava huomioon esimerkiksi lapseen liittyvät todistajanpsykologiset seikat.

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.

Hätävarjelun on katsottu kuuluvan jokaiseen demokraattiseen oikeusjärjestelmään. Hätävarjelussa on tiivistetysti kyse itsensä kuin myös oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta voimakeinoin silloin julkisen vallan poissa ollessa tai kun julkinen valta ei puolustamiseen pysty. Hätävarjeluoikeudella annetaan siten yksityishenkilölle tarkoin rajattu ja säännelty oikeus käyttää voimakeinoja, jotka muutoin kuuluisivat julkiselle vallalle. Suomessa hätävarjelu on kokenut lainsäädännöllisiä muutoksia edellisen kerran rikoslain yleisten oppien uudistuksessa vuonna 2004. Uudistuksen myötä hätävarjelun säännöksessä luovuttiin oikeushyvien luetteloimisesta ja hätävarjelun aikarajoja väljennettiin. Oikeuskirjallisuudessa uudistusta kritisoitiin ja pelkona oli hätävarjelun soveltamisalan merkittävä laajentuminen hätävarjelun hyökkäys -käsitteen kautta, jolla voimakeinojen käyttöä olisi siirretty julkiselta vallalta yksityishenkilöille. RL 4 luvun 4 § 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Tutkielmassa tarkastelu on keskittynyt erityisesti hätävarjelusäännöksen hyökkäys -käsitteeseen ja sen tulkintaan kerätyssä aineistossa. Korkein oikeus on käsitellyt ratkaisuissaan hätävarjelua vähäisessä määrin, jonka vuoksi tutkielman painopiste on hovioikeuksien oikeuskäytännössä. Aineiston ja aineistosta tehtyjen johtopäätösten perusteella hätävarjelun soveltamisala on säilynyt ennallaan. Hätävarjeluun vedotaan tuomioistuimessa usein rikoslain 21 luvun mukaisissa rikoksissa ja hätävarjeluväite on hyväksytty pääosin tapauksissa, joissa hyökkääjän henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuvat voimakeinot ovat olleet suhteellisen lieviä. Aineiston perusteella erityisesti välittömän uhkaavuuden tulkintaan on sisältynyt monenlaisia ongelmia. Ongelmallisuudet korostuvat muun muassa parisuhdeväkivallassa. Myös hyökkäyksen päättymistä on aineistossa tulkittu osin erittäin tiukasti, vaikka kehitys korkeimman oikeuden mukaan näyttäisi olevan päinvastainen. Hovioikeuksista kerätyn aineiston perusteella hätävarjelun soveltumisen arvioinnin rinnalle on noussut pakenemisen ja poistumisen arviointi. Arviointi toteuttaa toisaalta hätävarjelun taustalla vaikuttavia oikeusperiaatteita, mutta toisaalta arviointi on ristiriidassa oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kanssa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen automaation käyttöä toimeentulojärjestelmän päätöksenteossa ja miten automaatiossa tehty päätöksenteko toimii, kun sitä tarkastellaan hyvän hallinnon oikeusperiaatteiden ja oikeusturvan kautta. Olen pyrkinyt kiinnittämään analysoinnissani huomiota siihen, että toimeentulojärjestelmässä on kyse vallankäytöstä ja että päätöksenteon kohteena on ihmisryhmä, joka on erityisen riippuvainen tehdyistä päätöksistä ja mahdollisesti haavoittuvassa asemassa. Automaation käyttö virallishallinnossa on jo vuosikymmeniä kestänyt trendi ja viimeisten kymmenen vuoden aikana sitä on myös alettu soveltamaan päätöksenteossa. Erityisesti automaation lisääntynyttä käyttöä on nähtävissä niin sanotuilla massahallinnon aloilla, kuten sosiaalietuuksissa. Automaation käytön on myös vihdoin kiinnitetty huomiota lainsäädännöllisellä tasolla ja lainsäädäntöprojekteja automaation säätelyyn hallinnossa on aloitettu kansallisella ja EU:n tasolla. Automaation käyttöönottaminen viranomaisen päätöksenteossa vähentää hallintoprosessin inhimillisyyttä. Se, että onko inhimillisyyden poistaminen hyvä vai huono asia, näyttäisi riippuvan hyvin vahvasti siitä, että katsotaanko automaation vaikutusta hallintoviranomaisen toimintaan vai vaikutusta päätöksenteon kohteeseen. Koska automaatio riisuu päätöksenteosta inhimillisyyden, riskit ja vaarat liittyen ihmisten erehtyväisyyteen ja virheisiin sekä vallan väärinkäyttöön vähentyvät tai jopa katoavat. Automaatiossa kuitenkin poistuu inhimillisyyden mukana myös hallinnon kyky ymmärtää ihmisiä ja tämä on erittäin vahingollista toimeentulojärjestelmän toimivuuden kannalta. Sosiaalietuuksien päätöksenteossa tarvitaan kykyä ymmärtää ihmisiä ja heidän elämiään, jotta päätöksenteossa voidaan soveltaa hyvin monimutkaista ja teknistä lainsäädäntöä sosiaalietuuksien hakijoiden moninaisiin elämäntilanteisiin. Esitän tässä tutkielmassa, että automaattinen päätöksenteko on sopimatonta sosiaalietuuksien päätöksentekoon pois lukien muutamat hyvin tarkkarajaiset asiaryhmät sekä päätöksenteon tukitoiminnot. Automaattisessa päätöksenteossa ei pystytä varmistamaan hyvän hallinnon toteutumista ja sosiaalietuuksien järjestämisessä on erityisen tärkeää suojella korostetun heikossa asemassa olevia hakijoita hyvällä hallinnolla julkisen vallan käytöltä.

Tutkielmassa tarkastellaan suunnatulle osakeannille ja yhtiön varojen käytölle asetettujen kynnysten välistä eroa ja pyritään havainnollistamaan, miten ne poikkeavat toisistaan. Osakeyhtiölain mukaan suunnatulle osakeannille tarvitaan yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, koska siinä poiketaan osakeyhtiölain lähtökohtana olevasta osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta. Näin ollen suunnatun osakeannin toteuttamiselle on luonnollisesti korkeampi kynnys kuin tavalliselle osakeyhtiön varojen käytölle, jolle täytyy olla näytettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste. Näin ollen tutkielmassa on tarkoituksena havainnollistaa, mihin painavan taloudellisen syyn kynnys asettuu suhteessa hyväksyttävään liiketaloudelliseen perusteeseen, ja mitä johdon on päätöksenteossaan huomioitava näitä toimia tehdessään. Tutkielman tutkimusmetodina on lainoppi, eli oikeusdogmatiikka. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan aihetta osittain myös oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa esitellään myös satunnaisia näkökulmia muista oikeuskulttuureista tutkielman aihepiirin, kontekstin ja oikeudenalan kehityssuuntien havainnollistamiseksi, sillä vertailevat näkökulmat osakeyhtiölainsäädäntöön muista oikeuskulttuureista auttavat selittämään osakeyhtiöoikeudellisten käsitteiden sisältöä ja niiden kehitystä. Tutkielman keskeisinä lopputuloksina on, että painavan taloudellisen syyn ja hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen arvioinnissa korostuvat tismalleen samat elementit, eli yhtiön etu, joka näyttäytyy pitkälti toiminnan tarkoituksen tavoittelun muodossa. Tämän ohella arvioinnissa punnitaan johdon fidusiaaristen velvollisuuksien ja yhdenvertaisuusperiaatteen noudattamista, joiden lisäksi toimista saatu vastike vaikuttavat arviointiin. Tutkielmassa tarkasteltiin etenkin KKO 2018:19 ennakkotapausta painavan taloudellisen syyn elementtien havainnollistajana, ja tutkielmassa havaittiin, että tapauksen perustelut poikkeavat lainvalmisteluaineistosta asetetuista tavoitteista ja näkökulmista kohdistuen suunnatun annin edellytykseen, ja tätä korkeimman oikeuden risteävää kantaa lainsäätäjän tarkoitukseen nähden voidaan pitää poikkeuksellisena. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhtiön kannalta painavan taloudellisen syyn kynnys on todellisuudessa alhaisempi, kuin mitä lainsäätäjä sille on todennäköisesti tarkoittanut asettaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa on selvää, että painavan taloudellisen syyn täyttymistä arvioidaan nimenomaan yhtiön edun mukaisen toiminnan tarkoituksen tavoittelun, eli voitontuottamistarkoituksen kautta, ja näin ollen yksittäisen osakkeenomistajan kokema haitta on oikeutettavissa, mikäli toimen voidaan katsoa olevan yhtiön edun mukainen. Siten tutkielman johtopäätös onkin, että painavan taloudellisen syyn vaatimus on huomattavan lähellä hyväksyttävää liiketaloudellista perustetta, ja että yhdenvertaisuusperiaate korostuu painavan taloudellisen syyn arvioinnissa vähemmän kuin mitä oikeuskirjallisuudessa on arvioitu ja mitä lainsäätäjä on tavoitellut.

Vanhusten hoitoa koskevat laatukysymykset ovat olleet yhteiskunnallisessa keskustelussa jo jonkin aikaa hyvin keskeinen aihe. Ikärakenteen muutos on Suomessa voimakas ja ikääntyneiden määrä tulee tulevaisuudessa kasvamaan ennennäkemättömästi. Tämä kehitys on aiheuttanut huomattavia paineita hyvinvointivaltio rakenteellemme ja sen myötä hallitus on asettanut suuria säästötavoitteita erityisesti koskien vanhusten hoidon järjestämistä tulevaisuudessa. Säästöpaineet ovat johtaneet ikääntyneiden palvelurakenteen uudistukseen. Uudistuksen ensisijaisena tavoitteena on ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen ja kotiin vietävien palveluiden ensisijaisuus. Tutkimus on tämän muutoksen vuoksi rajattu koskemaan vain ikääntyneiden kunnallista kotihoitoa. Tutkimuksessa on tavoitteena selvittää miten ikääntyneiden perusoikeudet toteutuvat palvelurakenteen muutoksen ja säästötavoitteiden keskellä. Tutkimuksen tiedonintressissä on se, miten ikääntyneen oikeus hyvään ja laadukkaaseen hoivaan ja hoitoon on tällä hetkellä oikeusjärjestyksessämme turvattu. Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa yhtenäinen kuva vanhusten kotihoidon pirstaleisesta sääntelystä ja hoidon laadun perusteista. Ongelmana voidaan pitää sitä, että vanhusten hoidon laatutaso ja käytännön toteuttaminen, on sitovan normiaineksen puuttuessa jätetty suositusten varaan. Suositusten huolellinen toteuttaminen on taas käytännön toimijoiden vastuulla, jotka ovat säästötavoitteiden keskellä. Vanhuspalvelulaki eli ensimmäinen vain ikääntynyttä väestöä koskeva laki tuli voimaan 2013. Tutkimuksessa arvioidaan lain merkitystä ikääntyneiden laadukkaan hoidon ja perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten lainsäädännössä on määritelty ikääntyneiden hyvä ja laadukas hoito. Tavoitteena tässä tutkielmassa on arvioida vanhusten hoitoa ja sen laatua koskevien säännösten ja suositusten vaikuttavuutta yhteiskunnassa, ja paikantaa niihin liittyviä mahdollisia ongelmia. Tämän vuoksi tutkimus on myös oikeudenalat ylittävä. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimusmetodina on ongelmakeskeinen lainoppi tutkimuksen voimakkaasta yhteiskunnallisesta kontekstista johtuen. Ikääntyviä koskevat kysymykset ovat oikeustieteessä hyvin moninaisia ja oikeudenalojen sekä muidenkin tieteenalojen rajat ylittäviä. Ominaista tutkimukselle on siksi ongelmakeskeisyys, joka johtaa tutkimuksen usean eri oikeudenalan kentälle. Tutkimuksen tavoite on myös perinteisen lainopin tavoin systematisoida ja tulkita vanhusten hyvän hoidon laatuun ja kotihoidon järjestämiseen liittyviä oikeuslähteitä ja lainsäännöksiä. Pyrkimykseni on arvioida mitä seurauksia tutkimustuloksista voisi olla johdettavissa myös lain tasolle. Tutkimuksen tuloksena voidaan pitää sitä, että nykyinen vanhusten kotihoito ei ole kestävää ajatellen ikääntyneiden määrän suurta kasvua ja heidän itsenäistä pärjäämistään kotona mahdollisimman pitkään. Vanhusten hoidon ongelmana voidaan pitää myös sitä, että vanhuksella ei ole subjektiivista oikeutta edes hänelle tarpeelliseksi todettuihin palveluihin, vaan näiden palveluiden toteutus on lopulta kunnan määrärahoista riippuvaista. Tätä ongelmaa korostavat rajut säästötavoitteet. Laitoshoidon vähentäminen johtaa siihen, että kotona hoidetaan määrällisesti enemmän paljon aikaisempaa iäkkäämpiä ja yhä heikommassa kunnossa olevia ikääntyneitä. Kotihoitoon ohjattuja resursseja ei ole tästä huolimatta korotettu samassa suhteessa. Tällaisessa tilanteessa hoidon laadun ja sisällön laintasoinen sääntely olisi tutkimuksen tulosten mukaan tarpeellista. Sääntelyllä turvattaisiin ikääntyneiden oikeus ihmisarvoiseen elämän edellyttämään turvaan ja huolenpitoon, sekä riittäviin sosiaalipalveluihin, säästötavoitteista ja ympärivuorokautisen hoidon vähentämisestä huolimatta. Tässä tilanteessa laadun toteutumisen jättäminen oikeudellisesti sitomattomien suositusten varaan, vaarantaa ikääntyneiden perusoikeuksien ja hyvän hoidon toteutumisen vanhushoivassa.

Perintälain 4 §:ssä säädetyt hyvän perintätavan vaatimukset eivät tavallisesti päde konkurssissa. Hallituksen esityksessä HE 199/1996 vp on kuitenkin tarkennettu tätä niin, että jos velkojan konkurssiin johtavien toimien päätavoite on painostaa velallista maksuun, kyse on konkurssiperinnästä. Konkurssiperinnäksi voidaan katsoa velallisen konkurssiin asettamista edeltävät toimet, mikäli niillä on painostustarkoitus. Näitä toimia ovat konkurssiuhkaisen maksukehotuksen lähettäminen sekä itse konkurssihakemus. Konkurssiperinnässä sovelletaan perintälain säännöksiä ja hyvän perintätavan säännöksillä onkin siinä erityisen tärkeä rooli. Tässä tutkielmassa on tarkoitus lainopillisen metodin avulla selvittää, mitä vaatimuksia hyvä perintätapa asettaa konkurssiperinnälle ja pohtia, miten nämä vaatimukset soveltuvat käytännössä. Tutkielmassa jäsennellään lainsäädännön lisäksi kirjallisuudessa, lainsäädännön esitöissä sekä oikeuskäytännössä esitettyjä kantoja konkurssiperinnästä. Tarkastelu rajautuu luonnollisesti yritysvelallisiin, sillä konkurssiperintää ei ole sallittua kohdistaa kuluttajaan. Tutkielmassa tarkastellaan ensin konkurssiin liittyviä keskeisiä kysymyksiä, kuten velallisen maksukyvyttömyyttä. Tässä paneudutaan erityisesti konkurssiperinnän keskeiseen keinoon eli konkurssiuhkaiseen maksukehotukseen ja sitä koskeviin kysymyksiin, kuten selvyyden ja riidattomuuden vaatimukseen, aikarajoihin sekä todisteelliseen tiedoksi antamiseen. Tämän jälkeen käydään läpi hyvän perintätavan keskeiset sovellutukset, eli totuudenvastaisuuden kielto, kulujen kohtuullisuuden ja tarpeellisuuden vaatimus, velallisen yksityisyyden suoja sekä velkojan velvollisuus suhtautua vastuullisesti maksujärjestelyihin. Konkurssiperintä ja myös laajemmin koko perintäala on vuonna 2020 vallitsevan pandemiatilanteen vuoksi kohdannut tilapäisiä rajoituksia lainsäädännön tasolla, joka on tuonut omat haasteensa. Myös näihin rajoituksiin perehdytään tutkielmassa ja pohditaan niiden lyhytaikaisia sekä pidemmän aikavälin vaikutuksia. Konkurssiperinnän seuraukset voivat olla velalliselle hyvin ankarat, joten on erityisen tärkeää, että hyvää perintätapaa noudatetaan. Keskeisenä oikeusperiaatteena nousee esiin erityisesti suhteellisuusperiaate, jonka mukaan velkojan tulee suhtautua vastuullisesti tekemiinsä toimiin ja turvautua aina sellaiseen keinoon, jolla lopputulos voidaan saavuttaa aiheuttamalla mahdollisimman vähän haittaa. Suhteellisuusperiaatetta ilmentää myös Konkurssilain 2:2.2 mukainen konkurssin epätarkoituksenmukaisuuden kielto, joka johtaa siihen, ettei konkurssiperintää voida pitää tarkoituksenmukaisena menettelynä vähäiseksi katsottujen saatavien perinnässä. Räikeät väärinkäyttötapaukset voivat tulla arvioitavaksi jopa oikeuden värinkäytön kiellon kannalta. Myös velalliselle voidaan kuitenkin asettaa vastuuta siitä, että saatavaien suorittamisesta huolehditaan ajallaan. Konkurssilain esitöissä HE 26/2003 yritysvelallisille on asetettu korostettu velvollisuus huolehtia taloudellisista velvoitteistaan, mikä tukee myös sellaisten ankarien perintäkeinojen käyttöä, kuten konkurssiperintä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko traditionaalisen oikeuspositivismin kehittyminen moderniksi oikeuspositivismiksi ja sen täydentäminen ihmisoikeus- ja perusoikeussubstanssilla ratkaissut kysymykset oikeuden hyväksyttävyydestä ja oikeuden rajoista. Työssä selvitetään, miten modernin oikeuden teoriat ovat vastanneet kysymykseen oikeuden hyväksyttävyydestä ja oikeuden rajoista, minkälaisia ovat modernin oikeuden legitimaatiokriteerit, ja voidaanko näiden kriteerien avulla vastata kysymykseen oikeuden rajoista ja hyväksyttävyydestä. Työn keskeiset kysymyksenasettelut liittyvät modernin oikeuden ja yhteiskunnassa esiintyvien arvopostulaattien väliseen suhteeseen. Tätä kautta kysymys on myös positiivisen oikeuden autonomisuudesta ja olemisen ja pitämisen välisen rajan ja oikeuden suhteesta. Perus- ja ihmisoikeuksien luonne ihmisten välisinä intersubjektiivisina oikeuksina tai ihmisen ja valtion välisinä subjektiivisina oikeuksina määrittää omalta osaltaan modernin oikeuden legitimaatiokriteereitä. Työssä esitellään aluksi kolme erilaista oikeuspositivismiin perustuvaa kuvaa oikeuden legitimaatioperustasta. Traditionaalista oikeuspositivismia edustavan Max Weberin teoria ja siinä kuvattu materialisoitumistendenssi on ollut keskeinen lähtökohta oikeuden kehityksestä viime vuosikymmeninä käydylle keskustelulle. Weberin analyysi kapitalistisesta byrokraattisesti hallitusta länsimaisesta yhteiskunnasta toimii pohjana kahdelle modernia oikeutta edustavalle teorialle. Jürgen Habermasin teoria modernista oikeudesta liittää perusoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet olennaiseksi osaksi modernia oikeutta. Kaarlo Tuorin kriittisessä oikeuspositivismissa oikeuden eri tasot ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja oikeuden liikkuva pintataso joutuu alistumaan oikeuskulttuurin ja oikeuden syvärakenteen tasoilta tulevalle normatiiviselle sensuurille. Ihmisoikeudet ja demokratiaperiaate nähdään oikeuden syvärakenteen normatiivisina ideoina. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, onko esitetty legitimaatioperusta riittävä, jotta positiiviseen oikeuteen rakenteellisesti liittyvä totalitarismin vaara ja oikeuden hyväksyttävyyden ja rajojen ongelma voidaan tyydyttävästi ratkaista. Modernin oikeuden kuvauksen ja legitimiteettikriteerien esittelyn jälkeen pyritään vastaamaan havaittuihin ongelmiin aristoteelisen hyve-etiikan ja kommunitaristisen ajattelun avulla. Aristoteelisen maailmankuvan muuttuminen valistusfilosofioiden vaikutuksesta on tässä työssä esitetyn käsityksen mukaan osaltaan vaikuttanut atomistisen individualistisen ajattelun laajaan reseptioon ja aristoteelisen yhteisöllisen tradition syrjäytymiseen. Edellä esitettyyn kehityskulkuun liittyy keskeisinä ongelmina moraalisen toimijan häviäminen, filosofisen tradition sirpaloituminen ja individuaalisten vapausoikeuksien ylikorostaminen. Aristoteelisen hyve-etiikan ja yhteisöllisen ajattelun soveltaminen moderniin maailmaan haastaa yksilön muuttamaan ajatteluaan. Modernin oikeuden teorioiden esittämät legitimaatiokriteerit vaativat tässä työssä esitetyn näkemyksen mukaan yhtäältä demokratian tarkastelua kansalaisyhteiskunnan toimivuuden kannalta. Demokratian osalta kysymys kohdentuu siihen, tarjoaako edustuksellinen demokratia mahdollisuudet legitiimisyyskriteereinä esitettyjen kansalaisyhteiskunnan diskurssien toteutumiselle, vai tulisiko demokratiaa kehittää deliberatiivisempaan suuntaan riittävien diskurssien toteutumiseksi. Etenkin vaatimukset kommunikaatiotilanteiden tasa-arvoisuudesta ja kaikkien mahdollisuudesta osallistua vaikuttavat nykyisen järjestelmän kannalta haasteellisilta. Toisaalta legitiimisyyskriteerien toteutumisen kannalta ihmisten keskinäinen kunnioitus ja kansalaisvastuun merkitys korostuu ihmisten välisessä jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa. Ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin sijoittuvat oikeudet ja velvollisuudet puoltavat yhteisöllisen elämäntavan ja ajattelun kehittämistä. Aristoteeliseen filosofiaan kuuluu käsitys ihmisen koko elämän kestävästä henkisestä kehityksestä. Ajattelun ja siten itsensä kehittäminen on jokaisen velvollisuus ihmisenä. Itselliset itseään hallitsevat kansalaiset, jotka osallistuvat aktiivisesti kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja päätöksentekoprosesseihin voivat yhdessä muodostaa niin vahvan kansalaisyhteiskunnan, että modernin oikeuden legitimaatiokriteerien on mahdollista toteutua.

Tekijänoikeudella suojattujen teosten käyttö- ja jakeluympäristö on keskittynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kasvavassa määrin digitaaliseen ympäristöön eli internetiin. Tekijänoikeus itsessään on kokenut muutoksia, jotka ovat nähtävissä mm. muuttuneessa osapuoliasetelmassa sekä teosten hyödyntämistavoissa ja kasvaneessa varallisuusarvossa. Tietoverkon mahdollistamat oikeudenloukkaukset ovat nopeammin ja helpommin toteutettavissa ja oikeudenhaltijoiden kärsimät vahingot ovat usein suurempia analogiseen toimintaympäristöön verrattuna. Massaoikeudenloukkauksiin liittyvän anonymiteetin ja vastuun pirstaloitumisen seurauksena oikeudenhaltijoille aiheutuvat tosiasialliset vahingot uhkaavat jäädä kompensoimatta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on tarkastella tekijänoikeuslain 57 §:n mukaisen korvausjärjestelmän toimivuutta oikeudenloukkauksen kompensoimisessa digitaalisessa ympäristössä. Korvausjärjestelmän osalta tarkastellaan tekijänoikeuslain 57.1 §:n mukaisen hyvityksen ja 57.2 §:n mukaisen vahingonkorvauksen edellytyksiä ja määrän arviointiin liittyviä tekijöitä. Kompensaatiomuotojen erityispiirteiden tarkastelun ohella tutkielmassa arvioidaan korvausjärjestelmän kykyä toteuttaa sille asetettuja tavoitteita, kuten reparaatiota eli oikeudenhaltijan saattamista siihen asemaan, jossa hän olisi ilman loukkaustekoa. Tutkielman punaisena lankana toimii tekijänoikeuslain korvausjärjestelmän toimivuuden tarkasteleminen suhteessa digitalisoitumisesta johtuviin muutoksiin ja haasteisiin. Näkökulma on puhtaasti siviilioikeudellinen, ja rikosoikeudellinen vastuu on rajattu tutkielmassa tarkastelun ulkopuolelle. Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Vertailevaa näkökulmaa on haettu vertaamalla tekijänoikeuslain 57 §:n mukaista korvausjärjestelmää tuoreen liikesalaisuuslain säännöksiin liikesalaisuuden oikeudettoman hyödyntämisen kompensoimisesta. Tältä osin tarkastelun keskiöön on nostettu korvausjärjestelmien keskinäisen vertailun ohella tekijänoikeuslain korvausjärjestelmän erillisyyden tarkoituksenmukaisuuden arviointi ja kehittämismahdollisuudet. Tutkielmassa on hyödynnetty laajasti tuomioistuinten oikeuskäytäntöä, jonka avulla on pyritty havainnollistamaan oikeudenloukkausten kompensoimisessa tapahtunutta viimeaikaista kehitystä. Keskeisten korvausvastuun toteutumisen haasteiden voidaan katsoa liittyvän oikeudenloukkauksen hyvittämisen osalta hyvityksen asemaan käyttökorvausluontoisena maksuna sekä siihen, ettei hyvitykseen sovelleta täyden korvauksen periaatetta. Hyvitystä täydentävän korvauksen osalta ongelmallisena voidaan puolestaan pitää korkeita näyttövaatimuksia loukkausteon ja aiheutuneen vahingon välisestä kausaalisuhteesta sekä aiheutuneen vahingon määrästä. Hyvityksen ja vahingonkorvauksen määrän arviointia ja yhtenäisen korvauskäytännön muodostumista hankaloittavat lisäksi aineettomia teoksia koskeva arvostuksenvaraisuus, vahingon mittausteknisten seikkojen epäselvyys sekä vähäiset tai puutteelliset korvausmäärää koskevat perustelut oikeuskäytännössä.