Browsing by Title

This thesis is concerned with the predictability of the fair and equitable treatment (FET) standard. The aim is to understand the North American approach to international investment arbitration, especially how the FET standard has been interpreted and applied. Today, most Bilateral Investment Treaties (BITs) and Free Trade Agreements (FTAs) contain a clause on Investor-State Dispute Settlement (ISDS). ISDS allows disputes between foreign investors and the host country to be settled through international investment arbitration (IIA). In the last 20 years, investment disputes resolved through ISDS have increased substantially. Despite its growing popularity, ISDS clauses have not gone without their fair share of public critique. In Europe, the criticism against IIA culminated during the discussions on whether to include an ISDS clause in the Transatlantic Trade and Investment Partnership (TTIP). There was a fear that American investors would be able to influence European regulators by threatening them with costly proceedings through the ISDS clause. This has been referred to as causing a “regulatory chill” on legislative initiatives. Integral in the critique of ISDS is the assumption that proceedings in international investment arbitration are somehow biased towards investors. While this is by no means true statistically, the vagueness of investment protection standards, such as the FET standard, are often used as an example of the unpredictability of the whole system. Allegedly, host states are forced to settle the dispute as they perceive IIA as unpredictable. It is therefore the unpredictability of the investment protection standard that is the main driver behind the critique against the whole system. The thesis draws its theoretical inspiration from Critical Legal Studies in an attempt to meet the critique in the same theoretical framework. The objective of the theory is to discern the legal culture in which investment awards are given. By familiarizing with this culture, I postulate that there are patterns of behavior that, once known, increase the predictability of IIA as a whole. With regards to the FET standard, I argue that its predictability is determined by how readily an impartial person could recognize a violation of the standard. The analysis is limited to this standard, because of its prominent status in investment disputes. It is by far the most popular standard on which investors base their claims. The standard has been criticized because of its vagueness, which allegedly gives the arbitrators too much discretion in deciding the investment disputes. The analysis of the predictability of the FET standard can thus be seen as a representation of the predictability of the system as a whole. The focus of the analysis is limited to investment disputes decided under chapter 11 of the North American Free Trade Agreement (NAFTA). It functions as a representation of the North American interpretation of the standard and provides for an excellent example of how investment arbitration can be used efficiently between developed economies. This thesis takes a qualitative approach to the question as the focus of the analysis is on a handful of prominent NAFTA chapter 11 awards. The analysis is divided into the interpretation and application of the FET standard. The analysis of the interpretation focuses on the theoretical argumentation on which Tribunals have supported their awards. Here, the main conclusion is that the FET standard is considered part of the customary international law minimum standard of treatment of aliens, also referred to as “CILMSTA.” There is a test that most Tribunals use to determine whether acts of host states reach this standard. The test aims to reflect the actions of the state with the likely reaction of impartial persons and to determine whether this body of people would be “outraged” or “shocked” at the actions of the state. The chapter on the application of the standard is a more concrete approach. When applied, the standard is not used as such, but is actualized through one of its subsequent elements. If one or many of the elements can be considered to satisfy the test of “outrage” or “shocking”, then there has been a violation of the FET standard. As it becomes evident throughout my survey of prominent awards, Tribunals are cautious of finding a violation of the standard. The threshold for breaching the standard is high, and it is only in exceptionally pronounced cases where the requirements of the test have been met. In conclusion, it is evident that most Tribunals reflect the actions of the state to the reaction of an average impartial person. Tribunals are mostly conscious of the fact that a violation of the standard should be predictable and thus representative of a broader understanding of fair and equitable treatment in customary international law. In the interest of correcting false perceptions that many concerned state actors may have, this thesis hopes to contribute with a nuanced perspective of the predictability of the FET standard in North American investment arbitration.

Ihmis- ja perusoikeuksilla on merkittävä vaikutus rikosprosessissa, jota on nimitetty ajoittain jopa sovelletuksi valtiosääntöoikeudeksi. Ihmis- ja perusoikeuksien vaikutus on havaittavissa rikosprosessin funktiotasolla asti, sillä rikosprosessin tehtävinä pidetään yhtäältä rikosvastuun toteuttamista sekä toisaalta rikoksesta syytetyn oikeussuojan turvaamista. Itsekriminointisuojaa eli oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen voi pitää yhtenä keskeisimmistä rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksista. Oikeuden tarkoituksena on ensisijaisesti suojata rikoksesta epäillyn ja syytetyn vapaata tahtoa epäasialliselta painostukselta, minkä lisäksi itsekriminointisuoja vaikuttaa muun muassa todistusaineiston keräämiseen esitutkinnassa ja sen hyödyntämiseen oikeudenkäynnissä. Tutkimuksessa pohditaan, millainen yhteys itsekriminointisuojalla on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja perustuslaissa suojattuun oikeuteen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia tekijöitä tulee ottaa huomioon itsekriminointisuojan loukkausta arvioitaessa ja miten nämä tekijät vaikuttavat kotimaiseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Tutkimuskohteen systematisoinnissa on käytetty apuna Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämiä itsekriminointisuojan väitettyyn loukkaukseen sovellettavia arviointikriteerejä. Näiden kriteerien mukaan itsekriminointisuojan loukkauksen arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytetyn pakon laatu ja aste, menettelyssä mahdollisesti sovellettavat oikeusturvan takeet sekä se, miten pakolla hankittuja tietoja on käytetty. Tutkimuksessa käydään läpi näitä itsekriminointisuojan osatekijöitä ja niiden välisiä yhteyksiä itsekriminointisuojan loukkaustilanteissa. Tutkimuksessa käytetään hyödyksi myös kotimaisten tuomioistuimien ratkaisuja sekä ulkomaisten korkeimpien tuomioistuimien kannanottoja silloin, kun kannanotoilla voi katsoa olevan merkitystä myös itsekriminointisuojan kotimaisen tulkinnan kannalta Tutkimuksessa pyritään lisäksi myös selvittämään, millainen asema itsekriminointisuojalla on ihmis- ja perusoikeutena sekä voiko itsekriminointisuojaa rajoittaa minkään yhteiskunnallisen intressin perusteella. Itsekriminointisuojan rajoittamisen mahdollisuuksia tutkitaan perehtymällä itsekriminointisuojan puolesta ja vastaan esitettyihin argumentteihin. Näiden argumenttien perusteella analysoidaan itsekriminointisuojan painoarvoa tilanteissa, joissa itsekriminointisuoja on vastakkain rikoksen selvittämistä puoltavien argumenttien kanssa. Koska itsekriminointisuoja on aina yhteydessä vaatimukseen menettelyn oikeudenmukaisuudesta kokonaisuutena, periaatteen painoarvo voi vaihdella riippuen muun muassa itsekriminointisuojan loukkauksen vakavuudesta sekä julkisen intressin merkityksestä tapauksessa.

Mediassa on viime vuosina käsitelty viranomaisten, kuten poliisin, toiminnan laatua. Mikäli viranomaistoiminnan piirissä tapahtuu virheitä, voidaan niihin puuttua esimerkiksi laillisuusvalvonnan keinoin. Hallintokanteluasian käsittelyssä pyydetään selvitystä siltä virkamieheltä, jonka menettelyä asia koskee ja kyseisen virkamiehen on totuudenmukaisesti kerrottava asiasta (nk. kuulemisperiaate). Mikäli hallintokanteluasian käsittelyssä tulee ilmi seikkoja, joiden perusteella on mahdollisesti syytä epäillä virkamiehen syyllistyneen rikokseen, siirtyy asia rikosprosessiin. Tällöin rikoksesta epäillyllä virkamiehellä on itsekriminointisuojan nojalla oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Virkamiehen kuulemisperiaate ja itsekriminointisuoja näyttäytyvät eri suuntaan viettävinä periaatteina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää sitä, miten itsekriminointisuojaa sovelletaan virkamieheen kohdistuvan hallintokanteluasian käsittelyssä. Itsekriminointisuojan laajennuttua ulottumaan osin myös rikosprosessin ulkopuolisiin menettelyihin, on tarkoituksenmukaista tutkia tarkemmin periaatteen soveltamista hallintokanteluasioiden kontekstissa, sillä aihepiiriä ei sellaisenaan ole tutkittu aikaisemmin. Tutkimuksen perusteella itsekriminointisuojaan vetoaminen hallintokanteluasian käsittelyssä näyttäytyy mahdollisena, muttei rajattomana. Periaatteeseen vetoamisen kannalta merkitystä on muun muassa virkamiehen velvollisuudella toimittaa asiassa selvitys tai lausunto, itsekriminointisuojaan viittaavalla maininnalla, rikosprosessiin joutumisen realistisella mahdollisuudella ja mahdollisen rikosprosessin kannalta merkityksellisillä seikoilla. Itsekriminointisuojan soveltaminen edellyttääkin tapauskohtaista soveltamisedellytysten arviointia. Itsekriminointisuoja oikeuttaa rikosprosessin ulkopuolella ainoastaan vaikenemaan, ei valehtelemaan. Tutkimuksen toisena tarkoituksena on selvittää sitä, miten itsekriminointisuojan reaalitodisteluulottuvuus näkyy poliisin haalarikameroiden kuvaaman materiaalin kontekstissa hallintokanteluasian käsittelyssä. Haalarikamerat otettiin valtakunnallisesti käyttöön poliisissa keväällä 2021 ja kameratoiminta tarjoaa kiinnostavan käytännön kontekstin tarkastella reaalitodisteen luovuttamatta jättämistä itsekriminointisuojaan vetoamisen nojalla. Reaalitodisteen luovuttamatta jättäminen heikentää aineellisen totuuden selvittämistä ja eroaa siten itsekriminointisuojan periaatteen soveltamisesta henkilötodistelussa. Poliisihallituksen ohjeistuksen mukaan haalarikameraa käyttävä poliisihenkilö päättää itse siitä, tallennetaanko vai poistetaanko kuvattu materiaali. Mikäli kameramateriaali täyttää Poliisihallituksen ohjeen mukaiset tallennettavuuden kriteerit, ei itsekriminointisuoja oikeuta poistamaan tällaista materiaalia. Poliisihenkilön itsekriminointisuoja tuleekin huomioida vasta sen jälkeen, kun materiaali on tallennettu poliisin järjestelmään. Itsekriminointisuojan rikosprosessin ulkopuolisen soveltamisen yleiset edellytykset soveltuvat yhtä lailla poliisin laillisuusvalvonnassa. Mikäli poliisihenkilö velvoitetaan toimittamaan laillisuusvalvontaviranomaiselle haalarikameralla kuvattu materiaali ja tapahtuma tosiasiallisesti voisi tulla arvioitavaksi rikoksena, on poliisihenkilö itsekriminointisuojan nojalla oikeutettu jättämään tallenteen rikosprosessin kannalta merkityksellisten seikkojen osalta toimittamatta. Sillä, miten haalarikameratallennetta hyödynnetään hallintokanteluasian käsittelyssä, on merkitystä myös sen suhteen, voidaanko haalarikameratallenne mahdollisesti asettaa hyödyntämiskieltoon.

Tutkielma sijoittuu rikos-, vero-, prosessi- ja hallinto-oikeuden leikkauspisteeseen ja käsittelee itsekriminointisuojan soveltamista verotusmenettelyssä. Keskeisenä tavoitteena on selvittää itsekriminointisuojan asema oikeussuojakeinona verotusmenettelyssä nykyisen oikeustilan valossa. Tutkimus on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Näkökulma on ennen kaikkea kriittinen nykyistä oikeustilaa kohtaan, ja oikeustilaa tarkastellaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Kriittisestä näkökulmasta huolimatta tutkielmasta on pyritty tekemään rakentava ja siinä on haluttu säilyttää ongelmanratkaisullinen ote. Verovelvollisten tasapuoli sen kohtelun ja veronsaajien fiskaalisten intressien turvaamiseksi on syytä kiinnittää huomiota myös tehokkaan verotusmenettelyn turvaamiseen. Näin ollen perus- ja ihmisoikeusmyönteinen näkökulma ei ole ainut mahdollinen aiheen tarkastelutapa, eikä tässäkään tutkielmassa tyydytä pelkästään vain yhteen näkökulmaan. Toisaalta on haluttu nimittäin myös huomioida tehokasta verotusmenettelyä ja rikostorjuntaa korostavan näkökulman argumentit. Tavoitteena on vallitsevan oikeustilan lisäksi selvittää, kuinka sovitetaan yhteen verovelvollisen oikeusturva sekä oikeudenmukainen ja tehokas verotusmenettely, jolla turvataan samalla myös veronsaajien fiskaaliset intressit. De lege ferenda -näkökulman tueksi tehdään oikeusvertailua lähinnä Ruotsiin. Yhteenvetona keskeisistä tutkimustuloksista voi todeta, että itsekriminointisuojan soveltamisalan laajuus ja suojan vahvuus verotusmenettelyssä ovat vallitsevassa oikeustilassa jokseenkin epäselviä. KKO:n, KHO:n ja EIT:n ratkaisut eivät ole onnistuneet selkeyttämään oikeustilaa Suomessa, eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksesta ole odotettavissa helpotusta verotusmenettelyssä sovellettavan itsekriminointisuojan soveltamiseen. VML 26 §:n selvitysvelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välinen kollisio on ilmeinen ja veronkorotuksen asema on monella tapaa ongelmallinen. Itsekriminointisuojan soveltamisessa ongelmakohdiksi näyttävät muodostuvan pääosin seuraavat kysymykset: (i) Milloin verovelvolliselle asetettava rikosoikeudellisen syytteen uhka on niin ilmeinen, että itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä, joka itsessään on hallinnollinen menettely? (ii) Milloin verovelvollisen itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä siksi, että rikosoikeudellisen rangaistuksen sijaan häntä uhkaa rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuva veronkorotus (hallinnollinen rikosprosessi)? Etenkin verotarkastusten ja ylipäätään verotusmenettelyn kehittämiseen annetaan itsekriminointisuojan soveltamisalan laajentuessa suosituksina harkita vaihtoehtoisesti taikka toisiaan täydentävinä (i) Sivullisten tiedonantovelvollisuuden lisäämistä; (ii) Verohallinnon ja poliisin tiiviimpää yhteistyötä niin, että kasvava osa verotarkastuksista aloitettaisiin suoraan esitutkintayhteistyönä, mikäli tarkastuskohteen valinnassa on syytä epäillä rikosta; (iii) Siirtymistä Ruotsin malliin, jossa Verohallinnon oma erillinen verorikosyksikkö suorittaa verorikoksiin liittyvää tiedustelua, tiedonhankintaa ja esitutkintaa.

Tutkielmassa tarkastellaan itsenäisten työnsuorittajien oikeudellista asemaa työsuhteen ja yrittäjyyden rajapinnassa. Tutkielman teoreettisempana tavoitteena on edelleen arvioida työoikeudellisen perussuhdeteorian ja työntekijän suojeluperiaatteen merkitystä työmarkkinaympäristössä, jossa työvoiman käyttötavat moninaistuvat. Tutkimusteemaa käsitellään lainopin avulla oikeudenalojen rajat ylittäen: mukaan on otettu työoikeudellinen tarkastelu, verotukseen liittyviä kysymyksiä sekä työttömyysturva. Lisäksi käsitellään muutamaa asiakokonaisuutta, jotka liittyvät itsenäisten työnsuorittajien asemaan työsuhteisen työn ja yrittäjätyön rajapinnassa. Itsenäisellä työnsuorittajalla tarkoitetaan tutkielmassa henkilöä, joka tekee ansiotyötä itsenäisesti, jonkin muun sopimuksen kuin työsopimuksen perusteella ilman palkattua työvoimaa. Tutkielma sisältää myös oikeusvertailevan näkökulman, jonka tarkoituksena on asemoida tutkimusteema kansallista laajempaan viitekehykseen – onhan kotimaamme osa eurooppalaisia ja globaaleja työmarkkinoita. Työsuhteen ja muun toimeksiantosuhteen osalta rajanveto kohdistuu työsopimuslain 1:1:n työsuhteen tunnusmerkkeihin, jotka ovat sopimus, työn tekeminen henkilökohtaisesti työnantajan lukuun, vastikkeellisuus sekä työnantajan direktio-oikeus. Epäselvissä tilanteissa työsuhteen olemassaolo ratkaistaan kokonaisharkinnalla. Jos kaikki tunnusmerkit täyttyvät, kyseessä on työsuhde. Tällöin kaikki työlainsäädännön normit soveltuvat oikeussuhteeseen; jos näin ei ole, tilannetta arvioidaan muun lainsäädännön normien mukaisesti. Verotuksen osalta itsenäisten työnsuorittajien oikeudelliseen asemaan liittyvät kysymykset koskevat sitä, kohdellaanko henkilön saamaa tuloa verotuksessa työsuhteesta saatuna palkkana vai itsenäisestä työstä saatuna työkorvauksena. Ennakkoperintälain mukainen palkka on itsenäinen vero-oikeudellinen käsite, vaikka arvioinnissa huomioon otettavat seikat ovat varsin samanlaisia työoikeudellisen työsuhteen käsitteen kanssa. Työttömyysturvajärjestelmän osalta suurin yksittäinen ongelma liittyy ansioiden vakuuttamiseen itsenäisille työnsuorittajille tyypillisessä tilanteessa silloin, kun henkilön toimeentulo koostuu sekä palkkatulosta että itsenäisenä yrittäjänä saadusta tulosta. Tällöin tulon vakuuttaminen työttömyyskassassa ei useinkaan onnistu, koska yhden työttömyyskassan työssäoloehtoa ei voi kerryttää useammalla työnteon muodolla. Tutkielman johtopäätöksissä todetaan, että itsenäisten työnsuorittajien oikeudellinen asema saattaa olla hyvinkin monimutkainen ja siihen liittyy oikeudenalojen rajat ylittäen tiettyjä haasteita. Yksi epävarmuutta aiheuttava tekijä on eri oikeudenalojen lainkäyttöelinten ratkaisujen itsenäisyys suhteessa toisiinsa: esimerkiksi veroviranomaisen ja työneuvoston tulkinnat saman henkilön asemasta saattavat olla päinvastaiset. Vastaavanlainen ”kategorioihin asettumattomuuden ongelma” löytyy myös yksilötasolta: yksilöt eivät aina asetu yksiselitteisesti työntekijä-yrittäjä-dikotomiaan, vaan ansiotyötä tehdään yhä useammin samanaikaisesti eri statuksilla. Tutkielmassa tuodaan lisäksi esiin, että perussuhdeteorian ydinväite työoikeuden yhtenäisestä soveltamisalasta ei näytä vastaavan todellisuutta. Jokaisen lain soveltamisala on kytköksissä sille asetettuihin tavoitteisiin. Johtopäätöksissä pohditaan myös taloudellisesti riippuvaisten itsenäisten työnsuorittajien asemaa työntekijän – eli heikomman sopimusosapuolen – suojeluperiaatteen näkökulmasta sekä arvioidaan lainsäädännön kehittämistä.

The financial markets play a key role in promoting sustainable development and climate change mitigation. Why? Because these require investment, investment requires money, and money comes from the financial markets. After signing the Paris Agreement in 2015, the EU solidified its commitment to combating climate change and promoting sustainable development. The EU must fill a massive investment gap to achieve its climate goals that exceeds its funding capabilities, and so private sector funding must be mobilised. As part of its new sustainability strategy in the 2018 Action Plan for Financing Sustainable Growth, the European Commission sets out a few measures to steer financial development in a more sustainable direction, among them the creation of a European Green Bond Standard (EU-GBS). The purpose of this thesis is to examine this forthcoming EU-GBS to understand what the standard entails and how it will promote sustainable investment and the transition towards a climate-resilient European economy. First, I look at green bonds as a financial instrument and how these are currently regulated, and I discuss from a regulatory theoretical perspective why this regulation has not been able to ensure the functioning of the green bond market. Then I examine the EU-GBS and compare it to existing standards, such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Subsequently, as the final form of the EU-GBS has not been decided to date, I discuss the potential forms it might take and how these might affect issuers and investors. Finally, keeping its environmental efficiency in mind, I ask whether the EU-GBS is appropriate considering its objectives. While green bonds, as any financial instrument, are regulated by securities market regulation, there is no statutory regulation that specifically addresses the green nature of bonds. Instead, issuers of green bonds can choose to adhere to a range of voluntary self-regulation measures, such as such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Nonetheless, these standards have failed to overcome the most prevalent barriers to green bond market development, mainly inconsistent labelling, confusion regarding what ‘green’ means, and the resulting risk of greenwashing. Contrary to the most adhered-to standards on the market, the EU-GBS introduces a clear and science-based definition of environmentally friendly projects through its link to the EU Taxonomy, thus creating a common understanding of what can be considered green. It also standardises the reporting requirements, which increases transparency and credibility, and introduces an external verification scheme to enhance investor confidence, thus strengthening the integrity of the market and promoting market growth. The EU-GBS is proposed to become a voluntary standard, but this makes little sense when considering that other voluntary standards have failed to address the risks that green bonds are facing. Leaving it up to the issuer to decide whether or not to comply to the EU-GBS seems like a missed opportunity for preventing greenwashing and bringing sorely needed coherence to the market. A more environmentally efficient approach could be the introduction of a comply-or-explain based regime for green bond labelling, allowing issuers some leeway in the adherence to the standard as long as they can provide adequate justification for any deviations. This flexibility would allow issuers to make adjustments based on their own needs, thus encouraging adherence. Finally, the EU-GBS could become mandatory legislation, which is the only guaranteed way of ensuring that all bonds labelled as green in fact have a positive environmental impact, eliminating greenwashing concerns. Additionally, a mandatory standard could introduce actionable rights to bondholders if they have been misled by an issuer. I conclude that, while the EU-GBS does introduce some welcome additions to the green bond market, namely a clear definition of what can be considered green as well as an accreditation scheme to ensure the credibility of green bond, a voluntary standard will not be enough to ensure the proper functioning of the green bond market. The green bond market needs stricter and legally enforceable rules to ensure that green bonds can fulfil their potential to finance the transition towards a sustainable economy and consequently their role in combating climate change.

Tutkielma käsittelee oikeudenmukaisuuden toteutumista lesken osalta jäämistöosituksen sovittelussa. Työn tarkoituksena on selvittää millaisia erityispiirteitä ja ongelmakohtia jäämistöosituksen sovitteluun liittyy lesken näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään myös selvittämään, toteutuuko oikeudenmukaisuus jäämistöosituksen sovittelussa lesken osalta. Lisäksi pohditaan, millainen olisi jäämistöosituksen sovittelun oikeudenmukainen lopputulos lesken näkökulmasta ja kuinka siihen voidaan päästä. Tutkielmassa on käytetty lainopin metodia. Lähteinä on käytetty lainsäädännön ja oikeuskäytännön lisäksi lainvalmistelumateriaalia, oikeuskirjallisuutta sekä oikeustapauskommentteja. Tutkimuksen voidaan katsoa osoittavan, että vaikka AL 103b §:n sovittelusäännöksen tarkoituksena on kohtuullistaa sellaisia osituksen lopputuloksia, joissa toinen puoliso joutuisi kohtuuttomaan taloudelliseen asemaan tai saisi osakseen perusteetonta taloudellista etua, ei kohtuulliseen lopputulokseen jäämistöosituksen sovittelussa lesken osalta kuitenkaan aina päästä. Tämän voidaan katsoa johtuvan siitä, että jäämistöosituksen sovitteluun kuuluu tiettyjä lesken asemaan liittyviä erityispiirteitä, joita sovittelussa ei aina pystytä ottamaan riittävästi huomioon. Tämä johtuu erityisesti sitä, että tilanteet, joissa sovittelua käytetään, ovat usein hyvin erilaisia. Jäämistöosituksen sovittelussa huomiota tulisi kiinnittää avioliittolaissa ja perintökaaressa lesken suojaksi laadittujen säännösten vaikutukseen sekä siihen, millaiseen taloudelliseen asemaan leski jää kuolleen puolisonsa jälkeen. Vaikka joissakin tapauksissa leskeä suojaavat säännökset saattavat parantaa lesken jäämistöoikeudellista asemaa, aina näin ei kuitenkaan käy ja lesken asema saattaa muodostua leskensuojasäännösten huomioimisen myötä jopa tavallista huonommaksi. Myöskään lesken taloudelliseen asemaan ei välttämättä kiinnitetä riittävästi huomiota, ja leski saattaa siten jäädä kokonaan vaille toimeentuloturvaa, mikä on tullut ilmi erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Johtopäätöksenä on todettu, että lesken taloudellista asemaa tulisi sovitteluharkinnassa tarkastella kokonaisuutena, ottaen huomioon kaikki siihen vaikuttavat seikat. Näin pystytään arvioimaan, onko osituksen sovittelu tarpeen. Osituksen sovittelun voisi katsoa olevan tarpeen silloin, kun lesken toimeentulo muuten jäisi turvaamatta. Tutkielmassa on pohdittu myös leskelle ensiksi kuolleen puolison jäämistöstä maksettavan korvauksen mahdollisuutta Ruotsin mallin mukaan.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella jakamattoman kuolinpesän omaisuuden myyntejä kuolinpesän velkojen maksamiseksi tilanteessa, jossa edunvalvottava on kuolinpesän osakkaana. Holhoustoimilain rakentuessa osin kumotun holhouslain pohjalle tutkielmassa käydään läpi holhouksen lainsäädännöllinen historia sen varhaisvaiheesta holhoustoimilain säätämiseen ja sen jälkeisiin tähän mennessä tehtyihin uudistuksiin asti. Holhoustoimilain taustalla olevat periaatteet ja niiden pohjalta oikeuskirjallisuudessa tehdyt jaottelut ja edunvalvonnan asteet käydään lävitse. Erikseen tarkastellaan holhoustoimilain 14 §:n ja 29.1 §:n muodostaman rinnakkaisen edunvalvojan ja päämiehen kelpoisuuden aiheuttamaa ristiriitaa oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden valossa. Tutkielmassa tarkastellaan myös perusoikeuksia ja niiden mahdollisia horisontaalivaikutuksia edunvalvojan ja päämiehen välisessä suhteessa. Sen jälkeen käsitellään lyhyesti kuolinpesän väliaikainen hallinto ja varsinaisen yhteishallinnon käynnistävä perunkirjoitus edunvalvonnan kannalta, minkä jälkeen selvitetään kuolinpesän yhteishallinnon aikana tehtävät omaisuuden vastikkeelliset luovutukset erikseen holhoustoimilain mukaan lupaa edellyttävien ja lupaa edellyttämättömien oikeustoimien osalta.

Tekijänoikeuden taloudellisiin oikeuksiin kuuluu oikeus määrätä teoksesta muuttamattomana ja muutettuna. Tämä merkitsee sitä, ettei kukaan muu saa ilman lupaa valmistaa tai saattaa yleisön saataviin teosta, jota on pidettävänä samana tai liian samankaltaisena aikaisemmin tehdyn teoksen kanssa. TekijäL 4 §:n 2 momentissa on piirretty tekijänoikeuden ja samalla muuttamisoikeuden raja toteamalla, että teosta vapaasti muuttaen luodut uudet ja itsenäiset teokset eivät kuulu alkuperäisen teoksen suojapiiriin. Tällainen tilanne on kysymyksessä silloin, kun luomistyössä hyödynnetään toisen käyttämiä ideoita ja aiheita, mutta toteutetaan työ itsenäisellä ja omaperäisellä tavalla. Muunnelmasuhteen arviointi tulee käytännössä esiin jäljittelyä koskevissa tekijänoikeuden loukkaamistapauksissa. Kyseessä on vapaan muuntelun ja epäitsenäisen muunnelman rajanveto eli teoksen suojapiirin määrittely. Rajanveto on vaikeaa, eikä yleisiä sääntöjä voida antaa, koska teoslajit ja käyttötilanteet ovat hyvin erilaisia. Arviointikriteerinä oikeuskäytännössä on pidetty sitä, saavatko teokset tarkastelijassa aikaan samuuselämyksen. Tällä tarkoitetaan samankaltaisuusarviointia, jossa teoksia vertaillaan sen selvittämiseksi, loukkaako toisen teoksen valmistaminen tai yleisön saataviin saattaminen toisen tekijänoikeutta. Koska teokset ovat harvemmin täysin identtisiä, joudutaan vertailun osana arvioimaan myös sitä, millä samankaltaisuuksilla on tekijänoikeudellista merkitystä. Jos teokset eivät muistuta toisiaan sillä tavoin, että ne herättäisivät vertailijassa samuuselämyksen, ei kyse ole loukkaavasta jäljitelmästä vaan kahdesta itsenäisestä teoksesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mikä on voimassa olevan oikeuden sisältö tekijänoikeudellisen muunnelmasuhteen arvioinnissa. Lisäksi tehtävänä on selvittää, miten vapaan muuttamisen ja kielletyn jäljittelyn välistä rajanvetoa on oikeuskäytännössä perusteltu ja millaisin kriteerein samankaltaisuutta on arvioitu. Koska ainoastaan tekijänoikeudella suojatun teoksen jäljittely voi olla laissa tarkoitetulla tavalla kielletty, tulee muunnelmasuhdetta arvioitaessa aina ratkaistavaksi esikysymys alkuperäisen teoksen teosluonteesta. Eri teoslajit edellyttävät erilaista arviointia, minkä lisäksi teosten vertailu aistihavainnoin johtaa väistämättä myös subjektiivisiin näkemyksiin siitä, mikä arviointia tekevän henkilön kokema samuuselämys vertailtavien teosten samankaltaisuudesta on. Vaikka oikeuskäytäntö tarjoaa joitakin yleisiä linjoja muunnelmasuhteen arvioimiseen, niin viimekädessä rajanveto jää oikeuskäytännön varaan, jolloin tuomioistuimen on vapaasti harkittava kaikki asiaan vaikuttavat seikat. On siis ensinnäkin arvioitava, mitkä piirteet tarkastelun kohteessa ilmentävät omaperäistä luomista ja miten tekijän vapaat ja luovat valinnat siinä ilmenevät. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota myös siihen, mistä teoksen samankaltaisuudet johtuvat. Keskeistä on arvioida, missä määrin teokset eroavat toisistaan ja minkälainen kokonaisvaikutelma niiden samankaltaisuudesta välittyy.

Urheilukilpailujen lopputuloksiin on pyritty vaikuttamaan urheiluun kuulumattomin keinoin ainakin antiikin ajoista alkaen. Jalkapallon kohdalla kyse on ottelumanipulaatiosta, johon yleisimpänä syynä on taloudellisen hyödyn tavoittelu vedonlyönnillä. Kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaikkakin sen yleisyys on noussut uudelle tasolle vuosituhannen vaihtumisen myötä. Suurimpina syinä ottelumanipulaation yleistymiselle ovat internetin suosion- ja kansainvälisesti vedonlyönnissä liikkuvan rahamäärän räjähdysmäinen kasvu, joiden seurauksena 1990-luvulta alkaen kansainväliset rikossyndikaatit kiinnostuivat yhä enemmän ottelumanipulaation tarjoamista alhaisen riskin ja korkean tuoton mahdollisuuksista. 2020-luvulla ottelumanipulaatio on levinnyt maailman joka kolkkaan muodostaen suurimman uhan urheilun integriteetille. Ottelumanipulaatio koskettaa lukuisia lajeja maailmanlaajuisesti, mutta jalkapalloa aivan erityisesti johtuen siihen liittyvän vedonlyöntimarkkinan ylivoimaisesta likviditeetistä. Suomalaisiin tuomioistuimiin otettumanipulaatio rantautui ensimmäistä kertaa vuosituhannen vaihteessa pesäpallon sopupelitapauksen myötä. Tämän jälkeen kaikki tapaukset ovat koskeneet jalkapalloa: Atlantiksen ja WJK:n tapaukset vuonna 2006, JJK:n tapaus vuonna 2009 sekä RoPS:n, AC Oulun, MIFK:n, TamU:n ja PoPa:n tapaukset vuonna 2011. Tuomioistuinkäsittelyn ulkopuolelle on jäänyt niin ikään monta tapausta. Kuluvana vuonna 2021 tulee kuluneeksi kymmenen vuotta viimeisimmän tuomioistuinkäsittelyyn päätyneen ottelun manipulaatiosta. Ottelumanipulaatiota ei itsessään ole Suomessa nähty tarpeelliseksi kriminalisoida, vaikka keskustelua asiaan liittyen on käyty tasaisin väliajoin. Ottelumanipulaatioon sovelletaan lahjus- ja petosrikossääntelyä siltä osin kuin tapaukseen linkittyy lahjonta tai vilpillinen vedonlyönti. Tutkielmassa syvennytään ottelumanipulaatioon suomalaisen jalkapallon viitekehyksessä. Tarkasteltavana on laajasti ottelumanipulaatioon liittyvä modus operandi ja Suomessa joko esitutkintaan tai tuomioistuimeen edenneet tapaukset. Lahjus- ja petosrikosten tunnusmerkistöjä analysoidaan ja kartoitetaan ottelumanipulaation rangaistavuuden suhteen olennaisimmat aukko- ja ongelmakohdat, joiden paikkaamiseksi esitetään lopuksi suosituksia.