Browsing by Title

Tutkielmani käsittelee päällekkäisten kuolinpesien hallinnollisia kysymyksiä. Pääasiallisina lakeina toimivat perintökaari, holhoustoimilaki, ulosottolaki sekä maakaari. Lisäksi lähdeaineistoni muodostuu korkeimman oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja hovioikeuden ratkaisuista sekä perintöoikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta. Tutkin tutkielmassani erityisesti, miten päällekkäisten kuolinpesien hallinto on järjestetty ja miten kuolinpesän eri oikeussubjektien väliset suhteet toimivat. Tutkielmassani käyn läpi kuolinpesän hallinnon järjestämisen. Se voi olla kuolinpesän osakkaiden yhteishallintoa perintökaaren 18 luvun mukaan, yhteishallintosopimukseen perustuvaa kuolinpesän osakkaiden hallintoa perintökaaren 24 luvun mukaan tai virallishallintoa, jossa asiavaltuus on tuomioistuimen määräämällä pesänselvittäjällä. Seuraavaksi käyn läpi edunvalvonnan järjestämisen tarpeen päällekkäisten kuolinpesien tilanteissa. Edunvalvontaa on eri tyyppistä riippuen edunvalvottavan tuen tarpeesta. Holhoustoimilain mukaisesti edunvalvonnan keinoin ei tule rajoittaa päämiehen toimikelpoisuutta enempää kuin on asian laadun ja laajuuden mukaan välttämätöntä. Viimeinen pääteema tutkielmassani on velkojien vaikutusmahdollisuudet sekä kiinteän omaisuuden vallinta päällekkäisissä kuolinpesissä. Tässä osiossa tutkin ulosottokaaren ja perintöoikeudellisen sääntelyn kautta velkojien oikeuksien turvaamisen tehokkuutta sekä osallistumisoikeutta kuolinpesän hallintoon. Kiinteän omaisuuden vallintaan liittyvät olennaisesti lainhuuto ja kirjaus asiat. Lopuksi esittelen tutkimukseni tulokset päätelmät luvussa.

Suomen edunvalvontajärjestelmä rakentuu sekä perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvan itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen periaatteen että suojaamisen periaatteen pohjalle. Nämä kaksi periaatetta toimivat päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen pohjana. Päämiesten edun ja oikeuksien valvominen tapahtuu käytännössä siten, että henkilön suojaamiseksi puututaan tämän itsemääräämisoikeuteen suojan tarpeen mukaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan täysi-ikäisen päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumista silloin, kun henkilölle määrätään edunvalvoja tämän avuksi ja tueksi, eikä tämän oikeustoimikelpoisuutta ole rajoitettu. Kysymykseen tulee päämiehen itsemääräämisoikeuden säilyminen ja suojan tarve. Tarkastelen edunvalvontaa nimenomaan päämiehen ja edunvalvojan välisestä suhteesta sekä heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan käsin. Tarkastelen holhoustoimilain ja sen periaatteiden antamia suuntaviivoja ja miten ne vaikuttavat päämiehen asemaan tosiasiallisesti. Keskeisiä kysymyksiä ovat päämiehen edun määritteleminen sekä suojan ja itsemääräämisoikeuden tasapainottelu edunvalvonnassa. Tutkielmassani käsitellään asiaa oikeuskirjallisuuden, tuomioistuinten ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisujen, lainsäädännön ja muun materiaalin pohjalta. Lopuksi pyrin tekemään johtopäätöksiä edunvalvontajärjestelmän nykyisestä tilanteesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta päämiehen näkökulmasta sekä edunvalvonnan tulevaisuuden haasteista ja kehittämistarpeista.

Suomen holhous- eli edunvalvontaoikeudellinen järjestelmä on viime vuosikymmenten aikana muuttunut merkittävällä tavalla. Erityisen merkittäviä muutoksia ovat olleet holhouslain vuoden 1983 osittaisuudistus, jonka seurauksena asioidensa hoitoon kykenemätön henkilö ensi kertaa säilytti muodollisen täysivaltaisuutensa, ellei hänen holhottavaksi julistamiselleen ollut erityisiä perusteita, sekä vuoden 1999 kokonaisuudistus eli holhoustoimilain säätäminen, jolla edunvalvontajärjestelmää muutettiin sisällöllisesti, hallinnollisesti ja terminologisesti. Nykyään asioidensa hoitoon kykenemättömälle voidaan lain edellytysten ollessa käsillä määrätä edunvalvoja, jonka tehtävänä on yleensä huolehtia päämiehensä taloudellisten asioiden hoitamisesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuvaako käsitys täysivaltaisesta päämiehestä ja tätä tukevasta edunvalvojasta nykyistä järjestelmää osuvalla tavalla vai onko päämiehen täysivaltaisuus vain muodollista. Siten selvityksen kohteena on, millä tavoin tavanomainen edunvalvonta rajoittaa päämiehen kompetenssia ja immuniteettia. Kompetenssilla tarkoitetaan päämiehen kelpoisuutta muuttaa oikeudellista asemaansa omilla tahdonilmaisuilla ja immuniteetilla sitä, ettei edunvalvoja voi ilman päämiehen myötävaikutusta muuttaa tätä oikeudellista asemaa. Toisena tavoitteena on arvioida, ovatko päämiehen toimintakelpoisuudelle aiheutuvat rajoitukset hyväksyttäviä. Arvioinnissa on huomioitava erityisesti nykyiset ihmis- ja perusoikeuskäsitykset, joista tutkimuksen kannalta keskeisiä ovat päämiehen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Merkitystä on annettava myös edunvalvontaoikeuden yleisille periaatteille ja edunvalvojan määräämisen edellytyksille. Päämiehen taloudellisia asioita hoitava edunvalvoja voi puuttua päämiehen toimintaan sekä etukäteisillä että jälkikäteisillä toimilla. Päämies ei kykene ilman edunvalvojan myötävaikutusta käyttämään tilivarallisuuttaan ja aiheuttamaan itselleen siten vahinkoa. Edunvalvoja voi tarvittaessa hakea päämiehensä toimintakelpoisuuden rajoittamista, mikäli vaarana on, että tämä aiheuttaisi vahinkoa muulle omaisuudelleen. Mikäli päämies esittää vaatimuksen tietyn oikeustoimen tekemisestä, mutta ei kykene itse oikeustointa tekemään, edunvalvoja pystyy tosiasiallisesti rajoittamaan päämiehen toimintakelpoisuutta myös jättäytymällä passiiviseksi. Edunvalvojalla on tarvittaessa mahdollisuus tehdä päämiehen näkemysten kanssa ristiriidassa olevia oikeustoimia, jolloin päämies voi menettää mahdollisuutensa disponoida oikeustoimen kohteesta. Edunvalvoja voi jälkikäteen puuttua päämiehen tekemään oikeustoimeen neuvottelemalla oikeustoimen vastapuolen kanssa tai nostamalla kanteen oikeustoimen julistamiseksi pätemättömäksi. Edunvalvonnan julkisuus tehostaa sekä etukäteisten että jälkikäteisten suojakeinojen käyttöä. Oikeuskirjallisuudessa ja esitöissäkin esitetty käsitys päämiestään tukevasta edunvalvojasta ei ilmeisestikään kuvaa osuvalla tavalla nykyistä edunvalvontajärjestelmää: se ei sovellu edunvalvojan määräämisen tiukkoihin edellytyksiin, edunvalvojan laajaan kelpoisuuteen ja siitä seuraaviin velvollisuuksiin eikä edunvalvonnan historialliseen jatkumoon suojaavana instituutiona. Yhteiskunnallisessa muutoksessa on viime vuosikymmeninä korostunut itsemääräämisoikeuden merkitys, millä taasen on merkitystä sen kannalta, onko nykyistä edunvalvontajärjestelmää pidettävä hyväksyttävänä. Toisaalta päämiehen ihmisarvoinen elämä vaarantuu, mikäli hänen sallitaan itsemääräämisoikeuden nimissä aiheuttaa itselleen vahinkoa. Kysymys on pitkälti siitä, onko nykyisessä päämiehen toimintaa rajoittavassa ja siten päämiestä sekä muodollisesti että tosiasiallisesti tehokkaalla tavalla suojaavassa mallissa sellaisia periaatteellisia ongelmia, joille tulisi antaa suurempi painoarvo kuin rajoitusten karsimisesta väistämättä seuraaville käytännön ongelmille. Edunvalvonta on ymmärrettävä viimesijaiseksi, ei vaihtoehtoiseksi asiainhoitokeinoksi. Vaikka päämiehen tukeminen ja neuvominen voivat yksittäistapauksessa olla merkittävä osa edunvalvojan toimintaa, yksinomaan tukea ja neuvoja tarvitseva ei ole laissa tarkoitetulla tavalla edunvalvonnan tarpeessa, eikä hänen asioitaan tule hoitaa edunvalvonnan keinoin. Edunvalvonnan ei tarvitse nykyisinkään näkyä merkittävällä tavalla päämiehen arjessa, mutta edunvalvojalla tulee olla mahdollisuus tarvittaessa puuttua päämiehen toimintaan. Sillä seikalla, että jotkut edunvalvojat saattavat rajoittaa päämiestensä taloudellisia toimintamahdollisuuksia enemmän kuin on tarpeen, ei voitane perustella sitä, etteikö nykyinen järjestelmä olisi hyväksyttävä. Edunvalvojan toiminnan epäkohtiin puututaan holhousviranomaisen valvonnalla.

Rajoitetun vastuun ja yhtiön erillisyyden periaatteet kuuluvat osakeyhtiöinstituution keskeisimpiin peruselementteihin. Nämä periaatteet voidaan poikkeuksellisissa olosuhteissa murtaa joko vastuun samastamisen tai erityislainsäädännön nimenomaisen määräyksen perusteella. Vastuun samastamisen tapauksessa edellytyksenä on, että yhtiöjärjestelyä on käytetty selvästi keinotekoisella ja moitittavalla tavalla, mistä on aiheutunut vahinkoa yhtiön velkojille. Myös useat erityislainsäädännön alaan kuuluvat poikkeukset on säädetty nimenomaan keinotekoisia järjestelyjä ja osakeyhtiömuodon väärinkäyttötilanteita silmällä pitäen. Tämä ei koske kuitenkaan kaikkia OYL:sta poikkeavia vastuusäännöksiä, vaan esimerkiksi kilpailulaki tuntee taloudellisen yksikön vastuun kielletystä kilpailunrajoituksesta. Säännös perustuu unionin oikeudessa vakiintuneeseen parental liability –doktriiniin, jonka mukaan emoyhtiö vastaa tytäryhtiönsä kilpailuoikeudellisesta rikkomuksesta, kun tytäryhtiö ei määrää itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään. Tuoreessa unionin oikeuskäytännössä myös pääomasijoitusyhtiöitä on parental liability –doktriinin nojalla asetettu yhteisvastuuseen kilpailuoikeudellisista seuraamusmaksuista tilanteissa, joissa niiden hallinnoima rahasto on omistanut yhtiön (ns. portfolioyhtiön), joka on osallistunut kartelliin. Vastuu perustuu taloudellisen yksikön käsitteen tulkintaan. Unionin täytäntöönpanoasetuksen tai kilpailulain sanamuodon perusteella ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, että käsite kattaisi myös pääomasijoitusyhtiön. Vaikka kilpailulain esitöissä todetaan, että samaan konserniin kuuluvat epäitsenäiset yhtiöt muodostavat taloudellisen yksikön ja OYL:n mukaan emoyhtiöksi on katsottava sellainen yhtiö, joka käyttää KPL 1.5 §:n mukaista määräysvaltaa suhteessa tytäryhtiöönsä, on kyseenalaista, soveltuuko kirjanpitoa varten laadittu KPL:n konsernimääritelmä optimaalisella tavalla erityislainsäädännön mukaisen vastuuarvion lähtökohdaksi. Pääomasijoitusyhtiö ja teollinen emoyhtiö eroavat toisistaan monella merkittävällä tavalla, eikä pääomasijoitusyhtiötä tulisi siten nähdä perinteisenä, KPL:n tarkoittamana konsernin emoyhtiönä määräysvallastaan huolimatta. Pääomasijoitusyhtiö ei teollisen emoyhtiön tavoin omista tytäryhtiön osakkeita vaan hallinnoi pääomasijoitusrahastoa, joka omistaa pääosin ulkopuolisten sijoittajien varoilla ostetut portfolioyhtiön osakkeet. Pääomasijoitusyhtiö omistaa osakkeet aina vain rajoitetun ajan tavoitellen voittoa sijoituksensa arvonnousun kautta. Sen sijaan teollisella emoyhtiöllä on pysyvälaatuisempi strateginen ja usein synergiaselitteinen intressi tytäryhtiönsä liiketoimintaan. Pääomasijoitusyhtiö ei myöskään lähtökohtaisesti osallistu portfolioyhtiönsä operatiiviseen päätöksentekoon vaan keskittyy strategisiin kysymyksiin. Nämä seikat sekä muut pääomasijoitustoiminnan erityispiireet huomioon ottaen pääomasijoitusyhtiötä ei tulisi kategorisesti rinnastaa konsernin emoyhtiöön, vaan erityislainsäädännön OYL:stä poikkeavien vastuumääräysten soveltuvuuden edellytyksiä tulisi tulkita tapauskohtaisesti antaen epäselvissä tilanteissa painoarvoa ennemminkin vastuun samastamisen edellytyksille kuin esimerkiksi kirjanpidosta tutulle konsernimääritelmälle. Parental liability –doktriinin mukainen vastuu ei ole riippuvainen pääomasijoitusyhtiön tuottamuksesta tai tietoisuudesta, joten yksin sen näkökulmasta kyse on ankarasta vastuusta. Tällaista vastuuta on vaikea perustella kilpailuoikeudelle tyypillisillä preventiivisillä syillä taikka taloustieteellisillä argumenteilla. Yleiseen määräysvallan käyttöön perustuva sanktiointi kannustaa teoriassa passiiviseen omistajuuteen, joka pahentaa agenttiongelmia ja aiheuttaa siten tehokkuus- ja hyvinvointitappioita. Lisäksi pääomasijoittajan eksogeeniset vastuuriskit hinnoitellaan tehokkailla markkinoilla riskipreemiona private equityn tuottovaatimukseen, jolloin uudessa markkinatasapainossa private equityn hinta nousee ja sen vaihdanta vähenee. Lisäksi pääomasijoittajilla on jo ilman henkilökohtaista vastuuta varsin vahva kannustin huolehtia portfolioyhtiöiden compliancesta, sillä sijoittajat vastaavat loppukädessä joka tapauksessa portfolioyhtiölle määrätystä seuraamusmaksusta menetetyn tuoton ja laskeneen jälleenmyyntiarvon kautta mainehaittoja unohtamatta. Pääomasijoitusyhtiön parental liability –doktriinin mukainen vastuu on hyvin ongelmallinen myös oikeusturvanäkökulmasta, etenkin laillisuusperiaatteen kannalta, eivätkä eurooppalaiset tuomioistuimet tai viranomaiset ole ottaneet sanktiointia koskevia oikeusturvaperiaatteita tai pääomasijoitustoiminnan erityispiirteitä riittävällä tavalla huomioon määrätessään pääomasijoitusyhtiöitä vastuuseen portfolioyhtiöidensä kartelleista vastoin yhtiöoikeuden perusperiaatteita. Vastuu lepää siis hataralla pohjalla.

Ulkomaiset sijoitukset ovat merkittävässä roolissa Suomen kiinteistösijoitusmarkkinalla ja erikoissijoitusrahastot ovat yksi Suomessa laajalti käytetyistä kiinteistösijoittamisen muodoista. Pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittavat erikoissijoitusrahastot ovat kirjoittamisen hetkellä voimassa olevan lainsäädännön mukaan TVL 20a §:n edellytysten täyttyessä verovapaita rahastoja. Globalisoituvalla markkinalla kansainväliset tilanteet on otettava entistä tarkemmin huomioon, minkä johdosta Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen Suomen veropohjan tiivistämisen. Tämän tutkielman aiheena on yksi veropohjan tiivistämisen eteen selvitetyistä uudistamishankkeista – harvaomisteisiin pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittaviin erikoissijoitusrahastoihin sovellettavaksi ehdotettu läpivirtausmalli. Marinin hallituksen työstämän läpivirtausmallin olisi ollut tarkoitus tiivistää Suomen veropohjaa etenkin sellaisissa kansainvälisissä tilanteissa, joissa TVL 20a §:n soveltuessa Suomessa sijaitsevasta kiinteistövarallisuudesta saadut tulot jäävät Suomen verotusvallan ulkopuolelle. Suomessa sijaitsevasta kiinteästä omaisuudesta saatu tulo voi rajoitetusti verovelvollisen rahasto-osuudenomistajan kohdalla jäädä Suomen verotusvallan ulkopuolelle sellaisessa tilanteessa, jossa tulolähteen katsotaan olevan kiinteistön sijaan verovapaa erikoissijoitusrahasto. Ehdotetun läpivirtausmallin soveltuessa tulo olisi puolestaan nähty kiinteästä omaisuudesta saatuna tulona, jonka verottamiseen Suomella on oikeus. Tutkielmassa arvioidaan pääosin oikeusdogmatiikan keinoin läpivirtausmallin toimivuutta kokonaisuutena, sekä edellytyksiä sen implementoinnille. Tutkimuksen myötä ilmenneisiin epäkohtiin ehdotetaan myös mahdollisuuksien mukaan ratkaisuvaihtoehtoja. Etenkin läpivirtausmallin vaikutusarviointiin otetaan kantaa myös veropoliittisesta sekä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Läpivirtausmallin taustalla on kestävä ajatus Suomelle kuuluvan verotusvallan tehokkaammasta hyödyntämisestä, mutta tämä on tehtävä kestävällä ja tehokkaalla tavalla. Läpivirtausmallin on nähty olevan tähän varteenotettava vaihtoehto, mutta ongelmallisena näyttäytyvät etenkin tutkielmassa käsiteltävät mallin ehdotettu soveltamisala, mallin hallinnollinen taakka, sekä verovastuun jakautuminen mallin soveltuessa. Edellä mainitut ongelmakohdat huomioon ottaen läpivirtausmallin implementoiminen ei ole täysin mahdoton ajatus, mutta onnistuminen vaatisi kattavaa mallin jatkotyöstämistä. Suomen veropohjan tiivistämiseksi olisi kuitenkin perusteltua arvioida myös sijoitus- ja erikoissijoitusrahastojen verotuksen kokonaisvaltaisempaa uudistusta läpivirtausmallin sijaan.

Tutkimuksen tarkoitus on määritellä pääsuunnittelijan vastuu erityissuunnittelijaa kohtaan rakennuttajavetoisessa jaetussa suunnittelussa. Rakennuttajavetoisessa jaetussa suunnittelussa pää- ja erityissuunnittelijat eivät ole keskenään sopimussuhteessa, vaan ainoastaan kukin tahollaan rakennuttajaan. Suunnittelijat tekevät kuitenkin hankkeen alusta asti keskenään yhteistyötä. Pää- ja erityissuunnittelijan tehtävät rakennuttajaa kohtaan ovat toisistaan riippuvaisia ja voivat olla osin myös päällekkäisiä. Pääsuunnittelijan tehtävien virheellisestä täyttämisestä voi ensinnäkin aiheutua vahinkoa suoraan erityissuunnittelijalle. Toiseksi pääsuunnittelijan suoritushäiriö voi aiheuttaa erityissuunnittelijalle vahinkoa myötävaikuttamalla erityissuunnittelijan rakennuttajaan kohdistuvaan virhevastuuseen. Suunnittelijoiden vastuu yhteisesti aiheutetusta vahingosta voi tietyin edellytyksin olla solidaarista. Pääsuunnittelijan osuuteen liittyvää erityissuunnittelijan takautumisoikeutta voidaan perustella yleiseen takautumisoikeuteen ja perusteettoman edun palautukseen liittyvillä näkökohdilla. Aihepiiriä on siitä huolimatta käsitelty myös sopimusperusteisen vahingonkorvausvaatimuksen perusteena, sillä kummankin konstruktion soveltuvuus on riippuvainen pääsuunnittelijan korvausvastuusta rakennuttajaa kohtaan, eikä siten tule automaattisesti kyseeseen, vaikka vahinko olisikin yhteisesti aiheutettu. Yhteistä tutkimuksessa käsitellyille vahingonkorvausvaatimustyypeille on se, että ne perustuvat oikeuteen vedota sellaiseen sopimukseen, jossa vetoaja itse ei ole osapuolena. Kysymys on oikeussystemaattisesti vaikea, sillä vahinko on sopimusperusteinen, ja sopimuksen oikeusvaikutukset rajoittuvat lähtökohtaisesti sen osapuoliin. Sopimusperusteisia vahinkoja ei voi korvata sopimuksenulkoisenkaan normiston mukaisesti. Kysymystä on arvioitava tapauskohtaisesti reaalisten argumenttien valossa. Välittömän sopimussuhteen ylittävä vastuu voitaneen tietyin edellytyksin hyväksyä kaikkien tutkimuksessa käsiteltyjen vaatimusten osalta. Pääsuunnittelijan korvausvastuu erityissuunnittelijaa kohtaan riippuu kuitenkin viime kädessä siitä, täyttyvätkö sopimusperusteisen korvausvastuun edellytykset. Etenkin suunnittelijoiden välisen suoritushäiriön muodostuminen on kriittinen tekijä korvausvastuun kannalta. Vahingonkorvausvaatimus muodostanee kuitenkin korvausvastuun, jos vahinkoa koskeva vastuu voidaan tapauskohtaisen harkinnan jälkeen sallia. Yhteisesti aiheutettuun vahinkoon perustuvan vahingonkorvauksen määrä sen sijaan saattaa laskea hyvinkin merkittävästi erityissuunnittelijan oman tuottamuksen vuoksi. Kaiken kaikkiaan pääsuunnittelijan vastuu erityissuunnittelijaa kohtaan on epäselvä ja siitä voi aiheutua ongelmia etenkin rakennuttajaan kohdistuvan yhteisvastuun kannalta. Olisi suositeltavaa määritellä osapuolten vastuiden rajat selkeästi sopimusteitse. Toisaalta voidaan pyrkiä muodostamaan suunnitteluorganisaatio rakenteeltaan vaihtoehtoisella, oikeussystemaattisesti helpommin jäsennettävällä tavalla.

Suomessa astui vuonna 2004 voimaan uusi sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annettu laki (460/2003), jonka 13 §:ssä säädetään päätoimittajarikkomuksesta. Tutkielmassa päätoimittajarikkomusta tarkastellaan empiirisen oikeustutkimuksen ja lainopin keinoin. Empiirisessä osuudessa käydään ensimmäistä kertaa läpi lähes koko päätoimittajarikkomuksesta kertynyt oikeuskäytäntö. Empiirisestä tarkastelusta käy ilmi muun muassa se, että päätoimittajarikkomustuomiot ovat keskittyneet pieniin toimituksiin ja että päätoimittajan rikosvastuu on realisoinut lähinnä tapauksissa, joissa aineisto on ollut lukijan tuottamaa ja viestin epäasiallisuus on ollut ilmeinen. Tarkastelun perusteella syytteiden kaatumiselle ei voida osoittaa yhtä syytä ylitse muiden ja lainsäätäjän säännökselle esittämät perustelut eivät vaikuta oikeuskäytännön valossa erityisen relevanteilta. Tutkielman lainopillisessa osuudessa keskitytään vastaavan toimittajan toimitustyön johtamis- ja valvontavelvollisuuteen ja luodaan ensimmäistä kertaa velvollisuuden sisällöstä systemaattinen kuva. Tutkielmassa esitetään, että johtamis- ja valvontavelvollisuus voidaan systematisoida välittömään ja välilliseen johtamis- ja valvontavelvollisuuteen, joiden keskinäinen suhde riippuu ensisijaisesti toimituksen koosta. Edelleen tutkielmassa esitetään, että välillinen johtamis- ja valvontavelvollisuus voidaan jäsentää ainakin ohjeistus-, organisointi-, pätevyyden varmistamis- ja puuttumisvelvollisuuteen.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää minkälainen oli se lainvalmistelun prosessi, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen. Mitkä seikat johtivat kyseisen lain säätämiseen, kuinka siihen liittyivät niin sanottujen pahantapaisten lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen ja mitä tässä kehityksessä merkitsi vuonna 1940 säädetty laki nuorista rikoksentekijöistä. Lastensuojelulainsäädännön synty ja kehitys sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja tarjoavat mielekkään kohteen oikeushistorialliselle tutkimukselle, koska ajanjakson yhteiskunnallinen liikehdintä ja murtuvat rakenteet muodostavat kiintoisan tapahtumakentän lastensuojelulainsäädännön syille, taustatekijöille ja tarkoituksille. Tarkastelun kohteena työssä olivat erityisesti ne tarkoitukset ja syyt, joita lastensuojelulain ja nuoria rikoksentekijöitä koskevan erityislainsäädännön säätämiselle oli. Tutkimuksessa selvitetään ensisijassa sitä lainvalmistelun prosessia, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen ja toisekseen sitä muutosta, joka tapahtui lain voimassaoloaikana pahantapaisten lasten laitossijoituksissa. Tutkimuksen aineisto koostui lastensuojelun historiaa käsittelevistä tutkimuksista, kirjallisuudesta, komiteamietinnöistä sekä lasten laitossijoituksia koskevista tilastotiedoista vuosilta 1892–1975. Virallisaineiston ja kirjallisuuden perusteella selvitettiin sitä, ketkä tai mitkä tekijät vaikuttivat lainsäädäntöjen syntyyn ja tilastojen avulla pyrittiin analysoimaan minkälaiseksi laitoshuolto tosiasiallisesti muodostui ja mitä muutoksia sijoitusperusteissa tapahtui tarkastelun kohteena olevien vuosien aikana. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka lastensuojeluideologia on saanut alkunsa toisaalta tarpeesta järjestää orpojen ja köyhien lasten huolto ja toisaalta tarpeesta saada häiriköivät, rikoksia tekevät tai muutoin pahantapaiset lapset suojelun ja kasvatuksen piiriin. Lastensuojelu perustui alkuun hyväntekeväisyydelle, ennen kuin se institutionalisoitui ja tuli valtion ja kuntien vastuulle. Tutkimuksessa kävi ilmi myös se, kuinka ainutlaatuinen Pohjoismainen nuorisorikosoikeusjärjestelmä on.

Tämän pro gradu –tutkielman päätarkoituksena on selventää nykyistä oikeustilaa törkeiden pahoinpitely- ja raiskausrikosten osalta. Törkeän pahoinpitelyn (RL 21:6) ja törkeän raiskauksen (RL 20:2) kvalifiointi- eli ankaroittamisperusteet ovat monelta osin saman sisältöiset, minkä vuoksi ne ovat varsin hyvin vertailtavissa. Lainopillista metodia hyödyntäen vastataan myös kysymykseen, tulevatko kaikenlaiset moitittavat seksuaalirikoksina pidettävät teot tuomittavaksi RL 20 luvun nojalla, vai onko osa- ja kokonaisuudistusten muovaamassa seksuaalirikoslainsäädännössämme aukkoja. Tutkimusaineistoon kuuluu lähes 300 tuoretta hovioikeuden pahoinpitely- ja raiskaustuomiota. Vuoden 1889 laissa säädetyt pahoinpitely- ja raiskausrikostunnusmerkistöt ovat muuttuneet olennaisella tavoin niin moraalisten näkemysten avarruttua kuin lainsäädäntötekniikan kehityttyä. Rikoslain voimassaolon alkuaikoina tunnusmerkistöt olivat avoimia ja rangaistavuuden perustana sovellettiin seurausvastuuoppia. Myös näkemys päärikoksena pidettävästä rikoksesta erosi nykyisestä. 2000-lukua lähestyttäessä erityisesti seksuaalirikoksia alettiin pitää yhä moitittavampina, mikä näkyy raiskauksen tunnusmerkistön kehityksessä: aviomiehen omistusoikeus suojeltavana oikeushyvänä muuttui uhrin seksuaaliseksi itsemääräämisoikeudeksi. Pahoinpitelysääntelyä on tähän päivään saakka pidetty varsin toimivana kokonaisuutena, mutta seksuaalirikokset aiheuttavat alituisesti kriittistä keskustelua: tutkimuksen tekemisen aikana säädettiin uusi RL 20:7b törkeästä lapsenraiskauksesta ja oikeusministeriössä aloitettiin seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseen pyrkivä selvitystyö. Pahoinpitelystä voidaan tuomita niin fyysisen väkivallan kuin väkivallatta aiheutetun ruumiillisen tai psyykkisen vamman perusteella. Pahoinpitelyä koskeva oikeuskäytäntö on varsin vakiintunut, ja soveltamisen apuna voidaan yhä käyttää alkuperäisen rikoslain esitöitä ja sitä koskevia ennakkoratkaisuja. Pahoinpitely voi kvalifioitua törkeäksi kolmella eri perusteella: teolla aiheutetaan vakava seuraus, teko on erityisen raaka tai julma, tai teossa käytetään hengenvaarallista välinettä. Edellytyksenä on lisäksi kokonaistörkeyden täyttyminen. Myös törkeän pahoinpitelyn soveltaminen on yhtenevää, joskin erityisesti termit ”hengenvaarallinen tila” ja ”teräaseeseen rinnastettava väline” aiheuttavat rajanvetotilanteissa tulkintavaikeuksia. Raiskauksesta tuomitseminen edellyttää kolmen tunnusmerkistötekijän täyttymistä: käsillä on oltava 1) seksuaalinen 2) sukupuoliyhteys, joka on 3) saavutettu pakottamalla tai toisen avutonta tilaa hyödyntäen. Hovioikeuskäytäntö osoittaa, ettei tunnusmerkistön soveltamiseen liity juurikaan ongelmia, mutta oikeuskirjallisuudessa ja julkisuudessa on puhuttu tätäkin enemmän sukupuoliyhteyden ja avuttoman tilan määritelmien laajentamisesta. Törkeä raiskaus kvalifioituu törkeäksi samoin perustein kuin pahoinpitely, minkä lisäksi on säädetty kaksi uutta kvalifiointiperustetta ja täydennetty sekä tekotapaan että välineeseen liittyvää perustetta. Hovioikeuskäytännön perusteella voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan seksuaalirikoslainsäädäntömme on varsin aukoton; suurimmat ongelmat liittyvät näyttöä sekä rangaistuksen mittaamista koskeviin kysymyksiin. Tutkimuksen lopussa verrataan nykyistä oikeustilaa poliisin tilastoista muodostettuun raiskauksen tyyppitilanteeseen. Kantaa otetaan muun muassa tekopaikkaan, henkilöiden väliseen suhteeseen sekä uhrin ikään ja suostumukseen vastattaessa kysymykseen, tulisiko lainsäädäntöä yhä kehittää raiskauksen ominaispiirteitä huomioiden. Huomiota kiinnitetään myös tuomioistuinten käyttämän pro et contra –perustelumetodin laatuun.

Palkankorotuksista sopiminen on siirtynyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikana kohti paikallista tasoa. Valtakunnallisella tasolla keskitetysti sovittujen palkkaratkaisujen sijaan monet työehtosopimukset kelpuuttavat sopimaan palkantarkastuksista yritys- tai työpaikkakohtaisesti. Tarkasteluhetkellä yleissitovaksi vahvistetuista työehtosopimuksista 35 sisälsi kelpuutuksen paikallisen palkkaratkaisun tekemiseen. Kelpuutusmääräyksistä 23 edellytti työntekijöitä edustavaksi sopijapuoleksi vain luottamusmiestä. Luottamusmies kuitenkin puuttuu joka toisesta järjestäytyneestä yrityksestä ja jopa 84 prosentista yleissitovaa työehtosopimusta noudattavasta järjestäytymättömästä yrityksestä. Lainsäädännön, oikeuskäytännön tai oikeuskirjallisuuden perusteella ei ole selvää, voidaanko luottamusmiehen puuttuessa sopia, mikäli työehtosopimus määrää yksinomaan tämän sopijapuoleksi. Tutkimuksessa tarkastellaan siten luottamusmiestä sopijapuoleksi edellyttävän työehtosopimusmääräyksen vaikutusta paikallisen palkkaratkaisun tekemiselle. Paikallista palkkaratkaisua ja luottamusmiestä koskeva keskeinen normitus perustuu työehtosopimusten määräyksiin. Työehtosopimus on poikkeuksellinen sopimus, sillä sen normimääräykset vaikuttavat myös sopimusosapuoliin nähden kolmansien osapuolten sopimusvapauteen. Työehtosopimuksen normimääräykset velvoittavat työnantajaa normaalisitovuuden perusteella, kun työnantaja on järjestäytynyt työehtosopimuksen solmineeseen työnantajayhdistykseen. Työehtosopimus voi velvoittaa myös työnantajayhdistykseen järjestäytymätöntä työnantajaa, mikäli sopimus on vahvistettu yleissitovaksi. Työehtosopimusmääräyksen kolmatta velvoittavaa vaikutusta kuvataan käsitteellä normivaikutus. Normivaikutteisten määräysten ala on kuitenkin erilainen normaalisitovassa ja yleissitovassa kentässä. Normaalisitovassa kentässä työehtosopimuksen normimääräykset velvoittavat työehtosopimuslain perusteella. Yleissitovassa kentässä työsopimuslaki puolestaan säätää noudatettaviksi ainoastaan työsuhteen ehtojen ja työolojen vähimmäistasoa turvaavat työehtosopimusmääräykset. Sen sijaan työehtosopimuksen toteuttamista koskevat määräykset eivät velvoita yleissitovuuden perusteella. Keskeinen tutkimuskysymys siten on, miten luottamusmiestä sopijapuoleksi edellyttävän määräyksen normivaikutus eroaa normaalisitovassa ja yleissitovassa kentässä. Tutkimuksessa todetaan, että normaalisitovassa kentässä luottamusmiestä koskevaa sopijapuolimääräystä tulee noudattaa, jotta paikallinen palkkaratkaisu syntyy pätevin oikeusvaikutuksin. Sen sijaan yleissitovuuden normivaikutus ei ulotu luottamusmiestä sopijapuoleksi edellyttävään määräykseen. Luottamusmiestä sopijapuoleksi edellyttävä määräys ei siten rajoita työntekijöitä edustavan sopijapuolen valitsemista yleissitovuuden perusteella, vaan yleissitovassa kentässä paikallisesta palkkaratkaisusta voidaan sopia myös muiden kelpoisuuden omaavien sopijapuolten kanssa. Kelpoisuus on perustettavissa työntekijöiden valtuutuksella joko työsopimuslakiin perustuvalle luottamusvaltuutetulle tai muulle velvoiteoikeudellisesti valitulle henkilöstön edustajalle. Yleissitovassa kentässä edustajilla ei näyttäisi olevan edustusoikeutta sopia paikallisesta palkkaratkaisusta ilman työntekijöiltä saamaansa valtuutusta. Luottamusvaltuutetun osalta valtuutusta ei kuitenkaan tarvita jokaiselta työntekijältä erikseen, sillä työsopimuslaki mahdollistaa valtuuttamisen työntekijöiden enemmistöpäätöksin. Työntekijät voivat myös sopia paikallisesta palkkaratkaisusta yhdessä joko työehtosopimuksen kelpuuttavan määräyksen perusteella tai sen puuttuessa työsopimustasoisella joukkotyösopimuksella.