Browsing by discipline "Commercial law"

Yrityskaupat ovat jatkuvasti yleistymäään päin Suomessa ja muualla maailmassa. Vaikka julkiset ostotarjoukset ovatkin yleisempiä ulkomailla, esimerkiksi Yhdysvalloissa, myös Suomessa niitä toteutetaan vajaa 10 kappaletta vuosittain. Os-totarjoukset ovat moniulotteinen prosessi, ja suuressa roolissa niitä tehtäessä on kohdeyhtiön hallitus, jolla on merkit-tävä määrä valtaa sen suhteen, toteutuuko ostotarjous ja jos toteutuu, millä ehdoin. Mahdollista on, että kohdeyhtiön hallitus toimii vilpillisesti prosessissa, minkä vuoksi olenkin sen vastuun pro gradu -työni aiheeksi valinnutkin; mikä on oikeustila kohdeyhtiön hallituksen esteellisyyden osalta, ja minkälainen sen tulisi olla? Kilpailevista ostotarjouksista ei ole suomeksi kirjoitettu merkittävästi oikeuskirjallisuutta, ja koinkin, että minun tulisi ottaa ne mukaan tarkastelukehyk-seen, jotta olisi mahdollisuus nähdä, mikä on tosiasiallinen oikeustila niidenkin kohdalla. Koska tarkasteluni on kohdistunut kohdeyhtiön hallituksen esteellisyyteen kilpailevien ostotarjousten tilanteissa ja tästä seuraavaan vastuuseen, on nähdäkseni ollut olennaista ensimmäisenä tutkimuskysymyksenäni tarkastella ongelmia, joita esteellisyydestä seuraa erinäisille osapuolille, siis käytännössä intressikonflikteja. Osakkeenomistajat ovat merkit-tävä osa tarkastelua johtuen osakeyhtiölain yleisten periaatteiden tavoitteista; osakkeenomistajien intressit tulisi turvata parhaalla mahdollisella tavalla ostotarjousprosessin aikana. Huomionarvoista on, että ostotarjousprosessilla voi olla vaikutus moniin erinäisiin osapuoliin. Esimerkiksi yhtiön sidosryhmät, kuten työntekijät ja tavarantoimittajat, voivat ko-kea haittaa ostotarjouksien vuoksi. Tämän lisäksi markkinoille voi aiheutua haittaa taloustieteellisesti arvioituna. Koska viitekehyksenä tutkielmassani ovat olleet kilpailevat ostotarjoukset, on minun täytynyt myös tarkastella kilpailevan tar-jouksentekijän, jonka tarjous sittemmin hylätään, mahdollisesti kohtaamia ongelmia. Olen myös tarkastellut tilanteita, joissa hallituksen jäseniä ei voida asettaa vastuuseen, vaikka sinänsä he olisivatkin toimineet esteellisinä. Tutkielmani toinen tutkimuskysymys koskee sitä, minkä lain perusteella kohdeyhtiön hallitus tultaisiin asettamaan vas-tuuseen, vai voiko useampi laki soveltua samanaikaisesti. Koska lähtökohtaisesti sekä arvopaperimarkkinalaki, osake-yhtiölaki että vahingonkorvauslaki voivat soveltua tutkielmassani esittelemiin tapauksiin, on minun tullut tarkastella, mikä laeista lopulta parhaiten soveltuisi vastuun perusteeksi. Lisäksi on huomioitava, että vahingonkorvauslailla voi olla täy-dentävä asema vastuutapauksissa, minkä vuoksi minun onkin tullut käsitellä mahdollisuuksia, joiden rajoissa kaksi lakia voivat soveltua samanaikaisesti. Kohdeyhtiön toimintaa julkisten ostotarjousten tilanteissa on säädelty myös itsesäänte-lyllisin keinoin; ostotarjouskoodi luotiin näitä tilanteita varten. Koska ostotarjouskoodilla ei lähtökohtaisesti ole vastuu-oikeutta perustavaa roolia, olen yrittänyt tarkastella tilanteita, joissa koodia tosiasiallisesti voitaisiin, lain tuella, käyttää vastuuperusteena. Viimeinen tutkimuskysymykseni liittyy klassisiin vastuuoikeudellisiin asetelmiin: ketkä kaikki joutuvat vastuuseen, kuinka suuri vastuu on sekä onko vastuuta mahdollista välttää vedoten esimerkiksi passiivisuuteen päätöksenteossa? Vastuun kohdentuminen onkin merkittävä ongelma, sillä orgaaniteorian mukaan yhtiö vastaa toimielimensä aiheuttamista vahin-goista. Kohdeyhtiön hallitus voisi siis joutua vastuuseen, mutta tosiasiassa vastuun kantaisi yhtiö. Voiko tämä näkökul-ma toimia? Lisäksi esteellisyyden ollessa välillä hyvinkin vaikeasti havaittavaa, on mahdollista nähdä, etteivät passiivi-set hallituksen jäsenet voineet olla tietoisia tiettyjen jäsenten sidonnaisuuksista. Näitä tilanteita varten olenkin tarkastel-lut, millä edellytyksin passiivinen jäsen voi välttää vastuun. Vastuun suuruus taas perustunee hyvin paljolti ostotarjouk-sen tarjousvastikkeen määrittämisen sääntöihin, mutta myös spekulatiivisten vahinkojen rooli aiheuttaa pohdintaa; voi-daanko kaikkia spekuloitavissa olevia vahinkoja korvata?

Tutkimuksen lähtökohtana on osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisesti hahmotettavat elementit lojaliteetti ja määräysvalta, joita tarkastellaan julkisten ostotarjousten kontekstissa osakeomistuksen tasolla, kohdeyhtiön sisäisten relaatioiden tasolla sekä osakeinstrumentin tasolla. Tarkastelukulmaan kuuluu muun muassa normatiivinen legitiimisyys ja metodologisissa ratkaisuissa heijastuu tutkimuksen eri tarkastelutasoilta kumpuavien erityispiirteiden huomiointi vahvasta EU-oikeudellisuudesta huolimatta. Osakeomistuksen tasolla tarkastellaan tarjouksentekijän sisäpiirintiedon sallittua käyttöä ilmentävää stake building -poikkeusta. Sen oikeutuksen argumentaatio nousee kuitenkin markkinatasoiseksi painottaessaan arvopaperimarkkinoiden ja määräysvaltamarkkinoiden välistä intressien jännitettä, jonka arvioinnissa merkitystä on myös liputuksella ja luottamusta painottavalla sääntelystrategisuudella. Tutkimuksessa stake building -poikkeus suhteutetaan rikosoikeudellisista vastuuvapausperusteista tunnusmerkistönmukaisuuden poissulkevaan perusteeseen ja määritetään poikkeuksen tarkempi vastuuvapausperusteluonne, minkä lisäksi sisäpiirintiedon käyttökiellon poikkeuksien perusteisiin tuodaan lisäys. Kohdeyhtiön sisäisten relaatioiden tasolla tarkastelu kohdentuu ostotarjousten toteutumisessa keskeiseen AML 11:14:ään. Pykälän säätämisvaiheita heijastava lakitekninen ja -systemaattinen tarkastelu ilmentää ostotarjousnormituksen toteuttamisen potentiaalisia haasteita. AML 11:14:n 2. virke koskien asian siirtämättä jättämistä kohdeyhtiön yhtiökokoukselle hahmotetaan ”siirtokynnyksenä”, jonka arvioinnissa painotettavan lojaliteetin ja yhdenvertaisuuden relaatio konkretisoituu normien sisällöllisiksi yhteyksiksi ja päällekkäisyydeksi. Ratkaisevaa kokonaisuudessa on kohdeyhtiön sisäisen tilanteen saattaminen lopulta markkinoiden alaiseksi. Osakeinstrumentin tarkastelutasolla kohdennutaan ostotarjousdirektiivin 11 artiklan läpimurtosäännökseen äänioikeusrajoitusten soveltumattomuuden osalta. Tarkastelu osoittaa argumentaation temaattisen hajaantumisen kattaen myös EU:n sisämarkkinaintressit tehden siten epävarmaksi määrittää keskeisintä sääntelystrategista argumenttia. Aktualisoituneen perusoikeusulottuvuuden myötä läpimurtosäännös osoittaa valtiosääntöoikeudellisen kontekstin sisältävän keskeisiä punnintakriteerejä ostotarjousten edistämisessä kuin myös havainnollistaa kyseisen oikeudenalan merkityksen normatiivisen legitimaation kannalta. Tarkastelutasojen kokonaisuudessa keskeistä on stake building -poikkeusta ja läpimurtosäännöstä yhdistävä tarjouksentekijän position korostamisella heikennettävä kohdeyhtiön vallitseva vahva määräysvalta-asetelma, mistä AML 11:14:n siirtokynnys eroaa sen osakkeenomistajien valtaa johdolta turvaavalta funktioltaan. Kokoavasti tarkastelutasoilla ostotarjousten edistämisessä ratkaisevaa on peruspunninta-asetelma vapauden ja rajoitteiden kesken, muiden normien merkitys arviointikokonaisuudessa sekä ostotarjousten edistämisen oikeutus ja sen perusteen konstruointi argumentoinnilla. Tutkimus havainnollistaa ostotarjousten edistämisen argumenttien kohdentumisen lähinnä tarjousten välineelliseen funktioon tuoden ostotarjousten edistämisstrategiaan moniulotteisuutta ja haastavuutta. Lisäksi välineellinen funktio osaltaan vastaa ostotarjousten edistämisen perusteltavuutta koskevaan kysymykseen, joka huomioitavan ostotarjousuhan funktion vuoksi samastuu määräysvaltamarkkinauhan tehokkuuden pyrkimyksen puollettavuutta koskevaksi kysymykseksi. Tämän myötä ostotarjousten edistämisen perusteltavuus riippuu lopulta määräysvaltamarkkinoiden arvottamisesta. Oleellista on myös EU:n sisämarkkinoiden vahvan merkityksen kautta nouseva havainto siitä, että ostotarjoustilanteessa vastakkain voivat olla tarjouksentekijän ja kohdeyhtiön lisäksi myös EU suhteessa yhtiöihin ja jäsenvaltioihin. Tutkimuksessa korostetaan tämän havainnon tiedostamisen ja ymmärryksen keskeisyyttä, mikä myös mahdollistaa ostotarjousten konfliktinomaisuuden hallinnan, jossa merkitystä on myös EU:n intressien ajallisen kontekstin tiedostamisella. Tutkimuksen ytimenä painotetaan ostotarjoussääntelyn laaja-alaisen ymmärryksen tarvetta, jotta riittävällä herkkyydellä niin sääntelyvaiheessa kuin soveltamistilanteessa on tunnistettavissa ja punnittavissa kaikkien osapuolten intressit ja edelleen mahdollistetaan kokonaisvaltaisesti toimiva ostotarjousnormitus, mikä toteuttaa kaikkien ̶ myös ostotarjouskontekstissa olevan yhtiön ̶ etua.

Tutkimus käsittelee kolmannen osapuolen vastuuta liikesalaisuuden loukkaustilanteissa ja erityisesti kolmannen osapuolen vastuun edellytysten tulkintaa lainopin metodin ja osin praktisen oikeusvertailun kautta. Kolmannen osapuolen vastuun sääntelyllä on erityinen merkitys liikesalaisuuden loukkaustilanteissa, sillä vastuuta ei voida perustaa sopimukseen tai muuhun velvoitteeseen. Liikesalaisuus ei saa suojaa yksinoikeutena, joten vastuun edellytyksiä ei myöskään tulisi tulkita liian ankarasti tai muutoin vastuuta voidaan pitää kolmannen osapuolen kannalta kohtuuttomana. Tutkimuksen tehtävänä on selkeyttää kansallista oikeustilaa liikesalaisuuslaissa asetettujen kolmannen osapuolen vastuun edellytysten suhteen. Tutkimuksen aineistossa on huomioitu liikesalaisuuksia koskeva kotimainen ja EU-tasoinen lainsäädäntö, lainvalmisteluaineisto ja kirjallisuus. Tutkimuksessa on myös hyödynnetty relevanttia oikeuskäytäntöä liikesalaisuuslakia edeltävältä ajalta, koska liikesalaisuuksia käsittelevää kotimaista tai EU:n tasoista oikeuskäytäntöä ei ole ehtinyt syntyä tutkielman valmistumiseen 15. toukokuuta 2020 mennessä. Koska kotimainen oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus kolmannen osapuolen vastuukysymysten osalta on vähäistä, tutkimuksessa on hyödynnetty reaalisina argumentteina myös ulkomaista oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta erityisesti Yhdysvalloista. Liikesalaisuuden haltija voi liikesalaisuuslain myötä kohdistaa kolmanteen osapuoleen liikesalaisuuslain oikeussuojakeinoja, joita tässä tutkimuksessa on pohdittu kolmannen vastuun näkökulmasta; kolmas osapuoli voi välttyä kiellolta ja korjaavilta toimenpiteiltä kokonaan kiellon ja korjaavan toimenpiteen oikeasuhtaisuutta sekä käyttökorvausta koskevan sääntelyn perusteella, mikä mahdollistaa kolmannen kannalta kohtuulliset seuraamukset loukkaustilanteissa erityisesti, kun kolmas on ollut vilpittömässä mielessä alkaessaan hyödyntää liikesalaisuutta. Seuraamukset soveltuvat pääsääntöisesti, kun kolmas osapuoli on toiminut tuottamuksellisesti loukatessaan liikesalaisuutta ja kolmannen vastuun edellytykset täyttyvät. Kolmannen vastuun edellytysten täyttymiseen vaikuttaa ensinnäkin se, että tieto saa suojaa liikesalaisuutena eli tieto täyttää liikesalaisuuslain 2 §:n 1 kohdan määritelmän edellytykset. Toiseksi tietoon on tullut kohdistua aikaisemmassa vaiheessa liikesalaisuuden loukkaus liikesalaisuuslain 4 §:n perusteella. Lopulta kolmannen vastuun edellytyksenä on, että kolmas osapuoli ”tietää tai sen pitäisi tietää” aikaisemmasta liikesalaisuuden loukkauksesta. Kolmannen vastuu siis aktualisoituu, jos hän tietää loukkauksesta tai tuotteen loukkaavasta luonteesta tai hän on laiminlyönyt selonottovelvollisuutensa asian suhteen. Tutkimus keskittyy erityisesti ”tietää tai pitäisi tietää” -vaatimuksen arviointiin. Liikesalaisuutta loukkaavien tuotteiden osalta kolmannen vastuun edellytyksiä on arvioitu erikseen. Liikesalaisuusdirektiiviä ja kolmannen vastuuta koskevaa sääntelyä on kritisoitu erityisesti liikesalaisuutta loukkaavien tuotteiden osalta ja oikeuskirjallisuudessa on käyty keskustelua siitä, että suoja ulottuu liian pitkälle suhteessa liikesalaisuussuojan luonteeseen. Tietoa ei voi omistaa eikä se saa yksinoikeutta vastaavaa suojaa, joten pitkälle liikesalaisuuden haltijan ja kolmansien osapuolten välisiin suhteisiin ulottuva suoja näyttäytyy kohtuuttomana. Tällaisissa tilanteissa seuraamusten arvioinnissa tulisi korostaa niiden oikeasuhtaisuutta ja intressien punnintaa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että liikesalaisuuslaissa kolmannelle asetettu huolellisuusvelvoite voi johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin. Erityisesti hallituksen esityksessä lausuttu selonottovelvollisuus asetta kolmannelle vaikeasti ennakoitavan velvollisuuden. Kirjoittajan näkemys on, ettei kolmannelle osapuolelle voida asettaa immateriaalioikeuksia tai muita rekisteröityjä oikeuksia vastaavaa selonottovelvollisuutta. Vain olosuhteissa, joissa kolmannen osapuolen toimintaa voidaan pitää vilpillisenä, olisi kyse liikesalaisuuden loukkauksesta liikesalaisuuslain 3.3, 4.4 tai 4.5 §:n perusteella. Laissa käytetty ilmaisu ”pitäisi tietää” asettaa kuitenkin arvioinnin valossa laajan huolellisuusvelvoitteen kolmannelle osapuolelle liikesalaisuuden alkuperästä.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää vero-oikeudellisen konserniavustuksen luonnetta ja hyväksyttävyyttä osakeyhtiölainsäädännön kontekstissa. Tutkimuksen kohteena ovat konserniavustuksen antamiseen liittyvät osakeyhtiöoikeudelliset ongelmakohdat, jotka muodostuvat konserniavustuksen suhteesta yhtiön toiminnan tarkoitukseen ja liiketoiminnan harjoittamiseen, yhtiön velkojiin ja osakkeenomistajien yhdenvertaisuuteen. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen ja tutkimusaineistona on pääasiassa kotimainen yhtiöoikeudellinen kirjallisuus ja lainvalmisteluaineisto. Tutkielma alkaa konserniavustuksen vero- ja kirjanpito-oikeudellisen sääntelyn tarkastelulla. Tällöin selitetään konserniavustuksen vähennyskelpoisuuden edellytykset ja konserniavustuksen kohtelu kirjanpidossa. Tämän jälkeen seuraa konserniavustuksen osakeyhtiölain mukaisen viitekehyksen esittely. Konserniavustuksen vero-oikeudellinen hyväksyttävyys tai konserniavustuksen käsittely kirjanpidossa, ei kuitenkaan määrää konserniavustuksen osakeyhtiöoikeudellisesta luonnetta saati osakeyhtiölainmukaisuutta. Konserniavustuksen tulosvaikutteisen kirjanpidon vaatimus tekee konserniavustuksesta yhtiöoikeudellisessa kontekstissa joko yhtiöoikeudellisesti sallitun liiketoimen tai varojenjakoon rinnastuvan menettelyn. Tämä riippuu siitä voidaanko annettu konserniavustus katsoa vähentävän yhtiön varoja tai lisäävän yhtiön velkoja ilman liiketaloudellista perustetta OYL:n 13:1:3:n perustuvassa arvioinnissa. Konserniavustuksen osakeyhtiölainmukaisuuden voidaan katsoa riippuvan lähinnä yhtiön toiminnan tarkoituksen mukaiseksi tekevästä liiketaloudellisesta perusteesta ja konserniavustuksen suhteesta konserniavusta antavan yhtiön velkojiin ja vähemmistöosakkeenomistajiin. Konserniavustuksen osakeyhtiölainmukaisuus on myös osittain sidoksissa konserniavustuksesta päättämiseen, koska hallituksella ei ole toimivaltaa hyväksyä varojenjakoon rinnastuvaa konserniavustusta. Liiketaloudellisten perusteiden arviointi on tapauskohtaista. Olennaista kuitenkin on, että liiketaloudellisen perusteen on edistettävä yhtiön toiminnan tarkoitusta, eikä se saa olla epäsuhteessa yhtiön taloudelliseen tilanteeseen tai loukata muuten yhtiön velkojien asemaa. Arviointi on myös tehtävä suhteessa toimenpiteestä seuraavaan riskiin ja toisaalta riskin otosta saatuun korvaukseen. Vähemmistöosakkeenomistajien kannalta tulee emoyhtiölle annettavalle liiketaloudellisesti perustelemattomalla konserniavustukselle saada vähemmistöosakkeenomistajan suostumus tai kompensoida heitä menetystään vastaavilta osin. Konserniavustuksen suhde vähemmistöosinko säännökseen on vielä epäselvä. Jos KKO:n päätyy ratkaisussaan hovioikeuksien kannalle, voidaan liiketaloudellisesti perusteltu konserniavustus antaa myös vähemmistöosingon määrää rajoittaen.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan konsernimuotoon organisoitujen osakeyhtiöiden rahoitukseen liittyviä vakuusjärjestelyjä suhteessa osakeyhtiölain varojen käyttöä rajoittaviin säännöksiin sekä vakuusvastuun rajoittamiseen geneerisin vakuusvastuun rajoituslausekkein. Tutkimuksessa hahmotetaan geneeristen vakuusvastuun rajoituslausekkeiden tulkintaa sekä vakuudenantajan ja vakuudensaajan riskejä liittyen vakuusvastuun rajoittamiseen geneerisillä rajoituslausekkeilla. Osakeyhtiöiden mahdollisuuksia antaa vakuuksia toisen velasta rajoittavia osakeyhtiölain pakottavia säännöksiä tulkitaan lainopin keinoin. Pankkien myöntämä vieraan pääoman ehtoinen rahoitus on merkittävässä asemassa yhtiöiden rahoituksessa. Velkarahoituksen saamisen kannalta pankin vakuusvaatimukset ovat keskeisessä asemassa. Tavanomaisesti koko osakeyhtiön käytettävissä oleva vakuusmassa vaaditaan turvaamaan pankin saatavaa. Harjoitettaessa toimintaa konsernimuodossa vakuuksia vaaditaan tavanomaisesti myös muilta konserniyhtiöiltä. Vaikka konserniyhtiöt muodostavat taloudellisessa mielessä kokonaisuuden, jota yleensä johdetaan emoyhtiöstä käsin, poikkeaa tämä yhtiöoikeudellisesta vaatimuksesta tarkastella konserniyhtiöitä itsenäisinä yhtiöinä. Konserniyhtiöiden toimien tulee toteuttaa kunkin yhtiön etua, eikä vaatimusta voida sivuuttaa konserni-intressin nojalla. Konserniyhtiöiden antaessa vakuuksia toistensa velvoitteista tämä tarkoittaa, että vakuuksien tulee edistää kunkin konserniyhtiön etua. Konsernien rahoitusjärjestelyissä on tarpeen sovittaa yhteen pankin vaatimus mahdollisimman laajoista vakuuksista sekä konserniyhtiöiden tarve rajoittaa vakuusvastuu osakeyhtiölain sallimaan määrään. Näiden edellytysten yhteensovittamiseksi liitetään rahoitusdokumentaatioon usein niin sanottu geneerinen vakuusvastuun rajoituslauseke, jolla vakuusvastuu rajoitetaan siihen määrään, joka on osakeyhtiölain varojenjakoa koskevien yksityiskohtaisten säännösten sekä muiden osakeyhtiölain pakottavien säännösten mukaan mahdollista. Vakuusvastuuta ei näin välttämättä rajoiteta sitoumusta annettaessa määrällisesti, vaan tämä arviointi siirretään tulevaisuuden hetkeen, jona vakuuksia mahdollisesti realisoidaan. Vaikka lauseke huomioi sekä osakeyhtiölain vakuuksille asettamat rajat että vakuudensaajan tarpeen turvata saatavansa mahdollisimman laajoilla vakuuksilla, jättää lauseke tulkinnanvaraa vakuuksien laajuuteen, lausekkeen ja osakeyhtiölain suhteeseen sekä vakuudenantajan ja -saajan riskipositioihin. Osakeyhtiön mahdollisuuksia antaa vakuus toisen konserniyhtiön velasta määrittää osakeyhtiölain laitonta varojenjakoa koskeva säännös. Jos vakuus on liiketaloudellisesti perusteltu, se on osakeyhtiölain varojenjakoa koskevien säännösten näkökulmasta sallittu. Liiketaloudellinen peruste edellyttää, että vakuus on yhtiön toiminnan tarkoituksen ja yhtiön edun mukainen, eli että se tuottaa pitkällä aikavälillä voittoa yhtiön kaikille osakkeenomistajille. Jokaisen konserniyhtiön osalta onkin tarkasti arvioitava sitä, missä määrin vakuuden antaminen tuottaa etua kyseiselle yhtiölle. Konserniyhtiöiden osakkeenomistajien on mahdollista yksimielisinä käyttää yhtiön varoja myös ilman liiketaloudellista perustetta. Vakuus ei saa tässä tapauksessa vaarantaa yhtiön maksukykyisyyttä eikä ylittää laajuudeltaan yhtiön viimeisen tilintarkastetun tilinpäätöksen taseen osoittaman vapaan oman pääoman määrää. Yhtiön tulee tällöin myös huomioida annetun vakuuden vaikutus jakokelpoisten varojen määrään. Osakeyhtiölaki kieltää myös omien osakkeiden hankinnan rahoittamisen. Myös vakuuden antaminen osakkeiden hankinnan jälkeen voi rikkoa kieltoa, jos vakuus ei liity aidosti itsenäiseen rahoitusjärjestelyyn. Konsernien rahoitusjärjestelyissä onkin tarkoin arvioitava rikkooko annettu vakuus kieltoa. Varojenjakosäännösten ohella geneeriset rajoituslausekkeet huomioivat usein muut osakeyhtiölain pakottavat säännökset, jotka voivat rajoittaa vakuuksia. Konserniyhtiöiden vakuudenantomahdollisuuksia rajoittaa yhtiön toimialamääräys. Vakuuden tulee joko kuulua yhtiön toimialaan tai sen tulee palvella tällaista toimintaa. Jos yhtiö saa esimerkiksi vastaista rahoitusta tämän antaessa vakuuksia konserniyhtiöiden vastuista, voinee toimi palvella yhtiön toimialan mukaista toimintaa. Konserniyhtiöiden antamat vakuudet tuleekin rajata määrään, joka palvelee yhtiön toiminnan tarkoituksen toteuttamista yhtiön toimialalla. Jos konserniyhtiöllä on vähemmistöosakkeenomistajia, ei vakuus saa tuottaa epäoikeutettua etua enemmistöosakkeenomistajalle näiden kustannuksella. Yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen yhtiön tehdessä liiketoimintaansa liittyviä päätöksiä edellyttää yhtiön toiminnan tarkoituksen ja yhdenvertaisuusperiaatteen keskinäistä tarkastelua. Ollakseen liiketaloudellisesti perusteltu tulee toimen tuottaa etua yhtiön kaikille osakkeenomistajille. Näin ollen liiketaloudellisesti perusteltu toimi todennäköisesti huomioi kaikkien osakkeenomistajien edun, vaikka toimi samalla tuottaisi etua myös muutoin jollekin osakkeenomistajalle. Tällainen etu ei saa olla kokonaisuutena arvioiden epäoikeutettua, jotta toimi ei riko osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatetta. Vakuusvastuun rajoittaminen geneerisillä rajoituslausekkeilla voi olla ongelmallista yhtiön johdon tehtävien näkökulmasta. Jos vakuus rajoitetaan määrään, joka on liiketaloudellisesti perusteltu, ei ongelmia syntyne myöskään suhteessa johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Erityisesti jos osapuolet ovat erimielisiä vakuuksien määrästä, voidaan johdon katsoa toimineen huolellisuusvelvoitteensa vastaisesti. Geneeriseen vakuusvastuun rajoituslausekkeeseen liittyy riski osapuolten eriävästä näkemyksestä annettujen vakuuksien määrästä. Jos tätä joudutaan selvittämään jälkikäteen esimerkiksi tuomioistuimessa, liittyy lausekkeeseen riski sen tulkinnasta. Tuomioistuin voi katsoa vakuuksia annetun laajuudessa, joka rikkoo osakeyhtiölakia. Jos vakuuksia katsotaan annetun osakeyhtiölain vastaisesti, liittyy vakuusjärjestelyyn riski oikeustoimen sitomattomuudesta, varojen palautusvelvollisuudesta, takaisinsaannista vakuudenantajan insolvenssimenettelyssä, vahingonkorvausvelvollisuudesta sekä rikosoikeudellisesta vastuusta. Vakuudenantajan ja -saajan riskipositioiden kannalta on huomattava, että muun muassa yhtiön toiminnan tarkoituksen ja laitonta varojenjakoa koskevan säännöksen voidaan katsoa yksittäistapauksessa rajoittavan yhtiön edustajan toimivaltaa. Osakeyhtiölain vastaisesti annettu vakuus voi näin ollen sitoa yhtiötä, jos pankin katsotaan olleen vilpittömässä mielessä. Geneerinen vakuusvastuun rajoituslauseke jättääkin sekä vakuudensaajan että vakuudenantajan riskipositiot epäselviksi.

Vertailen tässä tutkielmassa Suomen oikeusjärjestelmän ja Ison-Britannian scheme of arrangement -järjestelyn mahdollistamia keinoja, joilla taloudellisissa vaikeuksissa olevan suuren ja vahvasti velkarahoitteisen osakeyhtiön rahoitusta voidaan järjestellä uudelleen. Vertailu rakentuu osin oikeustaloustieteelliseen teoriaan ja osin yhtiörahoituskäytännön todellisuuteen perustuvalle taloudellista tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta tasapainottavalle puitekehykselle. Puitekehyksen perusteella uudelleenjärjestelyt tulisi pystyä toteuttamaan tehokkaasti siten, että yhtiön liiketoimintaan sitoutunutta kokonaisarvoa menetetään järjestelyn seurauksena mahdollisimman vähän. Tällöin uudelleenjärjestelyt kohdistetaan pelkkiin rahoittajavelkojiin, mikä nopeuttaa käsittelyä ja välttää jokapäiväisen liiketoiminnan häiriöitä. Tehokas järjestely torjuu myös ns. holdout-tilanteet, joissa pieni velkojavähemmistö pystyy estämään korkea-asteisen enemmistön edullisena pitämät ratkaisut. Toisaalta uudelleenjärjestelyn lainsäädännölliset puitteet eivät saa sisältää sellaisia elementtejä, jotka mahdollistavat selvät poikkeamat yhtiön rahoittajien etusijajärjestyksestä tai johtavat helposti tilanteisiin, joissa tuomioistuin vahvistaa uudelleenjärjestelyyn liittyviä fundamentaalisesti epävarmoja sisältö- ja arvonmäärityskysymyksiä. Jos suomalaisten osakeyhtiöiden velkarahoitus hajautuu jatkossakin aiemman kehityksen mukaisesti useille samaehtoisille velkarahoittajille, Suomeen on perusteltua ottaa vaikutteita Ison-Britannian tuomioistuinjohtoisesta scheme of arrangement -järjestelystä, jolla voidaan parantaa kohdennetusti hajautuneisiin rahoitusvelkoihin kohdistuvien uudelleenjärjestelyiden onnistumisen edellytyksiä. Scheme of arrangement -järjestelyn lähestymistapa – sellaisena kuin se nähdään Englannin ja Walesin tuomioistuinten velkajärjestelykäytännössä – vaikuttaa velkojien taloudellisten etujen näkökulmasta oikeudenmukaiselta. Yhtäältä tuomioistuimet huomioivat samaehtoisen velkojaryhmän korkea-asteisen enemmistön näkemyksen kulloisenkin järjestelyn taloudellisesta edullisuudesta. Toisaalta ne kuitenkin tutkivat tarvittaessa, ettei tietyn velkojaryhmän sisällä vaikuta sellaisia taloudellisia eturistiriitoja, jotka johtavat järjestelyä vastustavan vähemmistön epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Järjestelyn periaatteelliset edut vaikuttavat selviltä suhteessa Suomen yrityssaneeraukseen, joka edellyttää raskasta velkaselvitystä, mahdollistaa poikkeamat rahoittajien etusijajärjestyksestä ja edellyttää tuomioistuimelta järjestelyn sisällöllisen hyväksyttävyyden kokonaisvaltaista arviointia sen tutkiessa saneerausohjelman vahvistamisen edellytyksiä ja esteitä.

Tutkielmassa tarkastellaan kuvataiteellisen ja kirjallisen mainosilmoituksen tekijänoikeudellista asemaa Suomessa. Tutkimuskohteena on erilaisten kuvataiteellisten ja kirjallisten mainosilmoitusten teoskynnyksen arviointi sekä teossuojan kohde ja laajuus huomioiden lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten ja oikeuskirjallisuuden lisäksi erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisut, pohjoismainen oikeuskäytäntö ja Suomen tekijänoikeusneuvoston lausunnot. Metodologisesti tutkielma on luonteeltaan oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa tarkastellaan voimassaolevan oikeuden sisältöä. Kuvataiteelliset ja kirjalliset mainosilmoitukset voidaan määritellä painomuodossa tai digitaalisella jalustalla oleviksi kaupallisiksi ilmoituksiksi. Lisäksi mainosilmoitus voi olla luonteeltaan sekä kuvataiteellista että kirjallista ilmaisua yhdistävä ilmoitus. Kuvataiteelliset ja/tai kirjalliset mainosilmoitukset voivat saada teossuojaa, sillä Bernin yleissopimus suojaa myös kaupallisista lähtökohdista syntyneitä omaperäisiä teoksia. Euroopan unionin tuomioistuimen 2000-luvun ratkaisukäytännön perusteella teokselta edellytettävä omaperäisyysvaatimus voidaan katsoa Euroopan unionissa harmonisoiduksi silloin, kun teos kuuluu InfoSoc-direktiivin soveltamisalaan. Euroopan unionin tuomioistuimen mukaan teoksen tulee olla omaperäinen eli tekijänsä itsenäisen henkisen luomistyön tulos. Teoksessa tulee ilmetä tekijänsä luovat itsenäiset valinnat, jotka eivät saa olla luonteeltaan mekaanisista tai funktionaalisista syistä johtuvia tai täysin ulkoisista olosuhteista riippuvaisia. Käytäntöä tarkastelemalla on mahdollista arvioida mainosilmoitusten kaupallisen tarkoituksen vaikutusta mainosilmoitusten tekijöiden luovien valintojen tekoon. Kuvataiteellisten mainosilmoitusten omaperäisyystulkinnassa huomiota kiinnitetään muun muassa tuotteen väri-, tekniikka- ja sommitteluvalintoihin. Kuvataiteellisten mainosilmoitusten luovien valintojen tulkinnassa itsenäisten luovien valintojen tarkastelu vaiheittaisena luomisprosessina tarjoaa läpinäkyvyyttä teostason tarkasteluun. Kirjallisten mainosilmoitusten itsenäiset luovat valinnat näyttäytyvät usein sanojen valinnassa, järjestämisessä ja yhdistämisessä. Mikäli mainosilmoitus yhdistää sekä kuvataiteellista että kirjallista ilmaisua, saattaa ilmaisumuotojen yhdistäminen jo sinänsä tarjota hyvät edellytykset teoskynnyksen ylittymiseksi. Teostason tulkinta edellyttää kuitenkin aina tapauskohtaista arviointia ja kytkentää todellisuuteen, sillä omaperäisyyden tarkastelussa voi muutoin olla käsitelainopillisten päätelmien riski. Mainosilmoituksen teossuoja kohdistuu ilmoituksen konkreettiseen ilmenemismuotoon. Mikäli mainosilmoitus on matalan teostason teos, voidaan teossuoja arvioida kapea-alaiseksi. Luovuuden tarpeettoman rajoittamisen ehkäisemiseksi ja kommunikaation turvaamiseksi on perusteltua, ettei teossuoja ole teoksen ilmentävää omaperäisyyttä laajempi. Näin ollen on tapauskohtaisesti mahdollista, että mainosilmoituksen teossuoja suojaa vain identtistä kopiointia vastaan. Toisaalta runsaasti tekijänsä luovia valintoja ilmentävän mainosilmoitusteoksen suoja-ala on laajempi, kuitenkaan kohdistumatta teoksessa ilmenevään oivallukseen tai teoksen ideaan.

Pro gradu-tutkielman aiheena ovat laajalti tunnetun tavaramerkin suojan rajat sekä vapaamatkustuksen sallittavuus. Laajalti tunnetut tavaramerkit nauttivat normaalia laajempaa suojaa, sillä suojan saanti ei edellytä sekaannusvaaran olemassaoloa. Laajalti tunnetun tavaramerkin maineen ja erottamiskyvyn hyväksikäyttö eli vapaamatkustus tarkoittaa tilannetta, jossa kilpaileva elinkeinonharjoittaja pyrkii samankaltaisen merkin käytöllä kulkemaan tunnetun tavaramerkin vanavedessä hyötyäkseen sen vetovoimasta, maineesta ja arvostuksesta. Tämän suojamuodon tavoitteena on estää merkin taloudellisen arvon hyväksikäyttö. Liian pitkälle ulotettu suoja kuitenkin haittaa ja vääristää kilpailua. Tutkielmassa tarkastellaan laajalti tunnetun tavaramerkin hyväksikäyttöä koskevaa sääntelyä Suomessa ja EU:ssa. Lähdemateriaalina tässä tutkielmassa on käytetty säädöksiä, esitöitä, koti- ja ulkomaista oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Etenkin oikeuskäytännön analysoinnin kautta pyrkimyksenä on arvioida nykyistä oikeustilaa ja pohtia muutostarpeita. Tutkielmassa keskitytään kilpailevan elinkeinonharjoittajan näkökulmaan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitkä ovat sallitun vapaamatkustuksen rajat, eli missä määrin kilpaileva elinkeinonharjoittaja saa käyttää hyväkseen aikaisemman laajalti tunnetun tavaramerkin mainetta ja erottamiskykyä markkinoinnissaan. Tutkielmassa pohditaan, kuinka pitkälle laajalti tunnetun tavaramerkin suoja on syytä ulottaa. Tutkielmassa arvioidaan suojan saannin edellytyksiä epäoikeutetun hyväksikäytön osalta. Näitä suojan saannin edellytyksiä ovat aikaisemman merkin laajalti tunnettuus, tavaralajin merkitys, yleisön mieltämä yhteys merkkien välillä, epäoikeutettu hyväksikäyttö sekä hyväksyttävän syyn mahdollinen olemassaolo. Osoittamalla merkin käytölle hyväksyttävän syyn, kilpaileva elinkeinonharjoittaja pystyy oikeuttamaan laajalti tunnettuun tavaramerkkiin kohdistuvan vapaamatkustuksen. Laajalti tunnettujen tavaramerkkien suojan rajoja ja siten vapaamatkustuksen sallittavuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ovat kilpailevat intressit, tietyt perustavanlaatuiset vapaudet (kilpailunvapaus ja sananvapaus) sekä tavaramerkin eri funktiot. Tavaramerkin suoja-alan määrittämisessä on kyse alkuperäisen ja kilpailevan elinkeinonharjoittajan kilpailevien intressien yhteensovittamisesta. Tavaramerkin haltijan tiettyyn merkkiin kohdistuva eksklusiivinen oikeus voi johtaa kaupankäyntiin liittyviin rajoituksiin sekä estää kilpailijoiden pääsyn tietyille markkinoille. Lisäksi jatkuva tavaramerkkisuojan laajentuminen turvaa yhä vähenevissä määrin sananvapautta. Tavaramerkin mainos-, investointi- ja kilpailufunktioiden liian vahva suojaaminen laventaa tavaramerkkien haltijoiden kielto-oikeuden alaa liikaa. Ongelmana on, että laajalti tunnetun tavaramerkin kaikenlainen käyttö katsotaan helposti yritykseksi hyödyntää tämän merkin erottamiskykyä ja mainetta. Tavaramerkin haltija markkinajohtajana saattaa käyttää laajalti tunnettujen tavaramerkkien suojaa keinona estää kilpailua ja vaikeuttaa muiden markkinoille tuloa. Laajennettu suoja on tarkoitettu nimenomaan poikkeukselliseksi ja epätavalliseksi suojamuodoksi.

Tutkielmassa tarkastellaan lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmää ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytyksiä Euroopan unionissa. Tätä Suomessa toistaiseksi verrattain vähän tutkittua aihetta on tutkielmassa lähestytty yhden esikysymyksen ja kahden varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta lainopillisin metodein sekä de lege ferenda -tutkimuksen keinoin. Tutkielman esikysymyksen tavoitteena on selvittää, mistä tässä Euroopan unionin lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmässä ylipäätään on kyse, ja mistä kaikesta järjestelmän voidaan nähdä koostuvan. Esikysymyksen tarkastelun yhteydessä on luotu katsaus tämän sui generis lisäsuojatodistussuojan keskeisiin taustatekijöihin kuten lääkkeiden patenttioikeudelliseen suojaan ja myyntilupamenettelyyn sekä tarkasteltu muun muassa lisäsuojatodistusjärjestelmän tavoitteita ja sääntelyn keskeisimpiä piirteitä. Tiivistetysti todettuna Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmässä on kyse mahdollisuudesta hakea lääkkeisiin kohdistuvan keksinnön pa- tenttisuojaa muistuttavan suoja-ajan jatkamista enintään viidellä ja puolella vuodella niiden investointien ja sen menetetyn ajan kompensoimiseksi, jolloin keksintöä ei voitu vielä hyödyntää myyntilupamenettelyn takia. Esikysymykseen vastaamisen kautta on hahmotettu EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän keskeisimmät piirteet, mutta myös samalla luotu edellytykset tutkielman varsinaisten tutkimuskysymysten käsittelylle. Tutkielman pääasiallinen sisältö rakentuu lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten ja siten ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen ympärille. Lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytysten voidaan nähdä muodostavan sääntelyn keskeisimmän rungon, sillä juuri kyseisen artiklan neljän edellytyksen täyttyessä tämä taloudellisesti tärkeä immateriaalioikeudellinen suoja voidaan myöntää. Samalla myöntämisedellytysten yhdenmukainen tulkinta ja soveltaminen ovat edellytys sille, että harmonisoitu lisäsuojatodistusjärjestelmä voi toimia tehokkaasti koko Euroopan unionin alueella. Tutkielmassa on kuitenkin havaittu, kuinka lisäsuojatodistusasetuksen yhdenmukainen soveltaminen ja siten lisäsuojatodistuksen myöntäminen samoin edellytyksin koko Euroopan unionin alueella on aiheuttanut käytännön elämässä paljon tulkintaongelmia, joita myös EUT on joutunut useaan otteeseen ratkomaan. Näistä lisäsuojatodistusasetuksen myöntämisedellytyksistä erityistä huomiota on saanut 3 artiklan a) alakohdan edellytys ”tuotetta suojaa voimassa oleva peruspatentti”, jossa myös kiteytyy keskeisellä tavalla harmonisoidun lisäsuojatodistuksen riippuvuussuhde taustalla vaikuttavasta unionin tasolla harmonisoimattomasta patenttioikeudesta. Tutkielman ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen tavoitteena onkin ollut selvittää se, mitä tällä keskeisellä 3(a) artiklan myöntämisedellytyksellä todella tarkoitetaan, ja kuinka kyseistä edellytystä tulisi soveltaa asetuksen ja nykyisen oikeuskäytännön valossa. Tutkimuskysymystä on lähestytty tarkastelemalla asetuksen esitöitä, oikeuskirjallisuutta sekä ennen kaikkea kyseistä artiklankohtaa koskevia lukuisia EUT:n ennak- koratkaisuja. Tutkielmassa on muun muassa analysoitu EUT:n Teva UK ym. (C-121/17) ratkaisussa annettua kaksiosiasta testiä, joka tuoreen Royalty Pharma (C-650/17) ratkaisun valossa tulkittuna muodostaa toistaiseksi tärkeimmän 3(a) artiklan tulkintaohjeen. Lukuisat EUT:n ennakkoratkaisut ja niiden sisältämät tulkintaohjeet ovat yhdenmukaistaneet lisäsuojatodistusasetuksen ja erityisesti todistuksen myöntämisedellytysten tulkintaa, mutta toinen asia on se, voidaanko yksin ennakkoratkaisujen avulla koskaan saavuttaa tarvittavaa harmonisoinnin tasoa. Esimerkiksi jo lääketutkimuksen monitahoinen luonne ja lisäsuojatodistusjärjestelmän sui generis asema ja riippuvuussuhde harmonisoimattomasta patenttioikeudesta luovat haasteita, joita nykyisisissä järjestelmässä ei ole yksinkertaista taikka edes mahdollista ratkaista. Tutkielman toisena varsinaisena tutkimuskysymyksenä onkin ollut tarkastella sitä, kykeneekö tämä Euroopan unionissa omaksuttu lisäsuojatodistusjärjestelmä sekä todistuksen myöntämisedellytykset nykymuodossaan vastaamaan sääntelyn tavoitteita, vai tulisiko järjestelmää ja sääntelyä muuttaa. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tähän kysymykseen tulisi vastata kielteisesti. Mikäli EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten tavoitteena on, että patentin suojaamalle, mutta myyntilupamenettelyn kohteeksi joutuvalle lääketuotteelle voidaan myöntää samoin edellytyksin kaikissa EU:n jäsenvaltioissa enintään viiden ja puolen vuoden pituinen lisäsuoja patentin voimassaolon päättymisen jälkeiseksi ajaksi, ei järjestelmä ja todistuksen myöntämisedellytykset nykyisessä muodossaan pysty parhaimmalla mahdollisella tavalla vastaamaan tähän tavoitteeseen. Tutkielman lopuksi onkin esitetty kolme vaihtoehtoa, jotka liittyvät valmisteilla olevaan Euroopan yhtenäispatenttijärjestelmään, ja jotka voisivat tarjota keinoja myös Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmän kehittämiseksi. Vaikka nämä vaihtoehdot edellyttäisivätkin muutoksia ja sisältäisivät omat haasteensa, on tutkielmassa esitetty, että mahdollisten hyötyjensä vuoksi ne ansaitsisivat lisäselvityksiä.

Lähipiiritransaktioiden yksityiskohtaista sääntelyä on kevennetty Suomessa nykyisen osakeyhtiölain säätämisen myötä. Toisin kuin vuoden 1978 osakeyhtiölaki, nykyinen OYL ei sisällä nimenomaista sääntelyä esimerkiksi lähipiiriin kuuluville annettavista lainoista ja vakuuksista, vaan sääntely on pääasiassa OYL:n yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden varassa. Keskiöön nousevat erityisesti johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvoite, yhdenvertaisuus sekä yhtiön toiminnan tarkoitus. Euroopan komissio on antanut ehdotuksen uudeksi osakkeenomistajien oikeuksia koskevaksi direktiiviksi, jossa säänneltäisiin myös lähipiiritransaktioita. Direktiivin omaksuminen merkitsisi selvää suunnanmuutosta kohti yksityiskohtaista sääntelyä. Ehdotettu uusi sääntely toimii innoituksena sääntelyn nykytilan tutkimiselle ja vaihtoehtoisten mallien selvittämiselle. Lähipiirisääntelyllä pyritään puuttumaan niihin tilanteisiin, joissa yhtiön johto tai kontrollivaltaa käyttävät osakkeenomistajat pyrkivät käyttämään lähipiiritransaktioita välineenä laittomaan arvon viemiseen yhtiöstä yksityisen intressinsä eduksi. Mahdollisuus hyväksikäyttävien liiketoimien toteuttamiseen johtuu suureksi osaksi informaatioepäsymmetriasta, joka päämies-agentti -suhteissa vallitsee ja lähipiiriliiketoimiin liittyviä kysymyksiä lähestytäänkin työssä agentuuriongelman kautta. Toiselta puolen on kuitenkin tärkeää huomata, että lähipiiritransaktiot voivat olla yhtiölle ja sen osakkeenomistajille edullisia ja joissain tapauksissa jopa välttämättömiä, eikä niihin siten aina liity hyväksikäyttävää elementtiä. Sääntelyn haasteena onkin se, miten estää hyväksikäyttävien lähipiiritransaktioiden tekeminen vaikeuttamatta kuitenkaan yhtiölle edullisten liiketoimien tekemistä lähipiiriin kuuluvan tahon kanssa. Työssä keskitytään seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) minkälaisia teoreettisia sääntelymalleja lähipiiritransaktioiden kontrollointiin on olemassa, 2) minkälainen malli Suomessa on valittu ja kuinka toimivana valittua mallia voidaan pitää, ja 3) millaiseen suuntaan nykyinen malli teoreettisessa viitekehyksessä muuttuisi, mikäli komission ehdottama direktiivi tulisi voimaan pääpiirteittäin ehdotetunlaisena? Ensimmäisen tutkimuskysymyksen käsittely luo pohjan työlle ja osoittaa, ettei mikään yksittäinen keino lähipiiritransaktioiden kontrollointiin ole yksinään täydellisesti toimiva ja ongelmaton. Erilaisten sääntelymallien kartoittaminen ja kunkin etujen ja haittojen arvioiminen on edellytyksenä paitsi Suomessa valitun mallin kattavalle analysoinnille myös sen hahmottamiselle, mihin suuntaan ehdotettu uusi sääntely veisi niin teoriassa kuin käytännössä. Sääntelyyn liittyvien kysymysten konkretisoimiseksi työssä käsitellään lisäksi management buyout (MBO) -tilanteita ja tarkastellaan niitä ilmiöitä, joita nykyisen ja ehdotetun sääntelyn johdosta käytännön tasolla ilmenee. Työssä käytettynä tutkimusmetodina on pääasiassa oikeusdogmatiikka. Tarkoituksena on kuitenkin selvittää oikeustilan sisällön lisäksi myös pragmaattisesti käytännössä toimivia vaihtoehtoja, jolloin työtä voidaan pitää osin myös oikeustaloustieteellisenä. Lähipiiritransaktiot ovat kansainvälinen ilmiö, minkä johdosta teoreettinen malli perustuu pitkälti kansainväliseen kirjallisuuteen, kotimaisen oikeuskirjallisuuden tukiessa esitettyä.